Hirveintä, mitä olet syönyt tai juonut kohteliaisuudesta?

Joku hollantilainen paikallinen lievästi maustettu kirkas viina. En nää muista nimeä, mutta jotain grapan ja huonon pontikan välimaastosta.

Kiinalainen skorpioniviina - eräissä juomingeissa kun kaikki muu oli juotu, niin jatkoimme kirjahyllystä löytyneellä matkamuistopullon sisällöllä. Kyllä se silloin juovuksissa upposi, mutta se jälkimaku joka siitä jäi suuhun kesti useamman päivän...

Vierailija kirjoitti:

Joku hollantilainen paikallinen lievästi maustettu kirkas viina. En nää muista nimeä, mutta jotain grapan ja huonon pontikan välimaastosta.

Oliskohan ollut genever, brrr… hollantilainen ginin esi-isä. Aivan totta, pontikkaa lähinnä.

Vierailija kirjoitti:

Liivatteella hyydytettyä tuorejuustokakkua, jossa liivate ei ollut kunnolla liuennut. Eli sellaisia ällöttäviä limaklöntin näköisiä ja tuntuisia liivatelöllöjä oli tuorejuusto-kerman seassa. Nam!

En oikeasti tajua miten tuossa voi epäonnistua, jos noudattaa ohjetta tarkasti?! Ja tällaiseen törmännyt jopa kahdesti. Toisella kerralla (eri tekijä) jätin suosiolla klöntit laitaselle, ei vaan pystynyt.

Ne klöntit johtuu siitä, että liivateneste on laitettu kuumana kylmään juustokakkuseokseen. Itse asiassa tuossa vaiheessa on aika helppoa mokata.

Borssikeittoa.

Parsakeittoa tai oikeammin neljän ruokalajin parsaillallista. Olen avoin kaikenlaisille uusille ruoille ja vegeversioille perinteisistä, mutta parsaan en kyllä enää koske pitkällä tikullakaan. Sain siis kutsun tuollaisille iltamille, kun Saksassa oli parsan satokausi. Alkuruokakeitossa parsanpalat olivat limaisia ja isoja, eivätkä hajonneet pureksimalla sitten millään vaan venyivät ja vanuivat suussa. Joka palan niellessäni arvoin tukehtumisen todennäköisyyttä ja yritin samalla näyttää siltä, että keitto maistuu. Luojan kiitos parsapasta ja majoneesi-kaali-parsasalaatti olivat helpompia pureskella eli ei enää tuntunut siltä, että tässä voi heittää hyvällä tuurilla veivinsä, mutta en kyllä niitäkään ottaisi uusiksi. En yleisesti voi sietää majoneesi-kaalisalaatteja.

Ex-naisystävä teki karjalanpaistia, johon suolaa oli annosteltu oikein Pohjanmaan kautta. Lisäksi ruokaa oli valtava kattilallinen, kun oli tottunut tekemään isolle porukalle. Syön melkein mitä vaan ja kehun päälle, ja söin tuonkin, mutta tiukkaa teki.

Yks tuttu hengasi afrikkalaisen kanssa ja kerran he halusivat tarjota aitoa afrikkalaista lihaa, se oli niin tulista ettei makunystyrät kyllä maistaneet mitään vaan halvaantuivat. Oli jotenkin nolo tapahtuma. Onneksi porukkaa oli jotain 8-10 henkeä että kumminkin juttelemista riitti.

En tiedä sitten, onko heillä tapana ylimaustaa liha kun se voi siellä Gambiassa olla pilaantunutta?

Kyllä kovasti pistää ihmettelemään näitä lukiessa, kuinka ihmiset ovat ruokapöydässä kärsimään melkein mitä tahansa mieluummin kuin sanoisivat, että "anteeksi, tuo ei sovi minulle" tai "tämän taidan jättää väliin". Puhumattakaan eltaantuneesta kermasta tai pilaantuneesta lihasta. Kautta aikojen olen kyllä ilmoittanut selkeästi tarjoajalle, jos jokin tarjottava ruokalaji on minulle liian "eksoottinen". Koskaan ei ole kukaan siitä mieltänsä pahoittanut ja miksi pitäisikään? En minä ainakaan oleta, että jos valmistan ruoaksi jotain erikoista oman mieleni mukaista niin kaikkien pitäisi siitä tykätä.

