Lue keskustelun säännöt.
Taapero, joka ei saa kontrolloimattomia itkupotkuraivareita, ei ole normaali!
19.06.2019 |
Jokaiselta lapselta on löydyttävä oma tahto ja sen ilmaisu. Ja tuon ikäinen ei kykene järkikeskusteluun. Niinpä hän ilmaisee tahtonsa muuten.
Ystäväni on ylpeä lapsestaan, joka näitä itkupotkiksia ei koskaan saa, vaan myöntyy melko helposti kaikkeen. Meitä normaalien lapsien äitejä hän katsoo kieroon raivareita seuratessaan. Ei tajua että hänen lapsessaan on jotain vialla. Ugh olen puhunut!
Kommentit (120)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä on vain yksi lapsi. Hänen uhmakautensa alle kouluikäisenä olivat todella kestokykyä koettelevia. Silloin ajattelin, että mitähän se murrosikä tuo tullessaan. Loppujenlopuksi jotakin naljailua ja pari kertaa oven paiskomista i koettiin.
Ei meillä kyllä mitään jäähyjä harrastettu. Päinvastoin. Rauhoitin raivoavan lapsen pitämällä häntä sylissä. Isänsä seurassa ei kovin hirveitä pultteja koskaan vetänytkään.
Halasit lasta vaikka hän raivosi? Eihän niin saa tehdä! Sitä tulee rangaista lyönneillä ja se tulee pitää yksin eristyksissä. Siten se oppii ettei pahaa saa tehdä. Jos halaat sitä kun se tekee pahaa niin sehän oppii ihan päinvastoin, oppii että sitä palkitaan kun se tekee pahaa, oppii että pahanteko kannattaa, "mitä enemmän teen pahaa sitä enemmän mua rakastetaan!"
Oletko tosissasi?
Raivoavaa lasta ei halata, vaan hänet otetaan syliin suhteellisen tiukkaan otteeseen ja heijataan. Samalla voi lapsen rauhoittuessa vaikka tyynesti kertoa, mitä seuraavaksi tehdään. Taaperon iästä tietysti riippuu, mitä sanotan. Usein riittää, että vain jämäkästi toteaa, että nyt puetaan/syödään/jätetään ostamatta...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joopajoo.
Tempperamenteissa on eroa.
Väitteesi on yhtä tosi kuin se, että väittäisin kaikkien murkkuikäisten paiskovan joskus ovia. Jos ei paisko, niin vikaa on varmasti.
Eikö sitten ole? Lapsi ilman tempperamenttia ei ole normaali.
Temperamentti on jokaisella, niitä on monenlaisia. Itsehillintä opitaan (tai ei opita), mutta temperamentti on synnynnäinen ominaisuus, joka ei muutu.
Fiksun ei tarvitse rähistä ja riehua, ne oppivat katsomalla tomppelien tyrimistä.
Vierailija kirjoitti:
Jos on pitkä ja vaikea uhmäikä ja raivareita paljon, loppuelämä on helpompaa.
Hassu juttu. Mä muistan saaneeni lapsena tosi paljon raivareita, esimerkiksi lyöneeni ja potkineeni vanhempiani ihan vielä kouluiässäkin, vaikka heillä todellakin oli auktoriteettia. Olen aina ajatellut nolona, että olin jotenkin vähän jälkeenjäänyt lapsi...
Nyt kun mietin, niin elämä on mennyt helvetin hyvin. En ole ollut masentunut, en itsetuhoinen, en yli- enkä alipainoinen, en ole lyönyt opiskelua tai töitä läskiksi, mutten myöskään ole saanut burn outia, en ole miellyttänyt muita tärkeissä päätöksissä, en ole ollut uskoton, olen osannut jättää ja olen kestänyt jätetyksi tulon. Sokerina pohjalla olen osannut rakastaa lapsiani, vaikka nämä ovat välillä koetelleet.
