Miksi uuvun totaalisesti, jos joku (nyt mieheni) pyytää minulta jotain, pientäkin?

Tämä on kyllä hyvä keskustelu. Saisipa tästä itselleen kaveriporukan! Kukaan ei vaivaisi muita turhilla pyynnöillä ja kaikki ymmärtäisivät toisiaan. :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jouduit kai aikanaan olemaan sisaruksillesi äitinä ja nyt sama tunnelma ja painolasti seuraa mukana, kun joku jotain tarvitsee. Ja kyllähän takertuvia ihmisiä paljon löytyy, jotka etsivät itselleen myös hiukan vanhemmankorviketta. Jos mikä rasittaa eniten, kuten soitto- ja käyntipyynnöt, niin ehkäpä keskityt ensin niihin ja ilmaiset pyytäjille, että nyt ei sovi. (Hätätapaukset ovat tietysti eri juttu.) Tee kesken päivää spontaaneja juttuja, joista on sinulle iloa.

Sinäkin osuit melko oikeaan tuossa kommentissasi. Luulen jopa, että jotenkin vedän puoleeni vähän takertuvia ihmisiä. Minulle on muutama kumppani elämän varrella kommentoinut, että he ihastuvat minussa itsenäisyyteeni ja riippumattomuuteeni ja jämäkkyyteeni, mutta sitten suhteen ja tunteiden syvennyttyä ne samat piirteet saavat heidät tuntemaan epävarmuutta kanssani (vaikka oikeasti siihen ei olisi mitään syytä, olen hyvin sitoutunut ja luotettava ihminen parisuhteessa). Ja sitten he yrittävät (kertomansa mukaan) saada sitä riippumattomuuttani murrettua pois, koska se ahdistaa heitä. Ja minusta taas tuntuu, että he vain tarkertuvat ja takertuvat. Ap

Jestas, mikä oivallus! Ap, olet nero! (Tää ei ole sarkasmia) Kiitos tästä. Selittää monta asiaa. Samoin mahtioivallus oli joltain se vapaus vs. miellyttäminen.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on sama vaiva. Ärsyynnyn ja väsyn heti, kun joku pyytää minua tekemään jotakin. Töissä tosin tätä ei esiintynyt, ellei ollut kyse epämiellyttävästä tehtävästä tms. Tähän asti ainoa keksimäni selitys on, että koska vapaus on suurin elämääni ohjaava arvo, mutta samalla yritän aina miellyttää ihmisiä, yhdessä nämä saavat aikaan pattitilanteen. En halua menettää vapauttani mutta en uskalla sanoa pyytäjälle 'ei', konfliktin tai hylkäämisen pelon vuoksi. Uupumusta ei esiinny, jos pyytäjä on pyytänyt jotain suurta, koska silloin osaan sanoa 'ei'. Mutta erityisesti "pienten" palvelusten pyytäminen, joissa jään ikään kuin näiden kahden ominaisuuteni takia jumiin, aiheuttaa uupumusta.

Tämänkin tunnistan hyvin. Minulla on koko ajan sellainen olo, että en halua menettää vapauttani. Vapautta päättää itse elämän rytmistä, aikatauluista, tekemisistä, olemisen tavoista. Parisuhteeseen liittyvä sitovuus ei minua haittaa, en haikaile muita enkä kaipaa mahdollisuutta juosta sängystä sänkyyn. Eli olen sitoutunut yhteen ihmiseen enkä petä. Mutta samalla en kestä ajatusta, että toinen ihminen tulisi määrittelemään mitä teen milloinkin. Kun mietin sitä, että mitkä pyynnöt eniten uuvuttaa ja ahdistaa, niin ne on sellaisia, joihin liittyy jokin aikataulu tai kellonaika tai ne on sellaisia, että en ehdi toteuttaa niitä välittömästi pyynnön tultua, vaan ne jää jotenkin roikkumaan, että pitäisi hoitaa heti kun ehtii. Sitä en oikein kestä. En halua, että minulla on yhtään hoidettavaa asiaa odottamassa hoitamista, koska se vie vapauteni elää hetkessä tai oman olemattoman aikatauluni mukaan. Ap 

