Teini ei ole saanut lukiostakaan kavereita

Entäs nettikaverit? Monella nettiin pakenevalla on siellä kavereita ja omat yhteisöt. Kannustakaa tapaamaan heitä oikeasti livenä välillä. Mutta varoittakaa myös vaaroista kunnolla joita nettituttavuuksissa vaanii.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Salaisuuksista ja niiden pitämisestä: juoruilu on valtapeliä, selkään puukottamista. Hyvät ihmiset ei sorru sellaiseen.

Kenellekään ei pidä kertoa mitään mitä ei voisi samantien kertoa kaikille.

Tuo kaveriasia on juuri päinvastoin. Jos juoruilet selän takana puhut pahaa muista, pääset porukoihin. Jos olet hyvätapainen ja kiltti, voi olla hankalaa.Näin se menee ainakin tyttöjen keskuudessa.

Näin ajattelevat tai haluavat uskoa ne, joille on vaikeaa päästä porukoihin. Yhdenlainen defenssi sekin. Mutta hei, kukaan ei pidä ilkeilijöistä. Ne tavalliset mukavat nuoret hyvin nopeasti alkavat vierastaa ilkeilijöitä. Heitä ehkä siedetään, jottei itse päätyisi kohteeksi, mutta syvemmät ystävyydet tulevat juuri näiden ihan tavallisten ja mukavien nuorten välille. V-mäisillä saattaa olla se oma porukkansa, mutta ei sinne kannata ehdoin tahdoin hakeutua.

Käsitän tuon selän takana puhumisen eri tavalla. Se ei ole kiusaamista tai edes kovin ”kuuluvaa”. Se on enemmänkin sellaista, että kun yksi porukasta ei ole paikalla vaivihkaa vähän mietitään hänen asioitaan, sanotaan että onkohan sillä nyt sen ja sen suhteen kaikki ok., muka sellaista ”hyväntahtoista” juoruilua.

Jos et halua näin käyttäytyä olet aika pian porukoiden ulkolaitamilla.

Itse en tunnista tällaista ollenkaan. Toki joo, kavereidenkin kuulumisista puhutaan, tyyliin "yhteinen tuttavamme Sanna sai vauvan, oletko jo käynyt katsomassa tätä" tai tällaisia, mutta ei mitään vatvomista muuten.

Katso Solsidanin jakso, jossa Annan mammakerhon kaverit keskustelevat. Annahan ei halua olla osana tällaista kulttuuria ja siinä ehkä käy sitten vähän niin että jää ulkopuolelle.

Mä olen ollut tyttöporukassa ja se oli juuri tällaista. On aika naiivia kuvitella, että tällaista ei tapahdu. No, mä olin sitten se joka oli hyvätapainen ja kiltti, en tykännyt juoruilla. Aika pian mun strategia osoittautui huonoksi tän porukan osalta.

Vierailija kirjoitti:

Kaveritaidot eivät siis ole kehittyneet ja nyt nuoresi on sosiaalisesti kömpelö tai antaa kummallisen vaikutelman.

Rahalla saat lapsellesi terapiaa ja kuntoutusta. Hankit sellaista apua, jossa nuoresi kanssa käydään ihan konkreettisesti läpi, miten ihmisten kanssa ollaan.  Tämä kuntoutus olisi pitänyt järjestää jo kouluaikana.

Voit opettaa sosiaalisia taitoja myös itse, jos osaat itse toimia hyvin.

En ole ap, mutta kiinnostuin tästä. Millä nimikkeellä sosiaalisten taitojen konkreettista opetusta voisi löytää? Siis yksityisen sektorin itse maksettavaa, ilman diagnoosia. Onko aikuisille tällaista saatavana? Armoton googletus ei ole toistaiseksi tuottanut tulosta - tietääkö kukaan, millä hakusanalla löytyisi?

Meillä kanssa ei ole saanut kavereita tytöistä 1 poika on kyllä.Molemmat seurustelevat kuitenkin tahoillaan .Ystävät ovat muista kouluista .Onneksi niitä on kuitenkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaveritaidot eivät siis ole kehittyneet ja nyt nuoresi on sosiaalisesti kömpelö tai antaa kummallisen vaikutelman.

