Lue keskustelun säännöt.
Ulkopuolisuuden tunnelukko, tunnistatko itsessäi?
12.07.2019 |
Oletko päässyt eroon moisesta? Itsellä taas kamala työpäivä takana ja yksinäinen vkl edessä. Ahdistaa.
"Kiusaaminen ja torjuna saavat aikaan ulkopuolisuuden tunnelukon. Ulkopuolelle jätetty lapsi alistuu rooliinsa ja saattaa alkaa uskotella itselleen, ettei tarvitse ystäviä. Hän tottuu olemaan yksinään, vaikka samalla kärsiikin hiljaa.
Joskus ulkopuolisuuden tunnelukkoa kantava on ulospäin suuntautunut ja jopa rohkea sosiaalisissa tilanteissa. Silti hän ajattelee: ”En kuulu mihinkään joukkoon”, ”En ole tärkeä kenellekään.” Nämä ajatukset saavat hänet etääntymään toisista.’"
Kommentit (109)
Mä olen yrittänyt mennä erilaisiin erityisiin harrasteryhmiin ja kuvitellut löytäväni samanhenkisiä ihmisiä, pettyen aina ja päätyen siihen, että se itse harraste/asia antaa mulle enemmän kuin ne ihmiset. Oon myös mennyt "vähemmistöjen" porukoihin (esim. olen feministi ja biseksuaali) mutta jäänyt sielläkin tarkkailijan rooliin. Ei löydy lokeroa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä tässä tunnelukon purkamisessa on tavoitteena? Lukko auki, niin naps, yhtäkkiä viihdyt juhlissa ja saat ystäviä? Aloituksesta sai käsityksen, että yksin olo on huono asia, ja että moni vain kuvittelee viihtyvänsä yksin.
Ainut mikä tästä tuli, on lievä ahdistus siitä, että nyt tämäkin asia on huonosti elämässä.
No kyllä mä jollain tavalla kaipaisin, että olisi joku henkilö, joka "tajuaisi" mun jutut ja meillä olisi hauskaa yhdessä. Ei se poista sitä, että suurimman osan aikaa viihdyn hyvin itekseni ja kaipaankin omaa aikaa työpäivän jälkeen. Mut olis kiva, että joskus olisi joku jonka kanssa jutella, ilman että tuntuu ettei koskaan vaan klikkaa kenenkään kanssa. Ulkopuolelta näen ne muut, jotka tuntuu löytävän hengenheimolaisia ja yhteyksiä. Itse aina jotenkin orpona ja tyhjä olo.
Juur koitin aloittaa uuden harrastuksen, jossa kaikki tuli uusina ja tuntemattomina paikalle. Ja niin siellä porukka pariutui, kun heillä kaikilla tuntui olevan se vastapari, jonka kanssa klikkas. Lopulta mua ahdisti sinne meno niin paljon että jätin vaan kesken.
Vierailija kirjoitti:
Assburger kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Assburger kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Assburger kirjoitti:
Luin 1. kertaa tästä nyt.
Olen kyllä tiedostanut, että lapsuuden pitkäaikaiset kiusaamiskokemukset ovat luoneet pysyvän ulkopuolisuuden tunteen.
Tai sitten olen sen verran outolintu, että olen aina ulkopuolinen.
Minua kiinnostaa, muuttaako tällaisen nimen saaminen kokemustasi itsestäsi?
Tarkoitatko nikkiäni?
Valitsin sen kun tällä palstalla oli asperger- aiheinen keskustelu.
Minulla ei ole virallista diagnoosia, mutta minulla on vahvat perusteet pitää itseäni sinakin vahvasti as-piirteisenä.
Tarkoitin "ulkopuolisuuden tunnelukon" nimeämistä.
No, en vielä ole perehtynyt tunnelukon käsitteeseen tarpeeksi että se minussa mitään suuria ajatuksia herättäisi.
En tiedä, onko koko käsitteelle vahvat perusteet psykologiassa vai onko se vallitseva terapiamarkkinoiden muotikäsite.
Kuulostaa muotikäsitteelle joka perustuu skeematerapiaan. Näköjään tunnelukkoterapeutiksi voi päästä kuka vaan, joka käy lyhyen kurssin eikä se ole mikään suojattu ammattinimike. Minä tunnistan itsessäni nuo kuvauksen asiat, mutta en näe omassa toiminnassani mitään ongelmaa koska en kärsi tästä.
"Näköjään tunnelukkoterapeutiksi voi päästä kuka vaan, joka käy lyhyen kurssin eikä se ole mikään suojattu ammattinimike."
Haisee vahvasti siis huuhaalle.
