IS.n jatkuvat isovanhempien väkökulmasta kirjoitetut artikkelit välien katkeamisesta

up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin isovanhemmat kuvittelevat, että he ikänsä puolesta voivat "hallita" kaikkea. Todellisuudessa heillä ei ole MITÄÄN sanomista lastenlastensa asioihin. Toki asiaa auttaa, jos lasten vanhempien kanssa on hyvät välit. Mutta jos aletaan päteen, määräileen, haukkuun toisten valintoja, kyseenalaistaan jne... niin siinä sitä sitten ollaan. Vanhemmilta ihmisiltä puuttuu TÄYSIN toisten kunnioittaminen.

Nämä nykyiset vanhukset, suuret ikäluokat ovat tottuneet hallitsemaan kaikkea.

Pääsivät kiinni politiikkaan ja johtaviin asemiin, sillä heitä oli paljon ja äänestivät ikäisiään ihmisiä, eivät vanhoja patuja.

Heillä on siksi ollut aina paljon valtaa, ryhmänä. Yksikään muu ikäluokka ei ole pystynyt saavuttamaan samaan. Suuret ikäluokat ovat jyränneet lukumäärällään.

Eivät nämä nykyvanhukset nuorina vanhuksia kuunnelleet. Syyttivät vanhuksia sodasta ja veteraaneille sanoivat vaan, että mitäs läksit. Oma valinta.

Omasta lapsuudestani muistan kuinka vanhemmat määräilivät omia vanhempiaan ja paheksuivat hirveästi jos vanhukset eivät totelleet.

Nyt sitten yrittävät määräillä lastensa perheitä. Vaativat jopa isovanhemmille tapaamisoikeuksia kun lapset yrittävät vetää rajaa eivätkä suostu kynnysmaton asemaan.

Tuossa ikäluokassa on paljon sellaista porukkaa joka ei kunnioita tai arvosta ketään. Mitäpä muuta voisi olettaa lapsilta, jotka ovat kasvaneet ilman aikuisten valvontaa.

Niinhän se heillä meni. Lasten kuului olla keskenään ulkona kaikki päivät, ja ottaa vielä pienet sisarukset mukaan. Vanhemmat tekivät töitä, ei heillä ollut aikaa lapsille. Siellä sitten lapset kasvattivat toisiaan, ja oppivat pitämään puolensa omilla tavoillaan. Kyynärpäät ojossa ovat oppineet saamaan haluamansa ja nyt itkevät jos kyynärpää ei enää toimikaan.

Suurten ikäluokkien lapset alkavat olla jo 40+ hyvin pitkälti ja heidäkin lapsensa jo teinejä. Joo, poikkeuksia on, mutta suurilta osin näin.

Kuitenkin täällä pitkälti puhutaan hieman nuoremmista vanhemmista ja heidän ongelmistaan suhteessa isovanhempiin.

Ei. Vaan täällä keskustellaan ongelmallisista isovanhemmista. Ja kaikenikäisistä lapsenlapsista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin isovanhemmat kuvittelevat, että he ikänsä puolesta voivat "hallita" kaikkea. Todellisuudessa heillä ei ole MITÄÄN sanomista lastenlastensa asioihin. Toki asiaa auttaa, jos lasten vanhempien kanssa on hyvät välit. Mutta jos aletaan päteen, määräileen, haukkuun toisten valintoja, kyseenalaistaan jne... niin siinä sitä sitten ollaan. Vanhemmilta ihmisiltä puuttuu TÄYSIN toisten kunnioittaminen.

Tavallaan olet oikeassa, mutta oleellista tässä on se, että se itsenäistyminen omista vanhemmista pitää ihan oikeasti itse tehdä. Ei niin, että vanhempien seurassa taannutaan lapseksi uudestaan. Se juuri mahdollistaa tuon pätemisen.

Kun vaan on jämäkästi aikuinen eikä anna kohdella itseään lapsena, tuo lapsenlapsi-ongelma ratkeaa vähän itsestään. Ja kyllä, tämä on helppo sanoa, itse kipuilin ihan näitä samoja asioita aikoinaan kunnes terapian kautta vasta tajusin koko perhedynamiikan olevan vielä lapsuudenkodin kaltaista, vaikka olin omillani ollut melkein 10v ennenkuin lapset syntyivät.

Ei todellakaan toimi näin mitenkään yleisesti. Juu, on näitä jotka elävät liian kietoutuneena omiin vanhempiinsa, mikä aiheuttaa sitten ongelmia. Mutta paljon on myös näitä, jotka ovat aivan itsenäistyneet, mutta joiden vanhemmat eivät tajua tai hyväksy sitä.

Itsenäistyminen ja tunnetason Itsenäistyminen ovat kaksi eri asiaa. Tottakai on täysin häiriintyneitäkin isovanhempia, mutta valtaosa voisi olla aivan mukavia ja kunnioittavia, jos se itsenäistyminen olisi kunnolla tehty. On se uusi rooli sille ikääntyvälle vanhemmallekin alkaa kohdella omaa lastaan täysin aikuisena.

Mikä ikääntyvä ihminen se semmonen kakskymppisen vanhempi on? 45-55?

Ja usko nyt että nuo mediassa riehuvat aggressiiviset isovanhempien oikeuksia ajavat rajattomat ei ole mitään normaaleja kipuilijoita.

Eikä ole tässäkään ketjussa kuvatut. Tai tänne kirjoittaneet mummot.

Nykyään erotaan paljon, osa lapsenlapsista katoaa eron myötä isänpuoleisilta isovanhemmilta kokonaan. Osa kirjoittajista on varmaankin heitä.

No silloin se syypää on se oma poika, joka hukkaa lapsensa. Ei ex-miniä.

Vierailija kirjoitti:

Täytyy kyllä sanoa näihin, että äidillä ja äidin hyvinvoinnilla on niin suuri merkitys varhaislapsuudessa, että sellaisen anopin joka suorastaan inhoaa miniäänsä eikä tätä osaa peittää, on parempi pysyä perheen elämästä poissa. Yhdenkään lapsen ei pidä joutua sietämään tilannetta, jossa omaa äitiä jätetään ulkopuoliseksi yms.

Mä kerran seurasin yhden kaverin tilannetta, kun olin kahvilla samaan aikaan kuin anoppinsa. Heidän pieni tyttö on mun kummityttö. Tämä anoppi alkoi selittämään yhtäkkiä pöydässä heidän yhteisestä perhetuttavasta, joka oli kehunut oman tyttärensä ja lapsenlapsensa kauneutta. Hän kertoi sen mun kaverille sellaisella äänensävyllä kuin perhetuttu olisi sanonut tosi ilkeästi sanoessaan noin. Kaveri totesi siihen, että kaikkihan lapset on kauniita, mitä siitä. Anoppinsa heti perään sanoi jotenkin: niin ja onhan kaikki nuoret naisetkin kauniita, ikään kuin lohduttavalla äänensävyllä kaverilleni. Tiedättekö, niin kuin olisi lohduttanut jotain tosi rumaa joka jäi kakkoseksi jollekin toiselle naiselle.

Tämä on jäänyt hyvin mieleeni, sillä siitä jäi tosi outo olo. Vielä myöhemminkin mietin tilannetta, ja tajusin että tämä anoppi selvästi yritti tehdä jostain normaalista asiasta (ihminen kommentoi lastaan kauniiksi), sellaisen tilanteen niin kuin tätä ystävääni olisi sanottu rumaksi, ja yritti jotenkin oudosti heikentää ystäväni itsetuntoa olematta kuitenkaan itse varsinaisesti ilkeä. Ystäväni on kaunis. Kysyin häneltä sitten seuraavalla kerralla, että aika outo juttu anopillasi etten oikein ymmärtänyt jutun pointtia. Kaveri sanoi, että tuollaista se tekee. Näyttää lisäksi mm. pojalleen kuvia samanikäisistä perhetuttavien naispuoleisista lapsista tai muista tutuista ihan "muuten vain" ilmeisesti saadakseen tämän miniän mustasukkaiseksi. Siis tyyliin "Katsopa kun Marjasta on kasvanut näin upean kaunis nainen".

Tässä nyt tällaisen ulkopuolisen havainto siitä, kuinka joku anoppi voi kiusata miniää niin etteivät muut oikein edes tajua mistä on kyse. En tiedä yhtään millainen tämä anoppi on mummona, mutta en usko että tuollainen anoppi voi olla kovin hyvä mummokaan. Itselläni ok vanhemmat ja appivanhemmat eikä omakohtaista kokemusta ole.

