Miksi uuvun totaalisesti, jos joku (nyt mieheni) pyytää minulta jotain, pientäkin?

Mulla on tuota samaa. Olen käsitellyt aihetta terapiassakin, mutta en ole oikein saanut selville, mitä terapeuttini ajattelee tämän olevan. Jotain henkistä joustamattomuutta nyt ainakin, mutta itse mietin, voisiko liittyä johonkin persoonallisuushäiriööön?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Auttaisiko ihan systemaattinen asennemuutos? En usko, että kukaan muu voi tuolle asialle yhtään mitään ja ratkaisua ei löydy muuten kuin että sinä muutut. Alat ajattelemaan asioista positiivisesti ja et käännä kaikkea kielteiseksi väen vängällä.

Sinun pitää todella tehdä asian kanssa työtä, harjoitella ottamaan asiat positiivisen kautta ja poistaa itsestäsi se negatiivisuus, joka nyt valtaa sinut täydellisesti. Sinun pitää oman pääsi sisällä pyöritellä pyynnöt hyviksi ja mukaviksi asioiksi. Opettelet myös sanomaan Ei ja pysymään sanojesi takana.

Jos kerran pystyt työssäkin olemaan normaalisti, niin en näe mitään isompia esteitä arkisten asioiden kanssa. Vain sinun päässäsi ne esteet ovat, eikä tämä ole muiden ongelma. Työssä se palkka ei saa olla täkynä asialle ja asioiden etenemiselle, silloin mennään metsään ja lujaa. Et ikinä saa asiaa muutettua, jos palkka on mielestäsi ainoa hyvä syy tehdä jotain tai sitten olet täydellisen väärällä alalla.

Tämä ei nyt osunut aloituksen aiheeseen ollenkaan.

Miten niin ei osunut? Pitäisikö kaikkien muiden muuttua, mutta ap saa olla kiukkuinen tuuliviiri? Pitäisikö ap:n perheen lopettaa ihan kaikki helpotkin pyytämiset häneltä, eikä ap:n tarvitsisi enää "uupua"?

Ap:lla on ongelma ja hänen se pitää korjata, kaikki muut eivät voi pomppia, kun ap haluaa heidän pomppivan.

Mitä ihmettä. En minä ole kiukkuinen tuuliviiri, olen kaikkea muuta. Mitenhän onnistuitkin tulkitsemaan minut kiukkuiseksi tuuliviiriksi, kun tein aloituksen ihan siitä, että uuvun pyynnöistä. Enkä missään vaiheessa edes vihjannut, että jotenkin pompottelisin muita. En pompottele, en edes juuri ikinä pyydä itse keltään mitään. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä muita tunteita ja ajatuksia pyyntöihin liittyy kuin uupumus?

Ajatteletko esimerkiksi, että mitä jos et suorita pyydettyä asiaa tarpeeksi hyvin ja aiheutat toiselle pettymyksen? Tai tuotat jopa harmia sekaantumalla asiaan? Tai että et ole oikea henkilö tekemään pyydettyä asiaa? Että sinuun uskotaan liikaa kykyihisi nähden?

Itse koen jotkut pyynnöt ahdistavina, jos en usko olevani täydellisesti hyödyksi. Tosi pieniin (= helppoihin!) pyyntöihin suhtaudun hyvin ja teen niitä mielelläni. Paitsi jos koen että minua käytetään hyväksi tai pompotellaan kiittämättömästi, niin silloin saatan jopa suuttua enkä halua enää tehdä kohtuullistakaan asiaa pyytäjän mielen mukaan.

Se pyydetty teko tai pyydetty asia ei ole se uuvuttava asia vaan nimenomaan se pyyntö. Eli kun tuntuu että minulta odotetaan ja vaaditaan ja halutaan asioita. Tulee olo, että "jättäkää minut vihdoin rauhaan". Ap

Oletko herkästi loukkaantuvaa tyyppiä? Pyöritteletkö silmiäsi muille?

Mitä miehesi tykkää siitä, että olet noin hankala ja tuuliviiri? Yrittääkö hän hyvitellä sinua jotenkin, että olisit mukavampi ja paremmalla tuulella? Räkytätkö pahaa tuultasi usein muille? Haluatko edes muuttua vai haluatko, että muut muuttuvat?

En ole herkästi loukkaantuva vaan päinvastoin. En ole äkkipikainen vaan rauhallinen. Olen hyvätuulinen, ja vain hyvin harvoin vihainen. Enkä silloinkaan räkytä muille.

