Miksi miehen pitäisi osallistua synnytykseen?

Periaatteessa olet oikeassa, jos noin on kerran sovittu ja voit pitää siitä kiinni ja olla menemättä synnytykseen; eihän vaimosi voi sinua sinne pakottaakaan.

Vaimoasi on alkanut pelottaa, kun tosipaikka lähestyy. Jos ei omasta miehestä ole silloin apua, niin kenestä sitten? Jos oma mieheni ei olisi tullut synnytykseen, minusta olisi tuntunut, ettei hän rakastanutkaan minua, ainakaan tarpeeksi, kun ei olekaan turvana silloin kun häntä tarvitaan. Tosipaikan tullen mies luikkii tiehensä ja elää vain myötäkäymiset kanssani. Et varmaan itse ajattele näin, mutta vaimosi varmasti ajattelee.

Eli jos sinulle tärkeintä on oikeassa oleminen, niin et sitten varmaan mene. Hyväksy kuitenkin se, että sillä on kauaskantoisia vaikutuksia parisuhteeseenne. En ainakaan itse unohtaisi tuollaista ikinä. Kuten en unohda sitäkään, että mies tuli mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On ihan ok pelätä ja sanoa se ääneen, mutta on kyllä erittäin huolestuttavaa, että pelkosi on voimakkaampi kuin rakkautesi vaimoasi ja lastasi kohtaan.

Tuo on epäreilua. Vaarinikin oli minulle valtavan rakas ja minulla oli häneen läheinen suhde koko elämäni, mutta silti en halunnut mennä katsomaan häntä sairaalaan, vaan jätin hänelle hyvästit vielä silloin, kun hän pystyi elämään kotona.

Miksi juuri synnytyspelko olisi se, jota ei tulisi ymmärtää? Suhtaudutteko samalla tavalla muihinkin pelkoihin? Onko suhtautumisenne mielenterveysasioihin yleensäkin kielteinen? Ovatko ihmisten päiden sisäiset esteet teistä vain surkeaa heikkoutta? Esimerkiksi itsensä tappava masentunut on vain heikko?

Yleensäkin se, että mies tulee mukaan synnytykseen, on maailmassa poikkeus eikä normi.

"Miksi juuri synnytyspelko olisi se, jota ei tulisi ymmärtää?" Siis naisen synnytyspelko on helppo ymmärtää, mutta että miehen synnytyspelko? Miehen, joka ei synnytä.

Asia on sama, jos minä naisena pelkäisin niin paljon vaikkapa kivessyöpää, etten menisi mieheni tueksi hoitoihin, kun hän siihen sairastuisi, vaan vetoaisin omaan pelkooni. Minä, joka en koskaan tuossa samassa tilanteessa olisi jo biologiani puolesta. Miehellä ei ole synnytyksessä mitään hätää. Ei se mies synnytä, hän on vain tukena ja se on vähintä, mitä rakastava puoliso voi tuossa tilanteessa rakkaansa ja tulevan lapsensa äidin eteen tehdä. 

Sellainen ihminen joka hylkää puolisonsa tuossa tilanteessa, jolloin hän eniten sitä tukea kaipaisi, on omaan napaansa tuijottaja. Ei välitä toisen peloista, vaan laittaa omat (kuvitellut) pelot toisen todellisten pelkojen/kipujen edelle. 

Synnytys on hieman eri asia, kuin mennä tueksi lääkärikäynnille jolla ei tehdä mitään toimenpiteitä.

Eritteet voivat saada jotkut ihmiset voimaan todella pahoin. Itseäni voi alkaa huimata jo jos näen esim. verinäyteneuloja putkiloineen. Nuorempana olin mukana eläinlääkärissä, kun perheemme lemmikistä otettiin verinäyte. Piti lähteä ulos, silmissä tummui ja oksensin heti ulospäästyäni.

Olin kerran myös tukihenkilönä, kun tutulleni tehtiin lävistys,. Ja alkoi huimata senkin toimenpiteen näkeminen.

Omissa verikokeissa olen oksentanut, yhden kerran pyörtynyt ja vähintäänkin joutunut näytteen jälkeen istumaan pitkään odotushuoneessa, ennenkuin olen voinut lähteä jatkamaan matkaa.

Näillä meriiteillä olisi aika todennäköistä, että tukihenkilönä joutuisin itse hoidettavaksi.

Tiedätkö, että minäkin pelkään verikokeen ottamista ja voisin pyörtyä kauhusta, jos katsoisin, kun neula työntyy ihon läpi suoneen. Mutta silti olen pyörtymättä synnyttänyt 4 lasta. Et voi todellakaan verrata oman lapsen synnytyksessä mukana oloa eläinlääkäri käyntiin. En minäkään voi katsoa, kun koirasta otetaan verinäyte, mutta olen silti koiran tukena tilanteessa. Olisi todella raukkamaista jättää koira tuohon tilanteeseen yksin "koska minua pelottaa".  Samaten olen mennyt koiran mukaan, kun se on pitänyt päästää pois tästä elämästä, vaikka on tuntunut että kuolen itsekin.   On pelkuruutta jättää toinen yksin silloin, kun tämä eniten tukea tarvii, vaikka kuinka itseään pelottaisi.   Ei minua siinä viety viimeiselle piikille, vaan sitä koiraa ja vaikka minua pelotti/hirvitti (se oli elämäni kovin paikka) olin koiran tukena, kun se minua tarvitsi. 

Opettele ajattelemaan oman pelkosi siaan sitä, että se toinen on oikeasti siinä pelottavassa/kivuliaassa tilassa ja sinulle ei käy kuinkaan. Sinua vain pelottaa, mutta se toinen pelkää ja kärsii ja siihen voi sattua sairaaloisesti. Sinua VAIN paelottaa. Sinulle ei käy kuinkaan. Mutta sinä voit olla toiselle , tälle kärsivälle suureksi avuksi ja tueksi , kun hän sitä tukea eniten kaipaa. Sinun pelkutuutesi ei voi olla esteenä. Tuollaiset pelot pystyy  voittamaan jos rakkautta riittää ja kääntää katseensa omasta navasta ja minä, minä ajattelusta ja miettii vähän sen toisen tilannetta. Ja sen toisen tilanne on huomattavasti pahempi.

Jos miehesi olisi pyörtynyt ja tarvinnut tämän takia ensihoitoa sinua hoitaneelta kätilöltä, niin olisitko ollut asiaan tyytyväinen?

Vierailija kirjoitti:

No ei todellakaan miehen tarsvitse ola synnytyksesä mukana. Kuka mitäkin pelkää. Minäkin pelkään ajaa isoihin pimeisiin parkkihalleihin, niissä olis pakko käydä. En käy yksin, voi tulla fobioita. Kukin tyylillään. Äitiä kyllä hoidetaan, annetaan sen isän potea kotona vaikka migreeniä. Niinhän se ennenkin meni.

Ja sinä vertaat synnytystä ja parkkihalliin ajoa? No voi elämän kevät.

Ihmisillä voi olla erilaisia foboita, mutta niihinkin saa apua, jos vain haluaa hakea. Synnytys on kuitenkin sikäli eri asia kuin parkkihalliin ajo joka pelottaa, että sinne parkkihalliin voi vaan jättää ajamatta,mutta jos pariskunta haluaa oman biologisen lapsen, se on  pakko itse tehdä. Ja tässä mies voi olla vaimonsa tukena, koska se vaimo sen lapsen joutuu synnyttämään ja ensisiaisesti se tapahtuma pelottaa sitä vaimoa. Hän siinä kivut ja tutkimukset/piikit ja repeämiset kärsii. Miehen ei tarvitse olla kuin henkisenä tukena. Ei sille miehelle siellä mitenkään käy eikä siihen edes fyysisesti satu. 