Rahalla saat lapsellesi terapiaa ja kuntoutusta. Hankit sellaista apua, jossa nuoresi kanssa käydään ihan konkreettisesti läpi, miten ihmisten kanssa ollaan.  Tämä kuntoutus olisi pitänyt järjestää jo kouluaikana.

Voit opettaa sosiaalisia taitoja myös itse, jos osaat itse toimia hyvin.

En ole ap, mutta kiinnostuin tästä. Millä nimikkeellä sosiaalisten taitojen konkreettista opetusta voisi löytää? Siis yksityisen sektorin itse maksettavaa, ilman diagnoosia. Onko aikuisille tällaista saatavana? Armoton googletus ei ole toistaiseksi tuottanut tulosta - tietääkö kukaan, millä hakusanalla löytyisi?

Terapiasta en tiedä, mutta kannattaa lukea Karla Niemisen kirja Olet hyvä tyyppi : opas sujuviin ihmissuhteisiin. Siinä on todella konkreettisia neuvoja mm. sujuvan jutustelun opettelemiseen.

Tutkimusten mukaan jopa 20 % lapsista kärsii vaikeasta yksinäisyydestä. Joten on todennäköistä, että apn lapsen koulussa on muitakin hyvin yksinäisiä. Minun neuvoni on, että puhuu tyttärelleen avoimesti siitä, että yksinäisiä on paljon ja ettei tyttö ole siinä mielessä poikkeus. Ja jos voisi vielä tehdä niin, ettei ylhäältä päin neuvoisi tyttöä, vaan yrittäisi luoda ensin sellaisen hetken, että yleinen juttelu asiasta olisi miellyttävää. Vaikka niin, että ensin leipoisitte yhdessä pitsaa, sytyttäisitte kynttilät tai takkaan tulen. Kävisitte saunassa ja sitten ruokailisitte. Mieluiten niin, että ei olisi muita sisaruksia paikalla vaan te vain kaksistaan. Pohtisitte yhdessä, että onko helppoa vai vaikeaa havaita, jos joku koulussa on yksin. Ja mitä voisi sanoa toiselle yksinäiselle: Mennäänkö yhdessä lounaalle? Otitko kuviksen vai musiikin vapaavalintaiseksi?

Ja että ap malttaisi kuunnella, vaikka mielessä olisi monta hyvää neuvoa. Ja sitten tekisitte ihan konkreettisen suunnitelman.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mullakin on ollut vaikeuksia löytää ystäviä missään iässä, vaikka en ole mitenkään sulkeutunut. Mun jutut ei vain kiinnosta ihmisiä. En oikein kuulu mihinkään ryhmään. En ole kova jätkä, en ole poikamainen, en ole naisellinenkaan, olen kiinnostunut luonnosta, mutta en ole viherpiipertäjäkään. Olen liian tylsä ja mun kiinnostuksen aiheet ovat useimmille tylsiä. Yritän kyllä olla kiinnostunut muiden jutuista, mutta en kykene innostumaan. Vika on siinä. Harrastuksissa ja tapahtumissa juttelen eniten itseäni vanhempien mummeleiden kanssa. Nyt olen jo keski-iässä, mutta jo nuorempana oli näin. Kun kiinnostuksen aiheet on marjanpoiminta, käsityöt, lukeminen, lenkkeily yms. tylsät, on vaikea löytää ystäviä. Ikävä kyllä, eniten ystäviä saavat ne, jotka juoruilevat ja haukkuvat muita ihmisiä. Siitä väestä löytyy samanhenkistä väkeä aina. En ole mikään puhdas pulmunen juoruilun suhteen itsekään, mutta en kykene sellaiseen ilkeilyyn kuin useimmat. 

Postauksesi on ihan asiaa kunnes päätät leimata ne, jotka saavat kavereita, juoruilijoiksi ja haukkujiksi. Ihan puuta heinää tuollainen.

No, ei ole. Nähnyt omassa nuoruudessani ja omien lasten kautta. Salaisuuksien pitäminen ei ole osalla kovinkaan korkeassa asemassa. Oma lapsi tuskaili parhaan ystävänsä vaatimuksia kertoa hänelle kolmannen tytön kertoma asia jonka oli luottamuksella kertonut. Peruste oli se, että ovat bestiksiä ja bestikset jakaa keskenään kaiken. Muuten joo, mutta pitää ymmärtää sana luottamuksellisuus.