Tätä myös minun anoppi harrastaa. Jos v*ttuilusta jaettaisiin palkinnot voittaisi hän isoimman pokaalin. Kolmas osapuoli ei välttämättä edes tajua, että hänen silmiensä edessä juuri v*ttuiltiin suoraan, ellei ole kartalla kyseisen henkilön persoonallisuudesta ja tavasta ohi mennen keskusteluissa lytätä toista. Minä olen hänen yksi lempi kohteista. Aikuisten välinen kiusaaminen ei ole enää sellaista, että revitään toiselta reppu ja heitetään se kuralätäkköön vaan juurikin tuollaista jatkuvaa piikittelyä tarvetta lytätä toista oli se sitten ulkonäköön koulutukseen tms liittyen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin isovanhemmat kuvittelevat, että he ikänsä puolesta voivat "hallita" kaikkea. Todellisuudessa heillä ei ole MITÄÄN sanomista lastenlastensa asioihin. Toki asiaa auttaa, jos lasten vanhempien kanssa on hyvät välit. Mutta jos aletaan päteen, määräileen, haukkuun toisten valintoja, kyseenalaistaan jne... niin siinä sitä sitten ollaan. Vanhemmilta ihmisiltä puuttuu TÄYSIN toisten kunnioittaminen.

Tavallaan olet oikeassa, mutta oleellista tässä on se, että se itsenäistyminen omista vanhemmista pitää ihan oikeasti itse tehdä. Ei niin, että vanhempien seurassa taannutaan lapseksi uudestaan. Se juuri mahdollistaa tuon pätemisen.

Kun vaan on jämäkästi aikuinen eikä anna kohdella itseään lapsena, tuo lapsenlapsi-ongelma ratkeaa vähän itsestään. Ja kyllä, tämä on helppo sanoa, itse kipuilin ihan näitä samoja asioita aikoinaan kunnes terapian kautta vasta tajusin koko perhedynamiikan olevan vielä lapsuudenkodin kaltaista, vaikka olin omillani ollut melkein 10v ennenkuin lapset syntyivät.

Ei todellakaan toimi näin mitenkään yleisesti. Juu, on näitä jotka elävät liian kietoutuneena omiin vanhempiinsa, mikä aiheuttaa sitten ongelmia. Mutta paljon on myös näitä, jotka ovat aivan itsenäistyneet, mutta joiden vanhemmat eivät tajua tai hyväksy sitä.

Itsenäistyminen ja tunnetason Itsenäistyminen ovat kaksi eri asiaa. Tottakai on täysin häiriintyneitäkin isovanhempia, mutta valtaosa voisi olla aivan mukavia ja kunnioittavia, jos se itsenäistyminen olisi kunnolla tehty. On se uusi rooli sille ikääntyvälle vanhemmallekin alkaa kohdella omaa lastaan täysin aikuisena.

Kyllä minä tarkoitin juuri sitä emotionaalista itsenäistymistä. Aikuinen lapsi on voinut sen käydä läpi omalta osaltaan mutta hänen vanhempansa ei. Se on myös sen vanhemman vastuulla opetella hyväksymään oman lapsen aikuistuminen.

Todellakin, myös vanhemman pitäisi tehdä tämä omalta osaltaan. Tosin en ymmärrä niitä aikuisia lapsiakaan, joille rajanveto on vuodesta toiseen yhtä vaikeaa. Vanhempi on aikuiselle lapselleen niin suuri auktoriteetti, että edes normaalit asiat eivät luonnistu. Tästä kärsii hän itse, perheineen ja puolisoineen totta kai.

Mitä tällaisen tyrannivanhemman mielessä liikkuu? Eikö hän tajua, mitä käytöksellään saa aikaan? Onko lapsi olemassa vain häntä varten? Eikö hän halua lapsensa elävän onnellista elämää ilman jatkuvaa pelkoa isän tai äidin mielen pahoittamisesta?

Esimerkkitilanteita:

1) Vanhempi soittaa lapselleen. Hänellä on kesken joku asia, olkoon se vaikka perheen kanssa ravintolassa ruokailu tai vaikkapa futisottelu lasten kanssa. Kaikki pysähtyy, koska vanhemman puheluun ei voi jättää vastaamatta. Hänelle ei myöskään voi sanoa, että nyt on vähän huono hetki tai että hei, olemme juuri syömässä/pelaamassa, soitellaanko vaikka hieman myöhemmin?

2) Vanhempi kysyy aikuiselta lapseltaan, voiko tämän lapsi tulla isovanhempien luokse kyläilemään. On pakko vastata kyllä, siitäkin riippumatta että lapsi on juuri kyläillyt isovanhemmilla ja puolison toive olisi että nyt lapsi ei menisi mihinkään vaan oltaisiin koolla koko perhe. Kieltäytyminen on niin vaikeaa, että aikuinen lapsi keksii ties mitä, jotta vain vanhemman mieli ei pahoittuisi.

3) Nuorella perheellä on ongelmia isovanhempien kanssa, koska isovanhemmat haluavat määrätä aina ja kaikesta. Aikuisen lapsen puoliso saattaa saada haukkuja, ja kaikkea arvostellaan. Tavallisesti ihminen ei tällaista rupeaisi kuuntelemaan vaan sanoisi, että soittelepa/kyläilepä sitten, kun on oikeaa asiaa. Mitä tekee tällaisen vanhemman aikuinen lapsi? No ei todellakaan nouse puolustamaan puolisoaan tai sano näitä sanoja, vaan päinvastoin yrittää vain luovia ja luovia ettei vain tarvitsisi sanoa vanhemmille vastaan. Siitä huolimatta, että puoliso pyytää asettamaan rajat rauhanomaisesti. Mutta kun niin ei voi tehdä, ettei vanhemmat vain suutu.

4) Vanhemmalla on toive. Tätä toivetta pyritään kaikin keinoin mukailemaan riippumatta siitä, miten muut asian kokevat, koska pääasia on ettei vanhempi pahoilta mieltään.

Mitä näistä sitten seuraa? No. Riitoja, pahaa mieltä, kriisejä, ehkä jopa perheen hajoamista... mitä vanhemmat vissiin toivovatkin, kun tuolla tavoin aikuista lastaan pompottelevat.

Mä en ainakaan halua, että lapsistani tulee tuommoisia tossuja. Omat vanhemmat ovat totta kai tärkeitä eikä ketään tarvitse tieten tahtoen loukata, mutta oma perhe tulee silti ykkösenä ja asiat pitää pyrkiä ratkaisemaan niin kuin se omalle perheelle paras on - ei niin, että aikuisella lapsella perheineen on joku vatun miellyttämisvelvoite. Joustaa voi, kompromisseja voi tehdä... Mutta jos asiat alkaa mennä niin, että vävyn tai miniän mielipiteet aina jyrätään sillä verukkeella että muuten vanhemmat suuttuvat, niin jotain vikaa tällaisessa vanhempi-lapsi-suhteessa on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä lapsen mummo puhuu lapsen siellä ollessa aina vain lapsen isästä, mutta ei koskaan minusta, äidistä. Ja siis yhtenä perheenä tässä ollaan ja eletään, mutta kun ei tulla toimeen, niin äidin kai voi sitten vain tuolla tavalla sulkea pois.

Mistäkö tiedän? Kun lapsi on kertonut.

Minkä ikäinen lapsi on? Ja mistä ovat isovanhempien kanssa mahtaneet puhua? Jos ovat puhuneet, millaista oli silloin kun iskä/äiti oli lapsi, niin lienee aika luonnollista, että puhutaan hänestä eikä ruveta arvuuttelemaan hänen puolisostaan mitään.

Lapsi on kuusivuotias. Jos lapsi sanoo että haluaa soittaa äidille niin isovanhempi sanoo että joo, soitetaan isälle. Jos lapsi sanoo mitä tahansa äidistä niin puhe muutetaan isään. Lapsi sanoi viimeksi kotiuduttuaan, että tulee välillä semmoinen olo, kuin ei mummolla ollessaan äitiä olisikaan kun äidistä ei saa puhua mitään ja jos puhe tulee vanhemmista niin aina vaan mummo puhuu isästä.

Totta kai tämän muistelun puitteissa ymmärtäisikin, mutta tällainen tuntuu kummalliselta- lapsestakin.

Joo, olen samaa mieltä. Mutta voi tuon ymmärtää sillä tavalla, että kun he nyt sattuvat olemaan isän vanhemmat, niin puhuttaessa kotiasioista tulee aina ensin mieleen isä, joka on se heidän "omansa" siinä perheessä.  Varmaan puhuvat kavereilleenkin ja muille lapsilleen "Matin" perheestä eikä "Minnan", vaikka "Minna" niiden lasten toinen vanhempi oliskin. Mun mielestä siinä ei ole mitään outoa, omat vanhemmat ja appivanhemmat tekee tuossa samalla tavalla. Mutta joo, jos systemaattisesti aina muutetaan että ei soiteta äidille, soitetaan isälle, niin onhan se outoa.

No ei hyvää päivää. Outoa on se jos isovanhemmat eivät osaa ajatella muuta kuin minäminäminä ja meidän poika -tyylillä. Joo, heidän poikansa on varmaan se _heidän_ ”omansa”, mutta jos lapsenlapsella kuitenkin on ne kaksi vanhempaa, niin silloin järkevät isovanhemmat osaavat asian sisäistää ja ajatella, että vaikka heille heidän poikansa on tärkein, niin lapsenlapselle se äiti on ihan yhtä tärkeä. Ja jos lapsi sanoo haluavansa soittaa äidille, niin se tarkoittaa äitiä, eikä isää. Hitto mikä logiikka. Tuollainen käytös ei kuulosta miltään muulta, kuin siltä, että perheen äiti halutaan tarkoituksella sulkea ulkopuolelle.

