Ulkopuolisuuden tunnelukko, tunnistatko itsessäi?

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan, enkä ole päässyt eroon. En tiedä, miten edes alkaa tätä lukkoa purkaa.

Olen ollut ulkopuolinen koko elämäni kaikkialla. Ihan pienestä lapsesta saakka olen kokenut, etten kuulu perheeseeni, että äidilleni on annettu synnäriltä mukaan väärä lapsi. Ulkonäkö todistaa toisin, mutta tunne on ollut aina vahva ja on sitä edelleen.

Kouluissa ja työelämässä olen aina helposti tutustunut ihmisiin, mutta jäänyt kuitenkin aina ulkopuolelle porukoista ns. varakaveriksi, jonka seura ei ole ikinä kelvannut sen koulu-/työympäristön ulkopuolella.

Minulla on puoliso, muttei yhtään ystävää, kaveria tai tuttavaa. Pitkään yritin löytää ystäviä ja tulla hyväksytyksi miehen kaveriporukkaan, johon kuuluu miehiä ja naisia, monet nykyään pariskuntia. Muiden "alkuperäisjäsenten" kumppanit on tuohon porukkaan otettu avosylin vastaan, minä ainoana jäin ulkopuoliseksi. Nykyään en enää viitsi edes yrittää, vaan jään suosiolla pois juhlista ym. menoista. Tuntuu niin kurjalta mennä illanviettoon kykkimään yksinään.

Uudet kaverisuhteet minulla kaatuu aina siihen, etten pidä yhteyttä. Jollei toisesta kuulu mitään, en minäkään uskalla laittaa viestiä/soittaa. Ajattelen, että kaikilla on jo niin paljon kavereita, ettei seuraani kaivata. Olen myös aika erikoinen persoona, mikä entisestään kaventaa mahdollisuuksia saada ystäviä.

Nykyään en siis enää yritäkään. Olen aika hyvin onnistunut uskottelemaan itseleni, etten mitään ystäviä edes tarvitse. Oikeasti haaveilen, että olisi ihmisiä, joita kutsua kylään. Meillä on iso talo, johon mahtuisi väkeä ja tykkään kokata ja leipoa. Olisi ihanaa viettää iltaa vaikka lautapelejä pelaten ja viiniä juoden tai mitä vaan, mutta en usko, että meille kukaan haluaisi tulla. Miehen kavereita jos tulee, lähden itse evakkoon, että saavat olla rauhassa ilman sitä outoa ulkopuolista tekemässä kaikkien olon hankalaksi.

Kuulostat kyllä oikeasti ihanalta!

Minustakin olisi kivaa saada talo täyteen ihmisiä, laittaa pata,-ja kattilakaupalla ruokaa, tarjota viiniä, ja nauttia ison porukan seurasta.

Itse asiassa meillä näin olikin muutama vuosi sitten.

Asuimme miehen työn vuoksi ulkomailla ja sosiaalista elämää riitti. Ystäväperheitä, tapahtumia miehen työn kautta, jne, jne.

Lisäksi ihanaa oli se, että juhliin, illanviettoihin, grillaamaan, rannalle, ravintolaan, jne. lapset olivat aina itsestään selvästi tervetulleet.

Suomessa olla möllötetään kotona. Kukaan ei käy missään, ketään ei tavata, ulkona ei syödä, uusia ihmisiä ei missään tapauksessa haluta elämään.

Lisäksi jokainen suorastaan kilpailee siitä kuinka introvertti onkaan.

Pesun kestävänä ekstroverttinäkin voi olla melkoisen ulkopuolinen ainakin Suomessa.

Ehkä työt vievät taas muille maille ja koti täyttyy taas seurallisista ihmisistä.

Tunnistan enkä ole päässyt eroon, vaikka se Tunne lukkosi-kirja olikin mielenkiintoinen. Totta kai luonne tässä ratkaisee, mutta väitän, että työpaikka- ja nuoruusajan kiusaaminen vaikuttaa. Olen huomannut luopuneeni yrittämästä. Mielenkiintoista huomata esimerkiksi se, että kun en itse neljään päivään aloittanut keskustelua työkavereiden kanssa, ei kukaan puhunut minulle sanaakaan.

