Vanhemmuuden epäkiitollisin vaihe on lapsen ollessa teini-iässä

Vierailija kirjoitti:

Täytyy sanoa, että aika pieniltä vaikuttavat ap: murheet. Itse olen ihan kauhuissani 14-vuotiaan pojan kanssa, jota ei kiinnosta koulu eikä oikein mikään muukaan ja saa pelätä, milloin se kokeilee päihteitä ja ties mitä. Enkä voi tehdä asialle mitään, jos se vaikka tosissaan päättää vaan lähteä ovesta ulos ja tehdä mitä huvittaa. Pelkään yli kaiken, että se ajautuu huonoon seuraan (muutama kaveri on sellainen, joka soittaa mun hälytyskelloja) ja alkaa vaikka käyttää huumeita.

Juuri tällaisia vanhempia ovat vastuuttomat vanhemmat. Auktoriteetti täysin mennyt ja se hyväksytään. Mitä mielipahoja ja ongelmia sulla vanhempana olisikaan, koska et välitä? Mietit vain MILLOIN lapsesi elämä tuhoutuu? Ap on sata kertaa sinua parempi äiti, koska voi olla "PIKKUASIOISTA" (eivät ole edes pieniä minusta) huolissaan, koska NIIN VANHEMMAN KUULUUKIN. Silloin ne eivät kasva NOIN isoiksi murheiksi. Nauti siitä, että et silti turhia stressaa, mikäs nyt sitä vaatisi.

Vierailija kirjoitti:

Eli olet päässyt helpolla. Ei mitään todellisia ongelmia.

Sitten tiedät mikä on vaikeaa kun selvität miksi näpistänyt, lintsannut koulusta, kokeillut alkoholia tai rikkonut jotain. Ei tule kotiin.

Pahimmassa tapauksessa kokeilee vielä huumeita.

Minusta kuulut luokkaan helpon teinin äiti.

Ja vielä teini voi olla aggressiivinen ja käydä käsiksi sinuun.

En puhu nyt omista teineistä mutta kuopus on näpistänyt karkkia ja kokeillut alkoholia.

Kummastakin jäi kiinni.

Rankkaa aikaa minulle sekä teinille.

Saatika vielä nämä jotka ei suostu kouluun menemään.

Teinisi menee lukioon niin sekin tosi hyvä asia.

Wt:illä on rima alhaalla, niin voivat olla huolitta.

treffit kirjoitti:

Niinpa. Tuon takia mulla ei olekaan lapsia. Ma jotenkin jo nain sieluni silmin koko lapsuuden "kirjon" siita koliikkivauvasta uhmaikaiseen ja sitten kiukuttelevaan ja elamaansa kyllastyneeseen (esi)teiniin asti, jotka haistattelee v*ttua ja kaikki on ihansamaa.

Sitten kun vihdoin osaavat kayttaytya eika niista ole juurikaan vaivaa, niin muuttavat pois. Kiitti-moi. 

Mulle on edelleenkin epaselvaa, etta mika tuossa lasten saamisessa ja kasvattamisessa sitten on se palkitseva osuus. 

Etkä tule tietämäänkään, kun sinulla ei ole lapsia.

Älä raahaa niitä jogurtteja kotiin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli olet päässyt helpolla. Ei mitään todellisia ongelmia.

Sitten tiedät mikä on vaikeaa kun selvität miksi näpistänyt, lintsannut koulusta, kokeillut alkoholia tai rikkonut jotain. Ei tule kotiin.

Pahimmassa tapauksessa kokeilee vielä huumeita.

Minusta kuulut luokkaan helpon teinin äiti.

Ja vielä teini voi olla aggressiivinen ja käydä käsiksi sinuun.

En puhu nyt omista teineistä mutta kuopus on näpistänyt karkkia ja kokeillut alkoholia.

Kummastakin jäi kiinni.

Rankkaa aikaa minulle sekä teinille.

