Vanhemmuuden epäkiitollisin vaihe on lapsen ollessa teini-iässä

Tässä punnitaan oikeasti vanhemmuus, tahtotila, sisukkuus ja motivaatio. Huomaan miettiväni joka toinen päivä, miksi olin niin idiootti, että tein lapsen. Joka toinen päivä taas olen kiitollinen, että tuli tehtyä nuorena.
Mutta tämä 16 vuotiaan tyttären kanssa eläminen... huh huh.
Tässä kasvattaa käytännössä aikuisen ihmisen kokoista tyyppiä, joka on valtava kuluerä, eikä kiitosta ole näkyvissä. Menot ovat aikuisen naisen, kosmetiikka, hygieniatarvikkeet, vaatteet, netti, puhelin yms. kyllä te tiedätte.
Lukio alkaa ja kulut nousevat entisestään. Välillä hirvittää, että miten lukiosta selviää, vaikka olen hyvätuloinen.
Joka päivä saa kantaa kaupasta ruokaa ja kaikkea menee.
Ja sitten se ikuisuusaihe: teinin opettaminen hyväksi rahankäyttäjäksi ja säästeliääksi. Jokaisesta asiasta käydään jäätävä väittely, kaikesta pitää jankata ja toistaa. Epäsiisteyttä on kestänyt monta vuotta eikä mikään mene päähän.
Kun itse tulee töistä kaupan kautta viiden jälkeen, keittiön kaapit on levällään, kaikkialla astioita ja banaanikärpäsiä kiitos pöydälle jääneiden ruokien.
Mikään ei mene kaaliin, mitään kehitystä ei tapahtu. Sitten ovesta pelmahtaa monta teiniä lisää, kaikki syövät jotain ja sotkevat, pyydän siivoamaan.
Arki on jatkuvaa kieltämistä, käskemistä, toivomista, kauppakassien raahaamista ja kinaamista. En tietenkään uhriudu joten jatkuvasti pyydän lasta osallistumaan ja käsken.
Eilen käytiin jäätävä riita sen takia, minkä takia jogurttia ei juoda litraa päivässä, että miksi kaurapuuro on ihan hyvä aamupala ja miksi astianpesukone pitää oma-aloitteisesti tyhjentää ja täyttää ilman käskyä.
Usein tuntuu, että ei vaan jaksa, miksi piti tehdä lapsi ja miten pitkään tätä konkurssia jatkuu?