Teini ei ole saanut lukiostakaan kavereita

Vierailija kirjoitti:

Olen tosi erilainen kuin muut..suorasanainen ja itsenäinen. Lisäksi mua pidetään ihan hirveän ylimielisenä 😂 Kaikista ei vaan pidetä.

Suorasanainen ja ylimielinen? Mollaatko muita, kehut itseäsi?

Ehkä teinisi ei vain ole sellainen, jonka kanssa muut haluavat olla. Kellään ei ole velvollisuutta kaveerata teinisi kanssa.

Itse olin aikoinaan samassa tilanteessa. Olin jo yläkoulussa yksinäinen ja kiusattu ja minulla oli vain joskus seuraa. Yleensä tämäkin porukka jätti silti aina yksin ja muuten sainkin sitten olla omillani. Tämä kaikki meni vielä niin, että muutimme sellaiseen aikaan, että ihan tyhjästä olisi pitänyt ystäviä saada ja alkuun sain, mutta myöhemmin alkoi vähitellen kiusaaminen ja jäin yksin. Nämä yläkouluvuodet olivat todella nöytyyttäviä minulle, kun todellakin olin aiemmassa koulussa kuitenkin ollut ihan pidetty ihminen ja kuitenkin oli kavereita. Sitten kaikki muuttuikin ihan yhtäkkiä. Olin itsekin toiveikas, että lukiossa kaikki muuttuu. Tätä ei kuitenkaan tapahtunut ja jouduin osin senkin vuoksi, ettei keskiarvo riittänyt toiseen lukioon samaan lukioon niiden tyyppejän kanssa, jotka olivat kiusanneet aiemmin. Heidän tuttujaan oli samassa lukiossa ja nopeasti huomasin sen, ettei kukaan vastannut minulle mitään ja halunnut minua porukkaan. Sellainen vaatteiden pilkkaus ( minulla ihan tavalliset vaatteet) ja muu haukkuminen jos esim vastasin väärin tai käyttäydyin toisista jotenkin hassusti ( syy tähän oli mikä vaan) alkoi nopeasti. Minua tavallaan pidettiin ihan jonain vitsinä, jota sai nauraa. Jopa opettajat joskus tekivät tätä tai muuten kommentoivat jotain esim kun jännitin esiintymistä ja luokka nauroi taas. Minulta meni täysin ihmisarvo noina vuosina ja pidin itseäni ihan kamalana ihmisenä.

Myöhemmin sain sieltä pari kaveria, jotka myös yksinäisiä tosin heistäkin moni lopetti koulun kesken tai vaihtoi toiseen ja jäin taas yksin. Se oli kyllä kamalaa aikaa ja olin tavallaan kiusattu vielä sielläkin ja muut ainakin osoittivat minulle paikkani. Toisaalta en olisi voinut tehdä mitään toisin ja olen aika ujo ihminen. Tosin koulussamme oli niitäkin, jotka yrittävät olla puheliaita ja saivat silti huomata, että jos eivät miellyttäneet eräitä tyyppejä niin jäivät yksin. Moni myönsikin sitten lopuksi kuinka yksinäisiä olivat olleet jopa sellaiset joiden ajattelivan tykänneen käydä siellä. Ihmiset puhuvat paljon sosiaalisista taidoista, mutta aina ei ole tästäkään kyse ja minunkin tapauksessani voin sanoa, että vaikka vähän ujo olenkin niin ihan normaalista pystyn silti puhumaan ja muuten toimimaan muiden kanssa, mutta nämä asiat eivät auttaneet minua. Minut tavallaan haluttiin pistää kuriin ja hiljentää. Joskus luokka voi päättää näin, että yksi ei sovi porukkaan ja sitä on vaikeaa muuttaa, vaikka olisikin rohkea ja puhelias ihminen. Itsekään en voi aina syyttää itseäni, kun olen myös aina yrittänyt löytää seuraa ja kohdellut muita hyvin. Nykyisin voin silti kertoa, että nuo vuodet ovat jälkeenpäin olleet raskaita ja silloin sitä kesti paremmin. En enää pysty luottamaan muihin kovin hyvin ja olen epävarma. Sitä en ollut aiemmin. Toisaalta hyvä, että puhut tyttösi kanssa, kun itse en voinut puhua kenellekään ja vuodet todella raskaita.

