Ulkopuolisuuden tunnelukko, tunnistatko itsessäi?

Mitä uhriutumista taas. Ei kaikkiin porukoihin pidäkään tuntea kuuluvansa, ihmiset on erilaisia, ryhmät on erilaisia.

Teillä on uhriutujien porukka, siihen ryhmään te oikeasti kuulutte. Ei vaan taida parantaa elömänlaatuanne se itsesääli, mutta jatkakaa toki.

Kyllä. Olen aina tuntenut itseni yksinäiseksi joka paikassa ja seurassa. Joskus olen ollut ihan oikeastikin ulkopuolinen ja minut on jätetty kutsumatta tapaamisiin jne. Tuntui todella kipeältä katsoa somessa "vanha jengi koolla" -tapaamisen hehkutusta, kun tästä vanhasta jengistä yhtä (eli minua) ei oltu edes kutsuttu. Nykyään jättäydyn tahallani pois ennen kuin minut suljetaan porukan ulkopuolelle. En tarvitse ketään.

Vierailija kirjoitti:

Mitä uhriutumista taas. Ei kaikkiin porukoihin pidäkään tuntea kuuluvansa, ihmiset on erilaisia, ryhmät on erilaisia.

Teillä on uhriutujien porukka, siihen ryhmään te oikeasti kuulutte. Ei vaan taida parantaa elömänlaatuanne se itsesääli, mutta jatkakaa toki.

Minä nautin omasta seurastani joten en kuulu uhriutujiinkaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä uhriutumista taas. Ei kaikkiin porukoihin pidäkään tuntea kuuluvansa, ihmiset on erilaisia, ryhmät on erilaisia.

Teillä on uhriutujien porukka, siihen ryhmään te oikeasti kuulutte. Ei vaan taida parantaa elömänlaatuanne se itsesääli, mutta jatkakaa toki.

Minä nautin omasta seurastani joten en kuulu uhriutujiinkaan. 

Nyyh

Olen kokenut elämässäni niin paljon hylkäämistä ja henkistä väkivaltaa että en luota enää yhteenkään ihmiseen ja se tuntuu pelkästään vapauttavalta. Voin olla ihmisten seurassa ja he voivat olla kivoja tai vähemmän kivoja, kumpikaan ei tee enää vaikutusta minuun. Ihmiset ovat omien traumojensa tuotteita ja tänään paras ystävä voi huomenna olla jotain aivan muuta kun päättää satuttaa sinua sisäisistä yllykkeistään käsin. Koettu on.

Ja tämä oivallukseni ei ole surullinen asia, päinvastoin. Se luo minulle vahvan ulkopuolisuudentunteen mutta koen sen vahvuutena. Tässä mielessä olen eri mieltä kuin länsimainen psykologia joka ei kykene ratkaisemaan ihmisyyden perustraumaa. Itämaisissa filosofioissa ja uskonnoissa näiden asioiden tutkimisella on pitkät perinteet. Kyse on eräänlaisesta valaistumisesta, näkee ikäänkuin kauempaa teatterin jota elämä on ja ihmisten roolit siinä.

Vierailija kirjoitti:

Olen kokenut elämässäni niin paljon hylkäämistä ja henkistä väkivaltaa että en luota enää yhteenkään ihmiseen ja se tuntuu pelkästään vapauttavalta. Voin olla ihmisten seurassa ja he voivat olla kivoja tai vähemmän kivoja, kumpikaan ei tee enää vaikutusta minuun. Ihmiset ovat omien traumojensa tuotteita ja tänään paras ystävä voi huomenna olla jotain aivan muuta kun päättää satuttaa sinua sisäisistä yllykkeistään käsin. Koettu on.

