Lue keskustelun säännöt.
Taapero, joka ei saa kontrolloimattomia itkupotkuraivareita, ei ole normaali!
19.06.2019 |
Jokaiselta lapselta on löydyttävä oma tahto ja sen ilmaisu. Ja tuon ikäinen ei kykene järkikeskusteluun. Niinpä hän ilmaisee tahtonsa muuten.
Ystäväni on ylpeä lapsestaan, joka näitä itkupotkiksia ei koskaan saa, vaan myöntyy melko helposti kaikkeen. Meitä normaalien lapsien äitejä hän katsoo kieroon raivareita seuratessaan. Ei tajua että hänen lapsessaan on jotain vialla. Ugh olen puhunut!
Kommentit (120)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jaa. Mun esikoinen ei saanut koskaan tuollaisia raivareita. Ehkä pukemisesta talvella pari kertaa. Muistan miten säikähdin kun toka lapsi sai ekan raivarin, koska en ollut tottunut niihin. Ihan normaali tuosta esikoisesta tuli, nyt jo aikuinen.
Tahdoton reppana luuseri.
Olipa ilkeästi sanottu. Kutennsanottu, hän on nykyään normaali ja pärjäävä aikuinen. Kiltti ollut kyllä aina.
Mitä saavuttaa ihminen, joka ei ilmaise itseään? Ihan uteliaisuuttani kysyn?
Minkä takia luulet, että ainoa tapa ilmaista itseään on raivarit? Ihan uteliaisuuttani kysyn?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on vain yksi lapsi. Hänen uhmakautensa alle kouluikäisenä olivat todella kestokykyä koettelevia. Silloin ajattelin, että mitähän se murrosikä tuo tullessaan. Loppujenlopuksi jotakin naljailua ja pari kertaa oven paiskomista i koettiin.
Ei meillä kyllä mitään jäähyjä harrastettu. Päinvastoin. Rauhoitin raivoavan lapsen pitämällä häntä sylissä. Isänsä seurassa ei kovin hirveitä pultteja koskaan vetänytkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jaa. Mun esikoinen ei saanut koskaan tuollaisia raivareita. Ehkä pukemisesta talvella pari kertaa. Muistan miten säikähdin kun toka lapsi sai ekan raivarin, koska en ollut tottunut niihin. Ihan normaali tuosta esikoisesta tuli, nyt jo aikuinen.
Tahdoton reppana luuseri.
Olipa ilkeästi sanottu. Kutennsanottu, hän on nykyään normaali ja pärjäävä aikuinen. Kiltti ollut kyllä aina.
Mitä saavuttaa ihminen, joka ei ilmaise itseään? Ihan uteliaisuuttani kysyn?
Minkä takia luulet, että ainoa tapa ilmaista itseään on raivarit? Ihan uteliaisuuttani kysyn?
Taaperoilla on. Ystäväni lapsi kuuntelee äitinsä lässytystä ja lapsi korkeintaan väittää vähän vastaan. Sitten taas halitaan että ällöttää. ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jaa. Mun esikoinen ei saanut koskaan tuollaisia raivareita. Ehkä pukemisesta talvella pari kertaa. Muistan miten säikähdin kun toka lapsi sai ekan raivarin, koska en ollut tottunut niihin. Ihan normaali tuosta esikoisesta tuli, nyt jo aikuinen.
Tahdoton reppana luuseri.
Olipa ilkeästi sanottu. Kutennsanottu, hän on nykyään normaali ja pärjäävä aikuinen. Kiltti ollut kyllä aina.
Mitä saavuttaa ihminen, joka ei ilmaise itseään? Ihan uteliaisuuttani kysyn?
Minkä takia luulet, että ainoa tapa ilmaista itseään on raivarit? Ihan uteliaisuuttani kysyn?
Taaperoilla on. Ystäväni lapsi kuuntelee äitinsä lässytystä ja lapsi korkeintaan väittää vähän vastaan. Sitten taas halitaan että ällöttää. ap
Niin puhuminenhan ei ole itsensä ilmaisua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jaa. Mun esikoinen ei saanut koskaan tuollaisia raivareita. Ehkä pukemisesta talvella pari kertaa. Muistan miten säikähdin kun toka lapsi sai ekan raivarin, koska en ollut tottunut niihin. Ihan normaali tuosta esikoisesta tuli, nyt jo aikuinen.
Tahdoton reppana luuseri.
