IS.n jatkuvat isovanhempien väkökulmasta kirjoitetut artikkelit välien katkeamisesta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin isovanhemmat kuvittelevat, että he ikänsä puolesta voivat "hallita" kaikkea. Todellisuudessa heillä ei ole MITÄÄN sanomista lastenlastensa asioihin. Toki asiaa auttaa, jos lasten vanhempien kanssa on hyvät välit. Mutta jos aletaan päteen, määräileen, haukkuun toisten valintoja, kyseenalaistaan jne... niin siinä sitä sitten ollaan. Vanhemmilta ihmisiltä puuttuu TÄYSIN toisten kunnioittaminen.

Tavallaan olet oikeassa, mutta oleellista tässä on se, että se itsenäistyminen omista vanhemmista pitää ihan oikeasti itse tehdä. Ei niin, että vanhempien seurassa taannutaan lapseksi uudestaan. Se juuri mahdollistaa tuon pätemisen.

Kun vaan on jämäkästi aikuinen eikä anna kohdella itseään lapsena, tuo lapsenlapsi-ongelma ratkeaa vähän itsestään. Ja kyllä, tämä on helppo sanoa, itse kipuilin ihan näitä samoja asioita aikoinaan kunnes terapian kautta vasta tajusin koko perhedynamiikan olevan vielä lapsuudenkodin kaltaista, vaikka olin omillani ollut melkein 10v ennenkuin lapset syntyivät.

Ei todellakaan toimi näin mitenkään yleisesti. Juu, on näitä jotka elävät liian kietoutuneena omiin vanhempiinsa, mikä aiheuttaa sitten ongelmia. Mutta paljon on myös näitä, jotka ovat aivan itsenäistyneet, mutta joiden vanhemmat eivät tajua tai hyväksy sitä.

Itsenäistyminen ja tunnetason Itsenäistyminen ovat kaksi eri asiaa. Tottakai on täysin häiriintyneitäkin isovanhempia, mutta valtaosa voisi olla aivan mukavia ja kunnioittavia, jos se itsenäistyminen olisi kunnolla tehty. On se uusi rooli sille ikääntyvälle vanhemmallekin alkaa kohdella omaa lastaan täysin aikuisena.

Kyllä minä tarkoitin juuri sitä emotionaalista itsenäistymistä. Aikuinen lapsi on voinut sen käydä läpi omalta osaltaan mutta hänen vanhempansa ei. Se on myös sen vanhemman vastuulla opetella hyväksymään oman lapsen aikuistuminen.

Se on molempien vastuulla.

Ja oikeasti, niihin vanhempiin tulisi oppia suhtautumaan kuin keneen tahansa itselle läheiseen aikuiseen. Vasta silloin on oikeasti ja aidosti irti. Ja se tarkoittaa, ettei oleteta heiltä esim jatkuvasti palveluksia, neuvoja ja mitä milloinkin. Ainakaan ilman vastavuoroisuutta.

Täälläkin näkee näitä avauksia, missä aikuiset ihmiset pokkana väittävät oman lapsen olevan aina tärkeintä ja menevän kaiken edelle. Myös aikuisena siis. Ei se niin voi mennä, vaan pitää olla aidosti itsenäinen aikuinen joka tavalla ja antaa niiden omien vanhempienkin elää omanlaista ja omannäköistä elämää ilman että aikuiset lapset jatkuvasti mankuvat jotain.

Ei tässä ketjussa ole puhuttu tilanteista, joissa isovanhemmilta on manguttu apua ja sitten valitettu avun laadusta tai isovanhempien rajattomuudesta. Se on eri ketjun aihe ja niitäkin ketjuja täällä näkee, joissa isovanhemmat valittavat lastensa tuollaisesta käytöksestä.

Luulen, että suurin osa näistä jotka täällä kertovat hankalista isovanhemmista olisivat aivan onnellisia ilman mitään hoito, tai taloudellista apua heiltä. Esim. minä olen vähentänyt roimasti kanssakäymistä toisen vanhempani kanssa, en tämän ketjun aiheiden takia vaan muiden syiden, eikä tulisi mieleenikään pyytää häneltä yhtään mitään. Tietenkään.

Monilla vastaajilla tuntuu olevan mielessä kuva, jossa hemmotellut lapset vaativat isovanhemmilta kaikkea ja samalöa valittavat ja uhkailevat tapaamisten rajoittamisella. Vaikka täällä on jo valtavasti viestejä jotka kertoo ihan toista tarinaa. Siltä rajattomalta mummolta/vaarilta ei todellakaan pyydellä mitään apua, kun ongelma on siinä miten saisi hänet pysymään kauempana ja olemaan väkisin tuputtamatta 'apua".

Me emme lopulta voi tietää millaisia taustoja täällä ihmisillä on ja miksi he ovat ajautuneet ongelmiin vanhempiensa kanssa joko lasten syntymän myötä tai aiemmin. On varmasti paljon oikeasti sellaisia, että vanhemmilla on vähintäänkin narsistisia piirteitä ja omia traumoja ehkä, joita puretaan lapsiin ja lapsenlapsiin. Ja kaikenlaisia jääriä, jotka eivät osaa päästää irti lapsistaan. Mutta näitäkin on nähty, jotka muka-aikuistuvat, eli asuvat joo omillaan, ja ehkä jopa tienataan omat rahat, mutta silti haetaan sitä vanhemman neuvoa ja hyväksyntää ja siunausta milloin millekin. Mennään vanhemman kotiin kuin omaan, koetaan oikeaksi puuttua vanhemman parisuhteeseen ja whatever.

Sitten kun niitä lapsia tulee, voidaan olla vielä aivan kummallisissa rooleissa. Isovanhempi näkee lapsensa ikuisena lapsena ja yhtäkkiä se aikuinen lapsi haluaakin olla "itsenäinen". Paljon helpompaa olisi, jos ei ryhdyttäisi vanhemmiksi ennenkuin on saatu välit omiin vanhempiin selvitettyä. Joko niin, että ollaan tosiaan niitä tasavertaisia aikuisia tai vaikka poikki välit, jos oikein inhottava tapaus kyseessä. Ei jätettäisi lapsia sukupolvien kipuilun keskelle.

En yhtään ymmärrä mitä alapeukutettavaa tässä on. Faktahan se on, että olisi erittäin hyvä aikuistua kunnolla ja selvittää ne välit omiin vanhempiin ja sukulaisiin ennenkuin itse lapsia tekee. Siis mikäli kyseessä on sellainen suku, jossa on tätä normaalia lasten aikuistumisen kipuilua eikä mitään sekopäitä. Näin vältytään siltä, että perheiden rajat ovat epäselviä ja joku päsmäröi toisen tontilla.

Kaikki muu johtaa siihen, että ollaan ylitiiviissä symbioosissa niiden vanhempien kanssa ja pidemmän päälle ahdistutaan. Tai riuhtaistaan siinä kohdassa kun niitä omia lapsia tulee, jolloin hyvää isovanhempisuhdetta on vaikea rakentaa ja ylläpitää.

Ja myös aikuisen lapsen on hyväksyttävä se, ettei aikuinen lapsi enää ole äitinsä tai isänsä elämän keskipiste, ihan niinkuin se vanhempi ei ole lapsensa elämän keskipiste sen itsenäistymisen jälkeen. Tai ei ainakaan pitäisi olla, kumminkaan päin.

Miksi etsit syytä vanhemmista väkisin?

Etkä siitä joka käyttäytyy asiattomasti?

Meillä esim anoppi vain sekosi vaihdevuotisena ja oma isäni sai eläkkeellejäämiskriisin. Kumpikin oireili päsmäröimällä yhtäkkiä meidän perheemme asioissa.

En etsi syytä kenestäkään. Yritän tuoda tähän keskusteluun sen näkökulman, että pitäytymällä riittävän erillisinä yksiköinä omista ja kumppanin vanhemmista, moni ongelma voidaan välttää. Ja riittävän erillisillä tarkoitan sitä, että jokaisen aikuisen täytyy kyetä määrittelemään ne rajat ja tuomaan ne esiin. Jos niitä ei sittenkään kunnioiteta, se on tietenkin paikka, missä pitää miettiä kannattaako yhteyttä pitää tai missä muodossa.

Ja erillään olo ei siis tarkoita etteikö voitaisi olla läheisiä ja tiiviisti. Vaan sitä, että ne omat rajat tehdään tiettäväksi. Monestihan vanhemmat kaipaavat enemmän lapsiaan kuin lapset vanhempiaan aikuisina ja siksi siinä voi olla kipuilua.

Sinä et nyt edes tajua mistä tässä ketjussa puhutaan.

Ei rajattomuus tai huono käytös tms ole kipuilua tai lapsen kaipuuta vaan ihmisen oma ongelma. Se ei edes liity perhern vanhempiin tai lapsiin, vaan sen asiattomasti käyttäytyvän tunnemaailmaan ja mielenterveyteen.

Tottakai mä tajuan. Rajattomuus on rajattomuutta ja liittyy siihen, että lasten ollessa vielä lapsia, aikuisen kuuluukin olla vähän rajaton - iän mukaan luonnollisesti. Ongelmia tulee siinä, jos luonnollinen kehitys erillisiksi ei etene teini-iän ja nuoren aikuisen elämän edetessä. Ja tähän liittyy lukuisia syitä, vanhempi voi olla rajaton suhteessa aikuiseen lapseensa tai toisinpäin tai molemmat. Mukana voi tottakai olla myös asenteita, mielenterveyden ongelmaa, luottamuspulaa ja vaikka mitä, mutta pohjimmiltaan kyse on aina siitä, ettei olla aidosti eriydytty.

Ja usko pois, tajuan aivan hyvin myös sen, että on vanhempia jotka kaikin keinoin pyrkivät estämään tämän. On narsistia, läheisriippuvaista ja vaikka mitä lievempää kontrollifriikkiä. Silloin se eriytyminen vaan vaatii järeämpää tyyliä, vaikka sitten viime hädässä välien jäädyttämistä kokonaan (ja jotta tajuaisitte, itsehän olen äitini sulkenut meidän elämästä täysin).

Kun esim meillä mies oli ihan eriytynyt. Muuttanut kotoa 18-vuotiaana, opiskellut, mennyt töihin, naimisiin jne.

Yhtäkkiä anoppi alkaa tulla oven taa 5.30 ja penkoa raivolla kaappeja ja lähettää ohjeistuksia.

Mikään tuossa anopin käytöksessä ei liittynyt minkään valtakunnan tasolla mieheni eriytymiseen tai eriytymättömyyteen.

No silloin siinä kohdassa pitää vaan asettaa uudelle käytökselle stoppi. Tehdä ne rajat taas kerran uudestaan. Tottakai joku mielenterveyden häiriö voi laukaista uudenlaista epämiellyttävää käytöstä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin isovanhemmat kuvittelevat, että he ikänsä puolesta voivat "hallita" kaikkea. Todellisuudessa heillä ei ole MITÄÄN sanomista lastenlastensa asioihin. Toki asiaa auttaa, jos lasten vanhempien kanssa on hyvät välit. Mutta jos aletaan päteen, määräileen, haukkuun toisten valintoja, kyseenalaistaan jne... niin siinä sitä sitten ollaan. Vanhemmilta ihmisiltä puuttuu TÄYSIN toisten kunnioittaminen.

Tavallaan olet oikeassa, mutta oleellista tässä on se, että se itsenäistyminen omista vanhemmista pitää ihan oikeasti itse tehdä. Ei niin, että vanhempien seurassa taannutaan lapseksi uudestaan. Se juuri mahdollistaa tuon pätemisen.

Kun vaan on jämäkästi aikuinen eikä anna kohdella itseään lapsena, tuo lapsenlapsi-ongelma ratkeaa vähän itsestään. Ja kyllä, tämä on helppo sanoa, itse kipuilin ihan näitä samoja asioita aikoinaan kunnes terapian kautta vasta tajusin koko perhedynamiikan olevan vielä lapsuudenkodin kaltaista, vaikka olin omillani ollut melkein 10v ennenkuin lapset syntyivät.

Ei todellakaan toimi näin mitenkään yleisesti. Juu, on näitä jotka elävät liian kietoutuneena omiin vanhempiinsa, mikä aiheuttaa sitten ongelmia. Mutta paljon on myös näitä, jotka ovat aivan itsenäistyneet, mutta joiden vanhemmat eivät tajua tai hyväksy sitä.

Itsenäistyminen ja tunnetason Itsenäistyminen ovat kaksi eri asiaa. Tottakai on täysin häiriintyneitäkin isovanhempia, mutta valtaosa voisi olla aivan mukavia ja kunnioittavia, jos se itsenäistyminen olisi kunnolla tehty. On se uusi rooli sille ikääntyvälle vanhemmallekin alkaa kohdella omaa lastaan täysin aikuisena.

Kyllä minä tarkoitin juuri sitä emotionaalista itsenäistymistä. Aikuinen lapsi on voinut sen käydä läpi omalta osaltaan mutta hänen vanhempansa ei. Se on myös sen vanhemman vastuulla opetella hyväksymään oman lapsen aikuistuminen.

Se on molempien vastuulla.

Ja oikeasti, niihin vanhempiin tulisi oppia suhtautumaan kuin keneen tahansa itselle läheiseen aikuiseen. Vasta silloin on oikeasti ja aidosti irti. Ja se tarkoittaa, ettei oleteta heiltä esim jatkuvasti palveluksia, neuvoja ja mitä milloinkin. Ainakaan ilman vastavuoroisuutta.

Täälläkin näkee näitä avauksia, missä aikuiset ihmiset pokkana väittävät oman lapsen olevan aina tärkeintä ja menevän kaiken edelle. Myös aikuisena siis. Ei se niin voi mennä, vaan pitää olla aidosti itsenäinen aikuinen joka tavalla ja antaa niiden omien vanhempienkin elää omanlaista ja omannäköistä elämää ilman että aikuiset lapset jatkuvasti mankuvat jotain.

Ei tässä ketjussa ole puhuttu tilanteista, joissa isovanhemmilta on manguttu apua ja sitten valitettu avun laadusta tai isovanhempien rajattomuudesta. Se on eri ketjun aihe ja niitäkin ketjuja täällä näkee, joissa isovanhemmat valittavat lastensa tuollaisesta käytöksestä.

Luulen, että suurin osa näistä jotka täällä kertovat hankalista isovanhemmista olisivat aivan onnellisia ilman mitään hoito, tai taloudellista apua heiltä. Esim. minä olen vähentänyt roimasti kanssakäymistä toisen vanhempani kanssa, en tämän ketjun aiheiden takia vaan muiden syiden, eikä tulisi mieleenikään pyytää häneltä yhtään mitään. Tietenkään.

Monilla vastaajilla tuntuu olevan mielessä kuva, jossa hemmotellut lapset vaativat isovanhemmilta kaikkea ja samalöa valittavat ja uhkailevat tapaamisten rajoittamisella. Vaikka täällä on jo valtavasti viestejä jotka kertoo ihan toista tarinaa. Siltä rajattomalta mummolta/vaarilta ei todellakaan pyydellä mitään apua, kun ongelma on siinä miten saisi hänet pysymään kauempana ja olemaan väkisin tuputtamatta 'apua".

Me emme lopulta voi tietää millaisia taustoja täällä ihmisillä on ja miksi he ovat ajautuneet ongelmiin vanhempiensa kanssa joko lasten syntymän myötä tai aiemmin. On varmasti paljon oikeasti sellaisia, että vanhemmilla on vähintäänkin narsistisia piirteitä ja omia traumoja ehkä, joita puretaan lapsiin ja lapsenlapsiin. Ja kaikenlaisia jääriä, jotka eivät osaa päästää irti lapsistaan. Mutta näitäkin on nähty, jotka muka-aikuistuvat, eli asuvat joo omillaan, ja ehkä jopa tienataan omat rahat, mutta silti haetaan sitä vanhemman neuvoa ja hyväksyntää ja siunausta milloin millekin. Mennään vanhemman kotiin kuin omaan, koetaan oikeaksi puuttua vanhemman parisuhteeseen ja whatever.

Sitten kun niitä lapsia tulee, voidaan olla vielä aivan kummallisissa rooleissa. Isovanhempi näkee lapsensa ikuisena lapsena ja yhtäkkiä se aikuinen lapsi haluaakin olla "itsenäinen". Paljon helpompaa olisi, jos ei ryhdyttäisi vanhemmiksi ennenkuin on saatu välit omiin vanhempiin selvitettyä. Joko niin, että ollaan tosiaan niitä tasavertaisia aikuisia tai vaikka poikki välit, jos oikein inhottava tapaus kyseessä. Ei jätettäisi lapsia sukupolvien kipuilun keskelle.