Ja tämä oivallukseni ei ole surullinen asia, päinvastoin. Se luo minulle vahvan ulkopuolisuudentunteen mutta koen sen vahvuutena. Tässä mielessä olen eri mieltä kuin länsimainen psykologia joka ei kykene ratkaisemaan ihmisyyden perustraumaa. Itämaisissa filosofioissa ja uskonnoissa näiden asioiden tutkimisella on pitkät perinteet. Kyse on eräänlaisesta valaistumisesta, näkee ikäänkuin kauempaa teatterin jota elämä on ja ihmisten roolit siinä.

Hienosti kirjoitettu. Löydän tästä tekstistä itseni huomattavasti paremmin kuin jostain diagnosista, joita minulle ehkä haluttaisiin antaa, vaikka haluan kokea elämäni näin ja olen onnellinen.

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan. 

Syntyi varmaan koulukiusaamisen ja perheen dynamiikan seurauksina. Olin omassa perheessäni ulkopuolinen.

Nyt nelikymppisenä työssä ja harrastuksissa tuntuu, että olen omissa sfääreissäni, ja olen aina ollutkin. Mietiskelen asioita ja haluan oppia uusia asioita syvällisesti. Tuntuu, että muut harrastusryhmissäni ovat keskittyneitä pintapuolisiin asioihin, kun minä reflektoin omaa sisäistä maailmaani ja harrastus on minulle kasvun väline.

Olen hetkittäin turhautunut tuohon asenteeseeni ja kyseenalaistanut sitä. Olen kuunnellut tarkasti muita ja antanut heille tilaa siinä toivossa, että he tulisivat kanssani syviin vesiin. Mutta eivät tule.

Olen myös jälkikäteen tajunnut olleeni aina tällainen jolla on omanlainen ajatusmaailmani, en siis ole aiemmissa elämänvaiheissani vain kuvitellut olevani erilainen vaan ajan saatossa ne ihmiset eivät koskaan ole menneet pintaa syvemmälle omissa jutuissaan.

Kohtaamattomuus harmittaa ja tuottaa aina pettymyksiä. Luin tuon Avaamoterapian jutun mutta kohdallani tuntuisi aika utopistiselta toiveajattelulta että yhtäkkiä löytäisin samankaltaisuutta. Olen jo näin vanhaksi elänyt enkä vieläkään löytänyt yhteisöäni.

Olen kanssasi niin samanlainen. Juurikin pohdin kaikkea aina syvällisemmin jne. Tuntuu, että on todella vaikea löytää samankaltaisuutta, enkä oikein itsekään löydä paikkaani. Hetken luulin löytäneeni ja matto vedettiin pahemman kerran jalkojeni alta. Kai siihenkin tottuu, että yksin täällä ollaan.

Olen yli nelikymppinen mies ja ihan pienestä lapsesta saakka olen ollut omissa oloissani viihtyvä tyyppi. En tiedä onko jossain ihan varhaislapsuudessa jo tullut kiusaamiskokemuksia, josta omissa oloissa viihtymiseni johtuisi, mutta siitä asti kun muistan, kaikenlaisia kiusanhenkiä riitti. Vai olenkohan sittenkin vain synnynnäinen omissa oloissani viihtyjä, ja kiusaaminen olisikin seuraus siitä kun en hakeudu muiden seuraan?

Minulle ei todellakaan ole luontevaa mennä juttelemaan toisille "niitä näitä", ryhmätyöt kouluissa oli tuskaa, koska en "ryhmäydy". Kun on aina tullut vaan tylytetyksi ja torjutuksi, hylätyksi, kiusatuksi, miksi menisin "tarjoamaan" seuraani, kun se ei ole kelvannut ennenkään? Sitäpaitsi mulla ei ole mitään "annettavaakaan" mihinkään ryhmään tai kenellekään, tai en ainakaan tiedä mitä se voisi olla.

Olen ollut koko elämäni jo tähän asti ulkopuolinen, joten ei minusta enää tässä elämässä muutakaan tule.