Minä olen mielummin luotettava, kuin se epäluotettava jolle ei voi uskoutua mitään kun asia paljastetaan sen hetkiselle bestikselle sen enempää miettimättä. Niin oli lapsenikin ja nyt on ihan eri bestikset kuvioissa, luotettavat sellaiset.

Mitä ystävyyttä se on, jos vaatii julki toiselle luottamuksella kerrottuja asioita. Sehän kertoo vaan siitä, että tuolle ei koskaan kannata kertoa mitään yksityistä kun lähtee juttu jakoon samantien.

Näitä "kerro heti mulle kaikki nyt" tyyppejä on ollut aina ja tulee aina olemaan,

Lässynlää. Tuo on se syy, miksi kavereita ei saa. "minä olen luotettava", "minä olen parempi ihminen" jne on varsin vastenmielinen piirre ihmisessä. Valtaosa ihmisistä on luotettavia, kun tosi on kyseessä, ja juoruilu on enemmän harmittomien pikkujuttujen vatvomista. Joo, jokunen mätäpää aina löytyy, mutta isossa kuvassa näin. Mutta itsensä nostaminen jotenkin erinomaiseksi suhteessa muihin kyllä karkottaa potentiaaliset kaverit.

Ja tiedätkös, ihmisiin voi suhtautua niin, että on kavereita ja on muutama hyvä ystävä, joille sitten uskoutuu. Ei joka vastaantulijalle tarvitse kaikkia salaisuuksia toitottaa.

Siis olet sitä mieltä, että jos henkilö A tietää henkilöstä C luottamuksellista tietoa, jonka C on itse kertonut, niin hänen pitää kertoa se henkilölle B koska asia on kuitenkin pikku juttu ja koska B haluaa että se hänelle kerrotaan??

Jos A sanoo että asia on kerrottu luottamuksella, miksi se ei riitä B:lle? Mikä siinä saa A:n leveilemään paremmuudellaan? Asiahan on vaan faktaa, olen luvannut olla puhumatta, enkä puhu.

Sehän ei vain kuulu B:lle ollenkaan jos C ei itse sitä hänelle sano. A:n tehtävä se ei ole.

Olen eri jolle vastasit. En minä ainakaan kerro eteenpäin ystävieni tai ylipäätään kenenkään minulle luottamuksellisesti kertomia asioita. Yleensähän juoruilu on sitä, että keskustellaan joltain muulta kuullusta juorusta, joka koskee henkilöä, jonka jollain tavalla tuntee. Ei sitä omaa lähipiiriä. Toki voit olla sitä mieltä, että tuo on moraalitonta, mutta se nyt on aika lajityypillistä käytöstä ihmiselle.

Teinille ei ole varmaankaan kehittynyt kovinkaan hyviä sosiaalisiataitoja johtuen juuri kavereiden puutteesta ja voi olla siksi kömpelö kaverisuhteissa. Omalla luokallani oli aikanaan lukiossa tyttö jolla ei oikein ollut kavereita. Myöhemmin kävi ilmi että hän jotenkin vain oletti tai olisi halunnut että hänet joka kerta erikseen pyydetään mukaan, siis vaikka joka tunnin jälkeen kun välitunti alkoi, olisi pitänyt erikseen pyytää tulemaan muiden kanssa juttelemaan. Ei kuitenkaan ketään muutakaan erikseen pyydetty mukaan vaan ihan vapaasti sai tulla juttelemaan tai vaikka samaan pöytään syömään ja siinä juteltiin kaikkien kanssa. Ei ollut mitään tiivistä muutaman tyypin ystäväporukkaa johon ei muita otettu vaan vaihtelevasti kaikki saman luokan opiskelijat hengasimme yhdessä. Ei käynyt meillä silloin teininä mielessäkään että yksi olisi aina erikseen pitänyt pyytää mukaan. Enneminkin tuli tunne ettei hän halua tulla muiden seuraan. Voisiko olla sinunkin teinin kohdalla syynä, ettei osaa mennä porukkaan vaikka olisikin ihan tervetullut? Ja sitten jos menee, ei oikein tiedä mitä sanoisi tai mitä juttelisi koska kaveritaidot eivät ole aikanaan päässeet kehittymään? Olisikohan vaikka kuraattorin kanssa juttelusta apua? Voisiko koululla vaikka ryhmänohjaaja puuttua tilanteeseen jotenkin vaikka järjestämällä jotain tutustumis- ja ryhmäytymisjuttuja?