Sen toisen puolesta täytyy pystyä tuollaiset pelot jättämään ja olla vaimonsa tukena tilanteessa, jossa vaimo sitä tukea tarvii.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On ihan ok pelätä ja sanoa se ääneen, mutta on kyllä erittäin huolestuttavaa, että pelkosi on voimakkaampi kuin rakkautesi vaimoasi ja lastasi kohtaan.

Tuo on epäreilua. Vaarinikin oli minulle valtavan rakas ja minulla oli häneen läheinen suhde koko elämäni, mutta silti en halunnut mennä katsomaan häntä sairaalaan, vaan jätin hänelle hyvästit vielä silloin, kun hän pystyi elämään kotona.

Miksi juuri synnytyspelko olisi se, jota ei tulisi ymmärtää? Suhtaudutteko samalla tavalla muihinkin pelkoihin? Onko suhtautumisenne mielenterveysasioihin yleensäkin kielteinen? Ovatko ihmisten päiden sisäiset esteet teistä vain surkeaa heikkoutta? Esimerkiksi itsensä tappava masentunut on vain heikko?

Yleensäkin se, että mies tulee mukaan synnytykseen, on maailmassa poikkeus eikä normi.

"Miksi juuri synnytyspelko olisi se, jota ei tulisi ymmärtää?" Siis naisen synnytyspelko on helppo ymmärtää, mutta että miehen synnytyspelko? Miehen, joka ei synnytä.

Asia on sama, jos minä naisena pelkäisin niin paljon vaikkapa kivessyöpää, etten menisi mieheni tueksi hoitoihin, kun hän siihen sairastuisi, vaan vetoaisin omaan pelkooni. Minä, joka en koskaan tuossa samassa tilanteessa olisi jo biologiani puolesta. Miehellä ei ole synnytyksessä mitään hätää. Ei se mies synnytä, hän on vain tukena ja se on vähintä, mitä rakastava puoliso voi tuossa tilanteessa rakkaansa ja tulevan lapsensa äidin eteen tehdä. 

Sellainen ihminen joka hylkää puolisonsa tuossa tilanteessa, jolloin hän eniten sitä tukea kaipaisi, on omaan napaansa tuijottaja. Ei välitä toisen peloista, vaan laittaa omat (kuvitellut) pelot toisen todellisten pelkojen/kipujen edelle. 

Synnytys on hieman eri asia, kuin mennä tueksi lääkärikäynnille jolla ei tehdä mitään toimenpiteitä.

Eritteet voivat saada jotkut ihmiset voimaan todella pahoin. Itseäni voi alkaa huimata jo jos näen esim. verinäyteneuloja putkiloineen. Nuorempana olin mukana eläinlääkärissä, kun perheemme lemmikistä otettiin verinäyte. Piti lähteä ulos, silmissä tummui ja oksensin heti ulospäästyäni.

Olin kerran myös tukihenkilönä, kun tutulleni tehtiin lävistys,. Ja alkoi huimata senkin toimenpiteen näkeminen.

Omissa verikokeissa olen oksentanut, yhden kerran pyörtynyt ja vähintäänkin joutunut näytteen jälkeen istumaan pitkään odotushuoneessa, ennenkuin olen voinut lähteä jatkamaan matkaa.

Näillä meriiteillä olisi aika todennäköistä, että tukihenkilönä joutuisin itse hoidettavaksi.

Tiedätkö, että minäkin pelkään verikokeen ottamista ja voisin pyörtyä kauhusta, jos katsoisin, kun neula työntyy ihon läpi suoneen. Mutta silti olen pyörtymättä synnyttänyt 4 lasta. Et voi todellakaan verrata oman lapsen synnytyksessä mukana oloa eläinlääkäri käyntiin. En minäkään voi katsoa, kun koirasta otetaan verinäyte, mutta olen silti koiran tukena tilanteessa. Olisi todella raukkamaista jättää koira tuohon tilanteeseen yksin "koska minua pelottaa".  Samaten olen mennyt koiran mukaan, kun se on pitänyt päästää pois tästä elämästä, vaikka on tuntunut että kuolen itsekin.   On pelkuruutta jättää toinen yksin silloin, kun tämä eniten tukea tarvii, vaikka kuinka itseään pelottaisi.   Ei minua siinä viety viimeiselle piikille, vaan sitä koiraa ja vaikka minua pelotti/hirvitti (se oli elämäni kovin paikka) olin koiran tukena, kun se minua tarvitsi. 

Opettele ajattelemaan oman pelkosi siaan sitä, että se toinen on oikeasti siinä pelottavassa/kivuliaassa tilassa ja sinulle ei käy kuinkaan. Sinua vain pelottaa, mutta se toinen pelkää ja kärsii ja siihen voi sattua sairaaloisesti. Sinua VAIN paelottaa. Sinulle ei käy kuinkaan. Mutta sinä voit olla toiselle , tälle kärsivälle suureksi avuksi ja tueksi , kun hän sitä tukea eniten kaipaa. Sinun pelkutuutesi ei voi olla esteenä. Tuollaiset pelot pystyy  voittamaan jos rakkautta riittää ja kääntää katseensa omasta navasta ja minä, minä ajattelusta ja miettii vähän sen toisen tilannetta. Ja sen toisen tilanne on huomattavasti pahempi.

Jos miehesi olisi pyörtynyt ja tarvinnut tämän takia ensihoitoa sinua hoitaneelta kätilöltä, niin olisitko ollut asiaan tyytyväinen?

Miksi mies olisi pyörtynyt, kun minä synnytän ja mies katsoo minun kasvoja ja pitää kädestä? En minä niin pahalta näytä, että miehen pyötyä pitäisi minua katsellessaan.

Ja mitä nuo sinun höpinät jostain lävistyksistä on niin sanompa vain, että itsekin meinasin pyörtyä aikoinaan, kun otin korvii lävistyksen. Jos ei olis kaveri ollut mukana niin olisin sanonut, että ei laiteta toiseen. Mutta en kehdannut. Ei mitään lävistyksi/eläinlääkärissäkäyntejä ym voi mitenkään verrata tilanteeseen, jossa oma lapsi syntyy. 

Huomaa todella, ettei sinulla ole mitään ymmärrystä tähän asiaan.

Ps. Ymmärrät varmaan, että sen lapsen kanssa voi tulla kaikenlaisia tilanteita eteen? Jos se lapsi vaikka sairastuisi syöpään ja sinun pitäisi mennä hänen tuekseen sairaalaan toimenpiteisiin, sinä menisitkin sinne pyörtymään? Sen siaan, että olisit lapsesi tukena, pakenisit paikalta?

Tai hän sairastuisi diabettekseen ja sinä joutuisit pistämään.   Sinä et kovettaisi itseäsi ja ottaisi niskasta kiinni ja tekisi näitä asioita lapsesi eteen vaan sysäisit kaiken vaimosi niskoille?  Ehkä vain on parempi, ettet lisäänny, koska koet noin kovia pelkotiloja. Ihmisen kun täytyy oppia kovettamaan itsensä ja selviämään monista tilanteista, joista ei ikinä olisi uskonut selviävänsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On ihan ok pelätä ja sanoa se ääneen, mutta on kyllä erittäin huolestuttavaa, että pelkosi on voimakkaampi kuin rakkautesi vaimoasi ja lastasi kohtaan.

Tuo on epäreilua. Vaarinikin oli minulle valtavan rakas ja minulla oli häneen läheinen suhde koko elämäni, mutta silti en halunnut mennä katsomaan häntä sairaalaan, vaan jätin hänelle hyvästit vielä silloin, kun hän pystyi elämään kotona.