Ja itsehän kirjoitin jo alussa, että vika on minun pään sisällä eikä muissa ihmisissä. En odota muiden muuttuvan kun ei se vika heissä ole. Ap

Eli näyttelet koko ajan. Esität muille kaiken olevan hyvin ja kulissien olevan täydellisen kunnossa, mutta silti haluaisit muiden painuvan hevon kuuseen pyyntöineen? Se on varmasti väsyttävää.

Vierailija kirjoitti:

Jos sä olet niin kertakaikkisen itsekäs ja itsekeskeinen, että muiden olemassaolo väsyttää sinut?

En minäkään niin mielelläni tee ihmisille palveluksia mutta teen kuitenkin. Minut väsyttää se jos joku marisee ja valittaa kovasti. En jaksa kuunnella ihmisten murheita. Lasten murheita just ja just mutta sitten jos joku ystävä kauheasti marisee, niin olen niin uupunut, etten soita hänelle enää moneen kuukauteen.

En ole itsekeskeinen vaan hyvin usein kuuntelen muiden murheet ja autan muita useinkin. 

Onko minun ulosannissa jotain todella epäselvää, kun tässä ketjussa pari kirjoittajaa on ymmärtänyt/tulkinnut minut niin totaalisen väärin? Olen luullut olevani ihan helposti ymmärrettävä ja selkeä kirjoittaja.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Auttaisiko ihan systemaattinen asennemuutos? En usko, että kukaan muu voi tuolle asialle yhtään mitään ja ratkaisua ei löydy muuten kuin että sinä muutut. Alat ajattelemaan asioista positiivisesti ja et käännä kaikkea kielteiseksi väen vängällä.

Sinun pitää todella tehdä asian kanssa työtä, harjoitella ottamaan asiat positiivisen kautta ja poistaa itsestäsi se negatiivisuus, joka nyt valtaa sinut täydellisesti. Sinun pitää oman pääsi sisällä pyöritellä pyynnöt hyviksi ja mukaviksi asioiksi. Opettelet myös sanomaan Ei ja pysymään sanojesi takana.

Jos kerran pystyt työssäkin olemaan normaalisti, niin en näe mitään isompia esteitä arkisten asioiden kanssa. Vain sinun päässäsi ne esteet ovat, eikä tämä ole muiden ongelma. Työssä se palkka ei saa olla täkynä asialle ja asioiden etenemiselle, silloin mennään metsään ja lujaa. Et ikinä saa asiaa muutettua, jos palkka on mielestäsi ainoa hyvä syy tehdä jotain tai sitten olet täydellisen väärällä alalla.

Tämä ei nyt osunut aloituksen aiheeseen ollenkaan.

Miten niin ei osunut? Pitäisikö kaikkien muiden muuttua, mutta ap saa olla kiukkuinen tuuliviiri? Pitäisikö ap:n perheen lopettaa ihan kaikki helpotkin pyytämiset häneltä, eikä ap:n tarvitsisi enää "uupua"?

Ap:lla on ongelma ja hänen se pitää korjata, kaikki muut eivät voi pomppia, kun ap haluaa heidän pomppivan.

Mitä ihmettä. En minä ole kiukkuinen tuuliviiri, olen kaikkea muuta. Mitenhän onnistuitkin tulkitsemaan minut kiukkuiseksi tuuliviiriksi, kun tein aloituksen ihan siitä, että uuvun pyynnöistä. Enkä missään vaiheessa edes vihjannut, että jotenkin pompottelisin muita. En pompottele, en edes juuri ikinä pyydä itse keltään mitään. Ap

Kirjoitit, että "Tulee olo, että "jättäkää minut vihdoin rauhaan". Ap", joten sisimmässäsi kihiset kiukusta ja ketutuksesta muiden pyynnöistä.

Et osaa ottaa myös muiden apua vastaan, vaan naureskelet vain. Asetatko itsesi muiden yläpuolelle ajatuksissasi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos sä olet niin kertakaikkisen itsekäs ja itsekeskeinen, että muiden olemassaolo väsyttää sinut?

En minäkään niin mielelläni tee ihmisille palveluksia mutta teen kuitenkin. Minut väsyttää se jos joku marisee ja valittaa kovasti. En jaksa kuunnella ihmisten murheita. Lasten murheita just ja just mutta sitten jos joku ystävä kauheasti marisee, niin olen niin uupunut, etten soita hänelle enää moneen kuukauteen.

En ole itsekeskeinen vaan hyvin usein kuuntelen muiden murheet ja autan muita useinkin. 

Onko minun ulosannissa jotain todella epäselvää, kun tässä ketjussa pari kirjoittajaa on ymmärtänyt/tulkinnut minut niin totaalisen väärin? Olen luullut olevani ihan helposti ymmärrettävä ja selkeä kirjoittaja.