En yhtään ymmärrä mitä alapeukutettavaa tässä on. Faktahan se on, että olisi erittäin hyvä aikuistua kunnolla ja selvittää ne välit omiin vanhempiin ja sukulaisiin ennenkuin itse lapsia tekee. Siis mikäli kyseessä on sellainen suku, jossa on tätä normaalia lasten aikuistumisen kipuilua eikä mitään sekopäitä. Näin vältytään siltä, että perheiden rajat ovat epäselviä ja joku päsmäröi toisen tontilla.

Kaikki muu johtaa siihen, että ollaan ylitiiviissä symbioosissa niiden vanhempien kanssa ja pidemmän päälle ahdistutaan. Tai riuhtaistaan siinä kohdassa kun niitä omia lapsia tulee, jolloin hyvää isovanhempisuhdetta on vaikea rakentaa ja ylläpitää.

Ja myös aikuisen lapsen on hyväksyttävä se, ettei aikuinen lapsi enää ole äitinsä tai isänsä elämän keskipiste, ihan niinkuin se vanhempi ei ole lapsensa elämän keskipiste sen itsenäistymisen jälkeen. Tai ei ainakaan pitäisi olla, kumminkaan päin.

Miksi etsit syytä vanhemmista väkisin?

Etkä siitä joka käyttäytyy asiattomasti?

Meillä esim anoppi vain sekosi vaihdevuotisena ja oma isäni sai eläkkeellejäämiskriisin. Kumpikin oireili päsmäröimällä yhtäkkiä meidän perheemme asioissa.

En etsi syytä kenestäkään. Yritän tuoda tähän keskusteluun sen näkökulman, että pitäytymällä riittävän erillisinä yksiköinä omista ja kumppanin vanhemmista, moni ongelma voidaan välttää. Ja riittävän erillisillä tarkoitan sitä, että jokaisen aikuisen täytyy kyetä määrittelemään ne rajat ja tuomaan ne esiin. Jos niitä ei sittenkään kunnioiteta, se on tietenkin paikka, missä pitää miettiä kannattaako yhteyttä pitää tai missä muodossa.

Ja erillään olo ei siis tarkoita etteikö voitaisi olla läheisiä ja tiiviisti. Vaan sitä, että ne omat rajat tehdään tiettäväksi. Monestihan vanhemmat kaipaavat enemmän lapsiaan kuin lapset vanhempiaan aikuisina ja siksi siinä voi olla kipuilua.

Sinä et nyt edes tajua mistä tässä ketjussa puhutaan.

Ei rajattomuus tai huono käytös tms ole kipuilua tai lapsen kaipuuta vaan ihmisen oma ongelma. Se ei edes liity perhern vanhempiin tai lapsiin, vaan sen asiattomasti käyttäytyvän tunnemaailmaan ja mielenterveyteen.

Tottakai mä tajuan. Rajattomuus on rajattomuutta ja liittyy siihen, että lasten ollessa vielä lapsia, aikuisen kuuluukin olla vähän rajaton - iän mukaan luonnollisesti. Ongelmia tulee siinä, jos luonnollinen kehitys erillisiksi ei etene teini-iän ja nuoren aikuisen elämän edetessä. Ja tähän liittyy lukuisia syitä, vanhempi voi olla rajaton suhteessa aikuiseen lapseensa tai toisinpäin tai molemmat. Mukana voi tottakai olla myös asenteita, mielenterveyden ongelmaa, luottamuspulaa ja vaikka mitä, mutta pohjimmiltaan kyse on aina siitä, ettei olla aidosti eriydytty.

Ja usko pois, tajuan aivan hyvin myös sen, että on vanhempia jotka kaikin keinoin pyrkivät estämään tämän. On narsistia, läheisriippuvaista ja vaikka mitä lievempää kontrollifriikkiä. Silloin se eriytyminen vaan vaatii järeämpää tyyliä, vaikka sitten viime hädässä välien jäädyttämistä kokonaan (ja jotta tajuaisitte, itsehän olen äitini sulkenut meidän elämästä täysin).

Kun esim meillä mies oli ihan eriytynyt. Muuttanut kotoa 18-vuotiaana, opiskellut, mennyt töihin, naimisiin jne.

Yhtäkkiä anoppi alkaa tulla oven taa 5.30 ja penkoa raivolla kaappeja ja lähettää ohjeistuksia.

Mikään tuossa anopin käytöksessä ei liittynyt minkään valtakunnan tasolla mieheni eriytymiseen tai eriytymättömyyteen.

No silloin siinä kohdassa pitää vaan asettaa uudelle käytökselle stoppi. Tehdä ne rajat taas kerran uudestaan. Tottakai joku mielenterveyden häiriö voi laukaista uudenlaista epämiellyttävää käytöstä.

Miksi sitten paasaat siitä miten eriytyminen on kesken ja siitä kaikki riippuu. Ikävästi käyttäytyvä ihminen on aina ensisijaisesti ihan itse vastuussa käytöksestään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin isovanhemmat kuvittelevat, että he ikänsä puolesta voivat "hallita" kaikkea. Todellisuudessa heillä ei ole MITÄÄN sanomista lastenlastensa asioihin. Toki asiaa auttaa, jos lasten vanhempien kanssa on hyvät välit. Mutta jos aletaan päteen, määräileen, haukkuun toisten valintoja, kyseenalaistaan jne... niin siinä sitä sitten ollaan. Vanhemmilta ihmisiltä puuttuu TÄYSIN toisten kunnioittaminen.

Tavallaan olet oikeassa, mutta oleellista tässä on se, että se itsenäistyminen omista vanhemmista pitää ihan oikeasti itse tehdä. Ei niin, että vanhempien seurassa taannutaan lapseksi uudestaan. Se juuri mahdollistaa tuon pätemisen.

Kun vaan on jämäkästi aikuinen eikä anna kohdella itseään lapsena, tuo lapsenlapsi-ongelma ratkeaa vähän itsestään. Ja kyllä, tämä on helppo sanoa, itse kipuilin ihan näitä samoja asioita aikoinaan kunnes terapian kautta vasta tajusin koko perhedynamiikan olevan vielä lapsuudenkodin kaltaista, vaikka olin omillani ollut melkein 10v ennenkuin lapset syntyivät.

Ei todellakaan toimi näin mitenkään yleisesti. Juu, on näitä jotka elävät liian kietoutuneena omiin vanhempiinsa, mikä aiheuttaa sitten ongelmia. Mutta paljon on myös näitä, jotka ovat aivan itsenäistyneet, mutta joiden vanhemmat eivät tajua tai hyväksy sitä.

Itsenäistyminen ja tunnetason Itsenäistyminen ovat kaksi eri asiaa. Tottakai on täysin häiriintyneitäkin isovanhempia, mutta valtaosa voisi olla aivan mukavia ja kunnioittavia, jos se itsenäistyminen olisi kunnolla tehty. On se uusi rooli sille ikääntyvälle vanhemmallekin alkaa kohdella omaa lastaan täysin aikuisena.

Kyllä minä tarkoitin juuri sitä emotionaalista itsenäistymistä. Aikuinen lapsi on voinut sen käydä läpi omalta osaltaan mutta hänen vanhempansa ei. Se on myös sen vanhemman vastuulla opetella hyväksymään oman lapsen aikuistuminen.

Se on molempien vastuulla.

Ja oikeasti, niihin vanhempiin tulisi oppia suhtautumaan kuin keneen tahansa itselle läheiseen aikuiseen. Vasta silloin on oikeasti ja aidosti irti. Ja se tarkoittaa, ettei oleteta heiltä esim jatkuvasti palveluksia, neuvoja ja mitä milloinkin. Ainakaan ilman vastavuoroisuutta.

Täälläkin näkee näitä avauksia, missä aikuiset ihmiset pokkana väittävät oman lapsen olevan aina tärkeintä ja menevän kaiken edelle. Myös aikuisena siis. Ei se niin voi mennä, vaan pitää olla aidosti itsenäinen aikuinen joka tavalla ja antaa niiden omien vanhempienkin elää omanlaista ja omannäköistä elämää ilman että aikuiset lapset jatkuvasti mankuvat jotain.

Ei tässä ketjussa ole puhuttu tilanteista, joissa isovanhemmilta on manguttu apua ja sitten valitettu avun laadusta tai isovanhempien rajattomuudesta. Se on eri ketjun aihe ja niitäkin ketjuja täällä näkee, joissa isovanhemmat valittavat lastensa tuollaisesta käytöksestä.

Luulen, että suurin osa näistä jotka täällä kertovat hankalista isovanhemmista olisivat aivan onnellisia ilman mitään hoito, tai taloudellista apua heiltä. Esim. minä olen vähentänyt roimasti kanssakäymistä toisen vanhempani kanssa, en tämän ketjun aiheiden takia vaan muiden syiden, eikä tulisi mieleenikään pyytää häneltä yhtään mitään. Tietenkään.

Monilla vastaajilla tuntuu olevan mielessä kuva, jossa hemmotellut lapset vaativat isovanhemmilta kaikkea ja samalöa valittavat ja uhkailevat tapaamisten rajoittamisella. Vaikka täällä on jo valtavasti viestejä jotka kertoo ihan toista tarinaa. Siltä rajattomalta mummolta/vaarilta ei todellakaan pyydellä mitään apua, kun ongelma on siinä miten saisi hänet pysymään kauempana ja olemaan väkisin tuputtamatta 'apua".

Me emme lopulta voi tietää millaisia taustoja täällä ihmisillä on ja miksi he ovat ajautuneet ongelmiin vanhempiensa kanssa joko lasten syntymän myötä tai aiemmin. On varmasti paljon oikeasti sellaisia, että vanhemmilla on vähintäänkin narsistisia piirteitä ja omia traumoja ehkä, joita puretaan lapsiin ja lapsenlapsiin. Ja kaikenlaisia jääriä, jotka eivät osaa päästää irti lapsistaan. Mutta näitäkin on nähty, jotka muka-aikuistuvat, eli asuvat joo omillaan, ja ehkä jopa tienataan omat rahat, mutta silti haetaan sitä vanhemman neuvoa ja hyväksyntää ja siunausta milloin millekin. Mennään vanhemman kotiin kuin omaan, koetaan oikeaksi puuttua vanhemman parisuhteeseen ja whatever.

Sitten kun niitä lapsia tulee, voidaan olla vielä aivan kummallisissa rooleissa. Isovanhempi näkee lapsensa ikuisena lapsena ja yhtäkkiä se aikuinen lapsi haluaakin olla "itsenäinen". Paljon helpompaa olisi, jos ei ryhdyttäisi vanhemmiksi ennenkuin on saatu välit omiin vanhempiin selvitettyä. Joko niin, että ollaan tosiaan niitä tasavertaisia aikuisia tai vaikka poikki välit, jos oikein inhottava tapaus kyseessä. Ei jätettäisi lapsia sukupolvien kipuilun keskelle.

En yhtään ymmärrä mitä alapeukutettavaa tässä on. Faktahan se on, että olisi erittäin hyvä aikuistua kunnolla ja selvittää ne välit omiin vanhempiin ja sukulaisiin ennenkuin itse lapsia tekee. Siis mikäli kyseessä on sellainen suku, jossa on tätä normaalia lasten aikuistumisen kipuilua eikä mitään sekopäitä. Näin vältytään siltä, että perheiden rajat ovat epäselviä ja joku päsmäröi toisen tontilla.

Kaikki muu johtaa siihen, että ollaan ylitiiviissä symbioosissa niiden vanhempien kanssa ja pidemmän päälle ahdistutaan. Tai riuhtaistaan siinä kohdassa kun niitä omia lapsia tulee, jolloin hyvää isovanhempisuhdetta on vaikea rakentaa ja ylläpitää.

Ja myös aikuisen lapsen on hyväksyttävä se, ettei aikuinen lapsi enää ole äitinsä tai isänsä elämän keskipiste, ihan niinkuin se vanhempi ei ole lapsensa elämän keskipiste sen itsenäistymisen jälkeen. Tai ei ainakaan pitäisi olla, kumminkaan päin.

Miksi etsit syytä vanhemmista väkisin?

Etkä siitä joka käyttäytyy asiattomasti?

Meillä esim anoppi vain sekosi vaihdevuotisena ja oma isäni sai eläkkeellejäämiskriisin. Kumpikin oireili päsmäröimällä yhtäkkiä meidän perheemme asioissa.

En etsi syytä kenestäkään. Yritän tuoda tähän keskusteluun sen näkökulman, että pitäytymällä riittävän erillisinä yksiköinä omista ja kumppanin vanhemmista, moni ongelma voidaan välttää. Ja riittävän erillisillä tarkoitan sitä, että jokaisen aikuisen täytyy kyetä määrittelemään ne rajat ja tuomaan ne esiin. Jos niitä ei sittenkään kunnioiteta, se on tietenkin paikka, missä pitää miettiä kannattaako yhteyttä pitää tai missä muodossa.

Ja erillään olo ei siis tarkoita etteikö voitaisi olla läheisiä ja tiiviisti. Vaan sitä, että ne omat rajat tehdään tiettäväksi. Monestihan vanhemmat kaipaavat enemmän lapsiaan kuin lapset vanhempiaan aikuisina ja siksi siinä voi olla kipuilua.

Sinä et nyt edes tajua mistä tässä ketjussa puhutaan.

Ei rajattomuus tai huono käytös tms ole kipuilua tai lapsen kaipuuta vaan ihmisen oma ongelma. Se ei edes liity perhern vanhempiin tai lapsiin, vaan sen asiattomasti käyttäytyvän tunnemaailmaan ja mielenterveyteen.

Tottakai mä tajuan. Rajattomuus on rajattomuutta ja liittyy siihen, että lasten ollessa vielä lapsia, aikuisen kuuluukin olla vähän rajaton - iän mukaan luonnollisesti. Ongelmia tulee siinä, jos luonnollinen kehitys erillisiksi ei etene teini-iän ja nuoren aikuisen elämän edetessä. Ja tähän liittyy lukuisia syitä, vanhempi voi olla rajaton suhteessa aikuiseen lapseensa tai toisinpäin tai molemmat. Mukana voi tottakai olla myös asenteita, mielenterveyden ongelmaa, luottamuspulaa ja vaikka mitä, mutta pohjimmiltaan kyse on aina siitä, ettei olla aidosti eriydytty.

Ja usko pois, tajuan aivan hyvin myös sen, että on vanhempia jotka kaikin keinoin pyrkivät estämään tämän. On narsistia, läheisriippuvaista ja vaikka mitä lievempää kontrollifriikkiä. Silloin se eriytyminen vaan vaatii järeämpää tyyliä, vaikka sitten viime hädässä välien jäädyttämistä kokonaan (ja jotta tajuaisitte, itsehän olen äitini sulkenut meidän elämästä täysin).

Kun esim meillä mies oli ihan eriytynyt. Muuttanut kotoa 18-vuotiaana, opiskellut, mennyt töihin, naimisiin jne.

Yhtäkkiä anoppi alkaa tulla oven taa 5.30 ja penkoa raivolla kaappeja ja lähettää ohjeistuksia.

Mikään tuossa anopin käytöksessä ei liittynyt minkään valtakunnan tasolla mieheni eriytymiseen tai eriytymättömyyteen.

Olen eri kuin tuo jolle vastasit, mutta oikeastaan nuo opiskelut, parisuhteet ja vastaavat eivät välttämättä ole mikään merkki eriytymisestä. Itse oikeastaan vasta reilusti 30+ vuotiaana pystyin muodostamaan omia mielipiteitä ilman, että mietin mitäköhän vanhemmat tästä ajattelisivat. Tai pystyin heidän satunnaiset krittisemmät kommenttinsa sivuuttamaan ja luottamaan omiin valintoihini. Ja minulla sentään on oikein mukavat ja leppoisat vanhemmat, jotka hyvin vähän ovat arvostelleet tai tuputtaneet näkemyksiään. Se on vaan se toimintamalli, kun on tottunut luottamaan ja nojaamaan vanhempiensa käsityksiin. Enkä sano, että miehelläsi olisi näin, mutta hyvin moni on vielä 20-30v aika kiinni vanhemmissaan henkisellä tasolla. Eikä se ole siis pelkästään huono asia niin kauan kuin ne vanhemmat ovat fiksuja ja ystävällisiä ihmisiä, eivätkä tahallaan tai vahingossa hyväksikäytä sitä nuoren aikuisen tiettyä epävarmuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin isovanhemmat kuvittelevat, että he ikänsä puolesta voivat "hallita" kaikkea. Todellisuudessa heillä ei ole MITÄÄN sanomista lastenlastensa asioihin. Toki asiaa auttaa, jos lasten vanhempien kanssa on hyvät välit. Mutta jos aletaan päteen, määräileen, haukkuun toisten valintoja, kyseenalaistaan jne... niin siinä sitä sitten ollaan. Vanhemmilta ihmisiltä puuttuu TÄYSIN toisten kunnioittaminen.