Olipa ilkeästi sanottu. Kutennsanottu, hän on nykyään normaali ja pärjäävä aikuinen. Kiltti ollut kyllä aina.
Mitä saavuttaa ihminen, joka ei ilmaise itseään? Ihan uteliaisuuttani kysyn?
Minkä takia luulet, että ainoa tapa ilmaista itseään on raivarit? Ihan uteliaisuuttani kysyn?
Taaperoilla on. Ystäväni lapsi kuuntelee äitinsä lässytystä ja lapsi korkeintaan väittää vähän vastaan. Sitten taas halitaan että ällöttää. ap
Niin puhuminenhan ei ole itsensä ilmaisua.
Ei se osaa vielä kunnolla puhua. Puistaa päätään tai nyökkää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun omien lapsuudenkokemusten mukaan mun täytyy olla täysin samaa mieltä.
Mun vanhemmat lannisti mun omaa tahtoa ja kiukuttelua hakkaamalla mua. Siihen loppui mun kiukuttelu, pelkäsin vanhempiani niin paljon, en uskaltanut kiukutella.
Mutta aloin voida niin pahoin että aloin sytytellä pieniä tulipaloja. Joten mun vanhemmat hakkas mua lisää. Siihen loppui tulipalojen sytyttely, en uskaltanut tehdä enää mitään.
Siihen loppui multa myös oma tahtominen, oma ilmaisu, oma kaikki. Lannistuin täysin ja pysyvästi, myönnyin kaikkeen, aloin vain odottaa että pääsisin heistä eroon. He eivät olleet vanhempiani, he olivat vanginvartijoitani. Elämäni ensimmäiset 18 vuotta en ollut lapsuudenkodissa vaan vankilassa.
Mun vanhemmat sitten ylpeilivät tuttavilleen että heidän lapsensa on hurjan kiltti ja että he ovat todella hyviä lastenkasvattajia. Ja kun aikuistuttuani häivyin kauas ja katkaisin heihin välit niin he ajattelivat sen johtuvan siitä että mulla on jokin vialla, olen sairastunut, masentunut, tms. "Hyvä lapsuus sillä oli, voi kauheaa kun se nyt aikuistuttuaan noin sairastui, miksei se anna meidän auttaa sitä?" Uskoiko ne todella noita juttujansa, saattoiko ne todella olla niin pihalla? No ihan sama mitä uskovat, kunhan mun ei enää koskaan tarvitse nähdä niitä.
Nyt mulla on aikuisena takana hieman vankilaa, hieman mielisairaalaa ja vuosia terapiaa. Vieläkään multa ei ole löytynyt omaa tahtoa, omaa ilmaisua, omia mielihaluja, omaa mitään. Kaikki mun sisäinen elämä taisi kuolla tai ainakin pysyvästi hautautua traumaröykkiöiden alle. En päässyt sieltä lapsuudenvankilasta pois elävänä, se vankeus olikin kuolem antuomio.
On mun sisällä jotain: murh anhimoa. Ei vain vanhempiani kohtaan vaan kaikkia ihmisiä kohtaan. Kun pahoinpitelette ja pelottelette ihmistä tarpeeksi niin hän ei voi muuta kuin puolustautua agressiolla ja jos hänellä ei ole muuta kanavaa tai ilmaisutapaa tuoda sitä agressiota ulos niin se tulee sitten lopulta ulos murh anhimona.
En ymmärrä miksi muut palstalaiset alapeukuttavat aloitusta eivätkä yläpeukuta. Onko teillä ollut oikeasti todella hyvä lapsuus vai oletteko vain aivan täysin sokeita niinkuin mun vanhemmat?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jaa. Mun esikoinen ei saanut koskaan tuollaisia raivareita. Ehkä pukemisesta talvella pari kertaa. Muistan miten säikähdin kun toka lapsi sai ekan raivarin, koska en ollut tottunut niihin. Ihan normaali tuosta esikoisesta tuli, nyt jo aikuinen.
Tahdoton reppana luuseri.
Olipa ilkeästi sanottu. Kutennsanottu, hän on nykyään normaali ja pärjäävä aikuinen. Kiltti ollut kyllä aina.
Mitä saavuttaa ihminen, joka ei ilmaise itseään? Ihan uteliaisuuttani kysyn?
Minkä takia luulet, että ainoa tapa ilmaista itseään on raivarit? Ihan uteliaisuuttani kysyn?