Onhan se kyllä vähän outoa, jos ei koskaan missään onnistu saamaan kavereita, vaikka olisi itse aloitteellinen ja kuinka yrittäisi... Mikähän tyttäressäsi on "vikana"? Ei varmaan ihan ilman syytä tuollaista tapahdu.

Vierailija kirjoitti:

Teinille ei ole varmaankaan kehittynyt kovinkaan hyviä sosiaalisiataitoja johtuen juuri kavereiden puutteesta ja voi olla siksi kömpelö kaverisuhteissa. Omalla luokallani oli aikanaan lukiossa tyttö jolla ei oikein ollut kavereita. Myöhemmin kävi ilmi että hän jotenkin vain oletti tai olisi halunnut että hänet joka kerta erikseen pyydetään mukaan, siis vaikka joka tunnin jälkeen kun välitunti alkoi, olisi pitänyt erikseen pyytää tulemaan muiden kanssa juttelemaan. Ei kuitenkaan ketään muutakaan erikseen pyydetty mukaan vaan ihan vapaasti sai tulla juttelemaan tai vaikka samaan pöytään syömään ja siinä juteltiin kaikkien kanssa. Ei ollut mitään tiivistä muutaman tyypin ystäväporukkaa johon ei muita otettu vaan vaihtelevasti kaikki saman luokan opiskelijat hengasimme yhdessä. Ei käynyt meillä silloin teininä mielessäkään että yksi olisi aina erikseen pitänyt pyytää mukaan. Enneminkin tuli tunne ettei hän halua tulla muiden seuraan. Voisiko olla sinunkin teinin kohdalla syynä, ettei osaa mennä porukkaan vaikka olisikin ihan tervetullut? Ja sitten jos menee, ei oikein tiedä mitä sanoisi tai mitä juttelisi koska kaveritaidot eivät ole aikanaan päässeet kehittymään? Olisikohan vaikka kuraattorin kanssa juttelusta apua? Voisiko koululla vaikka ryhmänohjaaja puuttua tilanteeseen jotenkin vaikka järjestämällä jotain tutustumis- ja ryhmäytymisjuttuja?

Olen 87,jonka tytär löysi kaverit samoilta matikan ja fysiikan kursseilta. Täältä päin on hänen koulussaan toinenkin tyttö, jolla juuri on ongelmana se, että sosiaalisia taitoja ei juuri ole ja joka ei sopeudu ryhmiin. Näin m on ollut ihan koko kouluajan. Jonkin aikaa hän kuului samaan kaveripiirin kuin tyttäreni ja ongelmaksi koitui juuri se, ettei hän oma-aloitteisesti osallistunut mihinkään. Joka juttuun piti erikseen pyytää ja vetää perässä. Lisäksi vielä onnistui mestaroimaan ja pätemään joka asiassa, joka ärsytti muita. Kun toiset sanoi, ettei ollut kivaa käytöstä, veti herneen nenäänsä ja poisti itsensä kaikista yhteydenpitoryhmistä. Sosiaalisiin taitoihin kuuluu sen puhumisen lisäksi myöskin kuunteleminen ja toisten huomioiminen. Ei voi vaan olla kaivelemassa omaa napaa ja korostamassa itseään.

Vierailija kirjoitti:

Onhan se kyllä vähän outoa, jos ei koskaan missään onnistu saamaan kavereita, vaikka olisi itse aloitteellinen ja kuinka yrittäisi... Mikähän tyttäressäsi on "vikana"? Ei varmaan ihan ilman syytä tuollaista tapahdu.

Ehkä tuo liika yrittäminen on ongelma.

Vierailija kirjoitti:

Mä vaan mietin näitä jotka toitottaa täällä näistä vaatteista koko ajan, että ne ei saa olla noloja jne.