Tavallaan olet oikeassa, mutta oleellista tässä on se, että se itsenäistyminen omista vanhemmista pitää ihan oikeasti itse tehdä. Ei niin, että vanhempien seurassa taannutaan lapseksi uudestaan. Se juuri mahdollistaa tuon pätemisen.

Kun vaan on jämäkästi aikuinen eikä anna kohdella itseään lapsena, tuo lapsenlapsi-ongelma ratkeaa vähän itsestään. Ja kyllä, tämä on helppo sanoa, itse kipuilin ihan näitä samoja asioita aikoinaan kunnes terapian kautta vasta tajusin koko perhedynamiikan olevan vielä lapsuudenkodin kaltaista, vaikka olin omillani ollut melkein 10v ennenkuin lapset syntyivät.

Ei todellakaan toimi näin mitenkään yleisesti. Juu, on näitä jotka elävät liian kietoutuneena omiin vanhempiinsa, mikä aiheuttaa sitten ongelmia. Mutta paljon on myös näitä, jotka ovat aivan itsenäistyneet, mutta joiden vanhemmat eivät tajua tai hyväksy sitä.

Itsenäistyminen ja tunnetason Itsenäistyminen ovat kaksi eri asiaa. Tottakai on täysin häiriintyneitäkin isovanhempia, mutta valtaosa voisi olla aivan mukavia ja kunnioittavia, jos se itsenäistyminen olisi kunnolla tehty. On se uusi rooli sille ikääntyvälle vanhemmallekin alkaa kohdella omaa lastaan täysin aikuisena.

Kyllä minä tarkoitin juuri sitä emotionaalista itsenäistymistä. Aikuinen lapsi on voinut sen käydä läpi omalta osaltaan mutta hänen vanhempansa ei. Se on myös sen vanhemman vastuulla opetella hyväksymään oman lapsen aikuistuminen.

Se on molempien vastuulla.

Ja oikeasti, niihin vanhempiin tulisi oppia suhtautumaan kuin keneen tahansa itselle läheiseen aikuiseen. Vasta silloin on oikeasti ja aidosti irti. Ja se tarkoittaa, ettei oleteta heiltä esim jatkuvasti palveluksia, neuvoja ja mitä milloinkin. Ainakaan ilman vastavuoroisuutta.

Täälläkin näkee näitä avauksia, missä aikuiset ihmiset pokkana väittävät oman lapsen olevan aina tärkeintä ja menevän kaiken edelle. Myös aikuisena siis. Ei se niin voi mennä, vaan pitää olla aidosti itsenäinen aikuinen joka tavalla ja antaa niiden omien vanhempienkin elää omanlaista ja omannäköistä elämää ilman että aikuiset lapset jatkuvasti mankuvat jotain.

Ei tässä ketjussa ole puhuttu tilanteista, joissa isovanhemmilta on manguttu apua ja sitten valitettu avun laadusta tai isovanhempien rajattomuudesta. Se on eri ketjun aihe ja niitäkin ketjuja täällä näkee, joissa isovanhemmat valittavat lastensa tuollaisesta käytöksestä.

Luulen, että suurin osa näistä jotka täällä kertovat hankalista isovanhemmista olisivat aivan onnellisia ilman mitään hoito, tai taloudellista apua heiltä. Esim. minä olen vähentänyt roimasti kanssakäymistä toisen vanhempani kanssa, en tämän ketjun aiheiden takia vaan muiden syiden, eikä tulisi mieleenikään pyytää häneltä yhtään mitään. Tietenkään.

Monilla vastaajilla tuntuu olevan mielessä kuva, jossa hemmotellut lapset vaativat isovanhemmilta kaikkea ja samalöa valittavat ja uhkailevat tapaamisten rajoittamisella. Vaikka täällä on jo valtavasti viestejä jotka kertoo ihan toista tarinaa. Siltä rajattomalta mummolta/vaarilta ei todellakaan pyydellä mitään apua, kun ongelma on siinä miten saisi hänet pysymään kauempana ja olemaan väkisin tuputtamatta 'apua".

Me emme lopulta voi tietää millaisia taustoja täällä ihmisillä on ja miksi he ovat ajautuneet ongelmiin vanhempiensa kanssa joko lasten syntymän myötä tai aiemmin. On varmasti paljon oikeasti sellaisia, että vanhemmilla on vähintäänkin narsistisia piirteitä ja omia traumoja ehkä, joita puretaan lapsiin ja lapsenlapsiin. Ja kaikenlaisia jääriä, jotka eivät osaa päästää irti lapsistaan. Mutta näitäkin on nähty, jotka muka-aikuistuvat, eli asuvat joo omillaan, ja ehkä jopa tienataan omat rahat, mutta silti haetaan sitä vanhemman neuvoa ja hyväksyntää ja siunausta milloin millekin. Mennään vanhemman kotiin kuin omaan, koetaan oikeaksi puuttua vanhemman parisuhteeseen ja whatever.

Sitten kun niitä lapsia tulee, voidaan olla vielä aivan kummallisissa rooleissa. Isovanhempi näkee lapsensa ikuisena lapsena ja yhtäkkiä se aikuinen lapsi haluaakin olla "itsenäinen". Paljon helpompaa olisi, jos ei ryhdyttäisi vanhemmiksi ennenkuin on saatu välit omiin vanhempiin selvitettyä. Joko niin, että ollaan tosiaan niitä tasavertaisia aikuisia tai vaikka poikki välit, jos oikein inhottava tapaus kyseessä. Ei jätettäisi lapsia sukupolvien kipuilun keskelle.

En yhtään ymmärrä mitä alapeukutettavaa tässä on. Faktahan se on, että olisi erittäin hyvä aikuistua kunnolla ja selvittää ne välit omiin vanhempiin ja sukulaisiin ennenkuin itse lapsia tekee. Siis mikäli kyseessä on sellainen suku, jossa on tätä normaalia lasten aikuistumisen kipuilua eikä mitään sekopäitä. Näin vältytään siltä, että perheiden rajat ovat epäselviä ja joku päsmäröi toisen tontilla.

Kaikki muu johtaa siihen, että ollaan ylitiiviissä symbioosissa niiden vanhempien kanssa ja pidemmän päälle ahdistutaan. Tai riuhtaistaan siinä kohdassa kun niitä omia lapsia tulee, jolloin hyvää isovanhempisuhdetta on vaikea rakentaa ja ylläpitää.

Ja myös aikuisen lapsen on hyväksyttävä se, ettei aikuinen lapsi enää ole äitinsä tai isänsä elämän keskipiste, ihan niinkuin se vanhempi ei ole lapsensa elämän keskipiste sen itsenäistymisen jälkeen. Tai ei ainakaan pitäisi olla, kumminkaan päin.

Miksi etsit syytä vanhemmista väkisin?

Etkä siitä joka käyttäytyy asiattomasti?

Meillä esim anoppi vain sekosi vaihdevuotisena ja oma isäni sai eläkkeellejäämiskriisin. Kumpikin oireili päsmäröimällä yhtäkkiä meidän perheemme asioissa.

En etsi syytä kenestäkään. Yritän tuoda tähän keskusteluun sen näkökulman, että pitäytymällä riittävän erillisinä yksiköinä omista ja kumppanin vanhemmista, moni ongelma voidaan välttää. Ja riittävän erillisillä tarkoitan sitä, että jokaisen aikuisen täytyy kyetä määrittelemään ne rajat ja tuomaan ne esiin. Jos niitä ei sittenkään kunnioiteta, se on tietenkin paikka, missä pitää miettiä kannattaako yhteyttä pitää tai missä muodossa.

Ja erillään olo ei siis tarkoita etteikö voitaisi olla läheisiä ja tiiviisti. Vaan sitä, että ne omat rajat tehdään tiettäväksi. Monestihan vanhemmat kaipaavat enemmän lapsiaan kuin lapset vanhempiaan aikuisina ja siksi siinä voi olla kipuilua.

Sinä et nyt edes tajua mistä tässä ketjussa puhutaan.

Ei rajattomuus tai huono käytös tms ole kipuilua tai lapsen kaipuuta vaan ihmisen oma ongelma. Se ei edes liity perhern vanhempiin tai lapsiin, vaan sen asiattomasti käyttäytyvän tunnemaailmaan ja mielenterveyteen.

Tottakai mä tajuan. Rajattomuus on rajattomuutta ja liittyy siihen, että lasten ollessa vielä lapsia, aikuisen kuuluukin olla vähän rajaton - iän mukaan luonnollisesti. Ongelmia tulee siinä, jos luonnollinen kehitys erillisiksi ei etene teini-iän ja nuoren aikuisen elämän edetessä. Ja tähän liittyy lukuisia syitä, vanhempi voi olla rajaton suhteessa aikuiseen lapseensa tai toisinpäin tai molemmat. Mukana voi tottakai olla myös asenteita, mielenterveyden ongelmaa, luottamuspulaa ja vaikka mitä, mutta pohjimmiltaan kyse on aina siitä, ettei olla aidosti eriydytty.

Ja usko pois, tajuan aivan hyvin myös sen, että on vanhempia jotka kaikin keinoin pyrkivät estämään tämän. On narsistia, läheisriippuvaista ja vaikka mitä lievempää kontrollifriikkiä. Silloin se eriytyminen vaan vaatii järeämpää tyyliä, vaikka sitten viime hädässä välien jäädyttämistä kokonaan (ja jotta tajuaisitte, itsehän olen äitini sulkenut meidän elämästä täysin).

Kun esim meillä mies oli ihan eriytynyt. Muuttanut kotoa 18-vuotiaana, opiskellut, mennyt töihin, naimisiin jne.

Yhtäkkiä anoppi alkaa tulla oven taa 5.30 ja penkoa raivolla kaappeja ja lähettää ohjeistuksia.

Mikään tuossa anopin käytöksessä ei liittynyt minkään valtakunnan tasolla mieheni eriytymiseen tai eriytymättömyyteen.

Olen eri kuin tuo jolle vastasit, mutta oikeastaan nuo opiskelut, parisuhteet ja vastaavat eivät välttämättä ole mikään merkki eriytymisestä. Itse oikeastaan vasta reilusti 30+ vuotiaana pystyin muodostamaan omia mielipiteitä ilman, että mietin mitäköhän vanhemmat tästä ajattelisivat. Tai pystyin heidän satunnaiset krittisemmät kommenttinsa sivuuttamaan ja luottamaan omiin valintoihini. Ja minulla sentään on oikein mukavat ja leppoisat vanhemmat, jotka hyvin vähän ovat arvostelleet tai tuputtaneet näkemyksiään. Se on vaan se toimintamalli, kun on tottunut luottamaan ja nojaamaan vanhempiensa käsityksiin. Enkä sano, että miehelläsi olisi näin, mutta hyvin moni on vielä 20-30v aika kiinni vanhemmissaan henkisellä tasolla. Eikä se ole siis pelkästään huono asia niin kauan kuin ne vanhemmat ovat fiksuja ja ystävällisiä ihmisiä, eivätkä tahallaan tai vahingossa hyväksikäytä sitä nuoren aikuisen tiettyä epävarmuutta.

Niin. Sinä. Ei kaikki.

Me emme olleet vanhemmissamme millään tavalla kiinni enää. Ei mies. En minä.

Ihmisellä on monia tyypillisiä kriisejä vanhetessaan: sairaudet, eläkkeellejäänti, viimeinekin lapsi muuttaa kotoa, yhtäkkiä istutaankin tarpeettomana kotona kahden ja se aviomieskin tympii... silloin keksitään että hei, onhan mulla se poikakin ja yritetään täyttää se oma tyhjä elämä kaappaamalla pojan elämä. Näin minä näkisin, että siinä kävi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin isovanhemmat kuvittelevat, että he ikänsä puolesta voivat "hallita" kaikkea. Todellisuudessa heillä ei ole MITÄÄN sanomista lastenlastensa asioihin. Toki asiaa auttaa, jos lasten vanhempien kanssa on hyvät välit. Mutta jos aletaan päteen, määräileen, haukkuun toisten valintoja, kyseenalaistaan jne... niin siinä sitä sitten ollaan. Vanhemmilta ihmisiltä puuttuu TÄYSIN toisten kunnioittaminen.

Tavallaan olet oikeassa, mutta oleellista tässä on se, että se itsenäistyminen omista vanhemmista pitää ihan oikeasti itse tehdä. Ei niin, että vanhempien seurassa taannutaan lapseksi uudestaan. Se juuri mahdollistaa tuon pätemisen.

Kun vaan on jämäkästi aikuinen eikä anna kohdella itseään lapsena, tuo lapsenlapsi-ongelma ratkeaa vähän itsestään. Ja kyllä, tämä on helppo sanoa, itse kipuilin ihan näitä samoja asioita aikoinaan kunnes terapian kautta vasta tajusin koko perhedynamiikan olevan vielä lapsuudenkodin kaltaista, vaikka olin omillani ollut melkein 10v ennenkuin lapset syntyivät.

Ei todellakaan toimi näin mitenkään yleisesti. Juu, on näitä jotka elävät liian kietoutuneena omiin vanhempiinsa, mikä aiheuttaa sitten ongelmia. Mutta paljon on myös näitä, jotka ovat aivan itsenäistyneet, mutta joiden vanhemmat eivät tajua tai hyväksy sitä.

Itsenäistyminen ja tunnetason Itsenäistyminen ovat kaksi eri asiaa. Tottakai on täysin häiriintyneitäkin isovanhempia, mutta valtaosa voisi olla aivan mukavia ja kunnioittavia, jos se itsenäistyminen olisi kunnolla tehty. On se uusi rooli sille ikääntyvälle vanhemmallekin alkaa kohdella omaa lastaan täysin aikuisena.

Kyllä minä tarkoitin juuri sitä emotionaalista itsenäistymistä. Aikuinen lapsi on voinut sen käydä läpi omalta osaltaan mutta hänen vanhempansa ei. Se on myös sen vanhemman vastuulla opetella hyväksymään oman lapsen aikuistuminen.

Se on molempien vastuulla.

Ja oikeasti, niihin vanhempiin tulisi oppia suhtautumaan kuin keneen tahansa itselle läheiseen aikuiseen. Vasta silloin on oikeasti ja aidosti irti. Ja se tarkoittaa, ettei oleteta heiltä esim jatkuvasti palveluksia, neuvoja ja mitä milloinkin. Ainakaan ilman vastavuoroisuutta.

Täälläkin näkee näitä avauksia, missä aikuiset ihmiset pokkana väittävät oman lapsen olevan aina tärkeintä ja menevän kaiken edelle. Myös aikuisena siis. Ei se niin voi mennä, vaan pitää olla aidosti itsenäinen aikuinen joka tavalla ja antaa niiden omien vanhempienkin elää omanlaista ja omannäköistä elämää ilman että aikuiset lapset jatkuvasti mankuvat jotain.

Ei tässä ketjussa ole puhuttu tilanteista, joissa isovanhemmilta on manguttu apua ja sitten valitettu avun laadusta tai isovanhempien rajattomuudesta. Se on eri ketjun aihe ja niitäkin ketjuja täällä näkee, joissa isovanhemmat valittavat lastensa tuollaisesta käytöksestä.

Luulen, että suurin osa näistä jotka täällä kertovat hankalista isovanhemmista olisivat aivan onnellisia ilman mitään hoito, tai taloudellista apua heiltä. Esim. minä olen vähentänyt roimasti kanssakäymistä toisen vanhempani kanssa, en tämän ketjun aiheiden takia vaan muiden syiden, eikä tulisi mieleenikään pyytää häneltä yhtään mitään. Tietenkään.

Monilla vastaajilla tuntuu olevan mielessä kuva, jossa hemmotellut lapset vaativat isovanhemmilta kaikkea ja samalöa valittavat ja uhkailevat tapaamisten rajoittamisella. Vaikka täällä on jo valtavasti viestejä jotka kertoo ihan toista tarinaa. Siltä rajattomalta mummolta/vaarilta ei todellakaan pyydellä mitään apua, kun ongelma on siinä miten saisi hänet pysymään kauempana ja olemaan väkisin tuputtamatta 'apua".