-ohis

Olin kerran samassa tapahtumassa kuin anoppini. Hän esitteli minut tuttavilleen "Pekan emäntänä", mutta mun nimeä ei viitsinyt mainita. Nimeni muistaa vain silloin, kun puhuu minusta lapsilleni, kun eihän mun lapsilla ole äitiä, vaan "Minna". Itselleen kyllä maistuu mummu-titteli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä isoäiti arvosteli aina ja kaikkea. Nielin kiukkuni. Kunnes tuli se päivä, että arvosteli 1-vuotiasta liian riippuvaiseksi ja huonosti kasvatetuksi. Suutuin ja sanoin vastaan. Sen jälkeen hän päätti että hänellä ei sitten ole enää lapsenlasta. Ja niin kova hän on, että edelleen vuosien jälkeen välit poikki. Sovitteluyrityksiä on ollut, mutta haukkuminen ja arvostelu ei lopu. Hän ei myönnä tehneensä mitään väärää.

Tämä. Ensin per*eillään ja yrjötään omaa pahaa oloaan lapsilleen/heidän puolisoilleen muka isovanhemman roolissa ja sitten kun palaa käämit ja sanoo että nyt jumaliste sentään riittää tuollainen vuositolkulla kestänyt veetuilu niin sitten se oletkin sinä joka olet syyllinen ja pahis ja nämä mummot ja papat itkevät iltapäivälehdissä kuinka eivät ymmärrä miksi eivät saa lapsenlasta itselleen hoitoon. Nyt valoja päälle! Ei isovanhemmaksi tuleminen tarkoita että saa oksentaa omaa pahaa oloaan lasten vanhempien niskaan ja jos siitä sanotaan niin kannattaisi katsoa peiliin ja miettiä _oikeasti_ sitä omaa käytöstä eikä olla marttyyri.

Jep. Kun ei ole opittu ottamaan vastuuta omasta käytöksestä, ei sitä näköjään edes isovanhempana osata...

Vierailija kirjoitti:

Minun äitini oli sietämätön kilpailija kun olin lapsi ja nuori. Koko ajan korosti miten paljon parempi äiti hän on kuin kukaan muu ja miten hyvin meillä lapsilla menee jne. Hän ei ikinä oikeasti ollut kanssamme. Se ulkoinen kilpailu oli tärkeämpää.

Nyt kun minulla on lapsia, hän alkoi kilpailla heistä. Ja tokihan hän on superäiti ja superkodinhengetär minuun verrattuna ja minua piti nyppiä ja närppiä kaikesta ja järjestää työnäytöksiä ”näin lapsi puetaan” ja ”näin lapsi otetaan oikeaoppisesti syliin” ja ”näin liinavaatekaappi värikoodataan”.

Kukaan ihminen sellaista jaksa omassa kodissaan!

Mieheni yritti syödä kokonaan ulos lastemme elämästä, aiavn kuten isäni oli pelkkä statisti lapsuudenkodissani.

Minun äitini myös aina korosti, miten hän on parempi äiti kuin muut. Kovaan ääneen haukkui esim. kavereideni vanhempia ja syynä oli usein jotain tyyliin se, että vanhemmat olivat käyneet treffeillä tao perheen kotona oli ruokana vain makaronia. No nyt me kaikki aikuiset lapset olemme hyvin etäisissä ja viileissä väleissä äitimme kanssa toisin kuin valtaosa näistä äitimme haukkumista vanhemmista. Kas vain...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä lapsen mummo puhuu lapsen siellä ollessa aina vain lapsen isästä, mutta ei koskaan minusta, äidistä. Ja siis yhtenä perheenä tässä ollaan ja eletään, mutta kun ei tulla toimeen, niin äidin kai voi sitten vain tuolla tavalla sulkea pois.

Mistäkö tiedän? Kun lapsi on kertonut.

Minkä ikäinen lapsi on? Ja mistä ovat isovanhempien kanssa mahtaneet puhua? Jos ovat puhuneet, millaista oli silloin kun iskä/äiti oli lapsi, niin lienee aika luonnollista, että puhutaan hänestä eikä ruveta arvuuttelemaan hänen puolisostaan mitään.

Lapsi on kuusivuotias. Jos lapsi sanoo että haluaa soittaa äidille niin isovanhempi sanoo että joo, soitetaan isälle. Jos lapsi sanoo mitä tahansa äidistä niin puhe muutetaan isään. Lapsi sanoi viimeksi kotiuduttuaan, että tulee välillä semmoinen olo, kuin ei mummolla ollessaan äitiä olisikaan kun äidistä ei saa puhua mitään ja jos puhe tulee vanhemmista niin aina vaan mummo puhuu isästä.

Totta kai tämän muistelun puitteissa ymmärtäisikin, mutta tällainen tuntuu kummalliselta- lapsestakin.

Joo, olen samaa mieltä. Mutta voi tuon ymmärtää sillä tavalla, että kun he nyt sattuvat olemaan isän vanhemmat, niin puhuttaessa kotiasioista tulee aina ensin mieleen isä, joka on se heidän "omansa" siinä perheessä.  Varmaan puhuvat kavereilleenkin ja muille lapsilleen "Matin" perheestä eikä "Minnan", vaikka "Minna" niiden lasten toinen vanhempi oliskin. Mun mielestä siinä ei ole mitään outoa, omat vanhemmat ja appivanhemmat tekee tuossa samalla tavalla. Mutta joo, jos systemaattisesti aina muutetaan että ei soiteta äidille, soitetaan isälle, niin onhan se outoa.

No ei hyvää päivää. Outoa on se jos isovanhemmat eivät osaa ajatella muuta kuin minäminäminä ja meidän poika -tyylillä. Joo, heidän poikansa on varmaan se _heidän_ ”omansa”, mutta jos lapsenlapsella kuitenkin on ne kaksi vanhempaa, niin silloin järkevät isovanhemmat osaavat asian sisäistää ja ajatella, että vaikka heille heidän poikansa on tärkein, niin lapsenlapselle se äiti on ihan yhtä tärkeä. Ja jos lapsi sanoo haluavansa soittaa äidille, niin se tarkoittaa äitiä, eikä isää. Hitto mikä logiikka. Tuollainen käytös ei kuulosta miltään muulta, kuin siltä, että perheen äiti halutaan tarkoituksella sulkea ulkopuolelle.

-ohis

Olin kerran samassa tapahtumassa kuin anoppini. Hän esitteli minut tuttavilleen "Pekan emäntänä", mutta mun nimeä ei viitsinyt mainita. Nimeni muistaa vain silloin, kun puhuu minusta lapsilleni, kun eihän mun lapsilla ole äitiä, vaan "Minna". Itselleen kyllä maistuu mummu-titteli.

Meillä taas on mummu, Ville-isä ja Martta-äiti. Isä on tosin joskus ihan isäkin, mutta mä en ole äiti, vaan Martta-äiti. Ikään kuin lapsella olisi joku toinenkin äiti. Ymmärrän kyllä olevani sisareni lapsille Martta-täti tai aikanaan omille lapsenlapsilleni Martta-mummo. Mutta lapselleni mä olen äiti. Ja mieheni isä.

Sukulaisillekaan mua ei ole olemassa. Kortteja satelee tyylillä: Ville ja tytöt (Meillä on kaksi tytärtä). Miehen mukaan minä kuulun tähän mukaan, mikä voi olla tottakin. En vain yhtään pidä tuosta tyylistä.

Tädillä itsellään on mies sekä tytär. Pitäisiköhän heillekin alkaa lähetellä kortteja tyylillä: Mauno ja muijat? Joko alkaisi mennä perille?

Miehen yhdet isovanhemmat kirjoittaa korttiin: Ville + _____ Jokinen. Siis että Villen jälkeen tulee tuo plus-merkki, sen jälkeen ei kuitenkaan mitään eli tyhjä väli ja sitten sukunimi. Tietävät kyllä nimeni, joka tosiaan on tyyliä Martta. Ollaan myös kyläilty aikanaan. Ei enää, koska mieheni haukuttiin mielenvikaiseksi, kun ei suostunut isänsä kiristykseen ja halusikin jatkaa elämää perheenä kanssamme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä lapsen mummo puhuu lapsen siellä ollessa aina vain lapsen isästä, mutta ei koskaan minusta, äidistä. Ja siis yhtenä perheenä tässä ollaan ja eletään, mutta kun ei tulla toimeen, niin äidin kai voi sitten vain tuolla tavalla sulkea pois.

Mistäkö tiedän? Kun lapsi on kertonut.

