Lue keskustelun säännöt.
Erilaiset elintasot parisuhteessa
10.06.2019 |
Mun mielestä ei ole oikein, että toisella puolisolla on paljon isommat tulot kuin toisella. En tarkoita, että pitäisi varakkaamman elättää toista puolisoa. Mutta kun mun nettopalkka menee lähes kokonaan elämiseen, miehelle jää säästöön ja hän käy omilla rahoillaan matkoilla kavereidensa kanssa, kun mä sitten kökötän kotona. Jos jotakuta kiinnostaa niin mä saan nettona n. 2100 ja mies jotain 7000. Molemmat maksetaan ruuat ja vuokrat ja laskut puoliksi. Miksi mies haluaa mun elävän köyhyydessä?
Kommentit (328)
Vierailija kirjoitti:
Tämä on ihan uskomaton keskustelu. Onko ihmiset tosiaan näin rahanahneita ja itsekkäitä? Mitkä teillä on syyt alkaa parisuhteeseen?
Tätä palstaa lukiessa ei voi kyllä kuin kiittää onneaan, että on jo nuorena löytänyt hyvän puolison, jonka kanssa eletään hyvin tasa-arvoista lapsiperheen elämää. Yhteistä tiliä ei ole, paitsi ns. taloustili, jolle kumpikin siirtää tulojensa suhteessa tietyn, sovitun summan joka palkkapäivä. Tältä tililtä maksetaan kiinteät menot kuten asuminen, vakuutukset, lasten harrastukset, sähkölaskut jne. sekä matkat. Molemmat sijoittaa myös rahaa ns. pahan päivän varalle, sairastumiseen, eläkeikään tms.
Ollaan oltu miltei 30 vuotta yhdessä ja koettu yhdessä niin köyhä opiskelijaelämä, hoitovapaat ja samanaikainen opintolainojen maksu ym. Koskaan ei ole tarvinnut rahasta riidellä ja samaa elintasoa ollaan eletty yhdessä, perheenä, vaikka tulot ovatkin vaihdelleet sen mukaan, kuka milloinkin ollut opintojen ohessa töissä, jäänyt hoitovapaalle jne. Työelämässä on käynyt niin, että minä olen päätynyt julkiselle puolelle, jossa palkat ovat pienemmät, mies taas yksityisellä ja tienaa enemmän kuin minä. Minä toki olen miestä korkeammin koulutettu ja opiskelen parhaillaan työn ohessa lisää, se näkyy toivottavasti joku päivä palkassakin. Ilmeisesti palstalaisten mielestä minä siis loisin nyt, ja minun tulisi maksaa puolet kaikista kuluista jotten olisi lokki. No, onneksi meidän perhe-elämä raha-asioineen ei teille kuulu. Veikkaanpa, että eletään onnellisina yhdessä vielä siinä vaiheessa, kun nämä 50-50 porukat on jakaneet lusikkansa.
Mun mielestä ongelma ei ole siinä, miten parisuhteessa kustannukset jaetaan. Ongelma on siinä, miten miellyttäväksi elämänsä kokee, JOS tuleekin ero. Tunnen useitakin eronneita, itseni mukaanlukien. Ne eronneet, joilla elintaso ei ole merkittävästi muuttunut, ovat selvinneet erosta kaikista parhaiten. He elävät taloudellisesti edelleen samanlaista elämää kuin parisuhteessakin, ovat optimistisempia tulevaisuutensa suhteen ja osaavat nauttia elämästään. Sen sijaan niillä, joilla elintaso on romahtanut, tilanne on toinen. Osa on katkeria vielä vuosiakin eron jälkeen. He ovat pessimistisempiä tulevaisuutensa suhteen, ovat joutuneet luopumaan todella paljosta - ei siis vain siitä puolisostaan - eron vuoksi. He haaveilevat asioista, joita heillä oli ennen, mutta joihin heillä ei ole enää mahdollisuutta, koska heillä ei ole varaa. Niillä taas, joilla elintaso ei laskenut, on edelleen varaa samoihin asioihin kuin oli ennenkin. He menettivät erossa vain puolisonsa, eivät muuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ettekö ihmiset osaa prosenttilaskuja? Minulla ei yhdessäkään suhteessa ole laitettu laskuja puoliksi koska emme ole tienanneet saman verran vaan minä olen aina tienannut enemmän kuin mies. Yhteiset menot eli asuminen, sähkö, vakuutus yhteen ja lasketaan mikä kummankin osuus on suhteutettuna tuloihin. Kumpikin maksaa vesimaksun ennakon ja omat henk koht laskunsa. Oikeudenmukaista.
Minusta ainoa oikeudenmukainen tapa on maksaa yhteiset kulut puoliksi sillä perusteella, että ei niitä myöskään kuluteta prosenttien perusteella. Ja jos toinen ei pidä sitä oikeudenmukaisena niin helpointa on jatkaa seurustelua asumalla erikseen, jolloin molemmat saavat vastata kuluistaan ihan sataprosenttisesti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ettekö ihmiset osaa prosenttilaskuja? Minulla ei yhdessäkään suhteessa ole laitettu laskuja puoliksi koska emme ole tienanneet saman verran vaan minä olen aina tienannut enemmän kuin mies. Yhteiset menot eli asuminen, sähkö, vakuutus yhteen ja lasketaan mikä kummankin osuus on suhteutettuna tuloihin. Kumpikin maksaa vesimaksun ennakon ja omat henk koht laskunsa. Oikeudenmukaista.
Minusta ainoa oikeudenmukainen tapa on maksaa yhteiset kulut puoliksi sillä perusteella, että ei niitä myöskään kuluteta prosenttien perusteella. Ja jos toinen ei pidä sitä oikeudenmukaisena niin helpointa on jatkaa seurustelua asumalla erikseen, jolloin molemmat saavat vastata kuluistaan ihan sataprosenttisesti.
Tuolla perusteella olisi reilua myöskin se että jokainen ihminen maksaisi saman euromäärärän veroa riippumatta siitä paljonko ansaitsee.
Mutta näinhän ei ole eli olemme hyväksyneet aika laajasti sen periaatteen että prosentuaalinen osuus tulojen mukaan on se reiluin tapa jakaa kustannusrasitusta. Se jättää silti enemmän ansaitsevalle enemmän mutta ei vie köyhemmältä kohtuuttomasti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ettekö ihmiset osaa prosenttilaskuja? Minulla ei yhdessäkään suhteessa ole laitettu laskuja puoliksi koska emme ole tienanneet saman verran vaan minä olen aina tienannut enemmän kuin mies. Yhteiset menot eli asuminen, sähkö, vakuutus yhteen ja lasketaan mikä kummankin osuus on suhteutettuna tuloihin. Kumpikin maksaa vesimaksun ennakon ja omat henk koht laskunsa. Oikeudenmukaista.
Minusta ainoa oikeudenmukainen tapa on maksaa yhteiset kulut puoliksi sillä perusteella, että ei niitä myöskään kuluteta prosenttien perusteella. Ja jos toinen ei pidä sitä oikeudenmukaisena niin helpointa on jatkaa seurustelua asumalla erikseen, jolloin molemmat saavat vastata kuluistaan ihan sataprosenttisesti.