Miksi juuri synnytyspelko olisi se, jota ei tulisi ymmärtää? Suhtaudutteko samalla tavalla muihinkin pelkoihin? Onko suhtautumisenne mielenterveysasioihin yleensäkin kielteinen? Ovatko ihmisten päiden sisäiset esteet teistä vain surkeaa heikkoutta? Esimerkiksi itsensä tappava masentunut on vain heikko?

Yleensäkin se, että mies tulee mukaan synnytykseen, on maailmassa poikkeus eikä normi.

"Miksi juuri synnytyspelko olisi se, jota ei tulisi ymmärtää?" Siis naisen synnytyspelko on helppo ymmärtää, mutta että miehen synnytyspelko? Miehen, joka ei synnytä.

Asia on sama, jos minä naisena pelkäisin niin paljon vaikkapa kivessyöpää, etten menisi mieheni tueksi hoitoihin, kun hän siihen sairastuisi, vaan vetoaisin omaan pelkooni. Minä, joka en koskaan tuossa samassa tilanteessa olisi jo biologiani puolesta. Miehellä ei ole synnytyksessä mitään hätää. Ei se mies synnytä, hän on vain tukena ja se on vähintä, mitä rakastava puoliso voi tuossa tilanteessa rakkaansa ja tulevan lapsensa äidin eteen tehdä. 

Sellainen ihminen joka hylkää puolisonsa tuossa tilanteessa, jolloin hän eniten sitä tukea kaipaisi, on omaan napaansa tuijottaja. Ei välitä toisen peloista, vaan laittaa omat (kuvitellut) pelot toisen todellisten pelkojen/kipujen edelle. 

Synnytys on hieman eri asia, kuin mennä tueksi lääkärikäynnille jolla ei tehdä mitään toimenpiteitä.

Eritteet voivat saada jotkut ihmiset voimaan todella pahoin. Itseäni voi alkaa huimata jo jos näen esim. verinäyteneuloja putkiloineen. Nuorempana olin mukana eläinlääkärissä, kun perheemme lemmikistä otettiin verinäyte. Piti lähteä ulos, silmissä tummui ja oksensin heti ulospäästyäni.

Olin kerran myös tukihenkilönä, kun tutulleni tehtiin lävistys,. Ja alkoi huimata senkin toimenpiteen näkeminen.

Omissa verikokeissa olen oksentanut, yhden kerran pyörtynyt ja vähintäänkin joutunut näytteen jälkeen istumaan pitkään odotushuoneessa, ennenkuin olen voinut lähteä jatkamaan matkaa.

Näillä meriiteillä olisi aika todennäköistä, että tukihenkilönä joutuisin itse hoidettavaksi.

Tiedätkö, että minäkin pelkään verikokeen ottamista ja voisin pyörtyä kauhusta, jos katsoisin, kun neula työntyy ihon läpi suoneen. Mutta silti olen pyörtymättä synnyttänyt 4 lasta. Et voi todellakaan verrata oman lapsen synnytyksessä mukana oloa eläinlääkäri käyntiin. En minäkään voi katsoa, kun koirasta otetaan verinäyte, mutta olen silti koiran tukena tilanteessa. Olisi todella raukkamaista jättää koira tuohon tilanteeseen yksin "koska minua pelottaa".  Samaten olen mennyt koiran mukaan, kun se on pitänyt päästää pois tästä elämästä, vaikka on tuntunut että kuolen itsekin.   On pelkuruutta jättää toinen yksin silloin, kun tämä eniten tukea tarvii, vaikka kuinka itseään pelottaisi.   Ei minua siinä viety viimeiselle piikille, vaan sitä koiraa ja vaikka minua pelotti/hirvitti (se oli elämäni kovin paikka) olin koiran tukena, kun se minua tarvitsi. 

Opettele ajattelemaan oman pelkosi siaan sitä, että se toinen on oikeasti siinä pelottavassa/kivuliaassa tilassa ja sinulle ei käy kuinkaan. Sinua vain pelottaa, mutta se toinen pelkää ja kärsii ja siihen voi sattua sairaaloisesti. Sinua VAIN paelottaa. Sinulle ei käy kuinkaan. Mutta sinä voit olla toiselle , tälle kärsivälle suureksi avuksi ja tueksi , kun hän sitä tukea eniten kaipaa. Sinun pelkutuutesi ei voi olla esteenä. Tuollaiset pelot pystyy  voittamaan jos rakkautta riittää ja kääntää katseensa omasta navasta ja minä, minä ajattelusta ja miettii vähän sen toisen tilannetta. Ja sen toisen tilanne on huomattavasti pahempi.

Aivan ihanasti sanottu!!

Tämän kysymyksen voisi muotoilla myös muotoon: Miksi miehen tulee olla paikalla, kun yhteinen lapsi laitetaan alulle?

No jos mies haluaa olla isä, hänenkin täytyy osallistua lapsen tekoon. Alusta loppuun. 

Kyllä naistakin pelottaa ja hirvittää eikä varmasti sairaalaympäristökään tunnu kivalta. Hän kokee hirvittävää kipua ja hätää. 

On outoa, jos mies ei halua olla läsnä kun oma lapsi syntyy.

Jos yhdessä hankitaan lapsia, on aika pieni uhraus mieheltä olla edes läsnä kun nainen käy läpi luultavasti elämänsä pelottavimman ja rankimman kokemuksen.

Ei ole pakko. Mun mies osallistui mutta näin jälkikäteen sanoisin, että olisin pärjännyt ilmankin. 

Onpa surkean heikko mies, en katselisi. Yksi lapsi lisäähän tuollainen on, ei mikään oikea mies.

Ja kun armeijasta tuli puhe, niin mitä jos tulisi sota? Ei varmaan voisi lähteä rintamallekaan, koska siellä sitä vasta verta ja eritteitä näkyykin.

Ei siellä sairaalassa ole mitään hätää, kun ei ole itse potilaana. Jos pyörtyy oman vaimon kasvojen näkemisestä, niin sitten virkoaa ja synnytys jatkuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On ihan ok pelätä ja sanoa se ääneen, mutta on kyllä erittäin huolestuttavaa, että pelkosi on voimakkaampi kuin rakkautesi vaimoasi ja lastasi kohtaan.

Tuo on epäreilua. Vaarinikin oli minulle valtavan rakas ja minulla oli häneen läheinen suhde koko elämäni, mutta silti en halunnut mennä katsomaan häntä sairaalaan, vaan jätin hänelle hyvästit vielä silloin, kun hän pystyi elämään kotona.

Miksi juuri synnytyspelko olisi se, jota ei tulisi ymmärtää? Suhtaudutteko samalla tavalla muihinkin pelkoihin? Onko suhtautumisenne mielenterveysasioihin yleensäkin kielteinen? Ovatko ihmisten päiden sisäiset esteet teistä vain surkeaa heikkoutta? Esimerkiksi itsensä tappava masentunut on vain heikko?

Yleensäkin se, että mies tulee mukaan synnytykseen, on maailmassa poikkeus eikä normi.

"Miksi juuri synnytyspelko olisi se, jota ei tulisi ymmärtää?" Siis naisen synnytyspelko on helppo ymmärtää, mutta että miehen synnytyspelko? Miehen, joka ei synnytä.

Asia on sama, jos minä naisena pelkäisin niin paljon vaikkapa kivessyöpää, etten menisi mieheni tueksi hoitoihin, kun hän siihen sairastuisi, vaan vetoaisin omaan pelkooni. Minä, joka en koskaan tuossa samassa tilanteessa olisi jo biologiani puolesta. Miehellä ei ole synnytyksessä mitään hätää. Ei se mies synnytä, hän on vain tukena ja se on vähintä, mitä rakastava puoliso voi tuossa tilanteessa rakkaansa ja tulevan lapsensa äidin eteen tehdä. 