Taaperoilla on. Ystäväni lapsi kuuntelee äitinsä lässytystä ja lapsi korkeintaan väittää vähän vastaan. Sitten taas halitaan että ällöttää. ap
Niin puhuminenhan ei ole itsensä ilmaisua.
Ei se osaa vielä kunnolla puhua. Puistaa päätään tai nyökkää.
Niin kommunikointihan ei ole itsensä ilmaisua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun omien lapsuudenkokemusten mukaan mun täytyy olla täysin samaa mieltä.
Mun vanhemmat lannisti mun omaa tahtoa ja kiukuttelua hakkaamalla mua. Siihen loppui mun kiukuttelu, pelkäsin vanhempiani niin paljon, en uskaltanut kiukutella.
Mutta aloin voida niin pahoin että aloin sytytellä pieniä tulipaloja. Joten mun vanhemmat hakkas mua lisää. Siihen loppui tulipalojen sytyttely, en uskaltanut tehdä enää mitään.
Siihen loppui multa myös oma tahtominen, oma ilmaisu, oma kaikki. Lannistuin täysin ja pysyvästi, myönnyin kaikkeen, aloin vain odottaa että pääsisin heistä eroon. He eivät olleet vanhempiani, he olivat vanginvartijoitani. Elämäni ensimmäiset 18 vuotta en ollut lapsuudenkodissa vaan vankilassa.
Mun vanhemmat sitten ylpeilivät tuttavilleen että heidän lapsensa on hurjan kiltti ja että he ovat todella hyviä lastenkasvattajia. Ja kun aikuistuttuani häivyin kauas ja katkaisin heihin välit niin he ajattelivat sen johtuvan siitä että mulla on jokin vialla, olen sairastunut, masentunut, tms. "Hyvä lapsuus sillä oli, voi kauheaa kun se nyt aikuistuttuaan noin sairastui, miksei se anna meidän auttaa sitä?" Uskoiko ne todella noita juttujansa, saattoiko ne todella olla niin pihalla? No ihan sama mitä uskovat, kunhan mun ei enää koskaan tarvitse nähdä niitä.
Nyt mulla on aikuisena takana hieman vankilaa, hieman mielisairaalaa ja vuosia terapiaa. Vieläkään multa ei ole löytynyt omaa tahtoa, omaa ilmaisua, omia mielihaluja, omaa mitään. Kaikki mun sisäinen elämä taisi kuolla tai ainakin pysyvästi hautautua traumaröykkiöiden alle. En päässyt sieltä lapsuudenvankilasta pois elävänä, se vankeus olikin kuolem antuomio.
On mun sisällä jotain: murh anhimoa. Ei vain vanhempiani kohtaan vaan kaikkia ihmisiä kohtaan. Kun pahoinpitelette ja pelottelette ihmistä tarpeeksi niin hän ei voi muuta kuin puolustautua agressiolla ja jos hänellä ei ole muuta kanavaa tai ilmaisutapaa tuoda sitä agressiota ulos niin se tulee sitten lopulta ulos murh anhimona.
En ymmärrä miksi muut palstalaiset alapeukuttavat aloitusta eivätkä yläpeukuta. Onko teillä ollut oikeasti todella hyvä lapsuus vai oletteko vain aivan täysin sokeita niinkuin mun vanhemmat?
Koska kaikki normaalit lapset ei saa itkupotkuraivareita.
Jotkut saattaa vaan sanoa, että "ei" ja kuitenkin toimii niinkuin pyydetään.
Jotkut saattaa kädet puuskassa mököttää ja kieltäytyä yhteistyöstä.
Jotkut saattaa heittäytyä lattialle ihan velttoina ja olla sanomatta mitään.
Ja sitten jotkut saa kauheita raivareita. Silti ihan jokainen noista voi olla normaali.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ruispala kirjoitti:
Eli ystävälläsi on helppo lapsi joka ei huuda ja raivoa? Omasi taas lienee sellainen rasittava kiljukaula? Vika on sinussa, ei ystävässäsi tai hänen lapsessaan. Kasvattaisit lapsesi paremmin.
Ei ole mitään tekemistä kasvatuksen kanssa.
Kyllä on.
Sanoo helpon lapsen vanhempi. Meillä noi raivarit ei lopu millään, vaikka kuinka jäähytän.
Miksi ihmeessä sinä jäähytät lastasi? Oletko aivan sekaisin? Etkö välitä lapsestasi yhtään? Rankaisetko sinä sitä tuolla lailla vain jotta se saisi lisää raivareita jotta sinä saisit rangaista sitä vielä lisää? Vain sairas sadisti tekee noin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä sain kerran lapsena raivarin. Olin aika rauhallinen. Aikuisena olen kyllä miettinyt olenkohan ihan neurotyypillinen.