Tai ainakin aiheelle, josta kirjoitetaan puutaheinää euron kuvat silmissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan, enkä ole päässyt eroon. En tiedä, miten edes alkaa tätä lukkoa purkaa.
Olen ollut ulkopuolinen koko elämäni kaikkialla. Ihan pienestä lapsesta saakka olen kokenut, etten kuulu perheeseeni, että äidilleni on annettu synnäriltä mukaan väärä lapsi. Ulkonäkö todistaa toisin, mutta tunne on ollut aina vahva ja on sitä edelleen.
Kouluissa ja työelämässä olen aina helposti tutustunut ihmisiin, mutta jäänyt kuitenkin aina ulkopuolelle porukoista ns. varakaveriksi, jonka seura ei ole ikinä kelvannut sen koulu-/työympäristön ulkopuolella.Minulla on puoliso, muttei yhtään ystävää, kaveria tai tuttavaa. Pitkään yritin löytää ystäviä ja tulla hyväksytyksi miehen kaveriporukkaan, johon kuuluu miehiä ja naisia, monet nykyään pariskuntia. Muiden "alkuperäisjäsenten" kumppanit on tuohon porukkaan otettu avosylin vastaan, minä ainoana jäin ulkopuoliseksi. Nykyään en enää viitsi edes yrittää, vaan jään suosiolla pois juhlista ym. menoista. Tuntuu niin kurjalta mennä illanviettoon kykkimään yksinään.
Uudet kaverisuhteet minulla kaatuu aina siihen, etten pidä yhteyttä. Jollei toisesta kuulu mitään, en minäkään uskalla laittaa viestiä/soittaa. Ajattelen, että kaikilla on jo niin paljon kavereita, ettei seuraani kaivata. Olen myös aika erikoinen persoona, mikä entisestään kaventaa mahdollisuuksia saada ystäviä.
Nykyään en siis enää yritäkään. Olen aika hyvin onnistunut uskottelemaan itseleni, etten mitään ystäviä edes tarvitse. Oikeasti haaveilen, että olisi ihmisiä, joita kutsua kylään. Meillä on iso talo, johon mahtuisi väkeä ja tykkään kokata ja leipoa. Olisi ihanaa viettää iltaa vaikka lautapelejä pelaten ja viiniä juoden tai mitä vaan, mutta en usko, että meille kukaan haluaisi tulla. Miehen kavereita jos tulee, lähden itse evakkoon, että saavat olla rauhassa ilman sitä outoa ulkopuolista tekemässä kaikkien olon hankalaksi.
Ihan kuin minä. Paitsi etten tykkää kokata ja leipoa. Toisaalta on myös niin, että olen aika valikoiva ihmisistä, ketä haluaisin elämääni. Olen jo keski-ikäinen enkä jaksa ylläpitää ihmissuhteita, joista en koe saavani yhtään mitään tai nämä ihmiset eivät ole samalla aaltopituudella. Kyllästyn, jos ihminen ei osaa keskustella yhteiskunnallisista asioista tai populaarikulttuurista muiden henkilökohtaisten juttujen ohella. Samoin kun kohdalle on osunut ihmisiä, jotka sanoo etteivät halua keskustella jostain tavallisesta asiasta koska alkavat pelkäämään tai joku muu outo syy. Ihmisiä, jotka eivät uskalla katsoa uutisia tai ajankohtaisohjelmia. Se hämmentää enkä uskalla sitten enää puhua mitään. Näitä on tullut vastaan.
Tunnistan tuon tunnelukonkin. Se on ollut varmaan sisäsyntyistä ja huomaan sen esikoisessanikin, joka oli ujo lapsi 3v asti. Kunpa osaisin häntä auttaa. Mutta en osaa.
Assburger kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Assburger kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Assburger kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Assburger kirjoitti:
Luin 1. kertaa tästä nyt.
Olen kyllä tiedostanut, että lapsuuden pitkäaikaiset kiusaamiskokemukset ovat luoneet pysyvän ulkopuolisuuden tunteen.
Tai sitten olen sen verran outolintu, että olen aina ulkopuolinen.
Minua kiinnostaa, muuttaako tällaisen nimen saaminen kokemustasi itsestäsi?
Tarkoitatko nikkiäni?
Valitsin sen kun tällä palstalla oli asperger- aiheinen keskustelu.
Minulla ei ole virallista diagnoosia, mutta minulla on vahvat perusteet pitää itseäni sinakin vahvasti as-piirteisenä.
Tarkoitin "ulkopuolisuuden tunnelukon" nimeämistä.