Itse en taas ymmärrä miksi parisuhteen pitäisi olla vain yksi versio yksinasumisesta eli kaiken pitäisi jatkua kuten siinä? Minusta parisuhteen ero yksinasumiseen tai kämppäkaveruuteen on juuri siinä että parisuhteessa liitetään yhteen se elämä niin henkisesti, fyysisesti kuin taloudellisestikin. Ja silloin asiat ovat enemmän yhteisiä kuin yksin asuessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on ihan uskomaton keskustelu. Onko ihmiset tosiaan näin rahanahneita ja itsekkäitä? Mitkä teillä on syyt alkaa parisuhteeseen?
Tätä palstaa lukiessa ei voi kyllä kuin kiittää onneaan, että on jo nuorena löytänyt hyvän puolison, jonka kanssa eletään hyvin tasa-arvoista lapsiperheen elämää. Yhteistä tiliä ei ole, paitsi ns. taloustili, jolle kumpikin siirtää tulojensa suhteessa tietyn, sovitun summan joka palkkapäivä. Tältä tililtä maksetaan kiinteät menot kuten asuminen, vakuutukset, lasten harrastukset, sähkölaskut jne. sekä matkat. Molemmat sijoittaa myös rahaa ns. pahan päivän varalle, sairastumiseen, eläkeikään tms.
Ollaan oltu miltei 30 vuotta yhdessä ja koettu yhdessä niin köyhä opiskelijaelämä, hoitovapaat ja samanaikainen opintolainojen maksu ym. Koskaan ei ole tarvinnut rahasta riidellä ja samaa elintasoa ollaan eletty yhdessä, perheenä, vaikka tulot ovatkin vaihdelleet sen mukaan, kuka milloinkin ollut opintojen ohessa töissä, jäänyt hoitovapaalle jne. Työelämässä on käynyt niin, että minä olen päätynyt julkiselle puolelle, jossa palkat ovat pienemmät, mies taas yksityisellä ja tienaa enemmän kuin minä. Minä toki olen miestä korkeammin koulutettu ja opiskelen parhaillaan työn ohessa lisää, se näkyy toivottavasti joku päivä palkassakin. Ilmeisesti palstalaisten mielestä minä siis loisin nyt, ja minun tulisi maksaa puolet kaikista kuluista jotten olisi lokki. No, onneksi meidän perhe-elämä raha-asioineen ei teille kuulu. Veikkaanpa, että eletään onnellisina yhdessä vielä siinä vaiheessa, kun nämä 50-50 porukat on jakaneet lusikkansa.
Mun mielestä ongelma ei ole siinä, miten parisuhteessa kustannukset jaetaan. Ongelma on siinä, miten miellyttäväksi elämänsä kokee, JOS tuleekin ero. Tunnen useitakin eronneita, itseni mukaanlukien. Ne eronneet, joilla elintaso ei ole merkittävästi muuttunut, ovat selvinneet erosta kaikista parhaiten. He elävät taloudellisesti edelleen samanlaista elämää kuin parisuhteessakin, ovat optimistisempia tulevaisuutensa suhteen ja osaavat nauttia elämästään. Sen sijaan niillä, joilla elintaso on romahtanut, tilanne on toinen. Osa on katkeria vielä vuosiakin eron jälkeen. He ovat pessimistisempiä tulevaisuutensa suhteen, ovat joutuneet luopumaan todella paljosta - ei siis vain siitä puolisostaan - eron vuoksi. He haaveilevat asioista, joita heillä oli ennen, mutta joihin heillä ei ole enää mahdollisuutta, koska heillä ei ole varaa. Niillä taas, joilla elintaso ei laskenut, on edelleen varaa samoihin asioihin kuin oli ennenkin. He menettivät erossa vain puolisonsa, eivät muuta.
Uskon kyllä tuon, että erosta selviää paremmin ne, joilla se ei vaikuta elintasoon. Mutta oletko tosiaan siis sitä mieltä, että parisuhteessa pitää elää kahta eri elintasoa, kumpikin omien tulojensa mukaan, ihan vain siksi, ettei mahdollinen ero sitten tuntuisi niin pahalta? Siinä onkin hyvä lähtökohta parisuhteeseen. Ja tästähän ap alunperin kirjoitti, että heillä on kaksi eri elintasoa. Toinen matkustaa kavereiden kanssa, toinen laskee senttejä kotona. Ei minusta kuulosta terveeltä parisuhteelta. Mutta onpa ap sitten valmistautunut paremmin eroon, kun ei ole tottunutkaan matkustamaan tai tekemään muuta kuin venyttämään sitä senttiä.
Ja kyllä, minä tiedostan sen, että eron tullen elintasoni laskisi. Se ei kuitenkaan ole syy pysyä avioliitossa, vaan vuosikymmenten saatossa syntynyt kunnioitus ja syventynyt rakkaus. Ja näin on päässyt käymään nimenomaan siksi, että olemme tasa-arvoisia ja haluamme toisillemme hyvää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sama juttu toisteperin missä olisi köyhempi mies niin mammat kirkuisi että ei tarvitse toisen maksaa suhteutettuna tuloihin. Women are truly wonderful... :)
Päinvastoin. Olen maksanut mieheni puolesta menoja ja isomman osan perheen menoista n 5 vuoden ajan. Ensin mieheni opiskeli ja ei osallistunut perheen menoihin juuri lainkaan. Sitten mieheni jäi valitettavasti työttömäksi eikä taaskaan olisi tullut mieleenkään vaatia häntä maksamaan työttömyyskorvauksistaan 50% meidän kuluista.
Kun ollaan perhe, niin yhdessä joko pärjätään tai hukutaan. Mutta ei niin, että toinen pärjää ja toineen hukkuu
Tulee mieleeni tätä lukiessa vanha kysymys kun puhutaan parisuhteesta "haluatko olla oikeassa vai onnellinen".
Nämä 50/50 ihmiset varmaan tuntevat olevansa hyvinkin oikeassa ja jopa ylpeilevät sillä ajatuksella.
Ihan toinen asia taas on se, ovatko he onnellisia parisuhteessaan ja ajattelevatko koskaan sen toisen osapuolen onnellisuutta.
Onko parisuhteen onni varakkaammalle sitä, että ei vain yhtään luovu omastaan, viis muusta, kuin että se pointti tasajaosta täyttyy?
Tuoko heille suurtakin onnea ja iloa tietää, että nyt menot ovat sentilleen tasan? Vaikka toinen jää osattomaksi monesta asiasta, mikä itselle on itsestäänselvyys?
Kuinka suurta onnea tuntevat siellä Balin reissulla omine kavereineen kun vaimo on kotona yksin, ehkä lasten kanssa, vähillä rahoilla?
Miten on, pääsevät nämä 50 % perheen lapset koskaan yhteiselle reissulle vanhempiensa kanssa?
Jos vaimo ei pysty maksamaan tasan puoliksi koko porukan yhteistä reissua niin jääkö reissu sitten tekemättä?
Vai jääkö se vaimo yksin kotiin? Mies ja lapset menevät keskenään?
Entä jos lapsi tai vaimo sairastuu ja pitäisi mennä erikoislääkäriIn, niin suostuukoko mies maksamaan sen ylimääräisen osuuden nurisematta? Kun vaimo ei pysty puolta lääkärikuluista maksamaan? Kun kerran voi mennä yleisellekin, onko tämä nyt se "eriloistilanne"? Kuka sen päättää milloin on "erikoistilanne", milloin kukkaronnyöriä avataan, se parempituloinenko yksin?