Sekö on ongelman ydin, huku massaan, tee kuten muut, niin saat ystäviä. Miksi ei voi kiinnostua henkilöstä itsestään, vaan siitä miltä näyttää. Onko kiinnostava vasta kun näyttää siltä miltä muut?

Sosiaalinen mediako tämän on saanut aikaan?? Eikö olisi rikkaampaa kun kiinnostuisi siitä hiukan erilaisestakin ystävästä. Omaisi empatiakykyä, eikä kääntäisi selkää jollekin joka ei ihan täytä kriteereitä.

Ilmeisesti olen liian vanha kun en ymmärrä tätä.

Sinäänsä samaa mieltä, mutta pitää muistaa, että suurin osa teineistä ei toimi ja ajattele kuin aikuiset. Tuossa iässä ollaan hirveän tietoisia ja herkkiä itsestä, kroppa on muuttunut ja mietitään, onko normaali vai ei. Aivot eivät ole vielä täysin kehittyneetnä niin kuin aikuisella. Ei siis voi oikein odottaakaan, että jokainen teini-ikäinen pohtisi maailmaa ja ystävyyssuhteita ihan aikuisen tasolla.

Itse olen aina ollut yksinäinen. Nyt aikuisena minulla on yksi opiskeluaikainen ystävä, joka asuu toisella puolella maata ja jota tapaan muutaman vuoden välein. Ei siis todellakaan mikään mennään-leffaan-ja-yksille-kaveri.

Niinpä olenkin urakoinut hartiavoimin, jotta oma lapseni ei kokisi samaa kohtaloa. Kolmivuotiaana päiväkodissa aloitin etsimään hänelle leikkitreffiseuraa, ja moni äiti olikin iloinen saadessaan muksunsa välillä meille hoitoon viikonloppuisin pariksi tunniksi. Kutsua alkoi tulla myös toiseen suuntaan. Viisivuotiaana oli koossa mukavan kokoinen porukka, ja alkoivat kaverisynttärit, joissa kiersi tämä yksi ja sama kymmenen hengen kaverisakki. Lapset ovat oppineet leikkimään yhdessä, pitämään hauskaa, luottamaan toisiinsa jne. Sama ulospäinsuuntautunut asenne on kantanut erilaisiin harrastusryhmiin asti, ja vähän joka suunnalla alkaa olla jotain tuttuja, joille voi mennä juttelemaan. Nyt yläkoulussa on pari sydänystävää, joille jaetaan salaisuudet, ja sitten on liuta näitä kavereita, joiden kanssa voi hengata välkällä ja iltaisin ja tehdä ryhmätöitä ihan vapautuneesti, vaikka se bestis ei olisikaan samassa ryhmässä.

Alusta asti olen painottanut lapselle, että kavereiden saaminen lähtee omasta itsestä. Itse pitää olla iloinen ja mennä tutustumaan muihin ja pyytää mukaan johonkin tekemiseen (vaikka sitten lukiossa sinne lounaalle). Hän tutustui  parhaaseen kaveriinsa niin, että päiväkotiryhmään tuli uusi muualta muuttanut tyttö, joka oli ujo ja arka ja leikki yksin nurkassa selkä päin muihin. Yhtenä aamuna lastani viedessäni menin juttelemaan tytölle ja esittelin hänelle oman lapseni. Sen jälkeen he ovat olleet erottamattomat.

Mulla oli kavereita ala ja ylästeella. Yläasteen jälkeen niitä oli vielä muutama ammattikoulussa, mutta sen jälkeen yhteydenpito ollut minimaalista. Eikä ketään kavereita tosiaan nyt ole.

Jälkikäteen ajateltuna kaverit olivatkin umpitylsiä. Ne ei koskaan halunneet lähteä mihinkään, leffaan? Ei kiinnostanut, leffat pystyi siihen aikaan lataamaan netistä ilmaiseksi kun se oli muotia ainakin nörtti piireissä. Yhdeltä "ystävältä" sain kuulla että hän ei olisi tullut ammattikouluun ellei eräs toinen olisi mennyt sinne. Olin ollut tämän henkilön kanssa samalla luokalla kolmannelta luokalta asti, ja saan kuulla, että häntä ei kiinnostanut kenenkään muun seura ammattikoulussa kuin sellaisen jonka kanssa hän ei ollut viettänyt ainuttakaan vuotta samalla luokalla.. olin kyllä että mitä helvettiä. Siinäpä ystävä.