Sellainen ihminen joka hylkää puolisonsa tuossa tilanteessa, jolloin hän eniten sitä tukea kaipaisi, on omaan napaansa tuijottaja. Ei välitä toisen peloista, vaan laittaa omat (kuvitellut) pelot toisen todellisten pelkojen/kipujen edelle. 

Synnytys on hieman eri asia, kuin mennä tueksi lääkärikäynnille jolla ei tehdä mitään toimenpiteitä.

Eritteet voivat saada jotkut ihmiset voimaan todella pahoin. Itseäni voi alkaa huimata jo jos näen esim. verinäyteneuloja putkiloineen. Nuorempana olin mukana eläinlääkärissä, kun perheemme lemmikistä otettiin verinäyte. Piti lähteä ulos, silmissä tummui ja oksensin heti ulospäästyäni.

Olin kerran myös tukihenkilönä, kun tutulleni tehtiin lävistys,. Ja alkoi huimata senkin toimenpiteen näkeminen.

Omissa verikokeissa olen oksentanut, yhden kerran pyörtynyt ja vähintäänkin joutunut näytteen jälkeen istumaan pitkään odotushuoneessa, ennenkuin olen voinut lähteä jatkamaan matkaa.

Näillä meriiteillä olisi aika todennäköistä, että tukihenkilönä joutuisin itse hoidettavaksi.

Tiedätkö, että minäkin pelkään verikokeen ottamista ja voisin pyörtyä kauhusta, jos katsoisin, kun neula työntyy ihon läpi suoneen. Mutta silti olen pyörtymättä synnyttänyt 4 lasta. Et voi todellakaan verrata oman lapsen synnytyksessä mukana oloa eläinlääkäri käyntiin. En minäkään voi katsoa, kun koirasta otetaan verinäyte, mutta olen silti koiran tukena tilanteessa. Olisi todella raukkamaista jättää koira tuohon tilanteeseen yksin "koska minua pelottaa".  Samaten olen mennyt koiran mukaan, kun se on pitänyt päästää pois tästä elämästä, vaikka on tuntunut että kuolen itsekin.   On pelkuruutta jättää toinen yksin silloin, kun tämä eniten tukea tarvii, vaikka kuinka itseään pelottaisi.   Ei minua siinä viety viimeiselle piikille, vaan sitä koiraa ja vaikka minua pelotti/hirvitti (se oli elämäni kovin paikka) olin koiran tukena, kun se minua tarvitsi. 

Opettele ajattelemaan oman pelkosi siaan sitä, että se toinen on oikeasti siinä pelottavassa/kivuliaassa tilassa ja sinulle ei käy kuinkaan. Sinua vain pelottaa, mutta se toinen pelkää ja kärsii ja siihen voi sattua sairaaloisesti. Sinua VAIN paelottaa. Sinulle ei käy kuinkaan. Mutta sinä voit olla toiselle , tälle kärsivälle suureksi avuksi ja tueksi , kun hän sitä tukea eniten kaipaa. Sinun pelkutuutesi ei voi olla esteenä. Tuollaiset pelot pystyy  voittamaan jos rakkautta riittää ja kääntää katseensa omasta navasta ja minä, minä ajattelusta ja miettii vähän sen toisen tilannetta. Ja sen toisen tilanne on huomattavasti pahempi.

Jos miehesi olisi pyörtynyt ja tarvinnut tämän takia ensihoitoa sinua hoitaneelta kätilöltä, niin olisitko ollut asiaan tyytyväinen?

Miksi mies olisi pyörtynyt, kun minä synnytän ja mies katsoo minun kasvoja ja pitää kädestä? En minä niin pahalta näytä, että miehen pyötyä pitäisi minua katsellessaan.

Ja mitä nuo sinun höpinät jostain lävistyksistä on niin sanompa vain, että itsekin meinasin pyörtyä aikoinaan, kun otin korvii lävistyksen. Jos ei olis kaveri ollut mukana niin olisin sanonut, että ei laiteta toiseen. Mutta en kehdannut. Ei mitään lävistyksi/eläinlääkärissäkäyntejä ym voi mitenkään verrata tilanteeseen, jossa oma lapsi syntyy. 

Huomaa todella, ettei sinulla ole mitään ymmärrystä tähän asiaan.

Ps. Ymmärrät varmaan, että sen lapsen kanssa voi tulla kaikenlaisia tilanteita eteen? Jos se lapsi vaikka sairastuisi syöpään ja sinun pitäisi mennä hänen tuekseen sairaalaan toimenpiteisiin, sinä menisitkin sinne pyörtymään? Sen siaan, että olisit lapsesi tukena, pakenisit paikalta?

Tai hän sairastuisi diabettekseen ja sinä joutuisit pistämään.   Sinä et kovettaisi itseäsi ja ottaisi niskasta kiinni ja tekisi näitä asioita lapsesi eteen vaan sysäisit kaiken vaimosi niskoille?  Ehkä vain on parempi, ettet lisäänny, koska koet noin kovia pelkotiloja. Ihmisen kun täytyy oppia kovettamaan itsensä ja selviämään monista tilanteista, joista ei ikinä olisi uskonut selviävänsä.

Olen nainen ja synnyttänyt itsekin. Silti ymmärrän, ettei kaikista vain ole tukihenkilöiksi, ja joissain tilanteissa jopa parempi jos pysyy poissa (eli jos riskinä pyörtyä, jolloin tukihenkilöä itseään pitäisi hoitaa).

Jo se tilanne, veri, hajut jne. voivat laukaista huonovointisuuden, jos noita tilanteita kammoaa.

Ja kun nuo tiedostaa etukäteen, on aikaa myös etsiä henkilö, joka sopii paremmin tukihenkilöksi. Vaikka doula, jos ei muuta.

Kun jos se mies sinne pakotetaan ja tämä joko pyörtyy tai joutuu poistumaan pahoinvoinnin takia, niin silloin jää täysin ilman tukihenkilöä.

Sinulla on oikeus olla osallistumatta. Huomioithan kuitenkin, että se ei ole syyttämistä tai syyllistämistä, jos vaimosi vastavuoroisesti haluaa puhua omista tunteistaan ja kertoa, että häntä pelottaa synnyttää yksin ja hän on tilanteeseen pettynyt. Vaimosi pitää hyväksyä, että sinä et tule ja sinun pitää pystyä hyväksymään se, että vaimosi on tällä hetkellä pettynyt.

Ei teidän suhde tule pelkästään tuohon yhteen asiaan kaatumaan, jos muita ongelmia ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On ihan ok pelätä ja sanoa se ääneen, mutta on kyllä erittäin huolestuttavaa, että pelkosi on voimakkaampi kuin rakkautesi vaimoasi ja lastasi kohtaan.

Tuo on epäreilua. Vaarinikin oli minulle valtavan rakas ja minulla oli häneen läheinen suhde koko elämäni, mutta silti en halunnut mennä katsomaan häntä sairaalaan, vaan jätin hänelle hyvästit vielä silloin, kun hän pystyi elämään kotona.

Miksi juuri synnytyspelko olisi se, jota ei tulisi ymmärtää? Suhtaudutteko samalla tavalla muihinkin pelkoihin? Onko suhtautumisenne mielenterveysasioihin yleensäkin kielteinen? Ovatko ihmisten päiden sisäiset esteet teistä vain surkeaa heikkoutta? Esimerkiksi itsensä tappava masentunut on vain heikko?

Yleensäkin se, että mies tulee mukaan synnytykseen, on maailmassa poikkeus eikä normi.

"Miksi juuri synnytyspelko olisi se, jota ei tulisi ymmärtää?" Siis naisen synnytyspelko on helppo ymmärtää, mutta että miehen synnytyspelko? Miehen, joka ei synnytä.