Meidän poika aloitti lukion, eikä hänellä ole yhtään kaveria vielä. Pojalla on asperger ja on kyllä vähintäänkin erikoinen, joten suuria mahdollisuuksia kavereiden saamiseen ei ole. Harmittaa, koska yläkoulussa ysillä alkoi olla kavereita edes koulussa ja nyt kaikki alkaa taas alusta. Poika jossain määrin kärsii asiasta.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen ollut 46v yksin. On mulla mies ja lapsi mutta ei yhtään kaveria. En saanut niitä lapsena enkä kouluista enkä nyt aikuisena. Tsemppiä ap, ei siihen mikään auta.

Sama täällä. Sen kanssa vaan oppii elämään

Sama tilanne itselläni. Erona vain se, että olen ammattikorkeassa. Itselläni ei ole ratkaisua tilanteeseen. Yritän pitää opiskeluajan mielekkäänä tekemällä vapaa-ajalla jotain kivoja harrastuksia ja keskittymällä itse tekemiseen eikä siihen, että kenen kanssa ne tapahtuu.

Vierailija kirjoitti:

Olen hoitanut poikani avulla useampaa kiusaamistapausta. Poikani oli ala-ja yläasteella sekä lukiossa erittäin suosittu. Muutama ihminen lähestyi apua pyytäen minua ja keskusteltuani poikani kanssa, hän otti näitä kiusattuja porukkaansa. Muutamissa päivissä näiden seura alkoi kiinnostaa muitakin, kun suosittu kaveri näytti esimerkkiä. Kun saivat mahdollisuuden näyttää, että ovat hyviä tyyppejä, homma alkoi tosi nopeasti sujua omalla painollaan. Saivat itseluottamusta ja tilanne muuttui. Kaksi näistä on käynyt aikuisena kiittämässä minua ja kertonut kaiken muuttuneen vuosien kiusaamisen jälkeen. Poikani tekee tätä edelleen nyt aikuisena työelämässä. Hänelle opetin jo lapsesta empatiaa ja toisen asemaan asettumista eli hän oli helposti mukana tässä asiassa ja koki kunniakseen auttaa.

Neuvoni on, että koska suomen koulut valitettavasti toimivat kuin jenkkielokuvissa, niin hankkikaa vetoapua joltain nuorelta, jonka sosiaalinen asema on vahva ja joka on toveripiireissä johtavassa asemassa. Siitä se alkaa nopeasti itsestään sujua. Jenkkielokuvien klisee, että cheerleader tuunaa harmaavarpusesta suositun hottiksen, on ihan toimiva malli täälläkin.

Toinen asia on, etteivät kaikki nuoret edes halua porukoihin ja sitä pitää sitten vanhempien kunnioittaa.

Olette tehneet hyvää työtä ja tästä pitäisi muidenkin ottaa mallia. Meidän koulussa meni kaikki toisin ja ne suositut ihmiset olivat monesti niitä ( varsinkin tytöissä), jotka kiusasivat itse muita. Pojissa taas oli muita koviksia, jotka saivat vaan lisää arvostusta jos uskalsivat pilkata muita. Sitten oli niitä mukavia ihmisiä joukossa, jotka jäivät tavallaan näiden muiden jalkoihin ja toisaalta eivät pystyneet taas kunnolla auttamaan niitä joita kiusattiin tai olivat yksin kun pelkäsivät oman asemansa puolesta ja joskus joku heille kommentoikin, että miksi menette puhumaan jollekin yms. Näin kävi eräällä pojalle, joka oli kiinnostuntu minusta ja oli ystävällinen. Hänellä vaan sattui olemaan sellaiset ystävät ja porukka, että ymmärrän sen kun ei uskaltanut olla kanssani. Itse olin se hyljeksitty jolla pari samantyylistä kaveria välillä. Mitään niin suurta vikaa minussa ei silti ole, että "ansaitsisin olla yksin" tai todellinen syy kiusaamiseen olisi ollut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mullakin on ollut vaikeuksia löytää ystäviä missään iässä, vaikka en ole mitenkään sulkeutunut. Mun jutut ei vain kiinnosta ihmisiä. En oikein kuulu mihinkään ryhmään. En ole kova jätkä, en ole poikamainen, en ole naisellinenkaan, olen kiinnostunut luonnosta, mutta en ole viherpiipertäjäkään. Olen liian tylsä ja mun kiinnostuksen aiheet ovat useimmille tylsiä. Yritän kyllä olla kiinnostunut muiden jutuista, mutta en kykene innostumaan. Vika on siinä. Harrastuksissa ja tapahtumissa juttelen eniten itseäni vanhempien mummeleiden kanssa. Nyt olen jo keski-iässä, mutta jo nuorempana oli näin. Kun kiinnostuksen aiheet on marjanpoiminta, käsityöt, lukeminen, lenkkeily yms. tylsät, on vaikea löytää ystäviä. Ikävä kyllä, eniten ystäviä saavat ne, jotka juoruilevat ja haukkuvat muita ihmisiä. Siitä väestä löytyy samanhenkistä väkeä aina. En ole mikään puhdas pulmunen juoruilun suhteen itsekään, mutta en kykene sellaiseen ilkeilyyn kuin useimmat. 