Raivarit on normaaleita, mut ihan yhtä normaalia on jos ei saa sellaisia. Tärkeää on, että lapsi osaa edes jotenkin osottaa tunteensa ja _saa tehdä sen. Temperamentiltaan lapset yllättäen ovat kuitenkin hyvin erilaisia, joidenkin tunteet räiskähtelevät ja joiden on tasaisempia.
Mun esikoinen on koko elämänsä aikana tulistunut vain yhden ainoan kerran. Ei koskaan saanut uhmaiässä itkupotkuraivareita vaan tahtojen taistot käytiin sanallisesti. Lapsi oppi puhumaan hyvin nuorena ja on temperamentiltaan rauhallinen. Myös murrosikä sujui tyynen rauhallisesti ja irtiotot kodista olivat fiksuja, esim. kesäopintoja ulkomailla. Fiksu ja tasapainoinen nuori, jonka käytös kerää kiitosta myös ulkopuolisilta.
Meillä on myös toinen samanlainen viilipytty ja yksi vähän tulisempi lapsi. Kaikki he ovat normaaleja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meidän 5-v saa edelleen jatkuvasti rajuja raivareita päivittäin tempperamenttinsa takia. Päiväkodin väki nillittää ja yrittää saada leimattua tytön erityislapseksi.😡
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsi, joka ei saa itkuraivareita ja tottelee jo ensimmäisestä kehotuksesta, on usein väkivaltaisen perheen lapsi.
Olin itse sellainen. Oma tahto olisi voinut viedä hengen tai johti ainakin vakaviin pahoinpitelyihin.
Joka kerta, kun näen tällaisen liian kiltin lapsen, niin sydämeeni sattuu.
Kyllä! Tämä!
Ap teki tosi hyvän sekä tärkeän aloituksen ja on täysin oikeassa mutta suurin osa kommenteista täällä on kyllä aivan ala-arvoisia.
Siis etkö oikeasti usko ihmisiä, jotka kertovat täällä, että heillä on lapsi joka ei juuri koskaan saanut raivareita siitä huolimatta, että he eivät ole väkivaltaisia tai alistavia kasvattajia? Entäs me joilla on sekä raivopäitä että viilipyttyjä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsi, joka ei saa itkuraivareita ja tottelee jo ensimmäisestä kehotuksesta, on usein väkivaltaisen perheen lapsi.
Olin itse sellainen. Oma tahto olisi voinut viedä hengen tai johti ainakin vakaviin pahoinpitelyihin.
Joka kerta, kun näen tällaisen liian kiltin lapsen, niin sydämeeni sattuu.
Kyllä! Tämä!
Ap teki tosi hyvän sekä tärkeän aloituksen ja on täysin oikeassa mutta suurin osa kommenteista täällä on kyllä aivan ala-arvoisia.
Siis etkö oikeasti usko ihmisiä, jotka kertovat täällä, että heillä on lapsi joka ei juuri koskaan saanut raivareita siitä huolimatta, että he eivät ole väkivaltaisia tai alistavia kasvattajia? Entäs me joilla on sekä raivopäitä että viilipyttyjä?
Osaa hakataan osaa ei.
Vierailija kirjoitti:
Jos on pitkä ja vaikea uhmäikä ja raivareita paljon, loppuelämä on helpompaa.
Näin ennen uskottiin. Sama koskee teini-ikää. Nykyään tiedetään, että ne ylilyönnit on reaktioita ympäristön käytökseen. Ei siis tahdon ilmaisun tarvitse mennä yli. Näin nykyään on yhä enemmän. Vanhemmat osaavat paremmin reagoida lapsen tarpeisiin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jaa. Mun esikoinen ei saanut koskaan tuollaisia raivareita. Ehkä pukemisesta talvella pari kertaa. Muistan miten säikähdin kun toka lapsi sai ekan raivarin, koska en ollut tottunut niihin. Ihan normaali tuosta esikoisesta tuli, nyt jo aikuinen.
Tahdoton reppana luuseri.
Olipa ilkeästi sanottu. Kutennsanottu, hän on nykyään normaali ja pärjäävä aikuinen. Kiltti ollut kyllä aina.
