Miksi uuvun totaalisesti, jos joku (nyt mieheni) pyytää minulta jotain, pientäkin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei sinun kuulu soitella aikuisen miehen puolesta ja googlailla. Miksei hän tee itse? Tekeekö hän vastaavaa sinulle? Tuskin, korkeintaan omasta mielestään ehkä. Ei ole ihme, että olet uupunut.

Itse asiassa mies tekee minua varten ja minun puolesta paljonkin vastaavaa, jopa paljon isompia kuin jonkun asian selvittäminen googlaamalla. Ja ilman, että pyydän häneltä. Hän itse usein oma-aloitteisesti ehdottaa, että hoitaisi jonkun vaikean jutun puolestani ja minä ilahdun ja kiitän siitä tietenkin. Ap

On aivan eri asia tehdä vapaaehtoisesti tai pyydettäessä. Pyydätkö miestä ihan samalla lailla tekemään asioita sinulle ja tekeekö hän ne automaattisesti? Nyt sinulla on henkinen velvollisuus toteuttaa miehen jokainen pyyntö, kun hän itse ihan vapaaehtoisesti tekee sinulle asioita. Vapaaehtoisesti tehdessä kontrolli on aina itsellä ja pyydettäessä pyytäjällä.

Yleisesti sinulla varmaan on takaraivossa ajatus siitä, että ei ole sallittua kieltäytyä mistään pyynnöistä ja se aiheuttaa lamaannusta. Mahdollisesti lapsuuden kasvatuksen peruja? 

No minun mielestä siltikään ongelma ei ole miehessäni sinänsä, koska olen ollut tällainen ainakin 15 vuotta ennen kuin tapasinkaan hänet. Ja kyllä minä useinkin kieltäydyn ihmisten pyynnöistä, olen ihan taitava sanomaan ei enkä pelkää sanoa ei. Ap

Kyllä minusta on ihan normaalia pyytää läheisiltä pikkujuttuja useinkin tai apua muuten. Kun joku tuossa sanoi, että häneltä ei ihmiset koskaan pyydä mitään.

Olen miettinyt ihan samaa, että miksi väsyn niin pienisä asioista. Jos oma mieheni pyytää keittämään kahvia, tuntuu kuin sellainen raskas verho putoaisi päälleni. Tekee mieli sanoa, että keitä itse omat kahvisi, mutta täytyyhän parisuhteessa tehdä pieniä mukavia tekoja toiselle. Miehenikin tekee minulle vaikka mitä. 

Olen myös aina ollut tällainen, että uuvun oikeastaan kaikesta yhtään ylimääräisestä tosi helposti. Koulun jälkeen halusin vain olla rauhassa ja lukea. Yksi harrastus kerran viikossa oli, mutta se oli ihan kamalan raskasta ja väsyttävää sekin, kun sinne oli "pakko" mennä. Nykyisn minun on saatava itse päättää milloin jaksan tehdä kotitöitä tai mitäkin, sillä jos joku pyytää jotakin, mitä en ollut suunnitellut jaksavani tehdä, uuvun tosi paljon. Se on sellaista fyysistä voimattomuutta ja joskus tuntuu, ettei minusta vain ole keittämään sitä kahvia, etten vain jaksa. 

Vierailija kirjoitti:

Olen miettinyt ihan samaa, että miksi väsyn niin pienisä asioista. Jos oma mieheni pyytää keittämään kahvia, tuntuu kuin sellainen raskas verho putoaisi päälleni. Tekee mieli sanoa, että keitä itse omat kahvisi, mutta täytyyhän parisuhteessa tehdä pieniä mukavia tekoja toiselle. Miehenikin tekee minulle vaikka mitä. 

Olen myös aina ollut tällainen, että uuvun oikeastaan kaikesta yhtään ylimääräisestä tosi helposti. Koulun jälkeen halusin vain olla rauhassa ja lukea. Yksi harrastus kerran viikossa oli, mutta se oli ihan kamalan raskasta ja väsyttävää sekin, kun sinne oli "pakko" mennä. Nykyisn minun on saatava itse päättää milloin jaksan tehdä kotitöitä tai mitäkin, sillä jos joku pyytää jotakin, mitä en ollut suunnitellut jaksavani tehdä, uuvun tosi paljon. Se on sellaista fyysistä voimattomuutta ja joskus tuntuu, ettei minusta vain ole keittämään sitä kahvia, etten vain jaksa. 