No, en vielä ole perehtynyt tunnelukon käsitteeseen tarpeeksi että se minussa mitään suuria ajatuksia herättäisi.
En tiedä, onko koko käsitteelle vahvat perusteet psykologiassa vai onko se vallitseva terapiamarkkinoiden muotikäsite.
Kuulostaa muotikäsitteelle joka perustuu skeematerapiaan. Näköjään tunnelukkoterapeutiksi voi päästä kuka vaan, joka käy lyhyen kurssin eikä se ole mikään suojattu ammattinimike. Minä tunnistan itsessäni nuo kuvauksen asiat, mutta en näe omassa toiminnassani mitään ongelmaa koska en kärsi tästä.
"Näköjään tunnelukkoterapeutiksi voi päästä kuka vaan, joka käy lyhyen kurssin eikä se ole mikään suojattu ammattinimike."
Haisee vahvasti siis huuhaalle.
Tai ainakin aiheelle, josta kirjoitetaan puutaheinää euron kuvat silmissä.
"
Skeematerapian koulutusohjelma uudistuu! Samalla muuttuu myös koulutuksen nimi. Tunnelukkoterapia on skeematerapian suomalainen, käytännönläheinen versio, jonka juuret ovat vahvasti skeematerapian perusteissa. Tunnelukkoterapiassa ei rajoituta skeematerapian menetelmiin, vaan työskentelymallia laajennetaan perinteisen skeematerapian ulkopuolelle. Esimerkiksi läsnäoloharjoittelulla ja kehollisilla menetelmillä on oma erityinen merkityksensä. Myös mielikuvaharjoittelussa käytetään uudenlaisia harjoitteita.
Vuoden 2021 alusta alkaen koulutus toteutuu noin 10 hengen pienryhmissä. Uutta koulutuksessa on se, että osallistujien tunnelukkoja työstetään aktiivisella otteella koulutuksen aikana. Tämä myötävaikuttaa tunnelukkotyöskentelyn sisäistämiseen ja antaa parempia valmiuksia omaan asiakastyöskentelyyn. Tämä edellyttää osallistujalta valmiutta henkilökohtaiseen tunnelukkotyöskentelyyn. Tämän vuoksi ilmoittautumisen yhteydessä arvioidaan osallistujan edellytyksiä henkilökohtaiseen työskentelyyn koulutusohjelmassa.
Koulutusohjelma soveltuu kaikille, jotka haluavat perehtyä syvällisemmin tunnelukkoterapiaan ja käyttää sen työmenetelmiä henkilökohtaisessa elämässä ja asiakastyössä. Osallistujia voivat olla esim. terapeuttista, valmentavaa, ohjaavaa tai neuvovaa ihmissuhdetyötä tekevät terveydenhoito-, sosiaali-, koulutus- ja hyvinvointialan työntekijät, esimiehet ja yrittäjät. Pohjakoulutuksen suhteen ei ole erityisiä pääsyvaatimuksia. Vahva kiinnostus ja halu perehtyä menetelmiin ovat ensisijaisen tärkeitä lähtökohtia.
Koulutus myös pitenee aiemmasta. Jatkossa koulutus sisältää 6 koulutuspäivää. Työskentelyä tehdään myös aiempaa enemmän varsinaisten koulutuspäivien ulkopuolella. Koulutusryhmiä käynnistyy pitkin vuotta ja erilliset ryhmät toteutetaan Helsingissä, Oulussa sekä täysin etäopetuksena. MIkäli poikkeusolojen vuoksi lähiopetuspäiviä ei kyettäisi toteuttamaan, ne järjestetään etäopetuksena Zoom-sovelluksen avulla."
Koulutus PITENEE kuusipäiväiseksi. Ennen siis nämä "terapeutit" ovat opiskelleet alle kolmen viikonlopun verran. Vaatimusta aikaisemman koulutustaustan suhteen ei ole, kiinnostus riittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mikä tässä tunnelukon purkamisessa on tavoitteena? Lukko auki, niin naps, yhtäkkiä viihdyt juhlissa ja saat ystäviä? Aloituksesta sai käsityksen, että yksin olo on huono asia, ja että moni vain kuvittelee viihtyvänsä yksin.
Ainut mikä tästä tuli, on lievä ahdistus siitä, että nyt tämäkin asia on huonosti elämässä.
Niin, kuka määrittelee onko se "ongelma" vai siunaus?
