Erilaiset elintasot parisuhteessa

Vierailija kirjoitti:

TotuusSattuu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on ihan uskomaton keskustelu. Onko ihmiset tosiaan näin rahanahneita ja itsekkäitä? Mitkä teillä on syyt alkaa parisuhteeseen? 

Tätä palstaa lukiessa ei voi kyllä kuin kiittää onneaan, että on jo nuorena löytänyt hyvän puolison, jonka kanssa eletään hyvin tasa-arvoista lapsiperheen elämää. Yhteistä tiliä ei ole, paitsi ns. taloustili, jolle kumpikin siirtää tulojensa suhteessa tietyn, sovitun summan joka palkkapäivä. Tältä tililtä maksetaan kiinteät menot kuten asuminen, vakuutukset, lasten harrastukset, sähkölaskut jne. sekä matkat.  Molemmat sijoittaa myös rahaa ns. pahan päivän varalle, sairastumiseen, eläkeikään tms.

Ollaan oltu miltei 30 vuotta yhdessä ja koettu yhdessä niin köyhä opiskelijaelämä, hoitovapaat ja samanaikainen opintolainojen maksu ym. Koskaan ei ole tarvinnut rahasta riidellä ja samaa elintasoa ollaan eletty yhdessä, perheenä, vaikka tulot ovatkin vaihdelleet sen mukaan, kuka milloinkin ollut opintojen ohessa töissä, jäänyt hoitovapaalle jne. Työelämässä on käynyt niin, että minä olen päätynyt julkiselle puolelle, jossa palkat ovat pienemmät, mies taas yksityisellä ja tienaa enemmän kuin minä. Minä toki olen miestä korkeammin koulutettu ja opiskelen parhaillaan työn ohessa lisää, se näkyy toivottavasti joku päivä palkassakin. Ilmeisesti palstalaisten mielestä minä siis loisin nyt, ja minun tulisi maksaa puolet kaikista kuluista jotten olisi lokki. No, onneksi meidän perhe-elämä raha-asioineen ei teille kuulu. Veikkaanpa, että eletään onnellisina yhdessä vielä siinä vaiheessa, kun nämä 50-50 porukat on jakaneet lusikkansa. 

Mun mielestä ongelma ei ole siinä, miten parisuhteessa kustannukset jaetaan. Ongelma on siinä, miten miellyttäväksi elämänsä kokee, JOS tuleekin ero. Tunnen useitakin eronneita, itseni mukaanlukien. Ne eronneet, joilla elintaso ei ole merkittävästi muuttunut, ovat selvinneet erosta kaikista parhaiten. He elävät taloudellisesti edelleen samanlaista elämää kuin parisuhteessakin, ovat optimistisempia tulevaisuutensa suhteen ja osaavat nauttia elämästään. Sen sijaan niillä, joilla elintaso on romahtanut, tilanne on toinen. Osa on katkeria vielä vuosiakin eron jälkeen. He ovat pessimistisempiä tulevaisuutensa suhteen, ovat joutuneet luopumaan todella paljosta - ei siis vain siitä puolisostaan - eron vuoksi. He haaveilevat asioista, joita heillä oli ennen, mutta joihin heillä ei ole enää mahdollisuutta, koska heillä ei ole varaa. Niillä taas, joilla elintaso ei laskenut, on edelleen varaa samoihin asioihin kuin oli ennenkin. He menettivät erossa vain puolisonsa, eivät muuta. 

Uskon kyllä tuon, että erosta selviää paremmin ne, joilla se ei vaikuta elintasoon. Mutta oletko tosiaan siis sitä mieltä, että parisuhteessa pitää elää kahta eri elintasoa, kumpikin omien tulojensa mukaan, ihan vain siksi, ettei mahdollinen ero sitten tuntuisi niin pahalta? Siinä onkin hyvä lähtökohta parisuhteeseen. Ja tästähän ap alunperin kirjoitti, että heillä on kaksi eri elintasoa. Toinen matkustaa kavereiden kanssa, toinen laskee senttejä kotona. Ei minusta kuulosta terveeltä parisuhteelta. Mutta onpa ap sitten valmistautunut paremmin eroon, kun ei ole tottunutkaan matkustamaan tai tekemään muuta kuin venyttämään sitä senttiä. 

Ja kyllä, minä tiedostan sen, että eron tullen elintasoni laskisi. Se ei kuitenkaan ole syy pysyä avioliitossa, vaan vuosikymmenten saatossa syntynyt kunnioitus ja syventynyt rakkaus. Ja näin on päässyt käymään nimenomaan siksi, että olemme tasa-arvoisia ja haluamme toisillemme hyvää. 

Aloittaja on käsittääkseni ihan oikeustoimikelpoinen ihminen, joten hän on aivan omasta vapaasta tahdostaan suostunut muuttamaan asuntoon, jossa hänellä ei ole 50-50 -systeemillä oikein varaa asua. Tai on, mutta ei jää rahaa muuhun. Jos he asuisivat asunnossa jossa vuokra on 1000 €/kk, hänelle jäisi nykyiseen verrattuna joka kuukausi 600 € säästöön eli vuodessa 7200 €. Kyllä sillä rahalla yksi ihminen jo vähän matkusteleekin ja tekee muutakin kivaa, vaikka ei laittaisikaan kaikkea haisemaan. Hän olisi myös aivan hyvin voinut sanoa miehelle, kun asuntoja katselivat, että hän ei suostu maksamaan enempää kuin 500 € vuokraa. Silloin olisi joko katsottu edullisempi asunto tai mies olisi suostunut maksamaan suuremman osan. 

Elämä ei ole ihan näin yksioikoista. Kukaan ei tiedä miten tuon asunnon valintaprosessi on mennyt ja mitkä asiat ovat siihen vaikuttaneet. Rakastuneena tekee ratkaisuja jotka eivät sitten vuoden päästä ehkä tunnukaan enää niin järkeviltä. Kenties mies on ollut tuosta asunnosta innoissaan ja köyhempi osapuoli ei ole raskinut kieltää häneltä sitä vaan ajatellut että kyllä tässä selvitään. Ja on selvittykin mutta niin että mitään ei jää säästöön toisin kuin puolisolla.

Ja nyt tämä rikkaampi puoliso ei näe sitä että toinen on tehnyt uhrauksia hänen onnensa ja tyytyväisyytensä eteen asuntovalinnassa joten voisi olla jossain vaiheessa hyvä tehdä myös jotain takaisin ja ehkä jakaa taloudellista taakkaa uudestaan. Varsinkin jos se rikkaampi osapuoli ei ole kovin halukas muuttamaan selkeästi halvempaan kämppään, kuten usein asian laita kyllä on. Olen huomannut että monet hyvätuloiset ovat aika haluttomia tinkimään omasta elintasostaan mutta muita kyllä kehotetaan elämään varojen mukaan.

Aika selvää aloittajan tapauksessa on, että vain umpirakastunut ihminen voi olla noin tyhmä. Ap tuskin olisi muuttanut jonkun kaverinsa kanssa kimppakämppään, jossa vuokra on 2200 €/kk. Tähän ilmiöönhän kaikki nk auervaara-tapauksetkin perustuvat. Rakastuneena tehdään typeryyksiä, joita jälkeenpäin kadutaan. 

Uhrautuminenkin on täysin vapaaehtoista. Tyhmää toki, mutta silti vapaaehtoista. Ap on sikäli onnekkaassa asemassa, että kyse on vuokra-asunnosta. Ettei mennyt pamauttamaan  yhteistä "puolen millin" asuntolainaa miehen kanssa. Nyt, kun aloittajan ruusunpunaiset lasit on tippunut silmiltä, on hänellä kolme vaihtoehtoa

1. muutetaan edullisempaan asuntoon

2. muutetaan erilleen eli kumpikin omaan asuntoonsa (mies voi jäädä nykyiseen, jos haluaa...8000 € nettotuloilla hän pystyy oikein hyvin maksamaan vuokran yksinkin ja silti jää 5800 €/kk elämiseen)

3. mies alkaa maksaa suuremman osan vuokrasta

Jos miehelle ei kelpaa näistä kuin vaihtoehto 2, sitten ap alkaa etsiä itselleen asuntoa, jossa hänen tuloillaan on kohtuullista asua. 

No tuossa on kyllä ollut kaksi tyhmää. Aivan samalla tavoin se hyvätuloisempi puoliso ei ole tajunnut että ratkaisu johtaa kohtuuttomaan tilanteeseen. Ei tässä siis tyhmä ole vain se joka maksaa liikaa vaan myös se joka katsoo vierestä kun toinen maksaa liikaa.

Jos on yhteiselon rahanjaosta kovin tiukat periaatteet, pitäisi samalla olla edes sitä psykologista ymmärrystä sen verran että näkee niiden periaatteiden vaikutukset. Ei parisuhteessa voida lähteä siitä että kumpikin tekee ratkaisunsa jossain umpiossa jossa ne eivät vaikuta myös siihen toiseen osapuoleen.

Myös se hyvätuloinen voi avata suunsa ja sanoa että:"tajuathan sitten kultaseni että jos otamme tämän asunnon niin sitten sinulla ei ole varaa juuri mihinkään muuhun koska minä en aio kustantaa yhtään enempää kuin sinäkään?". Jotenkin epäilen että tuota lausetta ei ole kuultu silloin kun asuntopäätös on tehty...

Vierailija kirjoitti:

TotuusSattuu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on ihan uskomaton keskustelu. Onko ihmiset tosiaan näin rahanahneita ja itsekkäitä? Mitkä teillä on syyt alkaa parisuhteeseen? 

Tätä palstaa lukiessa ei voi kyllä kuin kiittää onneaan, että on jo nuorena löytänyt hyvän puolison, jonka kanssa eletään hyvin tasa-arvoista lapsiperheen elämää. Yhteistä tiliä ei ole, paitsi ns. taloustili, jolle kumpikin siirtää tulojensa suhteessa tietyn, sovitun summan joka palkkapäivä. Tältä tililtä maksetaan kiinteät menot kuten asuminen, vakuutukset, lasten harrastukset, sähkölaskut jne. sekä matkat.  Molemmat sijoittaa myös rahaa ns. pahan päivän varalle, sairastumiseen, eläkeikään tms.

Ollaan oltu miltei 30 vuotta yhdessä ja koettu yhdessä niin köyhä opiskelijaelämä, hoitovapaat ja samanaikainen opintolainojen maksu ym. Koskaan ei ole tarvinnut rahasta riidellä ja samaa elintasoa ollaan eletty yhdessä, perheenä, vaikka tulot ovatkin vaihdelleet sen mukaan, kuka milloinkin ollut opintojen ohessa töissä, jäänyt hoitovapaalle jne. Työelämässä on käynyt niin, että minä olen päätynyt julkiselle puolelle, jossa palkat ovat pienemmät, mies taas yksityisellä ja tienaa enemmän kuin minä. Minä toki olen miestä korkeammin koulutettu ja opiskelen parhaillaan työn ohessa lisää, se näkyy toivottavasti joku päivä palkassakin. Ilmeisesti palstalaisten mielestä minä siis loisin nyt, ja minun tulisi maksaa puolet kaikista kuluista jotten olisi lokki. No, onneksi meidän perhe-elämä raha-asioineen ei teille kuulu. Veikkaanpa, että eletään onnellisina yhdessä vielä siinä vaiheessa, kun nämä 50-50 porukat on jakaneet lusikkansa. 

Mun mielestä ongelma ei ole siinä, miten parisuhteessa kustannukset jaetaan. Ongelma on siinä, miten miellyttäväksi elämänsä kokee, JOS tuleekin ero. Tunnen useitakin eronneita, itseni mukaanlukien. Ne eronneet, joilla elintaso ei ole merkittävästi muuttunut, ovat selvinneet erosta kaikista parhaiten. He elävät taloudellisesti edelleen samanlaista elämää kuin parisuhteessakin, ovat optimistisempia tulevaisuutensa suhteen ja osaavat nauttia elämästään. Sen sijaan niillä, joilla elintaso on romahtanut, tilanne on toinen. Osa on katkeria vielä vuosiakin eron jälkeen. He ovat pessimistisempiä tulevaisuutensa suhteen, ovat joutuneet luopumaan todella paljosta - ei siis vain siitä puolisostaan - eron vuoksi. He haaveilevat asioista, joita heillä oli ennen, mutta joihin heillä ei ole enää mahdollisuutta, koska heillä ei ole varaa. Niillä taas, joilla elintaso ei laskenut, on edelleen varaa samoihin asioihin kuin oli ennenkin. He menettivät erossa vain puolisonsa, eivät muuta. 

Uskon kyllä tuon, että erosta selviää paremmin ne, joilla se ei vaikuta elintasoon. Mutta oletko tosiaan siis sitä mieltä, että parisuhteessa pitää elää kahta eri elintasoa, kumpikin omien tulojensa mukaan, ihan vain siksi, ettei mahdollinen ero sitten tuntuisi niin pahalta? Siinä onkin hyvä lähtökohta parisuhteeseen. Ja tästähän ap alunperin kirjoitti, että heillä on kaksi eri elintasoa. Toinen matkustaa kavereiden kanssa, toinen laskee senttejä kotona. Ei minusta kuulosta terveeltä parisuhteelta. Mutta onpa ap sitten valmistautunut paremmin eroon, kun ei ole tottunutkaan matkustamaan tai tekemään muuta kuin venyttämään sitä senttiä. 

Ja kyllä, minä tiedostan sen, että eron tullen elintasoni laskisi. Se ei kuitenkaan ole syy pysyä avioliitossa, vaan vuosikymmenten saatossa syntynyt kunnioitus ja syventynyt rakkaus. Ja näin on päässyt käymään nimenomaan siksi, että olemme tasa-arvoisia ja haluamme toisillemme hyvää. 

Aloittaja on käsittääkseni ihan oikeustoimikelpoinen ihminen, joten hän on aivan omasta vapaasta tahdostaan suostunut muuttamaan asuntoon, jossa hänellä ei ole 50-50 -systeemillä oikein varaa asua. Tai on, mutta ei jää rahaa muuhun. Jos he asuisivat asunnossa jossa vuokra on 1000 €/kk, hänelle jäisi nykyiseen verrattuna joka kuukausi 600 € säästöön eli vuodessa 7200 €. Kyllä sillä rahalla yksi ihminen jo vähän matkusteleekin ja tekee muutakin kivaa, vaikka ei laittaisikaan kaikkea haisemaan. Hän olisi myös aivan hyvin voinut sanoa miehelle, kun asuntoja katselivat, että hän ei suostu maksamaan enempää kuin 500 € vuokraa. Silloin olisi joko katsottu edullisempi asunto tai mies olisi suostunut maksamaan suuremman osan. 

Elämä ei ole ihan näin yksioikoista. Kukaan ei tiedä miten tuon asunnon valintaprosessi on mennyt ja mitkä asiat ovat siihen vaikuttaneet. Rakastuneena tekee ratkaisuja jotka eivät sitten vuoden päästä ehkä tunnukaan enää niin järkeviltä. Kenties mies on ollut tuosta asunnosta innoissaan ja köyhempi osapuoli ei ole raskinut kieltää häneltä sitä vaan ajatellut että kyllä tässä selvitään. Ja on selvittykin mutta niin että mitään ei jää säästöön toisin kuin puolisolla.

Ja nyt tämä rikkaampi puoliso ei näe sitä että toinen on tehnyt uhrauksia hänen onnensa ja tyytyväisyytensä eteen asuntovalinnassa joten voisi olla jossain vaiheessa hyvä tehdä myös jotain takaisin ja ehkä jakaa taloudellista taakkaa uudestaan. Varsinkin jos se rikkaampi osapuoli ei ole kovin halukas muuttamaan selkeästi halvempaan kämppään, kuten usein asian laita kyllä on. Olen huomannut että monet hyvätuloiset ovat aika haluttomia tinkimään omasta elintasostaan mutta muita kyllä kehotetaan elämään varojen mukaan.

Aika selvää aloittajan tapauksessa on, että vain umpirakastunut ihminen voi olla noin tyhmä. Ap tuskin olisi muuttanut jonkun kaverinsa kanssa kimppakämppään, jossa vuokra on 2200 €/kk. Tähän ilmiöönhän kaikki nk auervaara-tapauksetkin perustuvat. Rakastuneena tehdään typeryyksiä, joita jälkeenpäin kadutaan. 

Uhrautuminenkin on täysin vapaaehtoista. Tyhmää toki, mutta silti vapaaehtoista. Ap on sikäli onnekkaassa asemassa, että kyse on vuokra-asunnosta. Ettei mennyt pamauttamaan  yhteistä "puolen millin" asuntolainaa miehen kanssa. Nyt, kun aloittajan ruusunpunaiset lasit on tippunut silmiltä, on hänellä kolme vaihtoehtoa

1. muutetaan edullisempaan asuntoon

2. muutetaan erilleen eli kumpikin omaan asuntoonsa (mies voi jäädä nykyiseen, jos haluaa...8000 € nettotuloilla hän pystyy oikein hyvin maksamaan vuokran yksinkin ja silti jää 5800 €/kk elämiseen)

3. mies alkaa maksaa suuremman osan vuokrasta

Jos miehelle ei kelpaa näistä kuin vaihtoehto 2, sitten ap alkaa etsiä itselleen asuntoa, jossa hänen tuloillaan on kohtuullista asua. 