Minkä ikäinen lapsi on? Ja mistä ovat isovanhempien kanssa mahtaneet puhua? Jos ovat puhuneet, millaista oli silloin kun iskä/äiti oli lapsi, niin lienee aika luonnollista, että puhutaan hänestä eikä ruveta arvuuttelemaan hänen puolisostaan mitään.

Lapsi on kuusivuotias. Jos lapsi sanoo että haluaa soittaa äidille niin isovanhempi sanoo että joo, soitetaan isälle. Jos lapsi sanoo mitä tahansa äidistä niin puhe muutetaan isään. Lapsi sanoi viimeksi kotiuduttuaan, että tulee välillä semmoinen olo, kuin ei mummolla ollessaan äitiä olisikaan kun äidistä ei saa puhua mitään ja jos puhe tulee vanhemmista niin aina vaan mummo puhuu isästä.

Totta kai tämän muistelun puitteissa ymmärtäisikin, mutta tällainen tuntuu kummalliselta- lapsestakin.

Joo, olen samaa mieltä. Mutta voi tuon ymmärtää sillä tavalla, että kun he nyt sattuvat olemaan isän vanhemmat, niin puhuttaessa kotiasioista tulee aina ensin mieleen isä, joka on se heidän "omansa" siinä perheessä.  Varmaan puhuvat kavereilleenkin ja muille lapsilleen "Matin" perheestä eikä "Minnan", vaikka "Minna" niiden lasten toinen vanhempi oliskin. Mun mielestä siinä ei ole mitään outoa, omat vanhemmat ja appivanhemmat tekee tuossa samalla tavalla. Mutta joo, jos systemaattisesti aina muutetaan että ei soiteta äidille, soitetaan isälle, niin onhan se outoa.

No ei hyvää päivää. Outoa on se jos isovanhemmat eivät osaa ajatella muuta kuin minäminäminä ja meidän poika -tyylillä. Joo, heidän poikansa on varmaan se _heidän_ ”omansa”, mutta jos lapsenlapsella kuitenkin on ne kaksi vanhempaa, niin silloin järkevät isovanhemmat osaavat asian sisäistää ja ajatella, että vaikka heille heidän poikansa on tärkein, niin lapsenlapselle se äiti on ihan yhtä tärkeä. Ja jos lapsi sanoo haluavansa soittaa äidille, niin se tarkoittaa äitiä, eikä isää. Hitto mikä logiikka. Tuollainen käytös ei kuulosta miltään muulta, kuin siltä, että perheen äiti halutaan tarkoituksella sulkea ulkopuolelle.

-ohis

Olin kerran samassa tapahtumassa kuin anoppini. Hän esitteli minut tuttavilleen "Pekan emäntänä", mutta mun nimeä ei viitsinyt mainita. Nimeni muistaa vain silloin, kun puhuu minusta lapsilleni, kun eihän mun lapsilla ole äitiä, vaan "Minna". Itselleen kyllä maistuu mummu-titteli.

Meillä taas on mummu, Ville-isä ja Martta-äiti. Isä on tosin joskus ihan isäkin, mutta mä en ole äiti, vaan Martta-äiti. Ikään kuin lapsella olisi joku toinenkin äiti. Ymmärrän kyllä olevani sisareni lapsille Martta-täti tai aikanaan omille lapsenlapsilleni Martta-mummo. Mutta lapselleni mä olen äiti. Ja mieheni isä.

Sukulaisillekaan mua ei ole olemassa. Kortteja satelee tyylillä: Ville ja tytöt (Meillä on kaksi tytärtä). Miehen mukaan minä kuulun tähän mukaan, mikä voi olla tottakin. En vain yhtään pidä tuosta tyylistä.

Tädillä itsellään on mies sekä tytär. Pitäisiköhän heillekin alkaa lähetellä kortteja tyylillä: Mauno ja muijat? Joko alkaisi mennä perille?

Miehen yhdet isovanhemmat kirjoittaa korttiin: Ville + _____ Jokinen. Siis että Villen jälkeen tulee tuo plus-merkki, sen jälkeen ei kuitenkaan mitään eli tyhjä väli ja sitten sukunimi. Tietävät kyllä nimeni, joka tosiaan on tyyliä Martta. Ollaan myös kyläilty aikanaan. Ei enää, koska mieheni haukuttiin mielenvikaiseksi, kun ei suostunut isänsä kiristykseen ja halusikin jatkaa elämää perheenä kanssamme.

Me saatiin jopa häälahja pelkästään miehen nimellä. Jos mulle on pakko puhua, puhutaan 3. persoonassa tyyliin ”Onko Liisalla rahaa antaa meille?”

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin isovanhemmat kuvittelevat, että he ikänsä puolesta voivat "hallita" kaikkea. Todellisuudessa heillä ei ole MITÄÄN sanomista lastenlastensa asioihin. Toki asiaa auttaa, jos lasten vanhempien kanssa on hyvät välit. Mutta jos aletaan päteen, määräileen, haukkuun toisten valintoja, kyseenalaistaan jne... niin siinä sitä sitten ollaan. Vanhemmilta ihmisiltä puuttuu TÄYSIN toisten kunnioittaminen.

Tavallaan olet oikeassa, mutta oleellista tässä on se, että se itsenäistyminen omista vanhemmista pitää ihan oikeasti itse tehdä. Ei niin, että vanhempien seurassa taannutaan lapseksi uudestaan. Se juuri mahdollistaa tuon pätemisen.

Kun vaan on jämäkästi aikuinen eikä anna kohdella itseään lapsena, tuo lapsenlapsi-ongelma ratkeaa vähän itsestään. Ja kyllä, tämä on helppo sanoa, itse kipuilin ihan näitä samoja asioita aikoinaan kunnes terapian kautta vasta tajusin koko perhedynamiikan olevan vielä lapsuudenkodin kaltaista, vaikka olin omillani ollut melkein 10v ennenkuin lapset syntyivät.

Ei todellakaan toimi näin mitenkään yleisesti. Juu, on näitä jotka elävät liian kietoutuneena omiin vanhempiinsa, mikä aiheuttaa sitten ongelmia. Mutta paljon on myös näitä, jotka ovat aivan itsenäistyneet, mutta joiden vanhemmat eivät tajua tai hyväksy sitä.

Itsenäistyminen ja tunnetason Itsenäistyminen ovat kaksi eri asiaa. Tottakai on täysin häiriintyneitäkin isovanhempia, mutta valtaosa voisi olla aivan mukavia ja kunnioittavia, jos se itsenäistyminen olisi kunnolla tehty. On se uusi rooli sille ikääntyvälle vanhemmallekin alkaa kohdella omaa lastaan täysin aikuisena.

Kyllä minä tarkoitin juuri sitä emotionaalista itsenäistymistä. Aikuinen lapsi on voinut sen käydä läpi omalta osaltaan mutta hänen vanhempansa ei. Se on myös sen vanhemman vastuulla opetella hyväksymään oman lapsen aikuistuminen.

Se on molempien vastuulla.

Ja oikeasti, niihin vanhempiin tulisi oppia suhtautumaan kuin keneen tahansa itselle läheiseen aikuiseen. Vasta silloin on oikeasti ja aidosti irti. Ja se tarkoittaa, ettei oleteta heiltä esim jatkuvasti palveluksia, neuvoja ja mitä milloinkin. Ainakaan ilman vastavuoroisuutta.

Täälläkin näkee näitä avauksia, missä aikuiset ihmiset pokkana väittävät oman lapsen olevan aina tärkeintä ja menevän kaiken edelle. Myös aikuisena siis. Ei se niin voi mennä, vaan pitää olla aidosti itsenäinen aikuinen joka tavalla ja antaa niiden omien vanhempienkin elää omanlaista ja omannäköistä elämää ilman että aikuiset lapset jatkuvasti mankuvat jotain.

Vierailija kirjoitti:

Meillä mun vanhemmat, joita osallistettiin paljon lapsenlapsen elämään jakamalla kuvia ja juttuja meidän arjesta, onnistuivat jotenkin vääristämään sen kaiken rumaksi omaksi versiokseen, missä ollaan huonoja vanhempia (tai etenkin mun mies on) ja suurinpiirtein kaltoinkohdellaan lastamme (ei laitettu joka päivä kuvaa missä ollaan ulkona = lapsi ei pääse koskaan ulos; mainittiin että ruoka maistui jostain syystä vähän huonosti = pakkosyötetään lasta; jos leikitään lapsen kanssa aktiivisesti = tulee levoton lapsi: jos taas ei leikitä lapsen aktiivisesti lapsen kanssa joka hetki = me näplätään vaan kännyköitä eikä huomioida lasta yhtään).

Lopulta sitten hyökkäsivät meidän kimppuun kertoen kaiken sen mitä tehdään muka väärin, miten he tekivät asioita toisin ja paremmin kun minä olin lapsi, eivätkä suostuneet kuuntelemaan tai ymmärtämään kun yritettiin rautalangasta selittää minkälaista meidän arki ja elämä todella on, miten onnellinen pieni lapsi meillä asuu, ja että heillä ei ole mitään oikeutta puuttua meidän perhe-elämään paitsi jos apua tai neuvoja varta vasten pyydetään.

