Taapero, joka ei saa kontrolloimattomia itkupotkuraivareita, ei ole normaali!

Vierailija kirjoitti:

Lapsi, joka ei saa itkuraivareita ja tottelee jo ensimmäisestä kehotuksesta, on usein väkivaltaisen perheen lapsi.

Olin itse sellainen. Oma tahto olisi voinut viedä hengen tai johti ainakin vakaviin pahoinpitelyihin.

Joka kerta, kun näen tällaisen liian kiltin lapsen, niin sydämeeni sattuu.

Suurin osa liian kilteistä lapsisita tulee perheistä, joissa on loogiset ja ennakoitavat vanhemmat. Lapsi tietää, että tapahtui mitä tahansa, vanhemmat pysyvät "linjassa". Lapsen maailma on helppo, koska hänen ei tarvitse päättää eikä pohtia, miten käy. Jostain kummallisesta syystä lastaan hyvin lukevat vanhemmat eivät koe itkupotkuraivareita, koska he osaavat ennakoida tilanteen ja toimia jo ennen karjumista.

Lapsi voi myös oppia vanhempiensa käytöstavoista ja temperamentista. Jos vanhemmat kuuntelee ja huomioi lapsen, eikä itsekkään riehu ja karju, niin lapsikin oppii rauhallisemman tavan ilmaista itseään.

Lasta kun voi kasvattaa monella tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Lapsi voi myös oppia vanhempiensa käytöstavoista ja temperamentista. Jos vanhemmat kuuntelee ja huomioi lapsen, eikä itsekkään riehu ja karju, niin lapsikin oppii rauhallisemman tavan ilmaista itseään.

Lasta kun voi kasvattaa monella tavalla.

Yritätkö nyt selittää mustan valkoiseksi. Kyllä ne rauhalliset ja tottelevaiset lapset pelkäävät.841

Vierailija kirjoitti:

Lapsi, joka ei saa itkuraivareita ja tottelee jo ensimmäisestä kehotuksesta, on usein väkivaltaisen perheen lapsi.

Olin itse sellainen. Oma tahto olisi voinut viedä hengen tai johti ainakin vakaviin pahoinpitelyihin.

Joka kerta, kun näen tällaisen liian kiltin lapsen, niin sydämeeni sattuu.

Apua! En ollut ajatellut, että ystäväni ehkä pahounpitelee lastaan. Julkisilla paikoilla hellittelee ja höpöttelee lapselleen ylikorostetun paljon. Kotona tilanne on ilmeisesti toinen. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi voi myös oppia vanhempiensa käytöstavoista ja temperamentista. Jos vanhemmat kuuntelee ja huomioi lapsen, eikä itsekkään riehu ja karju, niin lapsikin oppii rauhallisemman tavan ilmaista itseään.

Lasta kun voi kasvattaa monella tavalla.

Yritätkö nyt selittää mustan valkoiseksi. Kyllä ne rauhalliset ja tottelevaiset lapset pelkäävät.841

Eli meillä aika moni lääkäri on lapsena kokenut paljon pahoinpitelyjä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi voi myös oppia vanhempiensa käytöstavoista ja temperamentista. Jos vanhemmat kuuntelee ja huomioi lapsen, eikä itsekkään riehu ja karju, niin lapsikin oppii rauhallisemman tavan ilmaista itseään.

Lasta kun voi kasvattaa monella tavalla.

Yritätkö nyt selittää mustan valkoiseksi. Kyllä ne rauhalliset ja tottelevaiset lapset pelkäävät.841

Ei vaan kokevat olonsa turvalliseksi. Heidän ei tarvitse karjua tuskastumistsan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi voi myös oppia vanhempiensa käytöstavoista ja temperamentista. Jos vanhemmat kuuntelee ja huomioi lapsen, eikä itsekkään riehu ja karju, niin lapsikin oppii rauhallisemman tavan ilmaista itseään.

Lasta kun voi kasvattaa monella tavalla.

Yritätkö nyt selittää mustan valkoiseksi. Kyllä ne rauhalliset ja tottelevaiset lapset pelkäävät.841

Eli meillä aika moni lääkäri on lapsena kokenut paljon pahoinpitelyjä?

Ovatko kaikki lääkärit olleet lapsina rauhallisia?

Itkupotkuraivareiden aikana on vain katsottava, ettei lapsi satuta itseään. Meidän lapset ei ole itkupotkuraivonneet ja he ovat menossa korkeakouluihin :)

Kyse on varmaan siitå, väkivallalla alistetut eivät uskalla heittäytyä kontrolloimattoman raivon valtaan. Siksi eivät saa itkupotkuraivareita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi, joka ei saa itkuraivareita ja tottelee jo ensimmäisestä kehotuksesta, on usein väkivaltaisen perheen lapsi.