Asia on sama, jos minä naisena pelkäisin niin paljon vaikkapa kivessyöpää, etten menisi mieheni tueksi hoitoihin, kun hän siihen sairastuisi, vaan vetoaisin omaan pelkooni. Minä, joka en koskaan tuossa samassa tilanteessa olisi jo biologiani puolesta. Miehellä ei ole synnytyksessä mitään hätää. Ei se mies synnytä, hän on vain tukena ja se on vähintä, mitä rakastava puoliso voi tuossa tilanteessa rakkaansa ja tulevan lapsensa äidin eteen tehdä. 

Sellainen ihminen joka hylkää puolisonsa tuossa tilanteessa, jolloin hän eniten sitä tukea kaipaisi, on omaan napaansa tuijottaja. Ei välitä toisen peloista, vaan laittaa omat (kuvitellut) pelot toisen todellisten pelkojen/kipujen edelle. 

Synnytys on hieman eri asia, kuin mennä tueksi lääkärikäynnille jolla ei tehdä mitään toimenpiteitä.

Eritteet voivat saada jotkut ihmiset voimaan todella pahoin. Itseäni voi alkaa huimata jo jos näen esim. verinäyteneuloja putkiloineen. Nuorempana olin mukana eläinlääkärissä, kun perheemme lemmikistä otettiin verinäyte. Piti lähteä ulos, silmissä tummui ja oksensin heti ulospäästyäni.

Olin kerran myös tukihenkilönä, kun tutulleni tehtiin lävistys,. Ja alkoi huimata senkin toimenpiteen näkeminen.

Omissa verikokeissa olen oksentanut, yhden kerran pyörtynyt ja vähintäänkin joutunut näytteen jälkeen istumaan pitkään odotushuoneessa, ennenkuin olen voinut lähteä jatkamaan matkaa.

Näillä meriiteillä olisi aika todennäköistä, että tukihenkilönä joutuisin itse hoidettavaksi.

Tiedätkö, että minäkin pelkään verikokeen ottamista ja voisin pyörtyä kauhusta, jos katsoisin, kun neula työntyy ihon läpi suoneen. Mutta silti olen pyörtymättä synnyttänyt 4 lasta. Et voi todellakaan verrata oman lapsen synnytyksessä mukana oloa eläinlääkäri käyntiin. En minäkään voi katsoa, kun koirasta otetaan verinäyte, mutta olen silti koiran tukena tilanteessa. Olisi todella raukkamaista jättää koira tuohon tilanteeseen yksin "koska minua pelottaa".  Samaten olen mennyt koiran mukaan, kun se on pitänyt päästää pois tästä elämästä, vaikka on tuntunut että kuolen itsekin.   On pelkuruutta jättää toinen yksin silloin, kun tämä eniten tukea tarvii, vaikka kuinka itseään pelottaisi.   Ei minua siinä viety viimeiselle piikille, vaan sitä koiraa ja vaikka minua pelotti/hirvitti (se oli elämäni kovin paikka) olin koiran tukena, kun se minua tarvitsi. 

Opettele ajattelemaan oman pelkosi siaan sitä, että se toinen on oikeasti siinä pelottavassa/kivuliaassa tilassa ja sinulle ei käy kuinkaan. Sinua vain pelottaa, mutta se toinen pelkää ja kärsii ja siihen voi sattua sairaaloisesti. Sinua VAIN paelottaa. Sinulle ei käy kuinkaan. Mutta sinä voit olla toiselle , tälle kärsivälle suureksi avuksi ja tueksi , kun hän sitä tukea eniten kaipaa. Sinun pelkutuutesi ei voi olla esteenä. Tuollaiset pelot pystyy  voittamaan jos rakkautta riittää ja kääntää katseensa omasta navasta ja minä, minä ajattelusta ja miettii vähän sen toisen tilannetta. Ja sen toisen tilanne on huomattavasti pahempi.

Jos miehesi olisi pyörtynyt ja tarvinnut tämän takia ensihoitoa sinua hoitaneelta kätilöltä, niin olisitko ollut asiaan tyytyväinen?

Miksi mies olisi pyörtynyt, kun minä synnytän ja mies katsoo minun kasvoja ja pitää kädestä? En minä niin pahalta näytä, että miehen pyötyä pitäisi minua katsellessaan.

Ja mitä nuo sinun höpinät jostain lävistyksistä on niin sanompa vain, että itsekin meinasin pyörtyä aikoinaan, kun otin korvii lävistyksen. Jos ei olis kaveri ollut mukana niin olisin sanonut, että ei laiteta toiseen. Mutta en kehdannut. Ei mitään lävistyksi/eläinlääkärissäkäyntejä ym voi mitenkään verrata tilanteeseen, jossa oma lapsi syntyy. 

Huomaa todella, ettei sinulla ole mitään ymmärrystä tähän asiaan.

Ps. Ymmärrät varmaan, että sen lapsen kanssa voi tulla kaikenlaisia tilanteita eteen? Jos se lapsi vaikka sairastuisi syöpään ja sinun pitäisi mennä hänen tuekseen sairaalaan toimenpiteisiin, sinä menisitkin sinne pyörtymään? Sen siaan, että olisit lapsesi tukena, pakenisit paikalta?

Tai hän sairastuisi diabettekseen ja sinä joutuisit pistämään.   Sinä et kovettaisi itseäsi ja ottaisi niskasta kiinni ja tekisi näitä asioita lapsesi eteen vaan sysäisit kaiken vaimosi niskoille?  Ehkä vain on parempi, ettet lisäänny, koska koet noin kovia pelkotiloja. Ihmisen kun täytyy oppia kovettamaan itsensä ja selviämään monista tilanteista, joista ei ikinä olisi uskonut selviävänsä.

Olen nainen ja synnyttänyt itsekin. Silti ymmärrän, ettei kaikista vain ole tukihenkilöiksi, ja joissain tilanteissa jopa parempi jos pysyy poissa (eli jos riskinä pyörtyä, jolloin tukihenkilöä itseään pitäisi hoitaa).

Jo se tilanne, veri, hajut jne. voivat laukaista huonovointisuuden, jos noita tilanteita kammoaa.

Ja kun nuo tiedostaa etukäteen, on aikaa myös etsiä henkilö, joka sopii paremmin tukihenkilöksi. Vaikka doula, jos ei muuta.

Kun jos se mies sinne pakotetaan ja tämä joko pyörtyy tai joutuu poistumaan pahoinvoinnin takia, niin silloin jää täysin ilman tukihenkilöä.

Ja miten siitä on kenellekään apua, jos mies kokee synnytyksen jälkeen sekä vauvan että äidin jotenkin ällöttävänä?

Sekin on yksi tabu, etteikö synnytys vaikuttaisi miehen kokemukseen naisen seksuaalisuudesta. Oma mieheni on osallistunut kaikkien neljän lapsemme synnytykseen, mutta jo ensimmäisen synnytyksen jälkeen suuseksi loppui. Mies sanoi, ettei synnytyksen jälkeen enää pysty, kun näki, mitä värkistä ulos tuli.

Näistä asioista ei vain puhuta, koska jos miehet kertovat tällaisia kokemuksia, raivo sen jälkeen on valtava.

Monet naiset ällää - ikävä kyllä - vasta laitoksella, että HEHÄN tässä synnyttävät, ei MIEHET!

Aiotko käydä katsomassa lasta sairaalassa synnytyksen jälkeen, jos kerta pelkäät myös sairaaloita?

Vierailija kirjoitti:

Niin mihin kuvottavaan naiset olisivat valmiita miehen puolesta? 