Saatika vielä nämä jotka ei suostu kouluun menemään.

Teinisi menee lukioon niin sekin tosi hyvä asia.

Vetäisi se koulunpäättäjäiskännit kasilla (kaverinsa käräyttivät snäpissä mulle, onneksi), mutta ei ole käynyt käsiksi kylläkään tai kokeillut huumeita. On myös varastanut ala-asteella joitain leluja, jotka palautettiin anteeksipyyntöjen kanssa kauppaan (omatunto soimasi lasta niin tunnusti). En lähtis nyt väittelemään että kenen teini on pahin, jokainen kokemus ja tunnetila on varmasti aito ja ne koetaan eri tavalla. Naisten ja äitien pitäisi tukea toisiaan, eikä kilpailla. Tsemppiä. <3

ap

Ei ole kyse kilpailusta vaan myötätunnosta mitä tunnen niitä vanhempia kohtaan jotka elää jatkuvassa stressissä teininsä takia ja pelkäävät menettävänsä hänet.

Heille elämä on rankkaa ihan päivittäin.

Ja keneköhän on syy? Katselkoot peiliin vain, kun on auktoriteetti mennyt. Tämä ketju ei ollut siitä, aloita hunsvottivanhempien oma sääliketju vain.

eri

treffit kirjoitti:

Niinpa. Tuon takia mulla ei olekaan lapsia. Ma jotenkin jo nain sieluni silmin koko lapsuuden "kirjon" siita koliikkivauvasta uhmaikaiseen ja sitten kiukuttelevaan ja elamaansa kyllastyneeseen (esi)teiniin asti, jotka haistattelee v*ttua ja kaikki on ihansamaa.

Sitten kun vihdoin osaavat kayttaytya eika niista ole juurikaan vaivaa, niin muuttavat pois. Kiitti-moi. 

Mulle on edelleenkin epaselvaa, etta mika tuossa lasten saamisessa ja kasvattamisessa sitten on se palkitseva osuus. 

Se kun olet mummo ja sulla on lastenlapsia. Ei ole yksinäistä. Se on se palkinto.

Oma lapsi on vielä pieni, mutta yksi päivä mietin, että onneksi murrosikä tulee ennen omilleen muuttamista. Jos mun pitäisi kylmiltään päästää tällainen äitiä ihannoiva sylikäpyläinen omilleen asumaan, kuolisin ikävään. Veikkaan, että se aivansama-vaihe äidin häpeilemisineen on aika tärkeä paitsi lapsen myös äidin itsenäistymiselle :D

Mun mielestä tämä teiniaika on just parasta! En todellakaan pidä itseäni loistavana kasvattajana ja huudettu sekä taisteltu on puolin ja toisin jos jonkinlaisista asioista. Mutta palkitsevia asioita on niin paljon! Muutamia esimerkkejä.

Eteisen lattia. Valehtelematta kolme vuotta joka arkipäivä ja välillä muulloinkin kun tulin kotiin, sain heti hepulin, koska eteisen lattialla oli aina kengät, ulkovaatteet ja koulureput just siinä mihin ne olivat tippuneet. Naulakko oli ihan tuntematon käsite. Ja sitten eräänä päivänä ne kengät, ulkovaatteet ja reput olivatkin oikeilla paikoillaan, ja olivat jatkossakin. En tiedä minkä sisäisen heräämisen teinini saivat, mutta nyt he huomauttelevat pikkusiskolle samasta asiasta.

Ruuasta valittaminen. Ihan mitä tahansa ruokaa tein, niin pahaa oli. Kaupasta toin aina väärää tavaraa ja kaikki kallis kelpasi. Pakotin teinit kauppaan, lupasin ostaa niitä heidän herkkujaan mutta mukaan oli tultava. Vuosien saatossa he ovat oppineet vertailemaan hintoja, suunnittelemaan ruokia etukäteen jne. Ovat jopa säästeliäämpiä ja kekseliäämpiä kuin minä.