Tunnistan myös itsessäni samaa. Jopa niin paljon, että kävin vastaavan vaiheen läpi, analysoin ja tutkin itseäni, oivalsin mistä on kyse ja löysin ratkaisun. Oireenkuvaan kuuluu se, että etsii ulkoa, muilta ihmisiltä helppoa ja valmista vastausta siihen mistä on kysymys ja mitä tehdä. Joten onnea matkaan teille vastaavasta kärsiville. Tutkikaa ja miettikää, kyllä se vastaus sieltä löytyy jos on löytyäkseen. Tekisin karhunpalveluksen jos antaisin sen tässä hopealautasella. Kyse ei ole mistään persoonallisuushäiriöstä vaan asenteesta elämään.

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan myös itsessäni samaa. Jopa niin paljon, että kävin vastaavan vaiheen läpi, analysoin ja tutkin itseäni, oivalsin mistä on kyse ja löysin ratkaisun. Oireenkuvaan kuuluu se, että etsii ulkoa, muilta ihmisiltä helppoa ja valmista vastausta siihen mistä on kysymys ja mitä tehdä. Joten onnea matkaan teille vastaavasta kärsiville. Tutkikaa ja miettikää, kyllä se vastaus sieltä löytyy jos on löytyäkseen. Tekisin karhunpalveluksen jos antaisin sen tässä hopealautasella. Kyse ei ole mistään persoonallisuushäiriöstä vaan asenteesta elämään.

Hyvä että löysit ratkaisun! Se helpotti varmasta paljon elämää. Jäin miettimään tuota, että etsisi muilta vastauksia. En oikein tiedä. Itse koen, että etsin muilta kysymyksiä. Sellaisia kysymyksiä, jotka saisivat minut oivaltamaan asioita. Peilipintaa. Luulen, että olisin jopa vähän allerginen sille, että jos joku tulisi suoraan tyrkyttämään "oikeaa vastausta". Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jouduit kai aikanaan olemaan sisaruksillesi äitinä ja nyt sama tunnelma ja painolasti seuraa mukana, kun joku jotain tarvitsee. Ja kyllähän takertuvia ihmisiä paljon löytyy, jotka etsivät itselleen myös hiukan vanhemmankorviketta. Jos mikä rasittaa eniten, kuten soitto- ja käyntipyynnöt, niin ehkäpä keskityt ensin niihin ja ilmaiset pyytäjille, että nyt ei sovi. (Hätätapaukset ovat tietysti eri juttu.) Tee kesken päivää spontaaneja juttuja, joista on sinulle iloa.

Sinäkin osuit melko oikeaan tuossa kommentissasi. Luulen jopa, että jotenkin vedän puoleeni vähän takertuvia ihmisiä. Minulle on muutama kumppani elämän varrella kommentoinut, että he ihastuvat minussa itsenäisyyteeni ja riippumattomuuteeni ja jämäkkyyteeni, mutta sitten suhteen ja tunteiden syvennyttyä ne samat piirteet saavat heidät tuntemaan epävarmuutta kanssani (vaikka oikeasti siihen ei olisi mitään syytä, olen hyvin sitoutunut ja luotettava ihminen parisuhteessa). Ja sitten he yrittävät (kertomansa mukaan) saada sitä riippumattomuuttani murrettua pois, koska se ahdistaa heitä. Ja minusta taas tuntuu, että he vain tarkertuvat ja takertuvat. Ap

Jestas, mikä oivallus! Ap, olet nero! (Tää ei ole sarkasmia) Kiitos tästä. Selittää monta asiaa. Samoin mahtioivallus oli joltain se vapaus vs. miellyttäminen.

Heh, kiitos :D . En nyt ehkä ihan nero ole, mutta kiva jos onnistuin auttamaan sinua jotenkin. Kommenttisi sai minut hyvälle mielelle. Ap

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan myös itsessäni samaa. Jopa niin paljon, että kävin vastaavan vaiheen läpi, analysoin ja tutkin itseäni, oivalsin mistä on kyse ja löysin ratkaisun. Oireenkuvaan kuuluu se, että etsii ulkoa, muilta ihmisiltä helppoa ja valmista vastausta siihen mistä on kysymys ja mitä tehdä. Joten onnea matkaan teille vastaavasta kärsiville. Tutkikaa ja miettikää, kyllä se vastaus sieltä löytyy jos on löytyäkseen. Tekisin karhunpalveluksen jos antaisin sen tässä hopealautasella. Kyse ei ole mistään persoonallisuushäiriöstä vaan asenteesta elämään.

