IS.n jatkuvat isovanhempien väkökulmasta kirjoitetut artikkelit välien katkeamisesta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näissä allergiatapauksissa kyllä äkkiä selviää, kumpi oli väärässä. Täytyyhän isoäidinkin lääkärin lausuntoa ymmärtää.

mä tiedän tapauksen, jossa isovanhemmat antoivat jäätelöä maitoallergiselle lapselle. Kun eihän se mitään haittaa, jos pikkusta vähäsen pierettää. Kun onhan se jätsi niin hyvää. Hyvin äkkiä saivat jätskin korkkaamisen jälkeen soittaa ambulanssin, kun lapsi ei saanut enää hengitettyä. Jostain syystä heille ei ole suotu lapsia hoitoon tuon episodin jälkeen, vaikka lapsi on nykyään sen ikäinen, että osaa jo itse katsoa ettei laita suuhunsa mitään kiellettyä.

Mun ex-anoppi antoi maito- ja muna-allergiselle lapselle perunamuusia ja lihapullia. ”Katso nyt, ei sille mitään tullut. Itse olet keksinyt allergiat.” Eipä näkynyt anoppia itkevää lasta lohduttamassa ja oksennusta siivoamassa, kun vatsaoireet muutaman tunnin päästä, ihan odotetusti, alkoivat. Eipä enää annettu lasta hänelle hoitoon, josta saikin sitten syyn haukkua meitä ympäri kyliä, kun vieraannutetaan ja ei luoteta häneen.

Tunnen erään näistä IS:ssa itkeneen mummon miniän. Tarina on aika eri näköinen hänen näkökulmastaan.

Vierailija kirjoitti:

Jos mun anoppi kävisi lukemassa mun tekstin siitä, mitä olen hänen vuokseen joutunut kokemaan, niin siinä hän päivittelisi että onpas kamala anoppi, mutta itseään ei tunnistaisi. Hän selittelee solvaukset ja ylikävelyt sillä, että hän tarkoittaa vain hyvää. Ja kun hänen mielestään me tarvitsemme maton, niin hän sellaisen tuo meille, haluttiin me sellaista tai ei. Ja hyvää vain tarkoittaa silläkin, että pitää pois rimpuilevaa lasta väkisin sylissä, ikävä kun oli ollut. Lapsella selkeästi ainakaan ei ollut. Ja kauhea huuto ja tekoitku kun ilkeä miniä (siis mä) kävi vapauttamassa lapsen liiskautumiselta. 

Hyvää varmasti tarkoittaa silläkin, kun haukkuu meidän perhettä tuttavilleen ja koko suvulle. Valehtelee, että kuinka paljon on hoitaa meidän lapsia, ja kuinka ei pärjättäisi ilman hänen apuaan, edes taloudellisesti. Viimeksi on hoitanut 3 vuotta sitten, mun lapset on nyt 4- ja 6 -vuotiaita. Eikä silloinkaan hoitanut kuin satunnaisia lääkärikäyntejä. Itse tyrkytti itseään hoitoavuksi, vaikka tarvetta ei ollut. Eikä "hoitoapua" otettu vastaan. Silloin kun hoiti, niin lapset olivat keskenään olohuoneessa, mummeli keittiössä huutamassa puhelimeen, ja kyttäsi ikkunasta mitä naapurit tekevät. Ja se taloudellinen apu? Varmaan 3 vuotta sitten saatiin joululahjaksi 50 € koko perheelle. Mitään tavaraa hän ei saa meille enää tuoda, koska se meille tuodun tavaran määrä oli infernaalinen.

Ihan kokonaan ei olla välejä pistetty poikki, mies valitettavasti kutsuu äitinsä lasten syntymäpäiville. Niissä varastaa aina shown. Jos ei muuten, niin puhuu kaikkien muiden puheen päälle koirastaan. Ja koska kenelläkään ei ole yhtä kova ääni kuin mun anopilla, niin.... 

Meillä sama ja kun kysyin miksi pitää puhua minulle ja toisille niin rumasti, niin a. ei joko muka muista sanoneensa (tämä muistamattomuus on yleinen minkä taakse piiloutuu), tai b. minä olen se joka on käsittänyt väärin, vaikka on esimerkiksi pokkana haukkunut koulutustasoni. Pääpointti on se, että hän ei ota mitään vastuuta siitä mitä suoltaa ulos suustaan, jatkuvaa itsensä nostattamista muiden lyttäämisellä, se on hänen normaali tapansa keskustella. Olen miettinyt, että hänellä on jotenkin sairaalloisen alhainen itsetunto kun pätee tuollalailla muita alentamalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos mun anoppi kävisi lukemassa mun tekstin siitä, mitä olen hänen vuokseen joutunut kokemaan, niin siinä hän päivittelisi että onpas kamala anoppi, mutta itseään ei tunnistaisi. Hän selittelee solvaukset ja ylikävelyt sillä, että hän tarkoittaa vain hyvää. Ja kun hänen mielestään me tarvitsemme maton, niin hän sellaisen tuo meille, haluttiin me sellaista tai ei. Ja hyvää vain tarkoittaa silläkin, että pitää pois rimpuilevaa lasta väkisin sylissä, ikävä kun oli ollut. Lapsella selkeästi ainakaan ei ollut. Ja kauhea huuto ja tekoitku kun ilkeä miniä (siis mä) kävi vapauttamassa lapsen liiskautumiselta. 

Hyvää varmasti tarkoittaa silläkin, kun haukkuu meidän perhettä tuttavilleen ja koko suvulle. Valehtelee, että kuinka paljon on hoitaa meidän lapsia, ja kuinka ei pärjättäisi ilman hänen apuaan, edes taloudellisesti. Viimeksi on hoitanut 3 vuotta sitten, mun lapset on nyt 4- ja 6 -vuotiaita. Eikä silloinkaan hoitanut kuin satunnaisia lääkärikäyntejä. Itse tyrkytti itseään hoitoavuksi, vaikka tarvetta ei ollut. Eikä "hoitoapua" otettu vastaan. Silloin kun hoiti, niin lapset olivat keskenään olohuoneessa, mummeli keittiössä huutamassa puhelimeen, ja kyttäsi ikkunasta mitä naapurit tekevät. Ja se taloudellinen apu? Varmaan 3 vuotta sitten saatiin joululahjaksi 50 € koko perheelle. Mitään tavaraa hän ei saa meille enää tuoda, koska se meille tuodun tavaran määrä oli infernaalinen.

Ihan kokonaan ei olla välejä pistetty poikki, mies valitettavasti kutsuu äitinsä lasten syntymäpäiville. Niissä varastaa aina shown. Jos ei muuten, niin puhuu kaikkien muiden puheen päälle koirastaan. Ja koska kenelläkään ei ole yhtä kova ääni kuin mun anopilla, niin.... 

Meillä sama ja kun kysyin miksi pitää puhua minulle ja toisille niin rumasti, niin a. ei joko muka muista sanoneensa (tämä muistamattomuus on yleinen minkä taakse piiloutuu), tai b. minä olen se joka on käsittänyt väärin, vaikka on esimerkiksi pokkana haukkunut koulutustasoni. Pääpointti on se, että hän ei ota mitään vastuuta siitä mitä suoltaa ulos suustaan, jatkuvaa itsensä nostattamista muiden lyttäämisellä, se on hänen normaali tapansa keskustella. Olen miettinyt, että hänellä on jotenkin sairaalloisen alhainen itsetunto kun pätee tuollalailla muita alentamalla.

Minun appivanhempani. Mutta samaan aikaan itse käsittämättömän herkkähipiäisiä, eivätkä ota mitään vastaan keneltäkään. Anopille oli lääkäri kehdannut sanoa, että tällä on ylipainoa. Siitä nousi meteli.

Vierailija kirjoitti:

Tunnen erään näistä IS:ssa itkeneen mummon miniän. Tarina on aika eri näköinen hänen näkökulmastaan.

Mä voisin hyvin olla yksi niistä miniöistä, joskaan en ole IS:n omia kokemuksiani kertonut. Mutta aivan varmasti mun ja lasten isovanhemman versiot ovat erilaiset.

Isovanhemman versiossa mä olen hullu, ilkeä, narsisti, otan kaiken itseeni, en osaa mitään ja teen kaiken väärin ja vielä kehtaan rajoittaa lasten ja isovanhemman välistä kontaktia (no perheillä usein on isovanhempien lisäksi muutakin elämää ja muitakin läheisiä). Panettelen isovanhempaa "kaikkialla".

Omassa versiossani olen kyllä toiminut tahollani myös väärin. Paljosta olisin voinut olla välittämättä, paljon olisin vielä voinut omalta osaltani yrittää. Kaikkea ei aina hormonihuuruissaan tajua. Valitan. Paljolti olen miettinyt, mitä voisin tehdä toisin tai mitä perheenä voisimme tehdä toisin. Totuus vain on, ettei mikään kelpaa. Kaikki pitäisi jotenkin "hyväksyttää" ylemmällä taholla. Lienee sanomatta selvää, ettei kukaan voi loputtomiin elää vastoin omaa tahtoaan.

Toisaalta isovanhempi on rikkonut perheemme rajoja lukemattomia kertoja. Puuttuminen on ollut äärimmäisen voimakasta jo alusta (n. 15v sitten) saakka. Tämä on asia, jonka olen todennut ääneen syitä kyseltäessä, ilmeisesti tämä sitten on panettelua. En myöskään ole patistellut appiksia eroamaan (kuten meille tehtiin, kunnes ymmärrettiin että emme edelleenkään tuolloin 12v päästä aio erota appisten mieliksi), lähetellyt heille ahdistavia ja solvaavia viestejä, nimitellyt heitä, käynyt käsiksi tai tunkeutunut väkipakolla heidän kotiinsa.

Että kyllähän ne katsantokannat toisistaan ihan selkeästi eroavat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos mun anoppi kävisi lukemassa mun tekstin siitä, mitä olen hänen vuokseen joutunut kokemaan, niin siinä hän päivittelisi että onpas kamala anoppi, mutta itseään ei tunnistaisi. Hän selittelee solvaukset ja ylikävelyt sillä, että hän tarkoittaa vain hyvää. Ja kun hänen mielestään me tarvitsemme maton, niin hän sellaisen tuo meille, haluttiin me sellaista tai ei. Ja hyvää vain tarkoittaa silläkin, että pitää pois rimpuilevaa lasta väkisin sylissä, ikävä kun oli ollut. Lapsella selkeästi ainakaan ei ollut. Ja kauhea huuto ja tekoitku kun ilkeä miniä (siis mä) kävi vapauttamassa lapsen liiskautumiselta. 

Hyvää varmasti tarkoittaa silläkin, kun haukkuu meidän perhettä tuttavilleen ja koko suvulle. Valehtelee, että kuinka paljon on hoitaa meidän lapsia, ja kuinka ei pärjättäisi ilman hänen apuaan, edes taloudellisesti. Viimeksi on hoitanut 3 vuotta sitten, mun lapset on nyt 4- ja 6 -vuotiaita. Eikä silloinkaan hoitanut kuin satunnaisia lääkärikäyntejä. Itse tyrkytti itseään hoitoavuksi, vaikka tarvetta ei ollut. Eikä "hoitoapua" otettu vastaan. Silloin kun hoiti, niin lapset olivat keskenään olohuoneessa, mummeli keittiössä huutamassa puhelimeen, ja kyttäsi ikkunasta mitä naapurit tekevät. Ja se taloudellinen apu? Varmaan 3 vuotta sitten saatiin joululahjaksi 50 € koko perheelle. Mitään tavaraa hän ei saa meille enää tuoda, koska se meille tuodun tavaran määrä oli infernaalinen.

Ihan kokonaan ei olla välejä pistetty poikki, mies valitettavasti kutsuu äitinsä lasten syntymäpäiville. Niissä varastaa aina shown. Jos ei muuten, niin puhuu kaikkien muiden puheen päälle koirastaan. Ja koska kenelläkään ei ole yhtä kova ääni kuin mun anopilla, niin.... 

Meillä sama ja kun kysyin miksi pitää puhua minulle ja toisille niin rumasti, niin a. ei joko muka muista sanoneensa (tämä muistamattomuus on yleinen minkä taakse piiloutuu), tai b. minä olen se joka on käsittänyt väärin, vaikka on esimerkiksi pokkana haukkunut koulutustasoni. Pääpointti on se, että hän ei ota mitään vastuuta siitä mitä suoltaa ulos suustaan, jatkuvaa itsensä nostattamista muiden lyttäämisellä, se on hänen normaali tapansa keskustella. Olen miettinyt, että hänellä on jotenkin sairaalloisen alhainen itsetunto kun pätee tuollalailla muita alentamalla.

Minä en tiedä, miten meillä anoppi on sanansa todellisuudessa tarkoittanut. Hän on suoraan saattanut soittaa miehelleni ja ruotia minua hyvin kovasanaisesti. Kun olen ottanut asian puheeksi hänen kanssaan, hän ei ole mielestään arvostellut tai haukkunut minua.

Eikö sitten ymmärrä muka, että toki mies kertoo hänen sanomiksensa minulle? Vai ymmärtääkö, ja teeskentelee ettei ole asiasta tietääkseenkään?

Jos aina saat kuulla, kuinka pitäisi toisin tehdä ja kuinka tässäkin asiassa toimitaan väärin, niin mitä se sitten on, ellei moitetta ja arvostelua? Vaikea sanoa, miten tuo tuollainen sitten pitäisi ottaa. Kehuina, äidillisinä neuvoina?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos mun anoppi kävisi lukemassa mun tekstin siitä, mitä olen hänen vuokseen joutunut kokemaan, niin siinä hän päivittelisi että onpas kamala anoppi, mutta itseään ei tunnistaisi. Hän selittelee solvaukset ja ylikävelyt sillä, että hän tarkoittaa vain hyvää. Ja kun hänen mielestään me tarvitsemme maton, niin hän sellaisen tuo meille, haluttiin me sellaista tai ei. Ja hyvää vain tarkoittaa silläkin, että pitää pois rimpuilevaa lasta väkisin sylissä, ikävä kun oli ollut. Lapsella selkeästi ainakaan ei ollut. Ja kauhea huuto ja tekoitku kun ilkeä miniä (siis mä) kävi vapauttamassa lapsen liiskautumiselta. 

Hyvää varmasti tarkoittaa silläkin, kun haukkuu meidän perhettä tuttavilleen ja koko suvulle. Valehtelee, että kuinka paljon on hoitaa meidän lapsia, ja kuinka ei pärjättäisi ilman hänen apuaan, edes taloudellisesti. Viimeksi on hoitanut 3 vuotta sitten, mun lapset on nyt 4- ja 6 -vuotiaita. Eikä silloinkaan hoitanut kuin satunnaisia lääkärikäyntejä. Itse tyrkytti itseään hoitoavuksi, vaikka tarvetta ei ollut. Eikä "hoitoapua" otettu vastaan. Silloin kun hoiti, niin lapset olivat keskenään olohuoneessa, mummeli keittiössä huutamassa puhelimeen, ja kyttäsi ikkunasta mitä naapurit tekevät. Ja se taloudellinen apu? Varmaan 3 vuotta sitten saatiin joululahjaksi 50 € koko perheelle. Mitään tavaraa hän ei saa meille enää tuoda, koska se meille tuodun tavaran määrä oli infernaalinen.