Lisään tähän vielä, että aloittajan pitäisi nyt miettiä, onko tuo mies todellakin  niin ihana, että ap:n kannattaa maksaa itsensä kipeäksi voidakseen olla juuri tämän miehen kanssa. Vai voisiko aloittajan elämä olla parempaa joko yksin tai jonkun toisen miehen kanssa? Mitä tässä miehessä on sellaista, mitä ap ei usko löytävänsä kenestäkään muusta miehestä? Sanotaan, että "lika barn leka bäst" ja usein tämä pitää paikkansa myös taloudellisessa mielessä. Löytyy se yhteinen sävel, millaista elintasoa yhdessä halutaan. Ei pienituloisella ole varaa ökyelämään, joten pienituloiselle sopii paremmin puoliso, jonka käsitys toivottavasta yhteisestä elintasosta on sama kuin pienituloisellakin.  Ihan sama, miten kustannukset jaetaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

kokemus-k kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

TotuusSattuu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

NäinMeillä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tienaan kuukaudessa nettona 2700 e, mies vähänyli 8000 e. Ei ole käynyt edes mielessä, että miehen pitäisi opintojen ja vuosien työnteon ja erityisosaamisen hankkimisen jälkeen elättää minua vain siksi, että olen ottanut elämäni sen verran kevyesti, että en tienaa enempää.

Miksi muka mieheni pitäisi tuhlata tulojaan minuun, joka olen tehnyt elämässä monta väärää valintaa? Riittää, että maksaa oman osuutensa eli 50% yhteisistä kuluista. Loput rahansa saa käyttää ihan niin kuin tahtoo.

Jos sun palkka on 2700€ ja miehen 8000€ nettona, niin eihän tuossa ole mitään järkeä, sillä todennäköisesti velkaannut koko ajan mitä olet miehesi kanssa, jos miehellä on vielä perittyä omaisuutta - iso asunto, vapaa-ajan asunnot, veneet, autot jne. eli eletään hyvätuloisen elintasos ja maksat kuluista 50%. Sun palkka menee kokonaisuudessaan ison asunnon ja kesämökin ylläpitoihin. Entä yhteiset lomamatkat, ulkona syömiset, harrastukset jne. En ikipäivänä voisi perheenä elää kahta elintasoa, jossa toinen syö kinkkua ja toinen halppismakkaraa aamiaispöydässä.

Teidän malli on hyväksytty vain, jos nainen on pienipalkkainen, mutta ei koskaan toisinpäin, jossa nainen on hyväpalkkainen ja varakas ja mies pienituloinen, siitä tulisi hirveä meteli, tosin en edes tunne yhtään tapausta, jossa elettäisiin kahta elintasoa, jos nainen hyvätuloinen.

Olen eri, mutta olen asunut miehen omistamassa isossa asunnossa, josta maksoin puolet asumiskuluista ja lisäksi halusin antaa hieman ekstraa kulukorvauksia. Säästin kuukaudessa satoja euroja verrattuna kun asuin yksin vuokra-asunnossa. Laitoin kaiken säästöön. Oli ihan selvää, etten osallistunut miehen harrastuksiin kuten veneilyyn ja autoiluun.

Lomamatkoista ja syömisistä maksoin tietenkin puolet, kun minulla oli varaa siihen. Olinhan ennenkin matkustanut ja syönyt ulkona. Elintasoni nousi vaikka maksoin puolet yhteisistä kuluista ja lisäksi sain säästettyä sijoituksiin. 

Juuri näin. Useimmiten myös se pienituloisempi voittaa yhteen muutettaessa, kun hänen asumiskulunsa pienenevät. Jos ne eivät pienene, silloin ei kannata muuttaa yhteen vaan seurustella erillään. Jos lapsia halutaan niin silloin kannattaa keskustella asiat perinpohjin ja hyvissä ajoin, ettei erilaiset odotukset ja rahankäyttötavat tule yllätyksenä.

Minusta alkaa tuntua, että monelle näistä "parempituloinen maksaa enemmän" -kirjoittajista tekisi hyvää asua välillä muutama vuosi yksin ...

Minusta taas tuntuu että ne hyvätuloiset joilla ei ole mitään halua kayttää yhtään ylimääräistä rahaa parisuhteessa yhteiseen hyvään, kertovat kyllä aika lailla selkeästi sen millaiset arvot heillä suhteessa on. Oma napa ensin ja toisen sitten jos sattuu muistamaan.

Minun on hankala nähdä että tuolla asenteella sitä empatiaa riittäisi kumppanille muillakaan elämän alueilla.

En ole hyvätuloinen, nettotuloni ovat juuri tuota luokkaa 2700 e/kk. Olen tarjonnut puolisolleni mm. ulkomaanmatkan ihan vain siksi, että kyseinen kohde ei kiinnostanut häntä niin paljon, että hän olisi halunnut laittaa matkaan omia rahojaan, mutta minä toivoin että hän lähtisi matkaseuraksi. Asuminen ja muut pakolliset menot maksetaan puoliksi. Ei prosenteilla tuloista vaan kumpikin laittaa ihan euroina saman verran yhteiseen elämiseen. Minusta se on paitsi empaattista myös reilua. Se kertoo puolisolleni, etten ole hänen kanssaan rahasta vaan rakkaudesta.

Suurin osa ihmisistä on kuitenkin sitä mieltä että on reilua että esim. tuloveroina ei makseta saman varran veroa euroina pienestä ja isosta palkasta vaan verotus on prosenttipohjaista ja vieläpä progressiivista niin että pienituloiselle ja palkastaa isompi prosentti käteen kuin suurituloisella. Mutta ilmeisesti parisuhteessa reiluuden käsite on sitten erilainen...

Yhä edelleen: yhteen muuttaessa molemmille jää rahaa käteen enemmän kuin ennen eli kumpikin voittaa. Jos toinen haluaa kalliimpaa elämää kuin mitä itse on siihen saakka elänyt, häneltä voi kysyä onko hän valmis siitä suuremman osan rahoittamaan, mutta jos ei ole niin silloin kannattaa jatkaa seurustelua erillään asuen tai etsiä puolison, jolla on saman suuruiset tulot kuin itsellä.

Jotenkin naisena suorastaan hävettää huomata, että on niin paljon naisia, jotka odottavat miehen paitsi maksavat enemmän ihan arkielämästä, myös tarjoavan matkoja ja muuta luksusta, mihin naisilla itsellään ei olisi varaa.

Jos nyt pystyt hetkeksi edes unohtamaan nuo ulkomaanmatkat, niin mietipäs tuota tasan 50-50 näissä tilanteissa:

* työttömäksi jääminen

* sairaus

* lapsen saaminen (vanhempain- ja hoitovapaa)

Näissä tilanteissa meneekö sitten iittalat jakoon, kun toinen ei voi enää millään maksaa sitä tismalleen 50 prosenttia?

"Erottiin, ei ollut varaa olla yhdessä" 👍

Taitaa olla suht nuoria vastaajia liikkeellä, eivät ymmärrä mitä kaikkea vuosikymmenten aikana saattaa tapahtua. Joka kolmas sairastuu jossain vaiheessa elämäänsä syöpään, se voi romuttaa koko talouden. Silloin laitetaan sairas kylmästi pihalle? Tai yli 5-kymppisenä saat kenkää, eikä uutta työtä enää löydykään tuosta vain kuten ennen. Kyse ei ole todellakaan rakkaudesta siinä tapauksessa vaan hyötysuhteesta.

Miksi sinä oletat, että puoliso on pankki ja vakuutuslaitos? Eiköhän meistä jokaisen kannattaisi turvata tulevaisuutensa jollain muulla tavalla kuin puolisolla, koska voihan se varakas vaikka löytää uuden. Silloin eläminen omien eikä puolison tulojen mukaan takaa sen, että ero ei ole taloudellinen katastrofi.

Ehkä koska sekä laki (=puolisoiden elatusvelvollisuus) että vaikkapa KELAkin ajattelee niin?

Avioliittolaissa ei ole elatusvelvollisuutta, ainoastaan toteamus siitä, että kumpikin puoliso osallistuu perheen elatukseen vointinsa mukaan. Sairas saa sairauspäivärahaa.

Niin ja pienempituloisella se saattaa olla peruspäivärahan suuruinen. Sillä ei makseta puolta menoista.

Menot pitää mitoittaa tulojen mukaan!

Nimenomaan. Muutetaan halvempaan asuntoon vaikka puoleksi vuodeksi, kunnes on taas työkykyinen ja voi vaihtaa parempaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on ihan uskomaton keskustelu. Onko ihmiset tosiaan näin rahanahneita ja itsekkäitä? Mitkä teillä on syyt alkaa parisuhteeseen? 

Tätä palstaa lukiessa ei voi kyllä kuin kiittää onneaan, että on jo nuorena löytänyt hyvän puolison, jonka kanssa eletään hyvin tasa-arvoista lapsiperheen elämää. Yhteistä tiliä ei ole, paitsi ns. taloustili, jolle kumpikin siirtää tulojensa suhteessa tietyn, sovitun summan joka palkkapäivä. Tältä tililtä maksetaan kiinteät menot kuten asuminen, vakuutukset, lasten harrastukset, sähkölaskut jne. sekä matkat.  Molemmat sijoittaa myös rahaa ns. pahan päivän varalle, sairastumiseen, eläkeikään tms.

Ollaan oltu miltei 30 vuotta yhdessä ja koettu yhdessä niin köyhä opiskelijaelämä, hoitovapaat ja samanaikainen opintolainojen maksu ym. Koskaan ei ole tarvinnut rahasta riidellä ja samaa elintasoa ollaan eletty yhdessä, perheenä, vaikka tulot ovatkin vaihdelleet sen mukaan, kuka milloinkin ollut opintojen ohessa töissä, jäänyt hoitovapaalle jne. Työelämässä on käynyt niin, että minä olen päätynyt julkiselle puolelle, jossa palkat ovat pienemmät, mies taas yksityisellä ja tienaa enemmän kuin minä. Minä toki olen miestä korkeammin koulutettu ja opiskelen parhaillaan työn ohessa lisää, se näkyy toivottavasti joku päivä palkassakin. Ilmeisesti palstalaisten mielestä minä siis loisin nyt, ja minun tulisi maksaa puolet kaikista kuluista jotten olisi lokki. No, onneksi meidän perhe-elämä raha-asioineen ei teille kuulu. Veikkaanpa, että eletään onnellisina yhdessä vielä siinä vaiheessa, kun nämä 50-50 porukat on jakaneet lusikkansa. 

Mun mielestä ongelma ei ole siinä, miten parisuhteessa kustannukset jaetaan. Ongelma on siinä, miten miellyttäväksi elämänsä kokee, JOS tuleekin ero. Tunnen useitakin eronneita, itseni mukaanlukien. Ne eronneet, joilla elintaso ei ole merkittävästi muuttunut, ovat selvinneet erosta kaikista parhaiten. He elävät taloudellisesti edelleen samanlaista elämää kuin parisuhteessakin, ovat optimistisempia tulevaisuutensa suhteen ja osaavat nauttia elämästään. Sen sijaan niillä, joilla elintaso on romahtanut, tilanne on toinen. Osa on katkeria vielä vuosiakin eron jälkeen. He ovat pessimistisempiä tulevaisuutensa suhteen, ovat joutuneet luopumaan todella paljosta - ei siis vain siitä puolisostaan - eron vuoksi. He haaveilevat asioista, joita heillä oli ennen, mutta joihin heillä ei ole enää mahdollisuutta, koska heillä ei ole varaa. Niillä taas, joilla elintaso ei laskenut, on edelleen varaa samoihin asioihin kuin oli ennenkin. He menettivät erossa vain puolisonsa, eivät muuta. 

Uskon kyllä tuon, että erosta selviää paremmin ne, joilla se ei vaikuta elintasoon. Mutta oletko tosiaan siis sitä mieltä, että parisuhteessa pitää elää kahta eri elintasoa, kumpikin omien tulojensa mukaan, ihan vain siksi, ettei mahdollinen ero sitten tuntuisi niin pahalta? Siinä onkin hyvä lähtökohta parisuhteeseen. Ja tästähän ap alunperin kirjoitti, että heillä on kaksi eri elintasoa. Toinen matkustaa kavereiden kanssa, toinen laskee senttejä kotona. Ei minusta kuulosta terveeltä parisuhteelta. Mutta onpa ap sitten valmistautunut paremmin eroon, kun ei ole tottunutkaan matkustamaan tai tekemään muuta kuin venyttämään sitä senttiä. 

Ja kyllä, minä tiedostan sen, että eron tullen elintasoni laskisi. Se ei kuitenkaan ole syy pysyä avioliitossa, vaan vuosikymmenten saatossa syntynyt kunnioitus ja syventynyt rakkaus. Ja näin on päässyt käymään nimenomaan siksi, että olemme tasa-arvoisia ja haluamme toisillemme hyvää. 

Tämän lisäksi, mitä tapahtuu, kun tulee niitä lapsia? Mitä elintasoa nämä lapset elävät, sen parempituloisen vai pienempituloisen mukaista? Kun toinen vanhempi paremmintienaavana lähtee reissuun, lähteekö lapset mukaan, vai ei, ja jääkö toinen vanhempi taas yksin kotiin?

TotuusSattuu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

TotuusSattuu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on ihan uskomaton keskustelu. Onko ihmiset tosiaan näin rahanahneita ja itsekkäitä? Mitkä teillä on syyt alkaa parisuhteeseen? 

Tätä palstaa lukiessa ei voi kyllä kuin kiittää onneaan, että on jo nuorena löytänyt hyvän puolison, jonka kanssa eletään hyvin tasa-arvoista lapsiperheen elämää. Yhteistä tiliä ei ole, paitsi ns. taloustili, jolle kumpikin siirtää tulojensa suhteessa tietyn, sovitun summan joka palkkapäivä. Tältä tililtä maksetaan kiinteät menot kuten asuminen, vakuutukset, lasten harrastukset, sähkölaskut jne. sekä matkat.  Molemmat sijoittaa myös rahaa ns. pahan päivän varalle, sairastumiseen, eläkeikään tms.

Ollaan oltu miltei 30 vuotta yhdessä ja koettu yhdessä niin köyhä opiskelijaelämä, hoitovapaat ja samanaikainen opintolainojen maksu ym. Koskaan ei ole tarvinnut rahasta riidellä ja samaa elintasoa ollaan eletty yhdessä, perheenä, vaikka tulot ovatkin vaihdelleet sen mukaan, kuka milloinkin ollut opintojen ohessa töissä, jäänyt hoitovapaalle jne. Työelämässä on käynyt niin, että minä olen päätynyt julkiselle puolelle, jossa palkat ovat pienemmät, mies taas yksityisellä ja tienaa enemmän kuin minä. Minä toki olen miestä korkeammin koulutettu ja opiskelen parhaillaan työn ohessa lisää, se näkyy toivottavasti joku päivä palkassakin. Ilmeisesti palstalaisten mielestä minä siis loisin nyt, ja minun tulisi maksaa puolet kaikista kuluista jotten olisi lokki. No, onneksi meidän perhe-elämä raha-asioineen ei teille kuulu. Veikkaanpa, että eletään onnellisina yhdessä vielä siinä vaiheessa, kun nämä 50-50 porukat on jakaneet lusikkansa. 

Mun mielestä ongelma ei ole siinä, miten parisuhteessa kustannukset jaetaan. Ongelma on siinä, miten miellyttäväksi elämänsä kokee, JOS tuleekin ero. Tunnen useitakin eronneita, itseni mukaanlukien. Ne eronneet, joilla elintaso ei ole merkittävästi muuttunut, ovat selvinneet erosta kaikista parhaiten. He elävät taloudellisesti edelleen samanlaista elämää kuin parisuhteessakin, ovat optimistisempia tulevaisuutensa suhteen ja osaavat nauttia elämästään. Sen sijaan niillä, joilla elintaso on romahtanut, tilanne on toinen. Osa on katkeria vielä vuosiakin eron jälkeen. He ovat pessimistisempiä tulevaisuutensa suhteen, ovat joutuneet luopumaan todella paljosta - ei siis vain siitä puolisostaan - eron vuoksi. He haaveilevat asioista, joita heillä oli ennen, mutta joihin heillä ei ole enää mahdollisuutta, koska heillä ei ole varaa. Niillä taas, joilla elintaso ei laskenut, on edelleen varaa samoihin asioihin kuin oli ennenkin. He menettivät erossa vain puolisonsa, eivät muuta. 

Uskon kyllä tuon, että erosta selviää paremmin ne, joilla se ei vaikuta elintasoon. Mutta oletko tosiaan siis sitä mieltä, että parisuhteessa pitää elää kahta eri elintasoa, kumpikin omien tulojensa mukaan, ihan vain siksi, ettei mahdollinen ero sitten tuntuisi niin pahalta? Siinä onkin hyvä lähtökohta parisuhteeseen. Ja tästähän ap alunperin kirjoitti, että heillä on kaksi eri elintasoa. Toinen matkustaa kavereiden kanssa, toinen laskee senttejä kotona. Ei minusta kuulosta terveeltä parisuhteelta. Mutta onpa ap sitten valmistautunut paremmin eroon, kun ei ole tottunutkaan matkustamaan tai tekemään muuta kuin venyttämään sitä senttiä. 