Mitä saavuttaa ihminen, joka ei ilmaise itseään? Ihan uteliaisuuttani kysyn?
En tiedä. T. edellinen
P.s. ko. lapseni on kyllä aina itkenyt vuolaasti ja hakenut lohtua jos on ollut surullinen tai pettynyt tms ja ilmaissut hätääntymistä jos on pelännyt. Ja erittäin voimakasta, pulppuavaa iloa kun on ollut iloinen (ja on todella iloinen ihminen joka ilahtuu aivan pienestä). Eli on ilmaissut laajastikin tunteitaan tuosta raivarien puuttesta huolimatta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsi, joka ei saa itkuraivareita ja tottelee jo ensimmäisestä kehotuksesta, on usein väkivaltaisen perheen lapsi.
Olin itse sellainen. Oma tahto olisi voinut viedä hengen tai johti ainakin vakaviin pahoinpitelyihin.
Joka kerta, kun näen tällaisen liian kiltin lapsen, niin sydämeeni sattuu.
Kyllä! Tämä!
Ap teki tosi hyvän sekä tärkeän aloituksen ja on täysin oikeassa mutta suurin osa kommenteista täällä on kyllä aivan ala-arvoisia.
Siis etkö oikeasti usko ihmisiä, jotka kertovat täällä, että heillä on lapsi joka ei juuri koskaan saanut raivareita siitä huolimatta, että he eivät ole väkivaltaisia tai alistavia kasvattajia? Entäs me joilla on sekä raivopäitä että viilipyttyjä?
Osaa hakataan osaa ei.
Nykyään hyvin harvoin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meidän 5-v saa edelleen jatkuvasti rajuja raivareita päivittäin tempperamenttinsa takia. Päiväkodin väki nillittää ja yrittää saada leimattua tytön erityislapseksi.😡
Oisko ne siellä päikyssä oikeessa?
Työpaikallakin näkee näitä yksilöitä joille on sallittu raivarit lapsesta asti. Kaikki itsensä hillitsevät on sitten niiden mielestä säälittäviä nynneröitä.
"Tunteiden kun pitää antaa tulla..."
Voi itku...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No miten tämäkin määritellään. Lapsia on erilaisia ja kasvatustapoja monenlaisia. Minä olen aika tiukka ja helposti kuumentuvaa sorttia. Lapseni on onneksi temperamentiltaan rauhallisempi, vaikka hänelläkin on omaa tahtoa todella paljon. Hän ei ole kuitenkaan koskaan, ikinä saanut mitään järjettömiä raivokohtauksia. Hänen suuttumiselle, raivolle ja loukkaantumiselle on aina ollut joku syy. Silloinkin, kun olen jäänyt seisomaan huuli pyöreänä, että mistä hän nyt tuollaiset kilarit sai, niin sieltä löytyy vastaus käytökselle jostain. Tilanteet menee kuitenkin nopeasti ohi, koska olen siinä tilanteessa läsnä ja useimmiten kartalla siitä, miksi suuttuu. Asiat on sitten sanoitettu ja avattu ikätasoon sopivalla tavalla, kun suurin tunnekuohu on mennyt ohi.
Lapseni on kuitenkin pääasiassa todella ihana ja kiltti, vaikkakin menevä tapaus. Temperamenttiin en ole voinut vaikuttaa, mutta olen voinut auttaa häntä käsittelemään omia tunteita ja hän osaa jo itse sanoa useasti oman tunnetilansa, vaikka on vasta 2-vuotias. On täysin höpöhöpöä sanoa, etteikö noin pienen lapsen kanssa voisi käydä järkeviä keskusteluja. Toki ikätasoon sopivalla tavalla, aikuisten kanssa sitten puhutaan heille ikätasolla sopivalla tasolla. Olen myös antanut lapselleni päätäntävaltaa tiettyihin asioihin, koska hän haluaa osallistua omaan elämäänsä koskeviin päätöksiin. Nämä on pääasiassa sellaisia, että syödäänkö leipää vai jugurttia vai haluaako piirtää tusseilla vai liiduilla.