Elämä on niin paljon rikkaampaa ja mielenkiintoisempaa teinien kanssa kuin vaikka alakouluikäisten. Toki on niitä päiviä kun saan sangollisen likavettä, mutta ne hyvät päivät ovat todella kivoja. Vanhin lapseni muuttaa kohta omilleen ja tunnen ikävää jo nyt. Mutta ihanaa kuulla kun hän, ainakin vielä, suunnittelee kuinka käy usein kotona, haluaa mukaan perheen lomamatkoihin ja miettii kuinka yksinäistä varmaan onkaan kun ei ole perhe ympärillä.

Usko vain ap, vaikka tuntuu ettei mikään sanomasi mene perille, niin jonain päivänä huomaat että onhan se mennyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tästä ketjusta voisivat mun mielestä poistua ne äidit, jotka eivät samaistu ap:n kokemuksiin. Mitä iloa teille tulee siitä, että vähättelette toisen äidin kokemuksia ja nostatte omaa häntäänne? Tuleeko teille jotenkin parempi olo, koska tasan tarkkaan tiedätte, että ei siitä ainakaan aloittajan mieli parane. Kyllähän tän palstan toimintametodit tietää, mutta vähän solidaarisuutta toisia äitejä kohtaan hei, kaikilla on eri elämäntilanne eikä täällä voi kenenkään taustoja tietää. Tää on kanava purkaa tunteita, mitä se vastahyökkäily tai tarpeeton kritiikki/puolustuskannalle meno auttaa? Ei mitään, perustakaa oma ketju, jossa nostelette häntiänne ja kehutte itseänne. Joskus voisi myös kehua ja kannustaa toisia, oletteko tulleet ajatelleiksi?

Sananvapaus. Ja joku vanhempi voi saada ideoita kasvatukseen.

Sananvapaus ei ole yhtä kuin "pakko olla mielipide aivan kaikkeen". En tajua miten köyhää on ihmisen elämä, joka tulee ketjuun tällaiseen tuuletusketjuun pätemään ja kertomaan omista ihanista teineistään. Ei sananvapaus ole mikään velvollisuus, tiesitkö, että maailma jatkaa kulkuaan vaikka sivuutat jotkut sopimattomat ketjut? Ei kukaan saa mitään vinkkejä siitä, että joku kirjoittaa tällaiseen ketjuun: ei meillä vaan ole ollut ongelmia. 

Hyvä kokemus on pätemistä? Vinkkinä ei toimi, että kasvatus pitää aloittaa vauvasta eikä vasta teininä? Ehkä tahallasi provosoit, mutta en toisaalta ihmettelisi jos teinisi olisivat hankalia. Kotoa opittu malli toimii monella tapaa.

Kyllä mulle epäkiitollisin vaihe oli, kun lapsi ole jotain 2-3v ja kovassa uhmaiässä, sekä tarvi vielä apua moneen asiaan. Joka päivä varmaan kymmenen itkupotkuraivaria, kaikki siirtymätilanteet kuin kivirekeä vetäisi, ei suostunut menemään pissalle vaikka pissatti ja lopulta pissasi housuun, ruokapöytään siirtyminenkin oli yhdenlainen show, itsenäisestä pukemisesta oli turha haaveillakaan, pihalla karkaili heti kun selän käänsi, omaa aikaa ei ollut yhtään puhumattakaan parisuhdeajasta.

Kyllä teinin kanssa eläminen on mun mielestä helppoa ja kun ei ole mikään ongelmanuori, niin aina tulee niitä hetkiä jolloin saa oikein ällistellä kuinka hieno ihminen tuosta räkäposkesta oikein kasvoi, ja kuinka niin vain selvittiin me vanhemmatkin.