Juuri tuollaista se on. Fyysisen voimattomuuden verho putoaa sekunnissa ylle eikä sen alta meinaa pystyä pyristellä pois. Ja itsellä muuten on ollut koko aikuisiän tuo aivan sama, että yhtään kalenterissa olevaa harrastusta ei voi olla koska ajatuskin siitä vie voimat täysin. Mutta lähden helposti esim. neljästi viikossa salille, jos voin lähteä kun tuntuu siltä eikä ennalta fiksattuun aikaan. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen miettinyt ihan samaa, että miksi väsyn niin pienisä asioista. Jos oma mieheni pyytää keittämään kahvia, tuntuu kuin sellainen raskas verho putoaisi päälleni. Tekee mieli sanoa, että keitä itse omat kahvisi, mutta täytyyhän parisuhteessa tehdä pieniä mukavia tekoja toiselle. Miehenikin tekee minulle vaikka mitä. 

Olen myös aina ollut tällainen, että uuvun oikeastaan kaikesta yhtään ylimääräisestä tosi helposti. Koulun jälkeen halusin vain olla rauhassa ja lukea. Yksi harrastus kerran viikossa oli, mutta se oli ihan kamalan raskasta ja väsyttävää sekin, kun sinne oli "pakko" mennä. Nykyisn minun on saatava itse päättää milloin jaksan tehdä kotitöitä tai mitäkin, sillä jos joku pyytää jotakin, mitä en ollut suunnitellut jaksavani tehdä, uuvun tosi paljon. Se on sellaista fyysistä voimattomuutta ja joskus tuntuu, ettei minusta vain ole keittämään sitä kahvia, etten vain jaksa. 

Juuri tuollaista se on. Fyysisen voimattomuuden verho putoaa sekunnissa ylle eikä sen alta meinaa pystyä pyristellä pois. Ja itsellä muuten on ollut koko aikuisiän tuo aivan sama, että yhtään kalenterissa olevaa harrastusta ei voi olla koska ajatuskin siitä vie voimat täysin. Mutta lähden helposti esim. neljästi viikossa salille, jos voin lähteä kun tuntuu siltä eikä ennalta fiksattuun aikaan. Ap

Heh, minäkin käyn salilla juuri sen takia, että voin itse päättää milloin mennä. En oikein tiedä mistä tämä johtuu. Ehkä luonteeltanikin olen vähän sellainen introvertti ja oman tien kulkija. En kauheasti jaksa ihmisiä. Toisaalta tämä uupuminen pienistä asioista ärsyttää, koska haluaisin olla ihminen, joka on energinen ja aidosti iloinen sisältäpäin saadessaan auttaa toisia pienillä teoilla. Minulla on myös lapsia ja se vaikuttaa ihan jo siihen millainen äiti olen. En lainkaan kestä tai jaksa aina olla hyväntuulinen, kun tulee se "äiti, en löydä..." ja pitää nousta ylös etsimään kadonnutta pipoa. Vaatii todella paljon sisäistä ponnistelua päästä yli siitä ärtymyksen tunteesta, kun toista "pitää" auttaa jotenkin ja itsestä tuntuu ihan kuin olisi jossain pohjattomassa kuilussa, jalkoja ja käsiä särkee ja väsyttää ja silti pitäisi jaksaa kuitenkin tehdä se asia.

En ymmärrä mistä tämä johtuu. Ehkä se on synnynnäistä, sillä olen huomannut eroja lapsissani. Yksi on sellainen, että jos häneltä pyytää hakemaan vaikka jotakin, hän rojahtaa maahan ja alkaa itkeä, ettei jaksa. Kaksi muuta tekee sen mitä pyydetään, eivätkä näytä väsymyksen merkkejä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Masennukselta kuulostaa.

Voisitko perustella? Olen kuitenkin iloinen ihminen, joka nauttii elämästä ja jolla on energiaa ulkoilla, tehdä tarpeelliset kotityöt ym. Ap

Mistä sitten nautit oikeasti? Jos nautit vaikka ulkoilusta, niin tuleeko siitä tavallaan kielteinen asia, jos joku pyytää sinua lähtemään ulos? Entä oletko muutosvastarintainen?

