Erilaiset elintasot parisuhteessa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen omalle pojalleni opettanut, että rakkaudesta ei tarvitse maksaa. Jos nainen haluaa rakkaudestaan vastineeksi rahaa, kannattaa unohtaa sellainen nainen. Ei poikani äiti eli minä, isoäiti eikä siskokaan elä miehensä rahoilla vaan omillaan. Pääkaupunkiseudulla yksikään hyvätuloinen ja normaali mies ei jää ilman hyvätuloista ja normaalia naista.

No tällaisista kodeista ne hoitovapaalla 50/50 elämistään naisilla laskuttavat miehet sitten tulevat. Hyväosaisten naisten kasvattamina, jotka eivät kykene ymmärtämään, että parisuhteessa voi olla myös kausia puolin ja toisin, että ei pääse hyviin tuloihin.

Olen eri, mutta tämä erikoistilannekortti taitaa olla vakio-olkinukke näissä tulonjakokeskusteluissa. Minä tunnen useita erillisten rahojen ja 50-50 jaon pareja, ja kaikilla näyttäisi olevan aika itsestäänselvää, että tämä koskee perustilannetta. Työttömyys on eri asia, perhevapaista tai opiskeluista taas sovitaan yhdessä.

TotuusSattuu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ettekö ihmiset osaa prosenttilaskuja? Minulla ei yhdessäkään suhteessa ole laitettu laskuja puoliksi koska emme ole tienanneet saman verran vaan minä olen aina tienannut enemmän kuin mies. Yhteiset menot eli asuminen, sähkö, vakuutus yhteen ja lasketaan mikä kummankin osuus on suhteutettuna tuloihin. Kumpikin maksaa vesimaksun ennakon ja omat henk koht laskunsa. Oikeudenmukaista.

Minusta ainoa oikeudenmukainen tapa on maksaa yhteiset kulut puoliksi sillä perusteella, että ei niitä myöskään kuluteta prosenttien perusteella. Ja jos toinen ei pidä sitä oikeudenmukaisena niin helpointa on jatkaa seurustelua asumalla erikseen, jolloin molemmat saavat vastata kuluistaan ihan sataprosenttisesti.

Itse en taas ymmärrä miksi parisuhteen pitäisi olla vain yksi versio yksinasumisesta eli kaiken pitäisi jatkua kuten siinä? Minusta parisuhteen ero yksinasumiseen tai kämppäkaveruuteen on juuri siinä että parisuhteessa liitetään yhteen se elämä niin henkisesti, fyysisesti kuin taloudellisestikin. Ja silloin asiat ovat enemmän yhteisiä kuin yksin asuessa.

No toisille riittää se henkine ja fyysinen, ei ole tarvetta liittää taloutta mukaan.

Hupaisin oli kommentti jossa talouden tulot on kaikkien, myös lapsen. Joopajoo.... Odottele teini-ikää kun teinisi puuttuu menorakenteeseen teinin arvostusten mukaan 😝.

50-50 perheessä tehdään monenlaisia matkoja: koko perhe, vanhempi ja lapsi, vanhemmat keskenään... Kiinnostuksen mukaan. Kuluista sovitaan siinä kohtaa kun suunnitelmat tehdään. Nyt olen lähdössä lapsen kanssa kaupunkilomalle, eikä isukki sponssaa lapsen matkaa eurollakaan (tai passin hän on maksanut aikoinaan).

En kyllä ymmärrä miten avioliitossa oleva nainen tai mies, joka saa vaikka 600 euroa rahaa kuussa voi maksaa enemmän kuluja kuin sen 600 euroa? Vaikka hän antaisi kaikki rahansa vaikka asumiseen.

Jos asumiskulut ovat vaikka yhteensä 1200 euroa, niin pitäåkö se koko 600 euroa laittaa siihen. Silti, vaikka toisella olisi reilusti suuremmat tulot? Ja pienituloinen ei sai mitään tukia sen vuoksi kun on aviossa.

Silloin pienituloinen eläisi koko muun kuukauden nollabudjetilla.

Pakkohan sen toisen on ainakin ruokaa ostaa molemmille vai menisikö sitten toinen ruokajonoon?

Olisiko oikeudenmukaista, että toinen hakisi ruokansa ruokajonosta ja toinen kaupasta?

Ja omia ruokia syötäisiin. Eri hyllyt jääkaapissa?

Kyllä rakkautta on se, että molemmilla on varaa syödä samanlaista ruokaa. Ei kovin rakastavalta asenteella tunnu, että toinen syö huonommin kuin toinen.

Ja kummallista tuo asenne, että jotkut sanoo, että köyhempi pyytää rakkauden osoitukseseksi rahaa. Kummalliselta vielä on minusta se, että parisuhteessa pitää kumppanilta rahaa pyytää jos sitä ihan todella ei ole.

Fiksu, ajatteleva, ymmärtävä ja rakastava kumppani tietää ja ymmärtää heikon rahatilanne ja pyytämättä, tekemättä siitä numeroa ja mielellään auttaa sitä huonommalla tuloilla olevaa. Jos kerran ollaan (rakastavassa) parisuhteessa.

Ihan kuin se köyhemmän rahat ilkeyttään tai ahneuttaanovat vähissä. Ei vaan se on niin, että kun toinen tienaa vähemmän niin sitä rahaa on silloin vähemmän, ei se ole mitää lokkeilua tai loisimista vaan tosiasia ja sen toisen pitäisi avittaa.

Toisella kertaa joskus toinen ehkä sitten, tilanteet saattavat muuttua. Uskoo ken haluaa, mutta elämä on arvaamatonta.

Miksi raha on sellainen pyhä lehmä? Auttavanhan pariskunnat muutenkin toisiaan. Ainakin pitäisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

TotuusSattuu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tienaan kuukaudessa nettona 2700 e, mies vähänyli 8000 e. Ei ole käynyt edes mielessä, että miehen pitäisi opintojen ja vuosien työnteon ja erityisosaamisen hankkimisen jälkeen elättää minua vain siksi, että olen ottanut elämäni sen verran kevyesti, että en tienaa enempää.

Miksi muka mieheni pitäisi tuhlata tulojaan minuun, joka olen tehnyt elämässä monta väärää valintaa? Riittää, että maksaa oman osuutensa eli 50% yhteisistä kuluista. Loput rahansa saa käyttää ihan niin kuin tahtoo.

Läheskään aina tai oikeastaan hyvin harvoin se panostus ennen työuraa ei ole ollut miehellä suurempi vaativampi tai parempi kuin naisella vaan ns miestyöstä maksetaan paremmin. Ja nainen pääsääntöisesti ei ole ottanut elåmää kevyemmin.

Parisuhde jossa huomattavasti suurempituloimpi maksattaa toisella kulut puoliksi ei ole parisuhde vaan hyötymissuhde jossa suurempituloinen käyttää toista taloudellisesti hyväksi ja alistaa tätå.

Miksi se olisi hyötysuhde? Eikö jokainen vastaa omista menoistaan, joten asumiskuluista 50% on kahden aikuisen parisuhteessa ihan reilua eikä se ole mitään toisesta hyötymistä.

Vai oletko sitä mieltä, että jos isoveli saa viikkorahaa 15 e ja pikkusisko 10 e, niin veljelle riittää jäätelöä 1 pallero ja pikkusiskolle 3, vaikka isoveli joutuu ne molemmat maksamaan?

Isoveli ja pikkuveli eivät ole parisuhteessa eivätkä maksa toistensa jäätelöitä viikorahasta. Joten sikälikään vertaus ei toimi. Eikä se toimi siinäkään mielessä että ei parisuhteessa se enemmän ansaitseva saa vähemmän mitään kuin se vähemmän ansaitseva vaan joissain tilanteissa ehkä "vain" sen saman.

Miksi sinusta parisuhteessa täytyy maksaa puolison menot, jos tienaa enemmän kuin puoliso? Minusta se on suorastaan sairas ajattelumalli maassa, jossa naiset väittävät olevansa tasa-arvoisia. Miksi se ei ulotu parisuhteeseen asti?

Ihmettelen tällaisia ihmisiä, miksi pitää edes pyrkiä parisuhteeseen kun raha on ainoa rakkaus ja elämän keskipiste. Ei puoliso tai lapset, vaan raha. Pysykää sinkkuina, niin rahoillanne saatte kaikkea mahdollista mannaa mitä taivaasta voi tippua. Paitsi aitoa rakkautta, sitä ei saa edes rahalla.

Juuri siksi yhdessä eläessä molemmilla on omat rahat ja yhteiset menot puolitetaan. Jos toinen haluaa puolisolta vain rahaa, ei kyseessä ole aito rakkaus! Jos parisuhteeseen menee sillä mielellä, että menot jaetaan tulojen suhteessa, ei siinä ole enää rakkautta mukana lainkaan.

Niin ja toisten mielestä rakkautta on se, että kaikki jaetaan, jopa ne tulot.