Ap

Ehkä ap ei kannata vastata tuollaisille jankkaajille vaan koittaa keskittyä vastaamaan niille, jotka ovat sinulle kommentoineet asiallisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Auttaisiko ihan systemaattinen asennemuutos? En usko, että kukaan muu voi tuolle asialle yhtään mitään ja ratkaisua ei löydy muuten kuin että sinä muutut. Alat ajattelemaan asioista positiivisesti ja et käännä kaikkea kielteiseksi väen vängällä.

Sinun pitää todella tehdä asian kanssa työtä, harjoitella ottamaan asiat positiivisen kautta ja poistaa itsestäsi se negatiivisuus, joka nyt valtaa sinut täydellisesti. Sinun pitää oman pääsi sisällä pyöritellä pyynnöt hyviksi ja mukaviksi asioiksi. Opettelet myös sanomaan Ei ja pysymään sanojesi takana.

Jos kerran pystyt työssäkin olemaan normaalisti, niin en näe mitään isompia esteitä arkisten asioiden kanssa. Vain sinun päässäsi ne esteet ovat, eikä tämä ole muiden ongelma. Työssä se palkka ei saa olla täkynä asialle ja asioiden etenemiselle, silloin mennään metsään ja lujaa. Et ikinä saa asiaa muutettua, jos palkka on mielestäsi ainoa hyvä syy tehdä jotain tai sitten olet täydellisen väärällä alalla.

Tämä ei nyt osunut aloituksen aiheeseen ollenkaan.

Miten niin ei osunut? Pitäisikö kaikkien muiden muuttua, mutta ap saa olla kiukkuinen tuuliviiri? Pitäisikö ap:n perheen lopettaa ihan kaikki helpotkin pyytämiset häneltä, eikä ap:n tarvitsisi enää "uupua"?

Ap:lla on ongelma ja hänen se pitää korjata, kaikki muut eivät voi pomppia, kun ap haluaa heidän pomppivan.

Mitä ihmettä. En minä ole kiukkuinen tuuliviiri, olen kaikkea muuta. Mitenhän onnistuitkin tulkitsemaan minut kiukkuiseksi tuuliviiriksi, kun tein aloituksen ihan siitä, että uuvun pyynnöistä. Enkä missään vaiheessa edes vihjannut, että jotenkin pompottelisin muita. En pompottele, en edes juuri ikinä pyydä itse keltään mitään. Ap

Kirjoitit, että "Tulee olo, että "jättäkää minut vihdoin rauhaan". Ap", joten sisimmässäsi kihiset kiukusta ja ketutuksesta muiden pyynnöistä.

Et osaa ottaa myös muiden apua vastaan, vaan naureskelet vain. Asetatko itsesi muiden yläpuolelle ajatuksissasi?

Ei todellakaan noin. Se olo on vain uupumisen ja väsymyksen olo. Ei missään määrin ketutuksen eikä harmituksen eikä kiukun olo. Usko nyt, että en ole vihainen muille enkä heidän pyynnöille. Ainoastaan väsyn ja uuvun pyynnöistä. En myöskään naureskele muille enkä aseta itseäni kenenkään yläpuolelle. Ap

Olen ihmetellyt itsessäni samaa. Tiedän järjellä, että monet pyynnöt, joita mulle esitetään, on niin pieniä, ettei niistä kukaan voi oikeasti uupua, mutta kuitenkin ne musta tuntuu monesti ihan ylitsepääsemättömiltä. Nyt kun aloin miettiä asiaa, tajusin, että "väsymykseni" pohjalla on vihaa... Että kun mua ei kukaan auttanut, kun sitä tarvitsin (lapsena huonoissa oloissa kasvaessani), en minäkään halua auttaa muita... "Tehkää itse, niin minäkin olen joutunut!" Samalla olen kuitenkin pienestä pitäen kokenut, että mun täytyy olla olemassa muita varten. Aina "auliisti" hymyssä suin auttanut... Vaikka näyttää siltä, että sisäisesti olenkin kokenut ihan muuta. Väsyyhän siihen, kun jatkuvasti tekee vastoin tahtoaan...

Mun mies on aivan kuin ap. Se hajoaa atomeiksi heti kun sitä pyytää tekemään jotain. Sen kanssa ei voisi koskaan rakentaa taloa, remontoida, korjata autoa, vaihtaa renkaita, tapetoida eikä mitään muutakaan. Jo roskapussin vienti tai kaupassa käynti on sille suurten uhrausten ja ponnistelujen huipentuma. Onneksi meillä ei ole lapsia, eikä tule.