Nyt yhteydenpito rajoittuu satunnaisiin tapaamisiin ja viesteihin.

Aluksi esikoisen kohdalla lähettelin aina kun ehdin mieheni suvulle kuvia, ajatuksena ilahduttaa miehen vanhempia, heidän sisaruksia ja vanhempiaan. Meille alkoi tulemaan kortteja, joissa toivoteltiin hyviä syksyjä tai muuta vastaataa miehelleni ja lapselleni, minun nimeä ei koko korteissa välttämättä ollut tai se oli väärin kirjoitettu (Sanna muuttunut Sariksi). Olen jälkikäteen kuullut ettei mieheni suku noin yleisestikään ole kovin mukava, heillä ei ole kylillä mukava maine. Eli en ole ainoa ketä kohtelevat surkeasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä isoäiti arvosteli aina ja kaikkea. Nielin kiukkuni. Kunnes tuli se päivä, että arvosteli 1-vuotiasta liian riippuvaiseksi ja huonosti kasvatetuksi. Suutuin ja sanoin vastaan. Sen jälkeen hän päätti että hänellä ei sitten ole enää lapsenlasta. Ja niin kova hän on, että edelleen vuosien jälkeen välit poikki. Sovitteluyrityksiä on ollut, mutta haukkuminen ja arvostelu ei lopu. Hän ei myönnä tehneensä mitään väärää.

Tämä. Ensin per*eillään ja yrjötään omaa pahaa oloaan lapsilleen/heidän puolisoilleen muka isovanhemman roolissa ja sitten kun palaa käämit ja sanoo että nyt jumaliste sentään riittää tuollainen vuositolkulla kestänyt veetuilu niin sitten se oletkin sinä joka olet syyllinen ja pahis ja nämä mummot ja papat itkevät iltapäivälehdissä kuinka eivät ymmärrä miksi eivät saa lapsenlasta itselleen hoitoon. Nyt valoja päälle! Ei isovanhemmaksi tuleminen tarkoita että saa oksentaa omaa pahaa oloaan lasten vanhempien niskaan ja jos siitä sanotaan niin kannattaisi katsoa peiliin ja miettiä _oikeasti_ sitä omaa käytöstä eikä olla marttyyri.

Jep. Kun ei ole opittu ottamaan vastuuta omasta käytöksestä, ei sitä näköjään edes isovanhempana osata...

Narsistinen sukupolvi nämä 40-50- luvuilla syntyneet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin isovanhemmat kuvittelevat, että he ikänsä puolesta voivat "hallita" kaikkea. Todellisuudessa heillä ei ole MITÄÄN sanomista lastenlastensa asioihin. Toki asiaa auttaa, jos lasten vanhempien kanssa on hyvät välit. Mutta jos aletaan päteen, määräileen, haukkuun toisten valintoja, kyseenalaistaan jne... niin siinä sitä sitten ollaan. Vanhemmilta ihmisiltä puuttuu TÄYSIN toisten kunnioittaminen.

Tavallaan olet oikeassa, mutta oleellista tässä on se, että se itsenäistyminen omista vanhemmista pitää ihan oikeasti itse tehdä. Ei niin, että vanhempien seurassa taannutaan lapseksi uudestaan. Se juuri mahdollistaa tuon pätemisen.

Kun vaan on jämäkästi aikuinen eikä anna kohdella itseään lapsena, tuo lapsenlapsi-ongelma ratkeaa vähän itsestään. Ja kyllä, tämä on helppo sanoa, itse kipuilin ihan näitä samoja asioita aikoinaan kunnes terapian kautta vasta tajusin koko perhedynamiikan olevan vielä lapsuudenkodin kaltaista, vaikka olin omillani ollut melkein 10v ennenkuin lapset syntyivät.

Ei todellakaan toimi näin mitenkään yleisesti. Juu, on näitä jotka elävät liian kietoutuneena omiin vanhempiinsa, mikä aiheuttaa sitten ongelmia. Mutta paljon on myös näitä, jotka ovat aivan itsenäistyneet, mutta joiden vanhemmat eivät tajua tai hyväksy sitä.

Itsenäistyminen ja tunnetason Itsenäistyminen ovat kaksi eri asiaa. Tottakai on täysin häiriintyneitäkin isovanhempia, mutta valtaosa voisi olla aivan mukavia ja kunnioittavia, jos se itsenäistyminen olisi kunnolla tehty. On se uusi rooli sille ikääntyvälle vanhemmallekin alkaa kohdella omaa lastaan täysin aikuisena.

Kyllä minä tarkoitin juuri sitä emotionaalista itsenäistymistä. Aikuinen lapsi on voinut sen käydä läpi omalta osaltaan mutta hänen vanhempansa ei. Se on myös sen vanhemman vastuulla opetella hyväksymään oman lapsen aikuistuminen.

Se on molempien vastuulla.

Ja oikeasti, niihin vanhempiin tulisi oppia suhtautumaan kuin keneen tahansa itselle läheiseen aikuiseen. Vasta silloin on oikeasti ja aidosti irti. Ja se tarkoittaa, ettei oleteta heiltä esim jatkuvasti palveluksia, neuvoja ja mitä milloinkin. Ainakaan ilman vastavuoroisuutta.

Täälläkin näkee näitä avauksia, missä aikuiset ihmiset pokkana väittävät oman lapsen olevan aina tärkeintä ja menevän kaiken edelle. Myös aikuisena siis. Ei se niin voi mennä, vaan pitää olla aidosti itsenäinen aikuinen joka tavalla ja antaa niiden omien vanhempienkin elää omanlaista ja omannäköistä elämää ilman että aikuiset lapset jatkuvasti mankuvat jotain.

Ei tässä ketjussa ole puhuttu tilanteista, joissa isovanhemmilta on manguttu apua ja sitten valitettu avun laadusta tai isovanhempien rajattomuudesta. Se on eri ketjun aihe ja niitäkin ketjuja täällä näkee, joissa isovanhemmat valittavat lastensa tuollaisesta käytöksestä.

Luulen, että suurin osa näistä jotka täällä kertovat hankalista isovanhemmista olisivat aivan onnellisia ilman mitään hoito, tai taloudellista apua heiltä. Esim. minä olen vähentänyt roimasti kanssakäymistä toisen vanhempani kanssa, en tämän ketjun aiheiden takia vaan muiden syiden, eikä tulisi mieleenikään pyytää häneltä yhtään mitään. Tietenkään.

Monilla vastaajilla tuntuu olevan mielessä kuva, jossa hemmotellut lapset vaativat isovanhemmilta kaikkea ja samalöa valittavat ja uhkailevat tapaamisten rajoittamisella. Vaikka täällä on jo valtavasti viestejä jotka kertoo ihan toista tarinaa. Siltä rajattomalta mummolta/vaarilta ei todellakaan pyydellä mitään apua, kun ongelma on siinä miten saisi hänet pysymään kauempana ja olemaan väkisin tuputtamatta 'apua".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin isovanhemmat kuvittelevat, että he ikänsä puolesta voivat "hallita" kaikkea. Todellisuudessa heillä ei ole MITÄÄN sanomista lastenlastensa asioihin. Toki asiaa auttaa, jos lasten vanhempien kanssa on hyvät välit. Mutta jos aletaan päteen, määräileen, haukkuun toisten valintoja, kyseenalaistaan jne... niin siinä sitä sitten ollaan. Vanhemmilta ihmisiltä puuttuu TÄYSIN toisten kunnioittaminen.

Tavallaan olet oikeassa, mutta oleellista tässä on se, että se itsenäistyminen omista vanhemmista pitää ihan oikeasti itse tehdä. Ei niin, että vanhempien seurassa taannutaan lapseksi uudestaan. Se juuri mahdollistaa tuon pätemisen.

Kun vaan on jämäkästi aikuinen eikä anna kohdella itseään lapsena, tuo lapsenlapsi-ongelma ratkeaa vähän itsestään. Ja kyllä, tämä on helppo sanoa, itse kipuilin ihan näitä samoja asioita aikoinaan kunnes terapian kautta vasta tajusin koko perhedynamiikan olevan vielä lapsuudenkodin kaltaista, vaikka olin omillani ollut melkein 10v ennenkuin lapset syntyivät.

Ei todellakaan toimi näin mitenkään yleisesti. Juu, on näitä jotka elävät liian kietoutuneena omiin vanhempiinsa, mikä aiheuttaa sitten ongelmia. Mutta paljon on myös näitä, jotka ovat aivan itsenäistyneet, mutta joiden vanhemmat eivät tajua tai hyväksy sitä.

Itsenäistyminen ja tunnetason Itsenäistyminen ovat kaksi eri asiaa. Tottakai on täysin häiriintyneitäkin isovanhempia, mutta valtaosa voisi olla aivan mukavia ja kunnioittavia, jos se itsenäistyminen olisi kunnolla tehty. On se uusi rooli sille ikääntyvälle vanhemmallekin alkaa kohdella omaa lastaan täysin aikuisena.