Mutta sinun vastaus ja sinun ratkaisu saattaa olla eri kuin monen tähän ketjuun vastaavaa kokeneen vastaus ja ratkaisu olisi. En usko, että nämä tilanteet on mitenkään identtisiä eri ihmisillä tai edes johtuu ihan samoista asioista. Ongelma voi olla sama, syyt eri. Ja näin myös ratkaisut eri. Eikö eniten hyödyttäisi, jos jokainen jotain vastauksia löytänyt kertoisi tänne siitä omasta tilanteestaan ja omasta kokemuksestaan? Siitä muut saisivat ajateltavaa osui se sitten heillä oikeaan tai ei.

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan myös itsessäni samaa. Jopa niin paljon, että kävin vastaavan vaiheen läpi, analysoin ja tutkin itseäni, oivalsin mistä on kyse ja löysin ratkaisun. Oireenkuvaan kuuluu se, että etsii ulkoa, muilta ihmisiltä helppoa ja valmista vastausta siihen mistä on kysymys ja mitä tehdä. Joten onnea matkaan teille vastaavasta kärsiville. Tutkikaa ja miettikää, kyllä se vastaus sieltä löytyy jos on löytyäkseen. Tekisin karhunpalveluksen jos antaisin sen tässä hopealautasella. Kyse ei ole mistään persoonallisuushäiriöstä vaan asenteesta elämään.

No miksi et voisi vain kertoa.

Jokaisen aikuisen pitäisi hoitaa omat asiansa Ja pyytää apua vain, jos ei itse osaa tai ehdi. Varmin tapa kuluttaa itsensä loppuun on tehdä kaikki kaikkien puolesta.

Vierailija kirjoitti:

Jokaisen aikuisen pitäisi hoitaa omat asiansa Ja pyytää apua vain, jos ei itse osaa tai ehdi. Varmin tapa kuluttaa itsensä loppuun on tehdä kaikki kaikkien puolesta.

Kyllä kai läheisiltään nyt jotain voi välillä pyutääkin.

Up.

Jos oot alkoholistiperheestä  niin sulla on jäänyt lapsuus elämättä. Muiden pyynnöt muistuttavat siitä mitä vaille olet itse jäänyt. Eli nyt vaan rajoja määrittelemään ja kasvamaan aikuiseksi. Otat vastuun vain sinulle aidosti kuuluvista asioista etkä anna läheisten teetättää mitään puolestaan. Saattavat aluksi ihmetellä muuttunutta käytöstäsi, mut pidät vaan puolesi sitkeästi niin stressi helpottaa.

Vierailija kirjoitti:

Jokaisen aikuisen pitäisi hoitaa omat asiansa Ja pyytää apua vain, jos ei itse osaa tai ehdi. Varmin tapa kuluttaa itsensä loppuun on tehdä kaikki kaikkien puolesta.

Tässä keskustelussa kuitenkin ihmiset kertoo että uupuvat pyynnöistä yleisesti, ei siis avun pyynnöistä. Uupuvat pyynnöstä tulla kylään, soittaa huomenna jne.

Minä mietin vielä tuota ihmissuhdedynamiikkaa tässä. AP, joka on joutunut lapsesta lähtien asettamaan muiden tarpeet omiensa edelle - vai pitäisikö sanoa, että muut ovat aina asettaneet omat tarpeensa hänen tarpeidensa edelle - joutuu yhä jatkuvasti tilanteisiin, jossa häntä muistutetaan näistä varhaisista asioista. Ei ihme jos uuvuttaa!! Mietin sitä, että esim itseltäni ei kukaan aikuinen juuri koskaan pyydä mitään palveluksia, ei miehenikään, enkä myöskään itse pyydä muilta. Pidän kuitenkin itseäni avuliasta ihmisenä, tarjoan apusni silloin tällöin. Tarkoitan sitä, että minusta tuo että mies tämän tästä pyytää sinua hoitamaan omia asioitaan, ei ole aikuismaista. Ei vaikka itse tekisi sulle palveluksia - huom oma-,aloitteisesti, jolloin kontrolli on hänellä itsellään, se on aivan eri asia.

