IS.n jatkuvat isovanhempien väkökulmasta kirjoitetut artikkelit välien katkeamisesta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todellakin, myös vanhemman pitäisi tehdä tämä omalta osaltaan. Tosin en ymmärrä niitä aikuisia lapsiakaan, joille rajanveto on vuodesta toiseen yhtä vaikeaa.

Meillä on useampaan kertaan poliisit käyneet hakemassa pihaan tunkevan vanhemman pois, kun mitkään sanomiset ei auta. Rakennus- ja remonttihommissa pitää muistaa erikseen sanoa että jos tällaiset tulee pihaan tai soittaa niin niiltä ei sitten  vastaanoteta mitään ohjeita tai käskyjä, parempi häätää pois ja jos ei lähde niin taas kerran poliisit hakemaan. Saattaa kytätä matkan varrella ja kun ajetaan kotipihaan, tulee perässä samalla portin avauksella (joo, meillä on kauko-ohjattava portti tonttiliittymässä ihan vaan miehen vanhempin vuoksi). Muutettiin toiseen kaupunkiin 150 km päähän ja muuttivat perässä. Ai niin ja lapset pitää kuskata kouluun kun saatetaan olla kyttäämässä jossain koulumatkan varrella. Lähestymiskielto on ollut ties kuinka kauan, mutta eihän sen rikkomisesta mitään seuraa.

Tässähän te olette selkeästi yrittäneet vetää rajaa. Mutta aivan järkyttävää! Saanko kysyä (ei ole pakko vastata, ellet halua) että millä perustella tuo lähestymiskielto lopulta saatiin tai millaisia asioita oli taustalla? Miten siihen reagoitiin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin isovanhemmat kuvittelevat, että he ikänsä puolesta voivat "hallita" kaikkea. Todellisuudessa heillä ei ole MITÄÄN sanomista lastenlastensa asioihin. Toki asiaa auttaa, jos lasten vanhempien kanssa on hyvät välit. Mutta jos aletaan päteen, määräileen, haukkuun toisten valintoja, kyseenalaistaan jne... niin siinä sitä sitten ollaan. Vanhemmilta ihmisiltä puuttuu TÄYSIN toisten kunnioittaminen.

Tavallaan olet oikeassa, mutta oleellista tässä on se, että se itsenäistyminen omista vanhemmista pitää ihan oikeasti itse tehdä. Ei niin, että vanhempien seurassa taannutaan lapseksi uudestaan. Se juuri mahdollistaa tuon pätemisen.

Kun vaan on jämäkästi aikuinen eikä anna kohdella itseään lapsena, tuo lapsenlapsi-ongelma ratkeaa vähän itsestään. Ja kyllä, tämä on helppo sanoa, itse kipuilin ihan näitä samoja asioita aikoinaan kunnes terapian kautta vasta tajusin koko perhedynamiikan olevan vielä lapsuudenkodin kaltaista, vaikka olin omillani ollut melkein 10v ennenkuin lapset syntyivät.

Ei todellakaan toimi näin mitenkään yleisesti. Juu, on näitä jotka elävät liian kietoutuneena omiin vanhempiinsa, mikä aiheuttaa sitten ongelmia. Mutta paljon on myös näitä, jotka ovat aivan itsenäistyneet, mutta joiden vanhemmat eivät tajua tai hyväksy sitä.

Itsenäistyminen ja tunnetason Itsenäistyminen ovat kaksi eri asiaa. Tottakai on täysin häiriintyneitäkin isovanhempia, mutta valtaosa voisi olla aivan mukavia ja kunnioittavia, jos se itsenäistyminen olisi kunnolla tehty. On se uusi rooli sille ikääntyvälle vanhemmallekin alkaa kohdella omaa lastaan täysin aikuisena.

Kyllä minä tarkoitin juuri sitä emotionaalista itsenäistymistä. Aikuinen lapsi on voinut sen käydä läpi omalta osaltaan mutta hänen vanhempansa ei. Se on myös sen vanhemman vastuulla opetella hyväksymään oman lapsen aikuistuminen.

Se on molempien vastuulla.

Ja oikeasti, niihin vanhempiin tulisi oppia suhtautumaan kuin keneen tahansa itselle läheiseen aikuiseen. Vasta silloin on oikeasti ja aidosti irti. Ja se tarkoittaa, ettei oleteta heiltä esim jatkuvasti palveluksia, neuvoja ja mitä milloinkin. Ainakaan ilman vastavuoroisuutta.

Täälläkin näkee näitä avauksia, missä aikuiset ihmiset pokkana väittävät oman lapsen olevan aina tärkeintä ja menevän kaiken edelle. Myös aikuisena siis. Ei se niin voi mennä, vaan pitää olla aidosti itsenäinen aikuinen joka tavalla ja antaa niiden omien vanhempienkin elää omanlaista ja omannäköistä elämää ilman että aikuiset lapset jatkuvasti mankuvat jotain.

Ei tässä ketjussa ole puhuttu tilanteista, joissa isovanhemmilta on manguttu apua ja sitten valitettu avun laadusta tai isovanhempien rajattomuudesta. Se on eri ketjun aihe ja niitäkin ketjuja täällä näkee, joissa isovanhemmat valittavat lastensa tuollaisesta käytöksestä.

Luulen, että suurin osa näistä jotka täällä kertovat hankalista isovanhemmista olisivat aivan onnellisia ilman mitään hoito, tai taloudellista apua heiltä. Esim. minä olen vähentänyt roimasti kanssakäymistä toisen vanhempani kanssa, en tämän ketjun aiheiden takia vaan muiden syiden, eikä tulisi mieleenikään pyytää häneltä yhtään mitään. Tietenkään.

Monilla vastaajilla tuntuu olevan mielessä kuva, jossa hemmotellut lapset vaativat isovanhemmilta kaikkea ja samalöa valittavat ja uhkailevat tapaamisten rajoittamisella. Vaikka täällä on jo valtavasti viestejä jotka kertoo ihan toista tarinaa. Siltä rajattomalta mummolta/vaarilta ei todellakaan pyydellä mitään apua, kun ongelma on siinä miten saisi hänet pysymään kauempana ja olemaan väkisin tuputtamatta 'apua".

Me emme lopulta voi tietää millaisia taustoja täällä ihmisillä on ja miksi he ovat ajautuneet ongelmiin vanhempiensa kanssa joko lasten syntymän myötä tai aiemmin. On varmasti paljon oikeasti sellaisia, että vanhemmilla on vähintäänkin narsistisia piirteitä ja omia traumoja ehkä, joita puretaan lapsiin ja lapsenlapsiin. Ja kaikenlaisia jääriä, jotka eivät osaa päästää irti lapsistaan. Mutta näitäkin on nähty, jotka muka-aikuistuvat, eli asuvat joo omillaan, ja ehkä jopa tienataan omat rahat, mutta silti haetaan sitä vanhemman neuvoa ja hyväksyntää ja siunausta milloin millekin. Mennään vanhemman kotiin kuin omaan, koetaan oikeaksi puuttua vanhemman parisuhteeseen ja whatever.

Sitten kun niitä lapsia tulee, voidaan olla vielä aivan kummallisissa rooleissa. Isovanhempi näkee lapsensa ikuisena lapsena ja yhtäkkiä se aikuinen lapsi haluaakin olla "itsenäinen". Paljon helpompaa olisi, jos ei ryhdyttäisi vanhemmiksi ennenkuin on saatu välit omiin vanhempiin selvitettyä. Joko niin, että ollaan tosiaan niitä tasavertaisia aikuisia tai vaikka poikki välit, jos oikein inhottava tapaus kyseessä. Ei jätettäisi lapsia sukupolvien kipuilun keskelle.

Tämä on aika hankalaa käytännössä. Kaikki eivät välttämättä tiedosta oman vanhemman toiminnassa olevan mitään vikaa, ennen kuin löytyy puoliso ja perustetaan perhe. Voi olla ettei ongelmaa välttämättä tiedosteta ennen kuin appivanhemman/isovanhemman toiminta alkaa häiritä puolisoa ja aiheuttaa siten riitoja perheeseen. Voi myös olla, että vanhempi ei aiemmin ole ollut erityisemmän rajaton, mutta jostain syystä matkan varrella sellaiseksi tullut.

Joskus asioita ei myöskään saada selvitettyä, kun niitä vanhempia ei huvita aidosti keskustella ja ymmärtää nuorta perhettä. Vaikka nuori perhe tulisi tässä kuinka vastaan, on tällainen keskustelu lopulta melko hedelmätön. On siis mielestäni keskusteluja, jotka kannattaa jättää käymättä, koska niistä ei ole mitään hyötyä - jonkun toisen kanssa saattaisi ollakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin isovanhemmat kuvittelevat, että he ikänsä puolesta voivat "hallita" kaikkea. Todellisuudessa heillä ei ole MITÄÄN sanomista lastenlastensa asioihin. Toki asiaa auttaa, jos lasten vanhempien kanssa on hyvät välit. Mutta jos aletaan päteen, määräileen, haukkuun toisten valintoja, kyseenalaistaan jne... niin siinä sitä sitten ollaan. Vanhemmilta ihmisiltä puuttuu TÄYSIN toisten kunnioittaminen.

Tavallaan olet oikeassa, mutta oleellista tässä on se, että se itsenäistyminen omista vanhemmista pitää ihan oikeasti itse tehdä. Ei niin, että vanhempien seurassa taannutaan lapseksi uudestaan. Se juuri mahdollistaa tuon pätemisen.

Kun vaan on jämäkästi aikuinen eikä anna kohdella itseään lapsena, tuo lapsenlapsi-ongelma ratkeaa vähän itsestään. Ja kyllä, tämä on helppo sanoa, itse kipuilin ihan näitä samoja asioita aikoinaan kunnes terapian kautta vasta tajusin koko perhedynamiikan olevan vielä lapsuudenkodin kaltaista, vaikka olin omillani ollut melkein 10v ennenkuin lapset syntyivät.

Ei todellakaan toimi näin mitenkään yleisesti. Juu, on näitä jotka elävät liian kietoutuneena omiin vanhempiinsa, mikä aiheuttaa sitten ongelmia. Mutta paljon on myös näitä, jotka ovat aivan itsenäistyneet, mutta joiden vanhemmat eivät tajua tai hyväksy sitä.

Itsenäistyminen ja tunnetason Itsenäistyminen ovat kaksi eri asiaa. Tottakai on täysin häiriintyneitäkin isovanhempia, mutta valtaosa voisi olla aivan mukavia ja kunnioittavia, jos se itsenäistyminen olisi kunnolla tehty. On se uusi rooli sille ikääntyvälle vanhemmallekin alkaa kohdella omaa lastaan täysin aikuisena.

Kyllä minä tarkoitin juuri sitä emotionaalista itsenäistymistä. Aikuinen lapsi on voinut sen käydä läpi omalta osaltaan mutta hänen vanhempansa ei. Se on myös sen vanhemman vastuulla opetella hyväksymään oman lapsen aikuistuminen.

Se on molempien vastuulla.

Ja oikeasti, niihin vanhempiin tulisi oppia suhtautumaan kuin keneen tahansa itselle läheiseen aikuiseen. Vasta silloin on oikeasti ja aidosti irti. Ja se tarkoittaa, ettei oleteta heiltä esim jatkuvasti palveluksia, neuvoja ja mitä milloinkin. Ainakaan ilman vastavuoroisuutta.

Täälläkin näkee näitä avauksia, missä aikuiset ihmiset pokkana väittävät oman lapsen olevan aina tärkeintä ja menevän kaiken edelle. Myös aikuisena siis. Ei se niin voi mennä, vaan pitää olla aidosti itsenäinen aikuinen joka tavalla ja antaa niiden omien vanhempienkin elää omanlaista ja omannäköistä elämää ilman että aikuiset lapset jatkuvasti mankuvat jotain.

Ei tässä ketjussa ole puhuttu tilanteista, joissa isovanhemmilta on manguttu apua ja sitten valitettu avun laadusta tai isovanhempien rajattomuudesta. Se on eri ketjun aihe ja niitäkin ketjuja täällä näkee, joissa isovanhemmat valittavat lastensa tuollaisesta käytöksestä.

Luulen, että suurin osa näistä jotka täällä kertovat hankalista isovanhemmista olisivat aivan onnellisia ilman mitään hoito, tai taloudellista apua heiltä. Esim. minä olen vähentänyt roimasti kanssakäymistä toisen vanhempani kanssa, en tämän ketjun aiheiden takia vaan muiden syiden, eikä tulisi mieleenikään pyytää häneltä yhtään mitään. Tietenkään.

Monilla vastaajilla tuntuu olevan mielessä kuva, jossa hemmotellut lapset vaativat isovanhemmilta kaikkea ja samalöa valittavat ja uhkailevat tapaamisten rajoittamisella. Vaikka täällä on jo valtavasti viestejä jotka kertoo ihan toista tarinaa. Siltä rajattomalta mummolta/vaarilta ei todellakaan pyydellä mitään apua, kun ongelma on siinä miten saisi hänet pysymään kauempana ja olemaan väkisin tuputtamatta 'apua".