Ihan kokonaan ei olla välejä pistetty poikki, mies valitettavasti kutsuu äitinsä lasten syntymäpäiville. Niissä varastaa aina shown. Jos ei muuten, niin puhuu kaikkien muiden puheen päälle koirastaan. Ja koska kenelläkään ei ole yhtä kova ääni kuin mun anopilla, niin.... 

Meillä sama ja kun kysyin miksi pitää puhua minulle ja toisille niin rumasti, niin a. ei joko muka muista sanoneensa (tämä muistamattomuus on yleinen minkä taakse piiloutuu), tai b. minä olen se joka on käsittänyt väärin, vaikka on esimerkiksi pokkana haukkunut koulutustasoni. Pääpointti on se, että hän ei ota mitään vastuuta siitä mitä suoltaa ulos suustaan, jatkuvaa itsensä nostattamista muiden lyttäämisellä, se on hänen normaali tapansa keskustella. Olen miettinyt, että hänellä on jotenkin sairaalloisen alhainen itsetunto kun pätee tuollalailla muita alentamalla.

Minun appivanhempani. Mutta samaan aikaan itse käsittämättömän herkkähipiäisiä, eivätkä ota mitään vastaan keneltäkään. Anopille oli lääkäri kehdannut sanoa, että tällä on ylipainoa. Siitä nousi meteli.

Kuulostaa samalta, minun  anoppini oikein totesti kuinka jo siihen ikään mennessä jossa nyt on, tuntee itsensä täysin, on ihmisenä valmis, eikä hänen tarvitse kuunnella keneltäkään kehoituksia miettiä omaa käyttäytymistään... Eikö ihmisen kehitys jatku koko elämän vaikka eläisi 100-vuotiaaksi ja joskus on tilanteita, että ylepys pitää niellä ja myöntää, että omat käyttäytymismallit ovat olleet epäterveitä..? Olisi omakin elämä helpompaa kun ei tarvitsisi olla niin ylpeä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos mun anoppi kävisi lukemassa mun tekstin siitä, mitä olen hänen vuokseen joutunut kokemaan, niin siinä hän päivittelisi että onpas kamala anoppi, mutta itseään ei tunnistaisi. Hän selittelee solvaukset ja ylikävelyt sillä, että hän tarkoittaa vain hyvää. Ja kun hänen mielestään me tarvitsemme maton, niin hän sellaisen tuo meille, haluttiin me sellaista tai ei. Ja hyvää vain tarkoittaa silläkin, että pitää pois rimpuilevaa lasta väkisin sylissä, ikävä kun oli ollut. Lapsella selkeästi ainakaan ei ollut. Ja kauhea huuto ja tekoitku kun ilkeä miniä (siis mä) kävi vapauttamassa lapsen liiskautumiselta. 

Hyvää varmasti tarkoittaa silläkin, kun haukkuu meidän perhettä tuttavilleen ja koko suvulle. Valehtelee, että kuinka paljon on hoitaa meidän lapsia, ja kuinka ei pärjättäisi ilman hänen apuaan, edes taloudellisesti. Viimeksi on hoitanut 3 vuotta sitten, mun lapset on nyt 4- ja 6 -vuotiaita. Eikä silloinkaan hoitanut kuin satunnaisia lääkärikäyntejä. Itse tyrkytti itseään hoitoavuksi, vaikka tarvetta ei ollut. Eikä "hoitoapua" otettu vastaan. Silloin kun hoiti, niin lapset olivat keskenään olohuoneessa, mummeli keittiössä huutamassa puhelimeen, ja kyttäsi ikkunasta mitä naapurit tekevät. Ja se taloudellinen apu? Varmaan 3 vuotta sitten saatiin joululahjaksi 50 € koko perheelle. Mitään tavaraa hän ei saa meille enää tuoda, koska se meille tuodun tavaran määrä oli infernaalinen.

Ihan kokonaan ei olla välejä pistetty poikki, mies valitettavasti kutsuu äitinsä lasten syntymäpäiville. Niissä varastaa aina shown. Jos ei muuten, niin puhuu kaikkien muiden puheen päälle koirastaan. Ja koska kenelläkään ei ole yhtä kova ääni kuin mun anopilla, niin.... 

Meillä sama ja kun kysyin miksi pitää puhua minulle ja toisille niin rumasti, niin a. ei joko muka muista sanoneensa (tämä muistamattomuus on yleinen minkä taakse piiloutuu), tai b. minä olen se joka on käsittänyt väärin, vaikka on esimerkiksi pokkana haukkunut koulutustasoni. Pääpointti on se, että hän ei ota mitään vastuuta siitä mitä suoltaa ulos suustaan, jatkuvaa itsensä nostattamista muiden lyttäämisellä, se on hänen normaali tapansa keskustella. Olen miettinyt, että hänellä on jotenkin sairaalloisen alhainen itsetunto kun pätee tuollalailla muita alentamalla.

Minä en tiedä, miten meillä anoppi on sanansa todellisuudessa tarkoittanut. Hän on suoraan saattanut soittaa miehelleni ja ruotia minua hyvin kovasanaisesti. Kun olen ottanut asian puheeksi hänen kanssaan, hän ei ole mielestään arvostellut tai haukkunut minua.

Eikö sitten ymmärrä muka, että toki mies kertoo hänen sanomiksensa minulle? Vai ymmärtääkö, ja teeskentelee ettei ole asiasta tietääkseenkään?

Jos aina saat kuulla, kuinka pitäisi toisin tehdä ja kuinka tässäkin asiassa toimitaan väärin, niin mitä se sitten on, ellei moitetta ja arvostelua? Vaikea sanoa, miten tuo tuollainen sitten pitäisi ottaa. Kehuina, äidillisinä neuvoina?

Olisiko patologinen valehtelija?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin isovanhemmat kuvittelevat, että he ikänsä puolesta voivat "hallita" kaikkea. Todellisuudessa heillä ei ole MITÄÄN sanomista lastenlastensa asioihin. Toki asiaa auttaa, jos lasten vanhempien kanssa on hyvät välit. Mutta jos aletaan päteen, määräileen, haukkuun toisten valintoja, kyseenalaistaan jne... niin siinä sitä sitten ollaan. Vanhemmilta ihmisiltä puuttuu TÄYSIN toisten kunnioittaminen.

Tavallaan olet oikeassa, mutta oleellista tässä on se, että se itsenäistyminen omista vanhemmista pitää ihan oikeasti itse tehdä. Ei niin, että vanhempien seurassa taannutaan lapseksi uudestaan. Se juuri mahdollistaa tuon pätemisen.

Kun vaan on jämäkästi aikuinen eikä anna kohdella itseään lapsena, tuo lapsenlapsi-ongelma ratkeaa vähän itsestään. Ja kyllä, tämä on helppo sanoa, itse kipuilin ihan näitä samoja asioita aikoinaan kunnes terapian kautta vasta tajusin koko perhedynamiikan olevan vielä lapsuudenkodin kaltaista, vaikka olin omillani ollut melkein 10v ennenkuin lapset syntyivät.

Ei todellakaan toimi näin mitenkään yleisesti. Juu, on näitä jotka elävät liian kietoutuneena omiin vanhempiinsa, mikä aiheuttaa sitten ongelmia. Mutta paljon on myös näitä, jotka ovat aivan itsenäistyneet, mutta joiden vanhemmat eivät tajua tai hyväksy sitä.

Itsenäistyminen ja tunnetason Itsenäistyminen ovat kaksi eri asiaa. Tottakai on täysin häiriintyneitäkin isovanhempia, mutta valtaosa voisi olla aivan mukavia ja kunnioittavia, jos se itsenäistyminen olisi kunnolla tehty. On se uusi rooli sille ikääntyvälle vanhemmallekin alkaa kohdella omaa lastaan täysin aikuisena.

Kyllä minä tarkoitin juuri sitä emotionaalista itsenäistymistä. Aikuinen lapsi on voinut sen käydä läpi omalta osaltaan mutta hänen vanhempansa ei. Se on myös sen vanhemman vastuulla opetella hyväksymään oman lapsen aikuistuminen.

Se on molempien vastuulla.

Ja oikeasti, niihin vanhempiin tulisi oppia suhtautumaan kuin keneen tahansa itselle läheiseen aikuiseen. Vasta silloin on oikeasti ja aidosti irti. Ja se tarkoittaa, ettei oleteta heiltä esim jatkuvasti palveluksia, neuvoja ja mitä milloinkin. Ainakaan ilman vastavuoroisuutta.

Täälläkin näkee näitä avauksia, missä aikuiset ihmiset pokkana väittävät oman lapsen olevan aina tärkeintä ja menevän kaiken edelle. Myös aikuisena siis. Ei se niin voi mennä, vaan pitää olla aidosti itsenäinen aikuinen joka tavalla ja antaa niiden omien vanhempienkin elää omanlaista ja omannäköistä elämää ilman että aikuiset lapset jatkuvasti mankuvat jotain.

Ei tässä ketjussa ole puhuttu tilanteista, joissa isovanhemmilta on manguttu apua ja sitten valitettu avun laadusta tai isovanhempien rajattomuudesta. Se on eri ketjun aihe ja niitäkin ketjuja täällä näkee, joissa isovanhemmat valittavat lastensa tuollaisesta käytöksestä.

Luulen, että suurin osa näistä jotka täällä kertovat hankalista isovanhemmista olisivat aivan onnellisia ilman mitään hoito, tai taloudellista apua heiltä. Esim. minä olen vähentänyt roimasti kanssakäymistä toisen vanhempani kanssa, en tämän ketjun aiheiden takia vaan muiden syiden, eikä tulisi mieleenikään pyytää häneltä yhtään mitään. Tietenkään.

Monilla vastaajilla tuntuu olevan mielessä kuva, jossa hemmotellut lapset vaativat isovanhemmilta kaikkea ja samalöa valittavat ja uhkailevat tapaamisten rajoittamisella. Vaikka täällä on jo valtavasti viestejä jotka kertoo ihan toista tarinaa. Siltä rajattomalta mummolta/vaarilta ei todellakaan pyydellä mitään apua, kun ongelma on siinä miten saisi hänet pysymään kauempana ja olemaan väkisin tuputtamatta 'apua".

Me emme lopulta voi tietää millaisia taustoja täällä ihmisillä on ja miksi he ovat ajautuneet ongelmiin vanhempiensa kanssa joko lasten syntymän myötä tai aiemmin. On varmasti paljon oikeasti sellaisia, että vanhemmilla on vähintäänkin narsistisia piirteitä ja omia traumoja ehkä, joita puretaan lapsiin ja lapsenlapsiin. Ja kaikenlaisia jääriä, jotka eivät osaa päästää irti lapsistaan. Mutta näitäkin on nähty, jotka muka-aikuistuvat, eli asuvat joo omillaan, ja ehkä jopa tienataan omat rahat, mutta silti haetaan sitä vanhemman neuvoa ja hyväksyntää ja siunausta milloin millekin. Mennään vanhemman kotiin kuin omaan, koetaan oikeaksi puuttua vanhemman parisuhteeseen ja whatever.

Sitten kun niitä lapsia tulee, voidaan olla vielä aivan kummallisissa rooleissa. Isovanhempi näkee lapsensa ikuisena lapsena ja yhtäkkiä se aikuinen lapsi haluaakin olla "itsenäinen". Paljon helpompaa olisi, jos ei ryhdyttäisi vanhemmiksi ennenkuin on saatu välit omiin vanhempiin selvitettyä. Joko niin, että ollaan tosiaan niitä tasavertaisia aikuisia tai vaikka poikki välit, jos oikein inhottava tapaus kyseessä. Ei jätettäisi lapsia sukupolvien kipuilun keskelle.

En yhtään ymmärrä mitä alapeukutettavaa tässä on. Faktahan se on, että olisi erittäin hyvä aikuistua kunnolla ja selvittää ne välit omiin vanhempiin ja sukulaisiin ennenkuin itse lapsia tekee. Siis mikäli kyseessä on sellainen suku, jossa on tätä normaalia lasten aikuistumisen kipuilua eikä mitään sekopäitä. Näin vältytään siltä, että perheiden rajat ovat epäselviä ja joku päsmäröi toisen tontilla.

Kaikki muu johtaa siihen, että ollaan ylitiiviissä symbioosissa niiden vanhempien kanssa ja pidemmän päälle ahdistutaan. Tai riuhtaistaan siinä kohdassa kun niitä omia lapsia tulee, jolloin hyvää isovanhempisuhdetta on vaikea rakentaa ja ylläpitää.

Ja myös aikuisen lapsen on hyväksyttävä se, ettei aikuinen lapsi enää ole äitinsä tai isänsä elämän keskipiste, ihan niinkuin se vanhempi ei ole lapsensa elämän keskipiste sen itsenäistymisen jälkeen. Tai ei ainakaan pitäisi olla, kumminkaan päin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin isovanhemmat kuvittelevat, että he ikänsä puolesta voivat "hallita" kaikkea. Todellisuudessa heillä ei ole MITÄÄN sanomista lastenlastensa asioihin. Toki asiaa auttaa, jos lasten vanhempien kanssa on hyvät välit. Mutta jos aletaan päteen, määräileen, haukkuun toisten valintoja, kyseenalaistaan jne... niin siinä sitä sitten ollaan. Vanhemmilta ihmisiltä puuttuu TÄYSIN toisten kunnioittaminen.

Tavallaan olet oikeassa, mutta oleellista tässä on se, että se itsenäistyminen omista vanhemmista pitää ihan oikeasti itse tehdä. Ei niin, että vanhempien seurassa taannutaan lapseksi uudestaan. Se juuri mahdollistaa tuon pätemisen.

Kun vaan on jämäkästi aikuinen eikä anna kohdella itseään lapsena, tuo lapsenlapsi-ongelma ratkeaa vähän itsestään. Ja kyllä, tämä on helppo sanoa, itse kipuilin ihan näitä samoja asioita aikoinaan kunnes terapian kautta vasta tajusin koko perhedynamiikan olevan vielä lapsuudenkodin kaltaista, vaikka olin omillani ollut melkein 10v ennenkuin lapset syntyivät.

Ei todellakaan toimi näin mitenkään yleisesti. Juu, on näitä jotka elävät liian kietoutuneena omiin vanhempiinsa, mikä aiheuttaa sitten ongelmia. Mutta paljon on myös näitä, jotka ovat aivan itsenäistyneet, mutta joiden vanhemmat eivät tajua tai hyväksy sitä.

Itsenäistyminen ja tunnetason Itsenäistyminen ovat kaksi eri asiaa. Tottakai on täysin häiriintyneitäkin isovanhempia, mutta valtaosa voisi olla aivan mukavia ja kunnioittavia, jos se itsenäistyminen olisi kunnolla tehty. On se uusi rooli sille ikääntyvälle vanhemmallekin alkaa kohdella omaa lastaan täysin aikuisena.

Kyllä minä tarkoitin juuri sitä emotionaalista itsenäistymistä. Aikuinen lapsi on voinut sen käydä läpi omalta osaltaan mutta hänen vanhempansa ei. Se on myös sen vanhemman vastuulla opetella hyväksymään oman lapsen aikuistuminen.

Se on molempien vastuulla.

Ja oikeasti, niihin vanhempiin tulisi oppia suhtautumaan kuin keneen tahansa itselle läheiseen aikuiseen. Vasta silloin on oikeasti ja aidosti irti. Ja se tarkoittaa, ettei oleteta heiltä esim jatkuvasti palveluksia, neuvoja ja mitä milloinkin. Ainakaan ilman vastavuoroisuutta.