Mitä jos kokeilisit sanoa sen "kuule hoidapa nyt ihan itse nämä asiasi, en jaksa enää passata sinua" - mitä tapahtuisi?

Vierailija kirjoitti:

Minä mietin vielä tuota ihmissuhdedynamiikkaa tässä. AP, joka on joutunut lapsesta lähtien asettamaan muiden tarpeet omiensa edelle - vai pitäisikö sanoa, että muut ovat aina asettaneet omat tarpeensa hänen tarpeidensa edelle - joutuu yhä jatkuvasti tilanteisiin, jossa häntä muistutetaan näistä varhaisista asioista. Ei ihme jos uuvuttaa!! Mietin sitä, että esim itseltäni ei kukaan aikuinen juuri koskaan pyydä mitään palveluksia, ei miehenikään, enkä myöskään itse pyydä muilta. Pidän kuitenkin itseäni avuliasta ihmisenä, tarjoan apusni silloin tällöin. Tarkoitan sitä, että minusta tuo että mies tämän tästä pyytää sinua hoitamaan omia asioitaan, ei ole aikuismaista. Ei vaikka itse tekisi sulle palveluksia - huom oma-,aloitteisesti, jolloin kontrolli on hänellä itsellään, se on aivan eri asia.

Mitä jos kokeilisit sanoa sen "kuule hoidapa nyt ihan itse nämä asiasi, en jaksa enää passata sinua" - mitä tapahtuisi?

Sanon miehelleni noin useinkin. En ollenkaan aina tee mitä hän pyytää. Sanon hänelle usein, että en voi tuota pyytämääsi asiaa hoitaa tai että pystyt kyllä sen itsekin hoitamaan tai vielä suoremmin, että nyt joudut tuon itse hoitamaan. Minun on ihan helppo kieltäytyä kohteliaasti läheisteni pyynnöistä, se ei ole ongelma. Eikä se että uuvuttaisin itseni hoitamalla niitä pyyntöjä. Enkä edes pelkää, että joku suuttuisi minulle jos en tee mitä pyydetään (suuttuu, jos suuttuu, olen tottunut kestämään suuttumista). Jotenkin uuvun aivan totaalisesti ihan vain siitä pyynnöstä, siis samantien kun se pyyntö tulee. Sillä ei ole oikeastaan merkitystä, että mitä siihen vastaan ja hoidanko mitä pyydetään vai en hoida. Se on vain se sekunti, kun joku läheinen sanoo pyynnön ääneen niin minun päälle tosiaan putoaa välittömästi kamalan raskas ja uuvuttava pimeä verho, jonka alta on vaikea taistella pois. Vaikka sanoisin heti vastaukseksi, että en nyt hoida, niin se valtaisa uupumus jää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä mietin vielä tuota ihmissuhdedynamiikkaa tässä. AP, joka on joutunut lapsesta lähtien asettamaan muiden tarpeet omiensa edelle - vai pitäisikö sanoa, että muut ovat aina asettaneet omat tarpeensa hänen tarpeidensa edelle - joutuu yhä jatkuvasti tilanteisiin, jossa häntä muistutetaan näistä varhaisista asioista. Ei ihme jos uuvuttaa!! Mietin sitä, että esim itseltäni ei kukaan aikuinen juuri koskaan pyydä mitään palveluksia, ei miehenikään, enkä myöskään itse pyydä muilta. Pidän kuitenkin itseäni avuliasta ihmisenä, tarjoan apusni silloin tällöin. Tarkoitan sitä, että minusta tuo että mies tämän tästä pyytää sinua hoitamaan omia asioitaan, ei ole aikuismaista. Ei vaikka itse tekisi sulle palveluksia - huom oma-,aloitteisesti, jolloin kontrolli on hänellä itsellään, se on aivan eri asia.