Ja kyllä, minä tiedostan sen, että eron tullen elintasoni laskisi. Se ei kuitenkaan ole syy pysyä avioliitossa, vaan vuosikymmenten saatossa syntynyt kunnioitus ja syventynyt rakkaus. Ja näin on päässyt käymään nimenomaan siksi, että olemme tasa-arvoisia ja haluamme toisillemme hyvää. 

Aloittaja on käsittääkseni ihan oikeustoimikelpoinen ihminen, joten hän on aivan omasta vapaasta tahdostaan suostunut muuttamaan asuntoon, jossa hänellä ei ole 50-50 -systeemillä oikein varaa asua. Tai on, mutta ei jää rahaa muuhun. Jos he asuisivat asunnossa jossa vuokra on 1000 €/kk, hänelle jäisi nykyiseen verrattuna joka kuukausi 600 € säästöön eli vuodessa 7200 €. Kyllä sillä rahalla yksi ihminen jo vähän matkusteleekin ja tekee muutakin kivaa, vaikka ei laittaisikaan kaikkea haisemaan. Hän olisi myös aivan hyvin voinut sanoa miehelle, kun asuntoja katselivat, että hän ei suostu maksamaan enempää kuin 500 € vuokraa. Silloin olisi joko katsottu edullisempi asunto tai mies olisi suostunut maksamaan suuremman osan. 

Elämä ei ole ihan näin yksioikoista. Kukaan ei tiedä miten tuon asunnon valintaprosessi on mennyt ja mitkä asiat ovat siihen vaikuttaneet. Rakastuneena tekee ratkaisuja jotka eivät sitten vuoden päästä ehkä tunnukaan enää niin järkeviltä. Kenties mies on ollut tuosta asunnosta innoissaan ja köyhempi osapuoli ei ole raskinut kieltää häneltä sitä vaan ajatellut että kyllä tässä selvitään. Ja on selvittykin mutta niin että mitään ei jää säästöön toisin kuin puolisolla.

Ja nyt tämä rikkaampi puoliso ei näe sitä että toinen on tehnyt uhrauksia hänen onnensa ja tyytyväisyytensä eteen asuntovalinnassa joten voisi olla jossain vaiheessa hyvä tehdä myös jotain takaisin ja ehkä jakaa taloudellista taakkaa uudestaan. Varsinkin jos se rikkaampi osapuoli ei ole kovin halukas muuttamaan selkeästi halvempaan kämppään, kuten usein asian laita kyllä on. Olen huomannut että monet hyvätuloiset ovat aika haluttomia tinkimään omasta elintasostaan mutta muita kyllä kehotetaan elämään varojen mukaan.

Aika selvää aloittajan tapauksessa on, että vain umpirakastunut ihminen voi olla noin tyhmä. Ap tuskin olisi muuttanut jonkun kaverinsa kanssa kimppakämppään, jossa vuokra on 2200 €/kk. Tähän ilmiöönhän kaikki nk auervaara-tapauksetkin perustuvat. Rakastuneena tehdään typeryyksiä, joita jälkeenpäin kadutaan. 

Uhrautuminenkin on täysin vapaaehtoista. Tyhmää toki, mutta silti vapaaehtoista. Ap on sikäli onnekkaassa asemassa, että kyse on vuokra-asunnosta. Ettei mennyt pamauttamaan  yhteistä "puolen millin" asuntolainaa miehen kanssa. Nyt, kun aloittajan ruusunpunaiset lasit on tippunut silmiltä, on hänellä kolme vaihtoehtoa

1. muutetaan edullisempaan asuntoon

2. muutetaan erilleen eli kumpikin omaan asuntoonsa (mies voi jäädä nykyiseen, jos haluaa...8000 € nettotuloilla hän pystyy oikein hyvin maksamaan vuokran yksinkin ja silti jää 5800 €/kk elämiseen)

3. mies alkaa maksaa suuremman osan vuokrasta

Jos miehelle ei kelpaa näistä kuin vaihtoehto 2, sitten ap alkaa etsiä itselleen asuntoa, jossa hänen tuloillaan on kohtuullista asua. 

No tuossa on kyllä ollut kaksi tyhmää. Aivan samalla tavoin se hyvätuloisempi puoliso ei ole tajunnut että ratkaisu johtaa kohtuuttomaan tilanteeseen. Ei tässä siis tyhmä ole vain se joka maksaa liikaa vaan myös se joka katsoo vierestä kun toinen maksaa liikaa.

Jos on yhteiselon rahanjaosta kovin tiukat periaatteet, pitäisi samalla olla edes sitä psykologista ymmärrystä sen verran että näkee niiden periaatteiden vaikutukset. Ei parisuhteessa voida lähteä siitä että kumpikin tekee ratkaisunsa jossain umpiossa jossa ne eivät vaikuta myös siihen toiseen osapuoleen.

Myös se hyvätuloinen voi avata suunsa ja sanoa että:"tajuathan sitten kultaseni että jos otamme tämän asunnon niin sitten sinulla ei ole varaa juuri mihinkään muuhun koska minä en aio kustantaa yhtään enempää kuin sinäkään?". Jotenkin epäilen että tuota lausetta ei ole kuultu silloin kun asuntopäätös on tehty...

Tyhmä  on se, joka maksaa eikä se joka pyytää. Jos kauppias nostaa maitolitran hinnan 10 euroon ja sinä kiltisti maksat sen, kumpi teistä on tyhmä: kauppias vai sinä? Aloittajan mies on löytänyt naisen, joka on valmis pienistä tuloistaan rahoittamaan miehen elämässä asioita, joita mies pystyisi maksamaan ihan ilman aloittajaakin. Vaikka olisivat asuneet yhdessä vain vuoden, mies on säästänyt aloittajan ansiosta jo 13 200 €. Kuten edellisessä kommentissani jo sanoin, tähän perustuu auervaara-tapauksetkin. Joku osaa käyttää hyväksi ja toinen on niin hönö, että antaa käyttää itseään hyväksi. 

Kirjoitin jo toisen kommentin, jossa kehotin aloittajaa miettimään, mikä tässä miehessä on niin julmetun ihanaa, että hänen kanssaan elämisestä kannattaa maksaa noin paljon. Ap on ehkä vielä aika nuori, mutta näin keski-ikäisenä naisena sanon, että miehen pitää olla melkoinen Batman, että suostuisin antamaan suurimman osan rahoistani miehelle, joka ei edes oikeasti tarvitse rahojani. 

Vierailija kirjoitti:

TotuusSattuu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on ihan uskomaton keskustelu. Onko ihmiset tosiaan näin rahanahneita ja itsekkäitä? Mitkä teillä on syyt alkaa parisuhteeseen? 

Tätä palstaa lukiessa ei voi kyllä kuin kiittää onneaan, että on jo nuorena löytänyt hyvän puolison, jonka kanssa eletään hyvin tasa-arvoista lapsiperheen elämää. Yhteistä tiliä ei ole, paitsi ns. taloustili, jolle kumpikin siirtää tulojensa suhteessa tietyn, sovitun summan joka palkkapäivä. Tältä tililtä maksetaan kiinteät menot kuten asuminen, vakuutukset, lasten harrastukset, sähkölaskut jne. sekä matkat.  Molemmat sijoittaa myös rahaa ns. pahan päivän varalle, sairastumiseen, eläkeikään tms.

Ollaan oltu miltei 30 vuotta yhdessä ja koettu yhdessä niin köyhä opiskelijaelämä, hoitovapaat ja samanaikainen opintolainojen maksu ym. Koskaan ei ole tarvinnut rahasta riidellä ja samaa elintasoa ollaan eletty yhdessä, perheenä, vaikka tulot ovatkin vaihdelleet sen mukaan, kuka milloinkin ollut opintojen ohessa töissä, jäänyt hoitovapaalle jne. Työelämässä on käynyt niin, että minä olen päätynyt julkiselle puolelle, jossa palkat ovat pienemmät, mies taas yksityisellä ja tienaa enemmän kuin minä. Minä toki olen miestä korkeammin koulutettu ja opiskelen parhaillaan työn ohessa lisää, se näkyy toivottavasti joku päivä palkassakin. Ilmeisesti palstalaisten mielestä minä siis loisin nyt, ja minun tulisi maksaa puolet kaikista kuluista jotten olisi lokki. No, onneksi meidän perhe-elämä raha-asioineen ei teille kuulu. Veikkaanpa, että eletään onnellisina yhdessä vielä siinä vaiheessa, kun nämä 50-50 porukat on jakaneet lusikkansa. 

Mun mielestä ongelma ei ole siinä, miten parisuhteessa kustannukset jaetaan. Ongelma on siinä, miten miellyttäväksi elämänsä kokee, JOS tuleekin ero. Tunnen useitakin eronneita, itseni mukaanlukien. Ne eronneet, joilla elintaso ei ole merkittävästi muuttunut, ovat selvinneet erosta kaikista parhaiten. He elävät taloudellisesti edelleen samanlaista elämää kuin parisuhteessakin, ovat optimistisempia tulevaisuutensa suhteen ja osaavat nauttia elämästään. Sen sijaan niillä, joilla elintaso on romahtanut, tilanne on toinen. Osa on katkeria vielä vuosiakin eron jälkeen. He ovat pessimistisempiä tulevaisuutensa suhteen, ovat joutuneet luopumaan todella paljosta - ei siis vain siitä puolisostaan - eron vuoksi. He haaveilevat asioista, joita heillä oli ennen, mutta joihin heillä ei ole enää mahdollisuutta, koska heillä ei ole varaa. Niillä taas, joilla elintaso ei laskenut, on edelleen varaa samoihin asioihin kuin oli ennenkin. He menettivät erossa vain puolisonsa, eivät muuta. 

Uskon kyllä tuon, että erosta selviää paremmin ne, joilla se ei vaikuta elintasoon. Mutta oletko tosiaan siis sitä mieltä, että parisuhteessa pitää elää kahta eri elintasoa, kumpikin omien tulojensa mukaan, ihan vain siksi, ettei mahdollinen ero sitten tuntuisi niin pahalta? Siinä onkin hyvä lähtökohta parisuhteeseen. Ja tästähän ap alunperin kirjoitti, että heillä on kaksi eri elintasoa. Toinen matkustaa kavereiden kanssa, toinen laskee senttejä kotona. Ei minusta kuulosta terveeltä parisuhteelta. Mutta onpa ap sitten valmistautunut paremmin eroon, kun ei ole tottunutkaan matkustamaan tai tekemään muuta kuin venyttämään sitä senttiä. 

Ja kyllä, minä tiedostan sen, että eron tullen elintasoni laskisi. Se ei kuitenkaan ole syy pysyä avioliitossa, vaan vuosikymmenten saatossa syntynyt kunnioitus ja syventynyt rakkaus. Ja näin on päässyt käymään nimenomaan siksi, että olemme tasa-arvoisia ja haluamme toisillemme hyvää. 

Aloittaja on käsittääkseni ihan oikeustoimikelpoinen ihminen, joten hän on aivan omasta vapaasta tahdostaan suostunut muuttamaan asuntoon, jossa hänellä ei ole 50-50 -systeemillä oikein varaa asua. Tai on, mutta ei jää rahaa muuhun. Jos he asuisivat asunnossa jossa vuokra on 1000 €/kk, hänelle jäisi nykyiseen verrattuna joka kuukausi 600 € säästöön eli vuodessa 7200 €. Kyllä sillä rahalla yksi ihminen jo vähän matkusteleekin ja tekee muutakin kivaa, vaikka ei laittaisikaan kaikkea haisemaan. Hän olisi myös aivan hyvin voinut sanoa miehelle, kun asuntoja katselivat, että hän ei suostu maksamaan enempää kuin 500 € vuokraa. Silloin olisi joko katsottu edullisempi asunto tai mies olisi suostunut maksamaan suuremman osan. 

Elämä ei ole ihan näin yksioikoista. Kukaan ei tiedä miten tuon asunnon valintaprosessi on mennyt ja mitkä asiat ovat siihen vaikuttaneet. Rakastuneena tekee ratkaisuja jotka eivät sitten vuoden päästä ehkä tunnukaan enää niin järkeviltä. Kenties mies on ollut tuosta asunnosta innoissaan ja köyhempi osapuoli ei ole raskinut kieltää häneltä sitä vaan ajatellut että kyllä tässä selvitään. Ja on selvittykin mutta niin että mitään ei jää säästöön toisin kuin puolisolla.

Ja nyt tämä rikkaampi puoliso ei näe sitä että toinen on tehnyt uhrauksia hänen onnensa ja tyytyväisyytensä eteen asuntovalinnassa joten voisi olla jossain vaiheessa hyvä tehdä myös jotain takaisin ja ehkä jakaa taloudellista taakkaa uudestaan. Varsinkin jos se rikkaampi osapuoli ei ole kovin halukas muuttamaan selkeästi halvempaan kämppään, kuten usein asian laita kyllä on. Olen huomannut että monet hyvätuloiset ovat aika haluttomia tinkimään omasta elintasostaan mutta muita kyllä kehotetaan elämään varojen mukaan.

Aika selvää aloittajan tapauksessa on, että vain umpirakastunut ihminen voi olla noin tyhmä. Ap tuskin olisi muuttanut jonkun kaverinsa kanssa kimppakämppään, jossa vuokra on 2200 €/kk. Tähän ilmiöönhän kaikki nk auervaara-tapauksetkin perustuvat. Rakastuneena tehdään typeryyksiä, joita jälkeenpäin kadutaan. 

Uhrautuminenkin on täysin vapaaehtoista. Tyhmää toki, mutta silti vapaaehtoista. Ap on sikäli onnekkaassa asemassa, että kyse on vuokra-asunnosta. Ettei mennyt pamauttamaan  yhteistä "puolen millin" asuntolainaa miehen kanssa. Nyt, kun aloittajan ruusunpunaiset lasit on tippunut silmiltä, on hänellä kolme vaihtoehtoa

1. muutetaan edullisempaan asuntoon

2. muutetaan erilleen eli kumpikin omaan asuntoonsa (mies voi jäädä nykyiseen, jos haluaa...8000 € nettotuloilla hän pystyy oikein hyvin maksamaan vuokran yksinkin ja silti jää 5800 €/kk elämiseen)

3. mies alkaa maksaa suuremman osan vuokrasta

Jos miehelle ei kelpaa näistä kuin vaihtoehto 2, sitten ap alkaa etsiä itselleen asuntoa, jossa hänen tuloillaan on kohtuullista asua. 

Toisaalta voi käydä niinkin, että tulot tippuu suhteen aikana. Lähtee työpaikka alta ja saa uuden, jossa on pienempi palkka. Eikä toinen ole halukas muuttamaan siitä kodista halvempaan asuntoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tulee mieleeni tätä lukiessa vanha kysymys kun puhutaan parisuhteesta "haluatko olla oikeassa vai onnellinen".

Nämä 50/50 ihmiset varmaan tuntevat olevansa hyvinkin oikeassa ja jopa ylpeilevät sillä ajatuksella.

Ihan toinen asia taas on se, ovatko he onnellisia parisuhteessaan ja ajattelevatko koskaan sen toisen osapuolen onnellisuutta.

Onko parisuhteen onni varakkaammalle sitä, että ei vain yhtään luovu omastaan, viis muusta, kuin että se pointti tasajaosta täyttyy?

Tuoko heille suurtakin onnea ja iloa tietää, että nyt menot ovat sentilleen tasan? Vaikka toinen jää osattomaksi monesta asiasta, mikä itselle on itsestäänselvyys?

Kuinka suurta onnea tuntevat siellä Balin reissulla omine kavereineen kun vaimo on kotona yksin, ehkä lasten kanssa, vähillä rahoilla?

Miten on, pääsevät nämä 50 % perheen lapset koskaan yhteiselle reissulle vanhempiensa kanssa?

Jos vaimo ei pysty maksamaan tasan puoliksi koko porukan yhteistä reissua niin jääkö reissu sitten tekemättä?

Vai jääkö se vaimo yksin kotiin? Mies ja lapset menevät keskenään?

Entä jos lapsi tai vaimo sairastuu ja pitäisi mennä erikoislääkäriIn, niin suostuukoko mies maksamaan sen ylimääräisen osuuden nurisematta? Kun vaimo ei pysty puolta lääkärikuluista maksamaan? Kun kerran voi mennä yleisellekin, onko tämä nyt se "eriloistilanne"? Kuka sen päättää milloin on "erikoistilanne", milloin kukkaronnyöriä avataan, se parempituloinenko yksin?

Perheessä on paljonkin eri tilanteita joissa ei mielestäni edes voi soveltaa tiukkaa tasausta menojen suhteen. Tai toki vissiin voi, mutta aika erikoisia tilanteita silloin perheen kesken syntyy.