Tähän keskusteluun on selkeästi eksynyt trolli, joka haluaa painella muiden nappuloita ja ärsyttää. Kyllä kaikki tajusivat mitä ap tarkoitat, älä tuhlaa aikaasi provosoijalle selittelyyn.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja siis mieheni pyytää minulta melko usein jotain pientä, kuten nyt parisuhteessa pyydetään toisiltaan. Se on sinänsä normaalia, että pyytää. Mutta koska uuvun jokaisesta pienestä pyynnöstäkin ihan täysin (muuten en ole erityisen uupunut ihminen), niin asia haittaa jo parisuhdettani, koska olen alkanut välttelemään tilanteita, joissa mies pyytää jotain. Jos hän soittaa minulle kesken päivän, niin pelottaa jo vastata, koska pelkään, että hänellä on joku pieni pyyntö. Tekisi mieli huutaa ääneen, että "älä ikinä enää pyydä minulta yhtään mitään", mutta en tietenkään huuda ja ymmärrän, että vika ei ole miehessä vaan minun päässä jotenkin. Ap

Voisikohan olla että uuvut, koska et osaa sanoa ei. Jokainen pyyntökin jo itsessään uuvuttaa sinut, koska sisäisesti koet ettei sinulla ole aitoa mahdollisuutta kieltäytyä pyynnöstä. Pyyntö ei uuvuta sellaista, joka kykenee vastaamaan myös ei.

Esimerkiksi nuo pienet pyynnöt vaikkapa takin etsinnästä, niihin on ihan ok ja hyväksyttävää sanoa ei ilman selitystä. Vastaat vain en voi nyt, sori. Et ole sellaisen vuoksi huono puoliso/ystävä/tytär/jne.

Kuulostaa että sinun on vaikeaa luoda rajoja itsesi ympärille. Siksi pienetkin pyynnöt uuvuttavat. On henkisesti uuvuttavaa olla aina toisten käytettävissä, vaikka onkin pienistä asioista kyse.

Tässä on varmaan jotain perää.

T. Toinen samanlainen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja siis mieheni pyytää minulta melko usein jotain pientä, kuten nyt parisuhteessa pyydetään toisiltaan. Se on sinänsä normaalia, että pyytää. Mutta koska uuvun jokaisesta pienestä pyynnöstäkin ihan täysin (muuten en ole erityisen uupunut ihminen), niin asia haittaa jo parisuhdettani, koska olen alkanut välttelemään tilanteita, joissa mies pyytää jotain. Jos hän soittaa minulle kesken päivän, niin pelottaa jo vastata, koska pelkään, että hänellä on joku pieni pyyntö. Tekisi mieli huutaa ääneen, että "älä ikinä enää pyydä minulta yhtään mitään", mutta en tietenkään huuda ja ymmärrän, että vika ei ole miehessä vaan minun päässä jotenkin. Ap

Voisikohan olla että uuvut, koska et osaa sanoa ei. Jokainen pyyntökin jo itsessään uuvuttaa sinut, koska sisäisesti koet ettei sinulla ole aitoa mahdollisuutta kieltäytyä pyynnöstä. Pyyntö ei uuvuta sellaista, joka kykenee vastaamaan myös ei.

Esimerkiksi nuo pienet pyynnöt vaikkapa takin etsinnästä, niihin on ihan ok ja hyväksyttävää sanoa ei ilman selitystä. Vastaat vain en voi nyt, sori. Et ole sellaisen vuoksi huono puoliso/ystävä/tytär/jne.

Kuulostaa että sinun on vaikeaa luoda rajoja itsesi ympärille. Siksi pienetkin pyynnöt uuvuttavat. On henkisesti uuvuttavaa olla aina toisten käytettävissä, vaikka onkin pienistä asioista kyse.

Tässä on varmaan jotain perää.

T. Toinen samanlainen

Itse vain ihmettelen, koska mielestäni olen taitava sanomaan nätisti ei ja uskallan sanoa ei ja sanonkin. Ystäväni ovat kuvailleet minua jämäkäksi ihmiseksi monta kertaa. Ap

Vierailija kirjoitti:

Olen miettinyt ihan samaa, että miksi väsyn niin pienisä asioista. Jos oma mieheni pyytää keittämään kahvia, tuntuu kuin sellainen raskas verho putoaisi päälleni. Tekee mieli sanoa, että keitä itse omat kahvisi, mutta täytyyhän parisuhteessa tehdä pieniä mukavia tekoja toiselle. Miehenikin tekee minulle vaikka mitä. 