Postauksesi on ihan asiaa kunnes päätät leimata ne, jotka saavat kavereita, juoruilijoiksi ja haukkujiksi. Ihan puuta heinää tuollainen.

No, ei ole. Nähnyt omassa nuoruudessani ja omien lasten kautta. Salaisuuksien pitäminen ei ole osalla kovinkaan korkeassa asemassa. Oma lapsi tuskaili parhaan ystävänsä vaatimuksia kertoa hänelle kolmannen tytön kertoma asia jonka oli luottamuksella kertonut. Peruste oli se, että ovat bestiksiä ja bestikset jakaa keskenään kaiken. Muuten joo, mutta pitää ymmärtää sana luottamuksellisuus.

Minä olen mielummin luotettava, kuin se epäluotettava jolle ei voi uskoutua mitään kun asia paljastetaan sen hetkiselle bestikselle sen enempää miettimättä. Niin oli lapsenikin ja nyt on ihan eri bestikset kuvioissa, luotettavat sellaiset.

Mitä ystävyyttä se on, jos vaatii julki toiselle luottamuksella kerrottuja asioita. Sehän kertoo vaan siitä, että tuolle ei koskaan kannata kertoa mitään yksityistä kun lähtee juttu jakoon samantien.

Näitä "kerro heti mulle kaikki nyt" tyyppejä on ollut aina ja tulee aina olemaan,

Lässynlää. Tuo on se syy, miksi kavereita ei saa. "minä olen luotettava", "minä olen parempi ihminen" jne on varsin vastenmielinen piirre ihmisessä. Valtaosa ihmisistä on luotettavia, kun tosi on kyseessä, ja juoruilu on enemmän harmittomien pikkujuttujen vatvomista. Joo, jokunen mätäpää aina löytyy, mutta isossa kuvassa näin. Mutta itsensä nostaminen jotenkin erinomaiseksi suhteessa muihin kyllä karkottaa potentiaaliset kaverit.

Ja tiedätkös, ihmisiin voi suhtautua niin, että on kavereita ja on muutama hyvä ystävä, joille sitten uskoutuu. Ei joka vastaantulijalle tarvitse kaikkia salaisuuksia toitottaa.

Ei tarvitse kaikille toitottaa, mutta jos joku kertoo, niin ei sitä silti tarvi muille jakaa. Se jonka asia on, jakaa sen itse jos niin haluaa. Ei sitä kukaan ulkopuolinen voi määritellä. Eikä sitä mikä asia nyt pikku juttu jonka voi jakaa ja mikä taas ei.

Itse en toitota, koska luotettaviksi luulemiani ystäviä on ollut harmillisen vähän. Luottamus menetetään ainoastaan kerran, sen jälkeen sitä ei enää ole.

No se toinen taas ei välttämättä halua kuulla jonkun ei-niin-hyvän kaverin salaisuuksia. Ei kaikkea voi vaan kaataa muiden päälle ja todeta, ettet sitten kerro kellekään. Pitää olla niin hyvä ystävä, että voi luottaa, että tämä haluaa kuulla ja haluaa pitää tiedon omanaan.

Itse olen sellainen, että minua pidetään hyvänä kuuntelijana ja sitä olenkin. Mutta on aika rankkaa, kun moni sitten kokee tarvetta avautua, vaikka nyt sitten työpaikalla tai jossain harrastuspiireissä. Öö, en minä ole mikään likasanko, jolle voi oksentaa pahimmat pelkonsa ja pahat olonsa jne. Välillä mietin, että pitäisi vaan kertoa suoraan eteenpäin kaikki, josko ihmiset sitten lopettaisivat sen uskoutumisen.

Kaverisuhteiden kuuluukin olla vähän "pinnallisia". Höpötellään, pidetään hauskaa, voidaan puhua vakavia ja syvällisiäkin, mutta jätetään se kovin henkilökohtainen taso niille tosiystäville.

Minua kiusattiin ja syrjittiin koko peruskoulun ajan. Olin köyhästä perheestä ja isä oli alkoholisti ja tämän myös tiesivät pikkukaupungin opettajat, ettei oltu ns. parempaa väkeä. Kotona minua ei kannustettu millään tavalla enkä koskaan saanut mitään ja monesti kouluruoka oli ainoa ruoka, jota päivän aikana söin. Minua haukuttiin rumaksi, kuinka pilasin koko luokkakuvan rumalla naamallani jne. Olin kyllä hyvä koulussa, mutta sitäkin pyrittiin lyttäämään jopa opettajien taholta.