Vierailija kirjoitti:
Lapsi, joka ei saa itkuraivareita ja tottelee jo ensimmäisestä kehotuksesta, on usein väkivaltaisen perheen lapsi.
Olin itse sellainen. Oma tahto olisi voinut viedä hengen tai johti ainakin vakaviin pahoinpitelyihin.
Joka kerta, kun näen tällaisen liian kiltin lapsen, niin sydämeeni sattuu.
Kyllä! Tämä!
Ap teki tosi hyvän sekä tärkeän aloituksen ja on täysin oikeassa mutta suurin osa kommenteista täällä on kyllä aivan ala-arvoisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eiköhän tähän vaikuta aika moni asia, isoimpana varmasti lapsen temperamentti ja luonne. Tietysti vanhempien käytöksellä on vaikutusta. Kiltti ja rauhallinen lapsi jonka vanhemmat eivät usein kiellä -> ei raivareita. Tulinen ja temperamenttinen lapsi jonka vanhemmat pitävät tiukkaa kuria -> paljon raivareita.
Meillä on todella temperamenttinen lapsi ja tiedän että joskus voisin olla tiukempi, mutta uhmahuudot tulevat niin helposti että valitsen taisteluni tarkkaan enkä ala jankkaamaan siitä kumman jalan sukka on kyseessä.
Vierailija kirjoitti:
Meillä on vain yksi lapsi. Hänen uhmakautensa alle kouluikäisenä olivat todella kestokykyä koettelevia. Silloin ajattelin, että mitähän se murrosikä tuo tullessaan. Loppujenlopuksi jotakin naljailua ja pari kertaa oven paiskomista i koettiin.
Ei meillä kyllä mitään jäähyjä harrastettu. Päinvastoin. Rauhoitin raivoavan lapsen pitämällä häntä sylissä. Isänsä seurassa ei kovin hirveitä pultteja koskaan vetänytkään.
Halasit lasta vaikka hän raivosi? Eihän niin saa tehdä! Sitä tulee rangaista lyönneillä ja se tulee pitää yksin eristyksissä. Siten se oppii ettei pahaa saa tehdä. Jos halaat sitä kun se tekee pahaa niin sehän oppii ihan päinvastoin, oppii että sitä palkitaan kun se tekee pahaa, oppii että pahanteko kannattaa, "mitä enemmän teen pahaa sitä enemmän mua rakastetaan!"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun omien lapsuudenkokemusten mukaan mun täytyy olla täysin samaa mieltä.
Mun vanhemmat lannisti mun omaa tahtoa ja kiukuttelua hakkaamalla mua. Siihen loppui mun kiukuttelu, pelkäsin vanhempiani niin paljon, en uskaltanut kiukutella.
Mutta aloin voida niin pahoin että aloin sytytellä pieniä tulipaloja. Joten mun vanhemmat hakkas mua lisää. Siihen loppui tulipalojen sytyttely, en uskaltanut tehdä enää mitään.
Siihen loppui multa myös oma tahtominen, oma ilmaisu, oma kaikki. Lannistuin täysin ja pysyvästi, myönnyin kaikkeen, aloin vain odottaa että pääsisin heistä eroon. He eivät olleet vanhempiani, he olivat vanginvartijoitani. Elämäni ensimmäiset 18 vuotta en ollut lapsuudenkodissa vaan vankilassa.
Mun vanhemmat sitten ylpeilivät tuttavilleen että heidän lapsensa on hurjan kiltti ja että he ovat todella hyviä lastenkasvattajia. Ja kun aikuistuttuani häivyin kauas ja katkaisin heihin välit niin he ajattelivat sen johtuvan siitä että mulla on jokin vialla, olen sairastunut, masentunut, tms. "Hyvä lapsuus sillä oli, voi kauheaa kun se nyt aikuistuttuaan noin sairastui, miksei se anna meidän auttaa sitä?" Uskoiko ne todella noita juttujansa, saattoiko ne todella olla niin pihalla? No ihan sama mitä uskovat, kunhan mun ei enää koskaan tarvitse nähdä niitä.