Täälläkin näkee näitä avauksia, missä aikuiset ihmiset pokkana väittävät oman lapsen olevan aina tärkeintä ja menevän kaiken edelle. Myös aikuisena siis. Ei se niin voi mennä, vaan pitää olla aidosti itsenäinen aikuinen joka tavalla ja antaa niiden omien vanhempienkin elää omanlaista ja omannäköistä elämää ilman että aikuiset lapset jatkuvasti mankuvat jotain.

Ei tässä ketjussa ole puhuttu tilanteista, joissa isovanhemmilta on manguttu apua ja sitten valitettu avun laadusta tai isovanhempien rajattomuudesta. Se on eri ketjun aihe ja niitäkin ketjuja täällä näkee, joissa isovanhemmat valittavat lastensa tuollaisesta käytöksestä.

Luulen, että suurin osa näistä jotka täällä kertovat hankalista isovanhemmista olisivat aivan onnellisia ilman mitään hoito, tai taloudellista apua heiltä. Esim. minä olen vähentänyt roimasti kanssakäymistä toisen vanhempani kanssa, en tämän ketjun aiheiden takia vaan muiden syiden, eikä tulisi mieleenikään pyytää häneltä yhtään mitään. Tietenkään.

Monilla vastaajilla tuntuu olevan mielessä kuva, jossa hemmotellut lapset vaativat isovanhemmilta kaikkea ja samalöa valittavat ja uhkailevat tapaamisten rajoittamisella. Vaikka täällä on jo valtavasti viestejä jotka kertoo ihan toista tarinaa. Siltä rajattomalta mummolta/vaarilta ei todellakaan pyydellä mitään apua, kun ongelma on siinä miten saisi hänet pysymään kauempana ja olemaan väkisin tuputtamatta 'apua".

Me emme lopulta voi tietää millaisia taustoja täällä ihmisillä on ja miksi he ovat ajautuneet ongelmiin vanhempiensa kanssa joko lasten syntymän myötä tai aiemmin. On varmasti paljon oikeasti sellaisia, että vanhemmilla on vähintäänkin narsistisia piirteitä ja omia traumoja ehkä, joita puretaan lapsiin ja lapsenlapsiin. Ja kaikenlaisia jääriä, jotka eivät osaa päästää irti lapsistaan. Mutta näitäkin on nähty, jotka muka-aikuistuvat, eli asuvat joo omillaan, ja ehkä jopa tienataan omat rahat, mutta silti haetaan sitä vanhemman neuvoa ja hyväksyntää ja siunausta milloin millekin. Mennään vanhemman kotiin kuin omaan, koetaan oikeaksi puuttua vanhemman parisuhteeseen ja whatever.

Sitten kun niitä lapsia tulee, voidaan olla vielä aivan kummallisissa rooleissa. Isovanhempi näkee lapsensa ikuisena lapsena ja yhtäkkiä se aikuinen lapsi haluaakin olla "itsenäinen". Paljon helpompaa olisi, jos ei ryhdyttäisi vanhemmiksi ennenkuin on saatu välit omiin vanhempiin selvitettyä. Joko niin, että ollaan tosiaan niitä tasavertaisia aikuisia tai vaikka poikki välit, jos oikein inhottava tapaus kyseessä. Ei jätettäisi lapsia sukupolvien kipuilun keskelle.

En yhtään ymmärrä mitä alapeukutettavaa tässä on. Faktahan se on, että olisi erittäin hyvä aikuistua kunnolla ja selvittää ne välit omiin vanhempiin ja sukulaisiin ennenkuin itse lapsia tekee. Siis mikäli kyseessä on sellainen suku, jossa on tätä normaalia lasten aikuistumisen kipuilua eikä mitään sekopäitä. Näin vältytään siltä, että perheiden rajat ovat epäselviä ja joku päsmäröi toisen tontilla.

Kaikki muu johtaa siihen, että ollaan ylitiiviissä symbioosissa niiden vanhempien kanssa ja pidemmän päälle ahdistutaan. Tai riuhtaistaan siinä kohdassa kun niitä omia lapsia tulee, jolloin hyvää isovanhempisuhdetta on vaikea rakentaa ja ylläpitää.

Ja myös aikuisen lapsen on hyväksyttävä se, ettei aikuinen lapsi enää ole äitinsä tai isänsä elämän keskipiste, ihan niinkuin se vanhempi ei ole lapsensa elämän keskipiste sen itsenäistymisen jälkeen. Tai ei ainakaan pitäisi olla, kumminkaan päin.

Miksi etsit syytä vanhemmista väkisin?

Etkä siitä joka käyttäytyy asiattomasti?

Meillä esim anoppi vain sekosi vaihdevuotisena ja oma isäni sai eläkkeellejäämiskriisin. Kumpikin oireili päsmäröimällä yhtäkkiä meidän perheemme asioissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin isovanhemmat kuvittelevat, että he ikänsä puolesta voivat "hallita" kaikkea. Todellisuudessa heillä ei ole MITÄÄN sanomista lastenlastensa asioihin. Toki asiaa auttaa, jos lasten vanhempien kanssa on hyvät välit. Mutta jos aletaan päteen, määräileen, haukkuun toisten valintoja, kyseenalaistaan jne... niin siinä sitä sitten ollaan. Vanhemmilta ihmisiltä puuttuu TÄYSIN toisten kunnioittaminen.

Tavallaan olet oikeassa, mutta oleellista tässä on se, että se itsenäistyminen omista vanhemmista pitää ihan oikeasti itse tehdä. Ei niin, että vanhempien seurassa taannutaan lapseksi uudestaan. Se juuri mahdollistaa tuon pätemisen.

Kun vaan on jämäkästi aikuinen eikä anna kohdella itseään lapsena, tuo lapsenlapsi-ongelma ratkeaa vähän itsestään. Ja kyllä, tämä on helppo sanoa, itse kipuilin ihan näitä samoja asioita aikoinaan kunnes terapian kautta vasta tajusin koko perhedynamiikan olevan vielä lapsuudenkodin kaltaista, vaikka olin omillani ollut melkein 10v ennenkuin lapset syntyivät.

Ei todellakaan toimi näin mitenkään yleisesti. Juu, on näitä jotka elävät liian kietoutuneena omiin vanhempiinsa, mikä aiheuttaa sitten ongelmia. Mutta paljon on myös näitä, jotka ovat aivan itsenäistyneet, mutta joiden vanhemmat eivät tajua tai hyväksy sitä.

Itsenäistyminen ja tunnetason Itsenäistyminen ovat kaksi eri asiaa. Tottakai on täysin häiriintyneitäkin isovanhempia, mutta valtaosa voisi olla aivan mukavia ja kunnioittavia, jos se itsenäistyminen olisi kunnolla tehty. On se uusi rooli sille ikääntyvälle vanhemmallekin alkaa kohdella omaa lastaan täysin aikuisena.

Kyllä minä tarkoitin juuri sitä emotionaalista itsenäistymistä. Aikuinen lapsi on voinut sen käydä läpi omalta osaltaan mutta hänen vanhempansa ei. Se on myös sen vanhemman vastuulla opetella hyväksymään oman lapsen aikuistuminen.

Se on molempien vastuulla.

Ja oikeasti, niihin vanhempiin tulisi oppia suhtautumaan kuin keneen tahansa itselle läheiseen aikuiseen. Vasta silloin on oikeasti ja aidosti irti. Ja se tarkoittaa, ettei oleteta heiltä esim jatkuvasti palveluksia, neuvoja ja mitä milloinkin. Ainakaan ilman vastavuoroisuutta.

Täälläkin näkee näitä avauksia, missä aikuiset ihmiset pokkana väittävät oman lapsen olevan aina tärkeintä ja menevän kaiken edelle. Myös aikuisena siis. Ei se niin voi mennä, vaan pitää olla aidosti itsenäinen aikuinen joka tavalla ja antaa niiden omien vanhempienkin elää omanlaista ja omannäköistä elämää ilman että aikuiset lapset jatkuvasti mankuvat jotain.

Ei tässä ketjussa ole puhuttu tilanteista, joissa isovanhemmilta on manguttu apua ja sitten valitettu avun laadusta tai isovanhempien rajattomuudesta. Se on eri ketjun aihe ja niitäkin ketjuja täällä näkee, joissa isovanhemmat valittavat lastensa tuollaisesta käytöksestä.

Luulen, että suurin osa näistä jotka täällä kertovat hankalista isovanhemmista olisivat aivan onnellisia ilman mitään hoito, tai taloudellista apua heiltä. Esim. minä olen vähentänyt roimasti kanssakäymistä toisen vanhempani kanssa, en tämän ketjun aiheiden takia vaan muiden syiden, eikä tulisi mieleenikään pyytää häneltä yhtään mitään. Tietenkään.

Monilla vastaajilla tuntuu olevan mielessä kuva, jossa hemmotellut lapset vaativat isovanhemmilta kaikkea ja samalöa valittavat ja uhkailevat tapaamisten rajoittamisella. Vaikka täällä on jo valtavasti viestejä jotka kertoo ihan toista tarinaa. Siltä rajattomalta mummolta/vaarilta ei todellakaan pyydellä mitään apua, kun ongelma on siinä miten saisi hänet pysymään kauempana ja olemaan väkisin tuputtamatta 'apua".

Me emme lopulta voi tietää millaisia taustoja täällä ihmisillä on ja miksi he ovat ajautuneet ongelmiin vanhempiensa kanssa joko lasten syntymän myötä tai aiemmin. On varmasti paljon oikeasti sellaisia, että vanhemmilla on vähintäänkin narsistisia piirteitä ja omia traumoja ehkä, joita puretaan lapsiin ja lapsenlapsiin. Ja kaikenlaisia jääriä, jotka eivät osaa päästää irti lapsistaan. Mutta näitäkin on nähty, jotka muka-aikuistuvat, eli asuvat joo omillaan, ja ehkä jopa tienataan omat rahat, mutta silti haetaan sitä vanhemman neuvoa ja hyväksyntää ja siunausta milloin millekin. Mennään vanhemman kotiin kuin omaan, koetaan oikeaksi puuttua vanhemman parisuhteeseen ja whatever.

Sitten kun niitä lapsia tulee, voidaan olla vielä aivan kummallisissa rooleissa. Isovanhempi näkee lapsensa ikuisena lapsena ja yhtäkkiä se aikuinen lapsi haluaakin olla "itsenäinen". Paljon helpompaa olisi, jos ei ryhdyttäisi vanhemmiksi ennenkuin on saatu välit omiin vanhempiin selvitettyä. Joko niin, että ollaan tosiaan niitä tasavertaisia aikuisia tai vaikka poikki välit, jos oikein inhottava tapaus kyseessä. Ei jätettäisi lapsia sukupolvien kipuilun keskelle.

En yhtään ymmärrä mitä alapeukutettavaa tässä on. Faktahan se on, että olisi erittäin hyvä aikuistua kunnolla ja selvittää ne välit omiin vanhempiin ja sukulaisiin ennenkuin itse lapsia tekee. Siis mikäli kyseessä on sellainen suku, jossa on tätä normaalia lasten aikuistumisen kipuilua eikä mitään sekopäitä. Näin vältytään siltä, että perheiden rajat ovat epäselviä ja joku päsmäröi toisen tontilla.

Kaikki muu johtaa siihen, että ollaan ylitiiviissä symbioosissa niiden vanhempien kanssa ja pidemmän päälle ahdistutaan. Tai riuhtaistaan siinä kohdassa kun niitä omia lapsia tulee, jolloin hyvää isovanhempisuhdetta on vaikea rakentaa ja ylläpitää.

Ja myös aikuisen lapsen on hyväksyttävä se, ettei aikuinen lapsi enää ole äitinsä tai isänsä elämän keskipiste, ihan niinkuin se vanhempi ei ole lapsensa elämän keskipiste sen itsenäistymisen jälkeen. Tai ei ainakaan pitäisi olla, kumminkaan päin.

Miksi etsit syytä vanhemmista väkisin?

Etkä siitä joka käyttäytyy asiattomasti?

Meillä esim anoppi vain sekosi vaihdevuotisena ja oma isäni sai eläkkeellejäämiskriisin. Kumpikin oireili päsmäröimällä yhtäkkiä meidän perheemme asioissa.

En etsi syytä kenestäkään. Yritän tuoda tähän keskusteluun sen näkökulman, että pitäytymällä riittävän erillisinä yksiköinä omista ja kumppanin vanhemmista, moni ongelma voidaan välttää. Ja riittävän erillisillä tarkoitan sitä, että jokaisen aikuisen täytyy kyetä määrittelemään ne rajat ja tuomaan ne esiin. Jos niitä ei sittenkään kunnioiteta, se on tietenkin paikka, missä pitää miettiä kannattaako yhteyttä pitää tai missä muodossa.

Ja erillään olo ei siis tarkoita etteikö voitaisi olla läheisiä ja tiiviisti. Vaan sitä, että ne omat rajat tehdään tiettäväksi. Monestihan vanhemmat kaipaavat enemmän lapsiaan kuin lapset vanhempiaan aikuisina ja siksi siinä voi olla kipuilua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin isovanhemmat kuvittelevat, että he ikänsä puolesta voivat "hallita" kaikkea. Todellisuudessa heillä ei ole MITÄÄN sanomista lastenlastensa asioihin. Toki asiaa auttaa, jos lasten vanhempien kanssa on hyvät välit. Mutta jos aletaan päteen, määräileen, haukkuun toisten valintoja, kyseenalaistaan jne... niin siinä sitä sitten ollaan. Vanhemmilta ihmisiltä puuttuu TÄYSIN toisten kunnioittaminen.

Tavallaan olet oikeassa, mutta oleellista tässä on se, että se itsenäistyminen omista vanhemmista pitää ihan oikeasti itse tehdä. Ei niin, että vanhempien seurassa taannutaan lapseksi uudestaan. Se juuri mahdollistaa tuon pätemisen.

Kun vaan on jämäkästi aikuinen eikä anna kohdella itseään lapsena, tuo lapsenlapsi-ongelma ratkeaa vähän itsestään. Ja kyllä, tämä on helppo sanoa, itse kipuilin ihan näitä samoja asioita aikoinaan kunnes terapian kautta vasta tajusin koko perhedynamiikan olevan vielä lapsuudenkodin kaltaista, vaikka olin omillani ollut melkein 10v ennenkuin lapset syntyivät.

Ei todellakaan toimi näin mitenkään yleisesti. Juu, on näitä jotka elävät liian kietoutuneena omiin vanhempiinsa, mikä aiheuttaa sitten ongelmia. Mutta paljon on myös näitä, jotka ovat aivan itsenäistyneet, mutta joiden vanhemmat eivät tajua tai hyväksy sitä.

Itsenäistyminen ja tunnetason Itsenäistyminen ovat kaksi eri asiaa. Tottakai on täysin häiriintyneitäkin isovanhempia, mutta valtaosa voisi olla aivan mukavia ja kunnioittavia, jos se itsenäistyminen olisi kunnolla tehty. On se uusi rooli sille ikääntyvälle vanhemmallekin alkaa kohdella omaa lastaan täysin aikuisena.

Kyllä minä tarkoitin juuri sitä emotionaalista itsenäistymistä. Aikuinen lapsi on voinut sen käydä läpi omalta osaltaan mutta hänen vanhempansa ei. Se on myös sen vanhemman vastuulla opetella hyväksymään oman lapsen aikuistuminen.