Minulla lukko vaikuttaa työhönkin: vain suhteilla etenee mutta minun tutkintoni ja kykyni eivät merkitse mitään. On myös vaikeuksia opettaa omaa erikoisalaani muille kun olen omassa maailmassani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla lukko vaikuttaa työhönkin: vain suhteilla etenee mutta minun tutkintoni ja kykyni eivät merkitse mitään. On myös vaikeuksia opettaa omaa erikoisalaani muille kun olen omassa maailmassani.
Hyvä opettaja kohtaa oppilaan hänen tasonsa mukaan.
Vierailija kirjoitti:
Assburger kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Assburger kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Assburger kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Assburger kirjoitti:
Luin 1. kertaa tästä nyt.
Olen kyllä tiedostanut, että lapsuuden pitkäaikaiset kiusaamiskokemukset ovat luoneet pysyvän ulkopuolisuuden tunteen.
Tai sitten olen sen verran outolintu, että olen aina ulkopuolinen.
Minua kiinnostaa, muuttaako tällaisen nimen saaminen kokemustasi itsestäsi?
Tarkoitatko nikkiäni?
Valitsin sen kun tällä palstalla oli asperger- aiheinen keskustelu.
Minulla ei ole virallista diagnoosia, mutta minulla on vahvat perusteet pitää itseäni sinakin vahvasti as-piirteisenä.
Tarkoitin "ulkopuolisuuden tunnelukon" nimeämistä.
No, en vielä ole perehtynyt tunnelukon käsitteeseen tarpeeksi että se minussa mitään suuria ajatuksia herättäisi.
En tiedä, onko koko käsitteelle vahvat perusteet psykologiassa vai onko se vallitseva terapiamarkkinoiden muotikäsite.
Kuulostaa muotikäsitteelle joka perustuu skeematerapiaan. Näköjään tunnelukkoterapeutiksi voi päästä kuka vaan, joka käy lyhyen kurssin eikä se ole mikään suojattu ammattinimike. Minä tunnistan itsessäni nuo kuvauksen asiat, mutta en näe omassa toiminnassani mitään ongelmaa koska en kärsi tästä.
"Näköjään tunnelukkoterapeutiksi voi päästä kuka vaan, joka käy lyhyen kurssin eikä se ole mikään suojattu ammattinimike."
Haisee vahvasti siis huuhaalle.
Tai ainakin aiheelle, josta kirjoitetaan puutaheinää euron kuvat silmissä.
"
Skeematerapian koulutusohjelma uudistuu! Samalla muuttuu myös koulutuksen nimi. Tunnelukkoterapia on skeematerapian suomalainen, käytännönläheinen versio, jonka juuret ovat vahvasti skeematerapian perusteissa. Tunnelukkoterapiassa ei rajoituta skeematerapian menetelmiin, vaan työskentelymallia laajennetaan perinteisen skeematerapian ulkopuolelle. Esimerkiksi läsnäoloharjoittelulla ja kehollisilla menetelmillä on oma erityinen merkityksensä. Myös mielikuvaharjoittelussa käytetään uudenlaisia harjoitteita.Vuoden 2021 alusta alkaen koulutus toteutuu noin 10 hengen pienryhmissä. Uutta koulutuksessa on se, että osallistujien tunnelukkoja työstetään aktiivisella otteella koulutuksen aikana. Tämä myötävaikuttaa tunnelukkotyöskentelyn sisäistämiseen ja antaa parempia valmiuksia omaan asiakastyöskentelyyn. Tämä edellyttää osallistujalta valmiutta henkilökohtaiseen tunnelukkotyöskentelyyn. Tämän vuoksi ilmoittautumisen yhteydessä arvioidaan osallistujan edellytyksiä henkilökohtaiseen työskentelyyn koulutusohjelmassa.
Koulutusohjelma soveltuu kaikille, jotka haluavat perehtyä syvällisemmin tunnelukkoterapiaan ja käyttää sen työmenetelmiä henkilökohtaisessa elämässä ja asiakastyössä. Osallistujia voivat olla esim. terapeuttista, valmentavaa, ohjaavaa tai neuvovaa ihmissuhdetyötä tekevät terveydenhoito-, sosiaali-, koulutus- ja hyvinvointialan työntekijät, esimiehet ja yrittäjät. Pohjakoulutuksen suhteen ei ole erityisiä pääsyvaatimuksia. Vahva kiinnostus ja halu perehtyä menetelmiin ovat ensisijaisen tärkeitä lähtökohtia.
Koulutus myös pitenee aiemmasta. Jatkossa koulutus sisältää 6 koulutuspäivää. Työskentelyä tehdään myös aiempaa enemmän varsinaisten koulutuspäivien ulkopuolella. Koulutusryhmiä käynnistyy pitkin vuotta ja erilliset ryhmät toteutetaan Helsingissä, Oulussa sekä täysin etäopetuksena. MIkäli poikkeusolojen vuoksi lähiopetuspäiviä ei kyettäisi toteuttamaan, ne järjestetään etäopetuksena Zoom-sovelluksen avulla."