Me emme lopulta voi tietää millaisia taustoja täällä ihmisillä on ja miksi he ovat ajautuneet ongelmiin vanhempiensa kanssa joko lasten syntymän myötä tai aiemmin. On varmasti paljon oikeasti sellaisia, että vanhemmilla on vähintäänkin narsistisia piirteitä ja omia traumoja ehkä, joita puretaan lapsiin ja lapsenlapsiin. Ja kaikenlaisia jääriä, jotka eivät osaa päästää irti lapsistaan. Mutta näitäkin on nähty, jotka muka-aikuistuvat, eli asuvat joo omillaan, ja ehkä jopa tienataan omat rahat, mutta silti haetaan sitä vanhemman neuvoa ja hyväksyntää ja siunausta milloin millekin. Mennään vanhemman kotiin kuin omaan, koetaan oikeaksi puuttua vanhemman parisuhteeseen ja whatever.

Sitten kun niitä lapsia tulee, voidaan olla vielä aivan kummallisissa rooleissa. Isovanhempi näkee lapsensa ikuisena lapsena ja yhtäkkiä se aikuinen lapsi haluaakin olla "itsenäinen". Paljon helpompaa olisi, jos ei ryhdyttäisi vanhemmiksi ennenkuin on saatu välit omiin vanhempiin selvitettyä. Joko niin, että ollaan tosiaan niitä tasavertaisia aikuisia tai vaikka poikki välit, jos oikein inhottava tapaus kyseessä. Ei jätettäisi lapsia sukupolvien kipuilun keskelle.

En yhtään ymmärrä mitä alapeukutettavaa tässä on. Faktahan se on, että olisi erittäin hyvä aikuistua kunnolla ja selvittää ne välit omiin vanhempiin ja sukulaisiin ennenkuin itse lapsia tekee. Siis mikäli kyseessä on sellainen suku, jossa on tätä normaalia lasten aikuistumisen kipuilua eikä mitään sekopäitä. Näin vältytään siltä, että perheiden rajat ovat epäselviä ja joku päsmäröi toisen tontilla.

Kaikki muu johtaa siihen, että ollaan ylitiiviissä symbioosissa niiden vanhempien kanssa ja pidemmän päälle ahdistutaan. Tai riuhtaistaan siinä kohdassa kun niitä omia lapsia tulee, jolloin hyvää isovanhempisuhdetta on vaikea rakentaa ja ylläpitää.

Ja myös aikuisen lapsen on hyväksyttävä se, ettei aikuinen lapsi enää ole äitinsä tai isänsä elämän keskipiste, ihan niinkuin se vanhempi ei ole lapsensa elämän keskipiste sen itsenäistymisen jälkeen. Tai ei ainakaan pitäisi olla, kumminkaan päin.

Miksi etsit syytä vanhemmista väkisin?

Etkä siitä joka käyttäytyy asiattomasti?

Meillä esim anoppi vain sekosi vaihdevuotisena ja oma isäni sai eläkkeellejäämiskriisin. Kumpikin oireili päsmäröimällä yhtäkkiä meidän perheemme asioissa.

En etsi syytä kenestäkään. Yritän tuoda tähän keskusteluun sen näkökulman, että pitäytymällä riittävän erillisinä yksiköinä omista ja kumppanin vanhemmista, moni ongelma voidaan välttää. Ja riittävän erillisillä tarkoitan sitä, että jokaisen aikuisen täytyy kyetä määrittelemään ne rajat ja tuomaan ne esiin. Jos niitä ei sittenkään kunnioiteta, se on tietenkin paikka, missä pitää miettiä kannattaako yhteyttä pitää tai missä muodossa.

Ja erillään olo ei siis tarkoita etteikö voitaisi olla läheisiä ja tiiviisti. Vaan sitä, että ne omat rajat tehdään tiettäväksi. Monestihan vanhemmat kaipaavat enemmän lapsiaan kuin lapset vanhempiaan aikuisina ja siksi siinä voi olla kipuilua.

Sinä et nyt edes tajua mistä tässä ketjussa puhutaan.

Ei rajattomuus tai huono käytös tms ole kipuilua tai lapsen kaipuuta vaan ihmisen oma ongelma. Se ei edes liity perhern vanhempiin tai lapsiin, vaan sen asiattomasti käyttäytyvän tunnemaailmaan ja mielenterveyteen.

Tottakai mä tajuan. Rajattomuus on rajattomuutta ja liittyy siihen, että lasten ollessa vielä lapsia, aikuisen kuuluukin olla vähän rajaton - iän mukaan luonnollisesti. Ongelmia tulee siinä, jos luonnollinen kehitys erillisiksi ei etene teini-iän ja nuoren aikuisen elämän edetessä. Ja tähän liittyy lukuisia syitä, vanhempi voi olla rajaton suhteessa aikuiseen lapseensa tai toisinpäin tai molemmat. Mukana voi tottakai olla myös asenteita, mielenterveyden ongelmaa, luottamuspulaa ja vaikka mitä, mutta pohjimmiltaan kyse on aina siitä, ettei olla aidosti eriydytty.

Ja usko pois, tajuan aivan hyvin myös sen, että on vanhempia jotka kaikin keinoin pyrkivät estämään tämän. On narsistia, läheisriippuvaista ja vaikka mitä lievempää kontrollifriikkiä. Silloin se eriytyminen vaan vaatii järeämpää tyyliä, vaikka sitten viime hädässä välien jäädyttämistä kokonaan (ja jotta tajuaisitte, itsehän olen äitini sulkenut meidän elämästä täysin).

Kun esim meillä mies oli ihan eriytynyt. Muuttanut kotoa 18-vuotiaana, opiskellut, mennyt töihin, naimisiin jne.

Yhtäkkiä anoppi alkaa tulla oven taa 5.30 ja penkoa raivolla kaappeja ja lähettää ohjeistuksia.

Mikään tuossa anopin käytöksessä ei liittynyt minkään valtakunnan tasolla mieheni eriytymiseen tai eriytymättömyyteen.

No silloin siinä kohdassa pitää vaan asettaa uudelle käytökselle stoppi. Tehdä ne rajat taas kerran uudestaan. Tottakai joku mielenterveyden häiriö voi laukaista uudenlaista epämiellyttävää käytöstä.

Miksi sitten paasaat siitä miten eriytyminen on kesken ja siitä kaikki riippuu. Ikävästi käyttäytyvä ihminen on aina ensisijaisesti ihan itse vastuussa käytöksestään.

Siksi, että ikävästi käyttäytyvälle ihmiselle tulee pystyä asettamaan rajat. Et varmaan siedä huonoa kohtelua ainakaan suurissa määrin työkaverilta tai ystävältä? Vaan hyvin nopeasti teet asialle jotain. Samanlainen suhde pitäisi olla siihen omaan vanhempaan, eli rajat vedetään ja pidetään.

Huono käytös on luonnollisesti aina sen huonosti käyttäytyvän syytä. Toki on hyvä ymmärtää, että vaikeammissa mielenterveyden jutuissa sitä käytöstä on myös vaikea hallita, eikä sitä ollenkaan ehkä tiedosta huonoksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin isovanhemmat kuvittelevat, että he ikänsä puolesta voivat "hallita" kaikkea. Todellisuudessa heillä ei ole MITÄÄN sanomista lastenlastensa asioihin. Toki asiaa auttaa, jos lasten vanhempien kanssa on hyvät välit. Mutta jos aletaan päteen, määräileen, haukkuun toisten valintoja, kyseenalaistaan jne... niin siinä sitä sitten ollaan. Vanhemmilta ihmisiltä puuttuu TÄYSIN toisten kunnioittaminen.

Tavallaan olet oikeassa, mutta oleellista tässä on se, että se itsenäistyminen omista vanhemmista pitää ihan oikeasti itse tehdä. Ei niin, että vanhempien seurassa taannutaan lapseksi uudestaan. Se juuri mahdollistaa tuon pätemisen.

Kun vaan on jämäkästi aikuinen eikä anna kohdella itseään lapsena, tuo lapsenlapsi-ongelma ratkeaa vähän itsestään. Ja kyllä, tämä on helppo sanoa, itse kipuilin ihan näitä samoja asioita aikoinaan kunnes terapian kautta vasta tajusin koko perhedynamiikan olevan vielä lapsuudenkodin kaltaista, vaikka olin omillani ollut melkein 10v ennenkuin lapset syntyivät.

Ei todellakaan toimi näin mitenkään yleisesti. Juu, on näitä jotka elävät liian kietoutuneena omiin vanhempiinsa, mikä aiheuttaa sitten ongelmia. Mutta paljon on myös näitä, jotka ovat aivan itsenäistyneet, mutta joiden vanhemmat eivät tajua tai hyväksy sitä.

Itsenäistyminen ja tunnetason Itsenäistyminen ovat kaksi eri asiaa. Tottakai on täysin häiriintyneitäkin isovanhempia, mutta valtaosa voisi olla aivan mukavia ja kunnioittavia, jos se itsenäistyminen olisi kunnolla tehty. On se uusi rooli sille ikääntyvälle vanhemmallekin alkaa kohdella omaa lastaan täysin aikuisena.

Kyllä minä tarkoitin juuri sitä emotionaalista itsenäistymistä. Aikuinen lapsi on voinut sen käydä läpi omalta osaltaan mutta hänen vanhempansa ei. Se on myös sen vanhemman vastuulla opetella hyväksymään oman lapsen aikuistuminen.

Se on molempien vastuulla.

Ja oikeasti, niihin vanhempiin tulisi oppia suhtautumaan kuin keneen tahansa itselle läheiseen aikuiseen. Vasta silloin on oikeasti ja aidosti irti. Ja se tarkoittaa, ettei oleteta heiltä esim jatkuvasti palveluksia, neuvoja ja mitä milloinkin. Ainakaan ilman vastavuoroisuutta.

Täälläkin näkee näitä avauksia, missä aikuiset ihmiset pokkana väittävät oman lapsen olevan aina tärkeintä ja menevän kaiken edelle. Myös aikuisena siis. Ei se niin voi mennä, vaan pitää olla aidosti itsenäinen aikuinen joka tavalla ja antaa niiden omien vanhempienkin elää omanlaista ja omannäköistä elämää ilman että aikuiset lapset jatkuvasti mankuvat jotain.

Ei tässä ketjussa ole puhuttu tilanteista, joissa isovanhemmilta on manguttu apua ja sitten valitettu avun laadusta tai isovanhempien rajattomuudesta. Se on eri ketjun aihe ja niitäkin ketjuja täällä näkee, joissa isovanhemmat valittavat lastensa tuollaisesta käytöksestä.

Luulen, että suurin osa näistä jotka täällä kertovat hankalista isovanhemmista olisivat aivan onnellisia ilman mitään hoito, tai taloudellista apua heiltä. Esim. minä olen vähentänyt roimasti kanssakäymistä toisen vanhempani kanssa, en tämän ketjun aiheiden takia vaan muiden syiden, eikä tulisi mieleenikään pyytää häneltä yhtään mitään. Tietenkään.

Monilla vastaajilla tuntuu olevan mielessä kuva, jossa hemmotellut lapset vaativat isovanhemmilta kaikkea ja samalöa valittavat ja uhkailevat tapaamisten rajoittamisella. Vaikka täällä on jo valtavasti viestejä jotka kertoo ihan toista tarinaa. Siltä rajattomalta mummolta/vaarilta ei todellakaan pyydellä mitään apua, kun ongelma on siinä miten saisi hänet pysymään kauempana ja olemaan väkisin tuputtamatta 'apua".

Me emme lopulta voi tietää millaisia taustoja täällä ihmisillä on ja miksi he ovat ajautuneet ongelmiin vanhempiensa kanssa joko lasten syntymän myötä tai aiemmin. On varmasti paljon oikeasti sellaisia, että vanhemmilla on vähintäänkin narsistisia piirteitä ja omia traumoja ehkä, joita puretaan lapsiin ja lapsenlapsiin. Ja kaikenlaisia jääriä, jotka eivät osaa päästää irti lapsistaan. Mutta näitäkin on nähty, jotka muka-aikuistuvat, eli asuvat joo omillaan, ja ehkä jopa tienataan omat rahat, mutta silti haetaan sitä vanhemman neuvoa ja hyväksyntää ja siunausta milloin millekin. Mennään vanhemman kotiin kuin omaan, koetaan oikeaksi puuttua vanhemman parisuhteeseen ja whatever.

Sitten kun niitä lapsia tulee, voidaan olla vielä aivan kummallisissa rooleissa. Isovanhempi näkee lapsensa ikuisena lapsena ja yhtäkkiä se aikuinen lapsi haluaakin olla "itsenäinen". Paljon helpompaa olisi, jos ei ryhdyttäisi vanhemmiksi ennenkuin on saatu välit omiin vanhempiin selvitettyä. Joko niin, että ollaan tosiaan niitä tasavertaisia aikuisia tai vaikka poikki välit, jos oikein inhottava tapaus kyseessä. Ei jätettäisi lapsia sukupolvien kipuilun keskelle.

En yhtään ymmärrä mitä alapeukutettavaa tässä on. Faktahan se on, että olisi erittäin hyvä aikuistua kunnolla ja selvittää ne välit omiin vanhempiin ja sukulaisiin ennenkuin itse lapsia tekee. Siis mikäli kyseessä on sellainen suku, jossa on tätä normaalia lasten aikuistumisen kipuilua eikä mitään sekopäitä. Näin vältytään siltä, että perheiden rajat ovat epäselviä ja joku päsmäröi toisen tontilla.

Kaikki muu johtaa siihen, että ollaan ylitiiviissä symbioosissa niiden vanhempien kanssa ja pidemmän päälle ahdistutaan. Tai riuhtaistaan siinä kohdassa kun niitä omia lapsia tulee, jolloin hyvää isovanhempisuhdetta on vaikea rakentaa ja ylläpitää.

Ja myös aikuisen lapsen on hyväksyttävä se, ettei aikuinen lapsi enää ole äitinsä tai isänsä elämän keskipiste, ihan niinkuin se vanhempi ei ole lapsensa elämän keskipiste sen itsenäistymisen jälkeen. Tai ei ainakaan pitäisi olla, kumminkaan päin.

Miksi etsit syytä vanhemmista väkisin?

Etkä siitä joka käyttäytyy asiattomasti?

Meillä esim anoppi vain sekosi vaihdevuotisena ja oma isäni sai eläkkeellejäämiskriisin. Kumpikin oireili päsmäröimällä yhtäkkiä meidän perheemme asioissa.

En etsi syytä kenestäkään. Yritän tuoda tähän keskusteluun sen näkökulman, että pitäytymällä riittävän erillisinä yksiköinä omista ja kumppanin vanhemmista, moni ongelma voidaan välttää. Ja riittävän erillisillä tarkoitan sitä, että jokaisen aikuisen täytyy kyetä määrittelemään ne rajat ja tuomaan ne esiin. Jos niitä ei sittenkään kunnioiteta, se on tietenkin paikka, missä pitää miettiä kannattaako yhteyttä pitää tai missä muodossa.

Ja erillään olo ei siis tarkoita etteikö voitaisi olla läheisiä ja tiiviisti. Vaan sitä, että ne omat rajat tehdään tiettäväksi. Monestihan vanhemmat kaipaavat enemmän lapsiaan kuin lapset vanhempiaan aikuisina ja siksi siinä voi olla kipuilua.

Sinä et nyt edes tajua mistä tässä ketjussa puhutaan.

Ei rajattomuus tai huono käytös tms ole kipuilua tai lapsen kaipuuta vaan ihmisen oma ongelma. Se ei edes liity perhern vanhempiin tai lapsiin, vaan sen asiattomasti käyttäytyvän tunnemaailmaan ja mielenterveyteen.

Tottakai mä tajuan. Rajattomuus on rajattomuutta ja liittyy siihen, että lasten ollessa vielä lapsia, aikuisen kuuluukin olla vähän rajaton - iän mukaan luonnollisesti. Ongelmia tulee siinä, jos luonnollinen kehitys erillisiksi ei etene teini-iän ja nuoren aikuisen elämän edetessä. Ja tähän liittyy lukuisia syitä, vanhempi voi olla rajaton suhteessa aikuiseen lapseensa tai toisinpäin tai molemmat. Mukana voi tottakai olla myös asenteita, mielenterveyden ongelmaa, luottamuspulaa ja vaikka mitä, mutta pohjimmiltaan kyse on aina siitä, ettei olla aidosti eriydytty.

Ja usko pois, tajuan aivan hyvin myös sen, että on vanhempia jotka kaikin keinoin pyrkivät estämään tämän. On narsistia, läheisriippuvaista ja vaikka mitä lievempää kontrollifriikkiä. Silloin se eriytyminen vaan vaatii järeämpää tyyliä, vaikka sitten viime hädässä välien jäädyttämistä kokonaan (ja jotta tajuaisitte, itsehän olen äitini sulkenut meidän elämästä täysin).

Kun esim meillä mies oli ihan eriytynyt. Muuttanut kotoa 18-vuotiaana, opiskellut, mennyt töihin, naimisiin jne.