Mitä jos kokeilisit sanoa sen "kuule hoidapa nyt ihan itse nämä asiasi, en jaksa enää passata sinua" - mitä tapahtuisi?

Sanon miehelleni noin useinkin. En ollenkaan aina tee mitä hän pyytää. Sanon hänelle usein, että en voi tuota pyytämääsi asiaa hoitaa tai että pystyt kyllä sen itsekin hoitamaan tai vielä suoremmin, että nyt joudut tuon itse hoitamaan. Minun on ihan helppo kieltäytyä kohteliaasti läheisteni pyynnöistä, se ei ole ongelma. Eikä se että uuvuttaisin itseni hoitamalla niitä pyyntöjä. Enkä edes pelkää, että joku suuttuisi minulle jos en tee mitä pyydetään (suuttuu, jos suuttuu, olen tottunut kestämään suuttumista). Jotenkin uuvun aivan totaalisesti ihan vain siitä pyynnöstä, siis samantien kun se pyyntö tulee. Sillä ei ole oikeastaan merkitystä, että mitä siihen vastaan ja hoidanko mitä pyydetään vai en hoida. Se on vain se sekunti, kun joku läheinen sanoo pyynnön ääneen niin minun päälle tosiaan putoaa välittömästi kamalan raskas ja uuvuttava pimeä verho, jonka alta on vaikea taistella pois. Vaikka sanoisin heti vastaukseksi, että en nyt hoida, niin se valtaisa uupumus jää.

Tämän kirjoitti ap (anteeksi unohdin allekirjoittaa tuon kommenttini).

Ap

Vierailija kirjoitti:

Minä mietin vielä tuota ihmissuhdedynamiikkaa tässä. AP, joka on joutunut lapsesta lähtien asettamaan muiden tarpeet omiensa edelle - vai pitäisikö sanoa, että muut ovat aina asettaneet omat tarpeensa hänen tarpeidensa edelle - joutuu yhä jatkuvasti tilanteisiin, jossa häntä muistutetaan näistä varhaisista asioista. Ei ihme jos uuvuttaa!! Mietin sitä, että esim itseltäni ei kukaan aikuinen juuri koskaan pyydä mitään palveluksia, ei miehenikään, enkä myöskään itse pyydä muilta. Pidän kuitenkin itseäni avuliasta ihmisenä, tarjoan apusni silloin tällöin. Tarkoitan sitä, että minusta tuo että mies tämän tästä pyytää sinua hoitamaan omia asioitaan, ei ole aikuismaista. Ei vaikka itse tekisi sulle palveluksia - huom oma-,aloitteisesti, jolloin kontrolli on hänellä itsellään, se on aivan eri asia.

Mitä jos kokeilisit sanoa sen "kuule hoidapa nyt ihan itse nämä asiasi, en jaksa enää passata sinua" - mitä tapahtuisi?

Jäin vielä oikein miettimään tuota tummentamaani kohtaa, koska jotenkin hätkähdin sanojasi. Noin se varmasti juuri on. Minulla ei itseasiassa ole yhtään muistikuvaa lapsuudestani ja nuoruudestani, jossa minun tarpeet olisi asetettu muiden tarpeiden edelle. Tietenkin olen vauvana ja pienenä saanut lohdutusta ja saanut ruokaa ennen aikuisia jne perustarpeistani on pienenä huolehdittu aivan normaalisti, mutta sitten jos mietin elämääni iällä 6-18 niin en muista, että minun tarpeet olisi olleet jotenkin edes tärkeä asia jollekin ihmiselle (paitsi toki itselleni). Sensijaan muista paljonkin sitä, että olen laittanut omat tarpeeni taka-alalle ja huolehtinut muiden (esim. nuoremman sisarukseni) tarpeista. Ehkä se pyyntöjen raskaus nykyään voi tosiaan liittyä jotenkin tähän. Ap

Nosto.