Moni ihminen edelleen jopa Suomessa ajattelee niin, että on olemassa yksilöä suurempi mittayksikkö perhe, joka kokonaisuudessaan tienaa jonkin verran ja kuluttaa jonkin verran. Perheessä myös on töitä esim. kotona, joita jaetaan ja velvollisuuksia perheenjäseniä kohtaan. Perheenjäseniä on sitten vaihteleva määrä, se voi olla 2 tai se voi olla vaikka 10. Omassa perheessäni on kolme jäsentä. Lapsella ei vielä ole omaa rahaa, mutta toki hänellä on jo omaisuutta ja varttuessaan sen määrä kasvaa. Aikuisten tulot ovat koko perheen tuloja, myös sen lapsen. Aikuisten tuloissa ei eroteta kuka juridisesti minkäkin omistaa. Mies esim. vuokraa omistamaani sijoitusasuntoa. Tulot tulevat edelleen yhteiseen kassaan. Jotenkin ajattelen, että tiukka rahanjako 50/50 liittyy ilmeisen pieniin tuloihin.

Minä taas ajattelen, ettei 50-50 jako voi edes toimia ellei vähemmän tienaava ole vähintään keskituloinen. Pienituloisella raha näkyy koko ajan arjen valinnoissa. Keski- ja hyvätuloisen suhteessa taas on mahdollista kustantaa perus keskiluokkainen elämäntapa 50-50, ja se omaan käyttöön/säästöön/sijoituksiin jäävä raha on oikeasti ylimääräistä.

Onko tämä sitten keskituloisten ja etenkin keskituloisissa sen enemmän tienaavan osan ongelma? Pienituloisilla kaikki menee muutenkin elämiseen, suurituloisten ei tarvitse edes miettiä rahankäyttöä, koska kaikki mitä halajaa, on vain ostettavissa.

Jos itse voittaisin miljoonia lotossa, en miettisi minäkään, meneekö perheen kulut nyt 50/50.

Sinä taidat sekoittaa suurituloiset ja ökyrikkaat. Ei joillain kymppitonnin liksalla vielä osteta "kaikkea mitä halajaa".

Vierailija kirjoitti:

En kyllä ymmärrä miten avioliitossa oleva nainen tai mies, joka saa vaikka 600 euroa rahaa kuussa voi maksaa enemmän kuluja kuin sen 600 euroa? Vaikka hän antaisi kaikki rahansa vaikka asumiseen.

Jos asumiskulut ovat vaikka yhteensä 1200 euroa, niin pitäåkö se koko 600 euroa laittaa siihen. Silti, vaikka toisella olisi reilusti suuremmat tulot? Ja pienituloinen ei sai mitään tukia sen vuoksi kun on aviossa.

Silloin pienituloinen eläisi koko muun kuukauden nollabudjetilla.

Pakkohan sen toisen on ainakin ruokaa ostaa molemmille vai menisikö sitten toinen ruokajonoon?

Olisiko oikeudenmukaista, että toinen hakisi ruokansa ruokajonosta ja toinen kaupasta?

Ja omia ruokia syötäisiin. Eri hyllyt jääkaapissa?

Kyllä rakkautta on se, että molemmilla on varaa syödä samanlaista ruokaa. Ei kovin rakastavalta asenteella tunnu, että toinen syö huonommin kuin toinen.

Ja kummallista tuo asenne, että jotkut sanoo, että köyhempi pyytää rakkauden osoitukseseksi rahaa. Kummalliselta vielä on minusta se, että parisuhteessa pitää kumppanilta rahaa pyytää jos sitä ihan todella ei ole.

Fiksu, ajatteleva, ymmärtävä ja rakastava kumppani tietää ja ymmärtää heikon rahatilanne ja pyytämättä, tekemättä siitä numeroa ja mielellään auttaa sitä huonommalla tuloilla olevaa. Jos kerran ollaan (rakastavassa) parisuhteessa.

Ihan kuin se köyhemmän rahat ilkeyttään tai ahneuttaanovat vähissä. Ei vaan se on niin, että kun toinen tienaa vähemmän niin sitä rahaa on silloin vähemmän, ei se ole mitää lokkeilua tai loisimista vaan tosiasia ja sen toisen pitäisi avittaa.

Toisella kertaa joskus toinen ehkä sitten, tilanteet saattavat muuttua. Uskoo ken haluaa, mutta elämä on arvaamatonta.

Miksi raha on sellainen pyhä lehmä? Auttavanhan pariskunnat muutenkin toisiaan. Ainakin pitäisi.

Miksi täytyy jatkuvasti vetää jotain nälkäkuurituloja tähän keskusteluun, kun aloittaja on keskituloinen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

TotuusSattuu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tienaan kuukaudessa nettona 2700 e, mies vähänyli 8000 e. Ei ole käynyt edes mielessä, että miehen pitäisi opintojen ja vuosien työnteon ja erityisosaamisen hankkimisen jälkeen elättää minua vain siksi, että olen ottanut elämäni sen verran kevyesti, että en tienaa enempää.

Miksi muka mieheni pitäisi tuhlata tulojaan minuun, joka olen tehnyt elämässä monta väärää valintaa? Riittää, että maksaa oman osuutensa eli 50% yhteisistä kuluista. Loput rahansa saa käyttää ihan niin kuin tahtoo.

Läheskään aina tai oikeastaan hyvin harvoin se panostus ennen työuraa ei ole ollut miehellä suurempi vaativampi tai parempi kuin naisella vaan ns miestyöstä maksetaan paremmin. Ja nainen pääsääntöisesti ei ole ottanut elåmää kevyemmin.

Parisuhde jossa huomattavasti suurempituloimpi maksattaa toisella kulut puoliksi ei ole parisuhde vaan hyötymissuhde jossa suurempituloinen käyttää toista taloudellisesti hyväksi ja alistaa tätå.

Miksi se olisi hyötysuhde? Eikö jokainen vastaa omista menoistaan, joten asumiskuluista 50% on kahden aikuisen parisuhteessa ihan reilua eikä se ole mitään toisesta hyötymistä.

Vai oletko sitä mieltä, että jos isoveli saa viikkorahaa 15 e ja pikkusisko 10 e, niin veljelle riittää jäätelöä 1 pallero ja pikkusiskolle 3, vaikka isoveli joutuu ne molemmat maksamaan?

Isoveli ja pikkuveli eivät ole parisuhteessa eivätkä maksa toistensa jäätelöitä viikorahasta. Joten sikälikään vertaus ei toimi. Eikä se toimi siinäkään mielessä että ei parisuhteessa se enemmän ansaitseva saa vähemmän mitään kuin se vähemmän ansaitseva vaan joissain tilanteissa ehkä "vain" sen saman.

Miksi sinusta parisuhteessa täytyy maksaa puolison menot, jos tienaa enemmän kuin puoliso? Minusta se on suorastaan sairas ajattelumalli maassa, jossa naiset väittävät olevansa tasa-arvoisia. Miksi se ei ulotu parisuhteeseen asti?

Ihmettelen tällaisia ihmisiä, miksi pitää edes pyrkiä parisuhteeseen kun raha on ainoa rakkaus ja elämän keskipiste. Ei puoliso tai lapset, vaan raha. Pysykää sinkkuina, niin rahoillanne saatte kaikkea mahdollista mannaa mitä taivaasta voi tippua. Paitsi aitoa rakkautta, sitä ei saa edes rahalla.

Juuri siksi yhdessä eläessä molemmilla on omat rahat ja yhteiset menot puolitetaan. Jos toinen haluaa puolisolta vain rahaa, ei kyseessä ole aito rakkaus! Jos parisuhteeseen menee sillä mielellä, että menot jaetaan tulojen suhteessa, ei siinä ole enää rakkautta mukana lainkaan.

Niin ja toisten mielestä rakkautta on se, että kaikki jaetaan, jopa ne tulot.

Moni ihminen edelleen jopa Suomessa ajattelee niin, että on olemassa yksilöä suurempi mittayksikkö perhe, joka kokonaisuudessaan tienaa jonkin verran ja kuluttaa jonkin verran. Perheessä myös on töitä esim. kotona, joita jaetaan ja velvollisuuksia perheenjäseniä kohtaan. Perheenjäseniä on sitten vaihteleva määrä, se voi olla 2 tai se voi olla vaikka 10. Omassa perheessäni on kolme jäsentä. Lapsella ei vielä ole omaa rahaa, mutta toki hänellä on jo omaisuutta ja varttuessaan sen määrä kasvaa. Aikuisten tulot ovat koko perheen tuloja, myös sen lapsen. Aikuisten tuloissa ei eroteta kuka juridisesti minkäkin omistaa. Mies esim. vuokraa omistamaani sijoitusasuntoa. Tulot tulevat edelleen yhteiseen kassaan. Jotenkin ajattelen, että tiukka rahanjako 50/50 liittyy ilmeisen pieniin tuloihin.