Vierailija kirjoitti:

Itselleni on hengellisyys nykyään tärkeämmällä sijalla kuin ihmissuhteet. Olen pettynyt ystävyys- ja parisuhteisiin niin monta kertaa että ei kiitos enää. Olen pettynyt myös erilaisiin yhteisöihin nähtyäni kuinka tuhoisaa niissä vallitseva laumasieluisuus on. Olen pettynyt myös yhteiskuntaan koettuani henkilökohtaisesti kuinka epätasa-arvoinen ja epäoikeudenmukainen se voi olla.

Tunnen olevani onnellinen ja vapaa. Vietän aikaa ihmisten kanssa mutta en luota keneenkään enkä odota heiltä mitään. Näin on hyvä.

Kuulostaa eräänlaiselta "valaistumisen" tilalta. Olen itse päätymässä samaan monien kovien pettymysten jälkeen. Liika on liikaa.

Nostan tämän ketjun näin joulun eli "rakkauden juhlan" alla. Monelle se on ihmissuhteiden osalta jotain ihan muuta. Jouluna yksinäisyys ja pettymykset ihmissuhteissa korostuvat.

En tiedä onko kyse samasta asiasta, mutta olen aina kokenut vahvaa yksinäisyyttä. En missään nimessä oikeasti ole yksinäinen, minulla on puoliso, perhe, ystäviä. Silti jotenkin olen aina syvästi ymmärtänyt sen, kuinka yksin ihminen on. Kaiken minkä koen, koen yksin. Kukaan ei jaa sitä kokemusta kanssani samanlaisena kuin mitä minä sen koen, vaan jokaisella on oma, henkilökohtainen kokemuksensa aivan kaikesta. Tästä johtuen koen aina ja kaikkialla olevani yksin, ihan sama keitä muita on paikalla ja olenko osallisena tapahtumissa ja keskusteluissa. Olen aina ulkopuolella ja aina yksin. En enää kärsi asiasta, olen hyväksynyt sen ja tehnyt rauhan sen kanssa.

Se, tunne että et kuulu mihinkään etkä ole tärkeä, tulee siitä että et ole. Älkää aliarvioiko ihmiset omaa kykyänne ymmärtää sosiaalisia tilanteita ja yksipuolisia suhteitanne. Jos tuntuu sille että et ole tärkeä eikä sinusta välitetä se johtuu siitä, että olet oikeassa. Et saa muilta ihmisiltä minkäänlaista välittämistä ja olet päätellyt oikein. Voitaisiinko lopettaa tämä henkilökohtainen vastuullistaminen tilanteista jotka ei ole hallinnassamme?

Vierailija kirjoitti:

Nytvittuoikeesti. Oikein kukkistätien lässytysketju 😆

Tuliko sinulle ulkopuolinen olo?

Vierailija kirjoitti:

Nytvittuoikeesti. Oikein kukkistätien lässytysketju 😆

Sinulla on vain matala älykkyysosamäärä ja siksi et kykene pohtimaan mitään. Ei ole mikään meriitti olla tyhmä eikä kannata noin avoimesti sitä julistaa.

Ei kai moisesta pääse milloinkaan täydellisesti eroon.. Mukaan kuulumisen tarve on kuitenkin ihmisluonnolle luonnollista.

Ulkopuolisena on kurjaa, tiedän. :(

Olen ymmärtänyt sen, että itsensä ulkopuolelta haettu hyväksyntä ei vie pitkälle jos hyljeksii itseään.

Silloin ihminen on totaalisen yksinäinen jos kärsii ulkopuolisuudesta, eikä huoli itseään.

Vahvistan suhdettani itseeni, koska minä olen ainoa ihminen joka voin olla itselleni läsnä ja avuksi 24/7 ja 100%!

Jos kunnioittaa, arvostaa ja hyväksyy itsensä, ei toisten mielipiteillä, sanoilla ja teoilla ole enää mitään merkitystä, koska omat perustukset ovat niin vahvat kestämään muiden ongelmakäyttäytymistä.

Ja voi käydä lopulta niin, että ympäristökin alkaa arvostamaan, kun näkevät että kyseessä ei ole mikään yleinen sylkykuppi.

Itseensä kannattaa panostaa.