Se on molempien vastuulla.

Ja oikeasti, niihin vanhempiin tulisi oppia suhtautumaan kuin keneen tahansa itselle läheiseen aikuiseen. Vasta silloin on oikeasti ja aidosti irti. Ja se tarkoittaa, ettei oleteta heiltä esim jatkuvasti palveluksia, neuvoja ja mitä milloinkin. Ainakaan ilman vastavuoroisuutta.

Täälläkin näkee näitä avauksia, missä aikuiset ihmiset pokkana väittävät oman lapsen olevan aina tärkeintä ja menevän kaiken edelle. Myös aikuisena siis. Ei se niin voi mennä, vaan pitää olla aidosti itsenäinen aikuinen joka tavalla ja antaa niiden omien vanhempienkin elää omanlaista ja omannäköistä elämää ilman että aikuiset lapset jatkuvasti mankuvat jotain.

Ei tässä ketjussa ole puhuttu tilanteista, joissa isovanhemmilta on manguttu apua ja sitten valitettu avun laadusta tai isovanhempien rajattomuudesta. Se on eri ketjun aihe ja niitäkin ketjuja täällä näkee, joissa isovanhemmat valittavat lastensa tuollaisesta käytöksestä.

Luulen, että suurin osa näistä jotka täällä kertovat hankalista isovanhemmista olisivat aivan onnellisia ilman mitään hoito, tai taloudellista apua heiltä. Esim. minä olen vähentänyt roimasti kanssakäymistä toisen vanhempani kanssa, en tämän ketjun aiheiden takia vaan muiden syiden, eikä tulisi mieleenikään pyytää häneltä yhtään mitään. Tietenkään.

Monilla vastaajilla tuntuu olevan mielessä kuva, jossa hemmotellut lapset vaativat isovanhemmilta kaikkea ja samalöa valittavat ja uhkailevat tapaamisten rajoittamisella. Vaikka täällä on jo valtavasti viestejä jotka kertoo ihan toista tarinaa. Siltä rajattomalta mummolta/vaarilta ei todellakaan pyydellä mitään apua, kun ongelma on siinä miten saisi hänet pysymään kauempana ja olemaan väkisin tuputtamatta 'apua".

Me emme lopulta voi tietää millaisia taustoja täällä ihmisillä on ja miksi he ovat ajautuneet ongelmiin vanhempiensa kanssa joko lasten syntymän myötä tai aiemmin. On varmasti paljon oikeasti sellaisia, että vanhemmilla on vähintäänkin narsistisia piirteitä ja omia traumoja ehkä, joita puretaan lapsiin ja lapsenlapsiin. Ja kaikenlaisia jääriä, jotka eivät osaa päästää irti lapsistaan. Mutta näitäkin on nähty, jotka muka-aikuistuvat, eli asuvat joo omillaan, ja ehkä jopa tienataan omat rahat, mutta silti haetaan sitä vanhemman neuvoa ja hyväksyntää ja siunausta milloin millekin. Mennään vanhemman kotiin kuin omaan, koetaan oikeaksi puuttua vanhemman parisuhteeseen ja whatever.

Sitten kun niitä lapsia tulee, voidaan olla vielä aivan kummallisissa rooleissa. Isovanhempi näkee lapsensa ikuisena lapsena ja yhtäkkiä se aikuinen lapsi haluaakin olla "itsenäinen". Paljon helpompaa olisi, jos ei ryhdyttäisi vanhemmiksi ennenkuin on saatu välit omiin vanhempiin selvitettyä. Joko niin, että ollaan tosiaan niitä tasavertaisia aikuisia tai vaikka poikki välit, jos oikein inhottava tapaus kyseessä. Ei jätettäisi lapsia sukupolvien kipuilun keskelle.

En yhtään ymmärrä mitä alapeukutettavaa tässä on. Faktahan se on, että olisi erittäin hyvä aikuistua kunnolla ja selvittää ne välit omiin vanhempiin ja sukulaisiin ennenkuin itse lapsia tekee. Siis mikäli kyseessä on sellainen suku, jossa on tätä normaalia lasten aikuistumisen kipuilua eikä mitään sekopäitä. Näin vältytään siltä, että perheiden rajat ovat epäselviä ja joku päsmäröi toisen tontilla.

Kaikki muu johtaa siihen, että ollaan ylitiiviissä symbioosissa niiden vanhempien kanssa ja pidemmän päälle ahdistutaan. Tai riuhtaistaan siinä kohdassa kun niitä omia lapsia tulee, jolloin hyvää isovanhempisuhdetta on vaikea rakentaa ja ylläpitää.

Ja myös aikuisen lapsen on hyväksyttävä se, ettei aikuinen lapsi enää ole äitinsä tai isänsä elämän keskipiste, ihan niinkuin se vanhempi ei ole lapsensa elämän keskipiste sen itsenäistymisen jälkeen. Tai ei ainakaan pitäisi olla, kumminkaan päin.

Miksi etsit syytä vanhemmista väkisin?

Etkä siitä joka käyttäytyy asiattomasti?

Meillä esim anoppi vain sekosi vaihdevuotisena ja oma isäni sai eläkkeellejäämiskriisin. Kumpikin oireili päsmäröimällä yhtäkkiä meidän perheemme asioissa.

En etsi syytä kenestäkään. Yritän tuoda tähän keskusteluun sen näkökulman, että pitäytymällä riittävän erillisinä yksiköinä omista ja kumppanin vanhemmista, moni ongelma voidaan välttää. Ja riittävän erillisillä tarkoitan sitä, että jokaisen aikuisen täytyy kyetä määrittelemään ne rajat ja tuomaan ne esiin. Jos niitä ei sittenkään kunnioiteta, se on tietenkin paikka, missä pitää miettiä kannattaako yhteyttä pitää tai missä muodossa.

Ja erillään olo ei siis tarkoita etteikö voitaisi olla läheisiä ja tiiviisti. Vaan sitä, että ne omat rajat tehdään tiettäväksi. Monestihan vanhemmat kaipaavat enemmän lapsiaan kuin lapset vanhempiaan aikuisina ja siksi siinä voi olla kipuilua.

Niin eli kun käyttää minihametta, raiskaus on uhrin syy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin isovanhemmat kuvittelevat, että he ikänsä puolesta voivat "hallita" kaikkea. Todellisuudessa heillä ei ole MITÄÄN sanomista lastenlastensa asioihin. Toki asiaa auttaa, jos lasten vanhempien kanssa on hyvät välit. Mutta jos aletaan päteen, määräileen, haukkuun toisten valintoja, kyseenalaistaan jne... niin siinä sitä sitten ollaan. Vanhemmilta ihmisiltä puuttuu TÄYSIN toisten kunnioittaminen.

Tavallaan olet oikeassa, mutta oleellista tässä on se, että se itsenäistyminen omista vanhemmista pitää ihan oikeasti itse tehdä. Ei niin, että vanhempien seurassa taannutaan lapseksi uudestaan. Se juuri mahdollistaa tuon pätemisen.

Kun vaan on jämäkästi aikuinen eikä anna kohdella itseään lapsena, tuo lapsenlapsi-ongelma ratkeaa vähän itsestään. Ja kyllä, tämä on helppo sanoa, itse kipuilin ihan näitä samoja asioita aikoinaan kunnes terapian kautta vasta tajusin koko perhedynamiikan olevan vielä lapsuudenkodin kaltaista, vaikka olin omillani ollut melkein 10v ennenkuin lapset syntyivät.

Ei todellakaan toimi näin mitenkään yleisesti. Juu, on näitä jotka elävät liian kietoutuneena omiin vanhempiinsa, mikä aiheuttaa sitten ongelmia. Mutta paljon on myös näitä, jotka ovat aivan itsenäistyneet, mutta joiden vanhemmat eivät tajua tai hyväksy sitä.

Itsenäistyminen ja tunnetason Itsenäistyminen ovat kaksi eri asiaa. Tottakai on täysin häiriintyneitäkin isovanhempia, mutta valtaosa voisi olla aivan mukavia ja kunnioittavia, jos se itsenäistyminen olisi kunnolla tehty. On se uusi rooli sille ikääntyvälle vanhemmallekin alkaa kohdella omaa lastaan täysin aikuisena.

Kyllä minä tarkoitin juuri sitä emotionaalista itsenäistymistä. Aikuinen lapsi on voinut sen käydä läpi omalta osaltaan mutta hänen vanhempansa ei. Se on myös sen vanhemman vastuulla opetella hyväksymään oman lapsen aikuistuminen.

Se on molempien vastuulla.

Ja oikeasti, niihin vanhempiin tulisi oppia suhtautumaan kuin keneen tahansa itselle läheiseen aikuiseen. Vasta silloin on oikeasti ja aidosti irti. Ja se tarkoittaa, ettei oleteta heiltä esim jatkuvasti palveluksia, neuvoja ja mitä milloinkin. Ainakaan ilman vastavuoroisuutta.

Täälläkin näkee näitä avauksia, missä aikuiset ihmiset pokkana väittävät oman lapsen olevan aina tärkeintä ja menevän kaiken edelle. Myös aikuisena siis. Ei se niin voi mennä, vaan pitää olla aidosti itsenäinen aikuinen joka tavalla ja antaa niiden omien vanhempienkin elää omanlaista ja omannäköistä elämää ilman että aikuiset lapset jatkuvasti mankuvat jotain.

Ei tässä ketjussa ole puhuttu tilanteista, joissa isovanhemmilta on manguttu apua ja sitten valitettu avun laadusta tai isovanhempien rajattomuudesta. Se on eri ketjun aihe ja niitäkin ketjuja täällä näkee, joissa isovanhemmat valittavat lastensa tuollaisesta käytöksestä.

Luulen, että suurin osa näistä jotka täällä kertovat hankalista isovanhemmista olisivat aivan onnellisia ilman mitään hoito, tai taloudellista apua heiltä. Esim. minä olen vähentänyt roimasti kanssakäymistä toisen vanhempani kanssa, en tämän ketjun aiheiden takia vaan muiden syiden, eikä tulisi mieleenikään pyytää häneltä yhtään mitään. Tietenkään.

Monilla vastaajilla tuntuu olevan mielessä kuva, jossa hemmotellut lapset vaativat isovanhemmilta kaikkea ja samalöa valittavat ja uhkailevat tapaamisten rajoittamisella. Vaikka täällä on jo valtavasti viestejä jotka kertoo ihan toista tarinaa. Siltä rajattomalta mummolta/vaarilta ei todellakaan pyydellä mitään apua, kun ongelma on siinä miten saisi hänet pysymään kauempana ja olemaan väkisin tuputtamatta 'apua".

Me emme lopulta voi tietää millaisia taustoja täällä ihmisillä on ja miksi he ovat ajautuneet ongelmiin vanhempiensa kanssa joko lasten syntymän myötä tai aiemmin. On varmasti paljon oikeasti sellaisia, että vanhemmilla on vähintäänkin narsistisia piirteitä ja omia traumoja ehkä, joita puretaan lapsiin ja lapsenlapsiin. Ja kaikenlaisia jääriä, jotka eivät osaa päästää irti lapsistaan. Mutta näitäkin on nähty, jotka muka-aikuistuvat, eli asuvat joo omillaan, ja ehkä jopa tienataan omat rahat, mutta silti haetaan sitä vanhemman neuvoa ja hyväksyntää ja siunausta milloin millekin. Mennään vanhemman kotiin kuin omaan, koetaan oikeaksi puuttua vanhemman parisuhteeseen ja whatever.

Sitten kun niitä lapsia tulee, voidaan olla vielä aivan kummallisissa rooleissa. Isovanhempi näkee lapsensa ikuisena lapsena ja yhtäkkiä se aikuinen lapsi haluaakin olla "itsenäinen". Paljon helpompaa olisi, jos ei ryhdyttäisi vanhemmiksi ennenkuin on saatu välit omiin vanhempiin selvitettyä. Joko niin, että ollaan tosiaan niitä tasavertaisia aikuisia tai vaikka poikki välit, jos oikein inhottava tapaus kyseessä. Ei jätettäisi lapsia sukupolvien kipuilun keskelle.

En yhtään ymmärrä mitä alapeukutettavaa tässä on. Faktahan se on, että olisi erittäin hyvä aikuistua kunnolla ja selvittää ne välit omiin vanhempiin ja sukulaisiin ennenkuin itse lapsia tekee. Siis mikäli kyseessä on sellainen suku, jossa on tätä normaalia lasten aikuistumisen kipuilua eikä mitään sekopäitä. Näin vältytään siltä, että perheiden rajat ovat epäselviä ja joku päsmäröi toisen tontilla.

Kaikki muu johtaa siihen, että ollaan ylitiiviissä symbioosissa niiden vanhempien kanssa ja pidemmän päälle ahdistutaan. Tai riuhtaistaan siinä kohdassa kun niitä omia lapsia tulee, jolloin hyvää isovanhempisuhdetta on vaikea rakentaa ja ylläpitää.

Ja myös aikuisen lapsen on hyväksyttävä se, ettei aikuinen lapsi enää ole äitinsä tai isänsä elämän keskipiste, ihan niinkuin se vanhempi ei ole lapsensa elämän keskipiste sen itsenäistymisen jälkeen. Tai ei ainakaan pitäisi olla, kumminkaan päin.

Miksi etsit syytä vanhemmista väkisin?

Etkä siitä joka käyttäytyy asiattomasti?

Meillä esim anoppi vain sekosi vaihdevuotisena ja oma isäni sai eläkkeellejäämiskriisin. Kumpikin oireili päsmäröimällä yhtäkkiä meidän perheemme asioissa.

No mitä sitten teitte? Annoitte päsmäröidä vai totesitte että ei käy?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin isovanhemmat kuvittelevat, että he ikänsä puolesta voivat "hallita" kaikkea. Todellisuudessa heillä ei ole MITÄÄN sanomista lastenlastensa asioihin. Toki asiaa auttaa, jos lasten vanhempien kanssa on hyvät välit. Mutta jos aletaan päteen, määräileen, haukkuun toisten valintoja, kyseenalaistaan jne... niin siinä sitä sitten ollaan. Vanhemmilta ihmisiltä puuttuu TÄYSIN toisten kunnioittaminen.

Tavallaan olet oikeassa, mutta oleellista tässä on se, että se itsenäistyminen omista vanhemmista pitää ihan oikeasti itse tehdä. Ei niin, että vanhempien seurassa taannutaan lapseksi uudestaan. Se juuri mahdollistaa tuon pätemisen.

Kun vaan on jämäkästi aikuinen eikä anna kohdella itseään lapsena, tuo lapsenlapsi-ongelma ratkeaa vähän itsestään. Ja kyllä, tämä on helppo sanoa, itse kipuilin ihan näitä samoja asioita aikoinaan kunnes terapian kautta vasta tajusin koko perhedynamiikan olevan vielä lapsuudenkodin kaltaista, vaikka olin omillani ollut melkein 10v ennenkuin lapset syntyivät.

Ei todellakaan toimi näin mitenkään yleisesti. Juu, on näitä jotka elävät liian kietoutuneena omiin vanhempiinsa, mikä aiheuttaa sitten ongelmia. Mutta paljon on myös näitä, jotka ovat aivan itsenäistyneet, mutta joiden vanhemmat eivät tajua tai hyväksy sitä.