Olin itse sellainen. Oma tahto olisi voinut viedä hengen tai johti ainakin vakaviin pahoinpitelyihin.

Joka kerta, kun näen tällaisen liian kiltin lapsen, niin sydämeeni sattuu.

Suurin osa liian kilteistä lapsisita tulee perheistä, joissa on loogiset ja ennakoitavat vanhemmat. Lapsi tietää, että tapahtui mitä tahansa, vanhemmat pysyvät "linjassa". Lapsen maailma on helppo, koska hänen ei tarvitse päättää eikä pohtia, miten käy. Jostain kummallisesta syystä lastaan hyvin lukevat vanhemmat eivät koe itkupotkuraivareita, koska he osaavat ennakoida tilanteen ja toimia jo ennen karjumista.

Lisätään tähän vielä, että sitten kun lasta alkaa harmittamaan, niin sekin otetaan vastaan, eikä tukahduteta, että tunne olisi väärä. Aikuisillakin kasvaa joskus k yrpä otsaan, samaten lapsilla on känkkäränkkä joskus käymässä. Tarkoitan siis, että lapselle kuuluu myös ne epäonnistumiset ja pettymykset elämään. Toisille se kokemus tulee voimakkaampana reaktiona kuin toisilla. Ja kun se reaktio tulee voimakkaasti, niin se vaatii aikuiselta kylmää päätä ja ratkaisukeinoja tilanteen rauhoittumiseen.

Täällä joku sanoi, että raivokohtauksen aikana pitää ottaa syliin. Meillä tilanne menee nopeammin ohi sillä, että lapsi poistuu itse tilasta toiseen istumaan jonnekkin hetkeksi yksin. Sitten vasta mulla on lupa koskea häneen ja antaa sen halauksen. Jos pitäisin väkisin sylissä, niin se menisi varmasti vielä suuremmaksi raivoamiseksi, revittäisiin, purtaisiin, lyötäisiin. Joskus lapsi löi päätään lattiaan kiukkukohtauksen aikana. Laitoin siinä vaiheessa käden pään ja lattian väliin ja "ihmettelin" vain lapselle, että eikö tuo satu tosi paljon. Parin kerran jälkeen sekin loppui, koska lapsi varmaan huomasi itsekkin, että se sattuu, eikä se helpota oloa. Tottakai täysin kontrolloimatonta lapsen käytöstä pitää rajoittaa kiinnipidolla, ettei tapahdu isompia vahinkoja. Mutta joskus on ihan hyvä ehkä antaa sen lapsen hakea oma purkauskeinonsa, jos se vain on mahdollista. Eikä tässä ole oikeita ratkaisuja, jokainen vanhempi tietää parhaiten itse oman lapsensa.

Meillä isot itkupotkuraivarit on alkanut 1-v ja laps nyt 3,5 -v eikä loppua näy. Niitä tulee muutama tunnissa ja menee alle 10 min ohi. Nykysin kannan lapsen toiseen huoneeseen rauhottumaan, jos meinaa rikkoa paikkoja. On temperamenttinen ja helposti tulistuvaa sorttia.

Vierailija kirjoitti:

Kyse on varmaan siitå, väkivallalla alistetut eivät uskalla heittäytyä kontrolloimattoman raivon valtaan. Siksi eivät saa itkupotkuraivareita.

Miksi päiväkodissa helposti yritetään leimata tempperamenttinen lapsi erityislapseksi. Esimerkiksi ihailemani Martina Aitolehti on erittäin temperamenttinen tahtonainen aikuisenaki ja juuri siksi menestynyt elämässään ja voinut tehdä juuri, mitä itse haluaa. Ja on tyytyväinen elämäänsä ja itseensä.

Minä olen ylpeä temperamettisesta tyttärestäni, joka ei aina miellytä muita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyse on varmaan siitå, väkivallalla alistetut eivät uskalla heittäytyä kontrolloimattoman raivon valtaan. Siksi eivät saa itkupotkuraivareita.

Miksi päiväkodissa helposti yritetään leimata tempperamenttinen lapsi erityislapseksi. Esimerkiksi ihailemani Martina Aitolehti on erittäin temperamenttinen tahtonainen aikuisenaki ja juuri siksi menestynyt elämässään ja voinut tehdä juuri, mitä itse haluaa. Ja on tyytyväinen elämäänsä ja itseensä.

Minä olen ylpeä temperamettisesta tyttärestäni, joka ei aina miellytä muita.