Saman tyypin kanssa olimme kerran menossa työssäoppimiseen erääseen firmaan ja kävellessä juna-asemalta tämä jäi seisomaan keskelle tietä kesken matkan ja hämmästyin, että mitä nyt? Hän sanoi että on kauhean pitkä kävelymatka, tuolta toiselta asemalta olisi ollut lyhyempi.. minä että aijahas, ai sellainen tilanne nyt sitten ja omassa mielessäni mietin, että onko tämä kaveri 5 vuotiaan tasolla henkisesti. No seuraavalla kerralla sitten mennään sieltä mut nyt ei pysähtyminen auta mitään.

Kuulostaa separilta mutta hän on käynyt nyt myöhemmin amk:n ja toimii it-alalla, ei ole mikään tyhmä siis, ehkä jonkinlainen autisti toisaalta. Itsellään hänellä ei ole koskaan ollut omia mielipiteitä vaan hän on aina myötäillyt ja seuraillut vain muita ja muiden tekemisiä.

On myös muita kavereita kouluajoilta, mutta ei niistä kukaan koskaan ole mitään yhteyttä ottanut. Mä olin vielä ala-asteella ja yläasteellakin ihan kiva tyyppi, sain hymypoika patsaan ja olin kyllä hyvä kaveri monelle, mutta kaikki on jäänyt eikä ketään kiinnosta tai muista. Nykyään olen lähinnä kyyninen ja pessimistinen mitä ihmisiin tulee. Ainoa suhde mitä ihminen tarvitsee jos tarvitsee, on parisuhde, sitä mieltä olen nykyisin.

Vierailija kirjoitti:

Ai että on rasittavia tapauksia nämä. Että kaikkien pitäisi rientää ystäviksi rassukka prinsessalle.

Tällaiset ihmiset kokevat pervoa vallantunnetta, kun saavat kontrolloitua muita syytösillään ystävättömyydestä. Tehoaa selvästi äitiin, joka itkee asiaa tälläkin palstalla.

Sinusta siis kaikki yksinäiset ihmiset ovat narsistisia ja ylenkatseellisia prinsessoja/prinssejä? Oletpa sinä peräti mukava luonne. Sinulla on varmaan kymmenen parasta kaveria (Facessa).

Kyllä tuohon tilanteeseen on mielestäni puututtava heti. Itse muutuin sosiaalisesti araksi murrosiässä ja se johti työ- ja opiskeluelämästä syrjäytymiseen. Vasta lähempänä 40 vuoden ikää olen alkanut sosiaalisesti rohkeammaksi.

Minulla oli lukiossa kyllä muutamia kavereita vanhasta koulusta, mutta uusia suhteita en osannut luoda.

Ja EN tiedä miksi näin kävi. Ehkä jos minua olisi patistettu enemmän sosiaalisiin tilanteisiin ja harrastuksiin jo lapsena, tilanne olisi ollut toinen.

Onko koulussa mitään ilmaisutaidon/teatterin kurssia, minne hän voisi osallistua?

Aiempien kaverisuhteiden puute luo todennäköisesti kömpelön ja mahdollisesti vaikeasti lähestyttävän vaikutelman. Tuossa iässä vielä riittää yleensä se, että menee vain porukan mukaan, ei kukaan ole häntä poiskaan potkimassa. Ei kukaan tule sieltä kulmasta hakemaan.

Siellä lukiossa luulisi olevan myös muita samanhenkisiä nuoria. Niiden kanssa voisi ehkä tulla juttuun?

No voi, mutta vastahan koulut alkoivat.

Toivottavasti koulussa järjestetään vielä ryhmäyttämistä ja niissä "pakkotutustetaan" oppilaita toisiinsa yli valmiiden porukkarajojen. Samoin toivottavasti myös koulun ryhmätyötehtävissä opettaja voisi jakaa ryhmätyötiimit, sillä tavalla tutustuu uusiin ihmisiin.