Itsenäistyminen ja tunnetason Itsenäistyminen ovat kaksi eri asiaa. Tottakai on täysin häiriintyneitäkin isovanhempia, mutta valtaosa voisi olla aivan mukavia ja kunnioittavia, jos se itsenäistyminen olisi kunnolla tehty. On se uusi rooli sille ikääntyvälle vanhemmallekin alkaa kohdella omaa lastaan täysin aikuisena.

Kyllä minä tarkoitin juuri sitä emotionaalista itsenäistymistä. Aikuinen lapsi on voinut sen käydä läpi omalta osaltaan mutta hänen vanhempansa ei. Se on myös sen vanhemman vastuulla opetella hyväksymään oman lapsen aikuistuminen.

Se on molempien vastuulla.

Ja oikeasti, niihin vanhempiin tulisi oppia suhtautumaan kuin keneen tahansa itselle läheiseen aikuiseen. Vasta silloin on oikeasti ja aidosti irti. Ja se tarkoittaa, ettei oleteta heiltä esim jatkuvasti palveluksia, neuvoja ja mitä milloinkin. Ainakaan ilman vastavuoroisuutta.

Täälläkin näkee näitä avauksia, missä aikuiset ihmiset pokkana väittävät oman lapsen olevan aina tärkeintä ja menevän kaiken edelle. Myös aikuisena siis. Ei se niin voi mennä, vaan pitää olla aidosti itsenäinen aikuinen joka tavalla ja antaa niiden omien vanhempienkin elää omanlaista ja omannäköistä elämää ilman että aikuiset lapset jatkuvasti mankuvat jotain.

Ei tässä ketjussa ole puhuttu tilanteista, joissa isovanhemmilta on manguttu apua ja sitten valitettu avun laadusta tai isovanhempien rajattomuudesta. Se on eri ketjun aihe ja niitäkin ketjuja täällä näkee, joissa isovanhemmat valittavat lastensa tuollaisesta käytöksestä.

Luulen, että suurin osa näistä jotka täällä kertovat hankalista isovanhemmista olisivat aivan onnellisia ilman mitään hoito, tai taloudellista apua heiltä. Esim. minä olen vähentänyt roimasti kanssakäymistä toisen vanhempani kanssa, en tämän ketjun aiheiden takia vaan muiden syiden, eikä tulisi mieleenikään pyytää häneltä yhtään mitään. Tietenkään.

Monilla vastaajilla tuntuu olevan mielessä kuva, jossa hemmotellut lapset vaativat isovanhemmilta kaikkea ja samalöa valittavat ja uhkailevat tapaamisten rajoittamisella. Vaikka täällä on jo valtavasti viestejä jotka kertoo ihan toista tarinaa. Siltä rajattomalta mummolta/vaarilta ei todellakaan pyydellä mitään apua, kun ongelma on siinä miten saisi hänet pysymään kauempana ja olemaan väkisin tuputtamatta 'apua".

Me emme lopulta voi tietää millaisia taustoja täällä ihmisillä on ja miksi he ovat ajautuneet ongelmiin vanhempiensa kanssa joko lasten syntymän myötä tai aiemmin. On varmasti paljon oikeasti sellaisia, että vanhemmilla on vähintäänkin narsistisia piirteitä ja omia traumoja ehkä, joita puretaan lapsiin ja lapsenlapsiin. Ja kaikenlaisia jääriä, jotka eivät osaa päästää irti lapsistaan. Mutta näitäkin on nähty, jotka muka-aikuistuvat, eli asuvat joo omillaan, ja ehkä jopa tienataan omat rahat, mutta silti haetaan sitä vanhemman neuvoa ja hyväksyntää ja siunausta milloin millekin. Mennään vanhemman kotiin kuin omaan, koetaan oikeaksi puuttua vanhemman parisuhteeseen ja whatever.

Sitten kun niitä lapsia tulee, voidaan olla vielä aivan kummallisissa rooleissa. Isovanhempi näkee lapsensa ikuisena lapsena ja yhtäkkiä se aikuinen lapsi haluaakin olla "itsenäinen". Paljon helpompaa olisi, jos ei ryhdyttäisi vanhemmiksi ennenkuin on saatu välit omiin vanhempiin selvitettyä. Joko niin, että ollaan tosiaan niitä tasavertaisia aikuisia tai vaikka poikki välit, jos oikein inhottava tapaus kyseessä. Ei jätettäisi lapsia sukupolvien kipuilun keskelle.

En yhtään ymmärrä mitä alapeukutettavaa tässä on. Faktahan se on, että olisi erittäin hyvä aikuistua kunnolla ja selvittää ne välit omiin vanhempiin ja sukulaisiin ennenkuin itse lapsia tekee. Siis mikäli kyseessä on sellainen suku, jossa on tätä normaalia lasten aikuistumisen kipuilua eikä mitään sekopäitä. Näin vältytään siltä, että perheiden rajat ovat epäselviä ja joku päsmäröi toisen tontilla.

Kaikki muu johtaa siihen, että ollaan ylitiiviissä symbioosissa niiden vanhempien kanssa ja pidemmän päälle ahdistutaan. Tai riuhtaistaan siinä kohdassa kun niitä omia lapsia tulee, jolloin hyvää isovanhempisuhdetta on vaikea rakentaa ja ylläpitää.

Ja myös aikuisen lapsen on hyväksyttävä se, ettei aikuinen lapsi enää ole äitinsä tai isänsä elämän keskipiste, ihan niinkuin se vanhempi ei ole lapsensa elämän keskipiste sen itsenäistymisen jälkeen. Tai ei ainakaan pitäisi olla, kumminkaan päin.

Miksi etsit syytä vanhemmista väkisin?

Etkä siitä joka käyttäytyy asiattomasti?

Meillä esim anoppi vain sekosi vaihdevuotisena ja oma isäni sai eläkkeellejäämiskriisin. Kumpikin oireili päsmäröimällä yhtäkkiä meidän perheemme asioissa.

En etsi syytä kenestäkään. Yritän tuoda tähän keskusteluun sen näkökulman, että pitäytymällä riittävän erillisinä yksiköinä omista ja kumppanin vanhemmista, moni ongelma voidaan välttää. Ja riittävän erillisillä tarkoitan sitä, että jokaisen aikuisen täytyy kyetä määrittelemään ne rajat ja tuomaan ne esiin. Jos niitä ei sittenkään kunnioiteta, se on tietenkin paikka, missä pitää miettiä kannattaako yhteyttä pitää tai missä muodossa.

Ja erillään olo ei siis tarkoita etteikö voitaisi olla läheisiä ja tiiviisti. Vaan sitä, että ne omat rajat tehdään tiettäväksi. Monestihan vanhemmat kaipaavat enemmän lapsiaan kuin lapset vanhempiaan aikuisina ja siksi siinä voi olla kipuilua.

Sinä et nyt edes tajua mistä tässä ketjussa puhutaan.

Ei rajattomuus tai huono käytös tms ole kipuilua tai lapsen kaipuuta vaan ihmisen oma ongelma. Se ei edes liity perhern vanhempiin tai lapsiin, vaan sen asiattomasti käyttäytyvän tunnemaailmaan ja mielenterveyteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin isovanhemmat kuvittelevat, että he ikänsä puolesta voivat "hallita" kaikkea. Todellisuudessa heillä ei ole MITÄÄN sanomista lastenlastensa asioihin. Toki asiaa auttaa, jos lasten vanhempien kanssa on hyvät välit. Mutta jos aletaan päteen, määräileen, haukkuun toisten valintoja, kyseenalaistaan jne... niin siinä sitä sitten ollaan. Vanhemmilta ihmisiltä puuttuu TÄYSIN toisten kunnioittaminen.

Tavallaan olet oikeassa, mutta oleellista tässä on se, että se itsenäistyminen omista vanhemmista pitää ihan oikeasti itse tehdä. Ei niin, että vanhempien seurassa taannutaan lapseksi uudestaan. Se juuri mahdollistaa tuon pätemisen.

Kun vaan on jämäkästi aikuinen eikä anna kohdella itseään lapsena, tuo lapsenlapsi-ongelma ratkeaa vähän itsestään. Ja kyllä, tämä on helppo sanoa, itse kipuilin ihan näitä samoja asioita aikoinaan kunnes terapian kautta vasta tajusin koko perhedynamiikan olevan vielä lapsuudenkodin kaltaista, vaikka olin omillani ollut melkein 10v ennenkuin lapset syntyivät.

Ei todellakaan toimi näin mitenkään yleisesti. Juu, on näitä jotka elävät liian kietoutuneena omiin vanhempiinsa, mikä aiheuttaa sitten ongelmia. Mutta paljon on myös näitä, jotka ovat aivan itsenäistyneet, mutta joiden vanhemmat eivät tajua tai hyväksy sitä.

Itsenäistyminen ja tunnetason Itsenäistyminen ovat kaksi eri asiaa. Tottakai on täysin häiriintyneitäkin isovanhempia, mutta valtaosa voisi olla aivan mukavia ja kunnioittavia, jos se itsenäistyminen olisi kunnolla tehty. On se uusi rooli sille ikääntyvälle vanhemmallekin alkaa kohdella omaa lastaan täysin aikuisena.

Kyllä minä tarkoitin juuri sitä emotionaalista itsenäistymistä. Aikuinen lapsi on voinut sen käydä läpi omalta osaltaan mutta hänen vanhempansa ei. Se on myös sen vanhemman vastuulla opetella hyväksymään oman lapsen aikuistuminen.

Se on molempien vastuulla.

Ja oikeasti, niihin vanhempiin tulisi oppia suhtautumaan kuin keneen tahansa itselle läheiseen aikuiseen. Vasta silloin on oikeasti ja aidosti irti. Ja se tarkoittaa, ettei oleteta heiltä esim jatkuvasti palveluksia, neuvoja ja mitä milloinkin. Ainakaan ilman vastavuoroisuutta.

Täälläkin näkee näitä avauksia, missä aikuiset ihmiset pokkana väittävät oman lapsen olevan aina tärkeintä ja menevän kaiken edelle. Myös aikuisena siis. Ei se niin voi mennä, vaan pitää olla aidosti itsenäinen aikuinen joka tavalla ja antaa niiden omien vanhempienkin elää omanlaista ja omannäköistä elämää ilman että aikuiset lapset jatkuvasti mankuvat jotain.

Ei tässä ketjussa ole puhuttu tilanteista, joissa isovanhemmilta on manguttu apua ja sitten valitettu avun laadusta tai isovanhempien rajattomuudesta. Se on eri ketjun aihe ja niitäkin ketjuja täällä näkee, joissa isovanhemmat valittavat lastensa tuollaisesta käytöksestä.

Luulen, että suurin osa näistä jotka täällä kertovat hankalista isovanhemmista olisivat aivan onnellisia ilman mitään hoito, tai taloudellista apua heiltä. Esim. minä olen vähentänyt roimasti kanssakäymistä toisen vanhempani kanssa, en tämän ketjun aiheiden takia vaan muiden syiden, eikä tulisi mieleenikään pyytää häneltä yhtään mitään. Tietenkään.

Monilla vastaajilla tuntuu olevan mielessä kuva, jossa hemmotellut lapset vaativat isovanhemmilta kaikkea ja samalöa valittavat ja uhkailevat tapaamisten rajoittamisella. Vaikka täällä on jo valtavasti viestejä jotka kertoo ihan toista tarinaa. Siltä rajattomalta mummolta/vaarilta ei todellakaan pyydellä mitään apua, kun ongelma on siinä miten saisi hänet pysymään kauempana ja olemaan väkisin tuputtamatta 'apua".

Me emme lopulta voi tietää millaisia taustoja täällä ihmisillä on ja miksi he ovat ajautuneet ongelmiin vanhempiensa kanssa joko lasten syntymän myötä tai aiemmin. On varmasti paljon oikeasti sellaisia, että vanhemmilla on vähintäänkin narsistisia piirteitä ja omia traumoja ehkä, joita puretaan lapsiin ja lapsenlapsiin. Ja kaikenlaisia jääriä, jotka eivät osaa päästää irti lapsistaan. Mutta näitäkin on nähty, jotka muka-aikuistuvat, eli asuvat joo omillaan, ja ehkä jopa tienataan omat rahat, mutta silti haetaan sitä vanhemman neuvoa ja hyväksyntää ja siunausta milloin millekin. Mennään vanhemman kotiin kuin omaan, koetaan oikeaksi puuttua vanhemman parisuhteeseen ja whatever.

Sitten kun niitä lapsia tulee, voidaan olla vielä aivan kummallisissa rooleissa. Isovanhempi näkee lapsensa ikuisena lapsena ja yhtäkkiä se aikuinen lapsi haluaakin olla "itsenäinen". Paljon helpompaa olisi, jos ei ryhdyttäisi vanhemmiksi ennenkuin on saatu välit omiin vanhempiin selvitettyä. Joko niin, että ollaan tosiaan niitä tasavertaisia aikuisia tai vaikka poikki välit, jos oikein inhottava tapaus kyseessä. Ei jätettäisi lapsia sukupolvien kipuilun keskelle.

En yhtään ymmärrä mitä alapeukutettavaa tässä on. Faktahan se on, että olisi erittäin hyvä aikuistua kunnolla ja selvittää ne välit omiin vanhempiin ja sukulaisiin ennenkuin itse lapsia tekee. Siis mikäli kyseessä on sellainen suku, jossa on tätä normaalia lasten aikuistumisen kipuilua eikä mitään sekopäitä. Näin vältytään siltä, että perheiden rajat ovat epäselviä ja joku päsmäröi toisen tontilla.

Kaikki muu johtaa siihen, että ollaan ylitiiviissä symbioosissa niiden vanhempien kanssa ja pidemmän päälle ahdistutaan. Tai riuhtaistaan siinä kohdassa kun niitä omia lapsia tulee, jolloin hyvää isovanhempisuhdetta on vaikea rakentaa ja ylläpitää.

Ja myös aikuisen lapsen on hyväksyttävä se, ettei aikuinen lapsi enää ole äitinsä tai isänsä elämän keskipiste, ihan niinkuin se vanhempi ei ole lapsensa elämän keskipiste sen itsenäistymisen jälkeen. Tai ei ainakaan pitäisi olla, kumminkaan päin.

Miksi etsit syytä vanhemmista väkisin?

Etkä siitä joka käyttäytyy asiattomasti?

Meillä esim anoppi vain sekosi vaihdevuotisena ja oma isäni sai eläkkeellejäämiskriisin. Kumpikin oireili päsmäröimällä yhtäkkiä meidän perheemme asioissa.

En etsi syytä kenestäkään. Yritän tuoda tähän keskusteluun sen näkökulman, että pitäytymällä riittävän erillisinä yksiköinä omista ja kumppanin vanhemmista, moni ongelma voidaan välttää. Ja riittävän erillisillä tarkoitan sitä, että jokaisen aikuisen täytyy kyetä määrittelemään ne rajat ja tuomaan ne esiin. Jos niitä ei sittenkään kunnioiteta, se on tietenkin paikka, missä pitää miettiä kannattaako yhteyttä pitää tai missä muodossa.

Ja erillään olo ei siis tarkoita etteikö voitaisi olla läheisiä ja tiiviisti. Vaan sitä, että ne omat rajat tehdään tiettäväksi. Monestihan vanhemmat kaipaavat enemmän lapsiaan kuin lapset vanhempiaan aikuisina ja siksi siinä voi olla kipuilua.