Perheessä on paljonkin eri tilanteita joissa ei mielestäni edes voi soveltaa tiukkaa tasausta menojen suhteen. Tai toki vissiin voi, mutta aika erikoisia tilanteita silloin perheen kesken syntyy.
Ja minkälaisen kuvan lapset saavat silloin perhe-elämästä?
Ja ovatko muut perheessä onnellisia kuin se varakkaampi.
Tai todellisuudessa onko edes hänkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten sä saat kaiken ton rahan tuhlattua elämiseen? Elä vähän nuukemmin niin jää säästöön.
No ihan asunnon vuokra 2200€/kk. Niin sehän vie jo 1100€. Eipä paljoa jää.
Ap
2 hengen taloudessa joku maksaa vuokraa yli 2000 e. Se on tyhmää.
Juu, ihan typeryyden huippua. Uskon tämän olevan provo, sillä ei kukaan täysjärkinen maksa puolia tuosta vuokrasta ap:n nettotuloilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
TotuusSattuu kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä tienaan kuukaudessa nettona 2700 e, mies vähänyli 8000 e. Ei ole käynyt edes mielessä, että miehen pitäisi opintojen ja vuosien työnteon ja erityisosaamisen hankkimisen jälkeen elättää minua vain siksi, että olen ottanut elämäni sen verran kevyesti, että en tienaa enempää.
Miksi muka mieheni pitäisi tuhlata tulojaan minuun, joka olen tehnyt elämässä monta väärää valintaa? Riittää, että maksaa oman osuutensa eli 50% yhteisistä kuluista. Loput rahansa saa käyttää ihan niin kuin tahtoo.
Läheskään aina tai oikeastaan hyvin harvoin se panostus ennen työuraa ei ole ollut miehellä suurempi vaativampi tai parempi kuin naisella vaan ns miestyöstä maksetaan paremmin. Ja nainen pääsääntöisesti ei ole ottanut elåmää kevyemmin.
Parisuhde jossa huomattavasti suurempituloimpi maksattaa toisella kulut puoliksi ei ole parisuhde vaan hyötymissuhde jossa suurempituloinen käyttää toista taloudellisesti hyväksi ja alistaa tätå.Miksi se olisi hyötysuhde? Eikö jokainen vastaa omista menoistaan, joten asumiskuluista 50% on kahden aikuisen parisuhteessa ihan reilua eikä se ole mitään toisesta hyötymistä.
Vai oletko sitä mieltä, että jos isoveli saa viikkorahaa 15 e ja pikkusisko 10 e, niin veljelle riittää jäätelöä 1 pallero ja pikkusiskolle 3, vaikka isoveli joutuu ne molemmat maksamaan?
Isoveli ja pikkuveli eivät ole parisuhteessa eivätkä maksa toistensa jäätelöitä viikorahasta. Joten sikälikään vertaus ei toimi. Eikä se toimi siinäkään mielessä että ei parisuhteessa se enemmän ansaitseva saa vähemmän mitään kuin se vähemmän ansaitseva vaan joissain tilanteissa ehkä "vain" sen saman.
Miksi sinusta parisuhteessa täytyy maksaa puolison menot, jos tienaa enemmän kuin puoliso? Minusta se on suorastaan sairas ajattelumalli maassa, jossa naiset väittävät olevansa tasa-arvoisia. Miksi se ei ulotu parisuhteeseen asti?
Ihmettelen tällaisia ihmisiä, miksi pitää edes pyrkiä parisuhteeseen kun raha on ainoa rakkaus ja elämän keskipiste. Ei puoliso tai lapset, vaan raha. Pysykää sinkkuina, niin rahoillanne saatte kaikkea mahdollista mannaa mitä taivaasta voi tippua. Paitsi aitoa rakkautta, sitä ei saa edes rahalla.
Tämän ihan saman voi sanoa myös niille, jotka pitävät itsestäänselvyytenä että parisuhteen täytyy mahdollistaa heille parempi elintaso kuin mihin heillä olisi muuten varaa. Missä siinä on rakkaus, kun toinen ei riitä omana itsenään, vaan pitää saada hienompi auto ja talo ja pari Balin reissua korvaukseksi suhteeseen lähtemisestä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
TotuusSattuu kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä tienaan kuukaudessa nettona 2700 e, mies vähänyli 8000 e. Ei ole käynyt edes mielessä, että miehen pitäisi opintojen ja vuosien työnteon ja erityisosaamisen hankkimisen jälkeen elättää minua vain siksi, että olen ottanut elämäni sen verran kevyesti, että en tienaa enempää.
Miksi muka mieheni pitäisi tuhlata tulojaan minuun, joka olen tehnyt elämässä monta väärää valintaa? Riittää, että maksaa oman osuutensa eli 50% yhteisistä kuluista. Loput rahansa saa käyttää ihan niin kuin tahtoo.
Läheskään aina tai oikeastaan hyvin harvoin se panostus ennen työuraa ei ole ollut miehellä suurempi vaativampi tai parempi kuin naisella vaan ns miestyöstä maksetaan paremmin. Ja nainen pääsääntöisesti ei ole ottanut elåmää kevyemmin.
Parisuhde jossa huomattavasti suurempituloimpi maksattaa toisella kulut puoliksi ei ole parisuhde vaan hyötymissuhde jossa suurempituloinen käyttää toista taloudellisesti hyväksi ja alistaa tätå.Miksi se olisi hyötysuhde? Eikö jokainen vastaa omista menoistaan, joten asumiskuluista 50% on kahden aikuisen parisuhteessa ihan reilua eikä se ole mitään toisesta hyötymistä.
Vai oletko sitä mieltä, että jos isoveli saa viikkorahaa 15 e ja pikkusisko 10 e, niin veljelle riittää jäätelöä 1 pallero ja pikkusiskolle 3, vaikka isoveli joutuu ne molemmat maksamaan?
Isoveli ja pikkuveli eivät ole parisuhteessa eivätkä maksa toistensa jäätelöitä viikorahasta. Joten sikälikään vertaus ei toimi. Eikä se toimi siinäkään mielessä että ei parisuhteessa se enemmän ansaitseva saa vähemmän mitään kuin se vähemmän ansaitseva vaan joissain tilanteissa ehkä "vain" sen saman.
Miksi sinusta parisuhteessa täytyy maksaa puolison menot, jos tienaa enemmän kuin puoliso? Minusta se on suorastaan sairas ajattelumalli maassa, jossa naiset väittävät olevansa tasa-arvoisia. Miksi se ei ulotu parisuhteeseen asti?
Ihmettelen tällaisia ihmisiä, miksi pitää edes pyrkiä parisuhteeseen kun raha on ainoa rakkaus ja elämän keskipiste. Ei puoliso tai lapset, vaan raha. Pysykää sinkkuina, niin rahoillanne saatte kaikkea mahdollista mannaa mitä taivaasta voi tippua. Paitsi aitoa rakkautta, sitä ei saa edes rahalla.
Tämän ihan saman voi sanoa myös niille, jotka pitävät itsestäänselvyytenä että parisuhteen täytyy mahdollistaa heille parempi elintaso kuin mihin heillä olisi muuten varaa. Missä siinä on rakkaus, kun toinen ei riitä omana itsenään, vaan pitää saada hienompi auto ja talo ja pari Balin reissua korvaukseksi suhteeseen lähtemisestä?