Näen tyttäressäni sellaista, että hän tykkää ulkoilla, mutta jos joku pyytää lähtemään häntä ulkoilemaan, niin hän tavallaan pistää ainakin alkuun jarrut päälle ja selityksiä alkaa tulemaan. Hän on myös hitaasti syttyvä ihminen, joka tarvitsee lähes kaikissa asioissa kypsyttelyä ennen kuin se alkaa tuntua hyvältä ajatukselta. Hänen kanssaan ei oikein sellaiset äkkinäiset liikkeet onnistu, ei ole onnistunut edes lapsena, vaan päivä piti tavallaan hieman purra läpi ennen kuin mitään pystyi aloittamaan. Toki jotkut normaalit pienet jutut onnistuivat, mutta vaikka nyt jos laittaisin hänelle viestin, että tulen hakemaan hänet koulun pihalta niin lähdetään vaatekauppaan, niin se ei välttämättä onnistu. Tai hän lähtee ja on kuin persiiseen ammuttu karhu alkumatkan.

Onko tavassa ilmaista asia erilaisia tapoja reagoida? Onko kysyjällä väliä? Miten töissä asia ilmenee?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen miettinyt ihan samaa, että miksi väsyn niin pienisä asioista. Jos oma mieheni pyytää keittämään kahvia, tuntuu kuin sellainen raskas verho putoaisi päälleni. Tekee mieli sanoa, että keitä itse omat kahvisi, mutta täytyyhän parisuhteessa tehdä pieniä mukavia tekoja toiselle. Miehenikin tekee minulle vaikka mitä. 

Olen myös aina ollut tällainen, että uuvun oikeastaan kaikesta yhtään ylimääräisestä tosi helposti. Koulun jälkeen halusin vain olla rauhassa ja lukea. Yksi harrastus kerran viikossa oli, mutta se oli ihan kamalan raskasta ja väsyttävää sekin, kun sinne oli "pakko" mennä. Nykyisn minun on saatava itse päättää milloin jaksan tehdä kotitöitä tai mitäkin, sillä jos joku pyytää jotakin, mitä en ollut suunnitellut jaksavani tehdä, uuvun tosi paljon. Se on sellaista fyysistä voimattomuutta ja joskus tuntuu, ettei minusta vain ole keittämään sitä kahvia, etten vain jaksa. 

Juuri tuollaista se on. Fyysisen voimattomuuden verho putoaa sekunnissa ylle eikä sen alta meinaa pystyä pyristellä pois. Ja itsellä muuten on ollut koko aikuisiän tuo aivan sama, että yhtään kalenterissa olevaa harrastusta ei voi olla koska ajatuskin siitä vie voimat täysin. Mutta lähden helposti esim. neljästi viikossa salille, jos voin lähteä kun tuntuu siltä eikä ennalta fiksattuun aikaan. Ap

Heh, minäkin käyn salilla juuri sen takia, että voin itse päättää milloin mennä. En oikein tiedä mistä tämä johtuu. Ehkä luonteeltanikin olen vähän sellainen introvertti ja oman tien kulkija. En kauheasti jaksa ihmisiä. Toisaalta tämä uupuminen pienistä asioista ärsyttää, koska haluaisin olla ihminen, joka on energinen ja aidosti iloinen sisältäpäin saadessaan auttaa toisia pienillä teoilla. Minulla on myös lapsia ja se vaikuttaa ihan jo siihen millainen äiti olen. En lainkaan kestä tai jaksa aina olla hyväntuulinen, kun tulee se "äiti, en löydä..." ja pitää nousta ylös etsimään kadonnutta pipoa. Vaatii todella paljon sisäistä ponnistelua päästä yli siitä ärtymyksen tunteesta, kun toista "pitää" auttaa jotenkin ja itsestä tuntuu ihan kuin olisi jossain pohjattomassa kuilussa, jalkoja ja käsiä särkee ja väsyttää ja silti pitäisi jaksaa kuitenkin tehdä se asia.