Koulutus PITENEE kuusipäiväiseksi. Ennen siis nämä "terapeutit" ovat opiskelleet alle kolmen viikonlopun verran. Vaatimusta aikaisemman koulutustaustan suhteen ei ole, kiinnostus riittää.
Tuollaisen huuhaan edessä on tervettä pitää ne lukot säpissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joo tunnistan. Just toi en kuilu mihinkään joukkoon, en ole tärkeä. Olin miehen kanssa juhlissa. Mies tunsi melkein kaikki, minäkin aika monen ainakin näöltä. Mies lähti itsekseen kiertelemään ja juttelemaan muiden kanssa sillä aikaa kun söin, syötyäni istuin paikallani ja tunsin itseni äärimmäisen epämukavaksi. En vaan pysty menemään juttelemaan kenellekään. Ystäviä minulla ei ole ollut vuosiin, koska en pidä yhteyttä ja siten ne hiipuvat.
Mutta sullakin on se mies kuitenkin jonkun ihmeen kautta.
Vierailija kirjoitti:
Miten voisi korjata jotain mikä ei ole omaa syytä?
Kehoitetaanhan muitakin ottamaan vastuuta elämästään, esim. masentuneen vastuulla on hoitaa se masennus kuntoon vaikkei se olisikaan omaa syytä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen aina ollut ulkopuolinen, mutta ei se kiusaamisesta johdu. Minulla oli hyvä lapsuus eikä kukaan kiusannut, ja yritettiin jopa houkutella porukkaan, mutta en vain tuntenut kuuluvani joukkoon enkä osannut osallistua. Yksin oli helpompi olla kuin ulkopuolisena joukossa.
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan.
Syntyi varmaan koulukiusaamisen ja perheen dynamiikan seurauksina. Olin omassa perheessäni ulkopuolinen.
Nyt nelikymppisenä työssä ja harrastuksissa tuntuu, että olen omissa sfääreissäni, ja olen aina ollutkin. Mietiskelen asioita ja haluan oppia uusia asioita syvällisesti. Tuntuu, että muut harrastusryhmissäni ovat keskittyneitä pintapuolisiin asioihin, kun minä reflektoin omaa sisäistä maailmaani ja harrastus on minulle kasvun väline.
Olen hetkittäin turhautunut tuohon asenteeseeni ja kyseenalaistanut sitä. Olen kuunnellut tarkasti muita ja antanut heille tilaa siinä toivossa, että he tulisivat kanssani syviin vesiin. Mutta eivät tule.
Olen myös jälkikäteen tajunnut olleeni aina tällainen jolla on omanlainen ajatusmaailmani, en siis ole aiemmissa elämänvaiheissani vain kuvitellut olevani erilainen vaan ajan saatossa ne ihmiset eivät koskaan ole menneet pintaa syvemmälle omissa jutuissaan.
Kohtaamattomuus harmittaa ja tuottaa aina pettymyksiä. Luin tuon Avaamoterapian jutun mutta kohdallani tuntuisi aika utopistiselta toiveajattelulta että yhtäkkiä löytäisin samankaltaisuutta. Olen jo näin vanhaksi elänyt enkä vieläkään löytänyt yhteisöäni.
Olen samanikäinen ja tunnistan kaiken ylläolevan. Minullakaan ei ole yhteisöä, eikä puolisoa. Toivon tosin edelleen, että joskus löytäisin hengenheimolaisen puolisoksi. Olen ollut koko elämäni pitkälti yksin. Muutama samanhenkinen ihminen löytyy, mutta ei mitään ryhmää enkä kuulu minnekään. Minulla ei ole juuria missään. Kansainvälisissä piireissä netissä liikkuessani koen eniten juuria toteamalla, että olen suomalainen ja en siltikään ole mikään perinteinen siinä suomalaisuudessakaan.
Harrastuksissa minuakin kiinnostaa se syvyys. Eli jos esimerkiksi joogataan, joogataan myös sillä mielellä eikä vaan kiristetä peppua tiukaksi. Tai jos ollaan kamppailulajissa, kunnioitetaan sitä soturin henkistä tietä ja jos siihen lajiin liittyy ase, kunnioitetaan myös sitä asetta ja miten se kantaa ja välittää käyttäjänsä energiaa. Tiedän, että jos aseellisissa kamppailulajeissa pääsee tosi, tosi pitkällä, siellä on mukana se henkisyys, aistit, energia. Mutta ensin pitäisi rämpiä läpi perusharrastusjoukot, joissa lähinnä kilpaillaan kisoissa ja huhtikaan sitä kamppailulajia vain fyysisenä suoritteena.