Me emme lopulta voi tietää millaisia taustoja täällä ihmisillä on ja miksi he ovat ajautuneet ongelmiin vanhempiensa kanssa joko lasten syntymän myötä tai aiemmin. On varmasti paljon oikeasti sellaisia, että vanhemmilla on vähintäänkin narsistisia piirteitä ja omia traumoja ehkä, joita puretaan lapsiin ja lapsenlapsiin. Ja kaikenlaisia jääriä, jotka eivät osaa päästää irti lapsistaan. Mutta näitäkin on nähty, jotka muka-aikuistuvat, eli asuvat joo omillaan, ja ehkä jopa tienataan omat rahat, mutta silti haetaan sitä vanhemman neuvoa ja hyväksyntää ja siunausta milloin millekin. Mennään vanhemman kotiin kuin omaan, koetaan oikeaksi puuttua vanhemman parisuhteeseen ja whatever.

Sitten kun niitä lapsia tulee, voidaan olla vielä aivan kummallisissa rooleissa. Isovanhempi näkee lapsensa ikuisena lapsena ja yhtäkkiä se aikuinen lapsi haluaakin olla "itsenäinen". Paljon helpompaa olisi, jos ei ryhdyttäisi vanhemmiksi ennenkuin on saatu välit omiin vanhempiin selvitettyä. Joko niin, että ollaan tosiaan niitä tasavertaisia aikuisia tai vaikka poikki välit, jos oikein inhottava tapaus kyseessä. Ei jätettäisi lapsia sukupolvien kipuilun keskelle.

Tämä on aika hankalaa käytännössä. Kaikki eivät välttämättä tiedosta oman vanhemman toiminnassa olevan mitään vikaa, ennen kuin löytyy puoliso ja perustetaan perhe. Voi olla ettei ongelmaa välttämättä tiedosteta ennen kuin appivanhemman/isovanhemman toiminta alkaa häiritä puolisoa ja aiheuttaa siten riitoja perheeseen. Voi myös olla, että vanhempi ei aiemmin ole ollut erityisemmän rajaton, mutta jostain syystä matkan varrella sellaiseksi tullut.

Joskus asioita ei myöskään saada selvitettyä, kun niitä vanhempia ei huvita aidosti keskustella ja ymmärtää nuorta perhettä. Vaikka nuori perhe tulisi tässä kuinka vastaan, on tällainen keskustelu lopulta melko hedelmätön. On siis mielestäni keskusteluja, jotka kannattaa jättää käymättä, koska niistä ei ole mitään hyötyä - jonkun toisen kanssa saattaisi ollakin.

No se seuraava askel on sitten vähentää tai lopettaa kokonaan tapaamiset joksikin aikaa. Se on yleensä sellainen teko, jonka jälkeen ne joiden kanssa voi välejä rakentaa, tajuavat paikkansa. Minä olen terapian kautta näitä rajoja opetellut laittamaan ja todellakin tuo on ihan psykologien suosittama keino, jos ei keskustelu yms auta. Siitä on lievempiäkin versioita, kuten vaikkapa se, ettei vastaa puhelimeen ja viesteihin heti, jos kokee esimerkiksi että vanhempi soittelee liikaa. Voi myös sanoa, että kolme kertaa viikossa on hyvä määrä jutella puhelimessa (tai mikä nyt omasta mielestä onkaan) ja niissä rajoissa on pysyttävä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin isovanhemmat kuvittelevat, että he ikänsä puolesta voivat "hallita" kaikkea. Todellisuudessa heillä ei ole MITÄÄN sanomista lastenlastensa asioihin. Toki asiaa auttaa, jos lasten vanhempien kanssa on hyvät välit. Mutta jos aletaan päteen, määräileen, haukkuun toisten valintoja, kyseenalaistaan jne... niin siinä sitä sitten ollaan. Vanhemmilta ihmisiltä puuttuu TÄYSIN toisten kunnioittaminen.

Tavallaan olet oikeassa, mutta oleellista tässä on se, että se itsenäistyminen omista vanhemmista pitää ihan oikeasti itse tehdä. Ei niin, että vanhempien seurassa taannutaan lapseksi uudestaan. Se juuri mahdollistaa tuon pätemisen.

Kun vaan on jämäkästi aikuinen eikä anna kohdella itseään lapsena, tuo lapsenlapsi-ongelma ratkeaa vähän itsestään. Ja kyllä, tämä on helppo sanoa, itse kipuilin ihan näitä samoja asioita aikoinaan kunnes terapian kautta vasta tajusin koko perhedynamiikan olevan vielä lapsuudenkodin kaltaista, vaikka olin omillani ollut melkein 10v ennenkuin lapset syntyivät.

Ei todellakaan toimi näin mitenkään yleisesti. Juu, on näitä jotka elävät liian kietoutuneena omiin vanhempiinsa, mikä aiheuttaa sitten ongelmia. Mutta paljon on myös näitä, jotka ovat aivan itsenäistyneet, mutta joiden vanhemmat eivät tajua tai hyväksy sitä.

Itsenäistyminen ja tunnetason Itsenäistyminen ovat kaksi eri asiaa. Tottakai on täysin häiriintyneitäkin isovanhempia, mutta valtaosa voisi olla aivan mukavia ja kunnioittavia, jos se itsenäistyminen olisi kunnolla tehty. On se uusi rooli sille ikääntyvälle vanhemmallekin alkaa kohdella omaa lastaan täysin aikuisena.

Kyllä minä tarkoitin juuri sitä emotionaalista itsenäistymistä. Aikuinen lapsi on voinut sen käydä läpi omalta osaltaan mutta hänen vanhempansa ei. Se on myös sen vanhemman vastuulla opetella hyväksymään oman lapsen aikuistuminen.

Se on molempien vastuulla.

Ja oikeasti, niihin vanhempiin tulisi oppia suhtautumaan kuin keneen tahansa itselle läheiseen aikuiseen. Vasta silloin on oikeasti ja aidosti irti. Ja se tarkoittaa, ettei oleteta heiltä esim jatkuvasti palveluksia, neuvoja ja mitä milloinkin. Ainakaan ilman vastavuoroisuutta.

Täälläkin näkee näitä avauksia, missä aikuiset ihmiset pokkana väittävät oman lapsen olevan aina tärkeintä ja menevän kaiken edelle. Myös aikuisena siis. Ei se niin voi mennä, vaan pitää olla aidosti itsenäinen aikuinen joka tavalla ja antaa niiden omien vanhempienkin elää omanlaista ja omannäköistä elämää ilman että aikuiset lapset jatkuvasti mankuvat jotain.

Ei tässä ketjussa ole puhuttu tilanteista, joissa isovanhemmilta on manguttu apua ja sitten valitettu avun laadusta tai isovanhempien rajattomuudesta. Se on eri ketjun aihe ja niitäkin ketjuja täällä näkee, joissa isovanhemmat valittavat lastensa tuollaisesta käytöksestä.

Luulen, että suurin osa näistä jotka täällä kertovat hankalista isovanhemmista olisivat aivan onnellisia ilman mitään hoito, tai taloudellista apua heiltä. Esim. minä olen vähentänyt roimasti kanssakäymistä toisen vanhempani kanssa, en tämän ketjun aiheiden takia vaan muiden syiden, eikä tulisi mieleenikään pyytää häneltä yhtään mitään. Tietenkään.

Monilla vastaajilla tuntuu olevan mielessä kuva, jossa hemmotellut lapset vaativat isovanhemmilta kaikkea ja samalöa valittavat ja uhkailevat tapaamisten rajoittamisella. Vaikka täällä on jo valtavasti viestejä jotka kertoo ihan toista tarinaa. Siltä rajattomalta mummolta/vaarilta ei todellakaan pyydellä mitään apua, kun ongelma on siinä miten saisi hänet pysymään kauempana ja olemaan väkisin tuputtamatta 'apua".

Me emme lopulta voi tietää millaisia taustoja täällä ihmisillä on ja miksi he ovat ajautuneet ongelmiin vanhempiensa kanssa joko lasten syntymän myötä tai aiemmin. On varmasti paljon oikeasti sellaisia, että vanhemmilla on vähintäänkin narsistisia piirteitä ja omia traumoja ehkä, joita puretaan lapsiin ja lapsenlapsiin. Ja kaikenlaisia jääriä, jotka eivät osaa päästää irti lapsistaan. Mutta näitäkin on nähty, jotka muka-aikuistuvat, eli asuvat joo omillaan, ja ehkä jopa tienataan omat rahat, mutta silti haetaan sitä vanhemman neuvoa ja hyväksyntää ja siunausta milloin millekin. Mennään vanhemman kotiin kuin omaan, koetaan oikeaksi puuttua vanhemman parisuhteeseen ja whatever.

Sitten kun niitä lapsia tulee, voidaan olla vielä aivan kummallisissa rooleissa. Isovanhempi näkee lapsensa ikuisena lapsena ja yhtäkkiä se aikuinen lapsi haluaakin olla "itsenäinen". Paljon helpompaa olisi, jos ei ryhdyttäisi vanhemmiksi ennenkuin on saatu välit omiin vanhempiin selvitettyä. Joko niin, että ollaan tosiaan niitä tasavertaisia aikuisia tai vaikka poikki välit, jos oikein inhottava tapaus kyseessä. Ei jätettäisi lapsia sukupolvien kipuilun keskelle.

Tämä on aika hankalaa käytännössä. Kaikki eivät välttämättä tiedosta oman vanhemman toiminnassa olevan mitään vikaa, ennen kuin löytyy puoliso ja perustetaan perhe. Voi olla ettei ongelmaa välttämättä tiedosteta ennen kuin appivanhemman/isovanhemman toiminta alkaa häiritä puolisoa ja aiheuttaa siten riitoja perheeseen. Voi myös olla, että vanhempi ei aiemmin ole ollut erityisemmän rajaton, mutta jostain syystä matkan varrella sellaiseksi tullut.

Joskus asioita ei myöskään saada selvitettyä, kun niitä vanhempia ei huvita aidosti keskustella ja ymmärtää nuorta perhettä. Vaikka nuori perhe tulisi tässä kuinka vastaan, on tällainen keskustelu lopulta melko hedelmätön. On siis mielestäni keskusteluja, jotka kannattaa jättää käymättä, koska niistä ei ole mitään hyötyä - jonkun toisen kanssa saattaisi ollakin.

No se seuraava askel on sitten vähentää tai lopettaa kokonaan tapaamiset joksikin aikaa. Se on yleensä sellainen teko, jonka jälkeen ne joiden kanssa voi välejä rakentaa, tajuavat paikkansa. Minä olen terapian kautta näitä rajoja opetellut laittamaan ja todellakin tuo on ihan psykologien suosittama keino, jos ei keskustelu yms auta. Siitä on lievempiäkin versioita, kuten vaikkapa se, ettei vastaa puhelimeen ja viesteihin heti, jos kokee esimerkiksi että vanhempi soittelee liikaa. Voi myös sanoa, että kolme kertaa viikossa on hyvä määrä jutella puhelimessa (tai mikä nyt omasta mielestä onkaan) ja niissä rajoissa on pysyttävä.

Totta. On jotenkin järkyttävää kuulla, että osa joutuu tosiaan sen lähestymiskiellon hakemaan. Ajattelisin, että tämmöiseen ei myöskään ihan helposti ryhdytä... Mutta mikä mahtaakaan olla isovanhemman ajatus tässä; näkeekö edelleenkään omissa toimissaan mitään ongelmaa - onko mahdollista, ettei tässäkään vaiheessa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin isovanhemmat kuvittelevat, että he ikänsä puolesta voivat "hallita" kaikkea. Todellisuudessa heillä ei ole MITÄÄN sanomista lastenlastensa asioihin. Toki asiaa auttaa, jos lasten vanhempien kanssa on hyvät välit. Mutta jos aletaan päteen, määräileen, haukkuun toisten valintoja, kyseenalaistaan jne... niin siinä sitä sitten ollaan. Vanhemmilta ihmisiltä puuttuu TÄYSIN toisten kunnioittaminen.

Tavallaan olet oikeassa, mutta oleellista tässä on se, että se itsenäistyminen omista vanhemmista pitää ihan oikeasti itse tehdä. Ei niin, että vanhempien seurassa taannutaan lapseksi uudestaan. Se juuri mahdollistaa tuon pätemisen.

Kun vaan on jämäkästi aikuinen eikä anna kohdella itseään lapsena, tuo lapsenlapsi-ongelma ratkeaa vähän itsestään. Ja kyllä, tämä on helppo sanoa, itse kipuilin ihan näitä samoja asioita aikoinaan kunnes terapian kautta vasta tajusin koko perhedynamiikan olevan vielä lapsuudenkodin kaltaista, vaikka olin omillani ollut melkein 10v ennenkuin lapset syntyivät.

Ei todellakaan toimi näin mitenkään yleisesti. Juu, on näitä jotka elävät liian kietoutuneena omiin vanhempiinsa, mikä aiheuttaa sitten ongelmia. Mutta paljon on myös näitä, jotka ovat aivan itsenäistyneet, mutta joiden vanhemmat eivät tajua tai hyväksy sitä.

Itsenäistyminen ja tunnetason Itsenäistyminen ovat kaksi eri asiaa. Tottakai on täysin häiriintyneitäkin isovanhempia, mutta valtaosa voisi olla aivan mukavia ja kunnioittavia, jos se itsenäistyminen olisi kunnolla tehty. On se uusi rooli sille ikääntyvälle vanhemmallekin alkaa kohdella omaa lastaan täysin aikuisena.