Ja minkälaisen kuvan lapset saavat silloin perhe-elämästä?

Ja ovatko muut perheessä onnellisia kuin se varakkaampi.

Tai todellisuudessa onko edes hänkään.

Me olemme, kuten olen kirjoittanut, parisuhteessa nimenomaan rakkaudesta eli mitä ilmeisimmin siksi, että olemme onnellisia yhdessä. Jos emme olisi onnellisia, emme olisi yhdessä.

En tiedä mitä olet aiemmin kirjoittanut, mutta ilmeisesti en tarkoittanut juuri sinua. Vaan juuri niitä, jotka viis veisaavat kuinka kumppani tai muu perhe jaksaa jaksaa kunhan vaan menot jaetaan 50/50.

Vierailija kirjoitti:

TotuusSattuu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

TotuusSattuu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on ihan uskomaton keskustelu. Onko ihmiset tosiaan näin rahanahneita ja itsekkäitä? Mitkä teillä on syyt alkaa parisuhteeseen? 

Tätä palstaa lukiessa ei voi kyllä kuin kiittää onneaan, että on jo nuorena löytänyt hyvän puolison, jonka kanssa eletään hyvin tasa-arvoista lapsiperheen elämää. Yhteistä tiliä ei ole, paitsi ns. taloustili, jolle kumpikin siirtää tulojensa suhteessa tietyn, sovitun summan joka palkkapäivä. Tältä tililtä maksetaan kiinteät menot kuten asuminen, vakuutukset, lasten harrastukset, sähkölaskut jne. sekä matkat.  Molemmat sijoittaa myös rahaa ns. pahan päivän varalle, sairastumiseen, eläkeikään tms.

Ollaan oltu miltei 30 vuotta yhdessä ja koettu yhdessä niin köyhä opiskelijaelämä, hoitovapaat ja samanaikainen opintolainojen maksu ym. Koskaan ei ole tarvinnut rahasta riidellä ja samaa elintasoa ollaan eletty yhdessä, perheenä, vaikka tulot ovatkin vaihdelleet sen mukaan, kuka milloinkin ollut opintojen ohessa töissä, jäänyt hoitovapaalle jne. Työelämässä on käynyt niin, että minä olen päätynyt julkiselle puolelle, jossa palkat ovat pienemmät, mies taas yksityisellä ja tienaa enemmän kuin minä. Minä toki olen miestä korkeammin koulutettu ja opiskelen parhaillaan työn ohessa lisää, se näkyy toivottavasti joku päivä palkassakin. Ilmeisesti palstalaisten mielestä minä siis loisin nyt, ja minun tulisi maksaa puolet kaikista kuluista jotten olisi lokki. No, onneksi meidän perhe-elämä raha-asioineen ei teille kuulu. Veikkaanpa, että eletään onnellisina yhdessä vielä siinä vaiheessa, kun nämä 50-50 porukat on jakaneet lusikkansa. 

Mun mielestä ongelma ei ole siinä, miten parisuhteessa kustannukset jaetaan. Ongelma on siinä, miten miellyttäväksi elämänsä kokee, JOS tuleekin ero. Tunnen useitakin eronneita, itseni mukaanlukien. Ne eronneet, joilla elintaso ei ole merkittävästi muuttunut, ovat selvinneet erosta kaikista parhaiten. He elävät taloudellisesti edelleen samanlaista elämää kuin parisuhteessakin, ovat optimistisempia tulevaisuutensa suhteen ja osaavat nauttia elämästään. Sen sijaan niillä, joilla elintaso on romahtanut, tilanne on toinen. Osa on katkeria vielä vuosiakin eron jälkeen. He ovat pessimistisempiä tulevaisuutensa suhteen, ovat joutuneet luopumaan todella paljosta - ei siis vain siitä puolisostaan - eron vuoksi. He haaveilevat asioista, joita heillä oli ennen, mutta joihin heillä ei ole enää mahdollisuutta, koska heillä ei ole varaa. Niillä taas, joilla elintaso ei laskenut, on edelleen varaa samoihin asioihin kuin oli ennenkin. He menettivät erossa vain puolisonsa, eivät muuta. 

Uskon kyllä tuon, että erosta selviää paremmin ne, joilla se ei vaikuta elintasoon. Mutta oletko tosiaan siis sitä mieltä, että parisuhteessa pitää elää kahta eri elintasoa, kumpikin omien tulojensa mukaan, ihan vain siksi, ettei mahdollinen ero sitten tuntuisi niin pahalta? Siinä onkin hyvä lähtökohta parisuhteeseen. Ja tästähän ap alunperin kirjoitti, että heillä on kaksi eri elintasoa. Toinen matkustaa kavereiden kanssa, toinen laskee senttejä kotona. Ei minusta kuulosta terveeltä parisuhteelta. Mutta onpa ap sitten valmistautunut paremmin eroon, kun ei ole tottunutkaan matkustamaan tai tekemään muuta kuin venyttämään sitä senttiä. 

Ja kyllä, minä tiedostan sen, että eron tullen elintasoni laskisi. Se ei kuitenkaan ole syy pysyä avioliitossa, vaan vuosikymmenten saatossa syntynyt kunnioitus ja syventynyt rakkaus. Ja näin on päässyt käymään nimenomaan siksi, että olemme tasa-arvoisia ja haluamme toisillemme hyvää. 

Aloittaja on käsittääkseni ihan oikeustoimikelpoinen ihminen, joten hän on aivan omasta vapaasta tahdostaan suostunut muuttamaan asuntoon, jossa hänellä ei ole 50-50 -systeemillä oikein varaa asua. Tai on, mutta ei jää rahaa muuhun. Jos he asuisivat asunnossa jossa vuokra on 1000 €/kk, hänelle jäisi nykyiseen verrattuna joka kuukausi 600 € säästöön eli vuodessa 7200 €. Kyllä sillä rahalla yksi ihminen jo vähän matkusteleekin ja tekee muutakin kivaa, vaikka ei laittaisikaan kaikkea haisemaan. Hän olisi myös aivan hyvin voinut sanoa miehelle, kun asuntoja katselivat, että hän ei suostu maksamaan enempää kuin 500 € vuokraa. Silloin olisi joko katsottu edullisempi asunto tai mies olisi suostunut maksamaan suuremman osan. 

Elämä ei ole ihan näin yksioikoista. Kukaan ei tiedä miten tuon asunnon valintaprosessi on mennyt ja mitkä asiat ovat siihen vaikuttaneet. Rakastuneena tekee ratkaisuja jotka eivät sitten vuoden päästä ehkä tunnukaan enää niin järkeviltä. Kenties mies on ollut tuosta asunnosta innoissaan ja köyhempi osapuoli ei ole raskinut kieltää häneltä sitä vaan ajatellut että kyllä tässä selvitään. Ja on selvittykin mutta niin että mitään ei jää säästöön toisin kuin puolisolla.

Ja nyt tämä rikkaampi puoliso ei näe sitä että toinen on tehnyt uhrauksia hänen onnensa ja tyytyväisyytensä eteen asuntovalinnassa joten voisi olla jossain vaiheessa hyvä tehdä myös jotain takaisin ja ehkä jakaa taloudellista taakkaa uudestaan. Varsinkin jos se rikkaampi osapuoli ei ole kovin halukas muuttamaan selkeästi halvempaan kämppään, kuten usein asian laita kyllä on. Olen huomannut että monet hyvätuloiset ovat aika haluttomia tinkimään omasta elintasostaan mutta muita kyllä kehotetaan elämään varojen mukaan.

Aika selvää aloittajan tapauksessa on, että vain umpirakastunut ihminen voi olla noin tyhmä. Ap tuskin olisi muuttanut jonkun kaverinsa kanssa kimppakämppään, jossa vuokra on 2200 €/kk. Tähän ilmiöönhän kaikki nk auervaara-tapauksetkin perustuvat. Rakastuneena tehdään typeryyksiä, joita jälkeenpäin kadutaan. 

Uhrautuminenkin on täysin vapaaehtoista. Tyhmää toki, mutta silti vapaaehtoista. Ap on sikäli onnekkaassa asemassa, että kyse on vuokra-asunnosta. Ettei mennyt pamauttamaan  yhteistä "puolen millin" asuntolainaa miehen kanssa. Nyt, kun aloittajan ruusunpunaiset lasit on tippunut silmiltä, on hänellä kolme vaihtoehtoa

1. muutetaan edullisempaan asuntoon

2. muutetaan erilleen eli kumpikin omaan asuntoonsa (mies voi jäädä nykyiseen, jos haluaa...8000 € nettotuloilla hän pystyy oikein hyvin maksamaan vuokran yksinkin ja silti jää 5800 €/kk elämiseen)

3. mies alkaa maksaa suuremman osan vuokrasta

Jos miehelle ei kelpaa näistä kuin vaihtoehto 2, sitten ap alkaa etsiä itselleen asuntoa, jossa hänen tuloillaan on kohtuullista asua. 

No tuossa on kyllä ollut kaksi tyhmää. Aivan samalla tavoin se hyvätuloisempi puoliso ei ole tajunnut että ratkaisu johtaa kohtuuttomaan tilanteeseen. Ei tässä siis tyhmä ole vain se joka maksaa liikaa vaan myös se joka katsoo vierestä kun toinen maksaa liikaa.

Jos on yhteiselon rahanjaosta kovin tiukat periaatteet, pitäisi samalla olla edes sitä psykologista ymmärrystä sen verran että näkee niiden periaatteiden vaikutukset. Ei parisuhteessa voida lähteä siitä että kumpikin tekee ratkaisunsa jossain umpiossa jossa ne eivät vaikuta myös siihen toiseen osapuoleen.

Myös se hyvätuloinen voi avata suunsa ja sanoa että:"tajuathan sitten kultaseni että jos otamme tämän asunnon niin sitten sinulla ei ole varaa juuri mihinkään muuhun koska minä en aio kustantaa yhtään enempää kuin sinäkään?". Jotenkin epäilen että tuota lausetta ei ole kuultu silloin kun asuntopäätös on tehty...

Tyhmä  on se, joka maksaa eikä se joka pyytää. Jos kauppias nostaa maitolitran hinnan 10 euroon ja sinä kiltisti maksat sen, kumpi teistä on tyhmä: kauppias vai sinä? Aloittajan mies on löytänyt naisen, joka on valmis pienistä tuloistaan rahoittamaan miehen elämässä asioita, joita mies pystyisi maksamaan ihan ilman aloittajaakin. Vaikka olisivat asuneet yhdessä vain vuoden, mies on säästänyt aloittajan ansiosta jo 13 200 €. Kuten edellisessä kommentissani jo sanoin, tähän perustuu auervaara-tapauksetkin. Joku osaa käyttää hyväksi ja toinen on niin hönö, että antaa käyttää itseään hyväksi. 

Kirjoitin jo toisen kommentin, jossa kehotin aloittajaa miettimään, mikä tässä miehessä on niin julmetun ihanaa, että hänen kanssaan elämisestä kannattaa maksaa noin paljon. Ap on ehkä vielä aika nuori, mutta näin keski-ikäisenä naisena sanon, että miehen pitää olla melkoinen Batman, että suostuisin antamaan suurimman osan rahoistani miehelle, joka ei edes oikeasti tarvitse rahojani. 

Näin on. Mutta se mitä olen kommentoinut omissa kirjoituksissani on se monien täällä hellimä ajatus että aloittajan tapaus on mennytkin ihan oikein eikä ole mitään erikoista siinä että toinen maksattaa köyhemmällä puolet ylikalliista asunnosta ja kutsuu sitä siltikin ihan vain normaaliksi rakkaudelliseksi parisuhteeksi.

Ilmeisesti sinusta parisuhde vertautuu bisnekseen? Toki se on tyhmä joka maksaa, mutta rakkaudessa voisi olla kyllä kyse ihan tunteista ja toisen kunnioituksesta eikä vain rahasta.

Vierailija kirjoitti:

Tulee mieleeni tätä lukiessa vanha kysymys kun puhutaan parisuhteesta "haluatko olla oikeassa vai onnellinen".

Nämä 50/50 ihmiset varmaan tuntevat olevansa hyvinkin oikeassa ja jopa ylpeilevät sillä ajatuksella.

Ihan toinen asia taas on se, ovatko he onnellisia parisuhteessaan ja ajattelevatko koskaan sen toisen osapuolen onnellisuutta.

Onko parisuhteen onni varakkaammalle sitä, että ei vain yhtään luovu omastaan, viis muusta, kuin että se pointti tasajaosta täyttyy?

Tuoko heille suurtakin onnea ja iloa tietää, että nyt menot ovat sentilleen tasan? Vaikka toinen jää osattomaksi monesta asiasta, mikä itselle on itsestäänselvyys?

Kuinka suurta onnea tuntevat siellä Balin reissulla omine kavereineen kun vaimo on kotona yksin, ehkä lasten kanssa, vähillä rahoilla?

Miten on, pääsevät nämä 50 % perheen lapset koskaan yhteiselle reissulle vanhempiensa kanssa?

Jos vaimo ei pysty maksamaan tasan puoliksi koko porukan yhteistä reissua niin jääkö reissu sitten tekemättä?

Vai jääkö se vaimo yksin kotiin? Mies ja lapset menevät keskenään?

Entä jos lapsi tai vaimo sairastuu ja pitäisi mennä erikoislääkäriIn, niin suostuukoko mies maksamaan sen ylimääräisen osuuden nurisematta? Kun vaimo ei pysty puolta lääkärikuluista maksamaan? Kun kerran voi mennä yleisellekin, onko tämä nyt se "eriloistilanne"? Kuka sen päättää milloin on "erikoistilanne", milloin kukkaronnyöriä avataan, se parempituloinenko yksin?

Perheessä on paljonkin eri tilanteita joissa ei mielestäni edes voi soveltaa tiukkaa tasausta menojen suhteen. Tai toki vissiin voi, mutta aika erikoisia tilanteita silloin perheen kesken syntyy.

Ja minkälaisen kuvan lapset saavat silloin perhe-elämästä?

Ja ovatko muut perheessä onnellisia kuin se varakkaampi.

Tai todellisuudessa onko edes hänkään.

Tunnetko sinä edes yhtään perhettä, jossa on 50-50 jako? Jotenkin esimerkkisi kuulostavat aika tarkoitushakuisilta kärjistyksiltä ja ovat ainakin omassa tuttavapiirissäni todellisuudelle aivan vieraita. Oikeasti kukaan ei vahdi tasajakoa sentilleen, hyvin harva matkustelee yksin eikä kukaan näänny sairaslomalla nälkään.

Minun korvaani on muutenkin vähän erikoinen ajatus, että puolison onni tarkoittaisi ensisijaisesti rahaa. Tietysti todellinen köyhyys on asia erikseen, mutta tässäkin ketjussa moni pitää täysin epäreiluna, että keskituloinen ihminen elättäisi lähtökohtaisesti itsensä ja ostelisi itselleen vain sen verran luksustuotteita ja -palveluita kuin omat tulot sallivat. Ja juuri tätähän se 50-50 jako useimmissa keski- ja hyvätuloisen suhteissa tarkoittaa. Ei sitä, ettei kummallakin riittäisi rahat välttämättömyyksiin, vaan sitä että toinen saa vähän enemmän ja kalliimpia huvituksia ja tavaroita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on ihan uskomaton keskustelu. Onko ihmiset tosiaan näin rahanahneita ja itsekkäitä? Mitkä teillä on syyt alkaa parisuhteeseen? 

Tätä palstaa lukiessa ei voi kyllä kuin kiittää onneaan, että on jo nuorena löytänyt hyvän puolison, jonka kanssa eletään hyvin tasa-arvoista lapsiperheen elämää. Yhteistä tiliä ei ole, paitsi ns. taloustili, jolle kumpikin siirtää tulojensa suhteessa tietyn, sovitun summan joka palkkapäivä. Tältä tililtä maksetaan kiinteät menot kuten asuminen, vakuutukset, lasten harrastukset, sähkölaskut jne. sekä matkat.  Molemmat sijoittaa myös rahaa ns. pahan päivän varalle, sairastumiseen, eläkeikään tms.

Ollaan oltu miltei 30 vuotta yhdessä ja koettu yhdessä niin köyhä opiskelijaelämä, hoitovapaat ja samanaikainen opintolainojen maksu ym. Koskaan ei ole tarvinnut rahasta riidellä ja samaa elintasoa ollaan eletty yhdessä, perheenä, vaikka tulot ovatkin vaihdelleet sen mukaan, kuka milloinkin ollut opintojen ohessa töissä, jäänyt hoitovapaalle jne. Työelämässä on käynyt niin, että minä olen päätynyt julkiselle puolelle, jossa palkat ovat pienemmät, mies taas yksityisellä ja tienaa enemmän kuin minä. Minä toki olen miestä korkeammin koulutettu ja opiskelen parhaillaan työn ohessa lisää, se näkyy toivottavasti joku päivä palkassakin. Ilmeisesti palstalaisten mielestä minä siis loisin nyt, ja minun tulisi maksaa puolet kaikista kuluista jotten olisi lokki. No, onneksi meidän perhe-elämä raha-asioineen ei teille kuulu. Veikkaanpa, että eletään onnellisina yhdessä vielä siinä vaiheessa, kun nämä 50-50 porukat on jakaneet lusikkansa. 