Niin eli kun käyttää minihametta, raiskaus on uhrin syy.

Mistä sä tuon analogian kehitit? Taidat olla aivan sekaisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin isovanhemmat kuvittelevat, että he ikänsä puolesta voivat "hallita" kaikkea. Todellisuudessa heillä ei ole MITÄÄN sanomista lastenlastensa asioihin. Toki asiaa auttaa, jos lasten vanhempien kanssa on hyvät välit. Mutta jos aletaan päteen, määräileen, haukkuun toisten valintoja, kyseenalaistaan jne... niin siinä sitä sitten ollaan. Vanhemmilta ihmisiltä puuttuu TÄYSIN toisten kunnioittaminen.

Tavallaan olet oikeassa, mutta oleellista tässä on se, että se itsenäistyminen omista vanhemmista pitää ihan oikeasti itse tehdä. Ei niin, että vanhempien seurassa taannutaan lapseksi uudestaan. Se juuri mahdollistaa tuon pätemisen.

Kun vaan on jämäkästi aikuinen eikä anna kohdella itseään lapsena, tuo lapsenlapsi-ongelma ratkeaa vähän itsestään. Ja kyllä, tämä on helppo sanoa, itse kipuilin ihan näitä samoja asioita aikoinaan kunnes terapian kautta vasta tajusin koko perhedynamiikan olevan vielä lapsuudenkodin kaltaista, vaikka olin omillani ollut melkein 10v ennenkuin lapset syntyivät.

Ei todellakaan toimi näin mitenkään yleisesti. Juu, on näitä jotka elävät liian kietoutuneena omiin vanhempiinsa, mikä aiheuttaa sitten ongelmia. Mutta paljon on myös näitä, jotka ovat aivan itsenäistyneet, mutta joiden vanhemmat eivät tajua tai hyväksy sitä.

Itsenäistyminen ja tunnetason Itsenäistyminen ovat kaksi eri asiaa. Tottakai on täysin häiriintyneitäkin isovanhempia, mutta valtaosa voisi olla aivan mukavia ja kunnioittavia, jos se itsenäistyminen olisi kunnolla tehty. On se uusi rooli sille ikääntyvälle vanhemmallekin alkaa kohdella omaa lastaan täysin aikuisena.

Kyllä minä tarkoitin juuri sitä emotionaalista itsenäistymistä. Aikuinen lapsi on voinut sen käydä läpi omalta osaltaan mutta hänen vanhempansa ei. Se on myös sen vanhemman vastuulla opetella hyväksymään oman lapsen aikuistuminen.

Se on molempien vastuulla.

Ja oikeasti, niihin vanhempiin tulisi oppia suhtautumaan kuin keneen tahansa itselle läheiseen aikuiseen. Vasta silloin on oikeasti ja aidosti irti. Ja se tarkoittaa, ettei oleteta heiltä esim jatkuvasti palveluksia, neuvoja ja mitä milloinkin. Ainakaan ilman vastavuoroisuutta.

Täälläkin näkee näitä avauksia, missä aikuiset ihmiset pokkana väittävät oman lapsen olevan aina tärkeintä ja menevän kaiken edelle. Myös aikuisena siis. Ei se niin voi mennä, vaan pitää olla aidosti itsenäinen aikuinen joka tavalla ja antaa niiden omien vanhempienkin elää omanlaista ja omannäköistä elämää ilman että aikuiset lapset jatkuvasti mankuvat jotain.

Ei tässä ketjussa ole puhuttu tilanteista, joissa isovanhemmilta on manguttu apua ja sitten valitettu avun laadusta tai isovanhempien rajattomuudesta. Se on eri ketjun aihe ja niitäkin ketjuja täällä näkee, joissa isovanhemmat valittavat lastensa tuollaisesta käytöksestä.

Luulen, että suurin osa näistä jotka täällä kertovat hankalista isovanhemmista olisivat aivan onnellisia ilman mitään hoito, tai taloudellista apua heiltä. Esim. minä olen vähentänyt roimasti kanssakäymistä toisen vanhempani kanssa, en tämän ketjun aiheiden takia vaan muiden syiden, eikä tulisi mieleenikään pyytää häneltä yhtään mitään. Tietenkään.

Monilla vastaajilla tuntuu olevan mielessä kuva, jossa hemmotellut lapset vaativat isovanhemmilta kaikkea ja samalöa valittavat ja uhkailevat tapaamisten rajoittamisella. Vaikka täällä on jo valtavasti viestejä jotka kertoo ihan toista tarinaa. Siltä rajattomalta mummolta/vaarilta ei todellakaan pyydellä mitään apua, kun ongelma on siinä miten saisi hänet pysymään kauempana ja olemaan väkisin tuputtamatta 'apua".

Me emme lopulta voi tietää millaisia taustoja täällä ihmisillä on ja miksi he ovat ajautuneet ongelmiin vanhempiensa kanssa joko lasten syntymän myötä tai aiemmin. On varmasti paljon oikeasti sellaisia, että vanhemmilla on vähintäänkin narsistisia piirteitä ja omia traumoja ehkä, joita puretaan lapsiin ja lapsenlapsiin. Ja kaikenlaisia jääriä, jotka eivät osaa päästää irti lapsistaan. Mutta näitäkin on nähty, jotka muka-aikuistuvat, eli asuvat joo omillaan, ja ehkä jopa tienataan omat rahat, mutta silti haetaan sitä vanhemman neuvoa ja hyväksyntää ja siunausta milloin millekin. Mennään vanhemman kotiin kuin omaan, koetaan oikeaksi puuttua vanhemman parisuhteeseen ja whatever.

Sitten kun niitä lapsia tulee, voidaan olla vielä aivan kummallisissa rooleissa. Isovanhempi näkee lapsensa ikuisena lapsena ja yhtäkkiä se aikuinen lapsi haluaakin olla "itsenäinen". Paljon helpompaa olisi, jos ei ryhdyttäisi vanhemmiksi ennenkuin on saatu välit omiin vanhempiin selvitettyä. Joko niin, että ollaan tosiaan niitä tasavertaisia aikuisia tai vaikka poikki välit, jos oikein inhottava tapaus kyseessä. Ei jätettäisi lapsia sukupolvien kipuilun keskelle.

En yhtään ymmärrä mitä alapeukutettavaa tässä on. Faktahan se on, että olisi erittäin hyvä aikuistua kunnolla ja selvittää ne välit omiin vanhempiin ja sukulaisiin ennenkuin itse lapsia tekee. Siis mikäli kyseessä on sellainen suku, jossa on tätä normaalia lasten aikuistumisen kipuilua eikä mitään sekopäitä. Näin vältytään siltä, että perheiden rajat ovat epäselviä ja joku päsmäröi toisen tontilla.

Kaikki muu johtaa siihen, että ollaan ylitiiviissä symbioosissa niiden vanhempien kanssa ja pidemmän päälle ahdistutaan. Tai riuhtaistaan siinä kohdassa kun niitä omia lapsia tulee, jolloin hyvää isovanhempisuhdetta on vaikea rakentaa ja ylläpitää.

Ja myös aikuisen lapsen on hyväksyttävä se, ettei aikuinen lapsi enää ole äitinsä tai isänsä elämän keskipiste, ihan niinkuin se vanhempi ei ole lapsensa elämän keskipiste sen itsenäistymisen jälkeen. Tai ei ainakaan pitäisi olla, kumminkaan päin.

Miksi etsit syytä vanhemmista väkisin?

Etkä siitä joka käyttäytyy asiattomasti?

Meillä esim anoppi vain sekosi vaihdevuotisena ja oma isäni sai eläkkeellejäämiskriisin. Kumpikin oireili päsmäröimällä yhtäkkiä meidän perheemme asioissa.

No mitä sitten teitte? Annoitte päsmäröidä vai totesitte että ei käy?

Miten sinä itse estät jotakuta sekoilemasta? Tai muutat vääränlaisen käytöksen? Menet sinne pään sisään? Et mitenkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin isovanhemmat kuvittelevat, että he ikänsä puolesta voivat "hallita" kaikkea. Todellisuudessa heillä ei ole MITÄÄN sanomista lastenlastensa asioihin. Toki asiaa auttaa, jos lasten vanhempien kanssa on hyvät välit. Mutta jos aletaan päteen, määräileen, haukkuun toisten valintoja, kyseenalaistaan jne... niin siinä sitä sitten ollaan. Vanhemmilta ihmisiltä puuttuu TÄYSIN toisten kunnioittaminen.

Tavallaan olet oikeassa, mutta oleellista tässä on se, että se itsenäistyminen omista vanhemmista pitää ihan oikeasti itse tehdä. Ei niin, että vanhempien seurassa taannutaan lapseksi uudestaan. Se juuri mahdollistaa tuon pätemisen.

Kun vaan on jämäkästi aikuinen eikä anna kohdella itseään lapsena, tuo lapsenlapsi-ongelma ratkeaa vähän itsestään. Ja kyllä, tämä on helppo sanoa, itse kipuilin ihan näitä samoja asioita aikoinaan kunnes terapian kautta vasta tajusin koko perhedynamiikan olevan vielä lapsuudenkodin kaltaista, vaikka olin omillani ollut melkein 10v ennenkuin lapset syntyivät.

Ei todellakaan toimi näin mitenkään yleisesti. Juu, on näitä jotka elävät liian kietoutuneena omiin vanhempiinsa, mikä aiheuttaa sitten ongelmia. Mutta paljon on myös näitä, jotka ovat aivan itsenäistyneet, mutta joiden vanhemmat eivät tajua tai hyväksy sitä.

Itsenäistyminen ja tunnetason Itsenäistyminen ovat kaksi eri asiaa. Tottakai on täysin häiriintyneitäkin isovanhempia, mutta valtaosa voisi olla aivan mukavia ja kunnioittavia, jos se itsenäistyminen olisi kunnolla tehty. On se uusi rooli sille ikääntyvälle vanhemmallekin alkaa kohdella omaa lastaan täysin aikuisena.

Kyllä minä tarkoitin juuri sitä emotionaalista itsenäistymistä. Aikuinen lapsi on voinut sen käydä läpi omalta osaltaan mutta hänen vanhempansa ei. Se on myös sen vanhemman vastuulla opetella hyväksymään oman lapsen aikuistuminen.

Se on molempien vastuulla.

Ja oikeasti, niihin vanhempiin tulisi oppia suhtautumaan kuin keneen tahansa itselle läheiseen aikuiseen. Vasta silloin on oikeasti ja aidosti irti. Ja se tarkoittaa, ettei oleteta heiltä esim jatkuvasti palveluksia, neuvoja ja mitä milloinkin. Ainakaan ilman vastavuoroisuutta.

Täälläkin näkee näitä avauksia, missä aikuiset ihmiset pokkana väittävät oman lapsen olevan aina tärkeintä ja menevän kaiken edelle. Myös aikuisena siis. Ei se niin voi mennä, vaan pitää olla aidosti itsenäinen aikuinen joka tavalla ja antaa niiden omien vanhempienkin elää omanlaista ja omannäköistä elämää ilman että aikuiset lapset jatkuvasti mankuvat jotain.

Ei tässä ketjussa ole puhuttu tilanteista, joissa isovanhemmilta on manguttu apua ja sitten valitettu avun laadusta tai isovanhempien rajattomuudesta. Se on eri ketjun aihe ja niitäkin ketjuja täällä näkee, joissa isovanhemmat valittavat lastensa tuollaisesta käytöksestä.

Luulen, että suurin osa näistä jotka täällä kertovat hankalista isovanhemmista olisivat aivan onnellisia ilman mitään hoito, tai taloudellista apua heiltä. Esim. minä olen vähentänyt roimasti kanssakäymistä toisen vanhempani kanssa, en tämän ketjun aiheiden takia vaan muiden syiden, eikä tulisi mieleenikään pyytää häneltä yhtään mitään. Tietenkään.

Monilla vastaajilla tuntuu olevan mielessä kuva, jossa hemmotellut lapset vaativat isovanhemmilta kaikkea ja samalöa valittavat ja uhkailevat tapaamisten rajoittamisella. Vaikka täällä on jo valtavasti viestejä jotka kertoo ihan toista tarinaa. Siltä rajattomalta mummolta/vaarilta ei todellakaan pyydellä mitään apua, kun ongelma on siinä miten saisi hänet pysymään kauempana ja olemaan väkisin tuputtamatta 'apua".

Me emme lopulta voi tietää millaisia taustoja täällä ihmisillä on ja miksi he ovat ajautuneet ongelmiin vanhempiensa kanssa joko lasten syntymän myötä tai aiemmin. On varmasti paljon oikeasti sellaisia, että vanhemmilla on vähintäänkin narsistisia piirteitä ja omia traumoja ehkä, joita puretaan lapsiin ja lapsenlapsiin. Ja kaikenlaisia jääriä, jotka eivät osaa päästää irti lapsistaan. Mutta näitäkin on nähty, jotka muka-aikuistuvat, eli asuvat joo omillaan, ja ehkä jopa tienataan omat rahat, mutta silti haetaan sitä vanhemman neuvoa ja hyväksyntää ja siunausta milloin millekin. Mennään vanhemman kotiin kuin omaan, koetaan oikeaksi puuttua vanhemman parisuhteeseen ja whatever.

Sitten kun niitä lapsia tulee, voidaan olla vielä aivan kummallisissa rooleissa. Isovanhempi näkee lapsensa ikuisena lapsena ja yhtäkkiä se aikuinen lapsi haluaakin olla "itsenäinen". Paljon helpompaa olisi, jos ei ryhdyttäisi vanhemmiksi ennenkuin on saatu välit omiin vanhempiin selvitettyä. Joko niin, että ollaan tosiaan niitä tasavertaisia aikuisia tai vaikka poikki välit, jos oikein inhottava tapaus kyseessä. Ei jätettäisi lapsia sukupolvien kipuilun keskelle.

En yhtään ymmärrä mitä alapeukutettavaa tässä on. Faktahan se on, että olisi erittäin hyvä aikuistua kunnolla ja selvittää ne välit omiin vanhempiin ja sukulaisiin ennenkuin itse lapsia tekee. Siis mikäli kyseessä on sellainen suku, jossa on tätä normaalia lasten aikuistumisen kipuilua eikä mitään sekopäitä. Näin vältytään siltä, että perheiden rajat ovat epäselviä ja joku päsmäröi toisen tontilla.

Kaikki muu johtaa siihen, että ollaan ylitiiviissä symbioosissa niiden vanhempien kanssa ja pidemmän päälle ahdistutaan. Tai riuhtaistaan siinä kohdassa kun niitä omia lapsia tulee, jolloin hyvää isovanhempisuhdetta on vaikea rakentaa ja ylläpitää.

Ja myös aikuisen lapsen on hyväksyttävä se, ettei aikuinen lapsi enää ole äitinsä tai isänsä elämän keskipiste, ihan niinkuin se vanhempi ei ole lapsensa elämän keskipiste sen itsenäistymisen jälkeen. Tai ei ainakaan pitäisi olla, kumminkaan päin.

Miksi etsit syytä vanhemmista väkisin?

Etkä siitä joka käyttäytyy asiattomasti?

Meillä esim anoppi vain sekosi vaihdevuotisena ja oma isäni sai eläkkeellejäämiskriisin. Kumpikin oireili päsmäröimällä yhtäkkiä meidän perheemme asioissa.