Eihän kukaan sano että sen täytyy mahdollistaa parempaa vaikka ei 50-509 jakoa kannatakaan. Yhtä hyvin se puoliso voi olla vaikka pienituloisempi ja itse maksumiehenä. Ei se muuta asiaa.
Se elämä nyt vain muokkautuu sellaiseksi kuin muokkautuu eikä kukaan voi koskaan tietää millaiset tulot sillä puolisolla on vaikka 10 vuoden päästä. Voi olla vaikka pyörätuolissa sairaseläkkeellä tai startup-miljonääri.
Eli samalla periaatteella mennään oli tilanne mikä vain. Yhdessä katsotaan se tulotaso ja mitä sillä saadaan molemmille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on ihan uskomaton keskustelu. Onko ihmiset tosiaan näin rahanahneita ja itsekkäitä? Mitkä teillä on syyt alkaa parisuhteeseen?
Tätä palstaa lukiessa ei voi kyllä kuin kiittää onneaan, että on jo nuorena löytänyt hyvän puolison, jonka kanssa eletään hyvin tasa-arvoista lapsiperheen elämää. Yhteistä tiliä ei ole, paitsi ns. taloustili, jolle kumpikin siirtää tulojensa suhteessa tietyn, sovitun summan joka palkkapäivä. Tältä tililtä maksetaan kiinteät menot kuten asuminen, vakuutukset, lasten harrastukset, sähkölaskut jne. sekä matkat. Molemmat sijoittaa myös rahaa ns. pahan päivän varalle, sairastumiseen, eläkeikään tms.
Ollaan oltu miltei 30 vuotta yhdessä ja koettu yhdessä niin köyhä opiskelijaelämä, hoitovapaat ja samanaikainen opintolainojen maksu ym. Koskaan ei ole tarvinnut rahasta riidellä ja samaa elintasoa ollaan eletty yhdessä, perheenä, vaikka tulot ovatkin vaihdelleet sen mukaan, kuka milloinkin ollut opintojen ohessa töissä, jäänyt hoitovapaalle jne. Työelämässä on käynyt niin, että minä olen päätynyt julkiselle puolelle, jossa palkat ovat pienemmät, mies taas yksityisellä ja tienaa enemmän kuin minä. Minä toki olen miestä korkeammin koulutettu ja opiskelen parhaillaan työn ohessa lisää, se näkyy toivottavasti joku päivä palkassakin. Ilmeisesti palstalaisten mielestä minä siis loisin nyt, ja minun tulisi maksaa puolet kaikista kuluista jotten olisi lokki. No, onneksi meidän perhe-elämä raha-asioineen ei teille kuulu. Veikkaanpa, että eletään onnellisina yhdessä vielä siinä vaiheessa, kun nämä 50-50 porukat on jakaneet lusikkansa.
Mun mielestä ongelma ei ole siinä, miten parisuhteessa kustannukset jaetaan. Ongelma on siinä, miten miellyttäväksi elämänsä kokee, JOS tuleekin ero. Tunnen useitakin eronneita, itseni mukaanlukien. Ne eronneet, joilla elintaso ei ole merkittävästi muuttunut, ovat selvinneet erosta kaikista parhaiten. He elävät taloudellisesti edelleen samanlaista elämää kuin parisuhteessakin, ovat optimistisempia tulevaisuutensa suhteen ja osaavat nauttia elämästään. Sen sijaan niillä, joilla elintaso on romahtanut, tilanne on toinen. Osa on katkeria vielä vuosiakin eron jälkeen. He ovat pessimistisempiä tulevaisuutensa suhteen, ovat joutuneet luopumaan todella paljosta - ei siis vain siitä puolisostaan - eron vuoksi. He haaveilevat asioista, joita heillä oli ennen, mutta joihin heillä ei ole enää mahdollisuutta, koska heillä ei ole varaa. Niillä taas, joilla elintaso ei laskenut, on edelleen varaa samoihin asioihin kuin oli ennenkin. He menettivät erossa vain puolisonsa, eivät muuta.
Uskon kyllä tuon, että erosta selviää paremmin ne, joilla se ei vaikuta elintasoon. Mutta oletko tosiaan siis sitä mieltä, että parisuhteessa pitää elää kahta eri elintasoa, kumpikin omien tulojensa mukaan, ihan vain siksi, ettei mahdollinen ero sitten tuntuisi niin pahalta? Siinä onkin hyvä lähtökohta parisuhteeseen. Ja tästähän ap alunperin kirjoitti, että heillä on kaksi eri elintasoa. Toinen matkustaa kavereiden kanssa, toinen laskee senttejä kotona. Ei minusta kuulosta terveeltä parisuhteelta. Mutta onpa ap sitten valmistautunut paremmin eroon, kun ei ole tottunutkaan matkustamaan tai tekemään muuta kuin venyttämään sitä senttiä.
Ja kyllä, minä tiedostan sen, että eron tullen elintasoni laskisi. Se ei kuitenkaan ole syy pysyä avioliitossa, vaan vuosikymmenten saatossa syntynyt kunnioitus ja syventynyt rakkaus. Ja näin on päässyt käymään nimenomaan siksi, että olemme tasa-arvoisia ja haluamme toisillemme hyvää.
En vaan olen sitä mieltä, että jo parisuhteessa yhteisen elintason pitäisi olla sellainen, ettei kummankaan elintaso merkittävästi laskisi, jos tulisikin ero. Esimerkiksi meillä yhteinen asunto valittiin siten, että kummalla tahansa olisi mahdollisuus ostaa toinen ulos asunnosta. Olisimme tottakai voineet yhteenlasketuilla tuloillamme ostaa paljon isommankin asunnon ja kalliimmalta paikalta, mutta halusimme, että meillä molemmilla on varaa tähän asuntoon eikä vain toisella. Kun ero sitten tuli, minä ostin miehen tästä ulos ja jäin lasteni kanssa tähän asumaan. Ei edes haluttu, että lasten pitäisi muuttaa kodista, jossa olivat asuneet koko siihenastisen elämänsä ja jossa oli kaikki kaveritkin lähellä. Lapset ovat nyt jo aikuisia ja asuntolainakin melkein maksettu, joten elämässä ja asumisessa ei ole valittamista.
Ystäväni erotessa heidän upea kotinsa piti laittaa myyntiin. Ensin maksettiin pois jäljellä oleva velka ja loppu jaettiin tasan. Tällä summalla ystäväni sai ihan kivan pienehkön (43 m2) kerrostalokaksion. Asuntolainaa hän ei pienten tulojensa ja yhden teini-ikäisen lapsen yh:na saanut lainkaan, joten joutuivat tyytymään tuohon kaksioon. Hyvä puoli toki on, ettei jäänyt ihan tyhjän päälle (tuttavapiiristä löytyy niitäkin, jotka ovat joutuneet muuttamaan kaupungin vuokra-asuntoon) ja asunto oli alusta lähtien velaton. Eron jälkeen hänen suurituloinen exänsä otti uuden lainan ja hankki ison asunnon kivalta paikalta. Juuri sellaisen, mistä ystäväni edelleenkin haaveilee, mutta millaista hän ei tule koskaan saamaan. Hän joutuu säästämään (mitä hänen ei koskaan parisuhteessa tarvinnut tehdä) mahdollisia tulevia remontteja varten. Hänellä ei ole varaa kovin usein matkustella Tallinnaa tai Tukholmaa kauemmas (parisuhteessa matkustelivat ympäri maailmaa). Sellaiset asiat, joiden osalta hänen ei aiemmin tarvinnut miettiä rahaa ollenkaan, hän joutuu nyt laskemaan, onko varaa vai ei. Hän ei ole yhtään tyytyväinen tilanteeseensa (vaikka tosiasiassa hänellä ei ole mitään hätää, hänen pitää vain elää omien tulojensa mukaan) ja vaikka erosta on jo vuosia, hän on edelleen kateellinen ja katkera exälleen sekä tämän uudelle vaimolle, jotka elävät ystäväni unelmien elämää.