Mun mielestä ongelma ei ole siinä, miten parisuhteessa kustannukset jaetaan. Ongelma on siinä, miten miellyttäväksi elämänsä kokee, JOS tuleekin ero. Tunnen useitakin eronneita, itseni mukaanlukien. Ne eronneet, joilla elintaso ei ole merkittävästi muuttunut, ovat selvinneet erosta kaikista parhaiten. He elävät taloudellisesti edelleen samanlaista elämää kuin parisuhteessakin, ovat optimistisempia tulevaisuutensa suhteen ja osaavat nauttia elämästään. Sen sijaan niillä, joilla elintaso on romahtanut, tilanne on toinen. Osa on katkeria vielä vuosiakin eron jälkeen. He ovat pessimistisempiä tulevaisuutensa suhteen, ovat joutuneet luopumaan todella paljosta - ei siis vain siitä puolisostaan - eron vuoksi. He haaveilevat asioista, joita heillä oli ennen, mutta joihin heillä ei ole enää mahdollisuutta, koska heillä ei ole varaa. Niillä taas, joilla elintaso ei laskenut, on edelleen varaa samoihin asioihin kuin oli ennenkin. He menettivät erossa vain puolisonsa, eivät muuta. 

Uskon kyllä tuon, että erosta selviää paremmin ne, joilla se ei vaikuta elintasoon. Mutta oletko tosiaan siis sitä mieltä, että parisuhteessa pitää elää kahta eri elintasoa, kumpikin omien tulojensa mukaan, ihan vain siksi, ettei mahdollinen ero sitten tuntuisi niin pahalta? Siinä onkin hyvä lähtökohta parisuhteeseen. Ja tästähän ap alunperin kirjoitti, että heillä on kaksi eri elintasoa. Toinen matkustaa kavereiden kanssa, toinen laskee senttejä kotona. Ei minusta kuulosta terveeltä parisuhteelta. Mutta onpa ap sitten valmistautunut paremmin eroon, kun ei ole tottunutkaan matkustamaan tai tekemään muuta kuin venyttämään sitä senttiä. 

Ja kyllä, minä tiedostan sen, että eron tullen elintasoni laskisi. Se ei kuitenkaan ole syy pysyä avioliitossa, vaan vuosikymmenten saatossa syntynyt kunnioitus ja syventynyt rakkaus. Ja näin on päässyt käymään nimenomaan siksi, että olemme tasa-arvoisia ja haluamme toisillemme hyvää. 

Tämän lisäksi, mitä tapahtuu, kun tulee niitä lapsia? Mitä elintasoa nämä lapset elävät, sen parempituloisen vai pienempituloisen mukaista? Kun toinen vanhempi paremmintienaavana lähtee reissuun, lähteekö lapset mukaan, vai ei, ja jääkö toinen vanhempi taas yksin kotiin?

Lapsia ei tule (HUOM! haikara ei enää nykyisin tuo lapsia vaan lapset saavat alkunsa seksistä) parisuhteeseen, jossa toinen lähes näkee nälkää ja toinen syö tryffeleitä ja hanhenmaksapalleroita. Ennen lapsia pitää löytyä yhteinen elintaso sekä kompromissi sen rahoittamiseen. Jos ei löydy, pidetään vaikka jalat ristissä, jos ei voi käyttää luotettavaa ehkäisyä. En ymmärrä naisia, jotka hankkivat tuollaiseen tilanteeseen vielä lapsiakin.

Tiedän olevani järki-ihminen enkä tunneihminen, joten tunneihmisten ymmärtäminen on mulle joskus vaikeaa. Jos olisin tunneihminen, tuskin olisin miesvaltaisella alalla yrittäjäkään. Tai ainakin yritykselläni menisi huonosti, jos en laskuttaisi miespuolista asiakkaan edustajaa, koska tämä on niin kiva, komea tai supliikkimies. Toista ihmistä voi mun mielestä rakastaa ilman, että ryssii omat raha-asiansakin tämän vuoksi. 

TotuusSattuu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

TotuusSattuu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

TotuusSattuu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on ihan uskomaton keskustelu. Onko ihmiset tosiaan näin rahanahneita ja itsekkäitä? Mitkä teillä on syyt alkaa parisuhteeseen? 

Tätä palstaa lukiessa ei voi kyllä kuin kiittää onneaan, että on jo nuorena löytänyt hyvän puolison, jonka kanssa eletään hyvin tasa-arvoista lapsiperheen elämää. Yhteistä tiliä ei ole, paitsi ns. taloustili, jolle kumpikin siirtää tulojensa suhteessa tietyn, sovitun summan joka palkkapäivä. Tältä tililtä maksetaan kiinteät menot kuten asuminen, vakuutukset, lasten harrastukset, sähkölaskut jne. sekä matkat.  Molemmat sijoittaa myös rahaa ns. pahan päivän varalle, sairastumiseen, eläkeikään tms.

Ollaan oltu miltei 30 vuotta yhdessä ja koettu yhdessä niin köyhä opiskelijaelämä, hoitovapaat ja samanaikainen opintolainojen maksu ym. Koskaan ei ole tarvinnut rahasta riidellä ja samaa elintasoa ollaan eletty yhdessä, perheenä, vaikka tulot ovatkin vaihdelleet sen mukaan, kuka milloinkin ollut opintojen ohessa töissä, jäänyt hoitovapaalle jne. Työelämässä on käynyt niin, että minä olen päätynyt julkiselle puolelle, jossa palkat ovat pienemmät, mies taas yksityisellä ja tienaa enemmän kuin minä. Minä toki olen miestä korkeammin koulutettu ja opiskelen parhaillaan työn ohessa lisää, se näkyy toivottavasti joku päivä palkassakin. Ilmeisesti palstalaisten mielestä minä siis loisin nyt, ja minun tulisi maksaa puolet kaikista kuluista jotten olisi lokki. No, onneksi meidän perhe-elämä raha-asioineen ei teille kuulu. Veikkaanpa, että eletään onnellisina yhdessä vielä siinä vaiheessa, kun nämä 50-50 porukat on jakaneet lusikkansa. 

Mun mielestä ongelma ei ole siinä, miten parisuhteessa kustannukset jaetaan. Ongelma on siinä, miten miellyttäväksi elämänsä kokee, JOS tuleekin ero. Tunnen useitakin eronneita, itseni mukaanlukien. Ne eronneet, joilla elintaso ei ole merkittävästi muuttunut, ovat selvinneet erosta kaikista parhaiten. He elävät taloudellisesti edelleen samanlaista elämää kuin parisuhteessakin, ovat optimistisempia tulevaisuutensa suhteen ja osaavat nauttia elämästään. Sen sijaan niillä, joilla elintaso on romahtanut, tilanne on toinen. Osa on katkeria vielä vuosiakin eron jälkeen. He ovat pessimistisempiä tulevaisuutensa suhteen, ovat joutuneet luopumaan todella paljosta - ei siis vain siitä puolisostaan - eron vuoksi. He haaveilevat asioista, joita heillä oli ennen, mutta joihin heillä ei ole enää mahdollisuutta, koska heillä ei ole varaa. Niillä taas, joilla elintaso ei laskenut, on edelleen varaa samoihin asioihin kuin oli ennenkin. He menettivät erossa vain puolisonsa, eivät muuta. 

Uskon kyllä tuon, että erosta selviää paremmin ne, joilla se ei vaikuta elintasoon. Mutta oletko tosiaan siis sitä mieltä, että parisuhteessa pitää elää kahta eri elintasoa, kumpikin omien tulojensa mukaan, ihan vain siksi, ettei mahdollinen ero sitten tuntuisi niin pahalta? Siinä onkin hyvä lähtökohta parisuhteeseen. Ja tästähän ap alunperin kirjoitti, että heillä on kaksi eri elintasoa. Toinen matkustaa kavereiden kanssa, toinen laskee senttejä kotona. Ei minusta kuulosta terveeltä parisuhteelta. Mutta onpa ap sitten valmistautunut paremmin eroon, kun ei ole tottunutkaan matkustamaan tai tekemään muuta kuin venyttämään sitä senttiä. 

Ja kyllä, minä tiedostan sen, että eron tullen elintasoni laskisi. Se ei kuitenkaan ole syy pysyä avioliitossa, vaan vuosikymmenten saatossa syntynyt kunnioitus ja syventynyt rakkaus. Ja näin on päässyt käymään nimenomaan siksi, että olemme tasa-arvoisia ja haluamme toisillemme hyvää. 

Aloittaja on käsittääkseni ihan oikeustoimikelpoinen ihminen, joten hän on aivan omasta vapaasta tahdostaan suostunut muuttamaan asuntoon, jossa hänellä ei ole 50-50 -systeemillä oikein varaa asua. Tai on, mutta ei jää rahaa muuhun. Jos he asuisivat asunnossa jossa vuokra on 1000 €/kk, hänelle jäisi nykyiseen verrattuna joka kuukausi 600 € säästöön eli vuodessa 7200 €. Kyllä sillä rahalla yksi ihminen jo vähän matkusteleekin ja tekee muutakin kivaa, vaikka ei laittaisikaan kaikkea haisemaan. Hän olisi myös aivan hyvin voinut sanoa miehelle, kun asuntoja katselivat, että hän ei suostu maksamaan enempää kuin 500 € vuokraa. Silloin olisi joko katsottu edullisempi asunto tai mies olisi suostunut maksamaan suuremman osan. 

Elämä ei ole ihan näin yksioikoista. Kukaan ei tiedä miten tuon asunnon valintaprosessi on mennyt ja mitkä asiat ovat siihen vaikuttaneet. Rakastuneena tekee ratkaisuja jotka eivät sitten vuoden päästä ehkä tunnukaan enää niin järkeviltä. Kenties mies on ollut tuosta asunnosta innoissaan ja köyhempi osapuoli ei ole raskinut kieltää häneltä sitä vaan ajatellut että kyllä tässä selvitään. Ja on selvittykin mutta niin että mitään ei jää säästöön toisin kuin puolisolla.

Ja nyt tämä rikkaampi puoliso ei näe sitä että toinen on tehnyt uhrauksia hänen onnensa ja tyytyväisyytensä eteen asuntovalinnassa joten voisi olla jossain vaiheessa hyvä tehdä myös jotain takaisin ja ehkä jakaa taloudellista taakkaa uudestaan. Varsinkin jos se rikkaampi osapuoli ei ole kovin halukas muuttamaan selkeästi halvempaan kämppään, kuten usein asian laita kyllä on. Olen huomannut että monet hyvätuloiset ovat aika haluttomia tinkimään omasta elintasostaan mutta muita kyllä kehotetaan elämään varojen mukaan.

Aika selvää aloittajan tapauksessa on, että vain umpirakastunut ihminen voi olla noin tyhmä. Ap tuskin olisi muuttanut jonkun kaverinsa kanssa kimppakämppään, jossa vuokra on 2200 €/kk. Tähän ilmiöönhän kaikki nk auervaara-tapauksetkin perustuvat. Rakastuneena tehdään typeryyksiä, joita jälkeenpäin kadutaan. 

Uhrautuminenkin on täysin vapaaehtoista. Tyhmää toki, mutta silti vapaaehtoista. Ap on sikäli onnekkaassa asemassa, että kyse on vuokra-asunnosta. Ettei mennyt pamauttamaan  yhteistä "puolen millin" asuntolainaa miehen kanssa. Nyt, kun aloittajan ruusunpunaiset lasit on tippunut silmiltä, on hänellä kolme vaihtoehtoa

1. muutetaan edullisempaan asuntoon

2. muutetaan erilleen eli kumpikin omaan asuntoonsa (mies voi jäädä nykyiseen, jos haluaa...8000 € nettotuloilla hän pystyy oikein hyvin maksamaan vuokran yksinkin ja silti jää 5800 €/kk elämiseen)

3. mies alkaa maksaa suuremman osan vuokrasta

Jos miehelle ei kelpaa näistä kuin vaihtoehto 2, sitten ap alkaa etsiä itselleen asuntoa, jossa hänen tuloillaan on kohtuullista asua. 

No tuossa on kyllä ollut kaksi tyhmää. Aivan samalla tavoin se hyvätuloisempi puoliso ei ole tajunnut että ratkaisu johtaa kohtuuttomaan tilanteeseen. Ei tässä siis tyhmä ole vain se joka maksaa liikaa vaan myös se joka katsoo vierestä kun toinen maksaa liikaa.

Jos on yhteiselon rahanjaosta kovin tiukat periaatteet, pitäisi samalla olla edes sitä psykologista ymmärrystä sen verran että näkee niiden periaatteiden vaikutukset. Ei parisuhteessa voida lähteä siitä että kumpikin tekee ratkaisunsa jossain umpiossa jossa ne eivät vaikuta myös siihen toiseen osapuoleen.

Myös se hyvätuloinen voi avata suunsa ja sanoa että:"tajuathan sitten kultaseni että jos otamme tämän asunnon niin sitten sinulla ei ole varaa juuri mihinkään muuhun koska minä en aio kustantaa yhtään enempää kuin sinäkään?". Jotenkin epäilen että tuota lausetta ei ole kuultu silloin kun asuntopäätös on tehty...

Tyhmä  on se, joka maksaa eikä se joka pyytää. Jos kauppias nostaa maitolitran hinnan 10 euroon ja sinä kiltisti maksat sen, kumpi teistä on tyhmä: kauppias vai sinä? Aloittajan mies on löytänyt naisen, joka on valmis pienistä tuloistaan rahoittamaan miehen elämässä asioita, joita mies pystyisi maksamaan ihan ilman aloittajaakin. Vaikka olisivat asuneet yhdessä vain vuoden, mies on säästänyt aloittajan ansiosta jo 13 200 €. Kuten edellisessä kommentissani jo sanoin, tähän perustuu auervaara-tapauksetkin. Joku osaa käyttää hyväksi ja toinen on niin hönö, että antaa käyttää itseään hyväksi. 

Kirjoitin jo toisen kommentin, jossa kehotin aloittajaa miettimään, mikä tässä miehessä on niin julmetun ihanaa, että hänen kanssaan elämisestä kannattaa maksaa noin paljon. Ap on ehkä vielä aika nuori, mutta näin keski-ikäisenä naisena sanon, että miehen pitää olla melkoinen Batman, että suostuisin antamaan suurimman osan rahoistani miehelle, joka ei edes oikeasti tarvitse rahojani. 

Näin on. Mutta se mitä olen kommentoinut omissa kirjoituksissani on se monien täällä hellimä ajatus että aloittajan tapaus on mennytkin ihan oikein eikä ole mitään erikoista siinä että toinen maksattaa köyhemmällä puolet ylikalliista asunnosta ja kutsuu sitä siltikin ihan vain normaaliksi rakkaudelliseksi parisuhteeksi.

Ilmeisesti sinusta parisuhde vertautuu bisnekseen? Toki se on tyhmä joka maksaa, mutta rakkaudessa voisi olla kyllä kyse ihan tunteista ja toisen kunnioituksesta eikä vain rahasta.

Kyllä, raha-asioissa. Ja rahastahan tässä aloituksessakin puhutaan eikä rakkaudesta. Mun jo parikymmentä vuotta sitten kuolleella isoäidilläni oli tapana sanoa, että kun köyhyys astuu ovesta, rakkaus lähtee ikkunasta.  En ole missään vaiheessa ollut sitä mieltä, että aloittajan mies toimisi kuten rakastuneen miehen  pitääkin toimia. Olen kuitenkin monessa kommentissani ihmetellyt, miksi aloittaja suostuu moiseen. Varmaan siitä rakkaudesta, mutta eikö rakkautta voisi saada halvemmallakin? Mikä tässä miehessä on niin uskomattoman upeaa, että hänen kanssaan olemisesta kannattaa maksaa noin paljon? Ymmärtäisin, jos unelmien mies olisi ihan persaukinen, mutta aloittajan mies on kaikkea muuta. 8000 € nettopalkka on Suomen progressiivisella verotuksella eihan helevetin paljon. Itse tienaan tuon bruttona ja tienaan siis enemmän kuin monet lääkärit. Nettona....pitää tehdä joko ihan sikana duunia tai olla joku isompi johtaja suuressa kansainvälisessä firmassa. Ymmärrän sen, jos rikas mies tarjoaa vaimolleen hulppean elämän, mutta aloittajan tapauksessa ei edes tarjoa. Mikä siis miehessä oikeasti viehättää? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

TotuusSattuu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tienaan kuukaudessa nettona 2700 e, mies vähänyli 8000 e. Ei ole käynyt edes mielessä, että miehen pitäisi opintojen ja vuosien työnteon ja erityisosaamisen hankkimisen jälkeen elättää minua vain siksi, että olen ottanut elämäni sen verran kevyesti, että en tienaa enempää.

Miksi muka mieheni pitäisi tuhlata tulojaan minuun, joka olen tehnyt elämässä monta väärää valintaa? Riittää, että maksaa oman osuutensa eli 50% yhteisistä kuluista. Loput rahansa saa käyttää ihan niin kuin tahtoo.