Vierailija kirjoitti:
Työpaikallakin näkee näitä yksilöitä joille on sallittu raivarit lapsesta asti. Kaikki itsensä hillitsevät on sitten niiden mielestä säälittäviä nynneröitä.
"Tunteiden kun pitää antaa tulla..."
Voi itku...
Ehkä ne ei ookaan niitä mt-ongelmaisia burn out-saikkulaisia
Vierailija kirjoitti:
No miten tämäkin määritellään. Lapsia on erilaisia ja kasvatustapoja monenlaisia. Minä olen aika tiukka ja helposti kuumentuvaa sorttia. Lapseni on onneksi temperamentiltaan rauhallisempi, vaikka hänelläkin on omaa tahtoa todella paljon. Hän ei ole kuitenkaan koskaan, ikinä saanut mitään järjettömiä raivokohtauksia. Hänen suuttumiselle, raivolle ja loukkaantumiselle on aina ollut joku syy. Silloinkin, kun olen jäänyt seisomaan huuli pyöreänä, että mistä hän nyt tuollaiset kilarit sai, niin sieltä löytyy vastaus käytökselle jostain. Tilanteet menee kuitenkin nopeasti ohi, koska olen siinä tilanteessa läsnä ja useimmiten kartalla siitä, miksi suuttuu. Asiat on sitten sanoitettu ja avattu ikätasoon sopivalla tavalla, kun suurin tunnekuohu on mennyt ohi.
Lapseni on kuitenkin pääasiassa todella ihana ja kiltti, vaikkakin menevä tapaus. Temperamenttiin en ole voinut vaikuttaa, mutta olen voinut auttaa häntä käsittelemään omia tunteita ja hän osaa jo itse sanoa useasti oman tunnetilansa, vaikka on vasta 2-vuotias. On täysin höpöhöpöä sanoa, etteikö noin pienen lapsen kanssa voisi käydä järkeviä keskusteluja. Toki ikätasoon sopivalla tavalla, aikuisten kanssa sitten puhutaan heille ikätasolla sopivalla tasolla. Olen myös antanut lapselleni päätäntävaltaa tiettyihin asioihin, koska hän haluaa osallistua omaan elämäänsä koskeviin päätöksiin. Nämä on pääasiassa sellaisia, että syödäänkö leipää vai jugurttia vai haluaako piirtää tusseilla vai liiduilla.
Mua taas niin ärsyttää nää sanoittaja-lässyttäjät, joilla ei tosiasiassa ole vahvasti tunteitaan ilmaisevia lapsia, jolloin sanoilla ei ole mitään merkitystä kun kiihdytään nollasta sataan sata kertaa päivässä vuosien ajan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No miten tämäkin määritellään. Lapsia on erilaisia ja kasvatustapoja monenlaisia. Minä olen aika tiukka ja helposti kuumentuvaa sorttia. Lapseni on onneksi temperamentiltaan rauhallisempi, vaikka hänelläkin on omaa tahtoa todella paljon. Hän ei ole kuitenkaan koskaan, ikinä saanut mitään järjettömiä raivokohtauksia. Hänen suuttumiselle, raivolle ja loukkaantumiselle on aina ollut joku syy. Silloinkin, kun olen jäänyt seisomaan huuli pyöreänä, että mistä hän nyt tuollaiset kilarit sai, niin sieltä löytyy vastaus käytökselle jostain. Tilanteet menee kuitenkin nopeasti ohi, koska olen siinä tilanteessa läsnä ja useimmiten kartalla siitä, miksi suuttuu. Asiat on sitten sanoitettu ja avattu ikätasoon sopivalla tavalla, kun suurin tunnekuohu on mennyt ohi.
