Ulkopuolisuuden tunnelukko, tunnistatko itsessäi?

Tämä on loistava ketju. Yleensä aina korostetaan että opettele uudelleen luottamaan, uskalla olla haavoittuva yms. Kun on lapsesta asti revitty hajalle perheessä ja koulumaailmassa ja sama on toistunut aikuisuudessa lukemattomia kertoja ystävyys- ja parisuhteissa, opiskelu- ja työpaikoilla, ei todellakaan pidä enää luottaa ja asettaa itseään raadeltavaksi. Kun suostuu tähän löytää tavan elää maailmassa jopa täysin tyytyväisenä ja onnellisena. Se on vapautta.

Vierailija kirjoitti:

Tarviiko kuulua mihinkään?

EI tarvitse !!!

Vierailija kirjoitti:

Suuri osa on pinnallisia eikä koskaan tule kanssamme samalle syväsukellustasolle.

Näin on.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on paljon ulkopuolisuuden kokemuksia. Ikäänkuin ihmiset eivät ymmärtäisi "mikä minä olen" ja samaistumispintaa ei vain löydy. Esimerkiksi työpaikoilla se hiljaisuus mikä on laskeutunut, kun porukka on tajunnut että en ole kiinnostunut juoruilusta.

Hyvin kuvattu. Musta tuntuu ettei edes mun vanhemmat tunne mua kovin syvällisesti.

Toisaalta olen alkanut jopa nauttia tästä "erillisyydestä". Jotkut yrittää niin kovasti ulkoisesti tehdä itsestään "jotain erityistä" ( se oikein huutaa heistä ulos mm.pukeutumisessa ja ns.puheissa) minun ei tarvitse: tiedän jo olevani erilainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kokenut elämässäni niin paljon hylkäämistä ja henkistä väkivaltaa että en luota enää yhteenkään ihmiseen ja se tuntuu pelkästään vapauttavalta. Voin olla ihmisten seurassa ja he voivat olla kivoja tai vähemmän kivoja, kumpikaan ei tee enää vaikutusta minuun. Ihmiset ovat omien traumojensa tuotteita ja tänään paras ystävä voi huomenna olla jotain aivan muuta kun päättää satuttaa sinua sisäisistä yllykkeistään käsin. Koettu on.

Ja tämä oivallukseni ei ole surullinen asia, päinvastoin. Se luo minulle vahvan ulkopuolisuudentunteen mutta koen sen vahvuutena. Tässä mielessä olen eri mieltä kuin länsimainen psykologia joka ei kykene ratkaisemaan ihmisyyden perustraumaa. Itämaisissa filosofioissa ja uskonnoissa näiden asioiden tutkimisella on pitkät perinteet. Kyse on eräänlaisesta valaistumisesta, näkee ikäänkuin kauempaa teatterin jota elämä on ja ihmisten roolit siinä.

Tietysti se ystävän yllyke voi olla sitä luokkaa, että päättää ettet sinä ansaitse perhettäsi, kotiasi, ystäviäsi etkä työtäsi, ja seuraavaksi alkaa myyräntyö noiden asioiden poistamiseksi elämästäsi. Mutta ehkei silloin ole ollut ystävyydestä kysymys alun perin? 

Minua taas ahdistaa tämä länsimaisen ihmiskuvan pysähtyminen ikuiseen ottajuuteen. Jossa ollaan itse edelleen lapsia ja saamapuolella. Muiden pitäisi olla täydellisiä tai muuten minut on petetty. Oikeasti aikuinen ihminen pystyy käsittelemään ystävän kanssa tämän yllykkeistä ja kysymään minkälaiset petetyksi tulemisen tulkinnat niiden tausta-aggression ovat herättäneet. Ja sitten otetaan etäisyyttä tai lähennytään syvemmin. 

Olemme liian mieltyneet uhrimielikuviin ja ihannoituihin mielikuviin ihmisyydestä. Todellisuus tekee silloin tosiaankin pahaa. Mustavalkoistumme. 