Kyllähän sitä teinien kanssa helposti alkaa aika kultaamaan muistot pikkulapsiajasta. Itselläni on helppo muistaa, kun hoidan nyt paljon pikkusiskoni uhmista. Ja ainahan se oma sen hetkinen tilanne tuntuu raskaimmalta, sillä sellaisia me ihmiset ollaan. Koetaan ne raskaat tunteet sillä hetkellä kun ne tulevat jne. Mutta usko tai älä ap, kyllä sinun suurin työsi on jo takanapäin. Et enää sentään joudu vääntämään niin yksinkertaisista asioista kuin vessassa käynti ja kenkien laitto jalkaan. Et joudu lohduttamaan kymmentä kertaa päivässä itkevää ja raivoavaa lasta, sinulla on oma aikaa ja parisuhdeaikaakin. Pääset useinkin eroon teinistä ja saat kerätä voimia seuraavaa taistelua varten. Sekin helposti unohtuu, että kun lapset ovat pieniä niin niitä taukoja, jolloin itse voi käydä läpi omat tunteet ja rauhoittua, niitä ei vain ole. Se on 24/7 hommaa se.

Tottakai teinin kanssa vaikuttaa, että hän ei ole enää pikkulapsi, jota kohtaan kokee hellyyden tunteita kuitenkin enemmän. Se on melkein aikuinen ihminen, jonka käytös on pakko vastaanottaa ja asettaa rajoja hänen käytökselle. Mutta sehän teini-iän idea lieneekin, että oppii myös haluamaan erillisyyttä lapsesta. Silloin viimeistään tajuaa, että tuo on täysin erillinen ihminen minusta ja ei enää osa minua lainkaan. Uskon että nämä jotka eivät kykene vastaanottamaan murrosikää ja tätä ahaa elämystä koe, ovat myös niitä jotka helposti jäävät roikkumaan lapsiinsa epäterveesti. Vanhemmuuden työ jää ikään kuin kesken. Iloitse siis myös noista negatiivisista tunteista. Ei sinun kuulukaan enää tuntea lastasi kohtaan ihan samalla tavalla kuin 5-vuotiasta kohtaan, vaikka häntä rakastatkin.

Vierailija kirjoitti:

Minusta teini-ikä on kaikkein palkitsevin ja mukavin ikä tähän asti:) Ei tarvitse olla enää jatkuvasti vahtimassa ja paapomassa, voi jo luottaa siihen että kyllä hän osaa itse. Voi keskustella, käydä ravintolassa, katsoa minuakin kiinostavia sarjoja, elokuvia ja uutisia pelkkien piirrettyjen sijaan. Voi matkustaa kaupunkikohteisiin ja kulkea museoissa ilman pelkoa siitä koska lapsi saa itkupotkuväsymysraivarin. Voi lyödä kympin pöydälle ja pyytää teiniä hakemaan itselleen syötävää jos menee myöhään, ei tarvitse sumplia lastenvahteja. Teini

No nyt on pakko tuohon sanoa, että kyllä itse 6-v lapsen kanssa katsotaan ihan mitä vaan ja vähemmän piirrettyjä. Haluaa katsoa kauhuleffoja yms. 

Mulle parasta aikaa on ehdottomasti ollut nyt, kun lapsi on muuttanut pois kotoa. Erityisen vanhempana oli rankkaa, ja huolta on riittänyt. Oikeastaan se huoli helpotti vasta nyt, kun näkee, että toisen siivet kantavat ja hän pärjää omassa elämässään.

Vierailija kirjoitti:

treffit kirjoitti:

Niinpa. Tuon takia mulla ei olekaan lapsia. Ma jotenkin jo nain sieluni silmin koko lapsuuden "kirjon" siita koliikkivauvasta uhmaikaiseen ja sitten kiukuttelevaan ja elamaansa kyllastyneeseen (esi)teiniin asti, jotka haistattelee v*ttua ja kaikki on ihansamaa.