Minä taas ajattelen, ettei 50-50 jako voi edes toimia ellei vähemmän tienaava ole vähintään keskituloinen. Pienituloisella raha näkyy koko ajan arjen valinnoissa. Keski- ja hyvätuloisen suhteessa taas on mahdollista kustantaa perus keskiluokkainen elämäntapa 50-50, ja se omaan käyttöön/säästöön/sijoituksiin jäävä raha on oikeasti ylimääräistä.

Onko tämä sitten keskituloisten ja etenkin keskituloisissa sen enemmän tienaavan osan ongelma? Pienituloisilla kaikki menee muutenkin elämiseen, suurituloisten ei tarvitse edes miettiä rahankäyttöä, koska kaikki mitä halajaa, on vain ostettavissa.

Jos itse voittaisin miljoonia lotossa, en miettisi minäkään, meneekö perheen kulut nyt 50/50.

Sinä taidat sekoittaa suurituloiset ja ökyrikkaat. Ei joillain kymppitonnin liksalla vielä osteta "kaikkea mitä halajaa".

Minä ostaisin. Mutta mulla nyt ei ole ihan älyttömät toiveetkaan.

Enkä miettisi meneekö perheen kulut nyt 50/50. Kunhan jää säästöön vähän rahaa, eikä käyttötili mene miinukselle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten niin ei ole oikein, jos toinen tienaa enemmän? Ei kai toisen tarvii palkastaan luopua ettei toiselle tule paha mieli. Vaimollani on nettotulot noin 1700€ ja mulla noin 6000€. En mä siitä koe huonoa omaatuntoa, että olen elämässäni menestynyt. Vaimo maksaa yhteisistä menoista noin 1300€/kk ja minä 2600€/kk. Se, että mulle vajaa 3400€ enemmän käyttöön ja säästöön, ei ole minun vikani. Voisin enemmänkin varmaan maksaa kuluista, mutta periaatteena on, että en loisia elätä. Ja vaimo on meidän elintason pitkälti valinnut, itselle olisi kelvannut huokeampikin asunto.

Meillä on nyt tilanne, että minä tienaan enemmän ja mies on kotona. Rahat ovat yhteiset ja laskut maksetaan yhteisestä potista niinkuin silloinkin, kun kummatkin on töissä. Ei meidän suhteessa kukaan ole loinen ja kertoo paljon arvostuksesta, jota tunnet vaimoasi kohtaan, että puhut loisimismahdollisuuksista.

Puhun lähinnä kokemuksesta. Edellisessä parisuhteessa salasin tuloni mahdollisimman pitkään. Kun exälleni kävi ilmi tuloni, ei suhteessa enää ollut enää mitään järkeä. Maksoin kaikki kulut ja exäni sikaili omat rahansa. Rahaa ei noista mun tuloista lopulta jäänyt mitään edes säästöön. Jatkuvasti olisi pitänyt olla ostamassa ties mitä pradaa ja muita kalliita tuotteita. Jostain huivistakin maksoin lähemmäs 200€.

Nykyisen suhteen alussa kerroin vaimolle, että lokkimista en hyväksy enää enkä aio kaikkea kustantaa. Vaimo valitkoon elintason haluamakseen. Mielestäni kuitenkin maksan melko reilun osuuden kuluista.

Miten susta on reilua että sun vaimo maksaa yhteisistä menoista 76%? Ja vaikkei ottaisi edes pienempää nettopalkkaa huomioon.

Nyt on kyllä toisella meistä harjoiteltavaa matematiikassa. Minä maksan noin 2/3 ja vaimoni 1/3. Edelleenkin, vaimoni on itse valinnut meidän elintason, en minä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

TotuusSattuu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tienaan kuukaudessa nettona 2700 e, mies vähänyli 8000 e. Ei ole käynyt edes mielessä, että miehen pitäisi opintojen ja vuosien työnteon ja erityisosaamisen hankkimisen jälkeen elättää minua vain siksi, että olen ottanut elämäni sen verran kevyesti, että en tienaa enempää.

Miksi muka mieheni pitäisi tuhlata tulojaan minuun, joka olen tehnyt elämässä monta väärää valintaa? Riittää, että maksaa oman osuutensa eli 50% yhteisistä kuluista. Loput rahansa saa käyttää ihan niin kuin tahtoo.

Läheskään aina tai oikeastaan hyvin harvoin se panostus ennen työuraa ei ole ollut miehellä suurempi vaativampi tai parempi kuin naisella vaan ns miestyöstä maksetaan paremmin. Ja nainen pääsääntöisesti ei ole ottanut elåmää kevyemmin.

Parisuhde jossa huomattavasti suurempituloimpi maksattaa toisella kulut puoliksi ei ole parisuhde vaan hyötymissuhde jossa suurempituloinen käyttää toista taloudellisesti hyväksi ja alistaa tätå.

Miksi se olisi hyötysuhde? Eikö jokainen vastaa omista menoistaan, joten asumiskuluista 50% on kahden aikuisen parisuhteessa ihan reilua eikä se ole mitään toisesta hyötymistä.

Vai oletko sitä mieltä, että jos isoveli saa viikkorahaa 15 e ja pikkusisko 10 e, niin veljelle riittää jäätelöä 1 pallero ja pikkusiskolle 3, vaikka isoveli joutuu ne molemmat maksamaan?

Isoveli ja pikkuveli eivät ole parisuhteessa eivätkä maksa toistensa jäätelöitä viikorahasta. Joten sikälikään vertaus ei toimi. Eikä se toimi siinäkään mielessä että ei parisuhteessa se enemmän ansaitseva saa vähemmän mitään kuin se vähemmän ansaitseva vaan joissain tilanteissa ehkä "vain" sen saman.

Miksi sinusta parisuhteessa täytyy maksaa puolison menot, jos tienaa enemmän kuin puoliso? Minusta se on suorastaan sairas ajattelumalli maassa, jossa naiset väittävät olevansa tasa-arvoisia. Miksi se ei ulotu parisuhteeseen asti?

Ihmettelen tällaisia ihmisiä, miksi pitää edes pyrkiä parisuhteeseen kun raha on ainoa rakkaus ja elämän keskipiste. Ei puoliso tai lapset, vaan raha. Pysykää sinkkuina, niin rahoillanne saatte kaikkea mahdollista mannaa mitä taivaasta voi tippua. Paitsi aitoa rakkautta, sitä ei saa edes rahalla.

Juuri siksi yhdessä eläessä molemmilla on omat rahat ja yhteiset menot puolitetaan. Jos toinen haluaa puolisolta vain rahaa, ei kyseessä ole aito rakkaus! Jos parisuhteeseen menee sillä mielellä, että menot jaetaan tulojen suhteessa, ei siinä ole enää rakkautta mukana lainkaan.

Niin ja toisten mielestä rakkautta on se, että kaikki jaetaan, jopa ne tulot.

Moni ihminen edelleen jopa Suomessa ajattelee niin, että on olemassa yksilöä suurempi mittayksikkö perhe, joka kokonaisuudessaan tienaa jonkin verran ja kuluttaa jonkin verran. Perheessä myös on töitä esim. kotona, joita jaetaan ja velvollisuuksia perheenjäseniä kohtaan. Perheenjäseniä on sitten vaihteleva määrä, se voi olla 2 tai se voi olla vaikka 10. Omassa perheessäni on kolme jäsentä. Lapsella ei vielä ole omaa rahaa, mutta toki hänellä on jo omaisuutta ja varttuessaan sen määrä kasvaa. Aikuisten tulot ovat koko perheen tuloja, myös sen lapsen. Aikuisten tuloissa ei eroteta kuka juridisesti minkäkin omistaa. Mies esim. vuokraa omistamaani sijoitusasuntoa. Tulot tulevat edelleen yhteiseen kassaan. Jotenkin ajattelen, että tiukka rahanjako 50/50 liittyy ilmeisen pieniin tuloihin.

Minä taas ajattelen, ettei 50-50 jako voi edes toimia ellei vähemmän tienaava ole vähintään keskituloinen. Pienituloisella raha näkyy koko ajan arjen valinnoissa. Keski- ja hyvätuloisen suhteessa taas on mahdollista kustantaa perus keskiluokkainen elämäntapa 50-50, ja se omaan käyttöön/säästöön/sijoituksiin jäävä raha on oikeasti ylimääräistä.

Onko tämä sitten keskituloisten ja etenkin keskituloisissa sen enemmän tienaavan osan ongelma? Pienituloisilla kaikki menee muutenkin elämiseen, suurituloisten ei tarvitse edes miettiä rahankäyttöä, koska kaikki mitä halajaa, on vain ostettavissa.

Jos itse voittaisin miljoonia lotossa, en miettisi minäkään, meneekö perheen kulut nyt 50/50.

Sinä taidat sekoittaa suurituloiset ja ökyrikkaat. Ei joillain kymppitonnin liksalla vielä osteta "kaikkea mitä halajaa".

Minä ostaisin. Mutta mulla nyt ei ole ihan älyttömät toiveetkaan.

Enkä miettisi meneekö perheen kulut nyt 50/50. Kunhan jää säästöön vähän rahaa, eikä käyttötili mene miinukselle.