Todellinen vastaus = ei niin mihinkään 

Aika moni nainen toimii miehensä omaishoitajana. Eli ovat kyllä valmiita kaikkeen kuvottavaan ja raskaaseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On ihan ok pelätä ja sanoa se ääneen, mutta on kyllä erittäin huolestuttavaa, että pelkosi on voimakkaampi kuin rakkautesi vaimoasi ja lastasi kohtaan.

Tuo on epäreilua. Vaarinikin oli minulle valtavan rakas ja minulla oli häneen läheinen suhde koko elämäni, mutta silti en halunnut mennä katsomaan häntä sairaalaan, vaan jätin hänelle hyvästit vielä silloin, kun hän pystyi elämään kotona.

Miksi juuri synnytyspelko olisi se, jota ei tulisi ymmärtää? Suhtaudutteko samalla tavalla muihinkin pelkoihin? Onko suhtautumisenne mielenterveysasioihin yleensäkin kielteinen? Ovatko ihmisten päiden sisäiset esteet teistä vain surkeaa heikkoutta? Esimerkiksi itsensä tappava masentunut on vain heikko?

Yleensäkin se, että mies tulee mukaan synnytykseen, on maailmassa poikkeus eikä normi.

"Miksi juuri synnytyspelko olisi se, jota ei tulisi ymmärtää?" Siis naisen synnytyspelko on helppo ymmärtää, mutta että miehen synnytyspelko? Miehen, joka ei synnytä.

Asia on sama, jos minä naisena pelkäisin niin paljon vaikkapa kivessyöpää, etten menisi mieheni tueksi hoitoihin, kun hän siihen sairastuisi, vaan vetoaisin omaan pelkooni. Minä, joka en koskaan tuossa samassa tilanteessa olisi jo biologiani puolesta. Miehellä ei ole synnytyksessä mitään hätää. Ei se mies synnytä, hän on vain tukena ja se on vähintä, mitä rakastava puoliso voi tuossa tilanteessa rakkaansa ja tulevan lapsensa äidin eteen tehdä. 

Sellainen ihminen joka hylkää puolisonsa tuossa tilanteessa, jolloin hän eniten sitä tukea kaipaisi, on omaan napaansa tuijottaja. Ei välitä toisen peloista, vaan laittaa omat (kuvitellut) pelot toisen todellisten pelkojen/kipujen edelle. 

Synnytys on hieman eri asia, kuin mennä tueksi lääkärikäynnille jolla ei tehdä mitään toimenpiteitä.

Eritteet voivat saada jotkut ihmiset voimaan todella pahoin. Itseäni voi alkaa huimata jo jos näen esim. verinäyteneuloja putkiloineen. Nuorempana olin mukana eläinlääkärissä, kun perheemme lemmikistä otettiin verinäyte. Piti lähteä ulos, silmissä tummui ja oksensin heti ulospäästyäni.

Olin kerran myös tukihenkilönä, kun tutulleni tehtiin lävistys,. Ja alkoi huimata senkin toimenpiteen näkeminen.

Omissa verikokeissa olen oksentanut, yhden kerran pyörtynyt ja vähintäänkin joutunut näytteen jälkeen istumaan pitkään odotushuoneessa, ennenkuin olen voinut lähteä jatkamaan matkaa.

Näillä meriiteillä olisi aika todennäköistä, että tukihenkilönä joutuisin itse hoidettavaksi.

Tiedätkö, että minäkin pelkään verikokeen ottamista ja voisin pyörtyä kauhusta, jos katsoisin, kun neula työntyy ihon läpi suoneen. Mutta silti olen pyörtymättä synnyttänyt 4 lasta. Et voi todellakaan verrata oman lapsen synnytyksessä mukana oloa eläinlääkäri käyntiin. En minäkään voi katsoa, kun koirasta otetaan verinäyte, mutta olen silti koiran tukena tilanteessa. Olisi todella raukkamaista jättää koira tuohon tilanteeseen yksin "koska minua pelottaa".  Samaten olen mennyt koiran mukaan, kun se on pitänyt päästää pois tästä elämästä, vaikka on tuntunut että kuolen itsekin.   On pelkuruutta jättää toinen yksin silloin, kun tämä eniten tukea tarvii, vaikka kuinka itseään pelottaisi.   Ei minua siinä viety viimeiselle piikille, vaan sitä koiraa ja vaikka minua pelotti/hirvitti (se oli elämäni kovin paikka) olin koiran tukena, kun se minua tarvitsi. 

Opettele ajattelemaan oman pelkosi siaan sitä, että se toinen on oikeasti siinä pelottavassa/kivuliaassa tilassa ja sinulle ei käy kuinkaan. Sinua vain pelottaa, mutta se toinen pelkää ja kärsii ja siihen voi sattua sairaaloisesti. Sinua VAIN paelottaa. Sinulle ei käy kuinkaan. Mutta sinä voit olla toiselle , tälle kärsivälle suureksi avuksi ja tueksi , kun hän sitä tukea eniten kaipaa. Sinun pelkutuutesi ei voi olla esteenä. Tuollaiset pelot pystyy  voittamaan jos rakkautta riittää ja kääntää katseensa omasta navasta ja minä, minä ajattelusta ja miettii vähän sen toisen tilannetta. Ja sen toisen tilanne on huomattavasti pahempi.

Jos miehesi olisi pyörtynyt ja tarvinnut tämän takia ensihoitoa sinua hoitaneelta kätilöltä, niin olisitko ollut asiaan tyytyväinen?

Miksi mies olisi pyörtynyt, kun minä synnytän ja mies katsoo minun kasvoja ja pitää kädestä? En minä niin pahalta näytä, että miehen pyötyä pitäisi minua katsellessaan.

Ja mitä nuo sinun höpinät jostain lävistyksistä on niin sanompa vain, että itsekin meinasin pyörtyä aikoinaan, kun otin korvii lävistyksen. Jos ei olis kaveri ollut mukana niin olisin sanonut, että ei laiteta toiseen. Mutta en kehdannut. Ei mitään lävistyksi/eläinlääkärissäkäyntejä ym voi mitenkään verrata tilanteeseen, jossa oma lapsi syntyy. 

Huomaa todella, ettei sinulla ole mitään ymmärrystä tähän asiaan.

Ps. Ymmärrät varmaan, että sen lapsen kanssa voi tulla kaikenlaisia tilanteita eteen? Jos se lapsi vaikka sairastuisi syöpään ja sinun pitäisi mennä hänen tuekseen sairaalaan toimenpiteisiin, sinä menisitkin sinne pyörtymään? Sen siaan, että olisit lapsesi tukena, pakenisit paikalta?

Tai hän sairastuisi diabettekseen ja sinä joutuisit pistämään.   Sinä et kovettaisi itseäsi ja ottaisi niskasta kiinni ja tekisi näitä asioita lapsesi eteen vaan sysäisit kaiken vaimosi niskoille?  Ehkä vain on parempi, ettet lisäänny, koska koet noin kovia pelkotiloja. Ihmisen kun täytyy oppia kovettamaan itsensä ja selviämään monista tilanteista, joista ei ikinä olisi uskonut selviävänsä.

Olen nainen ja synnyttänyt itsekin. Silti ymmärrän, ettei kaikista vain ole tukihenkilöiksi, ja joissain tilanteissa jopa parempi jos pysyy poissa (eli jos riskinä pyörtyä, jolloin tukihenkilöä itseään pitäisi hoitaa).

Jo se tilanne, veri, hajut jne. voivat laukaista huonovointisuuden, jos noita tilanteita kammoaa.

Ja kun nuo tiedostaa etukäteen, on aikaa myös etsiä henkilö, joka sopii paremmin tukihenkilöksi. Vaikka doula, jos ei muuta.

Kun jos se mies sinne pakotetaan ja tämä joko pyörtyy tai joutuu poistumaan pahoinvoinnin takia, niin silloin jää täysin ilman tukihenkilöä.