Yksi poika löi minua nyrkillä kovaa käsivarteen ja kun kerroin asiasta opettajalle, niin kas kummaa juttu kääntyi MINUN syyksi, että minä olin muka sanonut jotain, joka oikeuttaa lyömiseen!? Näistä asioista ei välitetty kotona ja jopa oma isäni naureskeli, että mitäs olet tuollainen...

Hyi saatana mitä touhua ja näin aikuisena en ole pahemmin vanhempieni kanssa tekemisissä, kun ei kiinnosta. Onneksi on nykyisin paljon ystäviä, upea mies, hyvä työpaikka ja saan kokea olevani normaali.

Tyttäresi kannattaisi mennä juttelemaan sille yksinäiselle tytölle/pojalle, jolla ei ole seuraa välituntisin. Tytöt on niin porukoita että niihin on vaikea tutustua ryhmässä. Luokan vaihtokin on mahdollista, jos kokee olevansa täysin ulkopuolinen, nyt on tosin koulu vasta alussa.

Myös minun tyttäreni aloitti lukion, toisella paikkakunnalla, kun millä kävi peruskoulun. Kavereita on löytynyt juurikin niistä jotka eivät kuulu luokan jo valmiiseen ydinporukkaan. Myös yksi tyttö jota tämän bestis alkoi alkoi sorsia ja sai kannatusta tukijoukoilta. Tyttäreni huomasi tytön olevan itkuinen ja pyysi kanssaan kahville.

Toivon kaikkea parasta tyttärellesi. Kaveria kannattaa etsiä avoimin mielin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mullakin on ollut vaikeuksia löytää ystäviä missään iässä, vaikka en ole mitenkään sulkeutunut. Mun jutut ei vain kiinnosta ihmisiä. En oikein kuulu mihinkään ryhmään. En ole kova jätkä, en ole poikamainen, en ole naisellinenkaan, olen kiinnostunut luonnosta, mutta en ole viherpiipertäjäkään. Olen liian tylsä ja mun kiinnostuksen aiheet ovat useimmille tylsiä. Yritän kyllä olla kiinnostunut muiden jutuista, mutta en kykene innostumaan. Vika on siinä. Harrastuksissa ja tapahtumissa juttelen eniten itseäni vanhempien mummeleiden kanssa. Nyt olen jo keski-iässä, mutta jo nuorempana oli näin. Kun kiinnostuksen aiheet on marjanpoiminta, käsityöt, lukeminen, lenkkeily yms. tylsät, on vaikea löytää ystäviä. Ikävä kyllä, eniten ystäviä saavat ne, jotka juoruilevat ja haukkuvat muita ihmisiä. Siitä väestä löytyy samanhenkistä väkeä aina. En ole mikään puhdas pulmunen juoruilun suhteen itsekään, mutta en kykene sellaiseen ilkeilyyn kuin useimmat. 

Postauksesi on ihan asiaa kunnes päätät leimata ne, jotka saavat kavereita, juoruilijoiksi ja haukkujiksi. Ihan puuta heinää tuollainen.

No, ei ole. Nähnyt omassa nuoruudessani ja omien lasten kautta. Salaisuuksien pitäminen ei ole osalla kovinkaan korkeassa asemassa. Oma lapsi tuskaili parhaan ystävänsä vaatimuksia kertoa hänelle kolmannen tytön kertoma asia jonka oli luottamuksella kertonut. Peruste oli se, että ovat bestiksiä ja bestikset jakaa keskenään kaiken. Muuten joo, mutta pitää ymmärtää sana luottamuksellisuus.

Minä olen mielummin luotettava, kuin se epäluotettava jolle ei voi uskoutua mitään kun asia paljastetaan sen hetkiselle bestikselle sen enempää miettimättä. Niin oli lapsenikin ja nyt on ihan eri bestikset kuvioissa, luotettavat sellaiset.

Mitä ystävyyttä se on, jos vaatii julki toiselle luottamuksella kerrottuja asioita. Sehän kertoo vaan siitä, että tuolle ei koskaan kannata kertoa mitään yksityistä kun lähtee juttu jakoon samantien.