Olen myös aina ollut tällainen, että uuvun oikeastaan kaikesta yhtään ylimääräisestä tosi helposti. Koulun jälkeen halusin vain olla rauhassa ja lukea. Yksi harrastus kerran viikossa oli, mutta se oli ihan kamalan raskasta ja väsyttävää sekin, kun sinne oli "pakko" mennä. Nykyisn minun on saatava itse päättää milloin jaksan tehdä kotitöitä tai mitäkin, sillä jos joku pyytää jotakin, mitä en ollut suunnitellut jaksavani tehdä, uuvun tosi paljon. Se on sellaista fyysistä voimattomuutta ja joskus tuntuu, ettei minusta vain ole keittämään sitä kahvia, etten vain jaksa. 

Minä tunnistan myös tästä itseni, mulle on myös tuo tärkeää, että saan itse kotona päättää milloin teen mitäkin. Ja tämähän ei todellakaan perheellisenä toimi. Pyyntöjä satelee koko ajan. "Äiti, mulla on sukat loppu", ja kun olin ajatellut laittaa sen pyykkikoneen päälle huomenna ja nyt se on pakko laittaa päälle tänään ja tuntuu että itku pääsee.

Mulla on myös se, että KOSKAAN en voi hyvällä omalla tunnolla vain olla, en varsinkaan silloin kun sitä olemista eniten tarvitsen. Nytkin kun tuhlaan tässä aikaa, niin samaan aikaan odottaa pyykit viikausta ja uudet ripustamista. Ja kun olen sen tehnyt, täytyisi laittaa tiskit keittiössä ja mitä kauemmin tässä venyn sen lähemmäksi tulee myös päivällisen teko aika. Ihan koko ajan pitäisi olla tekemässä jotain ja kun sitten joku vielä esittää jotain "pieniä pyyntöjä", " joihin en ole mitenkään voinut valmistautua, tuntuu kuin maailma romahtaisi.

Mulle ihan kaikkein raskainta on kaikki sosiaaliset tapahtumat. Pitäisi olla osallistumassa jonkun innokkaan superäidin järjestämiin Halloween juhliin, vaatekutsuille, tyttöjen iltaan, työporukan saunailtaan. Lapsen kaverin äiti haluaa kaverustuttaa omaa lastaan minun lapseen ja tutustua myös minuun ja pitäisi jaksaa kyläillä heillä ja kyläillä meillä ja tavata puistossa, lähteä mukaan uimaan ja ties mitä, mitä en yhtään kaipaa. Kauempana asuvat vanhat ystävät haluaisi tavata ja lähettelevät yökyläkutsuja ja kaiken lisäksi on vielä omat vanhemmat ja sisarukset ja miehen myös, joihin pidetään yhteyttä. Inhoan yli kaiken tilanteita että joku vaan päättää kutsua itsensä meille kylään. Vaikka mulla olisi 2 vkoa aikaa valmistautua, olen sen kaksi viikkoa ahdistunut, kun odotan sitä päivää. Ja aina on kuitenkin kivaa ja kyläily sujuu hyvin, mutta se tunne, että nyt mun PITÄÄ tehdä sitä ja tätä siihen mennessä.

Ja ei töissä mulla ei ole tällaisia ongelmia. Mun työ on vielä sellaista ettei kahta samanlaista päivää, tilanteet tulee yllättäen vastaan ja niihin reagoidaan nopeasti. Se on mun työminä ja omalla ajalla en kestä tuollaista yhtään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen miettinyt ihan samaa, että miksi väsyn niin pienisä asioista. Jos oma mieheni pyytää keittämään kahvia, tuntuu kuin sellainen raskas verho putoaisi päälleni. Tekee mieli sanoa, että keitä itse omat kahvisi, mutta täytyyhän parisuhteessa tehdä pieniä mukavia tekoja toiselle. Miehenikin tekee minulle vaikka mitä. 

Olen myös aina ollut tällainen, että uuvun oikeastaan kaikesta yhtään ylimääräisestä tosi helposti. Koulun jälkeen halusin vain olla rauhassa ja lukea. Yksi harrastus kerran viikossa oli, mutta se oli ihan kamalan raskasta ja väsyttävää sekin, kun sinne oli "pakko" mennä. Nykyisn minun on saatava itse päättää milloin jaksan tehdä kotitöitä tai mitäkin, sillä jos joku pyytää jotakin, mitä en ollut suunnitellut jaksavani tehdä, uuvun tosi paljon. Se on sellaista fyysistä voimattomuutta ja joskus tuntuu, ettei minusta vain ole keittämään sitä kahvia, etten vain jaksa. 