Ei kyse ole siitä että muiden pitäisi olla täydellisiä tai muuten koen olevani petetty vaan jostakin paljon syvemmästä. Kun on kokenut hylkäämisen ja henkisen väkivallan tuottamaa kärsimystä riittävästi, ikäänkuin valaistuu ja uskaltaa nähdä kuinka petollinen ja rakkaudeton ihminen on. Kun lahjus on riittävän suuri jokainen egon tasolla elävä ihminen on valmis myymään itsensä ja antamaan Juudaksen suudelman.

Juuri tässä länsimainen psykologia kompastuu. Se korostaa että pitää opetella uudelleen luottamaan ja olemaan haavoittuva vaikka asia on juuri päinvastoin. Ihmiseen ei voi eikä pidäkään luottaa. Todellinen rakkaus löytyy henkiseltä ja hengelliseltä tasolta. Kun sen löytää, löytää myös henkisen vapauden. Tätä perustraumaa ei länsimainen psykologia kykene ratkaisemaan koska se toimii puhtaasti egon tasolla.

Kristillinen ihmiskäsitys menee vielä syvemmälle: kaikki ihmiset tässä maailmassa ovat syntisiä ja siten petollisuuden mahdollisuus on aina olemassa.

Se näyttää pitävän paikkansa, että länsimainen sekulaari psykologia lähtee ajatuksesta, että ihminen on hyvä, ja siten esim. kaltoin kohdelluksi joutuminen on vain uhrin psyykessä oleva ongelma, joka johtuu lähinnä väärinkäsityksistä, minkä takia se voidaan ratkoa keskustelemalla ja asennetta muuttamalla.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on loistava ketju. Yleensä aina korostetaan että opettele uudelleen luottamaan, uskalla olla haavoittuva yms. Kun on lapsesta asti revitty hajalle perheessä ja koulumaailmassa ja sama on toistunut aikuisuudessa lukemattomia kertoja ystävyys- ja parisuhteissa, opiskelu- ja työpaikoilla, ei todellakaan pidä enää luottaa ja asettaa itseään raadeltavaksi. Kun suostuu tähän löytää tavan elää maailmassa jopa täysin tyytyväisenä ja onnellisena. Se on vapautta.

Mulla ei ole ulkopuolisuuden tunnelukkoa, mutta ihan kaikessahan nykyisin on tämä: muutu. Kun oikeasti paljon parempi olisi vain opetella hyväksymään erilaisuutensa ja tehdä elämästään silti mahdollisimman hyvä.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on loistava ketju. Yleensä aina korostetaan että opettele uudelleen luottamaan, uskalla olla haavoittuva yms. Kun on lapsesta asti revitty hajalle perheessä ja koulumaailmassa ja sama on toistunut aikuisuudessa lukemattomia kertoja ystävyys- ja parisuhteissa, opiskelu- ja työpaikoilla, ei todellakaan pidä enää luottaa ja asettaa itseään raadeltavaksi. Kun suostuu tähän löytää tavan elää maailmassa jopa täysin tyytyväisenä ja onnellisena. Se on vapautta.

Erinomaisesti kiteytetty. Ihmiset on ehdollistettu siihen, että onni löytyy ainoastaan toisista ihmisistä eikä ilman voi elää mielekästä ja tasapainoista elämää. Moni osaisi ottaa ilon irti elämästä mutta kokee olevansa viallinen, koska ei tarvitse tai halua ihmissuhteita elämäänsä. Pahimmillaan ihmissuhteiden ylikorostaminen näkyy muun muassa siinä, kuinka jotkut painostavat parisuhdeväkivaltaa kokeneita "avautumaan rakkaudelle", jotta nämä eivät olisi koko loppuelämäänsä "onnettomia". Rakkautta voi kokea niin monilla muillakin tavoilla kuin vain perinteisen parisuhteen, jotka usein perustuvat kaikelle muulle kuin rakkaudelle, muodossa.