Kyllä minä tarkoitin juuri sitä emotionaalista itsenäistymistä. Aikuinen lapsi on voinut sen käydä läpi omalta osaltaan mutta hänen vanhempansa ei. Se on myös sen vanhemman vastuulla opetella hyväksymään oman lapsen aikuistuminen.

Se on molempien vastuulla.

Ja oikeasti, niihin vanhempiin tulisi oppia suhtautumaan kuin keneen tahansa itselle läheiseen aikuiseen. Vasta silloin on oikeasti ja aidosti irti. Ja se tarkoittaa, ettei oleteta heiltä esim jatkuvasti palveluksia, neuvoja ja mitä milloinkin. Ainakaan ilman vastavuoroisuutta.

Täälläkin näkee näitä avauksia, missä aikuiset ihmiset pokkana väittävät oman lapsen olevan aina tärkeintä ja menevän kaiken edelle. Myös aikuisena siis. Ei se niin voi mennä, vaan pitää olla aidosti itsenäinen aikuinen joka tavalla ja antaa niiden omien vanhempienkin elää omanlaista ja omannäköistä elämää ilman että aikuiset lapset jatkuvasti mankuvat jotain.

Ei tässä ketjussa ole puhuttu tilanteista, joissa isovanhemmilta on manguttu apua ja sitten valitettu avun laadusta tai isovanhempien rajattomuudesta. Se on eri ketjun aihe ja niitäkin ketjuja täällä näkee, joissa isovanhemmat valittavat lastensa tuollaisesta käytöksestä.

Luulen, että suurin osa näistä jotka täällä kertovat hankalista isovanhemmista olisivat aivan onnellisia ilman mitään hoito, tai taloudellista apua heiltä. Esim. minä olen vähentänyt roimasti kanssakäymistä toisen vanhempani kanssa, en tämän ketjun aiheiden takia vaan muiden syiden, eikä tulisi mieleenikään pyytää häneltä yhtään mitään. Tietenkään.

Monilla vastaajilla tuntuu olevan mielessä kuva, jossa hemmotellut lapset vaativat isovanhemmilta kaikkea ja samalöa valittavat ja uhkailevat tapaamisten rajoittamisella. Vaikka täällä on jo valtavasti viestejä jotka kertoo ihan toista tarinaa. Siltä rajattomalta mummolta/vaarilta ei todellakaan pyydellä mitään apua, kun ongelma on siinä miten saisi hänet pysymään kauempana ja olemaan väkisin tuputtamatta 'apua".

Juuri näin. Kerran olen itse pyytänyt rajattomalta äidiltäni apua. Se oli silloin kun lapseni joutui hengenvaarassa sairaalaan. Ja ei, asiallista apua ei todellakaan saatu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä isoäiti arvosteli aina ja kaikkea. Nielin kiukkuni. Kunnes tuli se päivä, että arvosteli 1-vuotiasta liian riippuvaiseksi ja huonosti kasvatetuksi. Suutuin ja sanoin vastaan. Sen jälkeen hän päätti että hänellä ei sitten ole enää lapsenlasta. Ja niin kova hän on, että edelleen vuosien jälkeen välit poikki. Sovitteluyrityksiä on ollut, mutta haukkuminen ja arvostelu ei lopu. Hän ei myönnä tehneensä mitään väärää.

Tämä. Ensin per*eillään ja yrjötään omaa pahaa oloaan lapsilleen/heidän puolisoilleen muka isovanhemman roolissa ja sitten kun palaa käämit ja sanoo että nyt jumaliste sentään riittää tuollainen vuositolkulla kestänyt veetuilu niin sitten se oletkin sinä joka olet syyllinen ja pahis ja nämä mummot ja papat itkevät iltapäivälehdissä kuinka eivät ymmärrä miksi eivät saa lapsenlasta itselleen hoitoon. Nyt valoja päälle! Ei isovanhemmaksi tuleminen tarkoita että saa oksentaa omaa pahaa oloaan lasten vanhempien niskaan ja jos siitä sanotaan niin kannattaisi katsoa peiliin ja miettiä _oikeasti_ sitä omaa käytöstä eikä olla marttyyri.

Jep. Kun ei ole opittu ottamaan vastuuta omasta käytöksestä, ei sitä näköjään edes isovanhempana osata...

Narsistinen sukupolvi nämä 40-50- luvuilla syntyneet.

Näitä löytyy myös -60-luvulla syntyneistä. Mieheni vanhemmat ovat kamalia. Omat vanhempani sinänsä eivät, mutta aika itsekeskeisiä kuitenkin (ok, siinähän ovat). Mietityttää kuitenkin, mistä tämä johtuu? Esimerkiksi mieheni isovanhemmat ovat hyvin mukavia ja aina on juttuun tultu. Eivät koeta ohjailla tai määräillä, vaikkei kaikesta aina ollakaan samaa mieltä. Päinvastoin joskus jotain lipsautettuaan saattavat kysyä, ovatko loukanneet (koskaan eivät ole). Ja miehen vanhemmat taas päästelevät suustaan kaikenlaista ihan viisveisaamatta siitä, ettei tavallinen tallaaja todennäköisesti moisesta ilahdu. Silti heitä pitäisi suorastaan kiittää tästä PALAUTTEESTA.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin isovanhemmat kuvittelevat, että he ikänsä puolesta voivat "hallita" kaikkea. Todellisuudessa heillä ei ole MITÄÄN sanomista lastenlastensa asioihin. Toki asiaa auttaa, jos lasten vanhempien kanssa on hyvät välit. Mutta jos aletaan päteen, määräileen, haukkuun toisten valintoja, kyseenalaistaan jne... niin siinä sitä sitten ollaan. Vanhemmilta ihmisiltä puuttuu TÄYSIN toisten kunnioittaminen.

Tavallaan olet oikeassa, mutta oleellista tässä on se, että se itsenäistyminen omista vanhemmista pitää ihan oikeasti itse tehdä. Ei niin, että vanhempien seurassa taannutaan lapseksi uudestaan. Se juuri mahdollistaa tuon pätemisen.

Kun vaan on jämäkästi aikuinen eikä anna kohdella itseään lapsena, tuo lapsenlapsi-ongelma ratkeaa vähän itsestään. Ja kyllä, tämä on helppo sanoa, itse kipuilin ihan näitä samoja asioita aikoinaan kunnes terapian kautta vasta tajusin koko perhedynamiikan olevan vielä lapsuudenkodin kaltaista, vaikka olin omillani ollut melkein 10v ennenkuin lapset syntyivät.

Ei todellakaan toimi näin mitenkään yleisesti. Juu, on näitä jotka elävät liian kietoutuneena omiin vanhempiinsa, mikä aiheuttaa sitten ongelmia. Mutta paljon on myös näitä, jotka ovat aivan itsenäistyneet, mutta joiden vanhemmat eivät tajua tai hyväksy sitä.

Itsenäistyminen ja tunnetason Itsenäistyminen ovat kaksi eri asiaa. Tottakai on täysin häiriintyneitäkin isovanhempia, mutta valtaosa voisi olla aivan mukavia ja kunnioittavia, jos se itsenäistyminen olisi kunnolla tehty. On se uusi rooli sille ikääntyvälle vanhemmallekin alkaa kohdella omaa lastaan täysin aikuisena.

Kyllä minä tarkoitin juuri sitä emotionaalista itsenäistymistä. Aikuinen lapsi on voinut sen käydä läpi omalta osaltaan mutta hänen vanhempansa ei. Se on myös sen vanhemman vastuulla opetella hyväksymään oman lapsen aikuistuminen.

Se on molempien vastuulla.

Ja oikeasti, niihin vanhempiin tulisi oppia suhtautumaan kuin keneen tahansa itselle läheiseen aikuiseen. Vasta silloin on oikeasti ja aidosti irti. Ja se tarkoittaa, ettei oleteta heiltä esim jatkuvasti palveluksia, neuvoja ja mitä milloinkin. Ainakaan ilman vastavuoroisuutta.

Täälläkin näkee näitä avauksia, missä aikuiset ihmiset pokkana väittävät oman lapsen olevan aina tärkeintä ja menevän kaiken edelle. Myös aikuisena siis. Ei se niin voi mennä, vaan pitää olla aidosti itsenäinen aikuinen joka tavalla ja antaa niiden omien vanhempienkin elää omanlaista ja omannäköistä elämää ilman että aikuiset lapset jatkuvasti mankuvat jotain.

Ei tässä ketjussa ole puhuttu tilanteista, joissa isovanhemmilta on manguttu apua ja sitten valitettu avun laadusta tai isovanhempien rajattomuudesta. Se on eri ketjun aihe ja niitäkin ketjuja täällä näkee, joissa isovanhemmat valittavat lastensa tuollaisesta käytöksestä.

Luulen, että suurin osa näistä jotka täällä kertovat hankalista isovanhemmista olisivat aivan onnellisia ilman mitään hoito, tai taloudellista apua heiltä. Esim. minä olen vähentänyt roimasti kanssakäymistä toisen vanhempani kanssa, en tämän ketjun aiheiden takia vaan muiden syiden, eikä tulisi mieleenikään pyytää häneltä yhtään mitään. Tietenkään.