Vierailija kirjoitti:

Yks tuttu hengasi afrikkalaisen kanssa ja kerran he halusivat tarjota aitoa afrikkalaista lihaa, se oli niin tulista ettei makunystyrät kyllä maistaneet mitään vaan halvaantuivat. Oli jotenkin nolo tapahtuma. Onneksi porukkaa oli jotain 8-10 henkeä että kumminkin juttelemista riitti.

En tiedä sitten, onko heillä tapana ylimaustaa liha kun se voi siellä Gambiassa olla pilaantunutta?

Kuulostaa aika pahalta...

Muutamia karseita makumuistoja;

Mummoni tekemä lammaskaalipata. Lapsena inhosin lammasta ja kaalta. Muuten kai tuo olisi mennyt, mutta sitten suuhuni sattui lampaanlihapala, jossa oli tuhti läskikerros. Iyyyygh. Sen maun muistan edelleen ja se saa kylmänväreet selkärankaa pitkin ja oksennusrefleksin.

Sittemmin olen jättänyt lihan syönnin kokonaan.

Poikkeuksena jälleen lammas. Oltiin vasta alettu seurustella mieheni kanssa. Anoppi kysyi syömään pääsiäisenä. En tohtinut sanoa, kun lautaselle lampaan tarjoili, että en halua syödä. Oli pahaa. Sinnittelin jotenkin. Sittemmin olen kertonut, että en lihaa syö.

Nahkiainen oli kanssa kamala. Suolet, päät ja kaikki muut kiinni. Yksi haukku riitti. Ei niinkään ehkä se maku, mutta koostumus. Olisiko ollut joku selkäydinjatke tai muu joka napsahti kun elukan poikki haukkasi. Syömättä jäi.

Esikoulussa oli tarjolla rössipottua. Ruokaa jota meillä ei kotona koskaan ollut. Muistan että itkin ja odotin hoitotäti vieressä. Ulos en päässyt. Mutta en vain voinut syödä. Kamalaa.

Oma lukunsa on nämä pahat kahvit ja mummovainaan iki-leipomukset; eli pakastimessa hyvän tovin (vuosia) viettäneet pullat jne. joita sulatettiin ja pakastettiin monet kerrat tarjolle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täytyy sanoa, että yleensä syön kaiken ja yleensä olleet ihan syötäviä vaikkei aina niin herkkua. Työhöni kuuluu paljon rasittavia fine dining illallisia.

Noh, ruottalaisten surströmminki on tullut kuitenkin ulos vaikka kuinka pinnistelin (se on se haju, kalan maku ei niinkään eroa, se on vaan kalaa) sekä teininä kerran ruottalainen joku sahramipulla. En tiedä tarkkaa nimeä mutta kerran erehdyin kohteliaasti ottamaan kylässä. Toista kertaa ei tule. Isä naureskelee vieläkin sille episodille minkä pidin että sain sen alas ja pysymään alhaalla.

Myöskin Norjassa olen oppinut varomaan. Ne työntävät kaikkeen ruskeaa vuohenjuustoa ja lipeäasä uitettuja aineksia.

Voi arrgh! Olen se joka kirjoitti vähän aiemmin norjalaisista perinneruoista. Unohdin tosiaan sen ruskean juuston. Vaikka mä olen juustojen ystävä, silti...

Brunost on mun herkkua! :) ei tosin se vuohi (geit) versio. Nytkin on jääkaapissa Tinen mustakuorinen, tuodaan sitä aina kun Norjassa käydään. Tän ainesosissa ekana on hera, väri tumma ja maku se tutyn perverssi: yhtään ei tiedä, syökö juustoa vai toffeeta.

Pekonin makuisia Tuc-keksejä.