Aloittaja on käsittääkseni ihan oikeustoimikelpoinen ihminen, joten hän on aivan omasta vapaasta tahdostaan suostunut muuttamaan asuntoon, jossa hänellä ei ole 50-50 -systeemillä oikein varaa asua. Tai on, mutta ei jää rahaa muuhun. Jos he asuisivat asunnossa jossa vuokra on 1000 €/kk, hänelle jäisi nykyiseen verrattuna joka kuukausi 600 € säästöön eli vuodessa 7200 €. Kyllä sillä rahalla yksi ihminen jo vähän matkusteleekin ja tekee muutakin kivaa, vaikka ei laittaisikaan kaikkea haisemaan. Hän olisi myös aivan hyvin voinut sanoa miehelle, kun asuntoja katselivat, että hän ei suostu maksamaan enempää kuin 500 € vuokraa. Silloin olisi joko katsottu edullisempi asunto tai mies olisi suostunut maksamaan suuremman osan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tulee mieleeni tätä lukiessa vanha kysymys kun puhutaan parisuhteesta "haluatko olla oikeassa vai onnellinen".
Nämä 50/50 ihmiset varmaan tuntevat olevansa hyvinkin oikeassa ja jopa ylpeilevät sillä ajatuksella.
Ihan toinen asia taas on se, ovatko he onnellisia parisuhteessaan ja ajattelevatko koskaan sen toisen osapuolen onnellisuutta.
Onko parisuhteen onni varakkaammalle sitä, että ei vain yhtään luovu omastaan, viis muusta, kuin että se pointti tasajaosta täyttyy?Tuoko heille suurtakin onnea ja iloa tietää, että nyt menot ovat sentilleen tasan? Vaikka toinen jää osattomaksi monesta asiasta, mikä itselle on itsestäänselvyys?
Kuinka suurta onnea tuntevat siellä Balin reissulla omine kavereineen kun vaimo on kotona yksin, ehkä lasten kanssa, vähillä rahoilla?Miten on, pääsevät nämä 50 % perheen lapset koskaan yhteiselle reissulle vanhempiensa kanssa?
Jos vaimo ei pysty maksamaan tasan puoliksi koko porukan yhteistä reissua niin jääkö reissu sitten tekemättä?
Vai jääkö se vaimo yksin kotiin? Mies ja lapset menevät keskenään?
Entä jos lapsi tai vaimo sairastuu ja pitäisi mennä erikoislääkäriIn, niin suostuukoko mies maksamaan sen ylimääräisen osuuden nurisematta? Kun vaimo ei pysty puolta lääkärikuluista maksamaan? Kun kerran voi mennä yleisellekin, onko tämä nyt se "eriloistilanne"? Kuka sen päättää milloin on "erikoistilanne", milloin kukkaronnyöriä avataan, se parempituloinenko yksin?Perheessä on paljonkin eri tilanteita joissa ei mielestäni edes voi soveltaa tiukkaa tasausta menojen suhteen. Tai toki vissiin voi, mutta aika erikoisia tilanteita silloin perheen kesken syntyy.
Ja minkälaisen kuvan lapset saavat silloin perhe-elämästä?
Ja ovatko muut perheessä onnellisia kuin se varakkaampi.
Tai todellisuudessa onko edes hänkään.
Me olemme, kuten olen kirjoittanut, parisuhteessa nimenomaan rakkaudesta eli mitä ilmeisimmin siksi, että olemme onnellisia yhdessä. Jos emme olisi onnellisia, emme olisi yhdessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
TotuusSattuu kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä tienaan kuukaudessa nettona 2700 e, mies vähänyli 8000 e. Ei ole käynyt edes mielessä, että miehen pitäisi opintojen ja vuosien työnteon ja erityisosaamisen hankkimisen jälkeen elättää minua vain siksi, että olen ottanut elämäni sen verran kevyesti, että en tienaa enempää.
Miksi muka mieheni pitäisi tuhlata tulojaan minuun, joka olen tehnyt elämässä monta väärää valintaa? Riittää, että maksaa oman osuutensa eli 50% yhteisistä kuluista. Loput rahansa saa käyttää ihan niin kuin tahtoo.
Läheskään aina tai oikeastaan hyvin harvoin se panostus ennen työuraa ei ole ollut miehellä suurempi vaativampi tai parempi kuin naisella vaan ns miestyöstä maksetaan paremmin. Ja nainen pääsääntöisesti ei ole ottanut elåmää kevyemmin.
Parisuhde jossa huomattavasti suurempituloimpi maksattaa toisella kulut puoliksi ei ole parisuhde vaan hyötymissuhde jossa suurempituloinen käyttää toista taloudellisesti hyväksi ja alistaa tätå.Miksi se olisi hyötysuhde? Eikö jokainen vastaa omista menoistaan, joten asumiskuluista 50% on kahden aikuisen parisuhteessa ihan reilua eikä se ole mitään toisesta hyötymistä.
Vai oletko sitä mieltä, että jos isoveli saa viikkorahaa 15 e ja pikkusisko 10 e, niin veljelle riittää jäätelöä 1 pallero ja pikkusiskolle 3, vaikka isoveli joutuu ne molemmat maksamaan?
Isoveli ja pikkuveli eivät ole parisuhteessa eivätkä maksa toistensa jäätelöitä viikorahasta. Joten sikälikään vertaus ei toimi. Eikä se toimi siinäkään mielessä että ei parisuhteessa se enemmän ansaitseva saa vähemmän mitään kuin se vähemmän ansaitseva vaan joissain tilanteissa ehkä "vain" sen saman.
Miksi sinusta parisuhteessa täytyy maksaa puolison menot, jos tienaa enemmän kuin puoliso? Minusta se on suorastaan sairas ajattelumalli maassa, jossa naiset väittävät olevansa tasa-arvoisia. Miksi se ei ulotu parisuhteeseen asti?
Ihmettelen tällaisia ihmisiä, miksi pitää edes pyrkiä parisuhteeseen kun raha on ainoa rakkaus ja elämän keskipiste. Ei puoliso tai lapset, vaan raha. Pysykää sinkkuina, niin rahoillanne saatte kaikkea mahdollista mannaa mitä taivaasta voi tippua. Paitsi aitoa rakkautta, sitä ei saa edes rahalla.
Tämän ihan saman voi sanoa myös niille, jotka pitävät itsestäänselvyytenä että parisuhteen täytyy mahdollistaa heille parempi elintaso kuin mihin heillä olisi muuten varaa. Missä siinä on rakkaus, kun toinen ei riitä omana itsenään, vaan pitää saada hienompi auto ja talo ja pari Balin reissua korvaukseksi suhteeseen lähtemisestä?