Minä tunnistan myös tästä itseni, mulle on myös tuo tärkeää, että saan itse kotona päättää milloin teen mitäkin. Ja tämähän ei todellakaan perheellisenä toimi. Pyyntöjä satelee koko ajan. "Äiti, mulla on sukat loppu", ja kun olin ajatellut laittaa sen pyykkikoneen päälle huomenna ja nyt se on pakko laittaa päälle tänään ja tuntuu että itku pääsee.

Mulla on myös se, että KOSKAAN en voi hyvällä omalla tunnolla vain olla, en varsinkaan silloin kun sitä olemista eniten tarvitsen. Nytkin kun tuhlaan tässä aikaa, niin samaan aikaan odottaa pyykit viikausta ja uudet ripustamista. Ja kun olen sen tehnyt, täytyisi laittaa tiskit keittiössä ja mitä kauemmin tässä venyn sen lähemmäksi tulee myös päivällisen teko aika. Ihan koko ajan pitäisi olla tekemässä jotain ja kun sitten joku vielä esittää jotain "pieniä pyyntöjä", " joihin en ole mitenkään voinut valmistautua, tuntuu kuin maailma romahtaisi.

Mulle ihan kaikkein raskainta on kaikki sosiaaliset tapahtumat. Pitäisi olla osallistumassa jonkun innokkaan superäidin järjestämiin Halloween juhliin, vaatekutsuille, tyttöjen iltaan, työporukan saunailtaan. Lapsen kaverin äiti haluaa kaverustuttaa omaa lastaan minun lapseen ja tutustua myös minuun ja pitäisi jaksaa kyläillä heillä ja kyläillä meillä ja tavata puistossa, lähteä mukaan uimaan ja ties mitä, mitä en yhtään kaipaa. Kauempana asuvat vanhat ystävät haluaisi tavata ja lähettelevät yökyläkutsuja ja kaiken lisäksi on vielä omat vanhemmat ja sisarukset ja miehen myös, joihin pidetään yhteyttä. Inhoan yli kaiken tilanteita että joku vaan päättää kutsua itsensä meille kylään. Vaikka mulla olisi 2 vkoa aikaa valmistautua, olen sen kaksi viikkoa ahdistunut, kun odotan sitä päivää. Ja aina on kuitenkin kivaa ja kyläily sujuu hyvin, mutta se tunne, että nyt mun PITÄÄ tehdä sitä ja tätä siihen mennessä.

Ja ei töissä mulla ei ole tällaisia ongelmia. Mun työ on vielä sellaista ettei kahta samanlaista päivää, tilanteet tulee yllättäen vastaan ja niihin reagoidaan nopeasti. Se on mun työminä ja omalla ajalla en kestä tuollaista yhtään.

Marttyyri ja uhriutuja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos sä olet niin kertakaikkisen itsekäs ja itsekeskeinen, että muiden olemassaolo väsyttää sinut?

En minäkään niin mielelläni tee ihmisille palveluksia mutta teen kuitenkin. Minut väsyttää se jos joku marisee ja valittaa kovasti. En jaksa kuunnella ihmisten murheita. Lasten murheita just ja just mutta sitten jos joku ystävä kauheasti marisee, niin olen niin uupunut, etten soita hänelle enää moneen kuukauteen.

En ole itsekeskeinen vaan hyvin usein kuuntelen muiden murheet ja autan muita useinkin. 

Onko minun ulosannissa jotain todella epäselvää, kun tässä ketjussa pari kirjoittajaa on ymmärtänyt/tulkinnut minut niin totaalisen väärin? Olen luullut olevani ihan helposti ymmärrettävä ja selkeä kirjoittaja.

Ap

Ehkä ap ei kannata vastata tuollaisille jankkaajille vaan koittaa keskittyä vastaamaan niille, jotka ovat sinulle kommentoineet asiallisesti.

Ok, eli kaikkia pitäisi ymmärtää ja myötäillä, niin silloin asiat ovat hyvin. Jos asioita kyseenalaistaa, on jankkaaja?

Ehkä ap sai näistä jankuttamisista jotain konkreettista ajateltavaa, myötäilijöiden viesteissä kun ei mitään apua ja ratkaisuehdotuksia selkeästi tullut. Nuoleminen ei aina auta.

Jaxuhalit vain!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen miettinyt ihan samaa, että miksi väsyn niin pienisä asioista. Jos oma mieheni pyytää keittämään kahvia, tuntuu kuin sellainen raskas verho putoaisi päälleni. Tekee mieli sanoa, että keitä itse omat kahvisi, mutta täytyyhän parisuhteessa tehdä pieniä mukavia tekoja toiselle. Miehenikin tekee minulle vaikka mitä. 