Yhtäkkiä anoppi alkaa tulla oven taa 5.30 ja penkoa raivolla kaappeja ja lähettää ohjeistuksia.

Mikään tuossa anopin käytöksessä ei liittynyt minkään valtakunnan tasolla mieheni eriytymiseen tai eriytymättömyyteen.

Olen eri kuin tuo jolle vastasit, mutta oikeastaan nuo opiskelut, parisuhteet ja vastaavat eivät välttämättä ole mikään merkki eriytymisestä. Itse oikeastaan vasta reilusti 30+ vuotiaana pystyin muodostamaan omia mielipiteitä ilman, että mietin mitäköhän vanhemmat tästä ajattelisivat. Tai pystyin heidän satunnaiset krittisemmät kommenttinsa sivuuttamaan ja luottamaan omiin valintoihini. Ja minulla sentään on oikein mukavat ja leppoisat vanhemmat, jotka hyvin vähän ovat arvostelleet tai tuputtaneet näkemyksiään. Se on vaan se toimintamalli, kun on tottunut luottamaan ja nojaamaan vanhempiensa käsityksiin. Enkä sano, että miehelläsi olisi näin, mutta hyvin moni on vielä 20-30v aika kiinni vanhemmissaan henkisellä tasolla. Eikä se ole siis pelkästään huono asia niin kauan kuin ne vanhemmat ovat fiksuja ja ystävällisiä ihmisiä, eivätkä tahallaan tai vahingossa hyväksikäytä sitä nuoren aikuisen tiettyä epävarmuutta.

Kiitos, selitit tuon paremmin mitä itse osasin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin isovanhemmat kuvittelevat, että he ikänsä puolesta voivat "hallita" kaikkea. Todellisuudessa heillä ei ole MITÄÄN sanomista lastenlastensa asioihin. Toki asiaa auttaa, jos lasten vanhempien kanssa on hyvät välit. Mutta jos aletaan päteen, määräileen, haukkuun toisten valintoja, kyseenalaistaan jne... niin siinä sitä sitten ollaan. Vanhemmilta ihmisiltä puuttuu TÄYSIN toisten kunnioittaminen.

Tavallaan olet oikeassa, mutta oleellista tässä on se, että se itsenäistyminen omista vanhemmista pitää ihan oikeasti itse tehdä. Ei niin, että vanhempien seurassa taannutaan lapseksi uudestaan. Se juuri mahdollistaa tuon pätemisen.

Kun vaan on jämäkästi aikuinen eikä anna kohdella itseään lapsena, tuo lapsenlapsi-ongelma ratkeaa vähän itsestään. Ja kyllä, tämä on helppo sanoa, itse kipuilin ihan näitä samoja asioita aikoinaan kunnes terapian kautta vasta tajusin koko perhedynamiikan olevan vielä lapsuudenkodin kaltaista, vaikka olin omillani ollut melkein 10v ennenkuin lapset syntyivät.

Ei todellakaan toimi näin mitenkään yleisesti. Juu, on näitä jotka elävät liian kietoutuneena omiin vanhempiinsa, mikä aiheuttaa sitten ongelmia. Mutta paljon on myös näitä, jotka ovat aivan itsenäistyneet, mutta joiden vanhemmat eivät tajua tai hyväksy sitä.

Itsenäistyminen ja tunnetason Itsenäistyminen ovat kaksi eri asiaa. Tottakai on täysin häiriintyneitäkin isovanhempia, mutta valtaosa voisi olla aivan mukavia ja kunnioittavia, jos se itsenäistyminen olisi kunnolla tehty. On se uusi rooli sille ikääntyvälle vanhemmallekin alkaa kohdella omaa lastaan täysin aikuisena.

Kyllä minä tarkoitin juuri sitä emotionaalista itsenäistymistä. Aikuinen lapsi on voinut sen käydä läpi omalta osaltaan mutta hänen vanhempansa ei. Se on myös sen vanhemman vastuulla opetella hyväksymään oman lapsen aikuistuminen.

Se on molempien vastuulla.

Ja oikeasti, niihin vanhempiin tulisi oppia suhtautumaan kuin keneen tahansa itselle läheiseen aikuiseen. Vasta silloin on oikeasti ja aidosti irti. Ja se tarkoittaa, ettei oleteta heiltä esim jatkuvasti palveluksia, neuvoja ja mitä milloinkin. Ainakaan ilman vastavuoroisuutta.

Täälläkin näkee näitä avauksia, missä aikuiset ihmiset pokkana väittävät oman lapsen olevan aina tärkeintä ja menevän kaiken edelle. Myös aikuisena siis. Ei se niin voi mennä, vaan pitää olla aidosti itsenäinen aikuinen joka tavalla ja antaa niiden omien vanhempienkin elää omanlaista ja omannäköistä elämää ilman että aikuiset lapset jatkuvasti mankuvat jotain.

Ei tässä ketjussa ole puhuttu tilanteista, joissa isovanhemmilta on manguttu apua ja sitten valitettu avun laadusta tai isovanhempien rajattomuudesta. Se on eri ketjun aihe ja niitäkin ketjuja täällä näkee, joissa isovanhemmat valittavat lastensa tuollaisesta käytöksestä.

Luulen, että suurin osa näistä jotka täällä kertovat hankalista isovanhemmista olisivat aivan onnellisia ilman mitään hoito, tai taloudellista apua heiltä. Esim. minä olen vähentänyt roimasti kanssakäymistä toisen vanhempani kanssa, en tämän ketjun aiheiden takia vaan muiden syiden, eikä tulisi mieleenikään pyytää häneltä yhtään mitään. Tietenkään.

Monilla vastaajilla tuntuu olevan mielessä kuva, jossa hemmotellut lapset vaativat isovanhemmilta kaikkea ja samalöa valittavat ja uhkailevat tapaamisten rajoittamisella. Vaikka täällä on jo valtavasti viestejä jotka kertoo ihan toista tarinaa. Siltä rajattomalta mummolta/vaarilta ei todellakaan pyydellä mitään apua, kun ongelma on siinä miten saisi hänet pysymään kauempana ja olemaan väkisin tuputtamatta 'apua".

Me emme lopulta voi tietää millaisia taustoja täällä ihmisillä on ja miksi he ovat ajautuneet ongelmiin vanhempiensa kanssa joko lasten syntymän myötä tai aiemmin. On varmasti paljon oikeasti sellaisia, että vanhemmilla on vähintäänkin narsistisia piirteitä ja omia traumoja ehkä, joita puretaan lapsiin ja lapsenlapsiin. Ja kaikenlaisia jääriä, jotka eivät osaa päästää irti lapsistaan. Mutta näitäkin on nähty, jotka muka-aikuistuvat, eli asuvat joo omillaan, ja ehkä jopa tienataan omat rahat, mutta silti haetaan sitä vanhemman neuvoa ja hyväksyntää ja siunausta milloin millekin. Mennään vanhemman kotiin kuin omaan, koetaan oikeaksi puuttua vanhemman parisuhteeseen ja whatever.

Sitten kun niitä lapsia tulee, voidaan olla vielä aivan kummallisissa rooleissa. Isovanhempi näkee lapsensa ikuisena lapsena ja yhtäkkiä se aikuinen lapsi haluaakin olla "itsenäinen". Paljon helpompaa olisi, jos ei ryhdyttäisi vanhemmiksi ennenkuin on saatu välit omiin vanhempiin selvitettyä. Joko niin, että ollaan tosiaan niitä tasavertaisia aikuisia tai vaikka poikki välit, jos oikein inhottava tapaus kyseessä. Ei jätettäisi lapsia sukupolvien kipuilun keskelle.

En yhtään ymmärrä mitä alapeukutettavaa tässä on. Faktahan se on, että olisi erittäin hyvä aikuistua kunnolla ja selvittää ne välit omiin vanhempiin ja sukulaisiin ennenkuin itse lapsia tekee. Siis mikäli kyseessä on sellainen suku, jossa on tätä normaalia lasten aikuistumisen kipuilua eikä mitään sekopäitä. Näin vältytään siltä, että perheiden rajat ovat epäselviä ja joku päsmäröi toisen tontilla.

Kaikki muu johtaa siihen, että ollaan ylitiiviissä symbioosissa niiden vanhempien kanssa ja pidemmän päälle ahdistutaan. Tai riuhtaistaan siinä kohdassa kun niitä omia lapsia tulee, jolloin hyvää isovanhempisuhdetta on vaikea rakentaa ja ylläpitää.

Ja myös aikuisen lapsen on hyväksyttävä se, ettei aikuinen lapsi enää ole äitinsä tai isänsä elämän keskipiste, ihan niinkuin se vanhempi ei ole lapsensa elämän keskipiste sen itsenäistymisen jälkeen. Tai ei ainakaan pitäisi olla, kumminkaan päin.

Miksi etsit syytä vanhemmista väkisin?

Etkä siitä joka käyttäytyy asiattomasti?

Meillä esim anoppi vain sekosi vaihdevuotisena ja oma isäni sai eläkkeellejäämiskriisin. Kumpikin oireili päsmäröimällä yhtäkkiä meidän perheemme asioissa.

En etsi syytä kenestäkään. Yritän tuoda tähän keskusteluun sen näkökulman, että pitäytymällä riittävän erillisinä yksiköinä omista ja kumppanin vanhemmista, moni ongelma voidaan välttää. Ja riittävän erillisillä tarkoitan sitä, että jokaisen aikuisen täytyy kyetä määrittelemään ne rajat ja tuomaan ne esiin. Jos niitä ei sittenkään kunnioiteta, se on tietenkin paikka, missä pitää miettiä kannattaako yhteyttä pitää tai missä muodossa.

Ja erillään olo ei siis tarkoita etteikö voitaisi olla läheisiä ja tiiviisti. Vaan sitä, että ne omat rajat tehdään tiettäväksi. Monestihan vanhemmat kaipaavat enemmän lapsiaan kuin lapset vanhempiaan aikuisina ja siksi siinä voi olla kipuilua.

Sinä et nyt edes tajua mistä tässä ketjussa puhutaan.

Ei rajattomuus tai huono käytös tms ole kipuilua tai lapsen kaipuuta vaan ihmisen oma ongelma. Se ei edes liity perhern vanhempiin tai lapsiin, vaan sen asiattomasti käyttäytyvän tunnemaailmaan ja mielenterveyteen.

Tottakai mä tajuan. Rajattomuus on rajattomuutta ja liittyy siihen, että lasten ollessa vielä lapsia, aikuisen kuuluukin olla vähän rajaton - iän mukaan luonnollisesti. Ongelmia tulee siinä, jos luonnollinen kehitys erillisiksi ei etene teini-iän ja nuoren aikuisen elämän edetessä. Ja tähän liittyy lukuisia syitä, vanhempi voi olla rajaton suhteessa aikuiseen lapseensa tai toisinpäin tai molemmat. Mukana voi tottakai olla myös asenteita, mielenterveyden ongelmaa, luottamuspulaa ja vaikka mitä, mutta pohjimmiltaan kyse on aina siitä, ettei olla aidosti eriydytty.

Ja usko pois, tajuan aivan hyvin myös sen, että on vanhempia jotka kaikin keinoin pyrkivät estämään tämän. On narsistia, läheisriippuvaista ja vaikka mitä lievempää kontrollifriikkiä. Silloin se eriytyminen vaan vaatii järeämpää tyyliä, vaikka sitten viime hädässä välien jäädyttämistä kokonaan (ja jotta tajuaisitte, itsehän olen äitini sulkenut meidän elämästä täysin).

Kun esim meillä mies oli ihan eriytynyt. Muuttanut kotoa 18-vuotiaana, opiskellut, mennyt töihin, naimisiin jne.

Yhtäkkiä anoppi alkaa tulla oven taa 5.30 ja penkoa raivolla kaappeja ja lähettää ohjeistuksia.

Mikään tuossa anopin käytöksessä ei liittynyt minkään valtakunnan tasolla mieheni eriytymiseen tai eriytymättömyyteen.

No silloin siinä kohdassa pitää vaan asettaa uudelle käytökselle stoppi. Tehdä ne rajat taas kerran uudestaan. Tottakai joku mielenterveyden häiriö voi laukaista uudenlaista epämiellyttävää käytöstä.

Miksi sitten paasaat siitä miten eriytyminen on kesken ja siitä kaikki riippuu. Ikävästi käyttäytyvä ihminen on aina ensisijaisesti ihan itse vastuussa käytöksestään.

Siksi, että ikävästi käyttäytyvälle ihmiselle tulee pystyä asettamaan rajat. Et varmaan siedä huonoa kohtelua ainakaan suurissa määrin työkaverilta tai ystävältä? Vaan hyvin nopeasti teet asialle jotain. Samanlainen suhde pitäisi olla siihen omaan vanhempaan, eli rajat vedetään ja pidetään.

Huono käytös on luonnollisesti aina sen huonosti käyttäytyvän syytä. Toki on hyvä ymmärtää, että vaikeammissa mielenterveyden jutuissa sitä käytöstä on myös vaikea hallita, eikä sitä ollenkaan ehkä tiedosta huonoksi.

Tie-ten-kin. Voi jeesus. Siksihän sitten just syntyy näitä elhdissä ruikuttavia mummopoloja jotka ei edelleenkään ymmärrä niitä rajoaj, vaan ajavat vaikka lakimuutosta jotta niitä rajoja ei olisi.

Edelleenkään emme siis keskustele siitä mitä sen uhrin kuuluisi tehdä toisin tai oivaltaa tai ymmärtää toisella tapaa.

Vierailija kirjoitti:

Kun esim meillä mies oli ihan eriytynyt. Muuttanut kotoa 18-vuotiaana, opiskellut, mennyt töihin, naimisiin jne.

Yhtäkkiä anoppi alkaa tulla oven taa 5.30 ja penkoa raivolla kaappeja ja lähettää ohjeistuksia.

Mikään tuossa anopin käytöksessä ei liittynyt minkään valtakunnan tasolla mieheni eriytymiseen tai eriytymättömyyteen.

Se, että on muutanut pois kotoa normaali-ikäisenä ja käy töissä ja on naimisissa, ei kerro kyllä mitään napanuoran katkaisusta.  Jos mies on jo 18-vuotiaana tehnyt selväksi kuka hänen elämästään päättää ja että äidin mielipiteet menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos niin eiköhän se sitten ole selvää mummoutuneellekin äidille. Taitaa vain aikalailla moni tehdä niin että esittää äidille että sillä on edelleen valtaa ja sitten homma räjähtää käsiin kun lapsenlapsia alkaa tulla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin isovanhemmat kuvittelevat, että he ikänsä puolesta voivat "hallita" kaikkea. Todellisuudessa heillä ei ole MITÄÄN sanomista lastenlastensa asioihin. Toki asiaa auttaa, jos lasten vanhempien kanssa on hyvät välit. Mutta jos aletaan päteen, määräileen, haukkuun toisten valintoja, kyseenalaistaan jne... niin siinä sitä sitten ollaan. Vanhemmilta ihmisiltä puuttuu TÄYSIN toisten kunnioittaminen.

Tavallaan olet oikeassa, mutta oleellista tässä on se, että se itsenäistyminen omista vanhemmista pitää ihan oikeasti itse tehdä. Ei niin, että vanhempien seurassa taannutaan lapseksi uudestaan. Se juuri mahdollistaa tuon pätemisen.

Kun vaan on jämäkästi aikuinen eikä anna kohdella itseään lapsena, tuo lapsenlapsi-ongelma ratkeaa vähän itsestään. Ja kyllä, tämä on helppo sanoa, itse kipuilin ihan näitä samoja asioita aikoinaan kunnes terapian kautta vasta tajusin koko perhedynamiikan olevan vielä lapsuudenkodin kaltaista, vaikka olin omillani ollut melkein 10v ennenkuin lapset syntyivät.

Ei todellakaan toimi näin mitenkään yleisesti. Juu, on näitä jotka elävät liian kietoutuneena omiin vanhempiinsa, mikä aiheuttaa sitten ongelmia. Mutta paljon on myös näitä, jotka ovat aivan itsenäistyneet, mutta joiden vanhemmat eivät tajua tai hyväksy sitä.

Itsenäistyminen ja tunnetason Itsenäistyminen ovat kaksi eri asiaa. Tottakai on täysin häiriintyneitäkin isovanhempia, mutta valtaosa voisi olla aivan mukavia ja kunnioittavia, jos se itsenäistyminen olisi kunnolla tehty. On se uusi rooli sille ikääntyvälle vanhemmallekin alkaa kohdella omaa lastaan täysin aikuisena.

Kyllä minä tarkoitin juuri sitä emotionaalista itsenäistymistä. Aikuinen lapsi on voinut sen käydä läpi omalta osaltaan mutta hänen vanhempansa ei. Se on myös sen vanhemman vastuulla opetella hyväksymään oman lapsen aikuistuminen.