En ymmärrä mistä tämä johtuu. Ehkä se on synnynnäistä, sillä olen huomannut eroja lapsissani. Yksi on sellainen, että jos häneltä pyytää hakemaan vaikka jotakin, hän rojahtaa maahan ja alkaa itkeä, ettei jaksa. Kaksi muuta tekee sen mitä pyydetään, eivätkä näytä väsymyksen merkkejä. 

Silkkaa laiskuutta ja saamattomuutta tuo mielestäni vain on.

Mitä muita tunteita ja ajatuksia pyyntöihin liittyy kuin uupumus?

Ajatteletko esimerkiksi, että mitä jos et suorita pyydettyä asiaa tarpeeksi hyvin ja aiheutat toiselle pettymyksen? Tai tuotat jopa harmia sekaantumalla asiaan? Tai että et ole oikea henkilö tekemään pyydettyä asiaa? Että sinuun uskotaan liikaa kykyihisi nähden?

Itse koen jotkut pyynnöt ahdistavina, jos en usko olevani täydellisesti hyödyksi. Tosi pieniin (= helppoihin!) pyyntöihin suhtaudun hyvin ja teen niitä mielelläni. Paitsi jos koen että minua käytetään hyväksi tai pompotellaan kiittämättömästi, niin silloin saatan jopa suuttua enkä halua enää tehdä kohtuullistakaan asiaa pyytäjän mielen mukaan.

Tutulta kuullostaa. Mulla on sellaiset työajat, että on päivällä vapaata muutama tunti. Sekös on sitten kaikkien mielestä kuin heille luotua aikaa. Mä haluaisin ihan vaan mennä oman aikataulun ja jaksamisen mukaan, mutta ehei. "Kun sullahan on siinä päivällä aikaa niin...". Välillä ahdistaa niin että "unohdan" puhelimen autoon tai johonkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Masennukselta kuulostaa.

Voisitko perustella? Olen kuitenkin iloinen ihminen, joka nauttii elämästä ja jolla on energiaa ulkoilla, tehdä tarpeelliset kotityöt ym. Ap

Mistä sitten nautit oikeasti? Jos nautit vaikka ulkoilusta, niin tuleeko siitä tavallaan kielteinen asia, jos joku pyytää sinua lähtemään ulos? Entä oletko muutosvastarintainen?

Näen tyttäressäni sellaista, että hän tykkää ulkoilla, mutta jos joku pyytää lähtemään häntä ulkoilemaan, niin hän tavallaan pistää ainakin alkuun jarrut päälle ja selityksiä alkaa tulemaan. Hän on myös hitaasti syttyvä ihminen, joka tarvitsee lähes kaikissa asioissa kypsyttelyä ennen kuin se alkaa tuntua hyvältä ajatukselta. Hänen kanssaan ei oikein sellaiset äkkinäiset liikkeet onnistu, ei ole onnistunut edes lapsena, vaan päivä piti tavallaan hieman purra läpi ennen kuin mitään pystyi aloittamaan. Toki jotkut normaalit pienet jutut onnistuivat, mutta vaikka nyt jos laittaisin hänelle viestin, että tulen hakemaan hänet koulun pihalta niin lähdetään vaatekauppaan, niin se ei välttämättä onnistu. Tai hän lähtee ja on kuin persiiseen ammuttu karhu alkumatkan.

Onko tavassa ilmaista asia erilaisia tapoja reagoida? Onko kysyjällä väliä? Miten töissä asia ilmenee?

Nautin ulkoilusta, matkustelusta, hyvästä ruoasta, lapsestani ja hänen kanssa olemisesta, takkatulesta, kahvilassa istumisesta ja ihmisten katsomisesta, keskustelemisesta erilaisten ihmisten kanssa, lukemisesta, siististä kodista, taidemuseoista, hiihtämisestä, uimisesta, vaeltamisesta, nuotiolla makkaran paistamisesta, puutarhatöistä jne monista asioista. Olen nopeasti syttyvä ihminen, joka tykkää eniten siitä, että joku ehdottaa, että lähdetään nyt samantien ulos tai ravintolaan syömään tms, olen minuutissa jo ovella silloin. Matkallekin voin lähteä kahden tunnin varoitusajalla (jos vain on vapaata). 