Kyllä minä tarkoitin juuri sitä emotionaalista itsenäistymistä. Aikuinen lapsi on voinut sen käydä läpi omalta osaltaan mutta hänen vanhempansa ei. Se on myös sen vanhemman vastuulla opetella hyväksymään oman lapsen aikuistuminen.

Se on molempien vastuulla.

Ja oikeasti, niihin vanhempiin tulisi oppia suhtautumaan kuin keneen tahansa itselle läheiseen aikuiseen. Vasta silloin on oikeasti ja aidosti irti. Ja se tarkoittaa, ettei oleteta heiltä esim jatkuvasti palveluksia, neuvoja ja mitä milloinkin. Ainakaan ilman vastavuoroisuutta.

Täälläkin näkee näitä avauksia, missä aikuiset ihmiset pokkana väittävät oman lapsen olevan aina tärkeintä ja menevän kaiken edelle. Myös aikuisena siis. Ei se niin voi mennä, vaan pitää olla aidosti itsenäinen aikuinen joka tavalla ja antaa niiden omien vanhempienkin elää omanlaista ja omannäköistä elämää ilman että aikuiset lapset jatkuvasti mankuvat jotain.

Ei tässä ketjussa ole puhuttu tilanteista, joissa isovanhemmilta on manguttu apua ja sitten valitettu avun laadusta tai isovanhempien rajattomuudesta. Se on eri ketjun aihe ja niitäkin ketjuja täällä näkee, joissa isovanhemmat valittavat lastensa tuollaisesta käytöksestä.

Luulen, että suurin osa näistä jotka täällä kertovat hankalista isovanhemmista olisivat aivan onnellisia ilman mitään hoito, tai taloudellista apua heiltä. Esim. minä olen vähentänyt roimasti kanssakäymistä toisen vanhempani kanssa, en tämän ketjun aiheiden takia vaan muiden syiden, eikä tulisi mieleenikään pyytää häneltä yhtään mitään. Tietenkään.

Monilla vastaajilla tuntuu olevan mielessä kuva, jossa hemmotellut lapset vaativat isovanhemmilta kaikkea ja samalöa valittavat ja uhkailevat tapaamisten rajoittamisella. Vaikka täällä on jo valtavasti viestejä jotka kertoo ihan toista tarinaa. Siltä rajattomalta mummolta/vaarilta ei todellakaan pyydellä mitään apua, kun ongelma on siinä miten saisi hänet pysymään kauempana ja olemaan väkisin tuputtamatta 'apua".

Me emme lopulta voi tietää millaisia taustoja täällä ihmisillä on ja miksi he ovat ajautuneet ongelmiin vanhempiensa kanssa joko lasten syntymän myötä tai aiemmin. On varmasti paljon oikeasti sellaisia, että vanhemmilla on vähintäänkin narsistisia piirteitä ja omia traumoja ehkä, joita puretaan lapsiin ja lapsenlapsiin. Ja kaikenlaisia jääriä, jotka eivät osaa päästää irti lapsistaan. Mutta näitäkin on nähty, jotka muka-aikuistuvat, eli asuvat joo omillaan, ja ehkä jopa tienataan omat rahat, mutta silti haetaan sitä vanhemman neuvoa ja hyväksyntää ja siunausta milloin millekin. Mennään vanhemman kotiin kuin omaan, koetaan oikeaksi puuttua vanhemman parisuhteeseen ja whatever.

Sitten kun niitä lapsia tulee, voidaan olla vielä aivan kummallisissa rooleissa. Isovanhempi näkee lapsensa ikuisena lapsena ja yhtäkkiä se aikuinen lapsi haluaakin olla "itsenäinen". Paljon helpompaa olisi, jos ei ryhdyttäisi vanhemmiksi ennenkuin on saatu välit omiin vanhempiin selvitettyä. Joko niin, että ollaan tosiaan niitä tasavertaisia aikuisia tai vaikka poikki välit, jos oikein inhottava tapaus kyseessä. Ei jätettäisi lapsia sukupolvien kipuilun keskelle.

Tämä on aika hankalaa käytännössä. Kaikki eivät välttämättä tiedosta oman vanhemman toiminnassa olevan mitään vikaa, ennen kuin löytyy puoliso ja perustetaan perhe. Voi olla ettei ongelmaa välttämättä tiedosteta ennen kuin appivanhemman/isovanhemman toiminta alkaa häiritä puolisoa ja aiheuttaa siten riitoja perheeseen. Voi myös olla, että vanhempi ei aiemmin ole ollut erityisemmän rajaton, mutta jostain syystä matkan varrella sellaiseksi tullut.

Joskus asioita ei myöskään saada selvitettyä, kun niitä vanhempia ei huvita aidosti keskustella ja ymmärtää nuorta perhettä. Vaikka nuori perhe tulisi tässä kuinka vastaan, on tällainen keskustelu lopulta melko hedelmätön. On siis mielestäni keskusteluja, jotka kannattaa jättää käymättä, koska niistä ei ole mitään hyötyä - jonkun toisen kanssa saattaisi ollakin.

No se seuraava askel on sitten vähentää tai lopettaa kokonaan tapaamiset joksikin aikaa. Se on yleensä sellainen teko, jonka jälkeen ne joiden kanssa voi välejä rakentaa, tajuavat paikkansa. Minä olen terapian kautta näitä rajoja opetellut laittamaan ja todellakin tuo on ihan psykologien suosittama keino, jos ei keskustelu yms auta. Siitä on lievempiäkin versioita, kuten vaikkapa se, ettei vastaa puhelimeen ja viesteihin heti, jos kokee esimerkiksi että vanhempi soittelee liikaa. Voi myös sanoa, että kolme kertaa viikossa on hyvä määrä jutella puhelimessa (tai mikä nyt omasta mielestä onkaan) ja niissä rajoissa on pysyttävä.

Totta. On jotenkin järkyttävää kuulla, että osa joutuu tosiaan sen lähestymiskiellon hakemaan. Ajattelisin, että tämmöiseen ei myöskään ihan helposti ryhdytä... Mutta mikä mahtaakaan olla isovanhemman ajatus tässä; näkeekö edelleenkään omissa toimissaan mitään ongelmaa - onko mahdollista, ettei tässäkään vaiheessa?

Meilläkin jo kolmas laajennettu lähestymiskielto.

Ja ei, itsessä ei nähdä mitään syy. Me vaan ollaan ”hankalia”.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä tuo ei ole iltapäivälehdille kiinnostava näkökulma, mikä sen toisen osapuolen versio on. Iltapäivälehtien lukijat ovat itse noita isovanhempia, joiden sosiaalisissa piireissä on noita välien etääntymisiä "tuntemattomasta syystä". On siis parempi pitää syyt tuntemattomana ja myötäillä iltapäivälehtien lukijoiden tarinoita, kuin selvittää asioiden oikeat syyt juurta jaksain. Iltapäivälehdet haluavat kuitenkin lukijoita, eivät niinkään totuutta. Yleensä iltapäivälehtien juttujen tarkoitus on muutenkin vahvistaa jo olemassa olevia käsityksiä tai esittää yksinkertaistettuja, miellyttäviä tarinoita lukijoille, ei muuttaa maailmaa.

Häkellyttävän oikeassa olet!

Näissä allergiatapauksissa kyllä äkkiä selviää, kumpi oli väärässä. Täytyyhän isoäidinkin lääkärin lausuntoa ymmärtää.

Vierailija kirjoitti:

Näissä allergiatapauksissa kyllä äkkiä selviää, kumpi oli väärässä. Täytyyhän isoäidinkin lääkärin lausuntoa ymmärtää.

Voi kuule.

Jos mun anoppi kävisi lukemassa mun tekstin siitä, mitä olen hänen vuokseen joutunut kokemaan, niin siinä hän päivittelisi että onpas kamala anoppi, mutta itseään ei tunnistaisi. Hän selittelee solvaukset ja ylikävelyt sillä, että hän tarkoittaa vain hyvää. Ja kun hänen mielestään me tarvitsemme maton, niin hän sellaisen tuo meille, haluttiin me sellaista tai ei. Ja hyvää vain tarkoittaa silläkin, että pitää pois rimpuilevaa lasta väkisin sylissä, ikävä kun oli ollut. Lapsella selkeästi ainakaan ei ollut. Ja kauhea huuto ja tekoitku kun ilkeä miniä (siis mä) kävi vapauttamassa lapsen liiskautumiselta. 

Hyvää varmasti tarkoittaa silläkin, kun haukkuu meidän perhettä tuttavilleen ja koko suvulle. Valehtelee, että kuinka paljon on hoitaa meidän lapsia, ja kuinka ei pärjättäisi ilman hänen apuaan, edes taloudellisesti. Viimeksi on hoitanut 3 vuotta sitten, mun lapset on nyt 4- ja 6 -vuotiaita. Eikä silloinkaan hoitanut kuin satunnaisia lääkärikäyntejä. Itse tyrkytti itseään hoitoavuksi, vaikka tarvetta ei ollut. Eikä "hoitoapua" otettu vastaan. Silloin kun hoiti, niin lapset olivat keskenään olohuoneessa, mummeli keittiössä huutamassa puhelimeen, ja kyttäsi ikkunasta mitä naapurit tekevät. Ja se taloudellinen apu? Varmaan 3 vuotta sitten saatiin joululahjaksi 50 € koko perheelle. Mitään tavaraa hän ei saa meille enää tuoda, koska se meille tuodun tavaran määrä oli infernaalinen.

Ihan kokonaan ei olla välejä pistetty poikki, mies valitettavasti kutsuu äitinsä lasten syntymäpäiville. Niissä varastaa aina shown. Jos ei muuten, niin puhuu kaikkien muiden puheen päälle koirastaan. Ja koska kenelläkään ei ole yhtä kova ääni kuin mun anopilla, niin.... 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin isovanhemmat kuvittelevat, että he ikänsä puolesta voivat "hallita" kaikkea. Todellisuudessa heillä ei ole MITÄÄN sanomista lastenlastensa asioihin. Toki asiaa auttaa, jos lasten vanhempien kanssa on hyvät välit. Mutta jos aletaan päteen, määräileen, haukkuun toisten valintoja, kyseenalaistaan jne... niin siinä sitä sitten ollaan. Vanhemmilta ihmisiltä puuttuu TÄYSIN toisten kunnioittaminen.

Tavallaan olet oikeassa, mutta oleellista tässä on se, että se itsenäistyminen omista vanhemmista pitää ihan oikeasti itse tehdä. Ei niin, että vanhempien seurassa taannutaan lapseksi uudestaan. Se juuri mahdollistaa tuon pätemisen.

Kun vaan on jämäkästi aikuinen eikä anna kohdella itseään lapsena, tuo lapsenlapsi-ongelma ratkeaa vähän itsestään. Ja kyllä, tämä on helppo sanoa, itse kipuilin ihan näitä samoja asioita aikoinaan kunnes terapian kautta vasta tajusin koko perhedynamiikan olevan vielä lapsuudenkodin kaltaista, vaikka olin omillani ollut melkein 10v ennenkuin lapset syntyivät.

Ei todellakaan toimi näin mitenkään yleisesti. Juu, on näitä jotka elävät liian kietoutuneena omiin vanhempiinsa, mikä aiheuttaa sitten ongelmia. Mutta paljon on myös näitä, jotka ovat aivan itsenäistyneet, mutta joiden vanhemmat eivät tajua tai hyväksy sitä.

Itsenäistyminen ja tunnetason Itsenäistyminen ovat kaksi eri asiaa. Tottakai on täysin häiriintyneitäkin isovanhempia, mutta valtaosa voisi olla aivan mukavia ja kunnioittavia, jos se itsenäistyminen olisi kunnolla tehty. On se uusi rooli sille ikääntyvälle vanhemmallekin alkaa kohdella omaa lastaan täysin aikuisena.

Kyllä minä tarkoitin juuri sitä emotionaalista itsenäistymistä. Aikuinen lapsi on voinut sen käydä läpi omalta osaltaan mutta hänen vanhempansa ei. Se on myös sen vanhemman vastuulla opetella hyväksymään oman lapsen aikuistuminen.

Se on molempien vastuulla.

Ja oikeasti, niihin vanhempiin tulisi oppia suhtautumaan kuin keneen tahansa itselle läheiseen aikuiseen. Vasta silloin on oikeasti ja aidosti irti. Ja se tarkoittaa, ettei oleteta heiltä esim jatkuvasti palveluksia, neuvoja ja mitä milloinkin. Ainakaan ilman vastavuoroisuutta.

Täälläkin näkee näitä avauksia, missä aikuiset ihmiset pokkana väittävät oman lapsen olevan aina tärkeintä ja menevän kaiken edelle. Myös aikuisena siis. Ei se niin voi mennä, vaan pitää olla aidosti itsenäinen aikuinen joka tavalla ja antaa niiden omien vanhempienkin elää omanlaista ja omannäköistä elämää ilman että aikuiset lapset jatkuvasti mankuvat jotain.

Ei tässä ketjussa ole puhuttu tilanteista, joissa isovanhemmilta on manguttu apua ja sitten valitettu avun laadusta tai isovanhempien rajattomuudesta. Se on eri ketjun aihe ja niitäkin ketjuja täällä näkee, joissa isovanhemmat valittavat lastensa tuollaisesta käytöksestä.