Monilla vastaajilla tuntuu olevan mielessä kuva, jossa hemmotellut lapset vaativat isovanhemmilta kaikkea ja samalöa valittavat ja uhkailevat tapaamisten rajoittamisella. Vaikka täällä on jo valtavasti viestejä jotka kertoo ihan toista tarinaa. Siltä rajattomalta mummolta/vaarilta ei todellakaan pyydellä mitään apua, kun ongelma on siinä miten saisi hänet pysymään kauempana ja olemaan väkisin tuputtamatta 'apua".

Me emme lopulta voi tietää millaisia taustoja täällä ihmisillä on ja miksi he ovat ajautuneet ongelmiin vanhempiensa kanssa joko lasten syntymän myötä tai aiemmin. On varmasti paljon oikeasti sellaisia, että vanhemmilla on vähintäänkin narsistisia piirteitä ja omia traumoja ehkä, joita puretaan lapsiin ja lapsenlapsiin. Ja kaikenlaisia jääriä, jotka eivät osaa päästää irti lapsistaan. Mutta näitäkin on nähty, jotka muka-aikuistuvat, eli asuvat joo omillaan, ja ehkä jopa tienataan omat rahat, mutta silti haetaan sitä vanhemman neuvoa ja hyväksyntää ja siunausta milloin millekin. Mennään vanhemman kotiin kuin omaan, koetaan oikeaksi puuttua vanhemman parisuhteeseen ja whatever.

Sitten kun niitä lapsia tulee, voidaan olla vielä aivan kummallisissa rooleissa. Isovanhempi näkee lapsensa ikuisena lapsena ja yhtäkkiä se aikuinen lapsi haluaakin olla "itsenäinen". Paljon helpompaa olisi, jos ei ryhdyttäisi vanhemmiksi ennenkuin on saatu välit omiin vanhempiin selvitettyä. Joko niin, että ollaan tosiaan niitä tasavertaisia aikuisia tai vaikka poikki välit, jos oikein inhottava tapaus kyseessä. Ei jätettäisi lapsia sukupolvien kipuilun keskelle.

Vierailija kirjoitti:

Todellakin, myös vanhemman pitäisi tehdä tämä omalta osaltaan. Tosin en ymmärrä niitä aikuisia lapsiakaan, joille rajanveto on vuodesta toiseen yhtä vaikeaa.

Meillä on useampaan kertaan poliisit käyneet hakemassa pihaan tunkevan vanhemman pois, kun mitkään sanomiset ei auta. Rakennus- ja remonttihommissa pitää muistaa erikseen sanoa että jos tällaiset tulee pihaan tai soittaa niin niiltä ei sitten  vastaanoteta mitään ohjeita tai käskyjä, parempi häätää pois ja jos ei lähde niin taas kerran poliisit hakemaan. Saattaa kytätä matkan varrella ja kun ajetaan kotipihaan, tulee perässä samalla portin avauksella (joo, meillä on kauko-ohjattava portti tonttiliittymässä ihan vaan miehen vanhempin vuoksi). Muutettiin toiseen kaupunkiin 150 km päähän ja muuttivat perässä. Ai niin ja lapset pitää kuskata kouluun kun saatetaan olla kyttäämässä jossain koulumatkan varrella. Lähestymiskielto on ollut ties kuinka kauan, mutta eihän sen rikkomisesta mitään seuraa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin isovanhemmat kuvittelevat, että he ikänsä puolesta voivat "hallita" kaikkea. Todellisuudessa heillä ei ole MITÄÄN sanomista lastenlastensa asioihin. Toki asiaa auttaa, jos lasten vanhempien kanssa on hyvät välit. Mutta jos aletaan päteen, määräileen, haukkuun toisten valintoja, kyseenalaistaan jne... niin siinä sitä sitten ollaan. Vanhemmilta ihmisiltä puuttuu TÄYSIN toisten kunnioittaminen.

Tavallaan olet oikeassa, mutta oleellista tässä on se, että se itsenäistyminen omista vanhemmista pitää ihan oikeasti itse tehdä. Ei niin, että vanhempien seurassa taannutaan lapseksi uudestaan. Se juuri mahdollistaa tuon pätemisen.

Kun vaan on jämäkästi aikuinen eikä anna kohdella itseään lapsena, tuo lapsenlapsi-ongelma ratkeaa vähän itsestään. Ja kyllä, tämä on helppo sanoa, itse kipuilin ihan näitä samoja asioita aikoinaan kunnes terapian kautta vasta tajusin koko perhedynamiikan olevan vielä lapsuudenkodin kaltaista, vaikka olin omillani ollut melkein 10v ennenkuin lapset syntyivät.

Ei todellakaan toimi näin mitenkään yleisesti. Juu, on näitä jotka elävät liian kietoutuneena omiin vanhempiinsa, mikä aiheuttaa sitten ongelmia. Mutta paljon on myös näitä, jotka ovat aivan itsenäistyneet, mutta joiden vanhemmat eivät tajua tai hyväksy sitä.

Itsenäistyminen ja tunnetason Itsenäistyminen ovat kaksi eri asiaa. Tottakai on täysin häiriintyneitäkin isovanhempia, mutta valtaosa voisi olla aivan mukavia ja kunnioittavia, jos se itsenäistyminen olisi kunnolla tehty. On se uusi rooli sille ikääntyvälle vanhemmallekin alkaa kohdella omaa lastaan täysin aikuisena.

Kyllä minä tarkoitin juuri sitä emotionaalista itsenäistymistä. Aikuinen lapsi on voinut sen käydä läpi omalta osaltaan mutta hänen vanhempansa ei. Se on myös sen vanhemman vastuulla opetella hyväksymään oman lapsen aikuistuminen.

Se on molempien vastuulla.

Ja oikeasti, niihin vanhempiin tulisi oppia suhtautumaan kuin keneen tahansa itselle läheiseen aikuiseen. Vasta silloin on oikeasti ja aidosti irti. Ja se tarkoittaa, ettei oleteta heiltä esim jatkuvasti palveluksia, neuvoja ja mitä milloinkin. Ainakaan ilman vastavuoroisuutta.

Täälläkin näkee näitä avauksia, missä aikuiset ihmiset pokkana väittävät oman lapsen olevan aina tärkeintä ja menevän kaiken edelle. Myös aikuisena siis. Ei se niin voi mennä, vaan pitää olla aidosti itsenäinen aikuinen joka tavalla ja antaa niiden omien vanhempienkin elää omanlaista ja omannäköistä elämää ilman että aikuiset lapset jatkuvasti mankuvat jotain.

Ei tässä ketjussa ole puhuttu tilanteista, joissa isovanhemmilta on manguttu apua ja sitten valitettu avun laadusta tai isovanhempien rajattomuudesta. Se on eri ketjun aihe ja niitäkin ketjuja täällä näkee, joissa isovanhemmat valittavat lastensa tuollaisesta käytöksestä.

Luulen, että suurin osa näistä jotka täällä kertovat hankalista isovanhemmista olisivat aivan onnellisia ilman mitään hoito, tai taloudellista apua heiltä. Esim. minä olen vähentänyt roimasti kanssakäymistä toisen vanhempani kanssa, en tämän ketjun aiheiden takia vaan muiden syiden, eikä tulisi mieleenikään pyytää häneltä yhtään mitään. Tietenkään.

Monilla vastaajilla tuntuu olevan mielessä kuva, jossa hemmotellut lapset vaativat isovanhemmilta kaikkea ja samalöa valittavat ja uhkailevat tapaamisten rajoittamisella. Vaikka täällä on jo valtavasti viestejä jotka kertoo ihan toista tarinaa. Siltä rajattomalta mummolta/vaarilta ei todellakaan pyydellä mitään apua, kun ongelma on siinä miten saisi hänet pysymään kauempana ja olemaan väkisin tuputtamatta 'apua".

Me emme lopulta voi tietää millaisia taustoja täällä ihmisillä on ja miksi he ovat ajautuneet ongelmiin vanhempiensa kanssa joko lasten syntymän myötä tai aiemmin. On varmasti paljon oikeasti sellaisia, että vanhemmilla on vähintäänkin narsistisia piirteitä ja omia traumoja ehkä, joita puretaan lapsiin ja lapsenlapsiin. Ja kaikenlaisia jääriä, jotka eivät osaa päästää irti lapsistaan. Mutta näitäkin on nähty, jotka muka-aikuistuvat, eli asuvat joo omillaan, ja ehkä jopa tienataan omat rahat, mutta silti haetaan sitä vanhemman neuvoa ja hyväksyntää ja siunausta milloin millekin. Mennään vanhemman kotiin kuin omaan, koetaan oikeaksi puuttua vanhemman parisuhteeseen ja whatever.