Nyt mulla on aikuisena takana hieman vankilaa, hieman mielisairaalaa ja vuosia terapiaa. Vieläkään multa ei ole löytynyt omaa tahtoa, omaa ilmaisua, omia mielihaluja, omaa mitään. Kaikki mun sisäinen elämä taisi kuolla tai ainakin pysyvästi hautautua traumaröykkiöiden alle. En päässyt sieltä lapsuudenvankilasta pois elävänä, se vankeus olikin kuolem antuomio.
On mun sisällä jotain: murh anhimoa. Ei vain vanhempiani kohtaan vaan kaikkia ihmisiä kohtaan. Kun pahoinpitelette ja pelottelette ihmistä tarpeeksi niin hän ei voi muuta kuin puolustautua agressiolla ja jos hänellä ei ole muuta kanavaa tai ilmaisutapaa tuoda sitä agressiota ulos niin se tulee sitten lopulta ulos murh anhimona.
En ymmärrä miksi muut palstalaiset alapeukuttavat aloitusta eivätkä yläpeukuta. Onko teillä ollut oikeasti todella hyvä lapsuus vai oletteko vain aivan täysin sokeita niinkuin mun vanhemmat?
Koska kaikki normaalit lapset ei saa itkupotkuraivareita.
Jotkut saattaa vaan sanoa, että "ei" ja kuitenkin toimii niinkuin pyydetään.
Jotkut saattaa kädet puuskassa mököttää ja kieltäytyä yhteistyöstä.
Jotkut saattaa heittäytyä lattialle ihan velttoina ja olla sanomatta mitään.
Ja sitten jotkut saa kauheita raivareita. Silti ihan jokainen noista voi olla normaali.
Nuo vaihtoehdot eivät ole normaaleja. Jos lapsi vain mököttää kieltäytyen kaikesta tai vain lojuu lattialla sanomatta mitään niin se lapsi on aivan sairas ja se on tuhottu jo ennen itkupotkuraivari-ikää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ruispala kirjoitti:
Eli ystävälläsi on helppo lapsi joka ei huuda ja raivoa? Omasi taas lienee sellainen rasittava kiljukaula? Vika on sinussa, ei ystävässäsi tai hänen lapsessaan. Kasvattaisit lapsesi paremmin.
Ei ole mitään tekemistä kasvatuksen kanssa.
Kyllä on.
Sanoo helpon lapsen vanhempi. Meillä noi raivarit ei lopu millään, vaikka kuinka jäähytän.
Jos se jäähy on rangaistus raivarista niin ei mikään ihme ettei lopu. Ei lapsi ole tuhma kun se raivoaa, vaan se vain kehittyy niinkuin kuuluukin. Jos se jäähy auttaa lasta rauhoittumaan niin sitten ihan jees, mutta muuten suosittelisin jotain rakentavampaa tapaa käsitellä lapsen tunteita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun omien lapsuudenkokemusten mukaan mun täytyy olla täysin samaa mieltä.
Mun vanhemmat lannisti mun omaa tahtoa ja kiukuttelua hakkaamalla mua. Siihen loppui mun kiukuttelu, pelkäsin vanhempiani niin paljon, en uskaltanut kiukutella.
Mutta aloin voida niin pahoin että aloin sytytellä pieniä tulipaloja. Joten mun vanhemmat hakkas mua lisää. Siihen loppui tulipalojen sytyttely, en uskaltanut tehdä enää mitään.
Siihen loppui multa myös oma tahtominen, oma ilmaisu, oma kaikki. Lannistuin täysin ja pysyvästi, myönnyin kaikkeen, aloin vain odottaa että pääsisin heistä eroon. He eivät olleet vanhempiani, he olivat vanginvartijoitani. Elämäni ensimmäiset 18 vuotta en ollut lapsuudenkodissa vaan vankilassa.
Mun vanhemmat sitten ylpeilivät tuttavilleen että heidän lapsensa on hurjan kiltti ja että he ovat todella hyviä lastenkasvattajia. Ja kun aikuistuttuani häivyin kauas ja katkaisin heihin välit niin he ajattelivat sen johtuvan siitä että mulla on jokin vialla, olen sairastunut, masentunut, tms. "Hyvä lapsuus sillä oli, voi kauheaa kun se nyt aikuistuttuaan noin sairastui, miksei se anna meidän auttaa sitä?" Uskoiko ne todella noita juttujansa, saattoiko ne todella olla niin pihalla? No ihan sama mitä uskovat, kunhan mun ei enää koskaan tarvitse nähdä niitä.