Uskon, että oletus parisuhteessa on, että tehdään yhdessä asioita ja eletään samalla tavalla.
Meillä on miehen kanssa ollut yhteiset rahat siitä päivästä alkaen, kun aloimme seurustella. Se toimii meillä, koska meillä on samanlaiset arvot elämässä, ja rahankäyttö juuri heijastaa aika pitkälle yksilön arvoja. Jos toinen kuluttaa kovasti ja toinen taas haluaisi tehdä erilaisia asioita, tulee vaikutelma, että puolisoilla on erilaiset arvot.
Itse näen avioliiton ja pitkän parisuhteen niin, että toiselle haluaa vähintään samaa kuin itselle. Itse elätin miestäni monta vuotta, ku hän opiskeli ja minä olin töissä. Kertaakaan ei käynyt mielessä, että en niin olisi tehnyt, koska hän teki töitä opiskelemalla ja panosti sitä kautta meihin. Mutta tosiaan, meillä on hyvin maanläheiset arvot eikä kumpikaan oikein ole kova kuluttamaan. Nykyisin miehen palkka on kyllä iso, mutta edelleen ajelee pyörällä töihin ja ostaa perheelle auton käytettynä. Ei ole pihi, ei koskaan ole kieltänyt minulta mitään, kuten minäkään en häneltä, vaan yleensäkin yletön kuluttaminen ei vain ole viisasta eikä tuo onnea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen vierestä seurannut yhtä pariskuntaa, jossa toinen huomattavasti parempi tuloinen ja silti kaikki maksetaan 50/50. Tämä on johtanut tilanteeseen, jossa kumpikaan ei todellakaan ole onnellinen.
Toinen maksaa puolet itselleen liian kallista asunnosta ja sen jälkeen käteen jää minimaalisen vähän, joten syö halvalla eikä voi tehdä juuri mitään, kun ei ole rahaa.
Toinen tienaa hyvin ja haluaisi käydä teatterissa, konserteissa, elokuvissa, ravintoloissa syömässä, matkoilla jne. ja valittaa kun puoliso ei suostu näitä asioita yhdesssä hänen kanssaan tekemään. Tietää kyllä, että puoliso ei niitä hänen kanssaan tee, koska puolisolla ei ole rahaa, mutta tämä ei estä häntä valittamasta asiasta.
Täytyy sanoa, että en itse olisi sellaisessa parisuhteessa päivääkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on ihan uskomaton keskustelu. Onko ihmiset tosiaan näin rahanahneita ja itsekkäitä? Mitkä teillä on syyt alkaa parisuhteeseen?
Tätä palstaa lukiessa ei voi kyllä kuin kiittää onneaan, että on jo nuorena löytänyt hyvän puolison, jonka kanssa eletään hyvin tasa-arvoista lapsiperheen elämää. Yhteistä tiliä ei ole, paitsi ns. taloustili, jolle kumpikin siirtää tulojensa suhteessa tietyn, sovitun summan joka palkkapäivä. Tältä tililtä maksetaan kiinteät menot kuten asuminen, vakuutukset, lasten harrastukset, sähkölaskut jne. sekä matkat. Molemmat sijoittaa myös rahaa ns. pahan päivän varalle, sairastumiseen, eläkeikään tms.
Ollaan oltu miltei 30 vuotta yhdessä ja koettu yhdessä niin köyhä opiskelijaelämä, hoitovapaat ja samanaikainen opintolainojen maksu ym. Koskaan ei ole tarvinnut rahasta riidellä ja samaa elintasoa ollaan eletty yhdessä, perheenä, vaikka tulot ovatkin vaihdelleet sen mukaan, kuka milloinkin ollut opintojen ohessa töissä, jäänyt hoitovapaalle jne. Työelämässä on käynyt niin, että minä olen päätynyt julkiselle puolelle, jossa palkat ovat pienemmät, mies taas yksityisellä ja tienaa enemmän kuin minä. Minä toki olen miestä korkeammin koulutettu ja opiskelen parhaillaan työn ohessa lisää, se näkyy toivottavasti joku päivä palkassakin. Ilmeisesti palstalaisten mielestä minä siis loisin nyt, ja minun tulisi maksaa puolet kaikista kuluista jotten olisi lokki. No, onneksi meidän perhe-elämä raha-asioineen ei teille kuulu. Veikkaanpa, että eletään onnellisina yhdessä vielä siinä vaiheessa, kun nämä 50-50 porukat on jakaneet lusikkansa.
Mun mielestä ongelma ei ole siinä, miten parisuhteessa kustannukset jaetaan. Ongelma on siinä, miten miellyttäväksi elämänsä kokee, JOS tuleekin ero. Tunnen useitakin eronneita, itseni mukaanlukien. Ne eronneet, joilla elintaso ei ole merkittävästi muuttunut, ovat selvinneet erosta kaikista parhaiten. He elävät taloudellisesti edelleen samanlaista elämää kuin parisuhteessakin, ovat optimistisempia tulevaisuutensa suhteen ja osaavat nauttia elämästään. Sen sijaan niillä, joilla elintaso on romahtanut, tilanne on toinen. Osa on katkeria vielä vuosiakin eron jälkeen. He ovat pessimistisempiä tulevaisuutensa suhteen, ovat joutuneet luopumaan todella paljosta - ei siis vain siitä puolisostaan - eron vuoksi. He haaveilevat asioista, joita heillä oli ennen, mutta joihin heillä ei ole enää mahdollisuutta, koska heillä ei ole varaa. Niillä taas, joilla elintaso ei laskenut, on edelleen varaa samoihin asioihin kuin oli ennenkin. He menettivät erossa vain puolisonsa, eivät muuta.
Uskon kyllä tuon, että erosta selviää paremmin ne, joilla se ei vaikuta elintasoon. Mutta oletko tosiaan siis sitä mieltä, että parisuhteessa pitää elää kahta eri elintasoa, kumpikin omien tulojensa mukaan, ihan vain siksi, ettei mahdollinen ero sitten tuntuisi niin pahalta? Siinä onkin hyvä lähtökohta parisuhteeseen. Ja tästähän ap alunperin kirjoitti, että heillä on kaksi eri elintasoa. Toinen matkustaa kavereiden kanssa, toinen laskee senttejä kotona. Ei minusta kuulosta terveeltä parisuhteelta. Mutta onpa ap sitten valmistautunut paremmin eroon, kun ei ole tottunutkaan matkustamaan tai tekemään muuta kuin venyttämään sitä senttiä.
Ja kyllä, minä tiedostan sen, että eron tullen elintasoni laskisi. Se ei kuitenkaan ole syy pysyä avioliitossa, vaan vuosikymmenten saatossa syntynyt kunnioitus ja syventynyt rakkaus. Ja näin on päässyt käymään nimenomaan siksi, että olemme tasa-arvoisia ja haluamme toisillemme hyvää.