Vierailija kirjoitti:

Miehen sukulaisten luona oli kahvikerma mennyt aikaa sitten pahaksi. Tämän huomasin sillä sekunnilla kun olin jo kaatanut klimpin kahviini. Isäntäväki ei huomannut ja kukaan muu ei käyttänyt kermaa (itsekin olisin ottanut maitoa mutta sitä ei ollut tarjolla). Ei auttanut siinä 80-vuotiaiden silmien alla kuin niellä ne kahvit... Ikimaailmassa en olisi kehdannut sanoa että tavara oli pilaantunutta.

Itse pääsin nuorena työntekijänä firman tärkeän asiakkaan tarjoamalle päivälliselle vähän parempaan ravintolaan. Valitsin listalta ainpana siikaa. Kala oli pilaantunutta, haisi ja maistui ällöttävältä. En millään pystynyt ja kehdannut siinä seurueessa nostaa pilaantunutta kalaa keskusteluun. Söin kiltisti sen ja yritin hymyillä ja kehua annosta. Mahatauti siitä tuli.

Puolassa kahvia tarjottiin. Täytyy kyllä sanoa että sitä ei monessa paikassa osata.. Oli aivan järkyttävän makuista ja siinä olisi varmaan lusikka jäänyt pystyyn jos olis tökkässy siihen.

Lapsena joka joulu luumukiisseli. Meinasin aina oksentaa kun söin sitä mutta oli äidin lempparia niin oli pakko esittää. Vanhempiem erottua niin isä kun äiti lopetti kiisselin tarjoilun jouluna. Mietin aina että mikä äidin motiivi siinä tarjoilussa oli kun ei siitä kukaan tykännyt ja jos hänkään ei oikeasti halunnut sitä syödä.

Vierailija kirjoitti:

Lapsena joka joulu luumukiisseli. Meinasin aina oksentaa kun söin sitä mutta oli äidin lempparia niin oli pakko esittää. Vanhempiem erottua niin isä kun äiti lopetti kiisselin tarjoilun jouluna. Mietin aina että mikä äidin motiivi siinä tarjoilussa oli kun ei siitä kukaan tykännyt ja jos hänkään ei oikeasti halunnut sitä syödä.

Perinne, perinne. Meilläkin äiti laittaa aina joulukattauksen kaikkine itsetehtyine laatikoineen, karjalanpaisteineen unohtamatta puuroja sekä kiisseleitä, vaikka näitä ei kukaan oikeasti halua edes syödä. Perusteluna on, ettei hän vaikuttaisi huonolta äidiltä kyläläisten (kaupungin asukkaiden) silmissä, vaikka ketään perheen ulkopuolista ei käykään kattausta katsomassa...

Tee. Lapsena juotettiin jostain syystä teetä vatsatautilääkkeeksi. Siitä jäi teeinho.

En juo myöskään kahvia. Kylässä on tosi vaikeaa saada kylmää vettä! Kerran mieheni tuttavilla en kehdannut sanoa, vaan join puoliväkisin ison kupin teetä (sain sen leivonnaisilla alas). Virhe. Aloimmekin tavata useammin, enkä voinut korjata asiaa - teekuppi ilmestyi aina eteeni.

Toinen mikä pyrki ylös (ja joskus tulikin, oli lapsuuden kouluruokayhdistelmä perunat, veripalttu, valkokastike ja kaalipuolukkasalaati.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsena joka joulu luumukiisseli. Meinasin aina oksentaa kun söin sitä mutta oli äidin lempparia niin oli pakko esittää. Vanhempiem erottua niin isä kun äiti lopetti kiisselin tarjoilun jouluna. Mietin aina että mikä äidin motiivi siinä tarjoilussa oli kun ei siitä kukaan tykännyt ja jos hänkään ei oikeasti halunnut sitä syödä.

Joulun koko idea tuntuu olevan se, että syödään väkisin ankeita perinneruokia, joita kaikki kilvan kehuvat, eikä kukaan kehtaa myöntää, ettei oikeasti pidä niistä.

Itse taas pidän kaikista perinteisistä jouluruuista. Tosin lihaa en syö, mutta tykkään laatikoista ja kaikista leivonnaisista. Tietenkään en ketään pakottaisi syömään.

Onko minussa jotain vikaa kun luen tätä keskustelua ihan vesi kielellä?