Mutta täytyy itsekin olla aktiivinen. Kavereita ei vaan saada, täytyy itsekin tehdä jotain asian eteen. Valmiisiin porukoihin on vaikea päästä mukaan, mutta varmasti ykkösistä löytyy joku muukin  joka ei ole löytänyt vielä kaveria. Sellasen kanssa voi alkaa perustamaan ihkaomaa porukkaansa. Rohkeutta vaan ja jollain varjolla juttelemaan "Moi, tuliks matikasta tehtävät a ja b" ja "ai kello onkin jo noin paljon, kauhee nälkä, lähdetkö syömään?". Tai ruokalassa vaan jonkun tutun näköisen viereen istumaan. Ihmiset yleensä tykkää kun heistä ollaan kiinnostuneita "mitä teet viikonloppuna" "kuinka usein käyt futistreeneissä""pelaatko jotain, mitä pelaat" jne.

Tiedän, että on helpommin sanottu kuin tehty. Jouduin itse hakemaan itselleni kaverit lukiossa kun tulin yksin uuteen kouluun ilman tuttuja. Yli puolet muista olivat tuttuja keskenään jo yläasteelta. Se oli vaikeaa "hankkia" kavereita kun en ollut siihen tottunut. Minulla oli ollut samat kaverit päiväkodista yläasteelle asti eikä minun ollut koskaan tarvinnut tehdä itseäni tykö. Hitaasti se käynnistyi, mutta lukiosta löysin lopulta parhaat ystäväni! 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olin aikoinaan samassa tilanteessa. Olin jo yläkoulussa yksinäinen ja kiusattu ja minulla oli vain joskus seuraa. Yleensä tämäkin porukka jätti silti aina yksin ja muuten sainkin sitten olla omillani. Tämä kaikki meni vielä niin, että muutimme sellaiseen aikaan, että ihan tyhjästä olisi pitänyt ystäviä saada ja alkuun sain, mutta myöhemmin alkoi vähitellen kiusaaminen ja jäin yksin. Nämä yläkouluvuodet olivat todella nöytyyttäviä minulle, kun todellakin olin aiemmassa koulussa kuitenkin ollut ihan pidetty ihminen ja kuitenkin oli kavereita. Sitten kaikki muuttuikin ihan yhtäkkiä. Olin itsekin toiveikas, että lukiossa kaikki muuttuu. Tätä ei kuitenkaan tapahtunut ja jouduin osin senkin vuoksi, ettei keskiarvo riittänyt toiseen lukioon samaan lukioon niiden tyyppejän kanssa, jotka olivat kiusanneet aiemmin. Heidän tuttujaan oli samassa lukiossa ja nopeasti huomasin sen, ettei kukaan vastannut minulle mitään ja halunnut minua porukkaan. Sellainen vaatteiden pilkkaus ( minulla ihan tavalliset vaatteet) ja muu haukkuminen jos esim vastasin väärin tai käyttäydyin toisista jotenkin hassusti ( syy tähän oli mikä vaan) alkoi nopeasti. Minua tavallaan pidettiin ihan jonain vitsinä, jota sai nauraa. Jopa opettajat joskus tekivät tätä tai muuten kommentoivat jotain esim kun jännitin esiintymistä ja luokka nauroi taas. Minulta meni täysin ihmisarvo noina vuosina ja pidin itseäni ihan kamalana ihmisenä.

Myöhemmin sain sieltä pari kaveria, jotka myös yksinäisiä tosin heistäkin moni lopetti koulun kesken tai vaihtoi toiseen ja jäin taas yksin. Se oli kyllä kamalaa aikaa ja olin tavallaan kiusattu vielä sielläkin ja muut ainakin osoittivat minulle paikkani. Toisaalta en olisi voinut tehdä mitään toisin ja olen aika ujo ihminen. Tosin koulussamme oli niitäkin, jotka yrittävät olla puheliaita ja saivat silti huomata, että jos eivät miellyttäneet eräitä tyyppejä niin jäivät yksin. Moni myönsikin sitten lopuksi kuinka yksinäisiä olivat olleet jopa sellaiset joiden ajattelivan tykänneen käydä siellä. Ihmiset puhuvat paljon sosiaalisista taidoista, mutta aina ei ole tästäkään kyse ja minunkin tapauksessani voin sanoa, että vaikka vähän ujo olenkin niin ihan normaalista pystyn silti puhumaan ja muuten toimimaan muiden kanssa, mutta nämä asiat eivät auttaneet minua. Minut tavallaan haluttiin pistää kuriin ja hiljentää. Joskus luokka voi päättää näin, että yksi ei sovi porukkaan ja sitä on vaikeaa muuttaa, vaikka olisikin rohkea ja puhelias ihminen. Itsekään en voi aina syyttää itseäni, kun olen myös aina yrittänyt löytää seuraa ja kohdellut muita hyvin. Nykyisin voin silti kertoa, että nuo vuodet ovat jälkeenpäin olleet raskaita ja silloin sitä kesti paremmin. En enää pysty luottamaan muihin kovin hyvin ja olen epävarma. Sitä en ollut aiemmin. Toisaalta hyvä, että puhut tyttösi kanssa, kun itse en voinut puhua kenellekään ja vuodet todella raskaita.