Sehän on tärkejntä, että saa tehdä itse mitä haluaa, vaikka ympärillä olevat saisivat välillä ottaa näitä raivareita vastaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jaa. Mun esikoinen ei saanut koskaan tuollaisia raivareita. Ehkä pukemisesta talvella pari kertaa. Muistan miten säikähdin kun toka lapsi sai ekan raivarin, koska en ollut tottunut niihin. Ihan normaali tuosta esikoisesta tuli, nyt jo aikuinen.

Tahdoton reppana luuseri.

Olipa ilkeästi sanottu. Kutennsanottu, hän on nykyään normaali ja pärjäävä aikuinen. Kiltti ollut kyllä aina.

Mitä saavuttaa ihminen, joka ei ilmaise itseään? Ihan uteliaisuuttani kysyn?

Mää oon aina ollut rauhallinen, mutta kyllä mää itseäni kykenen ilmaisemaan enkä todellakaan ole mikään kynnysmatto. Mää vaan ilmaisen itseäni rauhallisesti mutta jämäkästi. Harvemmin huutamalla mitään saavuttaa. En tiä miten tahtoni taaperona ilmaisin, mutta en kuulemma pahemmin raivateita saanut. Teininä ei ollut mitään ovien paiskomista eikä kapinointia koska en mää kokenut (ainakaan muista) mitään suuria tunnekuohuja ja jos olinkin jostain asiasta vanhempieni kanssa eri mieltä niin yleensä asiat keskusteltiin läpi. Mulla on kyllä myös hyvin rauhalliset vanhemmat että ehkä silläkin on ollut vaikutuksensa. Nyt on naimisissa rauhallisen miehen kanssa ja meillä ei ikinä huudeta. Elämä on ihanaa.

Minusta rauhallinen ja järkevä lapsi on paras. Impulssikontrolli on hallinnassa monella lapsenakin.

Kerran skanssi parkkipaikalls yksi lapsi raivosi ja huusi pää punaisena vanhemmilleen 10-15 minuuttia. Mietin, että onkohan tuo enää normaalia. Oli 3-4 vuoden ikäinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on pitkä ja vaikea uhmäikä ja raivareita paljon, loppuelämä on helpompaa.

Hassu juttu. Mä muistan saaneeni lapsena tosi paljon raivareita, esimerkiksi lyöneeni ja potkineeni vanhempiani ihan vielä kouluiässäkin, vaikka heillä todellakin oli auktoriteettia. Olen aina ajatellut nolona, että olin jotenkin vähän jälkeenjäänyt lapsi...

Nyt kun mietin, niin elämä on mennyt helvetin hyvin. En ole ollut masentunut, en itsetuhoinen, en yli- enkä alipainoinen, en ole lyönyt opiskelua tai töitä läskiksi, mutten myöskään ole saanut burn outia, en ole miellyttänyt muita tärkeissä päätöksissä, en ole ollut uskoton, olen osannut jättää ja olen kestänyt jätetyksi tulon. Sokerina pohjalla olen osannut rakastaa lapsiani, vaikka nämä ovat välillä koetelleet.

Kyllä munkin elämä on hyvin mennyt vaikken lapsena vanhemmilleni raivonnutkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun omien lapsuudenkokemusten mukaan mun täytyy olla täysin samaa mieltä.

Mun vanhemmat lannisti mun omaa tahtoa ja kiukuttelua hakkaamalla mua. Siihen loppui mun kiukuttelu, pelkäsin vanhempiani niin paljon, en uskaltanut kiukutella.

Mutta aloin voida niin pahoin että aloin sytytellä pieniä tulipaloja. Joten mun vanhemmat hakkas mua lisää. Siihen loppui tulipalojen sytyttely, en uskaltanut tehdä enää mitään.

Siihen loppui multa myös oma tahtominen, oma ilmaisu, oma kaikki. Lannistuin täysin ja pysyvästi, myönnyin kaikkeen, aloin vain odottaa että pääsisin heistä eroon. He eivät olleet vanhempiani, he olivat vanginvartijoitani. Elämäni ensimmäiset 18 vuotta en ollut lapsuudenkodissa vaan vankilassa.

Mun vanhemmat sitten ylpeilivät tuttavilleen että heidän lapsensa on hurjan kiltti ja että he ovat todella hyviä lastenkasvattajia.  Ja kun aikuistuttuani häivyin kauas ja katkaisin heihin välit niin he ajattelivat sen johtuvan siitä että mulla on jokin vialla, olen sairastunut, masentunut, tms. "Hyvä lapsuus sillä oli, voi kauheaa kun se nyt aikuistuttuaan noin sairastui, miksei se anna meidän auttaa sitä?" Uskoiko ne todella noita juttujansa, saattoiko ne todella olla niin pihalla? No ihan sama mitä uskovat, kunhan mun ei enää koskaan tarvitse nähdä niitä.