Yleensä kulut tupppavat kasvamaan tulojen kasvaessa. En toki väitä, että saisit kymppitonnin kuussa kulutettua, mutta suurin osa käyttäisi kuitenkin enemmän kuin tällä hetkellä. Näin kävi itsellenikin. Aiemmin kulutin noin 2 200 euroa kuukaudessa ja nyt keskimäärin tonnin enemmän, joskus parikin. 

Olimme naimisissa 49 vuotta. Mieheni kuoli vuosi sitten. Meillä molemmilla oli omat pankkitilit ensin palkkatuloa ja sitten eläkkeitä varten. Meillä oli myös yhteinen TAI säästötili. Pääsääntöisesti mieheni hoiti asumis-, auto-, vakuutus- ja muut satunnaiset elämiskulut, minä maksoin ruokakulut ja muut kauppa-asiat. Joka kuukausi tuloista, kulutuksesta ylijääneet varat siirrettiin yhteiselle tilille. ( Näin toimin vieläkin. ) Sieltä tililtä maksettiin velat, remontit, isommat hankinnat ( uusi yhteinen auto ), lomamatkat ja muut enemmän maksavat asiat, olimme kohtuullisen säästäväisiä mutta emme pihejä. Miehelläni oli huomattavasti isommat työ- ja eläketulot. Ikinä ei tullut mieleenkään kummallekaan alkaa riidellä rahasta, meillä oli yhteinen perhe, koti ja lapset. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kyllä ymmärrä miten avioliitossa oleva nainen tai mies, joka saa vaikka 600 euroa rahaa kuussa voi maksaa enemmän kuluja kuin sen 600 euroa? Vaikka hän antaisi kaikki rahansa vaikka asumiseen.

Jos asumiskulut ovat vaikka yhteensä 1200 euroa, niin pitäåkö se koko 600 euroa laittaa siihen. Silti, vaikka toisella olisi reilusti suuremmat tulot? Ja pienituloinen ei sai mitään tukia sen vuoksi kun on aviossa.

Silloin pienituloinen eläisi koko muun kuukauden nollabudjetilla.

Pakkohan sen toisen on ainakin ruokaa ostaa molemmille vai menisikö sitten toinen ruokajonoon?

Olisiko oikeudenmukaista, että toinen hakisi ruokansa ruokajonosta ja toinen kaupasta?

Ja omia ruokia syötäisiin. Eri hyllyt jääkaapissa?

Kyllä rakkautta on se, että molemmilla on varaa syödä samanlaista ruokaa. Ei kovin rakastavalta asenteella tunnu, että toinen syö huonommin kuin toinen.

Ja kummallista tuo asenne, että jotkut sanoo, että köyhempi pyytää rakkauden osoitukseseksi rahaa. Kummalliselta vielä on minusta se, että parisuhteessa pitää kumppanilta rahaa pyytää jos sitä ihan todella ei ole.

Fiksu, ajatteleva, ymmärtävä ja rakastava kumppani tietää ja ymmärtää heikon rahatilanne ja pyytämättä, tekemättä siitä numeroa ja mielellään auttaa sitä huonommalla tuloilla olevaa. Jos kerran ollaan (rakastavassa) parisuhteessa.

Ihan kuin se köyhemmän rahat ilkeyttään tai ahneuttaanovat vähissä. Ei vaan se on niin, että kun toinen tienaa vähemmän niin sitä rahaa on silloin vähemmän, ei se ole mitää lokkeilua tai loisimista vaan tosiasia ja sen toisen pitäisi avittaa.

Toisella kertaa joskus toinen ehkä sitten, tilanteet saattavat muuttua. Uskoo ken haluaa, mutta elämä on arvaamatonta.

Miksi raha on sellainen pyhä lehmä? Auttavanhan pariskunnat muutenkin toisiaan. Ainakin pitäisi.

Miksi täytyy jatkuvasti vetää jotain nälkäkuurituloja tähän keskusteluun, kun aloittaja on keskituloinen?

Siksi, koska täällä on niin paljon niitä kommentteja joissa suhtaudutaan todella ilkeästi ja rumasti niihin kommentteihin ja ihmisiin, jotka yrittävät antaa muutakin näkökulmaa kuin tuon jyrkän 50/50. Ja siihen, että on erilaisia tilanteita.

Ei kaikki muutkaan kommentit ole mielestäni pysyneet tuon aloituskommentin puitteissa. Eikä aina varsinkaan asiallisina. Ihan laidasta laitaan on mielestäni heitetty suuntaan jos toiseenkin.

Kovin moni on alentavasti ja ymmärtämättömästi kirjoittanut, että jokaisen ihmisen tulee tulla toimeen omilla rahoillaan. Ei puolison kuulu aikuista ihmistä auttaa, on puhuttu lokeista ja loisista jne.

Joskus avioliitossa ollessa se on vain täysin mahdotonta, vaikka antaisi viimeiset euronsa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

TotuusSattuu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on ihan uskomaton keskustelu. Onko ihmiset tosiaan näin rahanahneita ja itsekkäitä? Mitkä teillä on syyt alkaa parisuhteeseen? 

Tätä palstaa lukiessa ei voi kyllä kuin kiittää onneaan, että on jo nuorena löytänyt hyvän puolison, jonka kanssa eletään hyvin tasa-arvoista lapsiperheen elämää. Yhteistä tiliä ei ole, paitsi ns. taloustili, jolle kumpikin siirtää tulojensa suhteessa tietyn, sovitun summan joka palkkapäivä. Tältä tililtä maksetaan kiinteät menot kuten asuminen, vakuutukset, lasten harrastukset, sähkölaskut jne. sekä matkat.  Molemmat sijoittaa myös rahaa ns. pahan päivän varalle, sairastumiseen, eläkeikään tms.

Ollaan oltu miltei 30 vuotta yhdessä ja koettu yhdessä niin köyhä opiskelijaelämä, hoitovapaat ja samanaikainen opintolainojen maksu ym. Koskaan ei ole tarvinnut rahasta riidellä ja samaa elintasoa ollaan eletty yhdessä, perheenä, vaikka tulot ovatkin vaihdelleet sen mukaan, kuka milloinkin ollut opintojen ohessa töissä, jäänyt hoitovapaalle jne. Työelämässä on käynyt niin, että minä olen päätynyt julkiselle puolelle, jossa palkat ovat pienemmät, mies taas yksityisellä ja tienaa enemmän kuin minä. Minä toki olen miestä korkeammin koulutettu ja opiskelen parhaillaan työn ohessa lisää, se näkyy toivottavasti joku päivä palkassakin. Ilmeisesti palstalaisten mielestä minä siis loisin nyt, ja minun tulisi maksaa puolet kaikista kuluista jotten olisi lokki. No, onneksi meidän perhe-elämä raha-asioineen ei teille kuulu. Veikkaanpa, että eletään onnellisina yhdessä vielä siinä vaiheessa, kun nämä 50-50 porukat on jakaneet lusikkansa. 

Mun mielestä ongelma ei ole siinä, miten parisuhteessa kustannukset jaetaan. Ongelma on siinä, miten miellyttäväksi elämänsä kokee, JOS tuleekin ero. Tunnen useitakin eronneita, itseni mukaanlukien. Ne eronneet, joilla elintaso ei ole merkittävästi muuttunut, ovat selvinneet erosta kaikista parhaiten. He elävät taloudellisesti edelleen samanlaista elämää kuin parisuhteessakin, ovat optimistisempia tulevaisuutensa suhteen ja osaavat nauttia elämästään. Sen sijaan niillä, joilla elintaso on romahtanut, tilanne on toinen. Osa on katkeria vielä vuosiakin eron jälkeen. He ovat pessimistisempiä tulevaisuutensa suhteen, ovat joutuneet luopumaan todella paljosta - ei siis vain siitä puolisostaan - eron vuoksi. He haaveilevat asioista, joita heillä oli ennen, mutta joihin heillä ei ole enää mahdollisuutta, koska heillä ei ole varaa. Niillä taas, joilla elintaso ei laskenut, on edelleen varaa samoihin asioihin kuin oli ennenkin. He menettivät erossa vain puolisonsa, eivät muuta. 

Uskon kyllä tuon, että erosta selviää paremmin ne, joilla se ei vaikuta elintasoon. Mutta oletko tosiaan siis sitä mieltä, että parisuhteessa pitää elää kahta eri elintasoa, kumpikin omien tulojensa mukaan, ihan vain siksi, ettei mahdollinen ero sitten tuntuisi niin pahalta? Siinä onkin hyvä lähtökohta parisuhteeseen. Ja tästähän ap alunperin kirjoitti, että heillä on kaksi eri elintasoa. Toinen matkustaa kavereiden kanssa, toinen laskee senttejä kotona. Ei minusta kuulosta terveeltä parisuhteelta. Mutta onpa ap sitten valmistautunut paremmin eroon, kun ei ole tottunutkaan matkustamaan tai tekemään muuta kuin venyttämään sitä senttiä. 