Näitä "kerro heti mulle kaikki nyt" tyyppejä on ollut aina ja tulee aina olemaan,

Lässynlää. Tuo on se syy, miksi kavereita ei saa. "minä olen luotettava", "minä olen parempi ihminen" jne on varsin vastenmielinen piirre ihmisessä. Valtaosa ihmisistä on luotettavia, kun tosi on kyseessä, ja juoruilu on enemmän harmittomien pikkujuttujen vatvomista. Joo, jokunen mätäpää aina löytyy, mutta isossa kuvassa näin. Mutta itsensä nostaminen jotenkin erinomaiseksi suhteessa muihin kyllä karkottaa potentiaaliset kaverit.

Ja tiedätkös, ihmisiin voi suhtautua niin, että on kavereita ja on muutama hyvä ystävä, joille sitten uskoutuu. Ei joka vastaantulijalle tarvitse kaikkia salaisuuksia toitottaa.

Siis olet sitä mieltä, että jos henkilö A tietää henkilöstä C luottamuksellista tietoa, jonka C on itse kertonut, niin hänen pitää kertoa se henkilölle B koska asia on kuitenkin pikku juttu ja koska B haluaa että se hänelle kerrotaan??

Jos A sanoo että asia on kerrottu luottamuksella, miksi se ei riitä B:lle? Mikä siinä saa A:n leveilemään paremmuudellaan? Asiahan on vaan faktaa, olen luvannut olla puhumatta, enkä puhu.

Sehän ei vain kuulu B:lle ollenkaan jos C ei itse sitä hänelle sano. A:n tehtävä se ei ole.

En nyt tiedä mikä sai sinut vääntämään jonkun ihmeellisen kuvion, koska en minä sanonut, että kenenkään salaisuudet olisivat pikkujuttuja. Vaan sitä, että valtaosalla ihmisistä se ns juoruilu on ihan vaan merkityksetöntä höpinää. Tyyliin "tiesittekös että Pirkolla on uusi koira" ja sitten ihastellaan ja pohditaan sitä koiraa, tai jotain vastaavaa. Se on pieni osa vain, jotka paljastelevat asioita tyyliin "Pirkko on kuolettavan rakastunut Liisan mieheen".

Juoruilulle on oma paikkansa, se on enemmän vaan raportointia siitä mitä tutuilla on meneillään. Lähes kaikille tulee epämukava olo, jos porukassa paljastetaan jonkun suuria salaisuuksia.

Vierailija kirjoitti:

Tyttäresi kannattaisi mennä juttelemaan sille yksinäiselle tytölle/pojalle, jolla ei ole seuraa välituntisin. Tytöt on niin porukoita että niihin on vaikea tutustua ryhmässä. Luokan vaihtokin on mahdollista, jos kokee olevansa täysin ulkopuolinen, nyt on tosin koulu vasta alussa.

Myös minun tyttäreni aloitti lukion, toisella paikkakunnalla, kun millä kävi peruskoulun. Kavereita on löytynyt juurikin niistä jotka eivät kuulu luokan jo valmiiseen ydinporukkaan. Myös yksi tyttö jota tämän bestis alkoi alkoi sorsia ja sai kannatusta tukijoukoilta. Tyttäreni huomasi tytön olevan itkuinen ja pyysi kanssaan kahville.

Toivon kaikkea parasta tyttärellesi. Kaveria kannattaa etsiä avoimin mielin.

Meillä maalaislukiossa ei ollut ketään muuta yksinäistä kuin minä. Yläasteella koulukiusatut eivät enää tulleet lukioon, ja ne jotka vaikuttivat lukiossa hieman yksinäisiltä lopettivat parin ekan kuukauden aikana.

Vierailija kirjoitti:

Kaveritaidot eivät siis ole kehittyneet ja nyt nuoresi on sosiaalisesti kömpelö tai antaa kummallisen vaikutelman.

Rahalla saat lapsellesi terapiaa ja kuntoutusta. Hankit sellaista apua, jossa nuoresi kanssa käydään ihan konkreettisesti läpi, miten ihmisten kanssa ollaan.  Tämä kuntoutus olisi pitänyt järjestää jo kouluaikana.

Voit opettaa sosiaalisia taitoja myös itse, jos osaat itse toimia hyvin.