Se on molempien vastuulla.

Ja oikeasti, niihin vanhempiin tulisi oppia suhtautumaan kuin keneen tahansa itselle läheiseen aikuiseen. Vasta silloin on oikeasti ja aidosti irti. Ja se tarkoittaa, ettei oleteta heiltä esim jatkuvasti palveluksia, neuvoja ja mitä milloinkin. Ainakaan ilman vastavuoroisuutta.

Täälläkin näkee näitä avauksia, missä aikuiset ihmiset pokkana väittävät oman lapsen olevan aina tärkeintä ja menevän kaiken edelle. Myös aikuisena siis. Ei se niin voi mennä, vaan pitää olla aidosti itsenäinen aikuinen joka tavalla ja antaa niiden omien vanhempienkin elää omanlaista ja omannäköistä elämää ilman että aikuiset lapset jatkuvasti mankuvat jotain.

Ei tässä ketjussa ole puhuttu tilanteista, joissa isovanhemmilta on manguttu apua ja sitten valitettu avun laadusta tai isovanhempien rajattomuudesta. Se on eri ketjun aihe ja niitäkin ketjuja täällä näkee, joissa isovanhemmat valittavat lastensa tuollaisesta käytöksestä.

Luulen, että suurin osa näistä jotka täällä kertovat hankalista isovanhemmista olisivat aivan onnellisia ilman mitään hoito, tai taloudellista apua heiltä. Esim. minä olen vähentänyt roimasti kanssakäymistä toisen vanhempani kanssa, en tämän ketjun aiheiden takia vaan muiden syiden, eikä tulisi mieleenikään pyytää häneltä yhtään mitään. Tietenkään.

Monilla vastaajilla tuntuu olevan mielessä kuva, jossa hemmotellut lapset vaativat isovanhemmilta kaikkea ja samalöa valittavat ja uhkailevat tapaamisten rajoittamisella. Vaikka täällä on jo valtavasti viestejä jotka kertoo ihan toista tarinaa. Siltä rajattomalta mummolta/vaarilta ei todellakaan pyydellä mitään apua, kun ongelma on siinä miten saisi hänet pysymään kauempana ja olemaan väkisin tuputtamatta 'apua".

Me emme lopulta voi tietää millaisia taustoja täällä ihmisillä on ja miksi he ovat ajautuneet ongelmiin vanhempiensa kanssa joko lasten syntymän myötä tai aiemmin. On varmasti paljon oikeasti sellaisia, että vanhemmilla on vähintäänkin narsistisia piirteitä ja omia traumoja ehkä, joita puretaan lapsiin ja lapsenlapsiin. Ja kaikenlaisia jääriä, jotka eivät osaa päästää irti lapsistaan. Mutta näitäkin on nähty, jotka muka-aikuistuvat, eli asuvat joo omillaan, ja ehkä jopa tienataan omat rahat, mutta silti haetaan sitä vanhemman neuvoa ja hyväksyntää ja siunausta milloin millekin. Mennään vanhemman kotiin kuin omaan, koetaan oikeaksi puuttua vanhemman parisuhteeseen ja whatever.

Sitten kun niitä lapsia tulee, voidaan olla vielä aivan kummallisissa rooleissa. Isovanhempi näkee lapsensa ikuisena lapsena ja yhtäkkiä se aikuinen lapsi haluaakin olla "itsenäinen". Paljon helpompaa olisi, jos ei ryhdyttäisi vanhemmiksi ennenkuin on saatu välit omiin vanhempiin selvitettyä. Joko niin, että ollaan tosiaan niitä tasavertaisia aikuisia tai vaikka poikki välit, jos oikein inhottava tapaus kyseessä. Ei jätettäisi lapsia sukupolvien kipuilun keskelle.

En yhtään ymmärrä mitä alapeukutettavaa tässä on. Faktahan se on, että olisi erittäin hyvä aikuistua kunnolla ja selvittää ne välit omiin vanhempiin ja sukulaisiin ennenkuin itse lapsia tekee. Siis mikäli kyseessä on sellainen suku, jossa on tätä normaalia lasten aikuistumisen kipuilua eikä mitään sekopäitä. Näin vältytään siltä, että perheiden rajat ovat epäselviä ja joku päsmäröi toisen tontilla.

Kaikki muu johtaa siihen, että ollaan ylitiiviissä symbioosissa niiden vanhempien kanssa ja pidemmän päälle ahdistutaan. Tai riuhtaistaan siinä kohdassa kun niitä omia lapsia tulee, jolloin hyvää isovanhempisuhdetta on vaikea rakentaa ja ylläpitää.

Ja myös aikuisen lapsen on hyväksyttävä se, ettei aikuinen lapsi enää ole äitinsä tai isänsä elämän keskipiste, ihan niinkuin se vanhempi ei ole lapsensa elämän keskipiste sen itsenäistymisen jälkeen. Tai ei ainakaan pitäisi olla, kumminkaan päin.

Miksi etsit syytä vanhemmista väkisin?

Etkä siitä joka käyttäytyy asiattomasti?

Meillä esim anoppi vain sekosi vaihdevuotisena ja oma isäni sai eläkkeellejäämiskriisin. Kumpikin oireili päsmäröimällä yhtäkkiä meidän perheemme asioissa.

En etsi syytä kenestäkään. Yritän tuoda tähän keskusteluun sen näkökulman, että pitäytymällä riittävän erillisinä yksiköinä omista ja kumppanin vanhemmista, moni ongelma voidaan välttää. Ja riittävän erillisillä tarkoitan sitä, että jokaisen aikuisen täytyy kyetä määrittelemään ne rajat ja tuomaan ne esiin. Jos niitä ei sittenkään kunnioiteta, se on tietenkin paikka, missä pitää miettiä kannattaako yhteyttä pitää tai missä muodossa.

Ja erillään olo ei siis tarkoita etteikö voitaisi olla läheisiä ja tiiviisti. Vaan sitä, että ne omat rajat tehdään tiettäväksi. Monestihan vanhemmat kaipaavat enemmän lapsiaan kuin lapset vanhempiaan aikuisina ja siksi siinä voi olla kipuilua.

Sinä et nyt edes tajua mistä tässä ketjussa puhutaan.

Ei rajattomuus tai huono käytös tms ole kipuilua tai lapsen kaipuuta vaan ihmisen oma ongelma. Se ei edes liity perhern vanhempiin tai lapsiin, vaan sen asiattomasti käyttäytyvän tunnemaailmaan ja mielenterveyteen.

Tottakai mä tajuan. Rajattomuus on rajattomuutta ja liittyy siihen, että lasten ollessa vielä lapsia, aikuisen kuuluukin olla vähän rajaton - iän mukaan luonnollisesti. Ongelmia tulee siinä, jos luonnollinen kehitys erillisiksi ei etene teini-iän ja nuoren aikuisen elämän edetessä. Ja tähän liittyy lukuisia syitä, vanhempi voi olla rajaton suhteessa aikuiseen lapseensa tai toisinpäin tai molemmat. Mukana voi tottakai olla myös asenteita, mielenterveyden ongelmaa, luottamuspulaa ja vaikka mitä, mutta pohjimmiltaan kyse on aina siitä, ettei olla aidosti eriydytty.

Ja usko pois, tajuan aivan hyvin myös sen, että on vanhempia jotka kaikin keinoin pyrkivät estämään tämän. On narsistia, läheisriippuvaista ja vaikka mitä lievempää kontrollifriikkiä. Silloin se eriytyminen vaan vaatii järeämpää tyyliä, vaikka sitten viime hädässä välien jäädyttämistä kokonaan (ja jotta tajuaisitte, itsehän olen äitini sulkenut meidän elämästä täysin).

Kun esim meillä mies oli ihan eriytynyt. Muuttanut kotoa 18-vuotiaana, opiskellut, mennyt töihin, naimisiin jne.

Yhtäkkiä anoppi alkaa tulla oven taa 5.30 ja penkoa raivolla kaappeja ja lähettää ohjeistuksia.

Mikään tuossa anopin käytöksessä ei liittynyt minkään valtakunnan tasolla mieheni eriytymiseen tai eriytymättömyyteen.

No silloin siinä kohdassa pitää vaan asettaa uudelle käytökselle stoppi. Tehdä ne rajat taas kerran uudestaan. Tottakai joku mielenterveyden häiriö voi laukaista uudenlaista epämiellyttävää käytöstä.

Miksi sitten paasaat siitä miten eriytyminen on kesken ja siitä kaikki riippuu. Ikävästi käyttäytyvä ihminen on aina ensisijaisesti ihan itse vastuussa käytöksestään.

Siksi, että ikävästi käyttäytyvälle ihmiselle tulee pystyä asettamaan rajat. Et varmaan siedä huonoa kohtelua ainakaan suurissa määrin työkaverilta tai ystävältä? Vaan hyvin nopeasti teet asialle jotain. Samanlainen suhde pitäisi olla siihen omaan vanhempaan, eli rajat vedetään ja pidetään.

Huono käytös on luonnollisesti aina sen huonosti käyttäytyvän syytä. Toki on hyvä ymmärtää, että vaikeammissa mielenterveyden jutuissa sitä käytöstä on myös vaikea hallita, eikä sitä ollenkaan ehkä tiedosta huonoksi.

Tie-ten-kin. Voi jeesus. Siksihän sitten just syntyy näitä elhdissä ruikuttavia mummopoloja jotka ei edelleenkään ymmärrä niitä rajoaj, vaan ajavat vaikka lakimuutosta jotta niitä rajoja ei olisi.

Edelleenkään emme siis keskustele siitä mitä sen uhrin kuuluisi tehdä toisin tai oivaltaa tai ymmärtää toisella tapaa.

No sanotaan nyt näin, että jos kyseessä on vahvasti narsistisia piirteitä omaava mummopolo, ei sitä kierrettä voi katkaista millään muulla kuin niillä uhrin aktiivisilla toimilla. Ei tuollainen henkilö lopeta, eikä edes tiedosta omaa huonoa käytöstään. Ja aika usein myös osaavat käyttäytyä niin, etteivät lain mukaan tee mitään väärää, jolloin ulkopuolistakaan apua ei käytännössä saa. Ainoa mahdollisuus on toimia itse, niin epäreilua kuin se onkin.

Ja niin tein oman äitini kohdalla ja nyt on hyvä. Varmasti hän voisi olla tuollainen itkijämummopolo itsekin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun esim meillä mies oli ihan eriytynyt. Muuttanut kotoa 18-vuotiaana, opiskellut, mennyt töihin, naimisiin jne.

Yhtäkkiä anoppi alkaa tulla oven taa 5.30 ja penkoa raivolla kaappeja ja lähettää ohjeistuksia.

Mikään tuossa anopin käytöksessä ei liittynyt minkään valtakunnan tasolla mieheni eriytymiseen tai eriytymättömyyteen.

Se, että on muutanut pois kotoa normaali-ikäisenä ja käy töissä ja on naimisissa, ei kerro kyllä mitään napanuoran katkaisusta.  Jos mies on jo 18-vuotiaana tehnyt selväksi kuka hänen elämästään päättää ja että äidin mielipiteet menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos niin eiköhän se sitten ole selvää mummoutuneellekin äidille. Taitaa vain aikalailla moni tehdä niin että esittää äidille että sillä on edelleen valtaa ja sitten homma räjähtää käsiin kun lapsenlapsia alkaa tulla. 

Ei.

Vaan se syy tuohon oli anopin ihkaoma kriisi. Ei se poikansa tai pojan käytös mitenkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin isovanhemmat kuvittelevat, että he ikänsä puolesta voivat "hallita" kaikkea. Todellisuudessa heillä ei ole MITÄÄN sanomista lastenlastensa asioihin. Toki asiaa auttaa, jos lasten vanhempien kanssa on hyvät välit. Mutta jos aletaan päteen, määräileen, haukkuun toisten valintoja, kyseenalaistaan jne... niin siinä sitä sitten ollaan. Vanhemmilta ihmisiltä puuttuu TÄYSIN toisten kunnioittaminen.

Tavallaan olet oikeassa, mutta oleellista tässä on se, että se itsenäistyminen omista vanhemmista pitää ihan oikeasti itse tehdä. Ei niin, että vanhempien seurassa taannutaan lapseksi uudestaan. Se juuri mahdollistaa tuon pätemisen.

Kun vaan on jämäkästi aikuinen eikä anna kohdella itseään lapsena, tuo lapsenlapsi-ongelma ratkeaa vähän itsestään. Ja kyllä, tämä on helppo sanoa, itse kipuilin ihan näitä samoja asioita aikoinaan kunnes terapian kautta vasta tajusin koko perhedynamiikan olevan vielä lapsuudenkodin kaltaista, vaikka olin omillani ollut melkein 10v ennenkuin lapset syntyivät.

Ei todellakaan toimi näin mitenkään yleisesti. Juu, on näitä jotka elävät liian kietoutuneena omiin vanhempiinsa, mikä aiheuttaa sitten ongelmia. Mutta paljon on myös näitä, jotka ovat aivan itsenäistyneet, mutta joiden vanhemmat eivät tajua tai hyväksy sitä.

Itsenäistyminen ja tunnetason Itsenäistyminen ovat kaksi eri asiaa. Tottakai on täysin häiriintyneitäkin isovanhempia, mutta valtaosa voisi olla aivan mukavia ja kunnioittavia, jos se itsenäistyminen olisi kunnolla tehty. On se uusi rooli sille ikääntyvälle vanhemmallekin alkaa kohdella omaa lastaan täysin aikuisena.

Kyllä minä tarkoitin juuri sitä emotionaalista itsenäistymistä. Aikuinen lapsi on voinut sen käydä läpi omalta osaltaan mutta hänen vanhempansa ei. Se on myös sen vanhemman vastuulla opetella hyväksymään oman lapsen aikuistuminen.

Se on molempien vastuulla.

Ja oikeasti, niihin vanhempiin tulisi oppia suhtautumaan kuin keneen tahansa itselle läheiseen aikuiseen. Vasta silloin on oikeasti ja aidosti irti. Ja se tarkoittaa, ettei oleteta heiltä esim jatkuvasti palveluksia, neuvoja ja mitä milloinkin. Ainakaan ilman vastavuoroisuutta.

Täälläkin näkee näitä avauksia, missä aikuiset ihmiset pokkana väittävät oman lapsen olevan aina tärkeintä ja menevän kaiken edelle. Myös aikuisena siis. Ei se niin voi mennä, vaan pitää olla aidosti itsenäinen aikuinen joka tavalla ja antaa niiden omien vanhempienkin elää omanlaista ja omannäköistä elämää ilman että aikuiset lapset jatkuvasti mankuvat jotain.

Ei tässä ketjussa ole puhuttu tilanteista, joissa isovanhemmilta on manguttu apua ja sitten valitettu avun laadusta tai isovanhempien rajattomuudesta. Se on eri ketjun aihe ja niitäkin ketjuja täällä näkee, joissa isovanhemmat valittavat lastensa tuollaisesta käytöksestä.

Luulen, että suurin osa näistä jotka täällä kertovat hankalista isovanhemmista olisivat aivan onnellisia ilman mitään hoito, tai taloudellista apua heiltä. Esim. minä olen vähentänyt roimasti kanssakäymistä toisen vanhempani kanssa, en tämän ketjun aiheiden takia vaan muiden syiden, eikä tulisi mieleenikään pyytää häneltä yhtään mitään. Tietenkään.

Monilla vastaajilla tuntuu olevan mielessä kuva, jossa hemmotellut lapset vaativat isovanhemmilta kaikkea ja samalöa valittavat ja uhkailevat tapaamisten rajoittamisella. Vaikka täällä on jo valtavasti viestejä jotka kertoo ihan toista tarinaa. Siltä rajattomalta mummolta/vaarilta ei todellakaan pyydellä mitään apua, kun ongelma on siinä miten saisi hänet pysymään kauempana ja olemaan väkisin tuputtamatta 'apua".

Me emme lopulta voi tietää millaisia taustoja täällä ihmisillä on ja miksi he ovat ajautuneet ongelmiin vanhempiensa kanssa joko lasten syntymän myötä tai aiemmin. On varmasti paljon oikeasti sellaisia, että vanhemmilla on vähintäänkin narsistisia piirteitä ja omia traumoja ehkä, joita puretaan lapsiin ja lapsenlapsiin. Ja kaikenlaisia jääriä, jotka eivät osaa päästää irti lapsistaan. Mutta näitäkin on nähty, jotka muka-aikuistuvat, eli asuvat joo omillaan, ja ehkä jopa tienataan omat rahat, mutta silti haetaan sitä vanhemman neuvoa ja hyväksyntää ja siunausta milloin millekin. Mennään vanhemman kotiin kuin omaan, koetaan oikeaksi puuttua vanhemman parisuhteeseen ja whatever.