Ja kyllä, minä tiedostan sen, että eron tullen elintasoni laskisi. Se ei kuitenkaan ole syy pysyä avioliitossa, vaan vuosikymmenten saatossa syntynyt kunnioitus ja syventynyt rakkaus. Ja näin on päässyt käymään nimenomaan siksi, että olemme tasa-arvoisia ja haluamme toisillemme hyvää. 

Aloittaja on käsittääkseni ihan oikeustoimikelpoinen ihminen, joten hän on aivan omasta vapaasta tahdostaan suostunut muuttamaan asuntoon, jossa hänellä ei ole 50-50 -systeemillä oikein varaa asua. Tai on, mutta ei jää rahaa muuhun. Jos he asuisivat asunnossa jossa vuokra on 1000 €/kk, hänelle jäisi nykyiseen verrattuna joka kuukausi 600 € säästöön eli vuodessa 7200 €. Kyllä sillä rahalla yksi ihminen jo vähän matkusteleekin ja tekee muutakin kivaa, vaikka ei laittaisikaan kaikkea haisemaan. Hän olisi myös aivan hyvin voinut sanoa miehelle, kun asuntoja katselivat, että hän ei suostu maksamaan enempää kuin 500 € vuokraa. Silloin olisi joko katsottu edullisempi asunto tai mies olisi suostunut maksamaan suuremman osan. 

Elämä ei ole ihan näin yksioikoista. Kukaan ei tiedä miten tuon asunnon valintaprosessi on mennyt ja mitkä asiat ovat siihen vaikuttaneet. Rakastuneena tekee ratkaisuja jotka eivät sitten vuoden päästä ehkä tunnukaan enää niin järkeviltä. Kenties mies on ollut tuosta asunnosta innoissaan ja köyhempi osapuoli ei ole raskinut kieltää häneltä sitä vaan ajatellut että kyllä tässä selvitään. Ja on selvittykin mutta niin että mitään ei jää säästöön toisin kuin puolisolla.

Ja nyt tämä rikkaampi puoliso ei näe sitä että toinen on tehnyt uhrauksia hänen onnensa ja tyytyväisyytensä eteen asuntovalinnassa joten voisi olla jossain vaiheessa hyvä tehdä myös jotain takaisin ja ehkä jakaa taloudellista taakkaa uudestaan. Varsinkin jos se rikkaampi osapuoli ei ole kovin halukas muuttamaan selkeästi halvempaan kämppään, kuten usein asian laita kyllä on. Olen huomannut että monet hyvätuloiset ovat aika haluttomia tinkimään omasta elintasostaan mutta muita kyllä kehotetaan elämään varojen mukaan.

Aika selvää aloittajan tapauksessa on, että vain umpirakastunut ihminen voi olla noin tyhmä. Ap tuskin olisi muuttanut jonkun kaverinsa kanssa kimppakämppään, jossa vuokra on 2200 €/kk. Tähän ilmiöönhän kaikki nk auervaara-tapauksetkin perustuvat. Rakastuneena tehdään typeryyksiä, joita jälkeenpäin kadutaan. 

Uhrautuminenkin on täysin vapaaehtoista. Tyhmää toki, mutta silti vapaaehtoista. Ap on sikäli onnekkaassa asemassa, että kyse on vuokra-asunnosta. Ettei mennyt pamauttamaan  yhteistä "puolen millin" asuntolainaa miehen kanssa. Nyt, kun aloittajan ruusunpunaiset lasit on tippunut silmiltä, on hänellä kolme vaihtoehtoa

1. muutetaan edullisempaan asuntoon

2. muutetaan erilleen eli kumpikin omaan asuntoonsa (mies voi jäädä nykyiseen, jos haluaa...8000 € nettotuloilla hän pystyy oikein hyvin maksamaan vuokran yksinkin ja silti jää 5800 €/kk elämiseen)

3. mies alkaa maksaa suuremman osan vuokrasta

Jos miehelle ei kelpaa näistä kuin vaihtoehto 2, sitten ap alkaa etsiä itselleen asuntoa, jossa hänen tuloillaan on kohtuullista asua. 

Lisään tähän vielä, että aloittajan pitäisi nyt miettiä, onko tuo mies todellakin  niin ihana, että ap:n kannattaa maksaa itsensä kipeäksi voidakseen olla juuri tämän miehen kanssa. Vai voisiko aloittajan elämä olla parempaa joko yksin tai jonkun toisen miehen kanssa? Mitä tässä miehessä on sellaista, mitä ap ei usko löytävänsä kenestäkään muusta miehestä? Sanotaan, että "lika barn leka bäst" ja usein tämä pitää paikkansa myös taloudellisessa mielessä. Löytyy se yhteinen sävel, millaista elintasoa yhdessä halutaan. Ei pienituloisella ole varaa ökyelämään, joten pienituloiselle sopii paremmin puoliso, jonka käsitys toivottavasta yhteisestä elintasosta on sama kuin pienituloisellakin.  Ihan sama, miten kustannukset jaetaan. 

Kerrataan nyt vielä. Aloittaja ei ole pienituloinen. Eikä hänen miehensä miljonääri.

Jos pariskunta päätyy tekemään kuten aloittaja haluaa, silloin nuo esittämäsi kysymykset voisi kysyä myös aloittajan mieheltä: Onko tuo nainen todellakin niin ihana, että miehen kannattaa maksaa itsensä kipeäksi voidakseen olla juuri tämän naisen kanssa. Vai voisiko aloittajan miehen elämä olla parempaa joko yksin tai jonkun toisen naisen kanssa? Mitä tässä naisessa on sellaista, mitä ap:n mies ei usko löytävänsä kenestäkään muusta naisesta?

Tässä ei ole pahemmin puhuttu siitä tosiasiasta, että sen varakkaamman osapuolen elintaso laskee väistämättä kun hän alkaa edes osittain elättää sitä pienempituloista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

TotuusSattuu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on ihan uskomaton keskustelu. Onko ihmiset tosiaan näin rahanahneita ja itsekkäitä? Mitkä teillä on syyt alkaa parisuhteeseen? 

Tätä palstaa lukiessa ei voi kyllä kuin kiittää onneaan, että on jo nuorena löytänyt hyvän puolison, jonka kanssa eletään hyvin tasa-arvoista lapsiperheen elämää. Yhteistä tiliä ei ole, paitsi ns. taloustili, jolle kumpikin siirtää tulojensa suhteessa tietyn, sovitun summan joka palkkapäivä. Tältä tililtä maksetaan kiinteät menot kuten asuminen, vakuutukset, lasten harrastukset, sähkölaskut jne. sekä matkat.  Molemmat sijoittaa myös rahaa ns. pahan päivän varalle, sairastumiseen, eläkeikään tms.

Ollaan oltu miltei 30 vuotta yhdessä ja koettu yhdessä niin köyhä opiskelijaelämä, hoitovapaat ja samanaikainen opintolainojen maksu ym. Koskaan ei ole tarvinnut rahasta riidellä ja samaa elintasoa ollaan eletty yhdessä, perheenä, vaikka tulot ovatkin vaihdelleet sen mukaan, kuka milloinkin ollut opintojen ohessa töissä, jäänyt hoitovapaalle jne. Työelämässä on käynyt niin, että minä olen päätynyt julkiselle puolelle, jossa palkat ovat pienemmät, mies taas yksityisellä ja tienaa enemmän kuin minä. Minä toki olen miestä korkeammin koulutettu ja opiskelen parhaillaan työn ohessa lisää, se näkyy toivottavasti joku päivä palkassakin. Ilmeisesti palstalaisten mielestä minä siis loisin nyt, ja minun tulisi maksaa puolet kaikista kuluista jotten olisi lokki. No, onneksi meidän perhe-elämä raha-asioineen ei teille kuulu. Veikkaanpa, että eletään onnellisina yhdessä vielä siinä vaiheessa, kun nämä 50-50 porukat on jakaneet lusikkansa. 

Mun mielestä ongelma ei ole siinä, miten parisuhteessa kustannukset jaetaan. Ongelma on siinä, miten miellyttäväksi elämänsä kokee, JOS tuleekin ero. Tunnen useitakin eronneita, itseni mukaanlukien. Ne eronneet, joilla elintaso ei ole merkittävästi muuttunut, ovat selvinneet erosta kaikista parhaiten. He elävät taloudellisesti edelleen samanlaista elämää kuin parisuhteessakin, ovat optimistisempia tulevaisuutensa suhteen ja osaavat nauttia elämästään. Sen sijaan niillä, joilla elintaso on romahtanut, tilanne on toinen. Osa on katkeria vielä vuosiakin eron jälkeen. He ovat pessimistisempiä tulevaisuutensa suhteen, ovat joutuneet luopumaan todella paljosta - ei siis vain siitä puolisostaan - eron vuoksi. He haaveilevat asioista, joita heillä oli ennen, mutta joihin heillä ei ole enää mahdollisuutta, koska heillä ei ole varaa. Niillä taas, joilla elintaso ei laskenut, on edelleen varaa samoihin asioihin kuin oli ennenkin. He menettivät erossa vain puolisonsa, eivät muuta. 