Luulen, että suurin osa näistä jotka täällä kertovat hankalista isovanhemmista olisivat aivan onnellisia ilman mitään hoito, tai taloudellista apua heiltä. Esim. minä olen vähentänyt roimasti kanssakäymistä toisen vanhempani kanssa, en tämän ketjun aiheiden takia vaan muiden syiden, eikä tulisi mieleenikään pyytää häneltä yhtään mitään. Tietenkään.

Monilla vastaajilla tuntuu olevan mielessä kuva, jossa hemmotellut lapset vaativat isovanhemmilta kaikkea ja samalöa valittavat ja uhkailevat tapaamisten rajoittamisella. Vaikka täällä on jo valtavasti viestejä jotka kertoo ihan toista tarinaa. Siltä rajattomalta mummolta/vaarilta ei todellakaan pyydellä mitään apua, kun ongelma on siinä miten saisi hänet pysymään kauempana ja olemaan väkisin tuputtamatta 'apua".

Me emme lopulta voi tietää millaisia taustoja täällä ihmisillä on ja miksi he ovat ajautuneet ongelmiin vanhempiensa kanssa joko lasten syntymän myötä tai aiemmin. On varmasti paljon oikeasti sellaisia, että vanhemmilla on vähintäänkin narsistisia piirteitä ja omia traumoja ehkä, joita puretaan lapsiin ja lapsenlapsiin. Ja kaikenlaisia jääriä, jotka eivät osaa päästää irti lapsistaan. Mutta näitäkin on nähty, jotka muka-aikuistuvat, eli asuvat joo omillaan, ja ehkä jopa tienataan omat rahat, mutta silti haetaan sitä vanhemman neuvoa ja hyväksyntää ja siunausta milloin millekin. Mennään vanhemman kotiin kuin omaan, koetaan oikeaksi puuttua vanhemman parisuhteeseen ja whatever.

Sitten kun niitä lapsia tulee, voidaan olla vielä aivan kummallisissa rooleissa. Isovanhempi näkee lapsensa ikuisena lapsena ja yhtäkkiä se aikuinen lapsi haluaakin olla "itsenäinen". Paljon helpompaa olisi, jos ei ryhdyttäisi vanhemmiksi ennenkuin on saatu välit omiin vanhempiin selvitettyä. Joko niin, että ollaan tosiaan niitä tasavertaisia aikuisia tai vaikka poikki välit, jos oikein inhottava tapaus kyseessä. Ei jätettäisi lapsia sukupolvien kipuilun keskelle.

Tämä on aika hankalaa käytännössä. Kaikki eivät välttämättä tiedosta oman vanhemman toiminnassa olevan mitään vikaa, ennen kuin löytyy puoliso ja perustetaan perhe. Voi olla ettei ongelmaa välttämättä tiedosteta ennen kuin appivanhemman/isovanhemman toiminta alkaa häiritä puolisoa ja aiheuttaa siten riitoja perheeseen. Voi myös olla, että vanhempi ei aiemmin ole ollut erityisemmän rajaton, mutta jostain syystä matkan varrella sellaiseksi tullut.

Joskus asioita ei myöskään saada selvitettyä, kun niitä vanhempia ei huvita aidosti keskustella ja ymmärtää nuorta perhettä. Vaikka nuori perhe tulisi tässä kuinka vastaan, on tällainen keskustelu lopulta melko hedelmätön. On siis mielestäni keskusteluja, jotka kannattaa jättää käymättä, koska niistä ei ole mitään hyötyä - jonkun toisen kanssa saattaisi ollakin.

No se seuraava askel on sitten vähentää tai lopettaa kokonaan tapaamiset joksikin aikaa. Se on yleensä sellainen teko, jonka jälkeen ne joiden kanssa voi välejä rakentaa, tajuavat paikkansa. Minä olen terapian kautta näitä rajoja opetellut laittamaan ja todellakin tuo on ihan psykologien suosittama keino, jos ei keskustelu yms auta. Siitä on lievempiäkin versioita, kuten vaikkapa se, ettei vastaa puhelimeen ja viesteihin heti, jos kokee esimerkiksi että vanhempi soittelee liikaa. Voi myös sanoa, että kolme kertaa viikossa on hyvä määrä jutella puhelimessa (tai mikä nyt omasta mielestä onkaan) ja niissä rajoissa on pysyttävä.

Totta. On jotenkin järkyttävää kuulla, että osa joutuu tosiaan sen lähestymiskiellon hakemaan. Ajattelisin, että tämmöiseen ei myöskään ihan helposti ryhdytä... Mutta mikä mahtaakaan olla isovanhemman ajatus tässä; näkeekö edelleenkään omissa toimissaan mitään ongelmaa - onko mahdollista, ettei tässäkään vaiheessa?

Meilläkin jo kolmas laajennettu lähestymiskielto.

Ja ei, itsessä ei nähdä mitään syy. Me vaan ollaan ”hankalia”.

Kuinka hankala täytyy olla, että saa kolmannen laajennetun lähestymiskiellon oman tai puolison vanhempia vastaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin isovanhemmat kuvittelevat, että he ikänsä puolesta voivat "hallita" kaikkea. Todellisuudessa heillä ei ole MITÄÄN sanomista lastenlastensa asioihin. Toki asiaa auttaa, jos lasten vanhempien kanssa on hyvät välit. Mutta jos aletaan päteen, määräileen, haukkuun toisten valintoja, kyseenalaistaan jne... niin siinä sitä sitten ollaan. Vanhemmilta ihmisiltä puuttuu TÄYSIN toisten kunnioittaminen.

Tavallaan olet oikeassa, mutta oleellista tässä on se, että se itsenäistyminen omista vanhemmista pitää ihan oikeasti itse tehdä. Ei niin, että vanhempien seurassa taannutaan lapseksi uudestaan. Se juuri mahdollistaa tuon pätemisen.

Kun vaan on jämäkästi aikuinen eikä anna kohdella itseään lapsena, tuo lapsenlapsi-ongelma ratkeaa vähän itsestään. Ja kyllä, tämä on helppo sanoa, itse kipuilin ihan näitä samoja asioita aikoinaan kunnes terapian kautta vasta tajusin koko perhedynamiikan olevan vielä lapsuudenkodin kaltaista, vaikka olin omillani ollut melkein 10v ennenkuin lapset syntyivät.

Ei todellakaan toimi näin mitenkään yleisesti. Juu, on näitä jotka elävät liian kietoutuneena omiin vanhempiinsa, mikä aiheuttaa sitten ongelmia. Mutta paljon on myös näitä, jotka ovat aivan itsenäistyneet, mutta joiden vanhemmat eivät tajua tai hyväksy sitä.

Itsenäistyminen ja tunnetason Itsenäistyminen ovat kaksi eri asiaa. Tottakai on täysin häiriintyneitäkin isovanhempia, mutta valtaosa voisi olla aivan mukavia ja kunnioittavia, jos se itsenäistyminen olisi kunnolla tehty. On se uusi rooli sille ikääntyvälle vanhemmallekin alkaa kohdella omaa lastaan täysin aikuisena.

Kyllä minä tarkoitin juuri sitä emotionaalista itsenäistymistä. Aikuinen lapsi on voinut sen käydä läpi omalta osaltaan mutta hänen vanhempansa ei. Se on myös sen vanhemman vastuulla opetella hyväksymään oman lapsen aikuistuminen.

Se on molempien vastuulla.

Ja oikeasti, niihin vanhempiin tulisi oppia suhtautumaan kuin keneen tahansa itselle läheiseen aikuiseen. Vasta silloin on oikeasti ja aidosti irti. Ja se tarkoittaa, ettei oleteta heiltä esim jatkuvasti palveluksia, neuvoja ja mitä milloinkin. Ainakaan ilman vastavuoroisuutta.

Täälläkin näkee näitä avauksia, missä aikuiset ihmiset pokkana väittävät oman lapsen olevan aina tärkeintä ja menevän kaiken edelle. Myös aikuisena siis. Ei se niin voi mennä, vaan pitää olla aidosti itsenäinen aikuinen joka tavalla ja antaa niiden omien vanhempienkin elää omanlaista ja omannäköistä elämää ilman että aikuiset lapset jatkuvasti mankuvat jotain.

Ei tässä ketjussa ole puhuttu tilanteista, joissa isovanhemmilta on manguttu apua ja sitten valitettu avun laadusta tai isovanhempien rajattomuudesta. Se on eri ketjun aihe ja niitäkin ketjuja täällä näkee, joissa isovanhemmat valittavat lastensa tuollaisesta käytöksestä.

Luulen, että suurin osa näistä jotka täällä kertovat hankalista isovanhemmista olisivat aivan onnellisia ilman mitään hoito, tai taloudellista apua heiltä. Esim. minä olen vähentänyt roimasti kanssakäymistä toisen vanhempani kanssa, en tämän ketjun aiheiden takia vaan muiden syiden, eikä tulisi mieleenikään pyytää häneltä yhtään mitään. Tietenkään.

Monilla vastaajilla tuntuu olevan mielessä kuva, jossa hemmotellut lapset vaativat isovanhemmilta kaikkea ja samalöa valittavat ja uhkailevat tapaamisten rajoittamisella. Vaikka täällä on jo valtavasti viestejä jotka kertoo ihan toista tarinaa. Siltä rajattomalta mummolta/vaarilta ei todellakaan pyydellä mitään apua, kun ongelma on siinä miten saisi hänet pysymään kauempana ja olemaan väkisin tuputtamatta 'apua".

Me emme lopulta voi tietää millaisia taustoja täällä ihmisillä on ja miksi he ovat ajautuneet ongelmiin vanhempiensa kanssa joko lasten syntymän myötä tai aiemmin. On varmasti paljon oikeasti sellaisia, että vanhemmilla on vähintäänkin narsistisia piirteitä ja omia traumoja ehkä, joita puretaan lapsiin ja lapsenlapsiin. Ja kaikenlaisia jääriä, jotka eivät osaa päästää irti lapsistaan. Mutta näitäkin on nähty, jotka muka-aikuistuvat, eli asuvat joo omillaan, ja ehkä jopa tienataan omat rahat, mutta silti haetaan sitä vanhemman neuvoa ja hyväksyntää ja siunausta milloin millekin. Mennään vanhemman kotiin kuin omaan, koetaan oikeaksi puuttua vanhemman parisuhteeseen ja whatever.

Sitten kun niitä lapsia tulee, voidaan olla vielä aivan kummallisissa rooleissa. Isovanhempi näkee lapsensa ikuisena lapsena ja yhtäkkiä se aikuinen lapsi haluaakin olla "itsenäinen". Paljon helpompaa olisi, jos ei ryhdyttäisi vanhemmiksi ennenkuin on saatu välit omiin vanhempiin selvitettyä. Joko niin, että ollaan tosiaan niitä tasavertaisia aikuisia tai vaikka poikki välit, jos oikein inhottava tapaus kyseessä. Ei jätettäisi lapsia sukupolvien kipuilun keskelle.

Tämä on aika hankalaa käytännössä. Kaikki eivät välttämättä tiedosta oman vanhemman toiminnassa olevan mitään vikaa, ennen kuin löytyy puoliso ja perustetaan perhe. Voi olla ettei ongelmaa välttämättä tiedosteta ennen kuin appivanhemman/isovanhemman toiminta alkaa häiritä puolisoa ja aiheuttaa siten riitoja perheeseen. Voi myös olla, että vanhempi ei aiemmin ole ollut erityisemmän rajaton, mutta jostain syystä matkan varrella sellaiseksi tullut.

Joskus asioita ei myöskään saada selvitettyä, kun niitä vanhempia ei huvita aidosti keskustella ja ymmärtää nuorta perhettä. Vaikka nuori perhe tulisi tässä kuinka vastaan, on tällainen keskustelu lopulta melko hedelmätön. On siis mielestäni keskusteluja, jotka kannattaa jättää käymättä, koska niistä ei ole mitään hyötyä - jonkun toisen kanssa saattaisi ollakin.

No se seuraava askel on sitten vähentää tai lopettaa kokonaan tapaamiset joksikin aikaa. Se on yleensä sellainen teko, jonka jälkeen ne joiden kanssa voi välejä rakentaa, tajuavat paikkansa. Minä olen terapian kautta näitä rajoja opetellut laittamaan ja todellakin tuo on ihan psykologien suosittama keino, jos ei keskustelu yms auta. Siitä on lievempiäkin versioita, kuten vaikkapa se, ettei vastaa puhelimeen ja viesteihin heti, jos kokee esimerkiksi että vanhempi soittelee liikaa. Voi myös sanoa, että kolme kertaa viikossa on hyvä määrä jutella puhelimessa (tai mikä nyt omasta mielestä onkaan) ja niissä rajoissa on pysyttävä.

Totta. On jotenkin järkyttävää kuulla, että osa joutuu tosiaan sen lähestymiskiellon hakemaan. Ajattelisin, että tämmöiseen ei myöskään ihan helposti ryhdytä... Mutta mikä mahtaakaan olla isovanhemman ajatus tässä; näkeekö edelleenkään omissa toimissaan mitään ongelmaa - onko mahdollista, ettei tässäkään vaiheessa?