Nyt mulla on aikuisena takana hieman vankilaa, hieman mielisairaalaa ja vuosia terapiaa. Vieläkään multa ei ole löytynyt omaa tahtoa, omaa ilmaisua, omia mielihaluja, omaa mitään. Kaikki mun sisäinen elämä taisi kuolla tai ainakin pysyvästi hautautua traumaröykkiöiden alle. En päässyt sieltä lapsuudenvankilasta pois elävänä, se vankeus olikin kuolem antuomio.

On mun sisällä jotain: murh anhimoa. Ei vain vanhempiani kohtaan vaan kaikkia ihmisiä kohtaan. Kun pahoinpitelette ja pelottelette ihmistä tarpeeksi niin hän ei voi muuta kuin puolustautua agressiolla ja jos hänellä ei ole muuta kanavaa tai ilmaisutapaa tuoda sitä agressiota ulos niin se tulee sitten lopulta ulos murh anhimona.

En ymmärrä miksi muut palstalaiset alapeukuttavat aloitusta eivätkä yläpeukuta. Onko teillä ollut oikeasti todella hyvä lapsuus vai oletteko vain aivan täysin sokeita niinkuin mun vanhemmat?

Omista persoonallisuus häiriöistä ei pitäisi syytellä muita, edes se kasvatus ei aiheuta yksinään näitä, hakeudu terapiaan, ehkä susta vielä ihminen saadaan...

Kyllä vaan voi aiheuttaa kasvtuksella lapselle myöhemmin kehittyvän persoonallisuushäiriön. Itseasiassa persoonallisuushäiriöt pohjaavat juurikin lapsuuden ja nuoruuden aikaisiin kokemuksiin, jolloin persoonan ja minäkuvan kehitys on vielä kesken.

Vierailija kirjoitti:

Jos on pitkä ja vaikea uhmäikä ja raivareita paljon, loppuelämä on helpompaa.

Kyllä ja ei. Tässä väitteensä on perää mikäli uhma kohdataan lapsenikätason mukaan ja käsitellään. Tokikaan jok'istä raivaria ei normaali aikuinen ehdi tai pysty inhimillisyyttä kohtaamaan, mutta mikäli suurimman osan saa sanoitettua niin tämä kyllä helpottaa lapsen kehitystä ja myöhempää ikää hyvin :)

Vierailija kirjoitti:

Joopajoo.

Tempperamenteissa on eroa.

Väitteesi on yhtä tosi kuin se, että väittäisin kaikkien murkkuikäisten paiskovan joskus ovia. Jos ei paisko, niin vikaa on varmasti.

Mua melkein nauratti, kun sossut esittivät saavansa mun teinin kuriin. Tytöllä oli sellainen temperamentti, että harvoin näkee. "Minä itte" esim. polki jo pikkuisena taaperona jalkaa niin vimmatusti, kun ei saanut tahtoaan läpi jossain pikkuasiassa. No annoin sossujen koittaa, ja vituiksihan se meni. Hukkasivat lapseni, ja sanoin kokeilun poikki oikeuden ja poliisin avulla, kun tajusin, että itsekin olen parempi kasvattaja kovapäiselle lapselleni.

Vierailija kirjoitti:

Lapsi, joka ei saa itkuraivareita ja tottelee jo ensimmäisestä kehotuksesta, on usein väkivaltaisen perheen lapsi.

Olin itse sellainen. Oma tahto olisi voinut viedä hengen tai johti ainakin vakaviin pahoinpitelyihin.

Joka kerta, kun näen tällaisen liian kiltin lapsen, niin sydämeeni sattuu.

Täällä toinen.

Mun isä ilkkuu vielä vanhanakin, kuinka kiltti lapsi/teini olin. Oikeasti en ollut. Olin vain viisas. Tajusin muutamasta ilkeästä selkäsaunasta, että on parempi olla hiljaa ja vetäytyä omiin oloihin. Nyt kostan oikein korkojen kera, kun ovat vanhoja: en puhu niille mitään, en käy kylässä enkä vaan välitä. Kun yrittävät ottaa huonoa käytöstäni puheeksi, vaikenen. Välimme ovat todella oudot, ulkokultaiset. En tee elämälläni mitään, millä voisivat kehuskella omaa erinomaisuuttaan (kasvattajina tai vanhempina) ulkopuolisille. Alisuorittamiseni tuntuu olevan isälleni pahin paikka.