Töissä pyynnöt on ok koska se on osa työtä, ajattelen että koko palkka töissä tulee siitä että hoitaa pyyntöjä, joten ei ne töissä haittaa. 

Ap

Vierailija kirjoitti:

Mitä muita tunteita ja ajatuksia pyyntöihin liittyy kuin uupumus?

Ajatteletko esimerkiksi, että mitä jos et suorita pyydettyä asiaa tarpeeksi hyvin ja aiheutat toiselle pettymyksen? Tai tuotat jopa harmia sekaantumalla asiaan? Tai että et ole oikea henkilö tekemään pyydettyä asiaa? Että sinuun uskotaan liikaa kykyihisi nähden?

Itse koen jotkut pyynnöt ahdistavina, jos en usko olevani täydellisesti hyödyksi. Tosi pieniin (= helppoihin!) pyyntöihin suhtaudun hyvin ja teen niitä mielelläni. Paitsi jos koen että minua käytetään hyväksi tai pompotellaan kiittämättömästi, niin silloin saatan jopa suuttua enkä halua enää tehdä kohtuullistakaan asiaa pyytäjän mielen mukaan.

Se pyydetty teko tai pyydetty asia ei ole se uuvuttava asia vaan nimenomaan se pyyntö. Eli kun tuntuu että minulta odotetaan ja vaaditaan ja halutaan asioita. Tulee olo, että "jättäkää minut vihdoin rauhaan". Ap

Auttaisiko ihan systemaattinen asennemuutos? En usko, että kukaan muu voi tuolle asialle yhtään mitään ja ratkaisua ei löydy muuten kuin että sinä muutut. Alat ajattelemaan asioista positiivisesti ja et käännä kaikkea kielteiseksi väen vängällä.

Sinun pitää todella tehdä asian kanssa työtä, harjoitella ottamaan asiat positiivisen kautta ja poistaa itsestäsi se negatiivisuus, joka nyt valtaa sinut täydellisesti. Sinun pitää oman pääsi sisällä pyöritellä pyynnöt hyviksi ja mukaviksi asioiksi. Opettelet myös sanomaan Ei ja pysymään sanojesi takana.

Jos kerran pystyt työssäkin olemaan normaalisti, niin en näe mitään isompia esteitä arkisten asioiden kanssa. Vain sinun päässäsi ne esteet ovat, eikä tämä ole muiden ongelma. Työssä se palkka ei saa olla täkynä asialle ja asioiden etenemiselle, silloin mennään metsään ja lujaa. Et ikinä saa asiaa muutettua, jos palkka on mielestäsi ainoa hyvä syy tehdä jotain tai sitten olet täydellisen väärällä alalla.

Vierailija kirjoitti:

Auttaisiko ihan systemaattinen asennemuutos? En usko, että kukaan muu voi tuolle asialle yhtään mitään ja ratkaisua ei löydy muuten kuin että sinä muutut. Alat ajattelemaan asioista positiivisesti ja et käännä kaikkea kielteiseksi väen vängällä.

Sinun pitää todella tehdä asian kanssa työtä, harjoitella ottamaan asiat positiivisen kautta ja poistaa itsestäsi se negatiivisuus, joka nyt valtaa sinut täydellisesti. Sinun pitää oman pääsi sisällä pyöritellä pyynnöt hyviksi ja mukaviksi asioiksi. Opettelet myös sanomaan Ei ja pysymään sanojesi takana.

Jos kerran pystyt työssäkin olemaan normaalisti, niin en näe mitään isompia esteitä arkisten asioiden kanssa. Vain sinun päässäsi ne esteet ovat, eikä tämä ole muiden ongelma. Työssä se palkka ei saa olla täkynä asialle ja asioiden etenemiselle, silloin mennään metsään ja lujaa. Et ikinä saa asiaa muutettua, jos palkka on mielestäsi ainoa hyvä syy tehdä jotain tai sitten olet täydellisen väärällä alalla.

Tämä ei nyt osunut aloituksen aiheeseen ollenkaan.

Uuvuttavaa metatyötä :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä muita tunteita ja ajatuksia pyyntöihin liittyy kuin uupumus?