En etsi syytä kenestäkään. Yritän tuoda tähän keskusteluun sen näkökulman, että pitäytymällä riittävän erillisinä yksiköinä omista ja kumppanin vanhemmista, moni ongelma voidaan välttää. Ja riittävän erillisillä tarkoitan sitä, että jokaisen aikuisen täytyy kyetä määrittelemään ne rajat ja tuomaan ne esiin. Jos niitä ei sittenkään kunnioiteta, se on tietenkin paikka, missä pitää miettiä kannattaako yhteyttä pitää tai missä muodossa.

Ja erillään olo ei siis tarkoita etteikö voitaisi olla läheisiä ja tiiviisti. Vaan sitä, että ne omat rajat tehdään tiettäväksi. Monestihan vanhemmat kaipaavat enemmän lapsiaan kuin lapset vanhempiaan aikuisina ja siksi siinä voi olla kipuilua.

Niin eli kun käyttää minihametta, raiskaus on uhrin syy.

Mistä sä tuon analogian kehitit? Taidat olla aivan sekaisin.

Sinä olet. Koska tuo on se sinun logiikkasi. Uhrin syyllistäminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin isovanhemmat kuvittelevat, että he ikänsä puolesta voivat "hallita" kaikkea. Todellisuudessa heillä ei ole MITÄÄN sanomista lastenlastensa asioihin. Toki asiaa auttaa, jos lasten vanhempien kanssa on hyvät välit. Mutta jos aletaan päteen, määräileen, haukkuun toisten valintoja, kyseenalaistaan jne... niin siinä sitä sitten ollaan. Vanhemmilta ihmisiltä puuttuu TÄYSIN toisten kunnioittaminen.

Tavallaan olet oikeassa, mutta oleellista tässä on se, että se itsenäistyminen omista vanhemmista pitää ihan oikeasti itse tehdä. Ei niin, että vanhempien seurassa taannutaan lapseksi uudestaan. Se juuri mahdollistaa tuon pätemisen.

Kun vaan on jämäkästi aikuinen eikä anna kohdella itseään lapsena, tuo lapsenlapsi-ongelma ratkeaa vähän itsestään. Ja kyllä, tämä on helppo sanoa, itse kipuilin ihan näitä samoja asioita aikoinaan kunnes terapian kautta vasta tajusin koko perhedynamiikan olevan vielä lapsuudenkodin kaltaista, vaikka olin omillani ollut melkein 10v ennenkuin lapset syntyivät.

Ei todellakaan toimi näin mitenkään yleisesti. Juu, on näitä jotka elävät liian kietoutuneena omiin vanhempiinsa, mikä aiheuttaa sitten ongelmia. Mutta paljon on myös näitä, jotka ovat aivan itsenäistyneet, mutta joiden vanhemmat eivät tajua tai hyväksy sitä.

Itsenäistyminen ja tunnetason Itsenäistyminen ovat kaksi eri asiaa. Tottakai on täysin häiriintyneitäkin isovanhempia, mutta valtaosa voisi olla aivan mukavia ja kunnioittavia, jos se itsenäistyminen olisi kunnolla tehty. On se uusi rooli sille ikääntyvälle vanhemmallekin alkaa kohdella omaa lastaan täysin aikuisena.

Kyllä minä tarkoitin juuri sitä emotionaalista itsenäistymistä. Aikuinen lapsi on voinut sen käydä läpi omalta osaltaan mutta hänen vanhempansa ei. Se on myös sen vanhemman vastuulla opetella hyväksymään oman lapsen aikuistuminen.

Se on molempien vastuulla.

Ja oikeasti, niihin vanhempiin tulisi oppia suhtautumaan kuin keneen tahansa itselle läheiseen aikuiseen. Vasta silloin on oikeasti ja aidosti irti. Ja se tarkoittaa, ettei oleteta heiltä esim jatkuvasti palveluksia, neuvoja ja mitä milloinkin. Ainakaan ilman vastavuoroisuutta.

Täälläkin näkee näitä avauksia, missä aikuiset ihmiset pokkana väittävät oman lapsen olevan aina tärkeintä ja menevän kaiken edelle. Myös aikuisena siis. Ei se niin voi mennä, vaan pitää olla aidosti itsenäinen aikuinen joka tavalla ja antaa niiden omien vanhempienkin elää omanlaista ja omannäköistä elämää ilman että aikuiset lapset jatkuvasti mankuvat jotain.

Ei tässä ketjussa ole puhuttu tilanteista, joissa isovanhemmilta on manguttu apua ja sitten valitettu avun laadusta tai isovanhempien rajattomuudesta. Se on eri ketjun aihe ja niitäkin ketjuja täällä näkee, joissa isovanhemmat valittavat lastensa tuollaisesta käytöksestä.

Luulen, että suurin osa näistä jotka täällä kertovat hankalista isovanhemmista olisivat aivan onnellisia ilman mitään hoito, tai taloudellista apua heiltä. Esim. minä olen vähentänyt roimasti kanssakäymistä toisen vanhempani kanssa, en tämän ketjun aiheiden takia vaan muiden syiden, eikä tulisi mieleenikään pyytää häneltä yhtään mitään. Tietenkään.

Monilla vastaajilla tuntuu olevan mielessä kuva, jossa hemmotellut lapset vaativat isovanhemmilta kaikkea ja samalöa valittavat ja uhkailevat tapaamisten rajoittamisella. Vaikka täällä on jo valtavasti viestejä jotka kertoo ihan toista tarinaa. Siltä rajattomalta mummolta/vaarilta ei todellakaan pyydellä mitään apua, kun ongelma on siinä miten saisi hänet pysymään kauempana ja olemaan väkisin tuputtamatta 'apua".

Me emme lopulta voi tietää millaisia taustoja täällä ihmisillä on ja miksi he ovat ajautuneet ongelmiin vanhempiensa kanssa joko lasten syntymän myötä tai aiemmin. On varmasti paljon oikeasti sellaisia, että vanhemmilla on vähintäänkin narsistisia piirteitä ja omia traumoja ehkä, joita puretaan lapsiin ja lapsenlapsiin. Ja kaikenlaisia jääriä, jotka eivät osaa päästää irti lapsistaan. Mutta näitäkin on nähty, jotka muka-aikuistuvat, eli asuvat joo omillaan, ja ehkä jopa tienataan omat rahat, mutta silti haetaan sitä vanhemman neuvoa ja hyväksyntää ja siunausta milloin millekin. Mennään vanhemman kotiin kuin omaan, koetaan oikeaksi puuttua vanhemman parisuhteeseen ja whatever.

Sitten kun niitä lapsia tulee, voidaan olla vielä aivan kummallisissa rooleissa. Isovanhempi näkee lapsensa ikuisena lapsena ja yhtäkkiä se aikuinen lapsi haluaakin olla "itsenäinen". Paljon helpompaa olisi, jos ei ryhdyttäisi vanhemmiksi ennenkuin on saatu välit omiin vanhempiin selvitettyä. Joko niin, että ollaan tosiaan niitä tasavertaisia aikuisia tai vaikka poikki välit, jos oikein inhottava tapaus kyseessä. Ei jätettäisi lapsia sukupolvien kipuilun keskelle.

En yhtään ymmärrä mitä alapeukutettavaa tässä on. Faktahan se on, että olisi erittäin hyvä aikuistua kunnolla ja selvittää ne välit omiin vanhempiin ja sukulaisiin ennenkuin itse lapsia tekee. Siis mikäli kyseessä on sellainen suku, jossa on tätä normaalia lasten aikuistumisen kipuilua eikä mitään sekopäitä. Näin vältytään siltä, että perheiden rajat ovat epäselviä ja joku päsmäröi toisen tontilla.

Kaikki muu johtaa siihen, että ollaan ylitiiviissä symbioosissa niiden vanhempien kanssa ja pidemmän päälle ahdistutaan. Tai riuhtaistaan siinä kohdassa kun niitä omia lapsia tulee, jolloin hyvää isovanhempisuhdetta on vaikea rakentaa ja ylläpitää.

Ja myös aikuisen lapsen on hyväksyttävä se, ettei aikuinen lapsi enää ole äitinsä tai isänsä elämän keskipiste, ihan niinkuin se vanhempi ei ole lapsensa elämän keskipiste sen itsenäistymisen jälkeen. Tai ei ainakaan pitäisi olla, kumminkaan päin.

Miksi etsit syytä vanhemmista väkisin?

Etkä siitä joka käyttäytyy asiattomasti?

Meillä esim anoppi vain sekosi vaihdevuotisena ja oma isäni sai eläkkeellejäämiskriisin. Kumpikin oireili päsmäröimällä yhtäkkiä meidän perheemme asioissa.

En etsi syytä kenestäkään. Yritän tuoda tähän keskusteluun sen näkökulman, että pitäytymällä riittävän erillisinä yksiköinä omista ja kumppanin vanhemmista, moni ongelma voidaan välttää. Ja riittävän erillisillä tarkoitan sitä, että jokaisen aikuisen täytyy kyetä määrittelemään ne rajat ja tuomaan ne esiin. Jos niitä ei sittenkään kunnioiteta, se on tietenkin paikka, missä pitää miettiä kannattaako yhteyttä pitää tai missä muodossa.

Ja erillään olo ei siis tarkoita etteikö voitaisi olla läheisiä ja tiiviisti. Vaan sitä, että ne omat rajat tehdään tiettäväksi. Monestihan vanhemmat kaipaavat enemmän lapsiaan kuin lapset vanhempiaan aikuisina ja siksi siinä voi olla kipuilua.

Sinä et nyt edes tajua mistä tässä ketjussa puhutaan.

Ei rajattomuus tai huono käytös tms ole kipuilua tai lapsen kaipuuta vaan ihmisen oma ongelma. Se ei edes liity perhern vanhempiin tai lapsiin, vaan sen asiattomasti käyttäytyvän tunnemaailmaan ja mielenterveyteen.

Tottakai mä tajuan. Rajattomuus on rajattomuutta ja liittyy siihen, että lasten ollessa vielä lapsia, aikuisen kuuluukin olla vähän rajaton - iän mukaan luonnollisesti. Ongelmia tulee siinä, jos luonnollinen kehitys erillisiksi ei etene teini-iän ja nuoren aikuisen elämän edetessä. Ja tähän liittyy lukuisia syitä, vanhempi voi olla rajaton suhteessa aikuiseen lapseensa tai toisinpäin tai molemmat. Mukana voi tottakai olla myös asenteita, mielenterveyden ongelmaa, luottamuspulaa ja vaikka mitä, mutta pohjimmiltaan kyse on aina siitä, ettei olla aidosti eriydytty.

Ja usko pois, tajuan aivan hyvin myös sen, että on vanhempia jotka kaikin keinoin pyrkivät estämään tämän. On narsistia, läheisriippuvaista ja vaikka mitä lievempää kontrollifriikkiä. Silloin se eriytyminen vaan vaatii järeämpää tyyliä, vaikka sitten viime hädässä välien jäädyttämistä kokonaan (ja jotta tajuaisitte, itsehän olen äitini sulkenut meidän elämästä täysin).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin isovanhemmat kuvittelevat, että he ikänsä puolesta voivat "hallita" kaikkea. Todellisuudessa heillä ei ole MITÄÄN sanomista lastenlastensa asioihin. Toki asiaa auttaa, jos lasten vanhempien kanssa on hyvät välit. Mutta jos aletaan päteen, määräileen, haukkuun toisten valintoja, kyseenalaistaan jne... niin siinä sitä sitten ollaan. Vanhemmilta ihmisiltä puuttuu TÄYSIN toisten kunnioittaminen.

Tavallaan olet oikeassa, mutta oleellista tässä on se, että se itsenäistyminen omista vanhemmista pitää ihan oikeasti itse tehdä. Ei niin, että vanhempien seurassa taannutaan lapseksi uudestaan. Se juuri mahdollistaa tuon pätemisen.

Kun vaan on jämäkästi aikuinen eikä anna kohdella itseään lapsena, tuo lapsenlapsi-ongelma ratkeaa vähän itsestään. Ja kyllä, tämä on helppo sanoa, itse kipuilin ihan näitä samoja asioita aikoinaan kunnes terapian kautta vasta tajusin koko perhedynamiikan olevan vielä lapsuudenkodin kaltaista, vaikka olin omillani ollut melkein 10v ennenkuin lapset syntyivät.

Ei todellakaan toimi näin mitenkään yleisesti. Juu, on näitä jotka elävät liian kietoutuneena omiin vanhempiinsa, mikä aiheuttaa sitten ongelmia. Mutta paljon on myös näitä, jotka ovat aivan itsenäistyneet, mutta joiden vanhemmat eivät tajua tai hyväksy sitä.

Itsenäistyminen ja tunnetason Itsenäistyminen ovat kaksi eri asiaa. Tottakai on täysin häiriintyneitäkin isovanhempia, mutta valtaosa voisi olla aivan mukavia ja kunnioittavia, jos se itsenäistyminen olisi kunnolla tehty. On se uusi rooli sille ikääntyvälle vanhemmallekin alkaa kohdella omaa lastaan täysin aikuisena.

Kyllä minä tarkoitin juuri sitä emotionaalista itsenäistymistä. Aikuinen lapsi on voinut sen käydä läpi omalta osaltaan mutta hänen vanhempansa ei. Se on myös sen vanhemman vastuulla opetella hyväksymään oman lapsen aikuistuminen.

Se on molempien vastuulla.

Ja oikeasti, niihin vanhempiin tulisi oppia suhtautumaan kuin keneen tahansa itselle läheiseen aikuiseen. Vasta silloin on oikeasti ja aidosti irti. Ja se tarkoittaa, ettei oleteta heiltä esim jatkuvasti palveluksia, neuvoja ja mitä milloinkin. Ainakaan ilman vastavuoroisuutta.

Täälläkin näkee näitä avauksia, missä aikuiset ihmiset pokkana väittävät oman lapsen olevan aina tärkeintä ja menevän kaiken edelle. Myös aikuisena siis. Ei se niin voi mennä, vaan pitää olla aidosti itsenäinen aikuinen joka tavalla ja antaa niiden omien vanhempienkin elää omanlaista ja omannäköistä elämää ilman että aikuiset lapset jatkuvasti mankuvat jotain.

Ei tässä ketjussa ole puhuttu tilanteista, joissa isovanhemmilta on manguttu apua ja sitten valitettu avun laadusta tai isovanhempien rajattomuudesta. Se on eri ketjun aihe ja niitäkin ketjuja täällä näkee, joissa isovanhemmat valittavat lastensa tuollaisesta käytöksestä.

Luulen, että suurin osa näistä jotka täällä kertovat hankalista isovanhemmista olisivat aivan onnellisia ilman mitään hoito, tai taloudellista apua heiltä. Esim. minä olen vähentänyt roimasti kanssakäymistä toisen vanhempani kanssa, en tämän ketjun aiheiden takia vaan muiden syiden, eikä tulisi mieleenikään pyytää häneltä yhtään mitään. Tietenkään.

Monilla vastaajilla tuntuu olevan mielessä kuva, jossa hemmotellut lapset vaativat isovanhemmilta kaikkea ja samalöa valittavat ja uhkailevat tapaamisten rajoittamisella. Vaikka täällä on jo valtavasti viestejä jotka kertoo ihan toista tarinaa. Siltä rajattomalta mummolta/vaarilta ei todellakaan pyydellä mitään apua, kun ongelma on siinä miten saisi hänet pysymään kauempana ja olemaan väkisin tuputtamatta 'apua".