Aloittaja on käsittääkseni ihan oikeustoimikelpoinen ihminen, joten hän on aivan omasta vapaasta tahdostaan suostunut muuttamaan asuntoon, jossa hänellä ei ole 50-50 -systeemillä oikein varaa asua. Tai on, mutta ei jää rahaa muuhun. Jos he asuisivat asunnossa jossa vuokra on 1000 €/kk, hänelle jäisi nykyiseen verrattuna joka kuukausi 600 € säästöön eli vuodessa 7200 €. Kyllä sillä rahalla yksi ihminen jo vähän matkusteleekin ja tekee muutakin kivaa, vaikka ei laittaisikaan kaikkea haisemaan. Hän olisi myös aivan hyvin voinut sanoa miehelle, kun asuntoja katselivat, että hän ei suostu maksamaan enempää kuin 500 € vuokraa. Silloin olisi joko katsottu edullisempi asunto tai mies olisi suostunut maksamaan suuremman osan.
Elämä ei ole ihan näin yksioikoista. Kukaan ei tiedä miten tuon asunnon valintaprosessi on mennyt ja mitkä asiat ovat siihen vaikuttaneet. Rakastuneena tekee ratkaisuja jotka eivät sitten vuoden päästä ehkä tunnukaan enää niin järkeviltä. Kenties mies on ollut tuosta asunnosta innoissaan ja köyhempi osapuoli ei ole raskinut kieltää häneltä sitä vaan ajatellut että kyllä tässä selvitään. Ja on selvittykin mutta niin että mitään ei jää säästöön toisin kuin puolisolla.
Ja nyt tämä rikkaampi puoliso ei näe sitä että toinen on tehnyt uhrauksia hänen onnensa ja tyytyväisyytensä eteen asuntovalinnassa joten voisi olla jossain vaiheessa hyvä tehdä myös jotain takaisin ja ehkä jakaa taloudellista taakkaa uudestaan. Varsinkin jos se rikkaampi osapuoli ei ole kovin halukas muuttamaan selkeästi halvempaan kämppään, kuten usein asian laita kyllä on. Olen huomannut että monet hyvätuloiset ovat aika haluttomia tinkimään omasta elintasostaan mutta muita kyllä kehotetaan elämään varojen mukaan.
Olen itse juuri nyt opiskelija, ja tulot ovat sen 250 kuukaudessa. Mies taasen tienaa 2200 nettona. Ja ei kyllä todellakaan makseta 50/50, vaan mies maksaa paljon enemmän. :D Pyrin maksamaan noista mun tuloistani ja vanhoista säästöistä oman vuokraosuuteni ja omat kulut (esim. lounaat yliopistolla, e-pillerit, hammaslääkärin). Meillä 50/50 jako ei olisi tullut kysymykseenkään, sillä meidän rahat ovat aina olleet yhteisiä, vaikka omilla tileillä ovatkin. Lisäksi mieheni ei olisi suostunut alentamaan omaa elintasoaan tälle minun tasolleni, sillä hänelle ei puuroillalliset maistu.
Vierailija kirjoitti:
NäinMeillä kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Avioliitossa on molemminpuolinen elatusvelvollisuus, ja tämä tarkoittaa sitä että isoja elintasokuiluja ei lainkaan mukaan suvaita.
En voi käsitttää näitä rahapuheita. En olisi ikinä mennyt naimisiin miehen kanssa, joka niuhottaa rahoistaan eikä halua minulle samaa ja yhtä hyvää kuin itselleen. Pätee myös toisinpäin, olemme molemmat korkeasti koulutettuja mutta tulotasot vaihtelevat.
Juuri tätä samaa ajattelen. Parisuhteen idea on että halutaan sille toiselle hyvää, ei että hyödytään itse mahdollisimman paljon. Kun tällä periaatteella elää niin yleensä saa myös monin kerroin sitä hyvää toiselta takaisinpäin.
Tarkoitat varmaan sanoa, että parempituloisen miehen tulee ajatella puolison hyvää, mutta se pienempituloinen vaimo saa ihan rauhassa ajatella vain omaa napaansa.
Jos pienempituloinen vaimo on loistava kokki ja hyvä leipomaan, niin eihän hänen tarvitse miehelle kokata. Mies voi syödä pihvinsä ja leivoksensa ravintolassa ravintolahinnoilla, kun vaimo syö omatekemät pihvit ja leivokset kotona kulujen ollessa vain murto-osa miehen maksamasta summasta. Jos mies ei ravintolaan halua lähteä, niin kai hän pystyy eineksiä lämmittämään mikrossa jos muuhun ei kykene.
Vierailija kirjoitti:
Olen vierestä seurannut yhtä pariskuntaa, jossa toinen huomattavasti parempi tuloinen ja silti kaikki maksetaan 50/50. Tämä on johtanut tilanteeseen, jossa kumpikaan ei todellakaan ole onnellinen.
Toinen maksaa puolet itselleen liian kallista asunnosta ja sen jälkeen käteen jää minimaalisen vähän, joten syö halvalla eikä voi tehdä juuri mitään, kun ei ole rahaa.
Toinen tienaa hyvin ja haluaisi käydä teatterissa, konserteissa, elokuvissa, ravintoloissa syömässä, matkoilla jne. ja valittaa kun puoliso ei suostu näitä asioita yhdesssä hänen kanssaan tekemään. Tietää kyllä, että puoliso ei niitä hänen kanssaan tee, koska puolisolla ei ole rahaa, mutta tämä ei estä häntä valittamasta asiasta.
Täytyy sanoa, että en itse olisi sellaisessa parisuhteessa päivääkään.
Tuo on juuri se, mitä minäkään en ymmärrä. Että asutaan asunnossa, josta maksaa itsensä kipeäksi ja sitten ei ole varaa mihinkään muuhun. Vaikka olenkin jo eronnut, olen hyvin kiitollinen exälleni, joka oli valmis laskemaan omaa elintasoaan, jotta meillä molemmilla oli varaa yhteiseen elintasoon eikä lastenkaan elintaso laskenut eromme jälkeen. Jos ei olisi ollut valmis, tuskin olisimme koskaan yhteen muuttaneetkaan. Mun mielestäni kun asumiskuluni eivät saa olla niin suuret, että muu elämä olisi yhtä kituuttamista.
TotuusSattuu kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on ihan uskomaton keskustelu. Onko ihmiset tosiaan näin rahanahneita ja itsekkäitä? Mitkä teillä on syyt alkaa parisuhteeseen?
Tätä palstaa lukiessa ei voi kyllä kuin kiittää onneaan, että on jo nuorena löytänyt hyvän puolison, jonka kanssa eletään hyvin tasa-arvoista lapsiperheen elämää. Yhteistä tiliä ei ole, paitsi ns. taloustili, jolle kumpikin siirtää tulojensa suhteessa tietyn, sovitun summan joka palkkapäivä. Tältä tililtä maksetaan kiinteät menot kuten asuminen, vakuutukset, lasten harrastukset, sähkölaskut jne. sekä matkat. Molemmat sijoittaa myös rahaa ns. pahan päivän varalle, sairastumiseen, eläkeikään tms.