Meilläkin jo kolmas laajennettu lähestymiskielto.

Ja ei, itsessä ei nähdä mitään syy. Me vaan ollaan ”hankalia”.

Kuinka hankala täytyy olla, että saa kolmannen laajennetun lähestymiskiellon oman tai puolison vanhempia vastaan?

Ei sitä heppoisin perustein saa. Mutta kuulemma ”oikeusmurha”.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin isovanhemmat kuvittelevat, että he ikänsä puolesta voivat "hallita" kaikkea. Todellisuudessa heillä ei ole MITÄÄN sanomista lastenlastensa asioihin. Toki asiaa auttaa, jos lasten vanhempien kanssa on hyvät välit. Mutta jos aletaan päteen, määräileen, haukkuun toisten valintoja, kyseenalaistaan jne... niin siinä sitä sitten ollaan. Vanhemmilta ihmisiltä puuttuu TÄYSIN toisten kunnioittaminen.

Tavallaan olet oikeassa, mutta oleellista tässä on se, että se itsenäistyminen omista vanhemmista pitää ihan oikeasti itse tehdä. Ei niin, että vanhempien seurassa taannutaan lapseksi uudestaan. Se juuri mahdollistaa tuon pätemisen.

Kun vaan on jämäkästi aikuinen eikä anna kohdella itseään lapsena, tuo lapsenlapsi-ongelma ratkeaa vähän itsestään. Ja kyllä, tämä on helppo sanoa, itse kipuilin ihan näitä samoja asioita aikoinaan kunnes terapian kautta vasta tajusin koko perhedynamiikan olevan vielä lapsuudenkodin kaltaista, vaikka olin omillani ollut melkein 10v ennenkuin lapset syntyivät.

Ei todellakaan toimi näin mitenkään yleisesti. Juu, on näitä jotka elävät liian kietoutuneena omiin vanhempiinsa, mikä aiheuttaa sitten ongelmia. Mutta paljon on myös näitä, jotka ovat aivan itsenäistyneet, mutta joiden vanhemmat eivät tajua tai hyväksy sitä.

Itsenäistyminen ja tunnetason Itsenäistyminen ovat kaksi eri asiaa. Tottakai on täysin häiriintyneitäkin isovanhempia, mutta valtaosa voisi olla aivan mukavia ja kunnioittavia, jos se itsenäistyminen olisi kunnolla tehty. On se uusi rooli sille ikääntyvälle vanhemmallekin alkaa kohdella omaa lastaan täysin aikuisena.

Kyllä minä tarkoitin juuri sitä emotionaalista itsenäistymistä. Aikuinen lapsi on voinut sen käydä läpi omalta osaltaan mutta hänen vanhempansa ei. Se on myös sen vanhemman vastuulla opetella hyväksymään oman lapsen aikuistuminen.

Se on molempien vastuulla.

Ja oikeasti, niihin vanhempiin tulisi oppia suhtautumaan kuin keneen tahansa itselle läheiseen aikuiseen. Vasta silloin on oikeasti ja aidosti irti. Ja se tarkoittaa, ettei oleteta heiltä esim jatkuvasti palveluksia, neuvoja ja mitä milloinkin. Ainakaan ilman vastavuoroisuutta.

Täälläkin näkee näitä avauksia, missä aikuiset ihmiset pokkana väittävät oman lapsen olevan aina tärkeintä ja menevän kaiken edelle. Myös aikuisena siis. Ei se niin voi mennä, vaan pitää olla aidosti itsenäinen aikuinen joka tavalla ja antaa niiden omien vanhempienkin elää omanlaista ja omannäköistä elämää ilman että aikuiset lapset jatkuvasti mankuvat jotain.

Ei tässä ketjussa ole puhuttu tilanteista, joissa isovanhemmilta on manguttu apua ja sitten valitettu avun laadusta tai isovanhempien rajattomuudesta. Se on eri ketjun aihe ja niitäkin ketjuja täällä näkee, joissa isovanhemmat valittavat lastensa tuollaisesta käytöksestä.

Luulen, että suurin osa näistä jotka täällä kertovat hankalista isovanhemmista olisivat aivan onnellisia ilman mitään hoito, tai taloudellista apua heiltä. Esim. minä olen vähentänyt roimasti kanssakäymistä toisen vanhempani kanssa, en tämän ketjun aiheiden takia vaan muiden syiden, eikä tulisi mieleenikään pyytää häneltä yhtään mitään. Tietenkään.

Monilla vastaajilla tuntuu olevan mielessä kuva, jossa hemmotellut lapset vaativat isovanhemmilta kaikkea ja samalöa valittavat ja uhkailevat tapaamisten rajoittamisella. Vaikka täällä on jo valtavasti viestejä jotka kertoo ihan toista tarinaa. Siltä rajattomalta mummolta/vaarilta ei todellakaan pyydellä mitään apua, kun ongelma on siinä miten saisi hänet pysymään kauempana ja olemaan väkisin tuputtamatta 'apua".

Me emme lopulta voi tietää millaisia taustoja täällä ihmisillä on ja miksi he ovat ajautuneet ongelmiin vanhempiensa kanssa joko lasten syntymän myötä tai aiemmin. On varmasti paljon oikeasti sellaisia, että vanhemmilla on vähintäänkin narsistisia piirteitä ja omia traumoja ehkä, joita puretaan lapsiin ja lapsenlapsiin. Ja kaikenlaisia jääriä, jotka eivät osaa päästää irti lapsistaan. Mutta näitäkin on nähty, jotka muka-aikuistuvat, eli asuvat joo omillaan, ja ehkä jopa tienataan omat rahat, mutta silti haetaan sitä vanhemman neuvoa ja hyväksyntää ja siunausta milloin millekin. Mennään vanhemman kotiin kuin omaan, koetaan oikeaksi puuttua vanhemman parisuhteeseen ja whatever.

Sitten kun niitä lapsia tulee, voidaan olla vielä aivan kummallisissa rooleissa. Isovanhempi näkee lapsensa ikuisena lapsena ja yhtäkkiä se aikuinen lapsi haluaakin olla "itsenäinen". Paljon helpompaa olisi, jos ei ryhdyttäisi vanhemmiksi ennenkuin on saatu välit omiin vanhempiin selvitettyä. Joko niin, että ollaan tosiaan niitä tasavertaisia aikuisia tai vaikka poikki välit, jos oikein inhottava tapaus kyseessä. Ei jätettäisi lapsia sukupolvien kipuilun keskelle.

Tämä on aika hankalaa käytännössä. Kaikki eivät välttämättä tiedosta oman vanhemman toiminnassa olevan mitään vikaa, ennen kuin löytyy puoliso ja perustetaan perhe. Voi olla ettei ongelmaa välttämättä tiedosteta ennen kuin appivanhemman/isovanhemman toiminta alkaa häiritä puolisoa ja aiheuttaa siten riitoja perheeseen. Voi myös olla, että vanhempi ei aiemmin ole ollut erityisemmän rajaton, mutta jostain syystä matkan varrella sellaiseksi tullut.

Joskus asioita ei myöskään saada selvitettyä, kun niitä vanhempia ei huvita aidosti keskustella ja ymmärtää nuorta perhettä. Vaikka nuori perhe tulisi tässä kuinka vastaan, on tällainen keskustelu lopulta melko hedelmätön. On siis mielestäni keskusteluja, jotka kannattaa jättää käymättä, koska niistä ei ole mitään hyötyä - jonkun toisen kanssa saattaisi ollakin.

No se seuraava askel on sitten vähentää tai lopettaa kokonaan tapaamiset joksikin aikaa. Se on yleensä sellainen teko, jonka jälkeen ne joiden kanssa voi välejä rakentaa, tajuavat paikkansa. Minä olen terapian kautta näitä rajoja opetellut laittamaan ja todellakin tuo on ihan psykologien suosittama keino, jos ei keskustelu yms auta. Siitä on lievempiäkin versioita, kuten vaikkapa se, ettei vastaa puhelimeen ja viesteihin heti, jos kokee esimerkiksi että vanhempi soittelee liikaa. Voi myös sanoa, että kolme kertaa viikossa on hyvä määrä jutella puhelimessa (tai mikä nyt omasta mielestä onkaan) ja niissä rajoissa on pysyttävä.

Totta. On jotenkin järkyttävää kuulla, että osa joutuu tosiaan sen lähestymiskiellon hakemaan. Ajattelisin, että tämmöiseen ei myöskään ihan helposti ryhdytä... Mutta mikä mahtaakaan olla isovanhemman ajatus tässä; näkeekö edelleenkään omissa toimissaan mitään ongelmaa - onko mahdollista, ettei tässäkään vaiheessa?

Meilläkin jo kolmas laajennettu lähestymiskielto.

Ja ei, itsessä ei nähdä mitään syy. Me vaan ollaan ”hankalia”.

Kuinka hankala täytyy olla, että saa kolmannen laajennetun lähestymiskiellon oman tai puolison vanhempia vastaan?

Ei sitä heppoisin perustein saa. Mutta kuulemma ”oikeusmurha”.

Sivullisen mielestä oikeusmurhalta tuntuu lähinnä se, että nuo kiellot ei selkeästi kuitenkaan takaa rauhaa... Ja että ilmeisesti niiden noudattamatta jättäminen ei saa aikaan oikein mitään. Mitä siitä edes käytännön tasolla seuraa, sakot?

Olen miettinyt paljolti sitä, kuinka paljon sitä lopulta pitäisi joustaa. Se joustaminen kun on usein ihan ensimmäinen neuvo näissä haastavissa tilanteissa, ja tosiaan keskustelu on joskus mahdotonta. Mahdotonta siksi, että keskustelu saattaa kääntyä yksipuoliseksi monologiksi, jossa päädyt lähinnä puolustuskannalle kuitenkaan saamatta aidosti mahdollisuutta puolustaa itseäsi.

Mutta se joustaminen. Kuinka paljon aikuisen lapsen pitää joustaa, entä mihin saakka on puolison tehtävä joustaa? Jos puolisoilla on tästä hieman eri käsitys (kuten joskus voi olla) niin kuka sen joustovaran määrittelee? Missä menee raja?

Aikansa voi tietysti asioita päästää toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. On myös asioita, joille voi hymähtää ja joista ei jaksa kiinnostua hetkeä enempää. Mutta on myös asioita, jotka menevät ihon alle, vaikka kuinka yrittäisi olla päästämättä.

Minusta jotain on jo pielessä siinä vaiheessa, jos kohtaamiset alkavat tuottaa ahdistusta jo etukäteen. Tai jos puhelut tai viestit Isovanhemman suunnalta ahdistavat jotakuta nuoremman polven perheessä. Joskus kyse voi olla väärinkäsityksestä jonka saa oikaistua helposti, joskus isovanhemman toimissa olisi oikeasti korjaamisen varaa. Ja rutkasti.

Muita sukulaisia kehottaisin olemaan puuttumatta asioihin muuten, kuin tukemalla nuorempia. Ei se vika aina siinä ole, että nuoremmat ne nyt vain on hankalia ja outoja moderneine kotkotuksineen. Älkääkä herran tähden kysykö lapsilta, että miksi te ette käy mummonne luona tai miksi mummo ei kyläile teillä. Lasten ei kuulu tällaisia asioita selittää. Lasten ei myöskään kuulu antaa selvityksiä tai kuulla taivasteluita että miksi se iskä tai äiti ei teitä sinne päästä. Kun todennäköisesti kyse on jostain oikeasta asiasta, siitä, ettei mitään muuta vaihtoehtoa ole enää nähty ja muut kokeillut eivät ole auttaneet.

Olen itse seurannut vierestä asetelmaa, jossa yksi kertoo oman versionsa muille sukulaisille ja sen jälkeen muita puolia ei edes ole olemassa. Käytännössä uhrautuvainen mummo on tehnyt kaikkensa ja koettanut auttaa lapsensa perhettä ja nyt kun poika vaimoineen ei saakaan määrätä, kieltää ilkeä miniä lapsia tulemasta mummolaan. Poika taas joutuu myötäillä, vaikkei haluaisi, koska miniä on niin vaikea. Kaikenlisäksi narsistinen hullukin.

Sukulaiset taas tässä ovat joko idiootteja tai haluttomia näkemään koko tilannetta. Kuorossa käydään määkimässä että ei me nyt kyllä ymmärretä että miksi se Anna ei päästä lapsiaan mummolaan. Jopa perheen isälle saatetaan taivastella, että miksi se Anna (vaimo) ei päästä. Eikä auta, vaikka perheen isä kuinka koettaisi selittää, mistä on kysymys.

Entä mikä on perheen ja tuon ilkeän, narsistisen miniän, vaimon ja äidin puoli? Vuosikausia jatkunut neuvonta asioissa, joihin neuvoa ei ole pyydetty. Vuosikausia jatkunut arvostelu, suoraan tai välillisesti. Tosiaanko joku pitäisi siitä, että appivanhempi ja isovanhempi soittelisi aikuiselle lapselleen haukkuen tämän puolison vaimona ja äitinä? Tosiaanko joku pitäisi siitä, että jokaista asiaa pitäisi selitellä aina lapsiluvusta alkaen lasten satunnaisiin sanomisiin? Ja tosiaanko joku jaksaisi aina olla syntipukki ja syyllinen, kun lapsi ei välttämättä toimisikaan oikein?