Sitten kun vihdoin osaavat kayttaytya eika niista ole juurikaan vaivaa, niin muuttavat pois. Kiitti-moi. 

Mulle on edelleenkin epaselvaa, etta mika tuossa lasten saamisessa ja kasvattamisessa sitten on se palkitseva osuus. 

Se kun olet mummo ja sulla on lastenlapsia. Ei ole yksinäistä. Se on se palkinto.

Mun mielesta tama perustelu on vahan vakisin haettu kun ei muuta keksitty. Ikaankuin se olisi joko 1) etta teet lapsia jotta saat lastenlapsia, tai 2) olet ypoyksin julmassa maailmassa. 

1) Vaikka sulla olisikin lapsia, ei ole mitaan taetta sille, etta saat lastenlapsia. Lapsesi voi olla hedelmaton tai vela. Mina esimerkiksi olen aitini ainoa lapsi, ja olen vela. Eli mutsista ei tule koskaan mummoa. 

2) Onhan mulla nyt herranjumala kavereita ja ystavia iso liuta, ja puoliso. Aika heikoissa kantimissa on sosiaalinen elama mummolla jos ainut seura on lastenlapset. Sitapaitsi ei ole mitaan taetta siita, etta sun lastenlapset asuu sopivan valimatkan paassa saannolliseen kylailyyn. Muuttavat vaikka Australiaan niin siinahan on sitten yksinaisyyden paikkaus Skype-puhelut ja tuurilla kerran vuodessa vierailut. 

Meillä on mukavia teinejä huushollissa 3 kpl. Asiat on keskusteltu ja neuvoteltu koko heidän lapsuusiän ajan. Olen kyllä sitä mieltä, että teini antaa vanhemmille kaiken loan takaisin, mitä itse ovat saaneet ottaa vastaan aikaisemmin. Pidä lapseen luottamukselliset ja kannustavat välit, niin teiniaika ei ole myrskyisä.

Ja tarkennuksena: keskustelemme vaikeistakin asioita, mitään ei ole lakaistu maton alle.

Eivät kaikki teinit ole samanlaisia. Teini-iässä lapsi alkaa irtautua vanhemmistaan ja muodostaa omaa aikuisuutensa identiteettiä. Tähän liittyy usein vanhempien arvomaailman ja arvovallan kyseenalaistamista. Joku teini kapinoi varsin paljon vanhempiensa asettamia määräyksiä ja sääntöjä vastaan. Joku teini taas, jolla on ollut varsin vähän mitään rajoja, alkaa käyttäytyä todella mahdottomalla tavalla  hakiessaan niitä rajoja, joissa vanhemmat alkaisivat välittää hänestä. Ja joku teini, joka on luonteeltaankin rauhallisempi, alkaa vain kyseenalaistaa vanhempiensa arvomaailmaa. 

Omat lapseni kuuluivat tuohon rauhallisten ryhmään ja heillä irtautuminen vanhemmista ilmeni mm kirkosta eroamisella ja kasvissyöjiksi ryhtymällä. Ei ollut mitään draamaa, huutoa, kiukuttelua eikä haistattelua. Kirkosta eroamiseen tarvittiin vanhempien lupa, joten asiasta keskusteltiin ja teini kertoi hyvin seikkaperäisesti perustellen, miksi oli päätynyt tähän ratkaisuun. Hyvin perusteltu, joten kirkosta eroaminen oli ihan ok. Sama juttu kasvissyönnin kanssa. Yhdessä hankimme tietoa, miten täysipainoinen kasvisruokavalio pitää rakentaa. Hankin useamman kasvisruokakeittokirjan, josta yhdessä katsottiin reseptejä, jotka teinistä vaikutti hyviltä. Usein myös laitettiin ruokaa yhdessä. 