Ollaan oltu miltei 30 vuotta yhdessä ja koettu yhdessä niin köyhä opiskelijaelämä, hoitovapaat ja samanaikainen opintolainojen maksu ym. Koskaan ei ole tarvinnut rahasta riidellä ja samaa elintasoa ollaan eletty yhdessä, perheenä, vaikka tulot ovatkin vaihdelleet sen mukaan, kuka milloinkin ollut opintojen ohessa töissä, jäänyt hoitovapaalle jne. Työelämässä on käynyt niin, että minä olen päätynyt julkiselle puolelle, jossa palkat ovat pienemmät, mies taas yksityisellä ja tienaa enemmän kuin minä. Minä toki olen miestä korkeammin koulutettu ja opiskelen parhaillaan työn ohessa lisää, se näkyy toivottavasti joku päivä palkassakin. Ilmeisesti palstalaisten mielestä minä siis loisin nyt, ja minun tulisi maksaa puolet kaikista kuluista jotten olisi lokki. No, onneksi meidän perhe-elämä raha-asioineen ei teille kuulu. Veikkaanpa, että eletään onnellisina yhdessä vielä siinä vaiheessa, kun nämä 50-50 porukat on jakaneet lusikkansa.
Mun mielestä ongelma ei ole siinä, miten parisuhteessa kustannukset jaetaan. Ongelma on siinä, miten miellyttäväksi elämänsä kokee, JOS tuleekin ero. Tunnen useitakin eronneita, itseni mukaanlukien. Ne eronneet, joilla elintaso ei ole merkittävästi muuttunut, ovat selvinneet erosta kaikista parhaiten. He elävät taloudellisesti edelleen samanlaista elämää kuin parisuhteessakin, ovat optimistisempia tulevaisuutensa suhteen ja osaavat nauttia elämästään. Sen sijaan niillä, joilla elintaso on romahtanut, tilanne on toinen. Osa on katkeria vielä vuosiakin eron jälkeen. He ovat pessimistisempiä tulevaisuutensa suhteen, ovat joutuneet luopumaan todella paljosta - ei siis vain siitä puolisostaan - eron vuoksi. He haaveilevat asioista, joita heillä oli ennen, mutta joihin heillä ei ole enää mahdollisuutta, koska heillä ei ole varaa. Niillä taas, joilla elintaso ei laskenut, on edelleen varaa samoihin asioihin kuin oli ennenkin. He menettivät erossa vain puolisonsa, eivät muuta.
Uskon kyllä tuon, että erosta selviää paremmin ne, joilla se ei vaikuta elintasoon. Mutta oletko tosiaan siis sitä mieltä, että parisuhteessa pitää elää kahta eri elintasoa, kumpikin omien tulojensa mukaan, ihan vain siksi, ettei mahdollinen ero sitten tuntuisi niin pahalta? Siinä onkin hyvä lähtökohta parisuhteeseen. Ja tästähän ap alunperin kirjoitti, että heillä on kaksi eri elintasoa. Toinen matkustaa kavereiden kanssa, toinen laskee senttejä kotona. Ei minusta kuulosta terveeltä parisuhteelta. Mutta onpa ap sitten valmistautunut paremmin eroon, kun ei ole tottunutkaan matkustamaan tai tekemään muuta kuin venyttämään sitä senttiä.
Ja kyllä, minä tiedostan sen, että eron tullen elintasoni laskisi. Se ei kuitenkaan ole syy pysyä avioliitossa, vaan vuosikymmenten saatossa syntynyt kunnioitus ja syventynyt rakkaus. Ja näin on päässyt käymään nimenomaan siksi, että olemme tasa-arvoisia ja haluamme toisillemme hyvää.
Aloittaja on käsittääkseni ihan oikeustoimikelpoinen ihminen, joten hän on aivan omasta vapaasta tahdostaan suostunut muuttamaan asuntoon, jossa hänellä ei ole 50-50 -systeemillä oikein varaa asua. Tai on, mutta ei jää rahaa muuhun. Jos he asuisivat asunnossa jossa vuokra on 1000 €/kk, hänelle jäisi nykyiseen verrattuna joka kuukausi 600 € säästöön eli vuodessa 7200 €. Kyllä sillä rahalla yksi ihminen jo vähän matkusteleekin ja tekee muutakin kivaa, vaikka ei laittaisikaan kaikkea haisemaan. Hän olisi myös aivan hyvin voinut sanoa miehelle, kun asuntoja katselivat, että hän ei suostu maksamaan enempää kuin 500 € vuokraa. Silloin olisi joko katsottu edullisempi asunto tai mies olisi suostunut maksamaan suuremman osan.
Elämä ei ole ihan näin yksioikoista. Kukaan ei tiedä miten tuon asunnon valintaprosessi on mennyt ja mitkä asiat ovat siihen vaikuttaneet. Rakastuneena tekee ratkaisuja jotka eivät sitten vuoden päästä ehkä tunnukaan enää niin järkeviltä. Kenties mies on ollut tuosta asunnosta innoissaan ja köyhempi osapuoli ei ole raskinut kieltää häneltä sitä vaan ajatellut että kyllä tässä selvitään. Ja on selvittykin mutta niin että mitään ei jää säästöön toisin kuin puolisolla.
Ja nyt tämä rikkaampi puoliso ei näe sitä että toinen on tehnyt uhrauksia hänen onnensa ja tyytyväisyytensä eteen asuntovalinnassa joten voisi olla jossain vaiheessa hyvä tehdä myös jotain takaisin ja ehkä jakaa taloudellista taakkaa uudestaan. Varsinkin jos se rikkaampi osapuoli ei ole kovin halukas muuttamaan selkeästi halvempaan kämppään, kuten usein asian laita kyllä on. Olen huomannut että monet hyvätuloiset ovat aika haluttomia tinkimään omasta elintasostaan mutta muita kyllä kehotetaan elämään varojen mukaan.
Aika selvää aloittajan tapauksessa on, että vain umpirakastunut ihminen voi olla noin tyhmä. Ap tuskin olisi muuttanut jonkun kaverinsa kanssa kimppakämppään, jossa vuokra on 2200 €/kk. Tähän ilmiöönhän kaikki nk auervaara-tapauksetkin perustuvat. Rakastuneena tehdään typeryyksiä, joita jälkeenpäin kadutaan.
Uhrautuminenkin on täysin vapaaehtoista. Tyhmää toki, mutta silti vapaaehtoista. Ap on sikäli onnekkaassa asemassa, että kyse on vuokra-asunnosta. Ettei mennyt pamauttamaan yhteistä "puolen millin" asuntolainaa miehen kanssa. Nyt, kun aloittajan ruusunpunaiset lasit on tippunut silmiltä, on hänellä kolme vaihtoehtoa
1. muutetaan edullisempaan asuntoon
2. muutetaan erilleen eli kumpikin omaan asuntoonsa (mies voi jäädä nykyiseen, jos haluaa...8000 € nettotuloilla hän pystyy oikein hyvin maksamaan vuokran yksinkin ja silti jää 5800 €/kk elämiseen)
3. mies alkaa maksaa suuremman osan vuokrasta
Jos miehelle ei kelpaa näistä kuin vaihtoehto 2, sitten ap alkaa etsiä itselleen asuntoa, jossa hänen tuloillaan on kohtuullista asua.
Siis sinusta tasa-arvo on sitä, että rakkaistaan ei voi pitää huolta? Jos vaimo nyrjäyttänyt nilkkansa, tasa-arvon nimissä sinä et taluta häntä kotiin? Jos sinä pyydät tuomaan keittiöstä juoman samalla kun hakee itselleen niin tasa-arvon nimissä vaimon on tästä kieltäydyttävä? Jos ravintolassa huomaat lompakkosi jääneen kotiin sanoo vaimo ”voi voi” ja sinä istut nälässä kun hän syö?