Sitten kun niitä lapsia tulee, voidaan olla vielä aivan kummallisissa rooleissa. Isovanhempi näkee lapsensa ikuisena lapsena ja yhtäkkiä se aikuinen lapsi haluaakin olla "itsenäinen". Paljon helpompaa olisi, jos ei ryhdyttäisi vanhemmiksi ennenkuin on saatu välit omiin vanhempiin selvitettyä. Joko niin, että ollaan tosiaan niitä tasavertaisia aikuisia tai vaikka poikki välit, jos oikein inhottava tapaus kyseessä. Ei jätettäisi lapsia sukupolvien kipuilun keskelle.

En yhtään ymmärrä mitä alapeukutettavaa tässä on. Faktahan se on, että olisi erittäin hyvä aikuistua kunnolla ja selvittää ne välit omiin vanhempiin ja sukulaisiin ennenkuin itse lapsia tekee. Siis mikäli kyseessä on sellainen suku, jossa on tätä normaalia lasten aikuistumisen kipuilua eikä mitään sekopäitä. Näin vältytään siltä, että perheiden rajat ovat epäselviä ja joku päsmäröi toisen tontilla.

Kaikki muu johtaa siihen, että ollaan ylitiiviissä symbioosissa niiden vanhempien kanssa ja pidemmän päälle ahdistutaan. Tai riuhtaistaan siinä kohdassa kun niitä omia lapsia tulee, jolloin hyvää isovanhempisuhdetta on vaikea rakentaa ja ylläpitää.

Ja myös aikuisen lapsen on hyväksyttävä se, ettei aikuinen lapsi enää ole äitinsä tai isänsä elämän keskipiste, ihan niinkuin se vanhempi ei ole lapsensa elämän keskipiste sen itsenäistymisen jälkeen. Tai ei ainakaan pitäisi olla, kumminkaan päin.

Miksi etsit syytä vanhemmista väkisin?

Etkä siitä joka käyttäytyy asiattomasti?

Meillä esim anoppi vain sekosi vaihdevuotisena ja oma isäni sai eläkkeellejäämiskriisin. Kumpikin oireili päsmäröimällä yhtäkkiä meidän perheemme asioissa.

En etsi syytä kenestäkään. Yritän tuoda tähän keskusteluun sen näkökulman, että pitäytymällä riittävän erillisinä yksiköinä omista ja kumppanin vanhemmista, moni ongelma voidaan välttää. Ja riittävän erillisillä tarkoitan sitä, että jokaisen aikuisen täytyy kyetä määrittelemään ne rajat ja tuomaan ne esiin. Jos niitä ei sittenkään kunnioiteta, se on tietenkin paikka, missä pitää miettiä kannattaako yhteyttä pitää tai missä muodossa.

Ja erillään olo ei siis tarkoita etteikö voitaisi olla läheisiä ja tiiviisti. Vaan sitä, että ne omat rajat tehdään tiettäväksi. Monestihan vanhemmat kaipaavat enemmän lapsiaan kuin lapset vanhempiaan aikuisina ja siksi siinä voi olla kipuilua.

Sinä et nyt edes tajua mistä tässä ketjussa puhutaan.

Ei rajattomuus tai huono käytös tms ole kipuilua tai lapsen kaipuuta vaan ihmisen oma ongelma. Se ei edes liity perhern vanhempiin tai lapsiin, vaan sen asiattomasti käyttäytyvän tunnemaailmaan ja mielenterveyteen.

Tottakai mä tajuan. Rajattomuus on rajattomuutta ja liittyy siihen, että lasten ollessa vielä lapsia, aikuisen kuuluukin olla vähän rajaton - iän mukaan luonnollisesti. Ongelmia tulee siinä, jos luonnollinen kehitys erillisiksi ei etene teini-iän ja nuoren aikuisen elämän edetessä. Ja tähän liittyy lukuisia syitä, vanhempi voi olla rajaton suhteessa aikuiseen lapseensa tai toisinpäin tai molemmat. Mukana voi tottakai olla myös asenteita, mielenterveyden ongelmaa, luottamuspulaa ja vaikka mitä, mutta pohjimmiltaan kyse on aina siitä, ettei olla aidosti eriydytty.

Ja usko pois, tajuan aivan hyvin myös sen, että on vanhempia jotka kaikin keinoin pyrkivät estämään tämän. On narsistia, läheisriippuvaista ja vaikka mitä lievempää kontrollifriikkiä. Silloin se eriytyminen vaan vaatii järeämpää tyyliä, vaikka sitten viime hädässä välien jäädyttämistä kokonaan (ja jotta tajuaisitte, itsehän olen äitini sulkenut meidän elämästä täysin).

Kun esim meillä mies oli ihan eriytynyt. Muuttanut kotoa 18-vuotiaana, opiskellut, mennyt töihin, naimisiin jne.

Yhtäkkiä anoppi alkaa tulla oven taa 5.30 ja penkoa raivolla kaappeja ja lähettää ohjeistuksia.

Mikään tuossa anopin käytöksessä ei liittynyt minkään valtakunnan tasolla mieheni eriytymiseen tai eriytymättömyyteen.

No silloin siinä kohdassa pitää vaan asettaa uudelle käytökselle stoppi. Tehdä ne rajat taas kerran uudestaan. Tottakai joku mielenterveyden häiriö voi laukaista uudenlaista epämiellyttävää käytöstä.

Miksi sitten paasaat siitä miten eriytyminen on kesken ja siitä kaikki riippuu. Ikävästi käyttäytyvä ihminen on aina ensisijaisesti ihan itse vastuussa käytöksestään.

Siksi, että ikävästi käyttäytyvälle ihmiselle tulee pystyä asettamaan rajat. Et varmaan siedä huonoa kohtelua ainakaan suurissa määrin työkaverilta tai ystävältä? Vaan hyvin nopeasti teet asialle jotain. Samanlainen suhde pitäisi olla siihen omaan vanhempaan, eli rajat vedetään ja pidetään.

Huono käytös on luonnollisesti aina sen huonosti käyttäytyvän syytä. Toki on hyvä ymmärtää, että vaikeammissa mielenterveyden jutuissa sitä käytöstä on myös vaikea hallita, eikä sitä ollenkaan ehkä tiedosta huonoksi.

Tie-ten-kin. Voi jeesus. Siksihän sitten just syntyy näitä elhdissä ruikuttavia mummopoloja jotka ei edelleenkään ymmärrä niitä rajoaj, vaan ajavat vaikka lakimuutosta jotta niitä rajoja ei olisi.

Edelleenkään emme siis keskustele siitä mitä sen uhrin kuuluisi tehdä toisin tai oivaltaa tai ymmärtää toisella tapaa.

No sanotaan nyt näin, että jos kyseessä on vahvasti narsistisia piirteitä omaava mummopolo, ei sitä kierrettä voi katkaista millään muulla kuin niillä uhrin aktiivisilla toimilla. Ei tuollainen henkilö lopeta, eikä edes tiedosta omaa huonoa käytöstään. Ja aika usein myös osaavat käyttäytyä niin, etteivät lain mukaan tee mitään väärää, jolloin ulkopuolistakaan apua ei käytännössä saa. Ainoa mahdollisuus on toimia itse, niin epäreilua kuin se onkin.

Ja niin tein oman äitini kohdalla ja nyt on hyvä. Varmasti hän voisi olla tuollainen itkijämummopolo itsekin.

Tietenkin jokainen laittaa omat rajansa itse. Mutta kun tää ketju käsittelee noita ”syyttä suotta lapsenlapsen elämästä suljettuja viattomia isovanhempia” niin minä nyt vaan väitän, että he juurikin on niitä, joille on ne rajat laitettu, mutta he ei edelleenkään suostu niitä kunnioittamaan. Vaan he hakevat sitten edelleen keinoja rikkoa ne.

Nojaa, näitä nyt voisi miettiä vaikka helppojen esimerkkien kautta.

Isovanhempi soittelee päivittäin, lasta ahdistaa, mutta ei kehtaa sanoa tuon olevan liikaa.

Isovanhempi pyytelee käymään jatkuvasti ja tavatessa prässää jo koska tavataan seuraavan kerran. Lasta häiritsee, mutta ei selkeästi sano ettei jaksa nähdä viikottain (esimerkiksi).

Isovanhempi ostaa haalarin/lelun/whatever, mikä ärsyttää vanhempaa, mutta ottaa siltä sen vastaan.

Ja kaikkea vastaavaa. Kuka näissä oikeasti on se huonosti käyttäytyvä, uhri tai mahdollistaja. Ihmissuhteissa tulee väistämättä näitä aina, koska meillä on kaikilla erilaiset tarpeet ja näkemykset. Ihan hyvissäkin ihmissuhteissa.

Ja kun riittävän paljon kasaantuu sitä ärtymystä, tulee näitä ylilyöntejä, missä yhtäkkiä se isovanhempi pitää leikata elämästä pois kokonaan, että itse jaksaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näissä allergiatapauksissa kyllä äkkiä selviää, kumpi oli väärässä. Täytyyhän isoäidinkin lääkärin lausuntoa ymmärtää.

Voi kuule.

Isoäiti tietää (luulee tietävänsä) mikä on lapselle parasta riippuen minkään asiantuntijoiden mielipiteistä, "kyllä minä tiedän!"

Vierailija kirjoitti:

Nojaa, näitä nyt voisi miettiä vaikka helppojen esimerkkien kautta.

Isovanhempi soittelee päivittäin, lasta ahdistaa, mutta ei kehtaa sanoa tuon olevan liikaa.

Isovanhempi pyytelee käymään jatkuvasti ja tavatessa prässää jo koska tavataan seuraavan kerran. Lasta häiritsee, mutta ei selkeästi sano ettei jaksa nähdä viikottain (esimerkiksi).

Isovanhempi ostaa haalarin/lelun/whatever, mikä ärsyttää vanhempaa, mutta ottaa siltä sen vastaan.

Ja kaikkea vastaavaa. Kuka näissä oikeasti on se huonosti käyttäytyvä, uhri tai mahdollistaja. Ihmissuhteissa tulee väistämättä näitä aina, koska meillä on kaikilla erilaiset tarpeet ja näkemykset. Ihan hyvissäkin ihmissuhteissa.

Ja kun riittävän paljon kasaantuu sitä ärtymystä, tulee näitä ylilyöntejä, missä yhtäkkiä se isovanhempi pitää leikata elämästä pois kokonaan, että itse jaksaa.

Isovanhempi on se huonosti käyttäytyvä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos mun anoppi kävisi lukemassa mun tekstin siitä, mitä olen hänen vuokseen joutunut kokemaan, niin siinä hän päivittelisi että onpas kamala anoppi, mutta itseään ei tunnistaisi. Hän selittelee solvaukset ja ylikävelyt sillä, että hän tarkoittaa vain hyvää. Ja kun hänen mielestään me tarvitsemme maton, niin hän sellaisen tuo meille, haluttiin me sellaista tai ei. Ja hyvää vain tarkoittaa silläkin, että pitää pois rimpuilevaa lasta väkisin sylissä, ikävä kun oli ollut. Lapsella selkeästi ainakaan ei ollut. Ja kauhea huuto ja tekoitku kun ilkeä miniä (siis mä) kävi vapauttamassa lapsen liiskautumiselta. 

Hyvää varmasti tarkoittaa silläkin, kun haukkuu meidän perhettä tuttavilleen ja koko suvulle. Valehtelee, että kuinka paljon on hoitaa meidän lapsia, ja kuinka ei pärjättäisi ilman hänen apuaan, edes taloudellisesti. Viimeksi on hoitanut 3 vuotta sitten, mun lapset on nyt 4- ja 6 -vuotiaita. Eikä silloinkaan hoitanut kuin satunnaisia lääkärikäyntejä. Itse tyrkytti itseään hoitoavuksi, vaikka tarvetta ei ollut. Eikä "hoitoapua" otettu vastaan. Silloin kun hoiti, niin lapset olivat keskenään olohuoneessa, mummeli keittiössä huutamassa puhelimeen, ja kyttäsi ikkunasta mitä naapurit tekevät. Ja se taloudellinen apu? Varmaan 3 vuotta sitten saatiin joululahjaksi 50 € koko perheelle. Mitään tavaraa hän ei saa meille enää tuoda, koska se meille tuodun tavaran määrä oli infernaalinen.

Ihan kokonaan ei olla välejä pistetty poikki, mies valitettavasti kutsuu äitinsä lasten syntymäpäiville. Niissä varastaa aina shown. Jos ei muuten, niin puhuu kaikkien muiden puheen päälle koirastaan. Ja koska kenelläkään ei ole yhtä kova ääni kuin mun anopilla, niin.... 

Meillä sama ja kun kysyin miksi pitää puhua minulle ja toisille niin rumasti, niin a. ei joko muka muista sanoneensa (tämä muistamattomuus on yleinen minkä taakse piiloutuu), tai b. minä olen se joka on käsittänyt väärin, vaikka on esimerkiksi pokkana haukkunut koulutustasoni. Pääpointti on se, että hän ei ota mitään vastuuta siitä mitä suoltaa ulos suustaan, jatkuvaa itsensä nostattamista muiden lyttäämisellä, se on hänen normaali tapansa keskustella. Olen miettinyt, että hänellä on jotenkin sairaalloisen alhainen itsetunto kun pätee tuollalailla muita alentamalla.

Meillä kanssa anoppi jatkuvasti riidoissa koko maailman kanssa, mutta aina, ihan aina, vika on siinä toisessa. Aina häntä ymmärretään väärin, eikä hänen ulosannissaan tietenkään ole mitään vikaa. Varmaan raskasta, kun koko maailma on häntä vastaan.

Mä olen tullut siihen tulokseen, että ostakoon isovanhempi lapselle vaikka metsäpalstan, jos siltä tuntuu. Tiedän, että me on panostettu lasten vaatteisiin ja että muutenkin lapsilla on hyvät tavarat ja kamppeet ja vaikka ne ei isovanhemmalle kelpaisikaan niin meillä ei siksi ole niille tarvetta. Siis että siksi ei tarvi ostaa että kaikki olisi ihan romua ja huonoa.

Toki vähän tyhmältä välillä tuntuu että voi miksi et kysy kotoa että tarvitteko haalaria ja lenkkareita. Lapselta kun kysyy niin tämähän tarvii vaikka kymmenet omasta mielestään, kun jotain tekee mieli. Tämän kun hoksaisi niin hän voisi oikeasti kohdistaa ostohalunsa meille tarpeellisiin asioihin.

Että jos nyt lenkkareita onkin vaikka kuinka monet niin jotkut toiset kentät voisivat olla tarpeen. Tai haalari jotain toista vuodenaikaa varten tai jossain toisessa koossa. Tai joku muu tarpeellinen asia, ei välttämättä vaate.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin isovanhemmat kuvittelevat, että he ikänsä puolesta voivat "hallita" kaikkea. Todellisuudessa heillä ei ole MITÄÄN sanomista lastenlastensa asioihin. Toki asiaa auttaa, jos lasten vanhempien kanssa on hyvät välit. Mutta jos aletaan päteen, määräileen, haukkuun toisten valintoja, kyseenalaistaan jne... niin siinä sitä sitten ollaan. Vanhemmilta ihmisiltä puuttuu TÄYSIN toisten kunnioittaminen.

Tavallaan olet oikeassa, mutta oleellista tässä on se, että se itsenäistyminen omista vanhemmista pitää ihan oikeasti itse tehdä. Ei niin, että vanhempien seurassa taannutaan lapseksi uudestaan. Se juuri mahdollistaa tuon pätemisen.

Kun vaan on jämäkästi aikuinen eikä anna kohdella itseään lapsena, tuo lapsenlapsi-ongelma ratkeaa vähän itsestään. Ja kyllä, tämä on helppo sanoa, itse kipuilin ihan näitä samoja asioita aikoinaan kunnes terapian kautta vasta tajusin koko perhedynamiikan olevan vielä lapsuudenkodin kaltaista, vaikka olin omillani ollut melkein 10v ennenkuin lapset syntyivät.

Ei todellakaan toimi näin mitenkään yleisesti. Juu, on näitä jotka elävät liian kietoutuneena omiin vanhempiinsa, mikä aiheuttaa sitten ongelmia. Mutta paljon on myös näitä, jotka ovat aivan itsenäistyneet, mutta joiden vanhemmat eivät tajua tai hyväksy sitä.