Uskon kyllä tuon, että erosta selviää paremmin ne, joilla se ei vaikuta elintasoon. Mutta oletko tosiaan siis sitä mieltä, että parisuhteessa pitää elää kahta eri elintasoa, kumpikin omien tulojensa mukaan, ihan vain siksi, ettei mahdollinen ero sitten tuntuisi niin pahalta? Siinä onkin hyvä lähtökohta parisuhteeseen. Ja tästähän ap alunperin kirjoitti, että heillä on kaksi eri elintasoa. Toinen matkustaa kavereiden kanssa, toinen laskee senttejä kotona. Ei minusta kuulosta terveeltä parisuhteelta. Mutta onpa ap sitten valmistautunut paremmin eroon, kun ei ole tottunutkaan matkustamaan tai tekemään muuta kuin venyttämään sitä senttiä. 

Ja kyllä, minä tiedostan sen, että eron tullen elintasoni laskisi. Se ei kuitenkaan ole syy pysyä avioliitossa, vaan vuosikymmenten saatossa syntynyt kunnioitus ja syventynyt rakkaus. Ja näin on päässyt käymään nimenomaan siksi, että olemme tasa-arvoisia ja haluamme toisillemme hyvää. 

Aloittaja on käsittääkseni ihan oikeustoimikelpoinen ihminen, joten hän on aivan omasta vapaasta tahdostaan suostunut muuttamaan asuntoon, jossa hänellä ei ole 50-50 -systeemillä oikein varaa asua. Tai on, mutta ei jää rahaa muuhun. Jos he asuisivat asunnossa jossa vuokra on 1000 €/kk, hänelle jäisi nykyiseen verrattuna joka kuukausi 600 € säästöön eli vuodessa 7200 €. Kyllä sillä rahalla yksi ihminen jo vähän matkusteleekin ja tekee muutakin kivaa, vaikka ei laittaisikaan kaikkea haisemaan. Hän olisi myös aivan hyvin voinut sanoa miehelle, kun asuntoja katselivat, että hän ei suostu maksamaan enempää kuin 500 € vuokraa. Silloin olisi joko katsottu edullisempi asunto tai mies olisi suostunut maksamaan suuremman osan. 

Elämä ei ole ihan näin yksioikoista. Kukaan ei tiedä miten tuon asunnon valintaprosessi on mennyt ja mitkä asiat ovat siihen vaikuttaneet. Rakastuneena tekee ratkaisuja jotka eivät sitten vuoden päästä ehkä tunnukaan enää niin järkeviltä. Kenties mies on ollut tuosta asunnosta innoissaan ja köyhempi osapuoli ei ole raskinut kieltää häneltä sitä vaan ajatellut että kyllä tässä selvitään. Ja on selvittykin mutta niin että mitään ei jää säästöön toisin kuin puolisolla.

Ja nyt tämä rikkaampi puoliso ei näe sitä että toinen on tehnyt uhrauksia hänen onnensa ja tyytyväisyytensä eteen asuntovalinnassa joten voisi olla jossain vaiheessa hyvä tehdä myös jotain takaisin ja ehkä jakaa taloudellista taakkaa uudestaan. Varsinkin jos se rikkaampi osapuoli ei ole kovin halukas muuttamaan selkeästi halvempaan kämppään, kuten usein asian laita kyllä on. Olen huomannut että monet hyvätuloiset ovat aika haluttomia tinkimään omasta elintasostaan mutta muita kyllä kehotetaan elämään varojen mukaan.

Aika selvää aloittajan tapauksessa on, että vain umpirakastunut ihminen voi olla noin tyhmä. Ap tuskin olisi muuttanut jonkun kaverinsa kanssa kimppakämppään, jossa vuokra on 2200 €/kk. Tähän ilmiöönhän kaikki nk auervaara-tapauksetkin perustuvat. Rakastuneena tehdään typeryyksiä, joita jälkeenpäin kadutaan. 

Uhrautuminenkin on täysin vapaaehtoista. Tyhmää toki, mutta silti vapaaehtoista. Ap on sikäli onnekkaassa asemassa, että kyse on vuokra-asunnosta. Ettei mennyt pamauttamaan  yhteistä "puolen millin" asuntolainaa miehen kanssa. Nyt, kun aloittajan ruusunpunaiset lasit on tippunut silmiltä, on hänellä kolme vaihtoehtoa

1. muutetaan edullisempaan asuntoon

2. muutetaan erilleen eli kumpikin omaan asuntoonsa (mies voi jäädä nykyiseen, jos haluaa...8000 € nettotuloilla hän pystyy oikein hyvin maksamaan vuokran yksinkin ja silti jää 5800 €/kk elämiseen)

3. mies alkaa maksaa suuremman osan vuokrasta

Jos miehelle ei kelpaa näistä kuin vaihtoehto 2, sitten ap alkaa etsiä itselleen asuntoa, jossa hänen tuloillaan on kohtuullista asua. 

Lisään tähän vielä, että aloittajan pitäisi nyt miettiä, onko tuo mies todellakin  niin ihana, että ap:n kannattaa maksaa itsensä kipeäksi voidakseen olla juuri tämän miehen kanssa. Vai voisiko aloittajan elämä olla parempaa joko yksin tai jonkun toisen miehen kanssa? Mitä tässä miehessä on sellaista, mitä ap ei usko löytävänsä kenestäkään muusta miehestä? Sanotaan, että "lika barn leka bäst" ja usein tämä pitää paikkansa myös taloudellisessa mielessä. Löytyy se yhteinen sävel, millaista elintasoa yhdessä halutaan. Ei pienituloisella ole varaa ökyelämään, joten pienituloiselle sopii paremmin puoliso, jonka käsitys toivottavasta yhteisestä elintasosta on sama kuin pienituloisellakin.  Ihan sama, miten kustannukset jaetaan. 

Kerrataan nyt vielä. Aloittaja ei ole pienituloinen. Eikä hänen miehensä miljonääri.

Jos pariskunta päätyy tekemään kuten aloittaja haluaa, silloin nuo esittämäsi kysymykset voisi kysyä myös aloittajan mieheltä: Onko tuo nainen todellakin niin ihana, että miehen kannattaa maksaa itsensä kipeäksi voidakseen olla juuri tämän naisen kanssa. Vai voisiko aloittajan miehen elämä olla parempaa joko yksin tai jonkun toisen naisen kanssa? Mitä tässä naisessa on sellaista, mitä ap:n mies ei usko löytävänsä kenestäkään muusta naisesta?

Tässä ei ole pahemmin puhuttu siitä tosiasiasta, että sen varakkaamman osapuolen elintaso laskee väistämättä kun hän alkaa edes osittain elättää sitä pienempituloista.

Hyviä pointteja. Minun parisuhteessani molemmat maksavat omat menonsa. Kumppanini on pitkäaikaistyötön, enkä halua osallistua hänen elättämiseensä, sillä koen, että työttömyys on ainakin osin hänen oma valintansa (hän ei mielestäni ole etsinyt töitä tarpeeksi sinnikkäästi).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

TotuusSattuu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on ihan uskomaton keskustelu. Onko ihmiset tosiaan näin rahanahneita ja itsekkäitä? Mitkä teillä on syyt alkaa parisuhteeseen? 

Tätä palstaa lukiessa ei voi kyllä kuin kiittää onneaan, että on jo nuorena löytänyt hyvän puolison, jonka kanssa eletään hyvin tasa-arvoista lapsiperheen elämää. Yhteistä tiliä ei ole, paitsi ns. taloustili, jolle kumpikin siirtää tulojensa suhteessa tietyn, sovitun summan joka palkkapäivä. Tältä tililtä maksetaan kiinteät menot kuten asuminen, vakuutukset, lasten harrastukset, sähkölaskut jne. sekä matkat.  Molemmat sijoittaa myös rahaa ns. pahan päivän varalle, sairastumiseen, eläkeikään tms.

Ollaan oltu miltei 30 vuotta yhdessä ja koettu yhdessä niin köyhä opiskelijaelämä, hoitovapaat ja samanaikainen opintolainojen maksu ym. Koskaan ei ole tarvinnut rahasta riidellä ja samaa elintasoa ollaan eletty yhdessä, perheenä, vaikka tulot ovatkin vaihdelleet sen mukaan, kuka milloinkin ollut opintojen ohessa töissä, jäänyt hoitovapaalle jne. Työelämässä on käynyt niin, että minä olen päätynyt julkiselle puolelle, jossa palkat ovat pienemmät, mies taas yksityisellä ja tienaa enemmän kuin minä. Minä toki olen miestä korkeammin koulutettu ja opiskelen parhaillaan työn ohessa lisää, se näkyy toivottavasti joku päivä palkassakin. Ilmeisesti palstalaisten mielestä minä siis loisin nyt, ja minun tulisi maksaa puolet kaikista kuluista jotten olisi lokki. No, onneksi meidän perhe-elämä raha-asioineen ei teille kuulu. Veikkaanpa, että eletään onnellisina yhdessä vielä siinä vaiheessa, kun nämä 50-50 porukat on jakaneet lusikkansa. 