Olen myös aina ollut tällainen, että uuvun oikeastaan kaikesta yhtään ylimääräisestä tosi helposti. Koulun jälkeen halusin vain olla rauhassa ja lukea. Yksi harrastus kerran viikossa oli, mutta se oli ihan kamalan raskasta ja väsyttävää sekin, kun sinne oli "pakko" mennä. Nykyisn minun on saatava itse päättää milloin jaksan tehdä kotitöitä tai mitäkin, sillä jos joku pyytää jotakin, mitä en ollut suunnitellut jaksavani tehdä, uuvun tosi paljon. Se on sellaista fyysistä voimattomuutta ja joskus tuntuu, ettei minusta vain ole keittämään sitä kahvia, etten vain jaksa. 

Minä tunnistan myös tästä itseni, mulle on myös tuo tärkeää, että saan itse kotona päättää milloin teen mitäkin. Ja tämähän ei todellakaan perheellisenä toimi. Pyyntöjä satelee koko ajan. "Äiti, mulla on sukat loppu", ja kun olin ajatellut laittaa sen pyykkikoneen päälle huomenna ja nyt se on pakko laittaa päälle tänään ja tuntuu että itku pääsee.

Mulla on myös se, että KOSKAAN en voi hyvällä omalla tunnolla vain olla, en varsinkaan silloin kun sitä olemista eniten tarvitsen. Nytkin kun tuhlaan tässä aikaa, niin samaan aikaan odottaa pyykit viikausta ja uudet ripustamista. Ja kun olen sen tehnyt, täytyisi laittaa tiskit keittiössä ja mitä kauemmin tässä venyn sen lähemmäksi tulee myös päivällisen teko aika. Ihan koko ajan pitäisi olla tekemässä jotain ja kun sitten joku vielä esittää jotain "pieniä pyyntöjä", " joihin en ole mitenkään voinut valmistautua, tuntuu kuin maailma romahtaisi.

Mulle ihan kaikkein raskainta on kaikki sosiaaliset tapahtumat. Pitäisi olla osallistumassa jonkun innokkaan superäidin järjestämiin Halloween juhliin, vaatekutsuille, tyttöjen iltaan, työporukan saunailtaan. Lapsen kaverin äiti haluaa kaverustuttaa omaa lastaan minun lapseen ja tutustua myös minuun ja pitäisi jaksaa kyläillä heillä ja kyläillä meillä ja tavata puistossa, lähteä mukaan uimaan ja ties mitä, mitä en yhtään kaipaa. Kauempana asuvat vanhat ystävät haluaisi tavata ja lähettelevät yökyläkutsuja ja kaiken lisäksi on vielä omat vanhemmat ja sisarukset ja miehen myös, joihin pidetään yhteyttä. Inhoan yli kaiken tilanteita että joku vaan päättää kutsua itsensä meille kylään. Vaikka mulla olisi 2 vkoa aikaa valmistautua, olen sen kaksi viikkoa ahdistunut, kun odotan sitä päivää. Ja aina on kuitenkin kivaa ja kyläily sujuu hyvin, mutta se tunne, että nyt mun PITÄÄ tehdä sitä ja tätä siihen mennessä.

Ja ei töissä mulla ei ole tällaisia ongelmia. Mun työ on vielä sellaista ettei kahta samanlaista päivää, tilanteet tulee yllättäen vastaan ja niihin reagoidaan nopeasti. Se on mun työminä ja omalla ajalla en kestä tuollaista yhtään.

Marttyyri ja uhriutuja.

Okei... Perustele. Olen oikeasti kiinnostunut.

Voi olla masennus tai jokin muu piilevä mielenterveysongelma.

Uupumus ja burn out oireilee myös tuolla tavalla. Tai ehkä olet alisuorittaja, ja siksi pienetkin tehtävät tuntuvat liian suurilta.

Kiltin tytön syndrooma?

Tunnustusta perheessä sai vain olemalla kiltti?

Lue aiheesta, tunnistan itsessäni paljon samoja tunteita. Arvostukseni lapsena kiteytyi siihen, olenko sopeutuva. Tällöin arkipäiväiset pyynnöt ovat täynnä latausta ja tuntuvat siltä, että pitää "antaa" itsestään jotain josta ei tunne haluavansa luopua.

Itsellä on tuota ihan samaa. Omalla taustalla on masennusta, burn-out, perfektionismia, joskin tällä hetkellä olen kyllä ihan tasapainossa ja varsinkaan masentunut en ole. Todella introvertti kylläkin olen.