Itsenäistyminen ja tunnetason Itsenäistyminen ovat kaksi eri asiaa. Tottakai on täysin häiriintyneitäkin isovanhempia, mutta valtaosa voisi olla aivan mukavia ja kunnioittavia, jos se itsenäistyminen olisi kunnolla tehty. On se uusi rooli sille ikääntyvälle vanhemmallekin alkaa kohdella omaa lastaan täysin aikuisena.

Kyllä minä tarkoitin juuri sitä emotionaalista itsenäistymistä. Aikuinen lapsi on voinut sen käydä läpi omalta osaltaan mutta hänen vanhempansa ei. Se on myös sen vanhemman vastuulla opetella hyväksymään oman lapsen aikuistuminen.

Se on molempien vastuulla.

Ja oikeasti, niihin vanhempiin tulisi oppia suhtautumaan kuin keneen tahansa itselle läheiseen aikuiseen. Vasta silloin on oikeasti ja aidosti irti. Ja se tarkoittaa, ettei oleteta heiltä esim jatkuvasti palveluksia, neuvoja ja mitä milloinkin. Ainakaan ilman vastavuoroisuutta.

Täälläkin näkee näitä avauksia, missä aikuiset ihmiset pokkana väittävät oman lapsen olevan aina tärkeintä ja menevän kaiken edelle. Myös aikuisena siis. Ei se niin voi mennä, vaan pitää olla aidosti itsenäinen aikuinen joka tavalla ja antaa niiden omien vanhempienkin elää omanlaista ja omannäköistä elämää ilman että aikuiset lapset jatkuvasti mankuvat jotain.

Ei tässä ketjussa ole puhuttu tilanteista, joissa isovanhemmilta on manguttu apua ja sitten valitettu avun laadusta tai isovanhempien rajattomuudesta. Se on eri ketjun aihe ja niitäkin ketjuja täällä näkee, joissa isovanhemmat valittavat lastensa tuollaisesta käytöksestä.

Luulen, että suurin osa näistä jotka täällä kertovat hankalista isovanhemmista olisivat aivan onnellisia ilman mitään hoito, tai taloudellista apua heiltä. Esim. minä olen vähentänyt roimasti kanssakäymistä toisen vanhempani kanssa, en tämän ketjun aiheiden takia vaan muiden syiden, eikä tulisi mieleenikään pyytää häneltä yhtään mitään. Tietenkään.

Monilla vastaajilla tuntuu olevan mielessä kuva, jossa hemmotellut lapset vaativat isovanhemmilta kaikkea ja samalöa valittavat ja uhkailevat tapaamisten rajoittamisella. Vaikka täällä on jo valtavasti viestejä jotka kertoo ihan toista tarinaa. Siltä rajattomalta mummolta/vaarilta ei todellakaan pyydellä mitään apua, kun ongelma on siinä miten saisi hänet pysymään kauempana ja olemaan väkisin tuputtamatta 'apua".

Me emme lopulta voi tietää millaisia taustoja täällä ihmisillä on ja miksi he ovat ajautuneet ongelmiin vanhempiensa kanssa joko lasten syntymän myötä tai aiemmin. On varmasti paljon oikeasti sellaisia, että vanhemmilla on vähintäänkin narsistisia piirteitä ja omia traumoja ehkä, joita puretaan lapsiin ja lapsenlapsiin. Ja kaikenlaisia jääriä, jotka eivät osaa päästää irti lapsistaan. Mutta näitäkin on nähty, jotka muka-aikuistuvat, eli asuvat joo omillaan, ja ehkä jopa tienataan omat rahat, mutta silti haetaan sitä vanhemman neuvoa ja hyväksyntää ja siunausta milloin millekin. Mennään vanhemman kotiin kuin omaan, koetaan oikeaksi puuttua vanhemman parisuhteeseen ja whatever.

Sitten kun niitä lapsia tulee, voidaan olla vielä aivan kummallisissa rooleissa. Isovanhempi näkee lapsensa ikuisena lapsena ja yhtäkkiä se aikuinen lapsi haluaakin olla "itsenäinen". Paljon helpompaa olisi, jos ei ryhdyttäisi vanhemmiksi ennenkuin on saatu välit omiin vanhempiin selvitettyä. Joko niin, että ollaan tosiaan niitä tasavertaisia aikuisia tai vaikka poikki välit, jos oikein inhottava tapaus kyseessä. Ei jätettäisi lapsia sukupolvien kipuilun keskelle.

En yhtään ymmärrä mitä alapeukutettavaa tässä on. Faktahan se on, että olisi erittäin hyvä aikuistua kunnolla ja selvittää ne välit omiin vanhempiin ja sukulaisiin ennenkuin itse lapsia tekee. Siis mikäli kyseessä on sellainen suku, jossa on tätä normaalia lasten aikuistumisen kipuilua eikä mitään sekopäitä. Näin vältytään siltä, että perheiden rajat ovat epäselviä ja joku päsmäröi toisen tontilla.

Kaikki muu johtaa siihen, että ollaan ylitiiviissä symbioosissa niiden vanhempien kanssa ja pidemmän päälle ahdistutaan. Tai riuhtaistaan siinä kohdassa kun niitä omia lapsia tulee, jolloin hyvää isovanhempisuhdetta on vaikea rakentaa ja ylläpitää.

Ja myös aikuisen lapsen on hyväksyttävä se, ettei aikuinen lapsi enää ole äitinsä tai isänsä elämän keskipiste, ihan niinkuin se vanhempi ei ole lapsensa elämän keskipiste sen itsenäistymisen jälkeen. Tai ei ainakaan pitäisi olla, kumminkaan päin.

Miksi etsit syytä vanhemmista väkisin?

Etkä siitä joka käyttäytyy asiattomasti?

Meillä esim anoppi vain sekosi vaihdevuotisena ja oma isäni sai eläkkeellejäämiskriisin. Kumpikin oireili päsmäröimällä yhtäkkiä meidän perheemme asioissa.

En etsi syytä kenestäkään. Yritän tuoda tähän keskusteluun sen näkökulman, että pitäytymällä riittävän erillisinä yksiköinä omista ja kumppanin vanhemmista, moni ongelma voidaan välttää. Ja riittävän erillisillä tarkoitan sitä, että jokaisen aikuisen täytyy kyetä määrittelemään ne rajat ja tuomaan ne esiin. Jos niitä ei sittenkään kunnioiteta, se on tietenkin paikka, missä pitää miettiä kannattaako yhteyttä pitää tai missä muodossa.

Ja erillään olo ei siis tarkoita etteikö voitaisi olla läheisiä ja tiiviisti. Vaan sitä, että ne omat rajat tehdään tiettäväksi. Monestihan vanhemmat kaipaavat enemmän lapsiaan kuin lapset vanhempiaan aikuisina ja siksi siinä voi olla kipuilua.

Sinä et nyt edes tajua mistä tässä ketjussa puhutaan.

Ei rajattomuus tai huono käytös tms ole kipuilua tai lapsen kaipuuta vaan ihmisen oma ongelma. Se ei edes liity perhern vanhempiin tai lapsiin, vaan sen asiattomasti käyttäytyvän tunnemaailmaan ja mielenterveyteen.

Tottakai mä tajuan. Rajattomuus on rajattomuutta ja liittyy siihen, että lasten ollessa vielä lapsia, aikuisen kuuluukin olla vähän rajaton - iän mukaan luonnollisesti. Ongelmia tulee siinä, jos luonnollinen kehitys erillisiksi ei etene teini-iän ja nuoren aikuisen elämän edetessä. Ja tähän liittyy lukuisia syitä, vanhempi voi olla rajaton suhteessa aikuiseen lapseensa tai toisinpäin tai molemmat. Mukana voi tottakai olla myös asenteita, mielenterveyden ongelmaa, luottamuspulaa ja vaikka mitä, mutta pohjimmiltaan kyse on aina siitä, ettei olla aidosti eriydytty.

Ja usko pois, tajuan aivan hyvin myös sen, että on vanhempia jotka kaikin keinoin pyrkivät estämään tämän. On narsistia, läheisriippuvaista ja vaikka mitä lievempää kontrollifriikkiä. Silloin se eriytyminen vaan vaatii järeämpää tyyliä, vaikka sitten viime hädässä välien jäädyttämistä kokonaan (ja jotta tajuaisitte, itsehän olen äitini sulkenut meidän elämästä täysin).

Kun esim meillä mies oli ihan eriytynyt. Muuttanut kotoa 18-vuotiaana, opiskellut, mennyt töihin, naimisiin jne.

Yhtäkkiä anoppi alkaa tulla oven taa 5.30 ja penkoa raivolla kaappeja ja lähettää ohjeistuksia.

Mikään tuossa anopin käytöksessä ei liittynyt minkään valtakunnan tasolla mieheni eriytymiseen tai eriytymättömyyteen.

No silloin siinä kohdassa pitää vaan asettaa uudelle käytökselle stoppi. Tehdä ne rajat taas kerran uudestaan. Tottakai joku mielenterveyden häiriö voi laukaista uudenlaista epämiellyttävää käytöstä.

Miksi sitten paasaat siitä miten eriytyminen on kesken ja siitä kaikki riippuu. Ikävästi käyttäytyvä ihminen on aina ensisijaisesti ihan itse vastuussa käytöksestään.

Siksi, että ikävästi käyttäytyvälle ihmiselle tulee pystyä asettamaan rajat. Et varmaan siedä huonoa kohtelua ainakaan suurissa määrin työkaverilta tai ystävältä? Vaan hyvin nopeasti teet asialle jotain. Samanlainen suhde pitäisi olla siihen omaan vanhempaan, eli rajat vedetään ja pidetään.

Huono käytös on luonnollisesti aina sen huonosti käyttäytyvän syytä. Toki on hyvä ymmärtää, että vaikeammissa mielenterveyden jutuissa sitä käytöstä on myös vaikea hallita, eikä sitä ollenkaan ehkä tiedosta huonoksi.

Tie-ten-kin. Voi jeesus. Siksihän sitten just syntyy näitä elhdissä ruikuttavia mummopoloja jotka ei edelleenkään ymmärrä niitä rajoaj, vaan ajavat vaikka lakimuutosta jotta niitä rajoja ei olisi.

Edelleenkään emme siis keskustele siitä mitä sen uhrin kuuluisi tehdä toisin tai oivaltaa tai ymmärtää toisella tapaa.

No sanotaan nyt näin, että jos kyseessä on vahvasti narsistisia piirteitä omaava mummopolo, ei sitä kierrettä voi katkaista millään muulla kuin niillä uhrin aktiivisilla toimilla. Ei tuollainen henkilö lopeta, eikä edes tiedosta omaa huonoa käytöstään. Ja aika usein myös osaavat käyttäytyä niin, etteivät lain mukaan tee mitään väärää, jolloin ulkopuolistakaan apua ei käytännössä saa. Ainoa mahdollisuus on toimia itse, niin epäreilua kuin se onkin.

Ja niin tein oman äitini kohdalla ja nyt on hyvä. Varmasti hän voisi olla tuollainen itkijämummopolo itsekin.

Tietenkin jokainen laittaa omat rajansa itse. Mutta kun tää ketju käsittelee noita ”syyttä suotta lapsenlapsen elämästä suljettuja viattomia isovanhempia” niin minä nyt vaan väitän, että he juurikin on niitä, joille on ne rajat laitettu, mutta he ei edelleenkään suostu niitä kunnioittamaan. Vaan he hakevat sitten edelleen keinoja rikkoa ne.

Juuri näin. Rajaton ei kunnioita niitä rajoja. Siksi hän ruikuttaa niistä sukulaisille ja työkavereille ja ystävättärille. Ja seuraavaksi viranomaisille.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen tullut siihen tulokseen, että ostakoon isovanhempi lapselle vaikka metsäpalstan, jos siltä tuntuu. Tiedän, että me on panostettu lasten vaatteisiin ja että muutenkin lapsilla on hyvät tavarat ja kamppeet ja vaikka ne ei isovanhemmalle kelpaisikaan niin meillä ei siksi ole niille tarvetta. Siis että siksi ei tarvi ostaa että kaikki olisi ihan romua ja huonoa.

Toki vähän tyhmältä välillä tuntuu että voi miksi et kysy kotoa että tarvitteko haalaria ja lenkkareita. Lapselta kun kysyy niin tämähän tarvii vaikka kymmenet omasta mielestään, kun jotain tekee mieli. Tämän kun hoksaisi niin hän voisi oikeasti kohdistaa ostohalunsa meille tarpeellisiin asioihin.

Että jos nyt lenkkareita onkin vaikka kuinka monet niin jotkut toiset kentät voisivat olla tarpeen. Tai haalari jotain toista vuodenaikaa varten tai jossain toisessa koossa. Tai joku muu tarpeellinen asia, ei välttämättä vaate.

Entä sitten kun sinua aletaan kiristää isovanhemman tahtoon "koska ostin sen haalarin, määrään nyt tästä" -tyylillä? Erityisesti silloin kun se ostettu haalari tai luistimet, whatever on ollut sillä hetkellä tarpeellinenkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen tullut siihen tulokseen, että ostakoon isovanhempi lapselle vaikka metsäpalstan, jos siltä tuntuu. Tiedän, että me on panostettu lasten vaatteisiin ja että muutenkin lapsilla on hyvät tavarat ja kamppeet ja vaikka ne ei isovanhemmalle kelpaisikaan niin meillä ei siksi ole niille tarvetta. Siis että siksi ei tarvi ostaa että kaikki olisi ihan romua ja huonoa.

Toki vähän tyhmältä välillä tuntuu että voi miksi et kysy kotoa että tarvitteko haalaria ja lenkkareita. Lapselta kun kysyy niin tämähän tarvii vaikka kymmenet omasta mielestään, kun jotain tekee mieli. Tämän kun hoksaisi niin hän voisi oikeasti kohdistaa ostohalunsa meille tarpeellisiin asioihin.

Että jos nyt lenkkareita onkin vaikka kuinka monet niin jotkut toiset kentät voisivat olla tarpeen. Tai haalari jotain toista vuodenaikaa varten tai jossain toisessa koossa. Tai joku muu tarpeellinen asia, ei välttämättä vaate.

Entä sitten kun sinua aletaan kiristää isovanhemman tahtoon "koska ostin sen haalarin, määrään nyt tästä" -tyylillä? Erityisesti silloin kun se ostettu haalari tai luistimet, whatever on ollut sillä hetkellä tarpeellinenkin.

Palauttaisin haalarin tai maksaisin sen hinnan. Ihan vaan konkreettisena symbolina, että ei. Ei käy.

Meillä kiristys eteni näin: kytättiin milloin meillä on jokin heikompi tilanne, rynnättiin auttamaan, heikkona ei jaksa ut vastustella. Ja sitten sillä että oli autettu kiristettiin määräysvaltaa asioihimme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen tullut siihen tulokseen, että ostakoon isovanhempi lapselle vaikka metsäpalstan, jos siltä tuntuu. Tiedän, että me on panostettu lasten vaatteisiin ja että muutenkin lapsilla on hyvät tavarat ja kamppeet ja vaikka ne ei isovanhemmalle kelpaisikaan niin meillä ei siksi ole niille tarvetta. Siis että siksi ei tarvi ostaa että kaikki olisi ihan romua ja huonoa.

Toki vähän tyhmältä välillä tuntuu että voi miksi et kysy kotoa että tarvitteko haalaria ja lenkkareita. Lapselta kun kysyy niin tämähän tarvii vaikka kymmenet omasta mielestään, kun jotain tekee mieli. Tämän kun hoksaisi niin hän voisi oikeasti kohdistaa ostohalunsa meille tarpeellisiin asioihin.

Että jos nyt lenkkareita onkin vaikka kuinka monet niin jotkut toiset kentät voisivat olla tarpeen. Tai haalari jotain toista vuodenaikaa varten tai jossain toisessa koossa. Tai joku muu tarpeellinen asia, ei välttämättä vaate.

Entä sitten kun sinua aletaan kiristää isovanhemman tahtoon "koska ostin sen haalarin, määrään nyt tästä" -tyylillä? Erityisesti silloin kun se ostettu haalari tai luistimet, whatever on ollut sillä hetkellä tarpeellinenkin.

Palauttaisin haalarin tai maksaisin sen hinnan. Ihan vaan konkreettisena symbolina, että ei. Ei käy.

Meillä kiristys eteni näin: kytättiin milloin meillä on jokin heikompi tilanne, rynnättiin auttamaan, heikkona ei jaksa ut vastustella. Ja sitten sillä että oli autettu kiristettiin määräysvaltaa asioihimme.

Nimenomaan. Joskus kuitenkin se haalari on tuikitarpeellinen odotettu lahja ja narskuhenkinen isovanhempi huomaa äkkiä tilaisuutensa koittaneen alistamiseen.