Ja miten siitä on kenellekään apua, jos mies kokee synnytyksen jälkeen sekä vauvan että äidin jotenkin ällöttävänä?

Sekin on yksi tabu, etteikö synnytys vaikuttaisi miehen kokemukseen naisen seksuaalisuudesta. Oma mieheni on osallistunut kaikkien neljän lapsemme synnytykseen, mutta jo ensimmäisen synnytyksen jälkeen suuseksi loppui. Mies sanoi, ettei synnytyksen jälkeen enää pysty, kun näki, mitä värkistä ulos tuli.

Näistä asioista ei vain puhuta, koska jos miehet kertovat tällaisia kokemuksia, raivo sen jälkeen on valtava.

No on se musta vähän erikoista, jos isä on noin herkkä ja helposti traumatisoituva kedon kukka, jos ajattelee minkälaiseen mankeliin äiti joutuu. Saa toki olla, mutta perhe-elämässä omat herkkyydet joutuu usein laittamaan sivuun.

Sehän on vapaaehtoista, ei pakollista vieläkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jännä juttu: mies voi panikoida, pyörtyä ja paeta, mutta nainen ei voi kuin abortoida, synnyttää tai kuolla. Oliskohan tämäkin pikkuinen tasa-arvo-ongelma sille yhdelle aspergerille toisessa ketjussa.

No, mies on sitä heikompaa sukupuolta. Ehkä siihen on syynsä.

"heikompaa sukupuolta"

Huutonaurua 

Niin. Pojat eivät pärjää koulussa, (palsta)miehinä ovat onnettomia ilman parisuhdetta, miehet syrjäytyvät ja alkoholisoituvat naisia helpommin, tekevät suurimman osan rikoksista ja kuolevat keskimäärin aiemmin. Jokin sitkeys puuttuu.

Missä kävit vapaaehtoisen asepalveluksesi suorittamassa? 

Montako yritystä olet perustanut, vai oletko julkisen sektorin suojatyöpaikassa? 

Siellä se julkisen suojatyöpaikan virkailija vaan sinunkin sairauseläkkeesi ja toimeentulotukesi myöntää ja laittaa maksuun, että en sinuna kyllä noin kovasti pullistelisi.

Tosin voisit kyllä tuotteistaa tuon fraaseja suoltavan puppugeneraattorisi, ehkä siitä jonkilaisen hittituotteen saisi lanseerattua syrjäytyneille nettivouhkille. Olis sullakin sitten edes se yksi startuppi perustettuna ja saisit ostettua pari tuikkukippoa ja edes yhdet kevätverhot.

sellaiset naisen perus-sheimaukset sieltä. mitä sinä olet ikinä tehnyt yhdenkään miehen eteen? 

Synnyttänyt, hoitanut ja kasvattanut sellaisen. Hirveän paljon tärkeämpää kuin tuo ei tule nyt just mieleen.

-eri

Torakkakin synnyttää. Vihaatko poikaasi, jos sinulla sellainen on? 

Tämä aloitus on tämän saman palstajankkaajan tehtailema provo. Tunnistaa tyylistä: näkee miesten ja naisten välillä syvän vastakkainasettelun, ei pysty ymmärtämään että suhteessa toisiaan rakastavat haluavat toisilleen parasta. Hänestä on myös ihan ok verrata naista torakkaan ja puhua lapsista pershedelminä, mutta kaikki yhdestäkään yksittäisestä miehestä lausuttu poikkipuolinen sana on miesvihaa.

Ps. Minäkin synnytän kohta ja meidän suhde on ollut koko raskausajan ihana. Mies silittelee vatsaani joka päivä ja odottaa innolla vauvaa. :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On ihan ok pelätä ja sanoa se ääneen, mutta on kyllä erittäin huolestuttavaa, että pelkosi on voimakkaampi kuin rakkautesi vaimoasi ja lastasi kohtaan.

Tuo on epäreilua. Vaarinikin oli minulle valtavan rakas ja minulla oli häneen läheinen suhde koko elämäni, mutta silti en halunnut mennä katsomaan häntä sairaalaan, vaan jätin hänelle hyvästit vielä silloin, kun hän pystyi elämään kotona.

Miksi juuri synnytyspelko olisi se, jota ei tulisi ymmärtää? Suhtaudutteko samalla tavalla muihinkin pelkoihin? Onko suhtautumisenne mielenterveysasioihin yleensäkin kielteinen? Ovatko ihmisten päiden sisäiset esteet teistä vain surkeaa heikkoutta? Esimerkiksi itsensä tappava masentunut on vain heikko?

Yleensäkin se, että mies tulee mukaan synnytykseen, on maailmassa poikkeus eikä normi.

"Miksi juuri synnytyspelko olisi se, jota ei tulisi ymmärtää?" Siis naisen synnytyspelko on helppo ymmärtää, mutta että miehen synnytyspelko? Miehen, joka ei synnytä.

Asia on sama, jos minä naisena pelkäisin niin paljon vaikkapa kivessyöpää, etten menisi mieheni tueksi hoitoihin, kun hän siihen sairastuisi, vaan vetoaisin omaan pelkooni. Minä, joka en koskaan tuossa samassa tilanteessa olisi jo biologiani puolesta. Miehellä ei ole synnytyksessä mitään hätää. Ei se mies synnytä, hän on vain tukena ja se on vähintä, mitä rakastava puoliso voi tuossa tilanteessa rakkaansa ja tulevan lapsensa äidin eteen tehdä. 

Sellainen ihminen joka hylkää puolisonsa tuossa tilanteessa, jolloin hän eniten sitä tukea kaipaisi, on omaan napaansa tuijottaja. Ei välitä toisen peloista, vaan laittaa omat (kuvitellut) pelot toisen todellisten pelkojen/kipujen edelle. 

Synnytys on hieman eri asia, kuin mennä tueksi lääkärikäynnille jolla ei tehdä mitään toimenpiteitä.

Eritteet voivat saada jotkut ihmiset voimaan todella pahoin. Itseäni voi alkaa huimata jo jos näen esim. verinäyteneuloja putkiloineen. Nuorempana olin mukana eläinlääkärissä, kun perheemme lemmikistä otettiin verinäyte. Piti lähteä ulos, silmissä tummui ja oksensin heti ulospäästyäni.

Olin kerran myös tukihenkilönä, kun tutulleni tehtiin lävistys,. Ja alkoi huimata senkin toimenpiteen näkeminen.

Omissa verikokeissa olen oksentanut, yhden kerran pyörtynyt ja vähintäänkin joutunut näytteen jälkeen istumaan pitkään odotushuoneessa, ennenkuin olen voinut lähteä jatkamaan matkaa.

Näillä meriiteillä olisi aika todennäköistä, että tukihenkilönä joutuisin itse hoidettavaksi.

Tiedätkö, että minäkin pelkään verikokeen ottamista ja voisin pyörtyä kauhusta, jos katsoisin, kun neula työntyy ihon läpi suoneen. Mutta silti olen pyörtymättä synnyttänyt 4 lasta. Et voi todellakaan verrata oman lapsen synnytyksessä mukana oloa eläinlääkäri käyntiin. En minäkään voi katsoa, kun koirasta otetaan verinäyte, mutta olen silti koiran tukena tilanteessa. Olisi todella raukkamaista jättää koira tuohon tilanteeseen yksin "koska minua pelottaa".  Samaten olen mennyt koiran mukaan, kun se on pitänyt päästää pois tästä elämästä, vaikka on tuntunut että kuolen itsekin.   On pelkuruutta jättää toinen yksin silloin, kun tämä eniten tukea tarvii, vaikka kuinka itseään pelottaisi.   Ei minua siinä viety viimeiselle piikille, vaan sitä koiraa ja vaikka minua pelotti/hirvitti (se oli elämäni kovin paikka) olin koiran tukena, kun se minua tarvitsi. 