Olen työpaikassa, jossa työtehtävissäni on ollut kaksi työntekijää ja muut työntekijät muissa tehtävissä. Työtehtäviini toiminnan laajettua haettiin kolmas työntekijä, joka on ulospäinsuuntautunut, sosiaalisesti taitava kaikkien ihailema nainen, joka solahti työporukkaan heti ensi hetkestä ja on nyt kaikkien ihailema mahtava tyyppi tiimissä. Tunnen itseni ihan ulkopuoliseksi ja jotenkin noloksi. Niin tuttu tilanne. Jotenkin jo aavistin heti ensi hetkestä, kun uutta ihmistä alettiin hakea, että just tällainen mahtava extrovertti siihen tulee ja just niin kävi.

Nepsy-lapsilla tuo yleistä  ja varmasti jatkuu aikuisenakin läpi elämän.

Mutta ei varmaan tunnelukko kyseessä?

Tunnistan, enkä ole päässyt eroon. En tiedä, miten edes alkaa tätä lukkoa purkaa.

Olen ollut ulkopuolinen koko elämäni kaikkialla. Ihan pienestä lapsesta saakka olen kokenut, etten kuulu perheeseeni, että äidilleni on annettu synnäriltä mukaan väärä lapsi. Ulkonäkö todistaa toisin, mutta tunne on ollut aina vahva ja on sitä edelleen.

Kouluissa ja työelämässä olen aina helposti tutustunut ihmisiin, mutta jäänyt kuitenkin aina ulkopuolelle porukoista ns. varakaveriksi, jonka seura ei ole ikinä kelvannut sen koulu-/työympäristön ulkopuolella.

Minulla on puoliso, muttei yhtään ystävää, kaveria tai tuttavaa. Pitkään yritin löytää ystäviä ja tulla hyväksytyksi miehen kaveriporukkaan, johon kuuluu miehiä ja naisia, monet nykyään pariskuntia. Muiden "alkuperäisjäsenten" kumppanit on tuohon porukkaan otettu avosylin vastaan, minä ainoana jäin ulkopuoliseksi. Nykyään en enää viitsi edes yrittää, vaan jään suosiolla pois juhlista ym. menoista. Tuntuu niin kurjalta mennä illanviettoon kykkimään yksinään.

Uudet kaverisuhteet minulla kaatuu aina siihen, etten pidä yhteyttä. Jollei toisesta kuulu mitään, en minäkään uskalla laittaa viestiä/soittaa. Ajattelen, että kaikilla on jo niin paljon kavereita, ettei seuraani kaivata. Olen myös aika erikoinen persoona, mikä entisestään kaventaa mahdollisuuksia saada ystäviä.

Nykyään en siis enää yritäkään. Olen aika hyvin onnistunut uskottelemaan itseleni, etten mitään ystäviä edes tarvitse. Oikeasti haaveilen, että olisi ihmisiä, joita kutsua kylään. Meillä on iso talo, johon mahtuisi väkeä ja tykkään kokata ja leipoa. Olisi ihanaa viettää iltaa vaikka lautapelejä pelaten ja viiniä juoden tai mitä vaan, mutta en usko, että meille kukaan haluaisi tulla. Miehen kavereita jos tulee, lähden itse evakkoon, että saavat olla rauhassa ilman sitä outoa ulkopuolista tekemässä kaikkien olon hankalaksi.

Ulkopuolisuuden tunnelukko on vaivannut minua läpi elämäni, johtuen lapsuuden kiusaamiskokemuksista.

Nyt aikuisena käyn kolmatta vuotta terapiassa masennuksen vuoksi ja myös kaikki tunnelukot on kartoitettu ja niiden parissa tehty todella paljon töitä. On ollut ihanaa huomata miten omat vääristyneet ajatusmallit ovat alkaneet muuttua terveemmiksi.

Nuorempana ihmettelin miksi minulle käy aina näin että jään joka paikassa jotenkin mystisesti ulkopuoliseksi ja yksin. No terapian myötä olen alkanut ymmärtää ettei minussa olekaan vikaa vaan traumojen aiheuttamat automaattiset ajatusmallit ovat ohjanneet käytöstäni kuin itseään toteuttava ennustus.