Läheskään aina tai oikeastaan hyvin harvoin se panostus ennen työuraa ei ole ollut miehellä suurempi vaativampi tai parempi kuin naisella vaan ns miestyöstä maksetaan paremmin. Ja nainen pääsääntöisesti ei ole ottanut elåmää kevyemmin.

Parisuhde jossa huomattavasti suurempituloimpi maksattaa toisella kulut puoliksi ei ole parisuhde vaan hyötymissuhde jossa suurempituloinen käyttää toista taloudellisesti hyväksi ja alistaa tätå.

Miksi se olisi hyötysuhde? Eikö jokainen vastaa omista menoistaan, joten asumiskuluista 50% on kahden aikuisen parisuhteessa ihan reilua eikä se ole mitään toisesta hyötymistä.

Vai oletko sitä mieltä, että jos isoveli saa viikkorahaa 15 e ja pikkusisko 10 e, niin veljelle riittää jäätelöä 1 pallero ja pikkusiskolle 3, vaikka isoveli joutuu ne molemmat maksamaan?

Isoveli ja pikkuveli eivät ole parisuhteessa eivätkä maksa toistensa jäätelöitä viikorahasta. Joten sikälikään vertaus ei toimi. Eikä se toimi siinäkään mielessä että ei parisuhteessa se enemmän ansaitseva saa vähemmän mitään kuin se vähemmän ansaitseva vaan joissain tilanteissa ehkä "vain" sen saman.

Miksi sinusta parisuhteessa täytyy maksaa puolison menot, jos tienaa enemmän kuin puoliso? Minusta se on suorastaan sairas ajattelumalli maassa, jossa naiset väittävät olevansa tasa-arvoisia. Miksi se ei ulotu parisuhteeseen asti?

Ihmettelen tällaisia ihmisiä, miksi pitää edes pyrkiä parisuhteeseen kun raha on ainoa rakkaus ja elämän keskipiste. Ei puoliso tai lapset, vaan raha. Pysykää sinkkuina, niin rahoillanne saatte kaikkea mahdollista mannaa mitä taivaasta voi tippua. Paitsi aitoa rakkautta, sitä ei saa edes rahalla.

Tämän ihan saman voi sanoa myös niille, jotka pitävät itsestäänselvyytenä että parisuhteen täytyy mahdollistaa heille parempi elintaso kuin mihin heillä olisi muuten varaa. Missä siinä on rakkaus, kun toinen ei riitä omana itsenään, vaan pitää saada hienompi auto ja talo ja pari Balin reissua korvaukseksi suhteeseen lähtemisestä?

Uskon, että oletus parisuhteessa on, että tehdään yhdessä asioita ja eletään samalla tavalla.

Meillä on miehen kanssa ollut yhteiset rahat siitä päivästä alkaen, kun aloimme seurustella. Se toimii meillä, koska meillä on samanlaiset arvot elämässä, ja rahankäyttö juuri heijastaa aika pitkälle yksilön arvoja. Jos toinen kuluttaa kovasti ja toinen taas haluaisi tehdä erilaisia asioita, tulee vaikutelma, että puolisoilla on erilaiset arvot.

Itse näen avioliiton ja pitkän parisuhteen niin, että toiselle haluaa vähintään samaa kuin itselle. Itse elätin miestäni monta vuotta, ku hän opiskeli ja minä olin töissä. Kertaakaan ei käynyt mielessä, että en niin olisi tehnyt, koska hän teki töitä opiskelemalla ja panosti sitä kautta meihin. Mutta tosiaan, meillä on hyvin maanläheiset arvot eikä kumpikaan oikein ole kova kuluttamaan. Nykyisin miehen palkka on kyllä iso, mutta edelleen ajelee pyörällä töihin ja ostaa perheelle auton käytettynä. Ei ole pihi, ei koskaan ole kieltänyt minulta mitään, kuten minäkään en häneltä, vaan yleensäkin yletön kuluttaminen ei vain ole viisasta eikä tuo onnea.

Minä taas näen asian niin, että ensin muokataan omasta elämästä sellainen että siinä on itsellä mukava olla. Jos tällainen tyytyväisyys ja tasapaino on löytynyt omalta tulotasolta ennen parisuhdetta, niin en ymmärrä miksi se ei suhteessa sitten yhtäkkiä enää riitäkään vaan se on julmaa taloudellista väkivaltaa.

Hirveän harvalle naiselle sopii, että eletään sen pienempituloisen (yleensä naisen) varojen mukaan eli vaikka miehellä olisi varaa hankkia 5h+k asunto Töölöstä, niin asutaan kaksiossa Viikissä. Miehellä olisi varaa autoon, naisella ei, joten ei hankita autoa. Mies tekee etätöitä tai menee töihin taksilla, nainen pyöräilee. Mies voisi kustantaa loman  Etelä-Afrikkaan, mutta koska eletään vaimon tulojen mukaan, niin käydään Tallinnassa päiväristeilyllä. Mies on tyytyväinen, onhan hän elämänsä naisen kanssa, mutta naista kismittää se, että toisella olisi varaa, mutta kun se ei käytä niitä rahojaan häneen.

Vierailija kirjoitti:

TotuusSattuu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

TotuusSattuu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

TotuusSattuu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on ihan uskomaton keskustelu. Onko ihmiset tosiaan näin rahanahneita ja itsekkäitä? Mitkä teillä on syyt alkaa parisuhteeseen? 

Tätä palstaa lukiessa ei voi kyllä kuin kiittää onneaan, että on jo nuorena löytänyt hyvän puolison, jonka kanssa eletään hyvin tasa-arvoista lapsiperheen elämää. Yhteistä tiliä ei ole, paitsi ns. taloustili, jolle kumpikin siirtää tulojensa suhteessa tietyn, sovitun summan joka palkkapäivä. Tältä tililtä maksetaan kiinteät menot kuten asuminen, vakuutukset, lasten harrastukset, sähkölaskut jne. sekä matkat.  Molemmat sijoittaa myös rahaa ns. pahan päivän varalle, sairastumiseen, eläkeikään tms.

Ollaan oltu miltei 30 vuotta yhdessä ja koettu yhdessä niin köyhä opiskelijaelämä, hoitovapaat ja samanaikainen opintolainojen maksu ym. Koskaan ei ole tarvinnut rahasta riidellä ja samaa elintasoa ollaan eletty yhdessä, perheenä, vaikka tulot ovatkin vaihdelleet sen mukaan, kuka milloinkin ollut opintojen ohessa töissä, jäänyt hoitovapaalle jne. Työelämässä on käynyt niin, että minä olen päätynyt julkiselle puolelle, jossa palkat ovat pienemmät, mies taas yksityisellä ja tienaa enemmän kuin minä. Minä toki olen miestä korkeammin koulutettu ja opiskelen parhaillaan työn ohessa lisää, se näkyy toivottavasti joku päivä palkassakin. Ilmeisesti palstalaisten mielestä minä siis loisin nyt, ja minun tulisi maksaa puolet kaikista kuluista jotten olisi lokki. No, onneksi meidän perhe-elämä raha-asioineen ei teille kuulu. Veikkaanpa, että eletään onnellisina yhdessä vielä siinä vaiheessa, kun nämä 50-50 porukat on jakaneet lusikkansa. 

Mun mielestä ongelma ei ole siinä, miten parisuhteessa kustannukset jaetaan. Ongelma on siinä, miten miellyttäväksi elämänsä kokee, JOS tuleekin ero. Tunnen useitakin eronneita, itseni mukaanlukien. Ne eronneet, joilla elintaso ei ole merkittävästi muuttunut, ovat selvinneet erosta kaikista parhaiten. He elävät taloudellisesti edelleen samanlaista elämää kuin parisuhteessakin, ovat optimistisempia tulevaisuutensa suhteen ja osaavat nauttia elämästään. Sen sijaan niillä, joilla elintaso on romahtanut, tilanne on toinen. Osa on katkeria vielä vuosiakin eron jälkeen. He ovat pessimistisempiä tulevaisuutensa suhteen, ovat joutuneet luopumaan todella paljosta - ei siis vain siitä puolisostaan - eron vuoksi. He haaveilevat asioista, joita heillä oli ennen, mutta joihin heillä ei ole enää mahdollisuutta, koska heillä ei ole varaa. Niillä taas, joilla elintaso ei laskenut, on edelleen varaa samoihin asioihin kuin oli ennenkin. He menettivät erossa vain puolisonsa, eivät muuta. 

Uskon kyllä tuon, että erosta selviää paremmin ne, joilla se ei vaikuta elintasoon. Mutta oletko tosiaan siis sitä mieltä, että parisuhteessa pitää elää kahta eri elintasoa, kumpikin omien tulojensa mukaan, ihan vain siksi, ettei mahdollinen ero sitten tuntuisi niin pahalta? Siinä onkin hyvä lähtökohta parisuhteeseen. Ja tästähän ap alunperin kirjoitti, että heillä on kaksi eri elintasoa. Toinen matkustaa kavereiden kanssa, toinen laskee senttejä kotona. Ei minusta kuulosta terveeltä parisuhteelta. Mutta onpa ap sitten valmistautunut paremmin eroon, kun ei ole tottunutkaan matkustamaan tai tekemään muuta kuin venyttämään sitä senttiä. 

Ja kyllä, minä tiedostan sen, että eron tullen elintasoni laskisi. Se ei kuitenkaan ole syy pysyä avioliitossa, vaan vuosikymmenten saatossa syntynyt kunnioitus ja syventynyt rakkaus. Ja näin on päässyt käymään nimenomaan siksi, että olemme tasa-arvoisia ja haluamme toisillemme hyvää. 

Aloittaja on käsittääkseni ihan oikeustoimikelpoinen ihminen, joten hän on aivan omasta vapaasta tahdostaan suostunut muuttamaan asuntoon, jossa hänellä ei ole 50-50 -systeemillä oikein varaa asua. Tai on, mutta ei jää rahaa muuhun. Jos he asuisivat asunnossa jossa vuokra on 1000 €/kk, hänelle jäisi nykyiseen verrattuna joka kuukausi 600 € säästöön eli vuodessa 7200 €. Kyllä sillä rahalla yksi ihminen jo vähän matkusteleekin ja tekee muutakin kivaa, vaikka ei laittaisikaan kaikkea haisemaan. Hän olisi myös aivan hyvin voinut sanoa miehelle, kun asuntoja katselivat, että hän ei suostu maksamaan enempää kuin 500 € vuokraa. Silloin olisi joko katsottu edullisempi asunto tai mies olisi suostunut maksamaan suuremman osan. 

Elämä ei ole ihan näin yksioikoista. Kukaan ei tiedä miten tuon asunnon valintaprosessi on mennyt ja mitkä asiat ovat siihen vaikuttaneet. Rakastuneena tekee ratkaisuja jotka eivät sitten vuoden päästä ehkä tunnukaan enää niin järkeviltä. Kenties mies on ollut tuosta asunnosta innoissaan ja köyhempi osapuoli ei ole raskinut kieltää häneltä sitä vaan ajatellut että kyllä tässä selvitään. Ja on selvittykin mutta niin että mitään ei jää säästöön toisin kuin puolisolla.

Ja nyt tämä rikkaampi puoliso ei näe sitä että toinen on tehnyt uhrauksia hänen onnensa ja tyytyväisyytensä eteen asuntovalinnassa joten voisi olla jossain vaiheessa hyvä tehdä myös jotain takaisin ja ehkä jakaa taloudellista taakkaa uudestaan. Varsinkin jos se rikkaampi osapuoli ei ole kovin halukas muuttamaan selkeästi halvempaan kämppään, kuten usein asian laita kyllä on. Olen huomannut että monet hyvätuloiset ovat aika haluttomia tinkimään omasta elintasostaan mutta muita kyllä kehotetaan elämään varojen mukaan.

Aika selvää aloittajan tapauksessa on, että vain umpirakastunut ihminen voi olla noin tyhmä. Ap tuskin olisi muuttanut jonkun kaverinsa kanssa kimppakämppään, jossa vuokra on 2200 €/kk. Tähän ilmiöönhän kaikki nk auervaara-tapauksetkin perustuvat. Rakastuneena tehdään typeryyksiä, joita jälkeenpäin kadutaan. 

Uhrautuminenkin on täysin vapaaehtoista. Tyhmää toki, mutta silti vapaaehtoista. Ap on sikäli onnekkaassa asemassa, että kyse on vuokra-asunnosta. Ettei mennyt pamauttamaan  yhteistä "puolen millin" asuntolainaa miehen kanssa. Nyt, kun aloittajan ruusunpunaiset lasit on tippunut silmiltä, on hänellä kolme vaihtoehtoa

1. muutetaan edullisempaan asuntoon

2. muutetaan erilleen eli kumpikin omaan asuntoonsa (mies voi jäädä nykyiseen, jos haluaa...8000 € nettotuloilla hän pystyy oikein hyvin maksamaan vuokran yksinkin ja silti jää 5800 €/kk elämiseen)

3. mies alkaa maksaa suuremman osan vuokrasta

Jos miehelle ei kelpaa näistä kuin vaihtoehto 2, sitten ap alkaa etsiä itselleen asuntoa, jossa hänen tuloillaan on kohtuullista asua. 

No tuossa on kyllä ollut kaksi tyhmää. Aivan samalla tavoin se hyvätuloisempi puoliso ei ole tajunnut että ratkaisu johtaa kohtuuttomaan tilanteeseen. Ei tässä siis tyhmä ole vain se joka maksaa liikaa vaan myös se joka katsoo vierestä kun toinen maksaa liikaa.

Jos on yhteiselon rahanjaosta kovin tiukat periaatteet, pitäisi samalla olla edes sitä psykologista ymmärrystä sen verran että näkee niiden periaatteiden vaikutukset. Ei parisuhteessa voida lähteä siitä että kumpikin tekee ratkaisunsa jossain umpiossa jossa ne eivät vaikuta myös siihen toiseen osapuoleen.

Myös se hyvätuloinen voi avata suunsa ja sanoa että:"tajuathan sitten kultaseni että jos otamme tämän asunnon niin sitten sinulla ei ole varaa juuri mihinkään muuhun koska minä en aio kustantaa yhtään enempää kuin sinäkään?". Jotenkin epäilen että tuota lausetta ei ole kuultu silloin kun asuntopäätös on tehty...

Tyhmä  on se, joka maksaa eikä se joka pyytää. Jos kauppias nostaa maitolitran hinnan 10 euroon ja sinä kiltisti maksat sen, kumpi teistä on tyhmä: kauppias vai sinä? Aloittajan mies on löytänyt naisen, joka on valmis pienistä tuloistaan rahoittamaan miehen elämässä asioita, joita mies pystyisi maksamaan ihan ilman aloittajaakin. Vaikka olisivat asuneet yhdessä vain vuoden, mies on säästänyt aloittajan ansiosta jo 13 200 €. Kuten edellisessä kommentissani jo sanoin, tähän perustuu auervaara-tapauksetkin. Joku osaa käyttää hyväksi ja toinen on niin hönö, että antaa käyttää itseään hyväksi. 

Kirjoitin jo toisen kommentin, jossa kehotin aloittajaa miettimään, mikä tässä miehessä on niin julmetun ihanaa, että hänen kanssaan elämisestä kannattaa maksaa noin paljon. Ap on ehkä vielä aika nuori, mutta näin keski-ikäisenä naisena sanon, että miehen pitää olla melkoinen Batman, että suostuisin antamaan suurimman osan rahoistani miehelle, joka ei edes oikeasti tarvitse rahojani. 

Näin on. Mutta se mitä olen kommentoinut omissa kirjoituksissani on se monien täällä hellimä ajatus että aloittajan tapaus on mennytkin ihan oikein eikä ole mitään erikoista siinä että toinen maksattaa köyhemmällä puolet ylikalliista asunnosta ja kutsuu sitä siltikin ihan vain normaaliksi rakkaudelliseksi parisuhteeksi.

Ilmeisesti sinusta parisuhde vertautuu bisnekseen? Toki se on tyhmä joka maksaa, mutta rakkaudessa voisi olla kyllä kyse ihan tunteista ja toisen kunnioituksesta eikä vain rahasta.

Kyllä, raha-asioissa. Ja rahastahan tässä aloituksessakin puhutaan eikä rakkaudesta. Mun jo parikymmentä vuotta sitten kuolleella isoäidilläni oli tapana sanoa, että kun köyhyys astuu ovesta, rakkaus lähtee ikkunasta.  En ole missään vaiheessa ollut sitä mieltä, että aloittajan mies toimisi kuten rakastuneen miehen  pitääkin toimia. Olen kuitenkin monessa kommentissani ihmetellyt, miksi aloittaja suostuu moiseen. Varmaan siitä rakkaudesta, mutta eikö rakkautta voisi saada halvemmallakin? Mikä tässä miehessä on niin uskomattoman upeaa, että hänen kanssaan olemisesta kannattaa maksaa noin paljon? Ymmärtäisin, jos unelmien mies olisi ihan persaukinen, mutta aloittajan mies on kaikkea muuta. 8000 € nettopalkka on Suomen progressiivisella verotuksella eihan helevetin paljon. Itse tienaan tuon bruttona ja tienaan siis enemmän kuin monet lääkärit. Nettona....pitää tehdä joko ihan sikana duunia tai olla joku isompi johtaja suuressa kansainvälisessä firmassa. Ymmärrän sen, jos rikas mies tarjoaa vaimolleen hulppean elämän, mutta aloittajan tapauksessa ei edes tarjoa. Mikä siis miehessä oikeasti viehättää? 