Annalla ja tämän miehellä on kaksi lasta, joista toinen on isovanhempien suosikki ja toinen jotakin muuta. Syrjään jäänyt on huomannut asiansa ihan itse ja pariskunta on koettanut saada asialle tolkkua. Isovanhemman mielestä tämä on lähinnä Annan kotkotuksia ja voi jumalauta sentään, miten se Anna voi kuvitella voivansa asettaa jotain ehtoja tälle kuviolle - kyllähän asia on niin, että jos lapset täällä käyvät niin homma toimii meidän, isovanhempien ehdoilla!

Käytännössä vanhemmilta evätään siis oikeus myös puuttua lastensa epätasa-arvoiseen kohteluun. Vai liekö tasa-arvoista, että toinen lapsi pääsee viikonlopuksi isovanhemmalle ja kohta taas uudestaan ja uudestaan, jaa, lapsi onkin ollut jo kymmenen kertaa, olisko jo sen toisen vuoro? No ei ole, pääsihän se yhden kerran isovanhempien kanssa käymään apteekissa, mitä te jostain epätasa-arvosta oikein uikutatte?!

Suku ei ehkä tiedä tällaisia seikkoja. Siksi pitäisikin olla hiljaa eikä ryhtyä päivittelemään miten se Anna nyt niin. Annoilla (ja Anteroilla) on usein syynsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin isovanhemmat kuvittelevat, että he ikänsä puolesta voivat "hallita" kaikkea. Todellisuudessa heillä ei ole MITÄÄN sanomista lastenlastensa asioihin. Toki asiaa auttaa, jos lasten vanhempien kanssa on hyvät välit. Mutta jos aletaan päteen, määräileen, haukkuun toisten valintoja, kyseenalaistaan jne... niin siinä sitä sitten ollaan. Vanhemmilta ihmisiltä puuttuu TÄYSIN toisten kunnioittaminen.

Tavallaan olet oikeassa, mutta oleellista tässä on se, että se itsenäistyminen omista vanhemmista pitää ihan oikeasti itse tehdä. Ei niin, että vanhempien seurassa taannutaan lapseksi uudestaan. Se juuri mahdollistaa tuon pätemisen.

Kun vaan on jämäkästi aikuinen eikä anna kohdella itseään lapsena, tuo lapsenlapsi-ongelma ratkeaa vähän itsestään. Ja kyllä, tämä on helppo sanoa, itse kipuilin ihan näitä samoja asioita aikoinaan kunnes terapian kautta vasta tajusin koko perhedynamiikan olevan vielä lapsuudenkodin kaltaista, vaikka olin omillani ollut melkein 10v ennenkuin lapset syntyivät.

Ei todellakaan toimi näin mitenkään yleisesti. Juu, on näitä jotka elävät liian kietoutuneena omiin vanhempiinsa, mikä aiheuttaa sitten ongelmia. Mutta paljon on myös näitä, jotka ovat aivan itsenäistyneet, mutta joiden vanhemmat eivät tajua tai hyväksy sitä.

Itsenäistyminen ja tunnetason Itsenäistyminen ovat kaksi eri asiaa. Tottakai on täysin häiriintyneitäkin isovanhempia, mutta valtaosa voisi olla aivan mukavia ja kunnioittavia, jos se itsenäistyminen olisi kunnolla tehty. On se uusi rooli sille ikääntyvälle vanhemmallekin alkaa kohdella omaa lastaan täysin aikuisena.

Kyllä minä tarkoitin juuri sitä emotionaalista itsenäistymistä. Aikuinen lapsi on voinut sen käydä läpi omalta osaltaan mutta hänen vanhempansa ei. Se on myös sen vanhemman vastuulla opetella hyväksymään oman lapsen aikuistuminen.

Se on molempien vastuulla.

Ja oikeasti, niihin vanhempiin tulisi oppia suhtautumaan kuin keneen tahansa itselle läheiseen aikuiseen. Vasta silloin on oikeasti ja aidosti irti. Ja se tarkoittaa, ettei oleteta heiltä esim jatkuvasti palveluksia, neuvoja ja mitä milloinkin. Ainakaan ilman vastavuoroisuutta.

Täälläkin näkee näitä avauksia, missä aikuiset ihmiset pokkana väittävät oman lapsen olevan aina tärkeintä ja menevän kaiken edelle. Myös aikuisena siis. Ei se niin voi mennä, vaan pitää olla aidosti itsenäinen aikuinen joka tavalla ja antaa niiden omien vanhempienkin elää omanlaista ja omannäköistä elämää ilman että aikuiset lapset jatkuvasti mankuvat jotain.

Ei tässä ketjussa ole puhuttu tilanteista, joissa isovanhemmilta on manguttu apua ja sitten valitettu avun laadusta tai isovanhempien rajattomuudesta. Se on eri ketjun aihe ja niitäkin ketjuja täällä näkee, joissa isovanhemmat valittavat lastensa tuollaisesta käytöksestä.

Luulen, että suurin osa näistä jotka täällä kertovat hankalista isovanhemmista olisivat aivan onnellisia ilman mitään hoito, tai taloudellista apua heiltä. Esim. minä olen vähentänyt roimasti kanssakäymistä toisen vanhempani kanssa, en tämän ketjun aiheiden takia vaan muiden syiden, eikä tulisi mieleenikään pyytää häneltä yhtään mitään. Tietenkään.

Monilla vastaajilla tuntuu olevan mielessä kuva, jossa hemmotellut lapset vaativat isovanhemmilta kaikkea ja samalöa valittavat ja uhkailevat tapaamisten rajoittamisella. Vaikka täällä on jo valtavasti viestejä jotka kertoo ihan toista tarinaa. Siltä rajattomalta mummolta/vaarilta ei todellakaan pyydellä mitään apua, kun ongelma on siinä miten saisi hänet pysymään kauempana ja olemaan väkisin tuputtamatta 'apua".

Me emme lopulta voi tietää millaisia taustoja täällä ihmisillä on ja miksi he ovat ajautuneet ongelmiin vanhempiensa kanssa joko lasten syntymän myötä tai aiemmin. On varmasti paljon oikeasti sellaisia, että vanhemmilla on vähintäänkin narsistisia piirteitä ja omia traumoja ehkä, joita puretaan lapsiin ja lapsenlapsiin. Ja kaikenlaisia jääriä, jotka eivät osaa päästää irti lapsistaan. Mutta näitäkin on nähty, jotka muka-aikuistuvat, eli asuvat joo omillaan, ja ehkä jopa tienataan omat rahat, mutta silti haetaan sitä vanhemman neuvoa ja hyväksyntää ja siunausta milloin millekin. Mennään vanhemman kotiin kuin omaan, koetaan oikeaksi puuttua vanhemman parisuhteeseen ja whatever.

Sitten kun niitä lapsia tulee, voidaan olla vielä aivan kummallisissa rooleissa. Isovanhempi näkee lapsensa ikuisena lapsena ja yhtäkkiä se aikuinen lapsi haluaakin olla "itsenäinen". Paljon helpompaa olisi, jos ei ryhdyttäisi vanhemmiksi ennenkuin on saatu välit omiin vanhempiin selvitettyä. Joko niin, että ollaan tosiaan niitä tasavertaisia aikuisia tai vaikka poikki välit, jos oikein inhottava tapaus kyseessä. Ei jätettäisi lapsia sukupolvien kipuilun keskelle.

Tämä on aika hankalaa käytännössä. Kaikki eivät välttämättä tiedosta oman vanhemman toiminnassa olevan mitään vikaa, ennen kuin löytyy puoliso ja perustetaan perhe. Voi olla ettei ongelmaa välttämättä tiedosteta ennen kuin appivanhemman/isovanhemman toiminta alkaa häiritä puolisoa ja aiheuttaa siten riitoja perheeseen. Voi myös olla, että vanhempi ei aiemmin ole ollut erityisemmän rajaton, mutta jostain syystä matkan varrella sellaiseksi tullut.

Joskus asioita ei myöskään saada selvitettyä, kun niitä vanhempia ei huvita aidosti keskustella ja ymmärtää nuorta perhettä. Vaikka nuori perhe tulisi tässä kuinka vastaan, on tällainen keskustelu lopulta melko hedelmätön. On siis mielestäni keskusteluja, jotka kannattaa jättää käymättä, koska niistä ei ole mitään hyötyä - jonkun toisen kanssa saattaisi ollakin.

No se seuraava askel on sitten vähentää tai lopettaa kokonaan tapaamiset joksikin aikaa. Se on yleensä sellainen teko, jonka jälkeen ne joiden kanssa voi välejä rakentaa, tajuavat paikkansa. Minä olen terapian kautta näitä rajoja opetellut laittamaan ja todellakin tuo on ihan psykologien suosittama keino, jos ei keskustelu yms auta. Siitä on lievempiäkin versioita, kuten vaikkapa se, ettei vastaa puhelimeen ja viesteihin heti, jos kokee esimerkiksi että vanhempi soittelee liikaa. Voi myös sanoa, että kolme kertaa viikossa on hyvä määrä jutella puhelimessa (tai mikä nyt omasta mielestä onkaan) ja niissä rajoissa on pysyttävä.

Totta. On jotenkin järkyttävää kuulla, että osa joutuu tosiaan sen lähestymiskiellon hakemaan. Ajattelisin, että tämmöiseen ei myöskään ihan helposti ryhdytä... Mutta mikä mahtaakaan olla isovanhemman ajatus tässä; näkeekö edelleenkään omissa toimissaan mitään ongelmaa - onko mahdollista, ettei tässäkään vaiheessa?

Meilläkin jo kolmas laajennettu lähestymiskielto.

Ja ei, itsessä ei nähdä mitään syy. Me vaan ollaan ”hankalia”.

Kuinka hankala täytyy olla, että saa kolmannen laajennetun lähestymiskiellon oman tai puolison vanhempia vastaan?

Ei sitä heppoisin perustein saa. Mutta kuulemma ”oikeusmurha”.

Sivullisen mielestä oikeusmurhalta tuntuu lähinnä se, että nuo kiellot ei selkeästi kuitenkaan takaa rauhaa... Ja että ilmeisesti niiden noudattamatta jättäminen ei saa aikaan oikein mitään. Mitä siitä edes käytännön tasolla seuraa, sakot?

Kyllä se kunnianloukkaussyytteen kanssa ihan toimii. Eikä enää häiriköidä meidän työpaikoilla, eikä lasten neuvolassa ja koulussa...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin isovanhemmat kuvittelevat, että he ikänsä puolesta voivat "hallita" kaikkea. Todellisuudessa heillä ei ole MITÄÄN sanomista lastenlastensa asioihin. Toki asiaa auttaa, jos lasten vanhempien kanssa on hyvät välit. Mutta jos aletaan päteen, määräileen, haukkuun toisten valintoja, kyseenalaistaan jne... niin siinä sitä sitten ollaan. Vanhemmilta ihmisiltä puuttuu TÄYSIN toisten kunnioittaminen.

Tavallaan olet oikeassa, mutta oleellista tässä on se, että se itsenäistyminen omista vanhemmista pitää ihan oikeasti itse tehdä. Ei niin, että vanhempien seurassa taannutaan lapseksi uudestaan. Se juuri mahdollistaa tuon pätemisen.

Kun vaan on jämäkästi aikuinen eikä anna kohdella itseään lapsena, tuo lapsenlapsi-ongelma ratkeaa vähän itsestään. Ja kyllä, tämä on helppo sanoa, itse kipuilin ihan näitä samoja asioita aikoinaan kunnes terapian kautta vasta tajusin koko perhedynamiikan olevan vielä lapsuudenkodin kaltaista, vaikka olin omillani ollut melkein 10v ennenkuin lapset syntyivät.

Ei todellakaan toimi näin mitenkään yleisesti. Juu, on näitä jotka elävät liian kietoutuneena omiin vanhempiinsa, mikä aiheuttaa sitten ongelmia. Mutta paljon on myös näitä, jotka ovat aivan itsenäistyneet, mutta joiden vanhemmat eivät tajua tai hyväksy sitä.

Itsenäistyminen ja tunnetason Itsenäistyminen ovat kaksi eri asiaa. Tottakai on täysin häiriintyneitäkin isovanhempia, mutta valtaosa voisi olla aivan mukavia ja kunnioittavia, jos se itsenäistyminen olisi kunnolla tehty. On se uusi rooli sille ikääntyvälle vanhemmallekin alkaa kohdella omaa lastaan täysin aikuisena.

Kyllä minä tarkoitin juuri sitä emotionaalista itsenäistymistä. Aikuinen lapsi on voinut sen käydä läpi omalta osaltaan mutta hänen vanhempansa ei. Se on myös sen vanhemman vastuulla opetella hyväksymään oman lapsen aikuistuminen.

Se on molempien vastuulla.

Ja oikeasti, niihin vanhempiin tulisi oppia suhtautumaan kuin keneen tahansa itselle läheiseen aikuiseen. Vasta silloin on oikeasti ja aidosti irti. Ja se tarkoittaa, ettei oleteta heiltä esim jatkuvasti palveluksia, neuvoja ja mitä milloinkin. Ainakaan ilman vastavuoroisuutta.