Henkisyyskään ei ole sen helpompi, koska sitäkin ihmiset suorittavat niin pinnallisesti. Tai ystävyys. Tai parisuhde. Tai työelämä. No, vähän kaikki :D Itse on aina siellä altaan syvässä päässä ja harvaa kiinnostaa tulla sinne, koska se ei vaan kiinnosta, se on vaivalloista ja käsipohjaa on turvallisempi ja tutumpi uida.
Koska faktahan on, että jos kokee erilaisuutta vielä näin keski-iässä, ON erilainen. Jos elää omituisesti, ON omituinen. Jos omaa vinksallaan olevat arvot ja näkemykset ikäänsä, sukupuoleensa ja kansalaisuuteensa nähden vielä näin puolikurppana, ON vinksallaan.
yritä siinä sitten löytää ne toiset vinksallaan olevat, kun koko elämä on mennyt yksin ulkopuolisena. Minusta ei vaan ole siihen maailmaan, missä moni elää tyytyväisenä tai edes semi-tyytyväisenä.
Jos jollekulle riittää päämääräksi kiintoisaan elämään kuu, minun pitää päästä seuraavaan galaxiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan.
Syntyi varmaan koulukiusaamisen ja perheen dynamiikan seurauksina. Olin omassa perheessäni ulkopuolinen.
Nyt nelikymppisenä työssä ja harrastuksissa tuntuu, että olen omissa sfääreissäni, ja olen aina ollutkin. Mietiskelen asioita ja haluan oppia uusia asioita syvällisesti. Tuntuu, että muut harrastusryhmissäni ovat keskittyneitä pintapuolisiin asioihin, kun minä reflektoin omaa sisäistä maailmaani ja harrastus on minulle kasvun väline.
Olen hetkittäin turhautunut tuohon asenteeseeni ja kyseenalaistanut sitä. Olen kuunnellut tarkasti muita ja antanut heille tilaa siinä toivossa, että he tulisivat kanssani syviin vesiin. Mutta eivät tule.
Olen myös jälkikäteen tajunnut olleeni aina tällainen jolla on omanlainen ajatusmaailmani, en siis ole aiemmissa elämänvaiheissani vain kuvitellut olevani erilainen vaan ajan saatossa ne ihmiset eivät koskaan ole menneet pintaa syvemmälle omissa jutuissaan.
Kohtaamattomuus harmittaa ja tuottaa aina pettymyksiä. Luin tuon Avaamoterapian jutun mutta kohdallani tuntuisi aika utopistiselta toiveajattelulta että yhtäkkiä löytäisin samankaltaisuutta. Olen jo näin vanhaksi elänyt enkä vieläkään löytänyt yhteisöäni.
Olen samanikäinen ja tunnistan kaiken ylläolevan. Minullakaan ei ole yhteisöä, eikä puolisoa. Toivon tosin edelleen, että joskus löytäisin hengenheimolaisen puolisoksi. Olen ollut koko elämäni pitkälti yksin. Muutama samanhenkinen ihminen löytyy, mutta ei mitään ryhmää enkä kuulu minnekään. Minulla ei ole juuria missään. Kansainvälisissä piireissä netissä liikkuessani koen eniten juuria toteamalla, että olen suomalainen ja en siltikään ole mikään perinteinen siinä suomalaisuudessakaan.
Harrastuksissa minuakin kiinnostaa se syvyys. Eli jos esimerkiksi joogataan, joogataan myös sillä mielellä eikä vaan kiristetä peppua tiukaksi. Tai jos ollaan kamppailulajissa, kunnioitetaan sitä soturin henkistä tietä ja jos siihen lajiin liittyy ase, kunnioitetaan myös sitä asetta ja miten se kantaa ja välittää käyttäjänsä energiaa. Tiedän, että jos aseellisissa kamppailulajeissa pääsee tosi, tosi pitkällä, siellä on mukana se henkisyys, aistit, energia. Mutta ensin pitäisi rämpiä läpi perusharrastusjoukot, joissa lähinnä kilpaillaan kisoissa ja huhtikaan sitä kamppailulajia vain fyysisenä suoritteena.
Henkisyyskään ei ole sen helpompi, koska sitäkin ihmiset suorittavat niin pinnallisesti. Tai ystävyys. Tai parisuhde. Tai työelämä. No, vähän kaikki :D Itse on aina siellä altaan syvässä päässä ja harvaa kiinnostaa tulla sinne, koska se ei vaan kiinnosta, se on vaivalloista ja käsipohjaa on turvallisempi ja tutumpi uida.