Ei ap puhunut palkasta vaan tuloista. Miehensä saa nettona 7000 e/kk eli tuossa voi ihan hyvin olla palkkaa ja pääomatuloja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

TotuusSattuu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tienaan kuukaudessa nettona 2700 e, mies vähänyli 8000 e. Ei ole käynyt edes mielessä, että miehen pitäisi opintojen ja vuosien työnteon ja erityisosaamisen hankkimisen jälkeen elättää minua vain siksi, että olen ottanut elämäni sen verran kevyesti, että en tienaa enempää.

Miksi muka mieheni pitäisi tuhlata tulojaan minuun, joka olen tehnyt elämässä monta väärää valintaa? Riittää, että maksaa oman osuutensa eli 50% yhteisistä kuluista. Loput rahansa saa käyttää ihan niin kuin tahtoo.

Läheskään aina tai oikeastaan hyvin harvoin se panostus ennen työuraa ei ole ollut miehellä suurempi vaativampi tai parempi kuin naisella vaan ns miestyöstä maksetaan paremmin. Ja nainen pääsääntöisesti ei ole ottanut elåmää kevyemmin.

Parisuhde jossa huomattavasti suurempituloimpi maksattaa toisella kulut puoliksi ei ole parisuhde vaan hyötymissuhde jossa suurempituloinen käyttää toista taloudellisesti hyväksi ja alistaa tätå.

Miksi se olisi hyötysuhde? Eikö jokainen vastaa omista menoistaan, joten asumiskuluista 50% on kahden aikuisen parisuhteessa ihan reilua eikä se ole mitään toisesta hyötymistä.

Vai oletko sitä mieltä, että jos isoveli saa viikkorahaa 15 e ja pikkusisko 10 e, niin veljelle riittää jäätelöä 1 pallero ja pikkusiskolle 3, vaikka isoveli joutuu ne molemmat maksamaan?

Isoveli ja pikkuveli eivät ole parisuhteessa eivätkä maksa toistensa jäätelöitä viikorahasta. Joten sikälikään vertaus ei toimi. Eikä se toimi siinäkään mielessä että ei parisuhteessa se enemmän ansaitseva saa vähemmän mitään kuin se vähemmän ansaitseva vaan joissain tilanteissa ehkä "vain" sen saman.

Miksi sinusta parisuhteessa täytyy maksaa puolison menot, jos tienaa enemmän kuin puoliso? Minusta se on suorastaan sairas ajattelumalli maassa, jossa naiset väittävät olevansa tasa-arvoisia. Miksi se ei ulotu parisuhteeseen asti?

Ihmettelen tällaisia ihmisiä, miksi pitää edes pyrkiä parisuhteeseen kun raha on ainoa rakkaus ja elämän keskipiste. Ei puoliso tai lapset, vaan raha. Pysykää sinkkuina, niin rahoillanne saatte kaikkea mahdollista mannaa mitä taivaasta voi tippua. Paitsi aitoa rakkautta, sitä ei saa edes rahalla.

Juuri siksi yhdessä eläessä molemmilla on omat rahat ja yhteiset menot puolitetaan. Jos toinen haluaa puolisolta vain rahaa, ei kyseessä ole aito rakkaus! Jos parisuhteeseen menee sillä mielellä, että menot jaetaan tulojen suhteessa, ei siinä ole enää rakkautta mukana lainkaan.

Ohjeita ja infoa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Avioliitossa on molemminpuolinen elatusvelvollisuus, ja tämä tarkoittaa sitä että isoja elintasokuiluja ei lainkaan mukaan suvaita.

En voi käsitttää näitä rahapuheita. En olisi ikinä mennyt naimisiin miehen kanssa, joka niuhottaa rahoistaan eikä halua minulle samaa ja yhtä hyvää kuin itselleen. Pätee myös toisinpäin, olemme molemmat korkeasti koulutettuja mutta tulotasot vaihtelevat.

Olet todella paljon väärässä! Avioliittolain mukaan kumpikin puoliso osallistuu mahdollisuuksien mukaan perheen elatukseen, ei siellä missään sanota, että puolisolle tulee tarjota korkeampi elintaso kuin mihin puolison tulot riittävät. Katto pään päälle, ruokaa ja lämpöä.

Kyllä oikeusistuimet tulkitsevat lakia niin, että elatukseen kuuluu muutakin kuin katto pään päällä ja ruoka. Jos varakkaampi haluaa asua kalliisti ja toisen rahat kuluvat siihen, todellakin täytyy elättää lain mukaan.

Oikeustapauksissa ei löydy tuollaista, koska jos varakkaampi haluaa asua kalliisti, niin hän maksaa itse. Näin siksi, että se maksaa, jolla on nimi papereissa eikä varattomampaa voi pakottaa allekirjoittamaan vuokrasopimusta.

Ja jos vuokrasopimuksessa on molempien nimet, on kumpikin vastuussa vuokrasta vaikka yksinään jos toinen ei pysty maksamaan. Eli käytännössä se rikkaampi maksaa vaikka koko vuokran jos ei halua maksuhäiriömerkintää.

Ja mitä tällä on tekemistä avioliittolaissa määritellyn elatuksen kanssa? Kuten kirjoitin: jos varakkaampi puoliso haluaa asua kalliisti, hän maksaa. Ja hänen nimensä on vuokrasopimuksessa. Tutustu vaikka sopimusjuridiikkaan siltä osin, pitääkö puolison maksaa toisen tekemät sitoumukset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on ihan uskomaton keskustelu. Onko ihmiset tosiaan näin rahanahneita ja itsekkäitä? Mitkä teillä on syyt alkaa parisuhteeseen? 

Tätä palstaa lukiessa ei voi kyllä kuin kiittää onneaan, että on jo nuorena löytänyt hyvän puolison, jonka kanssa eletään hyvin tasa-arvoista lapsiperheen elämää. Yhteistä tiliä ei ole, paitsi ns. taloustili, jolle kumpikin siirtää tulojensa suhteessa tietyn, sovitun summan joka palkkapäivä. Tältä tililtä maksetaan kiinteät menot kuten asuminen, vakuutukset, lasten harrastukset, sähkölaskut jne. sekä matkat.  Molemmat sijoittaa myös rahaa ns. pahan päivän varalle, sairastumiseen, eläkeikään tms.

Ollaan oltu miltei 30 vuotta yhdessä ja koettu yhdessä niin köyhä opiskelijaelämä, hoitovapaat ja samanaikainen opintolainojen maksu ym. Koskaan ei ole tarvinnut rahasta riidellä ja samaa elintasoa ollaan eletty yhdessä, perheenä, vaikka tulot ovatkin vaihdelleet sen mukaan, kuka milloinkin ollut opintojen ohessa töissä, jäänyt hoitovapaalle jne. Työelämässä on käynyt niin, että minä olen päätynyt julkiselle puolelle, jossa palkat ovat pienemmät, mies taas yksityisellä ja tienaa enemmän kuin minä. Minä toki olen miestä korkeammin koulutettu ja opiskelen parhaillaan työn ohessa lisää, se näkyy toivottavasti joku päivä palkassakin. Ilmeisesti palstalaisten mielestä minä siis loisin nyt, ja minun tulisi maksaa puolet kaikista kuluista jotten olisi lokki. No, onneksi meidän perhe-elämä raha-asioineen ei teille kuulu. Veikkaanpa, että eletään onnellisina yhdessä vielä siinä vaiheessa, kun nämä 50-50 porukat on jakaneet lusikkansa. 

Mun mielestä ongelma ei ole siinä, miten parisuhteessa kustannukset jaetaan. Ongelma on siinä, miten miellyttäväksi elämänsä kokee, JOS tuleekin ero. Tunnen useitakin eronneita, itseni mukaanlukien. Ne eronneet, joilla elintaso ei ole merkittävästi muuttunut, ovat selvinneet erosta kaikista parhaiten. He elävät taloudellisesti edelleen samanlaista elämää kuin parisuhteessakin, ovat optimistisempia tulevaisuutensa suhteen ja osaavat nauttia elämästään. Sen sijaan niillä, joilla elintaso on romahtanut, tilanne on toinen. Osa on katkeria vielä vuosiakin eron jälkeen. He ovat pessimistisempiä tulevaisuutensa suhteen, ovat joutuneet luopumaan todella paljosta - ei siis vain siitä puolisostaan - eron vuoksi. He haaveilevat asioista, joita heillä oli ennen, mutta joihin heillä ei ole enää mahdollisuutta, koska heillä ei ole varaa. Niillä taas, joilla elintaso ei laskenut, on edelleen varaa samoihin asioihin kuin oli ennenkin. He menettivät erossa vain puolisonsa, eivät muuta. 

Uskon kyllä tuon, että erosta selviää paremmin ne, joilla se ei vaikuta elintasoon. Mutta oletko tosiaan siis sitä mieltä, että parisuhteessa pitää elää kahta eri elintasoa, kumpikin omien tulojensa mukaan, ihan vain siksi, ettei mahdollinen ero sitten tuntuisi niin pahalta? Siinä onkin hyvä lähtökohta parisuhteeseen. Ja tästähän ap alunperin kirjoitti, että heillä on kaksi eri elintasoa. Toinen matkustaa kavereiden kanssa, toinen laskee senttejä kotona. Ei minusta kuulosta terveeltä parisuhteelta. Mutta onpa ap sitten valmistautunut paremmin eroon, kun ei ole tottunutkaan matkustamaan tai tekemään muuta kuin venyttämään sitä senttiä. 

Ja kyllä, minä tiedostan sen, että eron tullen elintasoni laskisi. Se ei kuitenkaan ole syy pysyä avioliitossa, vaan vuosikymmenten saatossa syntynyt kunnioitus ja syventynyt rakkaus. Ja näin on päässyt käymään nimenomaan siksi, että olemme tasa-arvoisia ja haluamme toisillemme hyvää. 

Tämän lisäksi, mitä tapahtuu, kun tulee niitä lapsia? Mitä elintasoa nämä lapset elävät, sen parempituloisen vai pienempituloisen mukaista? Kun toinen vanhempi paremmintienaavana lähtee reissuun, lähteekö lapset mukaan, vai ei, ja jääkö toinen vanhempi taas yksin kotiin?

Lapsia ei tule (HUOM! haikara ei enää nykyisin tuo lapsia vaan lapset saavat alkunsa seksistä) parisuhteeseen, jossa toinen lähes näkee nälkää ja toinen syö tryffeleitä ja hanhenmaksapalleroita. Ennen lapsia pitää löytyä yhteinen elintaso sekä kompromissi sen rahoittamiseen. Jos ei löydy, pidetään vaikka jalat ristissä, jos ei voi käyttää luotettavaa ehkäisyä. En ymmärrä naisia, jotka hankkivat tuollaiseen tilanteeseen vielä lapsiakin.

Tiedän olevani järki-ihminen enkä tunneihminen, joten tunneihmisten ymmärtäminen on mulle joskus vaikeaa. Jos olisin tunneihminen, tuskin olisin miesvaltaisella alalla yrittäjäkään. Tai ainakin yritykselläni menisi huonosti, jos en laskuttaisi miespuolista asiakkaan edustajaa, koska tämä on niin kiva, komea tai supliikkimies. Toista ihmistä voi mun mielestä rakastaa ilman, että ryssii omat raha-asiansakin tämän vuoksi. 

Mistä lähtien haikarat on irtisanottu?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

TotuusSattuu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

TotuusSattuu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

TotuusSattuu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on ihan uskomaton keskustelu. Onko ihmiset tosiaan näin rahanahneita ja itsekkäitä? Mitkä teillä on syyt alkaa parisuhteeseen? 

Tätä palstaa lukiessa ei voi kyllä kuin kiittää onneaan, että on jo nuorena löytänyt hyvän puolison, jonka kanssa eletään hyvin tasa-arvoista lapsiperheen elämää. Yhteistä tiliä ei ole, paitsi ns. taloustili, jolle kumpikin siirtää tulojensa suhteessa tietyn, sovitun summan joka palkkapäivä. Tältä tililtä maksetaan kiinteät menot kuten asuminen, vakuutukset, lasten harrastukset, sähkölaskut jne. sekä matkat.  Molemmat sijoittaa myös rahaa ns. pahan päivän varalle, sairastumiseen, eläkeikään tms.

Ollaan oltu miltei 30 vuotta yhdessä ja koettu yhdessä niin köyhä opiskelijaelämä, hoitovapaat ja samanaikainen opintolainojen maksu ym. Koskaan ei ole tarvinnut rahasta riidellä ja samaa elintasoa ollaan eletty yhdessä, perheenä, vaikka tulot ovatkin vaihdelleet sen mukaan, kuka milloinkin ollut opintojen ohessa töissä, jäänyt hoitovapaalle jne. Työelämässä on käynyt niin, että minä olen päätynyt julkiselle puolelle, jossa palkat ovat pienemmät, mies taas yksityisellä ja tienaa enemmän kuin minä. Minä toki olen miestä korkeammin koulutettu ja opiskelen parhaillaan työn ohessa lisää, se näkyy toivottavasti joku päivä palkassakin. Ilmeisesti palstalaisten mielestä minä siis loisin nyt, ja minun tulisi maksaa puolet kaikista kuluista jotten olisi lokki. No, onneksi meidän perhe-elämä raha-asioineen ei teille kuulu. Veikkaanpa, että eletään onnellisina yhdessä vielä siinä vaiheessa, kun nämä 50-50 porukat on jakaneet lusikkansa. 

Mun mielestä ongelma ei ole siinä, miten parisuhteessa kustannukset jaetaan. Ongelma on siinä, miten miellyttäväksi elämänsä kokee, JOS tuleekin ero. Tunnen useitakin eronneita, itseni mukaanlukien. Ne eronneet, joilla elintaso ei ole merkittävästi muuttunut, ovat selvinneet erosta kaikista parhaiten. He elävät taloudellisesti edelleen samanlaista elämää kuin parisuhteessakin, ovat optimistisempia tulevaisuutensa suhteen ja osaavat nauttia elämästään. Sen sijaan niillä, joilla elintaso on romahtanut, tilanne on toinen. Osa on katkeria vielä vuosiakin eron jälkeen. He ovat pessimistisempiä tulevaisuutensa suhteen, ovat joutuneet luopumaan todella paljosta - ei siis vain siitä puolisostaan - eron vuoksi. He haaveilevat asioista, joita heillä oli ennen, mutta joihin heillä ei ole enää mahdollisuutta, koska heillä ei ole varaa. Niillä taas, joilla elintaso ei laskenut, on edelleen varaa samoihin asioihin kuin oli ennenkin. He menettivät erossa vain puolisonsa, eivät muuta. 

Uskon kyllä tuon, että erosta selviää paremmin ne, joilla se ei vaikuta elintasoon. Mutta oletko tosiaan siis sitä mieltä, että parisuhteessa pitää elää kahta eri elintasoa, kumpikin omien tulojensa mukaan, ihan vain siksi, ettei mahdollinen ero sitten tuntuisi niin pahalta? Siinä onkin hyvä lähtökohta parisuhteeseen. Ja tästähän ap alunperin kirjoitti, että heillä on kaksi eri elintasoa. Toinen matkustaa kavereiden kanssa, toinen laskee senttejä kotona. Ei minusta kuulosta terveeltä parisuhteelta. Mutta onpa ap sitten valmistautunut paremmin eroon, kun ei ole tottunutkaan matkustamaan tai tekemään muuta kuin venyttämään sitä senttiä. 

Ja kyllä, minä tiedostan sen, että eron tullen elintasoni laskisi. Se ei kuitenkaan ole syy pysyä avioliitossa, vaan vuosikymmenten saatossa syntynyt kunnioitus ja syventynyt rakkaus. Ja näin on päässyt käymään nimenomaan siksi, että olemme tasa-arvoisia ja haluamme toisillemme hyvää. 

Aloittaja on käsittääkseni ihan oikeustoimikelpoinen ihminen, joten hän on aivan omasta vapaasta tahdostaan suostunut muuttamaan asuntoon, jossa hänellä ei ole 50-50 -systeemillä oikein varaa asua. Tai on, mutta ei jää rahaa muuhun. Jos he asuisivat asunnossa jossa vuokra on 1000 €/kk, hänelle jäisi nykyiseen verrattuna joka kuukausi 600 € säästöön eli vuodessa 7200 €. Kyllä sillä rahalla yksi ihminen jo vähän matkusteleekin ja tekee muutakin kivaa, vaikka ei laittaisikaan kaikkea haisemaan. Hän olisi myös aivan hyvin voinut sanoa miehelle, kun asuntoja katselivat, että hän ei suostu maksamaan enempää kuin 500 € vuokraa. Silloin olisi joko katsottu edullisempi asunto tai mies olisi suostunut maksamaan suuremman osan. 