Välillä ja välillä osa laumaa.

Ihmiskontaktien määrällä ei ole merkitystä, jos syvää yhteyttä ei löydy. Pahinta on, että ihminen syyttää tilanteesta herkästi itseään. Onko itsessä jotain vikaa, kun ei löydy ymmärtävää kumppania tai omaa porukkaa?

Yksinäisyys aiheuttaa häpeää. Ihminen saattaa tuntea itsensä epäonnistuneeksi, koska ei ole pystynyt rakentamaan syvää suhdetta.

Yksinäisyys ei ole yhteiskunnassamme minkään tahon vastuulla. Kun Britanniassa yksinäisyyden kustannukset summattiin yhteen, maa päätti nimittää yksinäisyysministerin. Meillä yksinäisyyden vähentäminen on kirjattu Lapsistrategiaan ja tuoreimpaan hallitusohjelmaan.

Ihmisen ikävä toisen luo on kaikkien tunnistama tunne. Olisivatpa ihmiset sovussa ja yhtä. 🙏❤👍👋😶🤔😗🤗😭😄

Luke häiriä luko tunnetkoo itseissäisi?

Unohda nuo self-help -kirjojen huuhaaselitykset. Ei ole mitään tunnelukkoja. On olemassa kapea polku jota pitää kulkea jos haluat ystäviä. Sillä pysyminen vaatii paljon harjoitusta, jota et saa jos sinulla ei ole ystäviä. Vähän niinkuin et hallitse kieltä täydellisesti, jos et pääse puhumaan sitä jatkuvasti.

Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin.

Yksinäisyys on universaali tunne, joka on sekä monimutkainen että yksilöllinen. Koska sillä ei ole yhtä yhteistä syytä, tämän mahdollisesti vahingollisen mielentilan ehkäisy ja hoito voivat vaihdella dramaattisesti. Kyllä! Yksinäisyyttäkin voi hoitaa.

Turha teidän on muita syyttää tilanteestanne, joka on epäterve. Hakekaa apua ongelmiinne älkääkä turhaan valittako ja syyttäkö muita.

Nostan tämän mielenkiintoisen ketjun koska ulkopuolisuus on erittäin ajankohtainen aihe itselleni tällä hetkellä. Tuntuu että olen vuosikymmenet yrittänyt kuulua joukkoon, yrittänyt rakentaa elämää ystävyyssuhteiden ja parisuhteiden kautta. Pettynyt raskaasti aina uudelleen ja uudelleen. Lähtien siitä kun oma perheeni hylkäsi minut. Sen jälkeen elämäni on ollut loputonta hylkäämisen kokemuksen toistoa.

Varsinkin parisuhteet ovat olleet erityisen raatelevia aina lopulta vaikka alussa olisi tuntunut hyvältä. Suhde johon sitouduin vuosiksi ja jonka luulin olevan merkittävin ja syvällisin muuttui raadolliseksi kun rakastamani ihminen paljasti pimeän puolensa. Se satutti syvästi. Nyt olen tullut siihen tulokseen että minulle riittää tämä näytelmä. Ihmisten väliset pelit ja petollisuus.

Tunnistan, mutta yksin olen viihtynyt jo ennen kuin minua alettiin kiusata.

Itselleni on hengellisyys nykyään tärkeämmällä sijalla kuin ihmissuhteet. Olen pettynyt ystävyys- ja parisuhteisiin niin monta kertaa että ei kiitos enää. Olen pettynyt myös erilaisiin yhteisöihin nähtyäni kuinka tuhoisaa niissä vallitseva laumasieluisuus on. Olen pettynyt myös yhteiskuntaan koettuani henkilökohtaisesti kuinka epätasa-arvoinen ja epäoikeudenmukainen se voi olla.

Tunnen olevani onnellinen ja vapaa. Vietän aikaa ihmisten kanssa mutta en luota keneenkään enkä odota heiltä mitään. Näin on hyvä.