Tällähän perusteella kaikki vähänkin erikoiset ja introvertin oloiset saisi laittaa terapiaan ja ne monet ilkeät, mutta sosiaaliset ihmiset saisivat jatkaa muita alistavaa käytöstä. Yksikään ihminen ei ole minusta kummallinen jos ei hänestä tehdä sellaista muiden silmissä. Ei se aina tarkoita, että ihminen on viallinen jos ei ole samanlainen kuin muut ja erilaisuuden sietäminen on vaan hyvä asia. Tietenkin yleistän nyt tässä ja en tarkoita, että kaikki sosiaaliset ihmiset olisivat ilkeitä todellakaan. Muutan silti on yleistä ajatella, että jos on puhelias ja rohkea ihminen niin on jo heti valmiiksi ne hyvät sosiaaliset taidot, vaikka kohtelisi sitten muita huonosti. Meidänkin koulussamme oli näitä mukavia ja sosiaalisia ihmisiä, joita opettajatkin kiittivät, mutta kiusasivat sitten muita silti. Asioilla on monta puolta. Muistan, kun joskus sanoin eräälle opettajalla kun juteltiin muista asioista,  että olen yksinäinen ja sanoi, että kannattaa mennä juuri niiden edellä mainittujen tyyppien kanssa porukkaan, kun ovat niin mukavia, mutta ei tiennyt sitä mitä kiusaajia nämä juuri olivat. En kuitenkaan uskaltanut sanoa mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tyttäresi kannattaisi mennä juttelemaan sille yksinäiselle tytölle/pojalle, jolla ei ole seuraa välituntisin. Tytöt on niin porukoita että niihin on vaikea tutustua ryhmässä. Luokan vaihtokin on mahdollista, jos kokee olevansa täysin ulkopuolinen, nyt on tosin koulu vasta alussa.

Myös minun tyttäreni aloitti lukion, toisella paikkakunnalla, kun millä kävi peruskoulun. Kavereita on löytynyt juurikin niistä jotka eivät kuulu luokan jo valmiiseen ydinporukkaan. Myös yksi tyttö jota tämän bestis alkoi alkoi sorsia ja sai kannatusta tukijoukoilta. Tyttäreni huomasi tytön olevan itkuinen ja pyysi kanssaan kahville.

Toivon kaikkea parasta tyttärellesi. Kaveria kannattaa etsiä avoimin mielin.

Meillä maalaislukiossa ei ollut ketään muuta yksinäistä kuin minä. Yläasteella koulukiusatut eivät enää tulleet lukioon, ja ne jotka vaikuttivat lukiossa hieman yksinäisiltä lopettivat parin ekan kuukauden aikana.

Pienellä paikkakunnalla tilanne on varmaan vielä haasteellisempi. Herkässä kasvuiässä vertaistuki olisi niin tärkeää, itsetunnon perusta. Olet sankarillisesti suorittanut lukion vaikeassa tilanteessa.

Miten kuvailisit tyttäresi luonnetta ja käytöstä yleisesti ap? Onko kotona, liikenteessä millainen, esim. puhelias tai omiin oloihin vetäytyvä, myötäilevä tai vaikkapa näsäviisas? Ottaako itseensä puheista herkästi, onko kuuntelevainen, aktiivinen urheilija, taiteilijasielu, musiikkia rakastava tms?

Voitaisiin vähän sen pohjalta sanoa millainen lähestymistapa sopisi vertaisiin

Just tän takia, ettei ihmisestä kasva yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta kokeva surullinen ihminen, niin opetan lapselleni alusta alkaen keskittymään omaan sisimpäänsä ja siihen mitä sieltä löytyy ja suuntaamaan niitä asioita kohti.

Ei ole "tervettä" , että edes lapsikaan alkaa olla enemmän kiinnostunut toisista ihmisistä, kuin _asioista_.

Muuten käy juuri niin, että sitä vaan ajelehtii läpi elämänsä kun yrittää saada kavereita. Järjetöntä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mullakin on ollut vaikeuksia löytää ystäviä missään iässä, vaikka en ole mitenkään sulkeutunut. Mun jutut ei vain kiinnosta ihmisiä. En oikein kuulu mihinkään ryhmään. En ole kova jätkä, en ole poikamainen, en ole naisellinenkaan, olen kiinnostunut luonnosta, mutta en ole viherpiipertäjäkään. Olen liian tylsä ja mun kiinnostuksen aiheet ovat useimmille tylsiä. Yritän kyllä olla kiinnostunut muiden jutuista, mutta en kykene innostumaan. Vika on siinä. Harrastuksissa ja tapahtumissa juttelen eniten itseäni vanhempien mummeleiden kanssa. Nyt olen jo keski-iässä, mutta jo nuorempana oli näin. Kun kiinnostuksen aiheet on marjanpoiminta, käsityöt, lukeminen, lenkkeily yms. tylsät, on vaikea löytää ystäviä. Ikävä kyllä, eniten ystäviä saavat ne, jotka juoruilevat ja haukkuvat muita ihmisiä. Siitä väestä löytyy samanhenkistä väkeä aina. En ole mikään puhdas pulmunen juoruilun suhteen itsekään, mutta en kykene sellaiseen ilkeilyyn kuin useimmat. 