Mun mielestä ongelma ei ole siinä, miten parisuhteessa kustannukset jaetaan. Ongelma on siinä, miten miellyttäväksi elämänsä kokee, JOS tuleekin ero. Tunnen useitakin eronneita, itseni mukaanlukien. Ne eronneet, joilla elintaso ei ole merkittävästi muuttunut, ovat selvinneet erosta kaikista parhaiten. He elävät taloudellisesti edelleen samanlaista elämää kuin parisuhteessakin, ovat optimistisempia tulevaisuutensa suhteen ja osaavat nauttia elämästään. Sen sijaan niillä, joilla elintaso on romahtanut, tilanne on toinen. Osa on katkeria vielä vuosiakin eron jälkeen. He ovat pessimistisempiä tulevaisuutensa suhteen, ovat joutuneet luopumaan todella paljosta - ei siis vain siitä puolisostaan - eron vuoksi. He haaveilevat asioista, joita heillä oli ennen, mutta joihin heillä ei ole enää mahdollisuutta, koska heillä ei ole varaa. Niillä taas, joilla elintaso ei laskenut, on edelleen varaa samoihin asioihin kuin oli ennenkin. He menettivät erossa vain puolisonsa, eivät muuta. 

Uskon kyllä tuon, että erosta selviää paremmin ne, joilla se ei vaikuta elintasoon. Mutta oletko tosiaan siis sitä mieltä, että parisuhteessa pitää elää kahta eri elintasoa, kumpikin omien tulojensa mukaan, ihan vain siksi, ettei mahdollinen ero sitten tuntuisi niin pahalta? Siinä onkin hyvä lähtökohta parisuhteeseen. Ja tästähän ap alunperin kirjoitti, että heillä on kaksi eri elintasoa. Toinen matkustaa kavereiden kanssa, toinen laskee senttejä kotona. Ei minusta kuulosta terveeltä parisuhteelta. Mutta onpa ap sitten valmistautunut paremmin eroon, kun ei ole tottunutkaan matkustamaan tai tekemään muuta kuin venyttämään sitä senttiä. 

Ja kyllä, minä tiedostan sen, että eron tullen elintasoni laskisi. Se ei kuitenkaan ole syy pysyä avioliitossa, vaan vuosikymmenten saatossa syntynyt kunnioitus ja syventynyt rakkaus. Ja näin on päässyt käymään nimenomaan siksi, että olemme tasa-arvoisia ja haluamme toisillemme hyvää. 

Aloittaja on käsittääkseni ihan oikeustoimikelpoinen ihminen, joten hän on aivan omasta vapaasta tahdostaan suostunut muuttamaan asuntoon, jossa hänellä ei ole 50-50 -systeemillä oikein varaa asua. Tai on, mutta ei jää rahaa muuhun. Jos he asuisivat asunnossa jossa vuokra on 1000 €/kk, hänelle jäisi nykyiseen verrattuna joka kuukausi 600 € säästöön eli vuodessa 7200 €. Kyllä sillä rahalla yksi ihminen jo vähän matkusteleekin ja tekee muutakin kivaa, vaikka ei laittaisikaan kaikkea haisemaan. Hän olisi myös aivan hyvin voinut sanoa miehelle, kun asuntoja katselivat, että hän ei suostu maksamaan enempää kuin 500 € vuokraa. Silloin olisi joko katsottu edullisempi asunto tai mies olisi suostunut maksamaan suuremman osan. 

Elämä ei ole ihan näin yksioikoista. Kukaan ei tiedä miten tuon asunnon valintaprosessi on mennyt ja mitkä asiat ovat siihen vaikuttaneet. Rakastuneena tekee ratkaisuja jotka eivät sitten vuoden päästä ehkä tunnukaan enää niin järkeviltä. Kenties mies on ollut tuosta asunnosta innoissaan ja köyhempi osapuoli ei ole raskinut kieltää häneltä sitä vaan ajatellut että kyllä tässä selvitään. Ja on selvittykin mutta niin että mitään ei jää säästöön toisin kuin puolisolla.

Ja nyt tämä rikkaampi puoliso ei näe sitä että toinen on tehnyt uhrauksia hänen onnensa ja tyytyväisyytensä eteen asuntovalinnassa joten voisi olla jossain vaiheessa hyvä tehdä myös jotain takaisin ja ehkä jakaa taloudellista taakkaa uudestaan. Varsinkin jos se rikkaampi osapuoli ei ole kovin halukas muuttamaan selkeästi halvempaan kämppään, kuten usein asian laita kyllä on. Olen huomannut että monet hyvätuloiset ovat aika haluttomia tinkimään omasta elintasostaan mutta muita kyllä kehotetaan elämään varojen mukaan.

Aika selvää aloittajan tapauksessa on, että vain umpirakastunut ihminen voi olla noin tyhmä. Ap tuskin olisi muuttanut jonkun kaverinsa kanssa kimppakämppään, jossa vuokra on 2200 €/kk. Tähän ilmiöönhän kaikki nk auervaara-tapauksetkin perustuvat. Rakastuneena tehdään typeryyksiä, joita jälkeenpäin kadutaan. 

Uhrautuminenkin on täysin vapaaehtoista. Tyhmää toki, mutta silti vapaaehtoista. Ap on sikäli onnekkaassa asemassa, että kyse on vuokra-asunnosta. Ettei mennyt pamauttamaan  yhteistä "puolen millin" asuntolainaa miehen kanssa. Nyt, kun aloittajan ruusunpunaiset lasit on tippunut silmiltä, on hänellä kolme vaihtoehtoa

1. muutetaan edullisempaan asuntoon

2. muutetaan erilleen eli kumpikin omaan asuntoonsa (mies voi jäädä nykyiseen, jos haluaa...8000 € nettotuloilla hän pystyy oikein hyvin maksamaan vuokran yksinkin ja silti jää 5800 €/kk elämiseen)

3. mies alkaa maksaa suuremman osan vuokrasta

Jos miehelle ei kelpaa näistä kuin vaihtoehto 2, sitten ap alkaa etsiä itselleen asuntoa, jossa hänen tuloillaan on kohtuullista asua. 

Lisään tähän vielä, että aloittajan pitäisi nyt miettiä, onko tuo mies todellakin  niin ihana, että ap:n kannattaa maksaa itsensä kipeäksi voidakseen olla juuri tämän miehen kanssa. Vai voisiko aloittajan elämä olla parempaa joko yksin tai jonkun toisen miehen kanssa? Mitä tässä miehessä on sellaista, mitä ap ei usko löytävänsä kenestäkään muusta miehestä? Sanotaan, että "lika barn leka bäst" ja usein tämä pitää paikkansa myös taloudellisessa mielessä. Löytyy se yhteinen sävel, millaista elintasoa yhdessä halutaan. Ei pienituloisella ole varaa ökyelämään, joten pienituloiselle sopii paremmin puoliso, jonka käsitys toivottavasta yhteisestä elintasosta on sama kuin pienituloisellakin.  Ihan sama, miten kustannukset jaetaan. 

Kerrataan nyt vielä. Aloittaja ei ole pienituloinen. Eikä hänen miehensä miljonääri.

Jos pariskunta päätyy tekemään kuten aloittaja haluaa, silloin nuo esittämäsi kysymykset voisi kysyä myös aloittajan mieheltä: Onko tuo nainen todellakin niin ihana, että miehen kannattaa maksaa itsensä kipeäksi voidakseen olla juuri tämän naisen kanssa. Vai voisiko aloittajan miehen elämä olla parempaa joko yksin tai jonkun toisen naisen kanssa? Mitä tässä naisessa on sellaista, mitä ap:n mies ei usko löytävänsä kenestäkään muusta naisesta?

Tässä ei ole pahemmin puhuttu siitä tosiasiasta, että sen varakkaamman osapuolen elintaso laskee väistämättä kun hän alkaa edes osittain elättää sitä pienempituloista.

Hyviä pointteja. Minun parisuhteessani molemmat maksavat omat menonsa. Kumppanini on pitkäaikaistyötön, enkä halua osallistua hänen elättämiseensä, sillä koen, että työttömyys on ainakin osin hänen oma valintansa (hän ei mielestäni ole etsinyt töitä tarpeeksi sinnikkäästi).

Ei sitten auttanut kertaus, vaikka aika selvästi tuohon kirjoitin muistutuksen että aloittaja ei ole pienituloinen. Toki eivät ole kaikki työttömätkään, jos liiton maksut ja vakuutukset on hoidettu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

TotuusSattuu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on ihan uskomaton keskustelu. Onko ihmiset tosiaan näin rahanahneita ja itsekkäitä? Mitkä teillä on syyt alkaa parisuhteeseen? 