Lapseni on kuitenkin pääasiassa todella ihana ja kiltti, vaikkakin menevä tapaus. Temperamenttiin en ole voinut vaikuttaa, mutta olen voinut auttaa häntä käsittelemään omia tunteita ja hän osaa jo itse sanoa useasti oman tunnetilansa, vaikka on vasta 2-vuotias. On täysin höpöhöpöä sanoa, etteikö noin pienen lapsen kanssa voisi käydä järkeviä keskusteluja. Toki ikätasoon sopivalla tavalla, aikuisten kanssa sitten puhutaan heille ikätasolla sopivalla tasolla. Olen myös antanut lapselleni päätäntävaltaa tiettyihin asioihin, koska hän haluaa osallistua omaan elämäänsä koskeviin päätöksiin. Nämä on pääasiassa sellaisia, että syödäänkö leipää vai jugurttia vai haluaako piirtää tusseilla vai liiduilla.
Mua taas niin ärsyttää nää sanoittaja-lässyttäjät, joilla ei tosiasiassa ole vahvasti tunteitaan ilmaisevia lapsia, jolloin sanoilla ei ole mitään merkitystä kun kiihdytään nollasta sataan sata kertaa päivässä vuosien ajan.
Tietenkin niillä on merkitystä. Ei sitä siinä raivokohtauksen aikana sanoteta, vaan ensin annetaan tunteen tulla ja kun se on mennyt ohi, niin puhutaan mitä tapahtui ja miltä lapsesta mahtoi tuntua. Toki on olemassa kehityksen häiriöitä, jolloin sanoitus ei auta itsesäätelyn kehityksessä, mutta ainakin lapsi tietää tunteidensa merkityksen, vaikka itsesäätelyn oppimiseen menisi keskimääräistä enemmän aikaa. Silloin vanhemmalla pitää olla selkeästi langat käsissään niin rutiineissa, ennakoinnissa, raivon vastaanottamisessa kuin kyvyssä jaksaa hakea apua lapselle. En siis sano, että kaikki saisivat sanoittamisessa välitöntä konkreettista apua, mutta näin aikuisena kun olen oppinut sanoittamaan myös omia tunteitani, olen huomannut sen hillitsevän omaa nollasta sataan kiihtymistä. Se on ihan ok sanoa lapselle, että hänen raivostumisensa aiheuttaa väsymystä, voimattomuutta, turhautumista ja sen takia suuttumusta, kun joutuu taistelemaan koko ajan toisen väsymystä, pettymystä, turhautumista ja sen takia suuttumuksesta aiheutuvaa raivoamista. Ja toki sanoittaa myös niitä hyviä juttuja osoittaen näin, että kaikki tunteet ovat oikeita ja samanarvoisia ja lasta huomioidaan myös iloisina hetkinä ilman, että hyvä käytös otetaan itsestäänselvyytenä. Jos tuon unohtaa, niin lapsi voi myös assosioida huonon käyttäytymisen sellaiseksi, että sillä saa enemmän huomiota, kuin hyvällä käytöksellä.
Ja kyllä, olen erittäin onnellinen, että meillä on enemmän positiivisuuteen hakeutuva lapsi, kuin sinne raivon puolelle. Toisaalta tämä vaatii minulta melko tarkkaa rytmiä arjen rutiineissa esimerkiksi ruokailun, unirytmin ja ulkoilun muodossa. Ja silloin, kun joku tai useampi näistä heittää arjessa (esim. Matkustaessa), niin minä jo henkisesti varaudun siihen, että lapsi reagoi herkemmin raivoamisella, vaikka lapsen kanssa puhutaan etukäteen esimerkiksi tosi pitkästä päivästä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ruispala kirjoitti:
Eli ystävälläsi on helppo lapsi joka ei huuda ja raivoa? Omasi taas lienee sellainen rasittava kiljukaula? Vika on sinussa, ei ystävässäsi tai hänen lapsessaan. Kasvattaisit lapsesi paremmin.
Ei ole mitään tekemistä kasvatuksen kanssa.
Kyllä on.
Sanoo helpon lapsen vanhempi. Meillä noi raivarit ei lopu millään, vaikka kuinka jäähytän.