Elämä ei ole ihan näin yksioikoista. Kukaan ei tiedä miten tuon asunnon valintaprosessi on mennyt ja mitkä asiat ovat siihen vaikuttaneet. Rakastuneena tekee ratkaisuja jotka eivät sitten vuoden päästä ehkä tunnukaan enää niin järkeviltä. Kenties mies on ollut tuosta asunnosta innoissaan ja köyhempi osapuoli ei ole raskinut kieltää häneltä sitä vaan ajatellut että kyllä tässä selvitään. Ja on selvittykin mutta niin että mitään ei jää säästöön toisin kuin puolisolla.

Ja nyt tämä rikkaampi puoliso ei näe sitä että toinen on tehnyt uhrauksia hänen onnensa ja tyytyväisyytensä eteen asuntovalinnassa joten voisi olla jossain vaiheessa hyvä tehdä myös jotain takaisin ja ehkä jakaa taloudellista taakkaa uudestaan. Varsinkin jos se rikkaampi osapuoli ei ole kovin halukas muuttamaan selkeästi halvempaan kämppään, kuten usein asian laita kyllä on. Olen huomannut että monet hyvätuloiset ovat aika haluttomia tinkimään omasta elintasostaan mutta muita kyllä kehotetaan elämään varojen mukaan.

Aika selvää aloittajan tapauksessa on, että vain umpirakastunut ihminen voi olla noin tyhmä. Ap tuskin olisi muuttanut jonkun kaverinsa kanssa kimppakämppään, jossa vuokra on 2200 €/kk. Tähän ilmiöönhän kaikki nk auervaara-tapauksetkin perustuvat. Rakastuneena tehdään typeryyksiä, joita jälkeenpäin kadutaan. 

Uhrautuminenkin on täysin vapaaehtoista. Tyhmää toki, mutta silti vapaaehtoista. Ap on sikäli onnekkaassa asemassa, että kyse on vuokra-asunnosta. Ettei mennyt pamauttamaan  yhteistä "puolen millin" asuntolainaa miehen kanssa. Nyt, kun aloittajan ruusunpunaiset lasit on tippunut silmiltä, on hänellä kolme vaihtoehtoa

1. muutetaan edullisempaan asuntoon

2. muutetaan erilleen eli kumpikin omaan asuntoonsa (mies voi jäädä nykyiseen, jos haluaa...8000 € nettotuloilla hän pystyy oikein hyvin maksamaan vuokran yksinkin ja silti jää 5800 €/kk elämiseen)

3. mies alkaa maksaa suuremman osan vuokrasta

Jos miehelle ei kelpaa näistä kuin vaihtoehto 2, sitten ap alkaa etsiä itselleen asuntoa, jossa hänen tuloillaan on kohtuullista asua. 

No tuossa on kyllä ollut kaksi tyhmää. Aivan samalla tavoin se hyvätuloisempi puoliso ei ole tajunnut että ratkaisu johtaa kohtuuttomaan tilanteeseen. Ei tässä siis tyhmä ole vain se joka maksaa liikaa vaan myös se joka katsoo vierestä kun toinen maksaa liikaa.

Jos on yhteiselon rahanjaosta kovin tiukat periaatteet, pitäisi samalla olla edes sitä psykologista ymmärrystä sen verran että näkee niiden periaatteiden vaikutukset. Ei parisuhteessa voida lähteä siitä että kumpikin tekee ratkaisunsa jossain umpiossa jossa ne eivät vaikuta myös siihen toiseen osapuoleen.

Myös se hyvätuloinen voi avata suunsa ja sanoa että:"tajuathan sitten kultaseni että jos otamme tämän asunnon niin sitten sinulla ei ole varaa juuri mihinkään muuhun koska minä en aio kustantaa yhtään enempää kuin sinäkään?". Jotenkin epäilen että tuota lausetta ei ole kuultu silloin kun asuntopäätös on tehty...

Tyhmä  on se, joka maksaa eikä se joka pyytää. Jos kauppias nostaa maitolitran hinnan 10 euroon ja sinä kiltisti maksat sen, kumpi teistä on tyhmä: kauppias vai sinä? Aloittajan mies on löytänyt naisen, joka on valmis pienistä tuloistaan rahoittamaan miehen elämässä asioita, joita mies pystyisi maksamaan ihan ilman aloittajaakin. Vaikka olisivat asuneet yhdessä vain vuoden, mies on säästänyt aloittajan ansiosta jo 13 200 €. Kuten edellisessä kommentissani jo sanoin, tähän perustuu auervaara-tapauksetkin. Joku osaa käyttää hyväksi ja toinen on niin hönö, että antaa käyttää itseään hyväksi. 

Kirjoitin jo toisen kommentin, jossa kehotin aloittajaa miettimään, mikä tässä miehessä on niin julmetun ihanaa, että hänen kanssaan elämisestä kannattaa maksaa noin paljon. Ap on ehkä vielä aika nuori, mutta näin keski-ikäisenä naisena sanon, että miehen pitää olla melkoinen Batman, että suostuisin antamaan suurimman osan rahoistani miehelle, joka ei edes oikeasti tarvitse rahojani. 

Näin on. Mutta se mitä olen kommentoinut omissa kirjoituksissani on se monien täällä hellimä ajatus että aloittajan tapaus on mennytkin ihan oikein eikä ole mitään erikoista siinä että toinen maksattaa köyhemmällä puolet ylikalliista asunnosta ja kutsuu sitä siltikin ihan vain normaaliksi rakkaudelliseksi parisuhteeksi.

Ilmeisesti sinusta parisuhde vertautuu bisnekseen? Toki se on tyhmä joka maksaa, mutta rakkaudessa voisi olla kyllä kyse ihan tunteista ja toisen kunnioituksesta eikä vain rahasta.

Kyllä, raha-asioissa. Ja rahastahan tässä aloituksessakin puhutaan eikä rakkaudesta. Mun jo parikymmentä vuotta sitten kuolleella isoäidilläni oli tapana sanoa, että kun köyhyys astuu ovesta, rakkaus lähtee ikkunasta.  En ole missään vaiheessa ollut sitä mieltä, että aloittajan mies toimisi kuten rakastuneen miehen  pitääkin toimia. Olen kuitenkin monessa kommentissani ihmetellyt, miksi aloittaja suostuu moiseen. Varmaan siitä rakkaudesta, mutta eikö rakkautta voisi saada halvemmallakin? Mikä tässä miehessä on niin uskomattoman upeaa, että hänen kanssaan olemisesta kannattaa maksaa noin paljon? Ymmärtäisin, jos unelmien mies olisi ihan persaukinen, mutta aloittajan mies on kaikkea muuta. 8000 € nettopalkka on Suomen progressiivisella verotuksella eihan helevetin paljon. Itse tienaan tuon bruttona ja tienaan siis enemmän kuin monet lääkärit. Nettona....pitää tehdä joko ihan sikana duunia tai olla joku isompi johtaja suuressa kansainvälisessä firmassa. Ymmärrän sen, jos rikas mies tarjoaa vaimolleen hulppean elämän, mutta aloittajan tapauksessa ei edes tarjoa. Mikä siis miehessä oikeasti viehättää? 

Ei ap puhunut palkasta vaan tuloista. Miehensä saa nettona 7000 e/kk eli tuossa voi ihan hyvin olla palkkaa ja pääomatuloja.

Olet toki oikeassa ja nyt huomasin itsekin, että aloituksessa miehen nettotulot olivat 7000 € eikä 8000 € kuten kirjoitin, Silti tuloero on merkittävä. Edelleenkin kysyn, mikä tässä miehessä on niin vastustamatonta ja ihanaa, että aloittajan kannattaa maksaa miehen kanssa olemisesta enemmän kuin aloittajalla on varaa? Onko mies aloittajaa 20 vuotta nuorempi, tuhat kertaa komeampi kuin mitä hän saisi muuten vai mikä ihme on kyseessä?  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on ihan uskomaton keskustelu. Onko ihmiset tosiaan näin rahanahneita ja itsekkäitä? Mitkä teillä on syyt alkaa parisuhteeseen? 

Tätä palstaa lukiessa ei voi kyllä kuin kiittää onneaan, että on jo nuorena löytänyt hyvän puolison, jonka kanssa eletään hyvin tasa-arvoista lapsiperheen elämää. Yhteistä tiliä ei ole, paitsi ns. taloustili, jolle kumpikin siirtää tulojensa suhteessa tietyn, sovitun summan joka palkkapäivä. Tältä tililtä maksetaan kiinteät menot kuten asuminen, vakuutukset, lasten harrastukset, sähkölaskut jne. sekä matkat.  Molemmat sijoittaa myös rahaa ns. pahan päivän varalle, sairastumiseen, eläkeikään tms.

Ollaan oltu miltei 30 vuotta yhdessä ja koettu yhdessä niin köyhä opiskelijaelämä, hoitovapaat ja samanaikainen opintolainojen maksu ym. Koskaan ei ole tarvinnut rahasta riidellä ja samaa elintasoa ollaan eletty yhdessä, perheenä, vaikka tulot ovatkin vaihdelleet sen mukaan, kuka milloinkin ollut opintojen ohessa töissä, jäänyt hoitovapaalle jne. Työelämässä on käynyt niin, että minä olen päätynyt julkiselle puolelle, jossa palkat ovat pienemmät, mies taas yksityisellä ja tienaa enemmän kuin minä. Minä toki olen miestä korkeammin koulutettu ja opiskelen parhaillaan työn ohessa lisää, se näkyy toivottavasti joku päivä palkassakin. Ilmeisesti palstalaisten mielestä minä siis loisin nyt, ja minun tulisi maksaa puolet kaikista kuluista jotten olisi lokki. No, onneksi meidän perhe-elämä raha-asioineen ei teille kuulu. Veikkaanpa, että eletään onnellisina yhdessä vielä siinä vaiheessa, kun nämä 50-50 porukat on jakaneet lusikkansa. 

Mun mielestä ongelma ei ole siinä, miten parisuhteessa kustannukset jaetaan. Ongelma on siinä, miten miellyttäväksi elämänsä kokee, JOS tuleekin ero. Tunnen useitakin eronneita, itseni mukaanlukien. Ne eronneet, joilla elintaso ei ole merkittävästi muuttunut, ovat selvinneet erosta kaikista parhaiten. He elävät taloudellisesti edelleen samanlaista elämää kuin parisuhteessakin, ovat optimistisempia tulevaisuutensa suhteen ja osaavat nauttia elämästään. Sen sijaan niillä, joilla elintaso on romahtanut, tilanne on toinen. Osa on katkeria vielä vuosiakin eron jälkeen. He ovat pessimistisempiä tulevaisuutensa suhteen, ovat joutuneet luopumaan todella paljosta - ei siis vain siitä puolisostaan - eron vuoksi. He haaveilevat asioista, joita heillä oli ennen, mutta joihin heillä ei ole enää mahdollisuutta, koska heillä ei ole varaa. Niillä taas, joilla elintaso ei laskenut, on edelleen varaa samoihin asioihin kuin oli ennenkin. He menettivät erossa vain puolisonsa, eivät muuta. 

Uskon kyllä tuon, että erosta selviää paremmin ne, joilla se ei vaikuta elintasoon. Mutta oletko tosiaan siis sitä mieltä, että parisuhteessa pitää elää kahta eri elintasoa, kumpikin omien tulojensa mukaan, ihan vain siksi, ettei mahdollinen ero sitten tuntuisi niin pahalta? Siinä onkin hyvä lähtökohta parisuhteeseen. Ja tästähän ap alunperin kirjoitti, että heillä on kaksi eri elintasoa. Toinen matkustaa kavereiden kanssa, toinen laskee senttejä kotona. Ei minusta kuulosta terveeltä parisuhteelta. Mutta onpa ap sitten valmistautunut paremmin eroon, kun ei ole tottunutkaan matkustamaan tai tekemään muuta kuin venyttämään sitä senttiä. 

Ja kyllä, minä tiedostan sen, että eron tullen elintasoni laskisi. Se ei kuitenkaan ole syy pysyä avioliitossa, vaan vuosikymmenten saatossa syntynyt kunnioitus ja syventynyt rakkaus. Ja näin on päässyt käymään nimenomaan siksi, että olemme tasa-arvoisia ja haluamme toisillemme hyvää. 

Tämän lisäksi, mitä tapahtuu, kun tulee niitä lapsia? Mitä elintasoa nämä lapset elävät, sen parempituloisen vai pienempituloisen mukaista? Kun toinen vanhempi paremmintienaavana lähtee reissuun, lähteekö lapset mukaan, vai ei, ja jääkö toinen vanhempi taas yksin kotiin?

Lapsia ei tule (HUOM! haikara ei enää nykyisin tuo lapsia vaan lapset saavat alkunsa seksistä) parisuhteeseen, jossa toinen lähes näkee nälkää ja toinen syö tryffeleitä ja hanhenmaksapalleroita. Ennen lapsia pitää löytyä yhteinen elintaso sekä kompromissi sen rahoittamiseen. Jos ei löydy, pidetään vaikka jalat ristissä, jos ei voi käyttää luotettavaa ehkäisyä. En ymmärrä naisia, jotka hankkivat tuollaiseen tilanteeseen vielä lapsiakin.

Tiedän olevani järki-ihminen enkä tunneihminen, joten tunneihmisten ymmärtäminen on mulle joskus vaikeaa. Jos olisin tunneihminen, tuskin olisin miesvaltaisella alalla yrittäjäkään. Tai ainakin yritykselläni menisi huonosti, jos en laskuttaisi miespuolista asiakkaan edustajaa, koska tämä on niin kiva, komea tai supliikkimies. Toista ihmistä voi mun mielestä rakastaa ilman, että ryssii omat raha-asiansakin tämän vuoksi. 

Mistä lähtien haikarat on irtisanottu?

1990-luvun laman aikana. Haikarat ovat nykyisin pitkäaikaistyöttöminä ja syrjäytyneinä. Lisääntyvät enää vain keskenään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

TotuusSattuu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tienaan kuukaudessa nettona 2700 e, mies vähänyli 8000 e. Ei ole käynyt edes mielessä, että miehen pitäisi opintojen ja vuosien työnteon ja erityisosaamisen hankkimisen jälkeen elättää minua vain siksi, että olen ottanut elämäni sen verran kevyesti, että en tienaa enempää.

Miksi muka mieheni pitäisi tuhlata tulojaan minuun, joka olen tehnyt elämässä monta väärää valintaa? Riittää, että maksaa oman osuutensa eli 50% yhteisistä kuluista. Loput rahansa saa käyttää ihan niin kuin tahtoo.

Läheskään aina tai oikeastaan hyvin harvoin se panostus ennen työuraa ei ole ollut miehellä suurempi vaativampi tai parempi kuin naisella vaan ns miestyöstä maksetaan paremmin. Ja nainen pääsääntöisesti ei ole ottanut elåmää kevyemmin.

Parisuhde jossa huomattavasti suurempituloimpi maksattaa toisella kulut puoliksi ei ole parisuhde vaan hyötymissuhde jossa suurempituloinen käyttää toista taloudellisesti hyväksi ja alistaa tätå.

Miksi se olisi hyötysuhde? Eikö jokainen vastaa omista menoistaan, joten asumiskuluista 50% on kahden aikuisen parisuhteessa ihan reilua eikä se ole mitään toisesta hyötymistä.

Vai oletko sitä mieltä, että jos isoveli saa viikkorahaa 15 e ja pikkusisko 10 e, niin veljelle riittää jäätelöä 1 pallero ja pikkusiskolle 3, vaikka isoveli joutuu ne molemmat maksamaan?

Isoveli ja pikkuveli eivät ole parisuhteessa eivätkä maksa toistensa jäätelöitä viikorahasta. Joten sikälikään vertaus ei toimi. Eikä se toimi siinäkään mielessä että ei parisuhteessa se enemmän ansaitseva saa vähemmän mitään kuin se vähemmän ansaitseva vaan joissain tilanteissa ehkä "vain" sen saman.

Miksi sinusta parisuhteessa täytyy maksaa puolison menot, jos tienaa enemmän kuin puoliso? Minusta se on suorastaan sairas ajattelumalli maassa, jossa naiset väittävät olevansa tasa-arvoisia. Miksi se ei ulotu parisuhteeseen asti?

Ihmettelen tällaisia ihmisiä, miksi pitää edes pyrkiä parisuhteeseen kun raha on ainoa rakkaus ja elämän keskipiste. Ei puoliso tai lapset, vaan raha. Pysykää sinkkuina, niin rahoillanne saatte kaikkea mahdollista mannaa mitä taivaasta voi tippua. Paitsi aitoa rakkautta, sitä ei saa edes rahalla.

Juuri siksi yhdessä eläessä molemmilla on omat rahat ja yhteiset menot puolitetaan. Jos toinen haluaa puolisolta vain rahaa, ei kyseessä ole aito rakkaus! Jos parisuhteeseen menee sillä mielellä, että menot jaetaan tulojen suhteessa, ei siinä ole enää rakkautta mukana lainkaan.

Niin ja toisten mielestä rakkautta on se, että kaikki jaetaan, jopa ne tulot.