Ajatteletko esimerkiksi, että mitä jos et suorita pyydettyä asiaa tarpeeksi hyvin ja aiheutat toiselle pettymyksen? Tai tuotat jopa harmia sekaantumalla asiaan? Tai että et ole oikea henkilö tekemään pyydettyä asiaa? Että sinuun uskotaan liikaa kykyihisi nähden?

Itse koen jotkut pyynnöt ahdistavina, jos en usko olevani täydellisesti hyödyksi. Tosi pieniin (= helppoihin!) pyyntöihin suhtaudun hyvin ja teen niitä mielelläni. Paitsi jos koen että minua käytetään hyväksi tai pompotellaan kiittämättömästi, niin silloin saatan jopa suuttua enkä halua enää tehdä kohtuullistakaan asiaa pyytäjän mielen mukaan.

Se pyydetty teko tai pyydetty asia ei ole se uuvuttava asia vaan nimenomaan se pyyntö. Eli kun tuntuu että minulta odotetaan ja vaaditaan ja halutaan asioita. Tulee olo, että "jättäkää minut vihdoin rauhaan". Ap

Oletko herkästi loukkaantuvaa tyyppiä? Pyöritteletkö silmiäsi muille?

Mitä miehesi tykkää siitä, että olet noin hankala ja tuuliviiri? Yrittääkö hän hyvitellä sinua jotenkin, että olisit mukavampi ja paremmalla tuulella? Räkytätkö pahaa tuultasi usein muille? Haluatko edes muuttua vai haluatko, että muut muuttuvat?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Auttaisiko ihan systemaattinen asennemuutos? En usko, että kukaan muu voi tuolle asialle yhtään mitään ja ratkaisua ei löydy muuten kuin että sinä muutut. Alat ajattelemaan asioista positiivisesti ja et käännä kaikkea kielteiseksi väen vängällä.

Sinun pitää todella tehdä asian kanssa työtä, harjoitella ottamaan asiat positiivisen kautta ja poistaa itsestäsi se negatiivisuus, joka nyt valtaa sinut täydellisesti. Sinun pitää oman pääsi sisällä pyöritellä pyynnöt hyviksi ja mukaviksi asioiksi. Opettelet myös sanomaan Ei ja pysymään sanojesi takana.

Jos kerran pystyt työssäkin olemaan normaalisti, niin en näe mitään isompia esteitä arkisten asioiden kanssa. Vain sinun päässäsi ne esteet ovat, eikä tämä ole muiden ongelma. Työssä se palkka ei saa olla täkynä asialle ja asioiden etenemiselle, silloin mennään metsään ja lujaa. Et ikinä saa asiaa muutettua, jos palkka on mielestäsi ainoa hyvä syy tehdä jotain tai sitten olet täydellisen väärällä alalla.

Tämä ei nyt osunut aloituksen aiheeseen ollenkaan.

Miten niin ei osunut? Pitäisikö kaikkien muiden muuttua, mutta ap saa olla kiukkuinen tuuliviiri? Pitäisikö ap:n perheen lopettaa ihan kaikki helpotkin pyytämiset häneltä, eikä ap:n tarvitsisi enää "uupua"?

Ap:lla on ongelma ja hänen se pitää korjata, kaikki muut eivät voi pomppia, kun ap haluaa heidän pomppivan.

Vierailija kirjoitti:

Ja siis mieheni pyytää minulta melko usein jotain pientä, kuten nyt parisuhteessa pyydetään toisiltaan. Se on sinänsä normaalia, että pyytää. Mutta koska uuvun jokaisesta pienestä pyynnöstäkin ihan täysin (muuten en ole erityisen uupunut ihminen), niin asia haittaa jo parisuhdettani, koska olen alkanut välttelemään tilanteita, joissa mies pyytää jotain. Jos hän soittaa minulle kesken päivän, niin pelottaa jo vastata, koska pelkään, että hänellä on joku pieni pyyntö. Tekisi mieli huutaa ääneen, että "älä ikinä enää pyydä minulta yhtään mitään", mutta en tietenkään huuda ja ymmärrän, että vika ei ole miehessä vaan minun päässä jotenkin. Ap

Voisikohan olla että uuvut, koska et osaa sanoa ei. Jokainen pyyntökin jo itsessään uuvuttaa sinut, koska sisäisesti koet ettei sinulla ole aitoa mahdollisuutta kieltäytyä pyynnöstä. Pyyntö ei uuvuta sellaista, joka kykenee vastaamaan myös ei.