Sitten kun niitä lapsia tulee, voidaan olla vielä aivan kummallisissa rooleissa. Isovanhempi näkee lapsensa ikuisena lapsena ja yhtäkkiä se aikuinen lapsi haluaakin olla "itsenäinen". Paljon helpompaa olisi, jos ei ryhdyttäisi vanhemmiksi ennenkuin on saatu välit omiin vanhempiin selvitettyä. Joko niin, että ollaan tosiaan niitä tasavertaisia aikuisia tai vaikka poikki välit, jos oikein inhottava tapaus kyseessä. Ei jätettäisi lapsia sukupolvien kipuilun keskelle.

Emme tietenkään voi tietää mitä kullekin on täsmälleen tapahtunut, mutta juuri siksi täytyy uskoa, mitä ihmiset kertovat, jos se nyt ei ole mitään aivan tolkuttoman epäuskottavaa. Muutenhan keskustelussa ei ole mitään järkeä! Ja konkreettisista tarinoista riippumatta tässä ketjussa on ollut aiheena keskustella isovanhemmista, jotka käyttäytyvät rajattomasti ja ilkeästi VAIKKA vanhemmat ovat itsenäistyneet ja yrittäneet asiallisesti rajata heitä. Uskot varmaan että sellaisia ON olemassa? Tämä ketju koskee heitä, väärinkohdellut isovanhemmat voivat.perustaa oman ketjunsa (ja kuten sanoin, niitäkin ketjuja täällä näkee harva se päivä. Ja hyvä niin).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin isovanhemmat kuvittelevat, että he ikänsä puolesta voivat "hallita" kaikkea. Todellisuudessa heillä ei ole MITÄÄN sanomista lastenlastensa asioihin. Toki asiaa auttaa, jos lasten vanhempien kanssa on hyvät välit. Mutta jos aletaan päteen, määräileen, haukkuun toisten valintoja, kyseenalaistaan jne... niin siinä sitä sitten ollaan. Vanhemmilta ihmisiltä puuttuu TÄYSIN toisten kunnioittaminen.

Tavallaan olet oikeassa, mutta oleellista tässä on se, että se itsenäistyminen omista vanhemmista pitää ihan oikeasti itse tehdä. Ei niin, että vanhempien seurassa taannutaan lapseksi uudestaan. Se juuri mahdollistaa tuon pätemisen.

Kun vaan on jämäkästi aikuinen eikä anna kohdella itseään lapsena, tuo lapsenlapsi-ongelma ratkeaa vähän itsestään. Ja kyllä, tämä on helppo sanoa, itse kipuilin ihan näitä samoja asioita aikoinaan kunnes terapian kautta vasta tajusin koko perhedynamiikan olevan vielä lapsuudenkodin kaltaista, vaikka olin omillani ollut melkein 10v ennenkuin lapset syntyivät.

Ei todellakaan toimi näin mitenkään yleisesti. Juu, on näitä jotka elävät liian kietoutuneena omiin vanhempiinsa, mikä aiheuttaa sitten ongelmia. Mutta paljon on myös näitä, jotka ovat aivan itsenäistyneet, mutta joiden vanhemmat eivät tajua tai hyväksy sitä.

Itsenäistyminen ja tunnetason Itsenäistyminen ovat kaksi eri asiaa. Tottakai on täysin häiriintyneitäkin isovanhempia, mutta valtaosa voisi olla aivan mukavia ja kunnioittavia, jos se itsenäistyminen olisi kunnolla tehty. On se uusi rooli sille ikääntyvälle vanhemmallekin alkaa kohdella omaa lastaan täysin aikuisena.

Kyllä minä tarkoitin juuri sitä emotionaalista itsenäistymistä. Aikuinen lapsi on voinut sen käydä läpi omalta osaltaan mutta hänen vanhempansa ei. Se on myös sen vanhemman vastuulla opetella hyväksymään oman lapsen aikuistuminen.

Se on molempien vastuulla.

Ja oikeasti, niihin vanhempiin tulisi oppia suhtautumaan kuin keneen tahansa itselle läheiseen aikuiseen. Vasta silloin on oikeasti ja aidosti irti. Ja se tarkoittaa, ettei oleteta heiltä esim jatkuvasti palveluksia, neuvoja ja mitä milloinkin. Ainakaan ilman vastavuoroisuutta.

Täälläkin näkee näitä avauksia, missä aikuiset ihmiset pokkana väittävät oman lapsen olevan aina tärkeintä ja menevän kaiken edelle. Myös aikuisena siis. Ei se niin voi mennä, vaan pitää olla aidosti itsenäinen aikuinen joka tavalla ja antaa niiden omien vanhempienkin elää omanlaista ja omannäköistä elämää ilman että aikuiset lapset jatkuvasti mankuvat jotain.

Ei tässä ketjussa ole puhuttu tilanteista, joissa isovanhemmilta on manguttu apua ja sitten valitettu avun laadusta tai isovanhempien rajattomuudesta. Se on eri ketjun aihe ja niitäkin ketjuja täällä näkee, joissa isovanhemmat valittavat lastensa tuollaisesta käytöksestä.

Luulen, että suurin osa näistä jotka täällä kertovat hankalista isovanhemmista olisivat aivan onnellisia ilman mitään hoito, tai taloudellista apua heiltä. Esim. minä olen vähentänyt roimasti kanssakäymistä toisen vanhempani kanssa, en tämän ketjun aiheiden takia vaan muiden syiden, eikä tulisi mieleenikään pyytää häneltä yhtään mitään. Tietenkään.

Monilla vastaajilla tuntuu olevan mielessä kuva, jossa hemmotellut lapset vaativat isovanhemmilta kaikkea ja samalöa valittavat ja uhkailevat tapaamisten rajoittamisella. Vaikka täällä on jo valtavasti viestejä jotka kertoo ihan toista tarinaa. Siltä rajattomalta mummolta/vaarilta ei todellakaan pyydellä mitään apua, kun ongelma on siinä miten saisi hänet pysymään kauempana ja olemaan väkisin tuputtamatta 'apua".

Me emme lopulta voi tietää millaisia taustoja täällä ihmisillä on ja miksi he ovat ajautuneet ongelmiin vanhempiensa kanssa joko lasten syntymän myötä tai aiemmin. On varmasti paljon oikeasti sellaisia, että vanhemmilla on vähintäänkin narsistisia piirteitä ja omia traumoja ehkä, joita puretaan lapsiin ja lapsenlapsiin. Ja kaikenlaisia jääriä, jotka eivät osaa päästää irti lapsistaan. Mutta näitäkin on nähty, jotka muka-aikuistuvat, eli asuvat joo omillaan, ja ehkä jopa tienataan omat rahat, mutta silti haetaan sitä vanhemman neuvoa ja hyväksyntää ja siunausta milloin millekin. Mennään vanhemman kotiin kuin omaan, koetaan oikeaksi puuttua vanhemman parisuhteeseen ja whatever.

Sitten kun niitä lapsia tulee, voidaan olla vielä aivan kummallisissa rooleissa. Isovanhempi näkee lapsensa ikuisena lapsena ja yhtäkkiä se aikuinen lapsi haluaakin olla "itsenäinen". Paljon helpompaa olisi, jos ei ryhdyttäisi vanhemmiksi ennenkuin on saatu välit omiin vanhempiin selvitettyä. Joko niin, että ollaan tosiaan niitä tasavertaisia aikuisia tai vaikka poikki välit, jos oikein inhottava tapaus kyseessä. Ei jätettäisi lapsia sukupolvien kipuilun keskelle.

Emme tietenkään voi tietää mitä kullekin on täsmälleen tapahtunut, mutta juuri siksi täytyy uskoa, mitä ihmiset kertovat, jos se nyt ei ole mitään aivan tolkuttoman epäuskottavaa. Muutenhan keskustelussa ei ole mitään järkeä! Ja konkreettisista tarinoista riippumatta tässä ketjussa on ollut aiheena keskustella isovanhemmista, jotka käyttäytyvät rajattomasti ja ilkeästi VAIKKA vanhemmat ovat itsenäistyneet ja yrittäneet asiallisesti rajata heitä. Uskot varmaan että sellaisia ON olemassa? Tämä ketju koskee heitä, väärinkohdellut isovanhemmat voivat.perustaa oman ketjunsa (ja kuten sanoin, niitäkin ketjuja täällä näkee harva se päivä. Ja hyvä niin).

No itse asiassa ketju lähti siitä, että ihmeteltiin miksi lehdissä on kirjoiteltu näitä isovanhempien näkökulmasta epäreilusta välien katkaisemisista. Sitten ihmiset ovat kertoneet tarinoitaan, osa aika karuja, osa ehkä enemmän sellaista pikku nokittelua, johon auttaisi suora tiukka rajojen vetäminen ja kaikkea siltä väliltä. Mutta kuten jo aloituksessa sanottiin, näissä on aina kaksi puolta, eikä kategorisesti voida leimata ongelmaisia lapsi-vanhempi suhteita mistään tietystä syystä johtuvaksi tai enemmän toisesta osapuolesta riippuvaisiksi.