Vierailija kirjoitti:

Ja siis mieheni pyytää minulta melko usein jotain pientä, kuten nyt parisuhteessa pyydetään toisiltaan. Se on sinänsä normaalia, että pyytää. Mutta koska uuvun jokaisesta pienestä pyynnöstäkin ihan täysin (muuten en ole erityisen uupunut ihminen), niin asia haittaa jo parisuhdettani, koska olen alkanut välttelemään tilanteita, joissa mies pyytää jotain. Jos hän soittaa minulle kesken päivän, niin pelottaa jo vastata, koska pelkään, että hänellä on joku pieni pyyntö. Tekisi mieli huutaa ääneen, että "älä ikinä enää pyydä minulta yhtään mitään", mutta en tietenkään huuda ja ymmärrän, että vika ei ole miehessä vaan minun päässä jotenkin. Ap

Oletkohan huomaamattasi oppinut nielemään omat ajatuksesi ja halusi? Olisit lapsenakin halunnut kieltäytyä asioista, mutta sitä ei katsottu hyvällä? Kunnioitettu? Vaan sinua vaadittiin suostumaan.

Oikeasti haluaisit sanoa, että tuo ei ole minun vastuullani (koska se ei ole, eikä parisuhteessa ole pakko auttaa toista tullakseen rakastetuksi) mutta et voi, koska et kestäisi vihaa, joka sen sanomisesta itsessäsi nousee, koska sinun vihallesi sinun pakottamisestasi ei ole ikinä annettu lupaa?

Eli ehkä pienenä joskus vielä reagoit luonnollisesti. Sinulta vaadittiin jotain, mitä sinulta ei olisi kuulunut vaatia, ja sanoit, että ”ei mua kiinnosta” aivan luonnollisesti ja vilpittömästi, kuten lapset tekevät. Mutta tämäpä ei kelvannutkaan kasvattajallesi ja hän pani sinut tekemään sen asian. Sinua suututti, olit ehkä ihan raivoissasikin, ja tämä viha häpäistiin. Sinut häpäistiin?

Sen jälkeen päätit tehdä kaiken, mitä kysytään, koska niin kuuluu tehdä ja kaikenlisäksi kokisit häpeää, mikäli kieltäytyisit ja sinua vielä suututtaisi, että sinä jouduit olemaan ikävä!

Tällainen synnyttää huomaamatonta stressiä. Saatat siis olla tunnistamattasi totaalisen stressaantunut. Et siksi, että pyynnöissä sinänsä olisi mitään liikaa tai ylivoimaista, vaan siksi, että se, ettet voi tavallaan hallita valintojasi on hirveän stressaavaa.

Voi olla että meni ihan pieleenkin, mutta tämä on minulle mieleen tullut mahdollinen syy.

t.kristallikissa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos sä olet niin kertakaikkisen itsekäs ja itsekeskeinen, että muiden olemassaolo väsyttää sinut?

En minäkään niin mielelläni tee ihmisille palveluksia mutta teen kuitenkin. Minut väsyttää se jos joku marisee ja valittaa kovasti. En jaksa kuunnella ihmisten murheita. Lasten murheita just ja just mutta sitten jos joku ystävä kauheasti marisee, niin olen niin uupunut, etten soita hänelle enää moneen kuukauteen.

En ole itsekeskeinen vaan hyvin usein kuuntelen muiden murheet ja autan muita useinkin. 

Onko minun ulosannissa jotain todella epäselvää, kun tässä ketjussa pari kirjoittajaa on ymmärtänyt/tulkinnut minut niin totaalisen väärin? Olen luullut olevani ihan helposti ymmärrettävä ja selkeä kirjoittaja.

Ap

Ehkä ap ei kannata vastata tuollaisille jankkaajille vaan koittaa keskittyä vastaamaan niille, jotka ovat sinulle kommentoineet asiallisesti.

Mitä epäasiallisuutta on kysyä vaikeita kysymyksiä? Emmehän me ap:ta tunne. Ei kaikki uupuvat ole automaattisesti hyviksiä.

Mun äitinikin on aika kamalan itsekeskeinen ja on tyypiltään sellainen, ettei jaksa kuunnella toisten vaikeuksia juuri lainkaan. Saati, että hän lähtisi tekemään jotain konkreettista toista auttaakseen. Ei ole mun lapsiakaan jaksanut hoitaa kuin muutaman kerran. Mutta hän itse kyllä on odottanut minulta loputonta huolenpitoa vaikka mulla on oma perhekin ollut hoidettavana.