Esimerkiksi nuo pienet pyynnöt vaikkapa takin etsinnästä, niihin on ihan ok ja hyväksyttävää sanoa ei ilman selitystä. Vastaat vain en voi nyt, sori. Et ole sellaisen vuoksi huono puoliso/ystävä/tytär/jne.

Kuulostaa että sinun on vaikeaa luoda rajoja itsesi ympärille. Siksi pienetkin pyynnöt uuvuttavat. On henkisesti uuvuttavaa olla aina toisten käytettävissä, vaikka onkin pienistä asioista kyse.

Jos sä olet niin kertakaikkisen itsekäs ja itsekeskeinen, että muiden olemassaolo väsyttää sinut?

En minäkään niin mielelläni tee ihmisille palveluksia mutta teen kuitenkin. Minut väsyttää se jos joku marisee ja valittaa kovasti. En jaksa kuunnella ihmisten murheita. Lasten murheita just ja just mutta sitten jos joku ystävä kauheasti marisee, niin olen niin uupunut, etten soita hänelle enää moneen kuukauteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä muita tunteita ja ajatuksia pyyntöihin liittyy kuin uupumus?

Ajatteletko esimerkiksi, että mitä jos et suorita pyydettyä asiaa tarpeeksi hyvin ja aiheutat toiselle pettymyksen? Tai tuotat jopa harmia sekaantumalla asiaan? Tai että et ole oikea henkilö tekemään pyydettyä asiaa? Että sinuun uskotaan liikaa kykyihisi nähden?

Itse koen jotkut pyynnöt ahdistavina, jos en usko olevani täydellisesti hyödyksi. Tosi pieniin (= helppoihin!) pyyntöihin suhtaudun hyvin ja teen niitä mielelläni. Paitsi jos koen että minua käytetään hyväksi tai pompotellaan kiittämättömästi, niin silloin saatan jopa suuttua enkä halua enää tehdä kohtuullistakaan asiaa pyytäjän mielen mukaan.

Se pyydetty teko tai pyydetty asia ei ole se uuvuttava asia vaan nimenomaan se pyyntö. Eli kun tuntuu että minulta odotetaan ja vaaditaan ja halutaan asioita. Tulee olo, että "jättäkää minut vihdoin rauhaan". Ap

Oletko herkästi loukkaantuvaa tyyppiä? Pyöritteletkö silmiäsi muille?

Mitä miehesi tykkää siitä, että olet noin hankala ja tuuliviiri? Yrittääkö hän hyvitellä sinua jotenkin, että olisit mukavampi ja paremmalla tuulella? Räkytätkö pahaa tuultasi usein muille? Haluatko edes muuttua vai haluatko, että muut muuttuvat?

En ole herkästi loukkaantuva vaan päinvastoin. En ole äkkipikainen vaan rauhallinen. Olen hyvätuulinen, ja vain hyvin harvoin vihainen. Enkä silloinkaan räkytä muille.

Ja itsehän kirjoitin jo alussa, että vika on minun pään sisällä eikä muissa ihmisissä. En odota muiden muuttuvan kun ei se vika heissä ole. Ap

Vierailija kirjoitti:

Jos sä olet niin kertakaikkisen itsekäs ja itsekeskeinen, että muiden olemassaolo väsyttää sinut?

En minäkään niin mielelläni tee ihmisille palveluksia mutta teen kuitenkin. Minut väsyttää se jos joku marisee ja valittaa kovasti. En jaksa kuunnella ihmisten murheita. Lasten murheita just ja just mutta sitten jos joku ystävä kauheasti marisee, niin olen niin uupunut, etten soita hänelle enää moneen kuukauteen.

Kerrotko ystävällesi miksi katosit moneksi kuukaudeksi? Kerrotko hänelle, että sinua ei kiinnosta pätkääkään hänen huolensa ja ongelmansa, mutta kun hän on hyvällä tuulella, niin voit olla jonkunlainen ystävä?