Olen huomannut, että itse en noita pieniä pyyntöjä latele, tai ainakin olen ne lopettanut sen jälkeen, kun muiden pyynnöt on alkaneet väsyttämään. Ja ehkä näin toivonut, että ”tee toisille kuten itsellesi haluaisit tehtävän”. (Ei ole kyllä auttanut)

Lisäksi teen osa-aikaista työtä ja minulla siis työtön/vapaa päiviä aika paljon, joiden seurauksena ihmiset tuntuu ajattelevan, että sillloin olen valmiina päivystämään heidän pikku tarpeitaan varten. Olen valinnut selvitä pienillä tuloilla jotta minulla olisi vapaa-aikaa paljon. Kiltille suorittajalle on todella vaikea ollut oppia sanomaan ei, nykyisin osaan sanoa, mutta vieläkään en siitä selviydy ”päässäni” ihan tuosta vaan.

Mutta tuo on kyllä veikeä juttu. Voisin aivan hyvin keittää miehelle kahvia hyvää hyvyyttä, mutta jos hän pyytää keittämään, kuinka voikin tuntua raskaalta. Jos on vieraita, silloin ei. Jotenkin se liittyy omissa oloissa, omassa rauhassa-moodiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja siis mieheni pyytää minulta melko usein jotain pientä, kuten nyt parisuhteessa pyydetään toisiltaan. Se on sinänsä normaalia, että pyytää. Mutta koska uuvun jokaisesta pienestä pyynnöstäkin ihan täysin (muuten en ole erityisen uupunut ihminen), niin asia haittaa jo parisuhdettani, koska olen alkanut välttelemään tilanteita, joissa mies pyytää jotain. Jos hän soittaa minulle kesken päivän, niin pelottaa jo vastata, koska pelkään, että hänellä on joku pieni pyyntö. Tekisi mieli huutaa ääneen, että "älä ikinä enää pyydä minulta yhtään mitään", mutta en tietenkään huuda ja ymmärrän, että vika ei ole miehessä vaan minun päässä jotenkin. Ap

Voisikohan olla että uuvut, koska et osaa sanoa ei. Jokainen pyyntökin jo itsessään uuvuttaa sinut, koska sisäisesti koet ettei sinulla ole aitoa mahdollisuutta kieltäytyä pyynnöstä. Pyyntö ei uuvuta sellaista, joka kykenee vastaamaan myös ei.

Esimerkiksi nuo pienet pyynnöt vaikkapa takin etsinnästä, niihin on ihan ok ja hyväksyttävää sanoa ei ilman selitystä. Vastaat vain en voi nyt, sori. Et ole sellaisen vuoksi huono puoliso/ystävä/tytär/jne.

Kuulostaa että sinun on vaikeaa luoda rajoja itsesi ympärille. Siksi pienetkin pyynnöt uuvuttavat. On henkisesti uuvuttavaa olla aina toisten käytettävissä, vaikka onkin pienistä asioista kyse.

Tässä on varmaan jotain perää.

T. Toinen samanlainen

Itse vain ihmettelen, koska mielestäni olen taitava sanomaan nätisti ei ja uskallan sanoa ei ja sanonkin. Ystäväni ovat kuvailleet minua jämäkäksi ihmiseksi monta kertaa. Ap

Tutki syvemmältä. Onko se jämäkkyys ja ein sanominen opeteltua? Tai liittyykö eri tilanteisiin tai eri piireihin? Minuakin pidetään jämäkkänä, ja olenkin sellainen. Olen sitä tarvittaessa kotonakin. Osaan sanoa ei, mutta usein siitä tulee jokin syyllisyyden tunnetta muistuttava tunne. Ja jos en ole valmistautunut pyyntöön tai siihen joutuu vastaamaan heti, en silloin osaakaan vastata ei. Tämä on varmaan perua lapsuudesta jo.

Tai onko eroa siinä, sanotko ei tehdessäsi jotain muuta vai maatessasi sohvalla? Voi olla kyse myös ihan kummallisista rooleista. Meillä esim. mies kokee, että on ihan ok hyppyyttää minua pyynnöillä, vaikka olisin tekemässä jotain tärkeää ja mies katsoisi vain telkkaria. Siis mikään oma juttuni ei ole niin tärkeää, ettei sitä voisi häiritä ja keskeyttää. Mutta jos nukun, niin silloin hän ei häiritse koskaan. Tähän kun lisää sen, että itselle nimenomaan aloittaminen on vaikeaa, ja sitten joudut aina keskeyttämään ja keskittyminen herpaantuu jonkin ihan turhan pyynnön vuoksi, niin kyllähän siinä hermostuu. Ja vaikka pyynnöstä kieltäytyisikin, niin vahinko on jo tapahtunut.