Koska faktahan on, että jos kokee erilaisuutta vielä näin keski-iässä, ON erilainen. Jos elää omituisesti, ON omituinen. Jos omaa vinksallaan olevat arvot ja näkemykset ikäänsä, sukupuoleensa ja kansalaisuuteensa nähden vielä näin puolikurppana, ON vinksallaan.
yritä siinä sitten löytää ne toiset vinksallaan olevat, kun koko elämä on mennyt yksin ulkopuolisena. Minusta ei vaan ole siihen maailmaan, missä moni elää tyytyväisenä tai edes semi-tyytyväisenä.
Jos jollekulle riittää päämääräksi kiintoisaan elämään kuu, minun pitää päästä seuraavaan galaxiin.
Täällä +40 vuotias nainen, joka tässä vihdoinkin tajusi olevansa outo eikä maailman olevan outo :D Sitä ennen hain aina paikkaani, mutta nyt tiedän ettei muuta paikkaa ole kuin minä itse. No toki joskus miesystävästä haaveilen. Että olisi joku yhtä hankala ja monimutkainen persoona vailla naisseuraa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan.
Syntyi varmaan koulukiusaamisen ja perheen dynamiikan seurauksina. Olin omassa perheessäni ulkopuolinen.
Nyt nelikymppisenä työssä ja harrastuksissa tuntuu, että olen omissa sfääreissäni, ja olen aina ollutkin. Mietiskelen asioita ja haluan oppia uusia asioita syvällisesti. Tuntuu, että muut harrastusryhmissäni ovat keskittyneitä pintapuolisiin asioihin, kun minä reflektoin omaa sisäistä maailmaani ja harrastus on minulle kasvun väline.
Olen hetkittäin turhautunut tuohon asenteeseeni ja kyseenalaistanut sitä. Olen kuunnellut tarkasti muita ja antanut heille tilaa siinä toivossa, että he tulisivat kanssani syviin vesiin. Mutta eivät tule.
Olen myös jälkikäteen tajunnut olleeni aina tällainen jolla on omanlainen ajatusmaailmani, en siis ole aiemmissa elämänvaiheissani vain kuvitellut olevani erilainen vaan ajan saatossa ne ihmiset eivät koskaan ole menneet pintaa syvemmälle omissa jutuissaan.
Kohtaamattomuus harmittaa ja tuottaa aina pettymyksiä. Luin tuon Avaamoterapian jutun mutta kohdallani tuntuisi aika utopistiselta toiveajattelulta että yhtäkkiä löytäisin samankaltaisuutta. Olen jo näin vanhaksi elänyt enkä vieläkään löytänyt yhteisöäni.
Olen samanikäinen ja tunnistan kaiken ylläolevan. Minullakaan ei ole yhteisöä, eikä puolisoa. Toivon tosin edelleen, että joskus löytäisin hengenheimolaisen puolisoksi. Olen ollut koko elämäni pitkälti yksin. Muutama samanhenkinen ihminen löytyy, mutta ei mitään ryhmää enkä kuulu minnekään. Minulla ei ole juuria missään. Kansainvälisissä piireissä netissä liikkuessani koen eniten juuria toteamalla, että olen suomalainen ja en siltikään ole mikään perinteinen siinä suomalaisuudessakaan.
Harrastuksissa minuakin kiinnostaa se syvyys. Eli jos esimerkiksi joogataan, joogataan myös sillä mielellä eikä vaan kiristetä peppua tiukaksi. Tai jos ollaan kamppailulajissa, kunnioitetaan sitä soturin henkistä tietä ja jos siihen lajiin liittyy ase, kunnioitetaan myös sitä asetta ja miten se kantaa ja välittää käyttäjänsä energiaa. Tiedän, että jos aseellisissa kamppailulajeissa pääsee tosi, tosi pitkällä, siellä on mukana se henkisyys, aistit, energia. Mutta ensin pitäisi rämpiä läpi perusharrastusjoukot, joissa lähinnä kilpaillaan kisoissa ja huhtikaan sitä kamppailulajia vain fyysisenä suoritteena.
Henkisyyskään ei ole sen helpompi, koska sitäkin ihmiset suorittavat niin pinnallisesti. Tai ystävyys. Tai parisuhde. Tai työelämä. No, vähän kaikki :D Itse on aina siellä altaan syvässä päässä ja harvaa kiinnostaa tulla sinne, koska se ei vaan kiinnosta, se on vaivalloista ja käsipohjaa on turvallisempi ja tutumpi uida.