Postauksesi on ihan asiaa kunnes päätät leimata ne, jotka saavat kavereita, juoruilijoiksi ja haukkujiksi. Ihan puuta heinää tuollainen.

No, ei ole. Nähnyt omassa nuoruudessani ja omien lasten kautta. Salaisuuksien pitäminen ei ole osalla kovinkaan korkeassa asemassa. Oma lapsi tuskaili parhaan ystävänsä vaatimuksia kertoa hänelle kolmannen tytön kertoma asia jonka oli luottamuksella kertonut. Peruste oli se, että ovat bestiksiä ja bestikset jakaa keskenään kaiken. Muuten joo, mutta pitää ymmärtää sana luottamuksellisuus.

Minä olen mielummin luotettava, kuin se epäluotettava jolle ei voi uskoutua mitään kun asia paljastetaan sen hetkiselle bestikselle sen enempää miettimättä. Niin oli lapsenikin ja nyt on ihan eri bestikset kuvioissa, luotettavat sellaiset.

Mitä ystävyyttä se on, jos vaatii julki toiselle luottamuksella kerrottuja asioita. Sehän kertoo vaan siitä, että tuolle ei koskaan kannata kertoa mitään yksityistä kun lähtee juttu jakoon samantien.

Näitä "kerro heti mulle kaikki nyt" tyyppejä on ollut aina ja tulee aina olemaan,

Lässynlää. Tuo on se syy, miksi kavereita ei saa. "minä olen luotettava", "minä olen parempi ihminen" jne on varsin vastenmielinen piirre ihmisessä. Valtaosa ihmisistä on luotettavia, kun tosi on kyseessä, ja juoruilu on enemmän harmittomien pikkujuttujen vatvomista. Joo, jokunen mätäpää aina löytyy, mutta isossa kuvassa näin. Mutta itsensä nostaminen jotenkin erinomaiseksi suhteessa muihin kyllä karkottaa potentiaaliset kaverit.

Ja tiedätkös, ihmisiin voi suhtautua niin, että on kavereita ja on muutama hyvä ystävä, joille sitten uskoutuu. Ei joka vastaantulijalle tarvitse kaikkia salaisuuksia toitottaa.

Ei tarvitse kaikille toitottaa, mutta jos joku kertoo, niin ei sitä silti tarvi muille jakaa. Se jonka asia on, jakaa sen itse jos niin haluaa. Ei sitä kukaan ulkopuolinen voi määritellä. Eikä sitä mikä asia nyt pikku juttu jonka voi jakaa ja mikä taas ei.

Itse en toitota, koska luotettaviksi luulemiani ystäviä on ollut harmillisen vähän. Luottamus menetetään ainoastaan kerran, sen jälkeen sitä ei enää ole.

No se toinen taas ei välttämättä halua kuulla jonkun ei-niin-hyvän kaverin salaisuuksia. Ei kaikkea voi vaan kaataa muiden päälle ja todeta, ettet sitten kerro kellekään. Pitää olla niin hyvä ystävä, että voi luottaa, että tämä haluaa kuulla ja haluaa pitää tiedon omanaan.

Itse olen sellainen, että minua pidetään hyvänä kuuntelijana ja sitä olenkin. Mutta on aika rankkaa, kun moni sitten kokee tarvetta avautua, vaikka nyt sitten työpaikalla tai jossain harrastuspiireissä. Öö, en minä ole mikään likasanko, jolle voi oksentaa pahimmat pelkonsa ja pahat olonsa jne. Välillä mietin, että pitäisi vaan kertoa suoraan eteenpäin kaikki, josko ihmiset sitten lopettaisivat sen uskoutumisen.

Kaverisuhteiden kuuluukin olla vähän "pinnallisia". Höpötellään, pidetään hauskaa, voidaan puhua vakavia ja syvällisiäkin, mutta jätetään se kovin henkilökohtainen taso niille tosiystäville.

Kyllä, aamen, kiitos. Itsekin vedän puoleeni ihmisiä, jotka haluavat kertoa hirveän henkilökohtaisia asioita itsestään. Älkää, pliis, se on todellakin ahdistavaa. Tutustu ensin, anna ystävyydelle aikaa ja tilaa kehittyä ja sitten vasta ala oikeasti uskoutumaan, kun olet varma, että ystävyys ja kiintymys on molemminpuolista.