Ja höpö höpö. Nykyisin lukiossa ei ole mitään luokkia. Kukin osallistuu niihin ryhmiin , jotka sopivat omaan lukujärjestyksen. Näin samalla kurssilla voi olla useammalta eri vuosikurssilta. Sanoisin, että ne kaverit löytyy siitä porukasta, joka useimmiten osuu ottamaan saman kurssin kurssitarjottimelta. Kun perinteisiä luokkia ei ole niin kukaan ei seuraa onko sinulla kavereita vai ei. Eikä kukaan näytä sinulle paikkasi, sinua ei vaan huomioida.

Minusta tämä on todella ikävä viesti ja tavallaan mitätöit sillä minun kokemukseni. Tiedän kyllä itse paremmin, kun olen sitä elämää elänyt. Meille oli pieni lukio, jossa oli todellakin helppoa alkaa pilkkaamaan tiettyjä oppilaita ja kertoa muille kenen kanssa ei saa sitten olla yhdessä. Nämä olivat vielä niitä tuttuja ihmisiä jo yläkoulusta eli tuskin puhuivat minusta mitään hyvää muilla, kun aiemmin olivat kiusanneet ja kuulin monta kertaa, kun  esittelivät minut muille, että tuo on se johon ei kannata tutustua. Samat ihmiset olivat usein samoilla kursseilla ja en todellakaan voinut siinä koulussa olla oma itseni ja aina joku pilkkasi jostain. Meille oli muutenkin monia sellaisia ihmisiä, joita pilkattiin ja aina tietyt oppilaat tavallaan pitivät kuria ja vaensivat niitä joista eivät pitäneet. En koskaan ole ollut mikään huomionhakuinen ja ymmärrän sen ettei kaikkien kanssa tarvi olla. Itsellä oli kuitenkin se kiusaamistausta mikä tavallaan myös määritti jatkoa lukion suhteen ja ei ollut niitä, jotka olisivat koskaan puolustaneet. Tämän vuoksi olisin tarvinnut pääsyn johonkin muuhun lukioon ja olisi ollut uutta porukkaa, kun niin kuin sanoin lukio niin pieni, että oli paljon niitä ihmisiä, joita en olisi tahtonut enää tavata. Kaikkien kanssa ei tavri olla yhdessä, mutta asiallinen pitää silti olla ja tämä ei minun tilanteessani toteutunut ja kun yritin porukkaan niin sain heti ymmärtää sen, etten tule siihen pääsemään.

Luokkia ei tietenkään ole, mutta pienissä kouluissa todella tiiviskin ryhmä ja tavallaan mennään paljonkin sen mukana. Sen vuoksi ei ole mukavaa jos ne tietyt saa aina jättää yksin ja ei oteta edes ryhmätöihin mukaan tai pilkataan jos toinen esiintyy. En ole muutenkaan sellainen, joka valittaa turhasta ja siedän aika paljon. Ja en todellakaan ollut ainoa jota kohdeltiin näin  vaan oli muitakin ja ryhmähenki todistetusti huono niinkuin monet totesivat jälkeenpäin. Moni myös vaihtoi koulua näiden syiden takia. Tämän vuoksi on aina ikävää kertoa tänne jotain kun joku aina vähättelee. Toivon, että omat lapsesi säästyvät näitä kokemuksilta. Eivät ole mitään mukavia todellakaan.