Suosittelen kyllä tunnelukkojen käsittelyä osaavan ammattilaisen kanssa.

Up

Minä suljin itse muita ihmisiä ulkopuolelle, tai sitten hain hyväksyntää vääriltä ihmisiltä. Ehkä etsin ihmisiä, jotka muistuttivat minua vanhemmistani.

Ei tää mikään tunnelukko ole, tämä on nautinto. Työnnä muuten tuo typerä buzzword hanuriisi...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan. 

Syntyi varmaan koulukiusaamisen ja perheen dynamiikan seurauksina. Olin omassa perheessäni ulkopuolinen.

Nyt nelikymppisenä työssä ja harrastuksissa tuntuu, että olen omissa sfääreissäni, ja olen aina ollutkin. Mietiskelen asioita ja haluan oppia uusia asioita syvällisesti. Tuntuu, että muut harrastusryhmissäni ovat keskittyneitä pintapuolisiin asioihin, kun minä reflektoin omaa sisäistä maailmaani ja harrastus on minulle kasvun väline.

Olen hetkittäin turhautunut tuohon asenteeseeni ja kyseenalaistanut sitä. Olen kuunnellut tarkasti muita ja antanut heille tilaa siinä toivossa, että he tulisivat kanssani syviin vesiin. Mutta eivät tule.

Olen myös jälkikäteen tajunnut olleeni aina tällainen jolla on omanlainen ajatusmaailmani, en siis ole aiemmissa elämänvaiheissani vain kuvitellut olevani erilainen vaan ajan saatossa ne ihmiset eivät koskaan ole menneet pintaa syvemmälle omissa jutuissaan.

Kohtaamattomuus harmittaa ja tuottaa aina pettymyksiä. Luin tuon Avaamoterapian jutun mutta kohdallani tuntuisi aika utopistiselta toiveajattelulta että yhtäkkiä löytäisin samankaltaisuutta. Olen jo näin vanhaksi elänyt enkä vieläkään löytänyt yhteisöäni.

Olen kanssasi niin samanlainen. Juurikin pohdin kaikkea aina syvällisemmin jne. Tuntuu, että on todella vaikea löytää samankaltaisuutta, enkä oikein itsekään löydä paikkaani. Hetken luulin löytäneeni ja matto vedettiin pahemman kerran jalkojeni alta. Kai siihenkin tottuu, että yksin täällä ollaan.

Kiitos vastauksesta. Hyvä jos kommentistani oli sinulle hyötyä. Niin kai tottuu, minä olen alkanut hyväksyä ja nauttia tästä. Minäkin olen kokenut maton vetämisen jalkojen alta, tai pikemminkin käy niin että toiset alkavat yrittää kontrolloida minua jos päästän heitä lähemmäs.

Tällaisesta on mielenkiintoista lukea kokemuksia, koska harvoin tämä aihe nousee minkäänlaiseen keskusteluun, vaikkei nähtävästi olekaan hirveän harvinainen kokemus. Kiinnostaisi kuulla enemmänkin teidän tähän samaistuvien näkemyksiä.

Suuri osa on pinnallisia eikä koskaan tule kanssamme samalle syväsukellustasolle.

Miten ulkopuolisuus ilmenee juhannuksena?

Vierailija kirjoitti:

Miten ulkopuolisuus ilmenee juhannuksena?

Itseasiassa aloin jo teininä vältellä perheeni juhannusta, koska vanhempani ja sukulaiset joivat liikaa ja se ahdisti. Kieltäydyin siis lähtemästä juhannuksen viettoon. Nuorena aikuisena pyrin olemaan töissä juhannuksen. Olin keikkatyöläinen, joten aina ulkopuolella! Myöhemmin muutin ulkomaille ja täällä juhannus ei merkitse paikallisille mitään. Ulkopuolella siis taas.