Täälläkin näkee näitä avauksia, missä aikuiset ihmiset pokkana väittävät oman lapsen olevan aina tärkeintä ja menevän kaiken edelle. Myös aikuisena siis. Ei se niin voi mennä, vaan pitää olla aidosti itsenäinen aikuinen joka tavalla ja antaa niiden omien vanhempienkin elää omanlaista ja omannäköistä elämää ilman että aikuiset lapset jatkuvasti mankuvat jotain.

Ei tässä ketjussa ole puhuttu tilanteista, joissa isovanhemmilta on manguttu apua ja sitten valitettu avun laadusta tai isovanhempien rajattomuudesta. Se on eri ketjun aihe ja niitäkin ketjuja täällä näkee, joissa isovanhemmat valittavat lastensa tuollaisesta käytöksestä.

Luulen, että suurin osa näistä jotka täällä kertovat hankalista isovanhemmista olisivat aivan onnellisia ilman mitään hoito, tai taloudellista apua heiltä. Esim. minä olen vähentänyt roimasti kanssakäymistä toisen vanhempani kanssa, en tämän ketjun aiheiden takia vaan muiden syiden, eikä tulisi mieleenikään pyytää häneltä yhtään mitään. Tietenkään.

Monilla vastaajilla tuntuu olevan mielessä kuva, jossa hemmotellut lapset vaativat isovanhemmilta kaikkea ja samalöa valittavat ja uhkailevat tapaamisten rajoittamisella. Vaikka täällä on jo valtavasti viestejä jotka kertoo ihan toista tarinaa. Siltä rajattomalta mummolta/vaarilta ei todellakaan pyydellä mitään apua, kun ongelma on siinä miten saisi hänet pysymään kauempana ja olemaan väkisin tuputtamatta 'apua".

Me emme lopulta voi tietää millaisia taustoja täällä ihmisillä on ja miksi he ovat ajautuneet ongelmiin vanhempiensa kanssa joko lasten syntymän myötä tai aiemmin. On varmasti paljon oikeasti sellaisia, että vanhemmilla on vähintäänkin narsistisia piirteitä ja omia traumoja ehkä, joita puretaan lapsiin ja lapsenlapsiin. Ja kaikenlaisia jääriä, jotka eivät osaa päästää irti lapsistaan. Mutta näitäkin on nähty, jotka muka-aikuistuvat, eli asuvat joo omillaan, ja ehkä jopa tienataan omat rahat, mutta silti haetaan sitä vanhemman neuvoa ja hyväksyntää ja siunausta milloin millekin. Mennään vanhemman kotiin kuin omaan, koetaan oikeaksi puuttua vanhemman parisuhteeseen ja whatever.

Sitten kun niitä lapsia tulee, voidaan olla vielä aivan kummallisissa rooleissa. Isovanhempi näkee lapsensa ikuisena lapsena ja yhtäkkiä se aikuinen lapsi haluaakin olla "itsenäinen". Paljon helpompaa olisi, jos ei ryhdyttäisi vanhemmiksi ennenkuin on saatu välit omiin vanhempiin selvitettyä. Joko niin, että ollaan tosiaan niitä tasavertaisia aikuisia tai vaikka poikki välit, jos oikein inhottava tapaus kyseessä. Ei jätettäisi lapsia sukupolvien kipuilun keskelle.

Tämä on aika hankalaa käytännössä. Kaikki eivät välttämättä tiedosta oman vanhemman toiminnassa olevan mitään vikaa, ennen kuin löytyy puoliso ja perustetaan perhe. Voi olla ettei ongelmaa välttämättä tiedosteta ennen kuin appivanhemman/isovanhemman toiminta alkaa häiritä puolisoa ja aiheuttaa siten riitoja perheeseen. Voi myös olla, että vanhempi ei aiemmin ole ollut erityisemmän rajaton, mutta jostain syystä matkan varrella sellaiseksi tullut.

Joskus asioita ei myöskään saada selvitettyä, kun niitä vanhempia ei huvita aidosti keskustella ja ymmärtää nuorta perhettä. Vaikka nuori perhe tulisi tässä kuinka vastaan, on tällainen keskustelu lopulta melko hedelmätön. On siis mielestäni keskusteluja, jotka kannattaa jättää käymättä, koska niistä ei ole mitään hyötyä - jonkun toisen kanssa saattaisi ollakin.

No se seuraava askel on sitten vähentää tai lopettaa kokonaan tapaamiset joksikin aikaa. Se on yleensä sellainen teko, jonka jälkeen ne joiden kanssa voi välejä rakentaa, tajuavat paikkansa. Minä olen terapian kautta näitä rajoja opetellut laittamaan ja todellakin tuo on ihan psykologien suosittama keino, jos ei keskustelu yms auta. Siitä on lievempiäkin versioita, kuten vaikkapa se, ettei vastaa puhelimeen ja viesteihin heti, jos kokee esimerkiksi että vanhempi soittelee liikaa. Voi myös sanoa, että kolme kertaa viikossa on hyvä määrä jutella puhelimessa (tai mikä nyt omasta mielestä onkaan) ja niissä rajoissa on pysyttävä.

Totta. On jotenkin järkyttävää kuulla, että osa joutuu tosiaan sen lähestymiskiellon hakemaan. Ajattelisin, että tämmöiseen ei myöskään ihan helposti ryhdytä... Mutta mikä mahtaakaan olla isovanhemman ajatus tässä; näkeekö edelleenkään omissa toimissaan mitään ongelmaa - onko mahdollista, ettei tässäkään vaiheessa?

Meilläkin jo kolmas laajennettu lähestymiskielto.

Ja ei, itsessä ei nähdä mitään syy. Me vaan ollaan ”hankalia”.

Kuinka hankala täytyy olla, että saa kolmannen laajennetun lähestymiskiellon oman tai puolison vanhempia vastaan?

Ei sitä heppoisin perustein saa. Mutta kuulemma ”oikeusmurha”.

Sivullisen mielestä oikeusmurhalta tuntuu lähinnä se, että nuo kiellot ei selkeästi kuitenkaan takaa rauhaa... Ja että ilmeisesti niiden noudattamatta jättäminen ei saa aikaan oikein mitään. Mitä siitä edes käytännön tasolla seuraa, sakot?

Kyllä se kunnianloukkaussyytteen kanssa ihan toimii. Eikä enää häiriköidä meidän työpaikoilla, eikä lasten neuvolassa ja koulussa...

Onko tuo tapahtunut soitteluna vai onko tässä menty jopa ihan paikan päälle päsmäröimään?

Meillä myös tuota sukulaisille haukkumista. Ja lasten eriarvoista kohtelua. Viimeksi ilahduin kovasti kun kuopukselle kerrankin oli tarjottu ”kesätöitä” mummolassa kunnes esikoiselta selvisi, että häntä oli ruikutettu sinne ensin ja hän oli kieltäytynyt. Eli kuopus olikin vain hätävara. Tosi kiva.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin isovanhemmat kuvittelevat, että he ikänsä puolesta voivat "hallita" kaikkea. Todellisuudessa heillä ei ole MITÄÄN sanomista lastenlastensa asioihin. Toki asiaa auttaa, jos lasten vanhempien kanssa on hyvät välit. Mutta jos aletaan päteen, määräileen, haukkuun toisten valintoja, kyseenalaistaan jne... niin siinä sitä sitten ollaan. Vanhemmilta ihmisiltä puuttuu TÄYSIN toisten kunnioittaminen.

Tavallaan olet oikeassa, mutta oleellista tässä on se, että se itsenäistyminen omista vanhemmista pitää ihan oikeasti itse tehdä. Ei niin, että vanhempien seurassa taannutaan lapseksi uudestaan. Se juuri mahdollistaa tuon pätemisen.

Kun vaan on jämäkästi aikuinen eikä anna kohdella itseään lapsena, tuo lapsenlapsi-ongelma ratkeaa vähän itsestään. Ja kyllä, tämä on helppo sanoa, itse kipuilin ihan näitä samoja asioita aikoinaan kunnes terapian kautta vasta tajusin koko perhedynamiikan olevan vielä lapsuudenkodin kaltaista, vaikka olin omillani ollut melkein 10v ennenkuin lapset syntyivät.

Ei todellakaan toimi näin mitenkään yleisesti. Juu, on näitä jotka elävät liian kietoutuneena omiin vanhempiinsa, mikä aiheuttaa sitten ongelmia. Mutta paljon on myös näitä, jotka ovat aivan itsenäistyneet, mutta joiden vanhemmat eivät tajua tai hyväksy sitä.

Itsenäistyminen ja tunnetason Itsenäistyminen ovat kaksi eri asiaa. Tottakai on täysin häiriintyneitäkin isovanhempia, mutta valtaosa voisi olla aivan mukavia ja kunnioittavia, jos se itsenäistyminen olisi kunnolla tehty. On se uusi rooli sille ikääntyvälle vanhemmallekin alkaa kohdella omaa lastaan täysin aikuisena.

Kyllä minä tarkoitin juuri sitä emotionaalista itsenäistymistä. Aikuinen lapsi on voinut sen käydä läpi omalta osaltaan mutta hänen vanhempansa ei. Se on myös sen vanhemman vastuulla opetella hyväksymään oman lapsen aikuistuminen.

Se on molempien vastuulla.

Ja oikeasti, niihin vanhempiin tulisi oppia suhtautumaan kuin keneen tahansa itselle läheiseen aikuiseen. Vasta silloin on oikeasti ja aidosti irti. Ja se tarkoittaa, ettei oleteta heiltä esim jatkuvasti palveluksia, neuvoja ja mitä milloinkin. Ainakaan ilman vastavuoroisuutta.

Täälläkin näkee näitä avauksia, missä aikuiset ihmiset pokkana väittävät oman lapsen olevan aina tärkeintä ja menevän kaiken edelle. Myös aikuisena siis. Ei se niin voi mennä, vaan pitää olla aidosti itsenäinen aikuinen joka tavalla ja antaa niiden omien vanhempienkin elää omanlaista ja omannäköistä elämää ilman että aikuiset lapset jatkuvasti mankuvat jotain.

Ei tässä ketjussa ole puhuttu tilanteista, joissa isovanhemmilta on manguttu apua ja sitten valitettu avun laadusta tai isovanhempien rajattomuudesta. Se on eri ketjun aihe ja niitäkin ketjuja täällä näkee, joissa isovanhemmat valittavat lastensa tuollaisesta käytöksestä.

Luulen, että suurin osa näistä jotka täällä kertovat hankalista isovanhemmista olisivat aivan onnellisia ilman mitään hoito, tai taloudellista apua heiltä. Esim. minä olen vähentänyt roimasti kanssakäymistä toisen vanhempani kanssa, en tämän ketjun aiheiden takia vaan muiden syiden, eikä tulisi mieleenikään pyytää häneltä yhtään mitään. Tietenkään.

Monilla vastaajilla tuntuu olevan mielessä kuva, jossa hemmotellut lapset vaativat isovanhemmilta kaikkea ja samalöa valittavat ja uhkailevat tapaamisten rajoittamisella. Vaikka täällä on jo valtavasti viestejä jotka kertoo ihan toista tarinaa. Siltä rajattomalta mummolta/vaarilta ei todellakaan pyydellä mitään apua, kun ongelma on siinä miten saisi hänet pysymään kauempana ja olemaan väkisin tuputtamatta 'apua".

Me emme lopulta voi tietää millaisia taustoja täällä ihmisillä on ja miksi he ovat ajautuneet ongelmiin vanhempiensa kanssa joko lasten syntymän myötä tai aiemmin. On varmasti paljon oikeasti sellaisia, että vanhemmilla on vähintäänkin narsistisia piirteitä ja omia traumoja ehkä, joita puretaan lapsiin ja lapsenlapsiin. Ja kaikenlaisia jääriä, jotka eivät osaa päästää irti lapsistaan. Mutta näitäkin on nähty, jotka muka-aikuistuvat, eli asuvat joo omillaan, ja ehkä jopa tienataan omat rahat, mutta silti haetaan sitä vanhemman neuvoa ja hyväksyntää ja siunausta milloin millekin. Mennään vanhemman kotiin kuin omaan, koetaan oikeaksi puuttua vanhemman parisuhteeseen ja whatever.

Sitten kun niitä lapsia tulee, voidaan olla vielä aivan kummallisissa rooleissa. Isovanhempi näkee lapsensa ikuisena lapsena ja yhtäkkiä se aikuinen lapsi haluaakin olla "itsenäinen". Paljon helpompaa olisi, jos ei ryhdyttäisi vanhemmiksi ennenkuin on saatu välit omiin vanhempiin selvitettyä. Joko niin, että ollaan tosiaan niitä tasavertaisia aikuisia tai vaikka poikki välit, jos oikein inhottava tapaus kyseessä. Ei jätettäisi lapsia sukupolvien kipuilun keskelle.

Tämä on aika hankalaa käytännössä. Kaikki eivät välttämättä tiedosta oman vanhemman toiminnassa olevan mitään vikaa, ennen kuin löytyy puoliso ja perustetaan perhe. Voi olla ettei ongelmaa välttämättä tiedosteta ennen kuin appivanhemman/isovanhemman toiminta alkaa häiritä puolisoa ja aiheuttaa siten riitoja perheeseen. Voi myös olla, että vanhempi ei aiemmin ole ollut erityisemmän rajaton, mutta jostain syystä matkan varrella sellaiseksi tullut.