Nyt mulla on aikuisena takana hieman vankilaa, hieman mielisairaalaa ja vuosia terapiaa. Vieläkään multa ei ole löytynyt omaa tahtoa, omaa ilmaisua, omia mielihaluja, omaa mitään. Kaikki mun sisäinen elämä taisi kuolla tai ainakin pysyvästi hautautua traumaröykkiöiden alle. En päässyt sieltä lapsuudenvankilasta pois elävänä, se vankeus olikin kuolem antuomio.
On mun sisällä jotain: murh anhimoa. Ei vain vanhempiani kohtaan vaan kaikkia ihmisiä kohtaan. Kun pahoinpitelette ja pelottelette ihmistä tarpeeksi niin hän ei voi muuta kuin puolustautua agressiolla ja jos hänellä ei ole muuta kanavaa tai ilmaisutapaa tuoda sitä agressiota ulos niin se tulee sitten lopulta ulos murh anhimona.
En ymmärrä miksi muut palstalaiset alapeukuttavat aloitusta eivätkä yläpeukuta. Onko teillä ollut oikeasti todella hyvä lapsuus vai oletteko vain aivan täysin sokeita niinkuin mun vanhemmat?
Koska kaikki normaalit lapset ei saa itkupotkuraivareita.
Jotkut saattaa vaan sanoa, että "ei" ja kuitenkin toimii niinkuin pyydetään.
Jotkut saattaa kädet puuskassa mököttää ja kieltäytyä yhteistyöstä.
Jotkut saattaa heittäytyä lattialle ihan velttoina ja olla sanomatta mitään.
Ja sitten jotkut saa kauheita raivareita. Silti ihan jokainen noista voi olla normaali.Nuo vaihtoehdot eivät ole normaaleja. Jos lapsi vain mököttää kieltäytyen kaikesta tai vain lojuu lattialla sanomatta mitään niin se lapsi on aivan sairas ja se on tuhottu jo ennen itkupotkuraivari-ikää.
Heh, jos sä oot tosissas niin sä oot kyllä malliesimerkki ihmisestä jonka kohdalla voi sanoa, että ei voi kauhalla vaatia jos on lusikalla annettu.
Hyvin usein esikoinen on sisaruksista se joka ei saa raivareita pienenä. Hän kasvaa "valokeilassa" ja vanhemmat elävät tämäm ainokaisen tahtiin. Toisen lapsen raivarit ja oman tahdon esiintuominen saattaa säikäyttää...
Mutta siis molemmat on normaalia käytöstä.
Vierailija kirjoitti:
Hyvin usein esikoinen on sisaruksista se joka ei saa raivareita pienenä. Hän kasvaa "valokeilassa" ja vanhemmat elävät tämäm ainokaisen tahtiin. Toisen lapsen raivarit ja oman tahdon esiintuominen saattaa säikäyttää...
Mutta siis molemmat on normaalia käytöstä.
Esikoiset saavat toden totta useammin raivareita, mutta minun nähdäkseni se ei johdu siitä, että esikoisia hemmoteltaisiin, vaan siitä että vanhemmat odottavat heiltä enemmän kuin ehkä ikätasoon nähden olisi viisasta.
Varsinkin, jos sisaruksia on pienellä ikäerolla, odotetaan jo parivuotiaalta alitajuisesti isosisaruksen käytöstä. Uhmakohtauksen tullen esikoiselle sanoitetaan, selitetään, väännetään, jäähytetään, lopulta hiillytään itse.
Sitten vastaavasti kun lapsia alkaa olla 3-4, se parivuotias kuopus vain tyynesti otetaan poikittain kainaloon ja kannetaan pois tekemättä asiasta suurempaa numeroa.
Jos on pitkä ja vaikea uhmäikä ja raivareita paljon, loppuelämä on helpompaa.
Lapsi omaa vaan erilaisen tempperamenttityylin, rauhallisemman? Se ei tarkoita ettei olisi temperamenttia ollenkaan. Kaikilla meillä on omanlaisemme temperamentti. Se on eri asia, että kertomasi perusteella tämä "helpon"lapsen äiti ei itsekään ymmärrä, ettei kyse ole hänen ylivoimaisesta äitiydestään kun lapsi ei kiukuttele. Ymmärrän että tällainen ärsyttää ja voithan aina kaverillesi puolihuolimattomasti ottaa puheeksi eri tempperamenttityylin, kuinka niitä on niin erilaisia ja määräävät ensisijaisen tapamme reagoida asioihin..