Me emme lopulta voi tietää millaisia taustoja täällä ihmisillä on ja miksi he ovat ajautuneet ongelmiin vanhempiensa kanssa joko lasten syntymän myötä tai aiemmin. On varmasti paljon oikeasti sellaisia, että vanhemmilla on vähintäänkin narsistisia piirteitä ja omia traumoja ehkä, joita puretaan lapsiin ja lapsenlapsiin. Ja kaikenlaisia jääriä, jotka eivät osaa päästää irti lapsistaan. Mutta näitäkin on nähty, jotka muka-aikuistuvat, eli asuvat joo omillaan, ja ehkä jopa tienataan omat rahat, mutta silti haetaan sitä vanhemman neuvoa ja hyväksyntää ja siunausta milloin millekin. Mennään vanhemman kotiin kuin omaan, koetaan oikeaksi puuttua vanhemman parisuhteeseen ja whatever.

Sitten kun niitä lapsia tulee, voidaan olla vielä aivan kummallisissa rooleissa. Isovanhempi näkee lapsensa ikuisena lapsena ja yhtäkkiä se aikuinen lapsi haluaakin olla "itsenäinen". Paljon helpompaa olisi, jos ei ryhdyttäisi vanhemmiksi ennenkuin on saatu välit omiin vanhempiin selvitettyä. Joko niin, että ollaan tosiaan niitä tasavertaisia aikuisia tai vaikka poikki välit, jos oikein inhottava tapaus kyseessä. Ei jätettäisi lapsia sukupolvien kipuilun keskelle.

En yhtään ymmärrä mitä alapeukutettavaa tässä on. Faktahan se on, että olisi erittäin hyvä aikuistua kunnolla ja selvittää ne välit omiin vanhempiin ja sukulaisiin ennenkuin itse lapsia tekee. Siis mikäli kyseessä on sellainen suku, jossa on tätä normaalia lasten aikuistumisen kipuilua eikä mitään sekopäitä. Näin vältytään siltä, että perheiden rajat ovat epäselviä ja joku päsmäröi toisen tontilla.

Kaikki muu johtaa siihen, että ollaan ylitiiviissä symbioosissa niiden vanhempien kanssa ja pidemmän päälle ahdistutaan. Tai riuhtaistaan siinä kohdassa kun niitä omia lapsia tulee, jolloin hyvää isovanhempisuhdetta on vaikea rakentaa ja ylläpitää.

Ja myös aikuisen lapsen on hyväksyttävä se, ettei aikuinen lapsi enää ole äitinsä tai isänsä elämän keskipiste, ihan niinkuin se vanhempi ei ole lapsensa elämän keskipiste sen itsenäistymisen jälkeen. Tai ei ainakaan pitäisi olla, kumminkaan päin.

Miksi etsit syytä vanhemmista väkisin?

Etkä siitä joka käyttäytyy asiattomasti?

Meillä esim anoppi vain sekosi vaihdevuotisena ja oma isäni sai eläkkeellejäämiskriisin. Kumpikin oireili päsmäröimällä yhtäkkiä meidän perheemme asioissa.

En etsi syytä kenestäkään. Yritän tuoda tähän keskusteluun sen näkökulman, että pitäytymällä riittävän erillisinä yksiköinä omista ja kumppanin vanhemmista, moni ongelma voidaan välttää. Ja riittävän erillisillä tarkoitan sitä, että jokaisen aikuisen täytyy kyetä määrittelemään ne rajat ja tuomaan ne esiin. Jos niitä ei sittenkään kunnioiteta, se on tietenkin paikka, missä pitää miettiä kannattaako yhteyttä pitää tai missä muodossa.

Ja erillään olo ei siis tarkoita etteikö voitaisi olla läheisiä ja tiiviisti. Vaan sitä, että ne omat rajat tehdään tiettäväksi. Monestihan vanhemmat kaipaavat enemmän lapsiaan kuin lapset vanhempiaan aikuisina ja siksi siinä voi olla kipuilua.

Sinä et nyt edes tajua mistä tässä ketjussa puhutaan.

Ei rajattomuus tai huono käytös tms ole kipuilua tai lapsen kaipuuta vaan ihmisen oma ongelma. Se ei edes liity perhern vanhempiin tai lapsiin, vaan sen asiattomasti käyttäytyvän tunnemaailmaan ja mielenterveyteen.

Tottakai mä tajuan. Rajattomuus on rajattomuutta ja liittyy siihen, että lasten ollessa vielä lapsia, aikuisen kuuluukin olla vähän rajaton - iän mukaan luonnollisesti. Ongelmia tulee siinä, jos luonnollinen kehitys erillisiksi ei etene teini-iän ja nuoren aikuisen elämän edetessä. Ja tähän liittyy lukuisia syitä, vanhempi voi olla rajaton suhteessa aikuiseen lapseensa tai toisinpäin tai molemmat. Mukana voi tottakai olla myös asenteita, mielenterveyden ongelmaa, luottamuspulaa ja vaikka mitä, mutta pohjimmiltaan kyse on aina siitä, ettei olla aidosti eriydytty.

Ja usko pois, tajuan aivan hyvin myös sen, että on vanhempia jotka kaikin keinoin pyrkivät estämään tämän. On narsistia, läheisriippuvaista ja vaikka mitä lievempää kontrollifriikkiä. Silloin se eriytyminen vaan vaatii järeämpää tyyliä, vaikka sitten viime hädässä välien jäädyttämistä kokonaan (ja jotta tajuaisitte, itsehän olen äitini sulkenut meidän elämästä täysin).

Kun esim meillä mies oli ihan eriytynyt. Muuttanut kotoa 18-vuotiaana, opiskellut, mennyt töihin, naimisiin jne.

Yhtäkkiä anoppi alkaa tulla oven taa 5.30 ja penkoa raivolla kaappeja ja lähettää ohjeistuksia.

Mikään tuossa anopin käytöksessä ei liittynyt minkään valtakunnan tasolla mieheni eriytymiseen tai eriytymättömyyteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin isovanhemmat kuvittelevat, että he ikänsä puolesta voivat "hallita" kaikkea. Todellisuudessa heillä ei ole MITÄÄN sanomista lastenlastensa asioihin. Toki asiaa auttaa, jos lasten vanhempien kanssa on hyvät välit. Mutta jos aletaan päteen, määräileen, haukkuun toisten valintoja, kyseenalaistaan jne... niin siinä sitä sitten ollaan. Vanhemmilta ihmisiltä puuttuu TÄYSIN toisten kunnioittaminen.

Tavallaan olet oikeassa, mutta oleellista tässä on se, että se itsenäistyminen omista vanhemmista pitää ihan oikeasti itse tehdä. Ei niin, että vanhempien seurassa taannutaan lapseksi uudestaan. Se juuri mahdollistaa tuon pätemisen.

Kun vaan on jämäkästi aikuinen eikä anna kohdella itseään lapsena, tuo lapsenlapsi-ongelma ratkeaa vähän itsestään. Ja kyllä, tämä on helppo sanoa, itse kipuilin ihan näitä samoja asioita aikoinaan kunnes terapian kautta vasta tajusin koko perhedynamiikan olevan vielä lapsuudenkodin kaltaista, vaikka olin omillani ollut melkein 10v ennenkuin lapset syntyivät.

Ei todellakaan toimi näin mitenkään yleisesti. Juu, on näitä jotka elävät liian kietoutuneena omiin vanhempiinsa, mikä aiheuttaa sitten ongelmia. Mutta paljon on myös näitä, jotka ovat aivan itsenäistyneet, mutta joiden vanhemmat eivät tajua tai hyväksy sitä.

Itsenäistyminen ja tunnetason Itsenäistyminen ovat kaksi eri asiaa. Tottakai on täysin häiriintyneitäkin isovanhempia, mutta valtaosa voisi olla aivan mukavia ja kunnioittavia, jos se itsenäistyminen olisi kunnolla tehty. On se uusi rooli sille ikääntyvälle vanhemmallekin alkaa kohdella omaa lastaan täysin aikuisena.

Kyllä minä tarkoitin juuri sitä emotionaalista itsenäistymistä. Aikuinen lapsi on voinut sen käydä läpi omalta osaltaan mutta hänen vanhempansa ei. Se on myös sen vanhemman vastuulla opetella hyväksymään oman lapsen aikuistuminen.

Se on molempien vastuulla.

Ja oikeasti, niihin vanhempiin tulisi oppia suhtautumaan kuin keneen tahansa itselle läheiseen aikuiseen. Vasta silloin on oikeasti ja aidosti irti. Ja se tarkoittaa, ettei oleteta heiltä esim jatkuvasti palveluksia, neuvoja ja mitä milloinkin. Ainakaan ilman vastavuoroisuutta.

Täälläkin näkee näitä avauksia, missä aikuiset ihmiset pokkana väittävät oman lapsen olevan aina tärkeintä ja menevän kaiken edelle. Myös aikuisena siis. Ei se niin voi mennä, vaan pitää olla aidosti itsenäinen aikuinen joka tavalla ja antaa niiden omien vanhempienkin elää omanlaista ja omannäköistä elämää ilman että aikuiset lapset jatkuvasti mankuvat jotain.

Ei tässä ketjussa ole puhuttu tilanteista, joissa isovanhemmilta on manguttu apua ja sitten valitettu avun laadusta tai isovanhempien rajattomuudesta. Se on eri ketjun aihe ja niitäkin ketjuja täällä näkee, joissa isovanhemmat valittavat lastensa tuollaisesta käytöksestä.

Luulen, että suurin osa näistä jotka täällä kertovat hankalista isovanhemmista olisivat aivan onnellisia ilman mitään hoito, tai taloudellista apua heiltä. Esim. minä olen vähentänyt roimasti kanssakäymistä toisen vanhempani kanssa, en tämän ketjun aiheiden takia vaan muiden syiden, eikä tulisi mieleenikään pyytää häneltä yhtään mitään. Tietenkään.

Monilla vastaajilla tuntuu olevan mielessä kuva, jossa hemmotellut lapset vaativat isovanhemmilta kaikkea ja samalöa valittavat ja uhkailevat tapaamisten rajoittamisella. Vaikka täällä on jo valtavasti viestejä jotka kertoo ihan toista tarinaa. Siltä rajattomalta mummolta/vaarilta ei todellakaan pyydellä mitään apua, kun ongelma on siinä miten saisi hänet pysymään kauempana ja olemaan väkisin tuputtamatta 'apua".

Me emme lopulta voi tietää millaisia taustoja täällä ihmisillä on ja miksi he ovat ajautuneet ongelmiin vanhempiensa kanssa joko lasten syntymän myötä tai aiemmin. On varmasti paljon oikeasti sellaisia, että vanhemmilla on vähintäänkin narsistisia piirteitä ja omia traumoja ehkä, joita puretaan lapsiin ja lapsenlapsiin. Ja kaikenlaisia jääriä, jotka eivät osaa päästää irti lapsistaan. Mutta näitäkin on nähty, jotka muka-aikuistuvat, eli asuvat joo omillaan, ja ehkä jopa tienataan omat rahat, mutta silti haetaan sitä vanhemman neuvoa ja hyväksyntää ja siunausta milloin millekin. Mennään vanhemman kotiin kuin omaan, koetaan oikeaksi puuttua vanhemman parisuhteeseen ja whatever.

Sitten kun niitä lapsia tulee, voidaan olla vielä aivan kummallisissa rooleissa. Isovanhempi näkee lapsensa ikuisena lapsena ja yhtäkkiä se aikuinen lapsi haluaakin olla "itsenäinen". Paljon helpompaa olisi, jos ei ryhdyttäisi vanhemmiksi ennenkuin on saatu välit omiin vanhempiin selvitettyä. Joko niin, että ollaan tosiaan niitä tasavertaisia aikuisia tai vaikka poikki välit, jos oikein inhottava tapaus kyseessä. Ei jätettäisi lapsia sukupolvien kipuilun keskelle.

En yhtään ymmärrä mitä alapeukutettavaa tässä on. Faktahan se on, että olisi erittäin hyvä aikuistua kunnolla ja selvittää ne välit omiin vanhempiin ja sukulaisiin ennenkuin itse lapsia tekee. Siis mikäli kyseessä on sellainen suku, jossa on tätä normaalia lasten aikuistumisen kipuilua eikä mitään sekopäitä. Näin vältytään siltä, että perheiden rajat ovat epäselviä ja joku päsmäröi toisen tontilla.

Kaikki muu johtaa siihen, että ollaan ylitiiviissä symbioosissa niiden vanhempien kanssa ja pidemmän päälle ahdistutaan. Tai riuhtaistaan siinä kohdassa kun niitä omia lapsia tulee, jolloin hyvää isovanhempisuhdetta on vaikea rakentaa ja ylläpitää.

Ja myös aikuisen lapsen on hyväksyttävä se, ettei aikuinen lapsi enää ole äitinsä tai isänsä elämän keskipiste, ihan niinkuin se vanhempi ei ole lapsensa elämän keskipiste sen itsenäistymisen jälkeen. Tai ei ainakaan pitäisi olla, kumminkaan päin.

Miksi etsit syytä vanhemmista väkisin?

Etkä siitä joka käyttäytyy asiattomasti?

Meillä esim anoppi vain sekosi vaihdevuotisena ja oma isäni sai eläkkeellejäämiskriisin. Kumpikin oireili päsmäröimällä yhtäkkiä meidän perheemme asioissa.

En etsi syytä kenestäkään. Yritän tuoda tähän keskusteluun sen näkökulman, että pitäytymällä riittävän erillisinä yksiköinä omista ja kumppanin vanhemmista, moni ongelma voidaan välttää. Ja riittävän erillisillä tarkoitan sitä, että jokaisen aikuisen täytyy kyetä määrittelemään ne rajat ja tuomaan ne esiin. Jos niitä ei sittenkään kunnioiteta, se on tietenkin paikka, missä pitää miettiä kannattaako yhteyttä pitää tai missä muodossa.

Ja erillään olo ei siis tarkoita etteikö voitaisi olla läheisiä ja tiiviisti. Vaan sitä, että ne omat rajat tehdään tiettäväksi. Monestihan vanhemmat kaipaavat enemmän lapsiaan kuin lapset vanhempiaan aikuisina ja siksi siinä voi olla kipuilua.

Niin eli kun käyttää minihametta, raiskaus on uhrin syy.

Mistä sä tuon analogian kehitit? Taidat olla aivan sekaisin.

Sinä olet. Koska tuo on se sinun logiikkasi. Uhrin syyllistäminen.

Höpöhöpö. Olen itse mitä suurimmissa määrin sekopäävanhemman uhri ja siksi joutunut pyörittämään näitä ajatuksia mielessäni paljon. Toivoisin, että joku voisi lukea ilman sarvia ja hampaita ja miettiä, mistä ne rajattomuudet kumpuavat ja onko niille jotain rakentavaa tehtävissä. Ettei tarvitsisi tuhlata elämää siihen, että kavahtaa jokaista puhelimen soittoa tai joutuisi joka viikonlopulle miettimään uskottavia tekosyitä, miksei olla viettämässä aikaa yhdessä tai jotain. Ja jos mitään ei koe pystyvänsä tilanteelle tekemään, että ymmärtäisi päästää irti siitä haitallisesta vanhempisuhteesta kokonaan. Pahinta on se roikkuminen, joustaminen ja sietäminen.