Teini ei halua olla enää lapsi, mutta vanhempi ymmärtää, ettei hän ole ihan vielä aikuinenkaan. Kun oikeuksia lisätään, lisätään myös vastuuta ja  velvollisuuksia. Mulle lasteni teini-iät olivat oikeastaan kaikista parasta aikaa juuri siksi, että silloin keskusteltiin todella paljon ja sain itsekin paljon uusia näkökulmia, joita en ollut tullut ajatelleeksikaan. Teineillä oli paljon enemmän intoa hakea tietoa ja pohdiskella asioita kuin minulla, jonka elämä oli aika rutinoitunutta kodin, työpaikan ja ruokakaupan välillä juoksemista. 

Kaikki ikävaiheet ovat mahtavuutta. Lapsen teini-iässä pääsee katselemaan syvällisesti peiliin ja pohtimaan sitä miten pitkälle siitä omasta teinivaiheesta on oikeastaan kasvanut vai onko.

Jos elämä teinin kanssa vaikuttaa jatkuvalta taistelulta, kannattaa miettiä että toimiiko tuo nykyinen kasvatustapa oikeasti vai ei. Kuten joku jo aikaisemmin sanoikin, valitse taistelusi. Jos jäkätät suureen ääneen vartin jokaisesta lattialle jääneestä sukasta tai likaisesta lautasesta teinin huoneessa, valituksesta tulee teinin korvissa yhtä samaa surinaa jossa ei erota onko asia iso vai ei.

Tärkeintä on minun kokemukseni mukaan ne (aika harvinaiset) hetket jolloin saat siihen teiniin oikeasti sen kunnon puheyhteyden. Silloin kannattaa kuunnella herkällä korvalla sen ajatuksia. Ja hyvin usein sieltä käy ilmi että se teini on oikeasti jäänyt miettimään niitä asioita joita olet hänelle aikaisemmin sanonut. Ja siksi olisikin hyvä että ne oikeasti isot asiat olisivat niitä joista teinille sanot eikä miljoona pikkuasiaa.

Esimerkki on myös useasti lopulta se hyvä kasvattaja vaikka tulokset eivät heti näkyisikään. Meillä kyllä tuskailtiin vuosia tämän klassisen epäsiisteyden kanssa ja teinien tavaroita ja roskia oli ympäri asuntoa.  Mutta kun sitten päästiin ekaa kertaa siihen ikään että jätimme vanhemman teinin yksin kotiin viikonlopuksi ja menimme mökille, takaisin tullessamme oli koko asunto putipuhdas, tiskit hoidettu ja lattiat imuroitu. Teini oli jopa vienyt jotain lasi- ja koriste-esineitä "turvaa" että kaverit eivät vahingossa niitä rikkoisi. Eli äkkiä sitä vastuuta ja ymmärrystä olikin jäänyt sinne päähän kun sitä tarvittiin.

Vierailija kirjoitti:

Meillä on mukavia teinejä huushollissa 3 kpl. Asiat on keskusteltu ja neuvoteltu koko heidän lapsuusiän ajan. Olen kyllä sitä mieltä, että teini antaa vanhemmille kaiken loan takaisin, mitä itse ovat saaneet ottaa vastaan aikaisemmin. Pidä lapseen luottamukselliset ja kannustavat välit, niin teiniaika ei ole myrskyisä.

Ja tarkennuksena: keskustelemme vaikeistakin asioita, mitään ei ole lakaistu maton alle.

Kunhan vaan et sido lasta itseesi niin ettei todellista itsenäistymistä tapahdu. Mulla oli teininä äiti, joka istui sänkyni vieressä joka ilta juttelemassa ja kerroin hänelle kaiken. Kolmekymppisenä sitten iski itselle vasta murrosikä ja mulla oli siinä vaiheessa jo (Äidin hyväksymä) aviomies ja kaksi pientä omaa lasta. Jälki oli karmeaa.