Joskus asioita ei myöskään saada selvitettyä, kun niitä vanhempia ei huvita aidosti keskustella ja ymmärtää nuorta perhettä. Vaikka nuori perhe tulisi tässä kuinka vastaan, on tällainen keskustelu lopulta melko hedelmätön. On siis mielestäni keskusteluja, jotka kannattaa jättää käymättä, koska niistä ei ole mitään hyötyä - jonkun toisen kanssa saattaisi ollakin.

No se seuraava askel on sitten vähentää tai lopettaa kokonaan tapaamiset joksikin aikaa. Se on yleensä sellainen teko, jonka jälkeen ne joiden kanssa voi välejä rakentaa, tajuavat paikkansa. Minä olen terapian kautta näitä rajoja opetellut laittamaan ja todellakin tuo on ihan psykologien suosittama keino, jos ei keskustelu yms auta. Siitä on lievempiäkin versioita, kuten vaikkapa se, ettei vastaa puhelimeen ja viesteihin heti, jos kokee esimerkiksi että vanhempi soittelee liikaa. Voi myös sanoa, että kolme kertaa viikossa on hyvä määrä jutella puhelimessa (tai mikä nyt omasta mielestä onkaan) ja niissä rajoissa on pysyttävä.

Totta. On jotenkin järkyttävää kuulla, että osa joutuu tosiaan sen lähestymiskiellon hakemaan. Ajattelisin, että tämmöiseen ei myöskään ihan helposti ryhdytä... Mutta mikä mahtaakaan olla isovanhemman ajatus tässä; näkeekö edelleenkään omissa toimissaan mitään ongelmaa - onko mahdollista, ettei tässäkään vaiheessa?

Meilläkin jo kolmas laajennettu lähestymiskielto.

Ja ei, itsessä ei nähdä mitään syy. Me vaan ollaan ”hankalia”.

Kuinka hankala täytyy olla, että saa kolmannen laajennetun lähestymiskiellon oman tai puolison vanhempia vastaan?

Ei sitä heppoisin perustein saa. Mutta kuulemma ”oikeusmurha”.

Sivullisen mielestä oikeusmurhalta tuntuu lähinnä se, että nuo kiellot ei selkeästi kuitenkaan takaa rauhaa... Ja että ilmeisesti niiden noudattamatta jättäminen ei saa aikaan oikein mitään. Mitä siitä edes käytännön tasolla seuraa, sakot?

Kyllä se kunnianloukkaussyytteen kanssa ihan toimii. Eikä enää häiriköidä meidän työpaikoilla, eikä lasten neuvolassa ja koulussa...

Onko tuo tapahtunut soitteluna vai onko tässä menty jopa ihan paikan päälle päsmäröimään?

Sekä että. Sekä päivähoidossa että koulussa ohje soittaa poliisille jos ilmaantuu. Kunnianloukkaussakot oli aika tuntuvat, joten se hillitsi.

Vierailija kirjoitti:

Näissä allergiatapauksissa kyllä äkkiä selviää, kumpi oli väärässä. Täytyyhän isoäidinkin lääkärin lausuntoa ymmärtää.

mä tiedän tapauksen, jossa isovanhemmat antoivat jäätelöä maitoallergiselle lapselle. Kun eihän se mitään haittaa, jos pikkusta vähäsen pierettää. Kun onhan se jätsi niin hyvää. Hyvin äkkiä saivat jätskin korkkaamisen jälkeen soittaa ambulanssin, kun lapsi ei saanut enää hengitettyä. Jostain syystä heille ei ole suotu lapsia hoitoon tuon episodin jälkeen, vaikka lapsi on nykyään sen ikäinen, että osaa jo itse katsoa ettei laita suuhunsa mitään kiellettyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin isovanhemmat kuvittelevat, että he ikänsä puolesta voivat "hallita" kaikkea. Todellisuudessa heillä ei ole MITÄÄN sanomista lastenlastensa asioihin. Toki asiaa auttaa, jos lasten vanhempien kanssa on hyvät välit. Mutta jos aletaan päteen, määräileen, haukkuun toisten valintoja, kyseenalaistaan jne... niin siinä sitä sitten ollaan. Vanhemmilta ihmisiltä puuttuu TÄYSIN toisten kunnioittaminen.

Tavallaan olet oikeassa, mutta oleellista tässä on se, että se itsenäistyminen omista vanhemmista pitää ihan oikeasti itse tehdä. Ei niin, että vanhempien seurassa taannutaan lapseksi uudestaan. Se juuri mahdollistaa tuon pätemisen.

Kun vaan on jämäkästi aikuinen eikä anna kohdella itseään lapsena, tuo lapsenlapsi-ongelma ratkeaa vähän itsestään. Ja kyllä, tämä on helppo sanoa, itse kipuilin ihan näitä samoja asioita aikoinaan kunnes terapian kautta vasta tajusin koko perhedynamiikan olevan vielä lapsuudenkodin kaltaista, vaikka olin omillani ollut melkein 10v ennenkuin lapset syntyivät.

Ei todellakaan toimi näin mitenkään yleisesti. Juu, on näitä jotka elävät liian kietoutuneena omiin vanhempiinsa, mikä aiheuttaa sitten ongelmia. Mutta paljon on myös näitä, jotka ovat aivan itsenäistyneet, mutta joiden vanhemmat eivät tajua tai hyväksy sitä.

Itsenäistyminen ja tunnetason Itsenäistyminen ovat kaksi eri asiaa. Tottakai on täysin häiriintyneitäkin isovanhempia, mutta valtaosa voisi olla aivan mukavia ja kunnioittavia, jos se itsenäistyminen olisi kunnolla tehty. On se uusi rooli sille ikääntyvälle vanhemmallekin alkaa kohdella omaa lastaan täysin aikuisena.

Kyllä minä tarkoitin juuri sitä emotionaalista itsenäistymistä. Aikuinen lapsi on voinut sen käydä läpi omalta osaltaan mutta hänen vanhempansa ei. Se on myös sen vanhemman vastuulla opetella hyväksymään oman lapsen aikuistuminen.

Se on molempien vastuulla.

Ja oikeasti, niihin vanhempiin tulisi oppia suhtautumaan kuin keneen tahansa itselle läheiseen aikuiseen. Vasta silloin on oikeasti ja aidosti irti. Ja se tarkoittaa, ettei oleteta heiltä esim jatkuvasti palveluksia, neuvoja ja mitä milloinkin. Ainakaan ilman vastavuoroisuutta.

Täälläkin näkee näitä avauksia, missä aikuiset ihmiset pokkana väittävät oman lapsen olevan aina tärkeintä ja menevän kaiken edelle. Myös aikuisena siis. Ei se niin voi mennä, vaan pitää olla aidosti itsenäinen aikuinen joka tavalla ja antaa niiden omien vanhempienkin elää omanlaista ja omannäköistä elämää ilman että aikuiset lapset jatkuvasti mankuvat jotain.

Ei tässä ketjussa ole puhuttu tilanteista, joissa isovanhemmilta on manguttu apua ja sitten valitettu avun laadusta tai isovanhempien rajattomuudesta. Se on eri ketjun aihe ja niitäkin ketjuja täällä näkee, joissa isovanhemmat valittavat lastensa tuollaisesta käytöksestä.

Luulen, että suurin osa näistä jotka täällä kertovat hankalista isovanhemmista olisivat aivan onnellisia ilman mitään hoito, tai taloudellista apua heiltä. Esim. minä olen vähentänyt roimasti kanssakäymistä toisen vanhempani kanssa, en tämän ketjun aiheiden takia vaan muiden syiden, eikä tulisi mieleenikään pyytää häneltä yhtään mitään. Tietenkään.

Monilla vastaajilla tuntuu olevan mielessä kuva, jossa hemmotellut lapset vaativat isovanhemmilta kaikkea ja samalöa valittavat ja uhkailevat tapaamisten rajoittamisella. Vaikka täällä on jo valtavasti viestejä jotka kertoo ihan toista tarinaa. Siltä rajattomalta mummolta/vaarilta ei todellakaan pyydellä mitään apua, kun ongelma on siinä miten saisi hänet pysymään kauempana ja olemaan väkisin tuputtamatta 'apua".

Me emme lopulta voi tietää millaisia taustoja täällä ihmisillä on ja miksi he ovat ajautuneet ongelmiin vanhempiensa kanssa joko lasten syntymän myötä tai aiemmin. On varmasti paljon oikeasti sellaisia, että vanhemmilla on vähintäänkin narsistisia piirteitä ja omia traumoja ehkä, joita puretaan lapsiin ja lapsenlapsiin. Ja kaikenlaisia jääriä, jotka eivät osaa päästää irti lapsistaan. Mutta näitäkin on nähty, jotka muka-aikuistuvat, eli asuvat joo omillaan, ja ehkä jopa tienataan omat rahat, mutta silti haetaan sitä vanhemman neuvoa ja hyväksyntää ja siunausta milloin millekin. Mennään vanhemman kotiin kuin omaan, koetaan oikeaksi puuttua vanhemman parisuhteeseen ja whatever.

Sitten kun niitä lapsia tulee, voidaan olla vielä aivan kummallisissa rooleissa. Isovanhempi näkee lapsensa ikuisena lapsena ja yhtäkkiä se aikuinen lapsi haluaakin olla "itsenäinen". Paljon helpompaa olisi, jos ei ryhdyttäisi vanhemmiksi ennenkuin on saatu välit omiin vanhempiin selvitettyä. Joko niin, että ollaan tosiaan niitä tasavertaisia aikuisia tai vaikka poikki välit, jos oikein inhottava tapaus kyseessä. Ei jätettäisi lapsia sukupolvien kipuilun keskelle.

Tämä on aika hankalaa käytännössä. Kaikki eivät välttämättä tiedosta oman vanhemman toiminnassa olevan mitään vikaa, ennen kuin löytyy puoliso ja perustetaan perhe. Voi olla ettei ongelmaa välttämättä tiedosteta ennen kuin appivanhemman/isovanhemman toiminta alkaa häiritä puolisoa ja aiheuttaa siten riitoja perheeseen. Voi myös olla, että vanhempi ei aiemmin ole ollut erityisemmän rajaton, mutta jostain syystä matkan varrella sellaiseksi tullut.

Joskus asioita ei myöskään saada selvitettyä, kun niitä vanhempia ei huvita aidosti keskustella ja ymmärtää nuorta perhettä. Vaikka nuori perhe tulisi tässä kuinka vastaan, on tällainen keskustelu lopulta melko hedelmätön. On siis mielestäni keskusteluja, jotka kannattaa jättää käymättä, koska niistä ei ole mitään hyötyä - jonkun toisen kanssa saattaisi ollakin.

No se seuraava askel on sitten vähentää tai lopettaa kokonaan tapaamiset joksikin aikaa. Se on yleensä sellainen teko, jonka jälkeen ne joiden kanssa voi välejä rakentaa, tajuavat paikkansa. Minä olen terapian kautta näitä rajoja opetellut laittamaan ja todellakin tuo on ihan psykologien suosittama keino, jos ei keskustelu yms auta. Siitä on lievempiäkin versioita, kuten vaikkapa se, ettei vastaa puhelimeen ja viesteihin heti, jos kokee esimerkiksi että vanhempi soittelee liikaa. Voi myös sanoa, että kolme kertaa viikossa on hyvä määrä jutella puhelimessa (tai mikä nyt omasta mielestä onkaan) ja niissä rajoissa on pysyttävä.

Totta. On jotenkin järkyttävää kuulla, että osa joutuu tosiaan sen lähestymiskiellon hakemaan. Ajattelisin, että tämmöiseen ei myöskään ihan helposti ryhdytä... Mutta mikä mahtaakaan olla isovanhemman ajatus tässä; näkeekö edelleenkään omissa toimissaan mitään ongelmaa - onko mahdollista, ettei tässäkään vaiheessa?

Meilläkin jo kolmas laajennettu lähestymiskielto.

Ja ei, itsessä ei nähdä mitään syy. Me vaan ollaan ”hankalia”.

Kuinka hankala täytyy olla, että saa kolmannen laajennetun lähestymiskiellon oman tai puolison vanhempia vastaan?

Ei sitä heppoisin perustein saa. Mutta kuulemma ”oikeusmurha”.

Sivullisen mielestä oikeusmurhalta tuntuu lähinnä se, että nuo kiellot ei selkeästi kuitenkaan takaa rauhaa... Ja että ilmeisesti niiden noudattamatta jättäminen ei saa aikaan oikein mitään. Mitä siitä edes käytännön tasolla seuraa, sakot?

Kyllä se kunnianloukkaussyytteen kanssa ihan toimii. Eikä enää häiriköidä meidän työpaikoilla, eikä lasten neuvolassa ja koulussa...

Onko tuo tapahtunut soitteluna vai onko tässä menty jopa ihan paikan päälle päsmäröimään?

Sekä että. Sekä päivähoidossa että koulussa ohje soittaa poliisille jos ilmaantuu. Kunnianloukkaussakot oli aika tuntuvat, joten se hillitsi.

Meillä onneksi anoppi suuttui niin kovaa, kun en enää taipunut hänen tahtoonsa, että ihan itse katkoi välit. Tuo on kyllä todella hurjaa! Tsemppiä teille!