Vierailija kirjoitti:

 Minulla ei ole koskaan ollut ystävää. Kavereita oli muutama kouluaikoina. Lukiossa enää kaksi enkä enää löytänyt kavereita. Ongelma on se, että tosiaan piirit jo vakiintuneet. Memin lukioon, jossa ne kaikki muut 70 tunsivat toisensa jo yläasteelta. Minä ja nää kaks kaveria tultiin toiselta paikkakunnalta. Ja meidän yläastekaverit taas suuntasivat toiseen kuntaan.

Tuon piirien vakiintumisen huomasin itsekin aikoinaan mennessäni lukioon. Mulla oli sekä ala- että yläasteella muutamia hyviä kavereita, mutta kaikki lähtivät peruskoulun jälkeen amikseen. Lukiossa en päässyt sitten enää syvemmin sisälle jo valmiiksi muotoustuneisiin piireihin ja tyydyin hengailemaan sitten milloin kenenkin tai minkäkin porukan kanssa. Juttuseuraa siis riitti ihan tarpeeksi, mutta ystäviä en löytänyt kuin vasta yliopistossa (kun muutkin olivat samassa tilanteessa ja avoimempia uusien ihmisten suhteen). 

Tärkeää on se, että olet vanhempana kuitenkin mukana tässä ja ymmärrät nuoren tilannetta. Toivon, että todellakin hankit sittten apua hänelle jos sitä kaipaa ja alkaa mieliala tippumaan. Tai sitten jos ei tätä tarvi niin olet muuten hänen asioissaan tukena. Itseä nämä asiat koskettavat todella paljon, kun olin aikoinaan samassa tilanteessa ja uskoin viimeiseen asti, että lukiossa asiat muuttuvat. Olin ylkäkoulussa yksinäinen ja kiusattiin. Kuitenkin tämä sama jatkui sielläkin ja olin jo syksyllä niin huonossa kunnossa, että jos olisi ollut helppo lähteä niin minua ei enää olisi. Ahdisti niin paljon ja muistan, kun itkin ja mitään ei voinut syödä ja laihduinkin tämän vuoksi, kun aina huono olo. Vanhemmillekin sanoin, etten enää jaksa ja puhuin jopa "lähtemisestä" heille, mutta suuttuivat vaan tästä, että haen jotain huomiota yms. Sen jälkeen jotenkin ajattelin, että minun on pakko jaksaa ja en voinut edes kotona tästä enää paljon puhua. Kyllä he sen tiesivät, ettei minulla ollut kavereita, mutta eivät välittäneet sen enempää tai koskaan kysyneet mitä minulle kuuluu. Sain lukion käytyä ja minulla oli siellä sitten pari kaveria jonkin aikaa, mutta muuten yksin ja muut kiusasivat edelleen. Arvosanoihin tämä vaikutti paljon ja olisi pitänyt jäädä voimia vaikeaan aineeseen, joten jouduin sen vuoksi vielä käymään siellä pidempään ja tämä oli vielä kuin joku lisärangaistus. Nyt en ole vieläkään tyytyväinen todistukseeni ja tiedän kuinka paljon meni voimia ihan muuhun. Opiskelemaan pääsy ollutkin vaikeaa.

Nuo valmiit klikit tai porukat ovat persiistä ja niin tyypillistä suomalaisille naisille. Tämän huomaa koulujen lisäksi mm. työpaikoissa, pitkään toimineissa harrastusryhmissä, leikkipuistoäideissä ja muissa valmiissa piireissä.

Klikkeihin ei muita huolita tai ainakin katsotaan pitkään, jos niihin pyrkii joku uusi ulkopuolinen. Usein niissä on yksi tai kaksi kovaäänistä, jotka haluavat olla keskipisteitä tässä omassa sisäpiirissään, joka heitä myötäilee ja mielistelee. Muista ei periaattessakaan kiinnostuta tai sitten etsitään heistä heikkoja puolia, syitä, miksi ei kannata kaveerata sen uuden kanssa. Uutta ei pyydetä mihinkään mukaan, ei ruokatunnille tai parityöhön eikä keskusteluihin hänen kanssaan pyritä. Jos uusi tulee taukotilaan, se muu hauskaa pitänyt porukka lähtee kukin omiin hommiinsa kiireisiinsä vedoten.

Omituinen ”ei leikitä ton kaa” -asenne, joka kai kumpuaa lapsuudesta. Samat klikki-äidit tuuppaavat hampaat irvessä omia lapsiaan ”parhaiksi kavereiksi” jonkun kanssa jo 1-vuotiaasta, ettei tämä vaan jää ilman ystävää, ja ketään ulkopuolistahan ei Millan & Bellan väliin saa päästä, koska ”ne on bestiksii.”

Tähän auttaisi vain asennemuutos. Vieras ihminen voi olla ystävä, jota en vielä tunne.