Jäähy onkin tosi huono keino, jos lapsella on itsesäätelyn ongelmia.
T. Sekä helpon ja tavallisen, että ”vaikean” lapsen äiti.
Toisille toimii, toisille ei, kaikki lapset eivät esim. suostu syliin rauhoittumaan.
Vierailija kirjoitti:
Mun omien lapsuudenkokemusten mukaan mun täytyy olla täysin samaa mieltä.
Mun vanhemmat lannisti mun omaa tahtoa ja kiukuttelua hakkaamalla mua. Siihen loppui mun kiukuttelu, pelkäsin vanhempiani niin paljon, en uskaltanut kiukutella.
Mutta aloin voida niin pahoin että aloin sytytellä pieniä tulipaloja. Joten mun vanhemmat hakkas mua lisää. Siihen loppui tulipalojen sytyttely, en uskaltanut tehdä enää mitään.
Siihen loppui multa myös oma tahtominen, oma ilmaisu, oma kaikki. Lannistuin täysin ja pysyvästi, myönnyin kaikkeen, aloin vain odottaa että pääsisin heistä eroon. He eivät olleet vanhempiani, he olivat vanginvartijoitani. Elämäni ensimmäiset 18 vuotta en ollut lapsuudenkodissa vaan vankilassa.
Mun vanhemmat sitten ylpeilivät tuttavilleen että heidän lapsensa on hurjan kiltti ja että he ovat todella hyviä lastenkasvattajia. Ja kun aikuistuttuani häivyin kauas ja katkaisin heihin välit niin he ajattelivat sen johtuvan siitä että mulla on jokin vialla, olen sairastunut, masentunut, tms. "Hyvä lapsuus sillä oli, voi kauheaa kun se nyt aikuistuttuaan noin sairastui, miksei se anna meidän auttaa sitä?" Uskoiko ne todella noita juttujansa, saattoiko ne todella olla niin pihalla? No ihan sama mitä uskovat, kunhan mun ei enää koskaan tarvitse nähdä niitä.
Nyt mulla on aikuisena takana hieman vankilaa, hieman mielisairaalaa ja vuosia terapiaa. Vieläkään multa ei ole löytynyt omaa tahtoa, omaa ilmaisua, omia mielihaluja, omaa mitään. Kaikki mun sisäinen elämä taisi kuolla tai ainakin pysyvästi hautautua traumaröykkiöiden alle. En päässyt sieltä lapsuudenvankilasta pois elävänä, se vankeus olikin kuolem antuomio.
On mun sisällä jotain: murh anhimoa. Ei vain vanhempiani kohtaan vaan kaikkia ihmisiä kohtaan. Kun pahoinpitelette ja pelottelette ihmistä tarpeeksi niin hän ei voi muuta kuin puolustautua agressiolla ja jos hänellä ei ole muuta kanavaa tai ilmaisutapaa tuoda sitä agressiota ulos niin se tulee sitten lopulta ulos murh anhimona.
En ymmärrä miksi muut palstalaiset alapeukuttavat aloitusta eivätkä yläpeukuta. Onko teillä ollut oikeasti todella hyvä lapsuus vai oletteko vain aivan täysin sokeita niinkuin mun vanhemmat?
Omista persoonallisuus häiriöistä ei pitäisi syytellä muita, edes se kasvatus ei aiheuta yksinään näitä, hakeudu terapiaan, ehkä susta vielä ihminen saadaan...
Anteeksi,39. Luin ensin viestisi niin, että esikoinen ”saa raivareita”. Voihan se toki niinkin olla, että raivareita ei tule, jos eletään tosi lapsentahtista elämää.
Itselläni esikoinen on ollut se raivokkain. Kokemattomana kasvattajana ajattelin, että pitää olla jämäkkä. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että lapsi on aina ollut aistiyliherkkä ja muutenkin erityisherkkä ja reagoinut moniin vaikeisiin asioihin taistele tai pakene -tyylillä.