Vierailija kirjoitti:

Ainakin tällä hetkellä elämä meidän perheen teinien kanssa on juuri sitä palkitsevaa ja ihanaa. Näkee että ihan ihmisiä niistä uhmaikäisistä housuunpissaavista yökukkujista on tullut. Voi tuntea suurta ylpeyttä. Lasten kanssa voi tehdä mitä vaan. Erityisesti keskustella ja miettiä tulevaa.

Ei tarvitse kiirehtiä kotiin, ei hommata lastenvahtia tai selvitä kaikesta yksin. Voi vaan lauttaa viestiä että onhan ruoka uunissa, nälkäinen äiti on tulossa kohta kotiin.

Shoppailu (netissä tai kaupoissa) on nuoren kanssa paljon kivempaa kuin pikkulasten kuravaateostokset.

Tytär on myös ihana henkilökohtainen kampaaja, manikyristi ja kosmetologi. Poika yksityinen mikrotukihenkilö.

Ihania!

Mulla on vasta 10- ja 11-vuotiaat, joten teini-ikäisten asiantuntija en ole. Mutta tämän ikäiset ovat ihanan helppoja, ainakin meillä. Useimmiten hyväntuulisia. Tekevät mielellään kotitöitä, varsinkin kun kehuu ja ovat aivan onnessaan, jos ne otetaan mukaan laittamaan ruokaa. Auttavat kaikessa ja jos olen sairas, tuodaan juomaa ym. Ovat myös mahtavia keskustelijoita ja niin ihanan huumorintajuisia. Tämän ikäisten kanssa voi myös tehdä mitä vaan, koska ovat jo niin taitavia. Kaikki shakinpeluusta tennikseen, musisointiin ym onnistuu. Myöskään ei tarvitse vahtia enää jatkuvasti ja saavat itse välipalansa ym otettua. Itsenäisyyttä on jo paljon. Tunnen olevani niin rakastettu❤️. Ainut ärsy asia on lasten keskinäiset kinat, mutta onneksi nekin vähentyneet iän myötä. Minä autan heitä kouluasioissa, kuskaan moniin harrastuksiin ja matkailemme ja mökkeilemme yhdessä. Yritän myös hemmotella heitä pienillä asioilla aina kun mahdollista. Toivottavasti tämä kaikki ei lopu teini-iässä🤔.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täytyy sanoa, että aika pieniltä vaikuttavat ap: murheet. Itse olen ihan kauhuissani 14-vuotiaan pojan kanssa, jota ei kiinnosta koulu eikä oikein mikään muukaan ja saa pelätä, milloin se kokeilee päihteitä ja ties mitä. Enkä voi tehdä asialle mitään, jos se vaikka tosissaan päättää vaan lähteä ovesta ulos ja tehdä mitä huvittaa. Pelkään yli kaiken, että se ajautuu huonoon seuraan (muutama kaveri on sellainen, joka soittaa mun hälytyskelloja) ja alkaa vaikka käyttää huumeita.

Juuri tällaisia vanhempia ovat vastuuttomat vanhemmat. Auktoriteetti täysin mennyt ja se hyväksytään. Mitä mielipahoja ja ongelmia sulla vanhempana olisikaan, koska et välitä? Mietit vain MILLOIN lapsesi elämä tuhoutuu? Ap on sata kertaa sinua parempi äiti, koska voi olla "PIKKUASIOISTA" (eivät ole edes pieniä minusta) huolissaan, koska NIIN VANHEMMAN KUULUUKIN. Silloin ne eivät kasva NOIN isoiksi murheiksi. Nauti siitä, että et silti turhia stressaa, mikäs nyt sitä vaatisi.

Nyt en ymmärrä, miten niin ei stressaa: kirjoittajan kertoo olevansa ihan kauhuissaan. Totta kai murheet ovat suhteellisia ja jos on oikeasti isoja huolia, pienet murheet eivät tunnu tärkeiltä. Luuletko, että taistelemalla jostain jogurtista takaat, ettei teini koskaan tule aiheuttamaan sen isompia murheita?