Opettele ajattelemaan oman pelkosi siaan sitä, että se toinen on oikeasti siinä pelottavassa/kivuliaassa tilassa ja sinulle ei käy kuinkaan. Sinua vain pelottaa, mutta se toinen pelkää ja kärsii ja siihen voi sattua sairaaloisesti. Sinua VAIN paelottaa. Sinulle ei käy kuinkaan. Mutta sinä voit olla toiselle , tälle kärsivälle suureksi avuksi ja tueksi , kun hän sitä tukea eniten kaipaa. Sinun pelkutuutesi ei voi olla esteenä. Tuollaiset pelot pystyy  voittamaan jos rakkautta riittää ja kääntää katseensa omasta navasta ja minä, minä ajattelusta ja miettii vähän sen toisen tilannetta. Ja sen toisen tilanne on huomattavasti pahempi.

Jos miehesi olisi pyörtynyt ja tarvinnut tämän takia ensihoitoa sinua hoitaneelta kätilöltä, niin olisitko ollut asiaan tyytyväinen?

Miksi mies olisi pyörtynyt, kun minä synnytän ja mies katsoo minun kasvoja ja pitää kädestä? En minä niin pahalta näytä, että miehen pyötyä pitäisi minua katsellessaan.

Ja mitä nuo sinun höpinät jostain lävistyksistä on niin sanompa vain, että itsekin meinasin pyörtyä aikoinaan, kun otin korvii lävistyksen. Jos ei olis kaveri ollut mukana niin olisin sanonut, että ei laiteta toiseen. Mutta en kehdannut. Ei mitään lävistyksi/eläinlääkärissäkäyntejä ym voi mitenkään verrata tilanteeseen, jossa oma lapsi syntyy. 

Huomaa todella, ettei sinulla ole mitään ymmärrystä tähän asiaan.

Ps. Ymmärrät varmaan, että sen lapsen kanssa voi tulla kaikenlaisia tilanteita eteen? Jos se lapsi vaikka sairastuisi syöpään ja sinun pitäisi mennä hänen tuekseen sairaalaan toimenpiteisiin, sinä menisitkin sinne pyörtymään? Sen siaan, että olisit lapsesi tukena, pakenisit paikalta?

Tai hän sairastuisi diabettekseen ja sinä joutuisit pistämään.   Sinä et kovettaisi itseäsi ja ottaisi niskasta kiinni ja tekisi näitä asioita lapsesi eteen vaan sysäisit kaiken vaimosi niskoille?  Ehkä vain on parempi, ettet lisäänny, koska koet noin kovia pelkotiloja. Ihmisen kun täytyy oppia kovettamaan itsensä ja selviämään monista tilanteista, joista ei ikinä olisi uskonut selviävänsä.

Olen nainen ja synnyttänyt itsekin. Silti ymmärrän, ettei kaikista vain ole tukihenkilöiksi, ja joissain tilanteissa jopa parempi jos pysyy poissa (eli jos riskinä pyörtyä, jolloin tukihenkilöä itseään pitäisi hoitaa).

Jo se tilanne, veri, hajut jne. voivat laukaista huonovointisuuden, jos noita tilanteita kammoaa.

Ja kun nuo tiedostaa etukäteen, on aikaa myös etsiä henkilö, joka sopii paremmin tukihenkilöksi. Vaikka doula, jos ei muuta.

Kun jos se mies sinne pakotetaan ja tämä joko pyörtyy tai joutuu poistumaan pahoinvoinnin takia, niin silloin jää täysin ilman tukihenkilöä.

Ja miten siitä on kenellekään apua, jos mies kokee synnytyksen jälkeen sekä vauvan että äidin jotenkin ällöttävänä?

Sekin on yksi tabu, etteikö synnytys vaikuttaisi miehen kokemukseen naisen seksuaalisuudesta. Oma mieheni on osallistunut kaikkien neljän lapsemme synnytykseen, mutta jo ensimmäisen synnytyksen jälkeen suuseksi loppui. Mies sanoi, ettei synnytyksen jälkeen enää pysty, kun näki, mitä värkistä ulos tuli.

Näistä asioista ei vain puhuta, koska jos miehet kertovat tällaisia kokemuksia, raivo sen jälkeen on valtava.

No on se musta vähän erikoista, jos isä on noin herkkä ja helposti traumatisoituva kedon kukka, jos ajattelee minkälaiseen mankeliin äiti joutuu. Saa toki olla, mutta perhe-elämässä omat herkkyydet joutuu usein laittamaan sivuun.

Mutta onko se sitten avain onnelliseen parisuhteeseen, että toisen pelkoja vähätellään.

Ennen synnytystä voidaan etsiä yhdessä tukihenkilö, joka pystyy toimimaan tukena koko synnytyksen ajan. Se on melkeinpä vastuullisempaa kuin mennä synnytykseen mukaan arvuutellen, pyörtyykö vai ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jännä juttu: mies voi panikoida, pyörtyä ja paeta, mutta nainen ei voi kuin abortoida, synnyttää tai kuolla. Oliskohan tämäkin pikkuinen tasa-arvo-ongelma sille yhdelle aspergerille toisessa ketjussa.

No, mies on sitä heikompaa sukupuolta. Ehkä siihen on syynsä.

"heikompaa sukupuolta"

Huutonaurua 

Niin. Pojat eivät pärjää koulussa, (palsta)miehinä ovat onnettomia ilman parisuhdetta, miehet syrjäytyvät ja alkoholisoituvat naisia helpommin, tekevät suurimman osan rikoksista ja kuolevat keskimäärin aiemmin. Jokin sitkeys puuttuu.

Missä kävit vapaaehtoisen asepalveluksesi suorittamassa? 

Montako yritystä olet perustanut, vai oletko julkisen sektorin suojatyöpaikassa? 

Siellä se julkisen suojatyöpaikan virkailija vaan sinunkin sairauseläkkeesi ja toimeentulotukesi myöntää ja laittaa maksuun, että en sinuna kyllä noin kovasti pullistelisi.

Tosin voisit kyllä tuotteistaa tuon fraaseja suoltavan puppugeneraattorisi, ehkä siitä jonkilaisen hittituotteen saisi lanseerattua syrjäytyneille nettivouhkille. Olis sullakin sitten edes se yksi startuppi perustettuna ja saisit ostettua pari tuikkukippoa ja edes yhdet kevätverhot.

sellaiset naisen perus-sheimaukset sieltä. mitä sinä olet ikinä tehnyt yhdenkään miehen eteen? 

Synnyttänyt, hoitanut ja kasvattanut sellaisen. Hirveän paljon tärkeämpää kuin tuo ei tule nyt just mieleen.

-eri

Torakkakin synnyttää. Vihaatko poikaasi, jos sinulla sellainen on? 

Tämä aloitus on tämän saman palstajankkaajan tehtailema provo. Tunnistaa tyylistä: näkee miesten ja naisten välillä syvän vastakkainasettelun, ei pysty ymmärtämään että suhteessa toisiaan rakastavat haluavat toisilleen parasta. Hänestä on myös ihan ok verrata naista torakkaan ja puhua lapsista pershedelminä, mutta kaikki yhdestäkään yksittäisestä miehestä lausuttu poikkipuolinen sana on miesvihaa.

Ps. Minäkin synnytän kohta ja meidän suhde on ollut koko raskausajan ihana. Mies silittelee vatsaani joka päivä ja odottaa innolla vauvaa. :)

Tuikkarihan se vakiofraaseineen. Sitä viedään kuin pässiä narussa, kuten tavallista, mutta moniko tiesi, ettei se osaa linkata (tai lukea)?