Koska faktahan on, että jos kokee erilaisuutta vielä näin keski-iässä, ON erilainen. Jos elää omituisesti, ON omituinen. Jos omaa vinksallaan olevat arvot ja näkemykset ikäänsä, sukupuoleensa ja kansalaisuuteensa nähden vielä näin puolikurppana, ON vinksallaan.
yritä siinä sitten löytää ne toiset vinksallaan olevat, kun koko elämä on mennyt yksin ulkopuolisena. Minusta ei vaan ole siihen maailmaan, missä moni elää tyytyväisenä tai edes semi-tyytyväisenä.
Jos jollekulle riittää päämääräksi kiintoisaan elämään kuu, minun pitää päästä seuraavaan galaxiin.
Olen tuo jolle vastasit. Minäkin samaistuin sinuun.
Harrastustesi kuvailu osuu juuri oikeaan. Haluan mennä aina asioiden "taakse". Yhteisöissä haluan raottaa sitä joukkoharhan todellisuuden kuorta.
Kuulostaa että olet hyväksynyt erilaisuutesi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kokenut elämässäni niin paljon hylkäämistä ja henkistä väkivaltaa että en luota enää yhteenkään ihmiseen ja se tuntuu pelkästään vapauttavalta. Voin olla ihmisten seurassa ja he voivat olla kivoja tai vähemmän kivoja, kumpikaan ei tee enää vaikutusta minuun. Ihmiset ovat omien traumojensa tuotteita ja tänään paras ystävä voi huomenna olla jotain aivan muuta kun päättää satuttaa sinua sisäisistä yllykkeistään käsin. Koettu on.
Ja tämä oivallukseni ei ole surullinen asia, päinvastoin. Se luo minulle vahvan ulkopuolisuudentunteen mutta koen sen vahvuutena. Tässä mielessä olen eri mieltä kuin länsimainen psykologia joka ei kykene ratkaisemaan ihmisyyden perustraumaa. Itämaisissa filosofioissa ja uskonnoissa näiden asioiden tutkimisella on pitkät perinteet. Kyse on eräänlaisesta valaistumisesta, näkee ikäänkuin kauempaa teatterin jota elämä on ja ihmisten roolit siinä.
Tietysti se ystävän yllyke voi olla sitä luokkaa, että päättää ettet sinä ansaitse perhettäsi, kotiasi, ystäviäsi etkä työtäsi, ja seuraavaksi alkaa myyräntyö noiden asioiden poistamiseksi elämästäsi. Mutta ehkei silloin ole ollut ystävyydestä kysymys alun perin?
Minua taas ahdistaa tämä länsimaisen ihmiskuvan pysähtyminen ikuiseen ottajuuteen. Jossa ollaan itse edelleen lapsia ja saamapuolella. Muiden pitäisi olla täydellisiä tai muuten minut on petetty. Oikeasti aikuinen ihminen pystyy käsittelemään ystävän kanssa tämän yllykkeistä ja kysymään minkälaiset petetyksi tulemisen tulkinnat niiden tausta-aggression ovat herättäneet. Ja sitten otetaan etäisyyttä tai lähennytään syvemmin.
Olemme liian mieltyneet uhrimielikuviin ja ihannoituihin mielikuviin ihmisyydestä. Todellisuus tekee silloin tosiaankin pahaa. Mustavalkoistumme.
Ei kyse ole siitä että muiden pitäisi olla täydellisiä tai muuten koen olevani petetty vaan jostakin paljon syvemmästä. Kun on kokenut hylkäämisen ja henkisen väkivallan tuottamaa kärsimystä riittävästi, ikäänkuin valaistuu ja uskaltaa nähdä kuinka petollinen ja rakkaudeton ihminen on. Kun lahjus on riittävän suuri jokainen egon tasolla elävä ihminen on valmis myymään itsensä ja antamaan Juudaksen suudelman.
Juuri tässä länsimainen psykologia kompastuu. Se korostaa että pitää opetella uudelleen luottamaan ja olemaan haavoittuva vaikka asia on juuri päinvastoin. Ihmiseen ei voi eikä pidäkään luottaa. Todellinen rakkaus löytyy henkiseltä ja hengelliseltä tasolta. Kun sen löytää, löytää myös henkisen vapauden. Tätä perustraumaa ei länsimainen psykologia kykene ratkaisemaan koska se toimii puhtaasti egon tasolla.
Hain #tunnelukkoterapia instassa. Hyvää viihdettä mutta ei juuri sisältöä.