Tätä palstaa lukiessa ei voi kyllä kuin kiittää onneaan, että on jo nuorena löytänyt hyvän puolison, jonka kanssa eletään hyvin tasa-arvoista lapsiperheen elämää. Yhteistä tiliä ei ole, paitsi ns. taloustili, jolle kumpikin siirtää tulojensa suhteessa tietyn, sovitun summan joka palkkapäivä. Tältä tililtä maksetaan kiinteät menot kuten asuminen, vakuutukset, lasten harrastukset, sähkölaskut jne. sekä matkat.  Molemmat sijoittaa myös rahaa ns. pahan päivän varalle, sairastumiseen, eläkeikään tms.

Ollaan oltu miltei 30 vuotta yhdessä ja koettu yhdessä niin köyhä opiskelijaelämä, hoitovapaat ja samanaikainen opintolainojen maksu ym. Koskaan ei ole tarvinnut rahasta riidellä ja samaa elintasoa ollaan eletty yhdessä, perheenä, vaikka tulot ovatkin vaihdelleet sen mukaan, kuka milloinkin ollut opintojen ohessa töissä, jäänyt hoitovapaalle jne. Työelämässä on käynyt niin, että minä olen päätynyt julkiselle puolelle, jossa palkat ovat pienemmät, mies taas yksityisellä ja tienaa enemmän kuin minä. Minä toki olen miestä korkeammin koulutettu ja opiskelen parhaillaan työn ohessa lisää, se näkyy toivottavasti joku päivä palkassakin. Ilmeisesti palstalaisten mielestä minä siis loisin nyt, ja minun tulisi maksaa puolet kaikista kuluista jotten olisi lokki. No, onneksi meidän perhe-elämä raha-asioineen ei teille kuulu. Veikkaanpa, että eletään onnellisina yhdessä vielä siinä vaiheessa, kun nämä 50-50 porukat on jakaneet lusikkansa. 

Mun mielestä ongelma ei ole siinä, miten parisuhteessa kustannukset jaetaan. Ongelma on siinä, miten miellyttäväksi elämänsä kokee, JOS tuleekin ero. Tunnen useitakin eronneita, itseni mukaanlukien. Ne eronneet, joilla elintaso ei ole merkittävästi muuttunut, ovat selvinneet erosta kaikista parhaiten. He elävät taloudellisesti edelleen samanlaista elämää kuin parisuhteessakin, ovat optimistisempia tulevaisuutensa suhteen ja osaavat nauttia elämästään. Sen sijaan niillä, joilla elintaso on romahtanut, tilanne on toinen. Osa on katkeria vielä vuosiakin eron jälkeen. He ovat pessimistisempiä tulevaisuutensa suhteen, ovat joutuneet luopumaan todella paljosta - ei siis vain siitä puolisostaan - eron vuoksi. He haaveilevat asioista, joita heillä oli ennen, mutta joihin heillä ei ole enää mahdollisuutta, koska heillä ei ole varaa. Niillä taas, joilla elintaso ei laskenut, on edelleen varaa samoihin asioihin kuin oli ennenkin. He menettivät erossa vain puolisonsa, eivät muuta. 

Uskon kyllä tuon, että erosta selviää paremmin ne, joilla se ei vaikuta elintasoon. Mutta oletko tosiaan siis sitä mieltä, että parisuhteessa pitää elää kahta eri elintasoa, kumpikin omien tulojensa mukaan, ihan vain siksi, ettei mahdollinen ero sitten tuntuisi niin pahalta? Siinä onkin hyvä lähtökohta parisuhteeseen. Ja tästähän ap alunperin kirjoitti, että heillä on kaksi eri elintasoa. Toinen matkustaa kavereiden kanssa, toinen laskee senttejä kotona. Ei minusta kuulosta terveeltä parisuhteelta. Mutta onpa ap sitten valmistautunut paremmin eroon, kun ei ole tottunutkaan matkustamaan tai tekemään muuta kuin venyttämään sitä senttiä. 

Ja kyllä, minä tiedostan sen, että eron tullen elintasoni laskisi. Se ei kuitenkaan ole syy pysyä avioliitossa, vaan vuosikymmenten saatossa syntynyt kunnioitus ja syventynyt rakkaus. Ja näin on päässyt käymään nimenomaan siksi, että olemme tasa-arvoisia ja haluamme toisillemme hyvää. 

Aloittaja on käsittääkseni ihan oikeustoimikelpoinen ihminen, joten hän on aivan omasta vapaasta tahdostaan suostunut muuttamaan asuntoon, jossa hänellä ei ole 50-50 -systeemillä oikein varaa asua. Tai on, mutta ei jää rahaa muuhun. Jos he asuisivat asunnossa jossa vuokra on 1000 €/kk, hänelle jäisi nykyiseen verrattuna joka kuukausi 600 € säästöön eli vuodessa 7200 €. Kyllä sillä rahalla yksi ihminen jo vähän matkusteleekin ja tekee muutakin kivaa, vaikka ei laittaisikaan kaikkea haisemaan. Hän olisi myös aivan hyvin voinut sanoa miehelle, kun asuntoja katselivat, että hän ei suostu maksamaan enempää kuin 500 € vuokraa. Silloin olisi joko katsottu edullisempi asunto tai mies olisi suostunut maksamaan suuremman osan. 

Elämä ei ole ihan näin yksioikoista. Kukaan ei tiedä miten tuon asunnon valintaprosessi on mennyt ja mitkä asiat ovat siihen vaikuttaneet. Rakastuneena tekee ratkaisuja jotka eivät sitten vuoden päästä ehkä tunnukaan enää niin järkeviltä. Kenties mies on ollut tuosta asunnosta innoissaan ja köyhempi osapuoli ei ole raskinut kieltää häneltä sitä vaan ajatellut että kyllä tässä selvitään. Ja on selvittykin mutta niin että mitään ei jää säästöön toisin kuin puolisolla.

Ja nyt tämä rikkaampi puoliso ei näe sitä että toinen on tehnyt uhrauksia hänen onnensa ja tyytyväisyytensä eteen asuntovalinnassa joten voisi olla jossain vaiheessa hyvä tehdä myös jotain takaisin ja ehkä jakaa taloudellista taakkaa uudestaan. Varsinkin jos se rikkaampi osapuoli ei ole kovin halukas muuttamaan selkeästi halvempaan kämppään, kuten usein asian laita kyllä on. Olen huomannut että monet hyvätuloiset ovat aika haluttomia tinkimään omasta elintasostaan mutta muita kyllä kehotetaan elämään varojen mukaan.

Aika selvää aloittajan tapauksessa on, että vain umpirakastunut ihminen voi olla noin tyhmä. Ap tuskin olisi muuttanut jonkun kaverinsa kanssa kimppakämppään, jossa vuokra on 2200 €/kk. Tähän ilmiöönhän kaikki nk auervaara-tapauksetkin perustuvat. Rakastuneena tehdään typeryyksiä, joita jälkeenpäin kadutaan. 

Uhrautuminenkin on täysin vapaaehtoista. Tyhmää toki, mutta silti vapaaehtoista. Ap on sikäli onnekkaassa asemassa, että kyse on vuokra-asunnosta. Ettei mennyt pamauttamaan  yhteistä "puolen millin" asuntolainaa miehen kanssa. Nyt, kun aloittajan ruusunpunaiset lasit on tippunut silmiltä, on hänellä kolme vaihtoehtoa

1. muutetaan edullisempaan asuntoon

2. muutetaan erilleen eli kumpikin omaan asuntoonsa (mies voi jäädä nykyiseen, jos haluaa...8000 € nettotuloilla hän pystyy oikein hyvin maksamaan vuokran yksinkin ja silti jää 5800 €/kk elämiseen)

3. mies alkaa maksaa suuremman osan vuokrasta

Jos miehelle ei kelpaa näistä kuin vaihtoehto 2, sitten ap alkaa etsiä itselleen asuntoa, jossa hänen tuloillaan on kohtuullista asua. 

Lisään tähän vielä, että aloittajan pitäisi nyt miettiä, onko tuo mies todellakin  niin ihana, että ap:n kannattaa maksaa itsensä kipeäksi voidakseen olla juuri tämän miehen kanssa. Vai voisiko aloittajan elämä olla parempaa joko yksin tai jonkun toisen miehen kanssa? Mitä tässä miehessä on sellaista, mitä ap ei usko löytävänsä kenestäkään muusta miehestä? Sanotaan, että "lika barn leka bäst" ja usein tämä pitää paikkansa myös taloudellisessa mielessä. Löytyy se yhteinen sävel, millaista elintasoa yhdessä halutaan. Ei pienituloisella ole varaa ökyelämään, joten pienituloiselle sopii paremmin puoliso, jonka käsitys toivottavasta yhteisestä elintasosta on sama kuin pienituloisellakin.  Ihan sama, miten kustannukset jaetaan. 

Kerrataan nyt vielä. Aloittaja ei ole pienituloinen. Eikä hänen miehensä miljonääri.

Jos pariskunta päätyy tekemään kuten aloittaja haluaa, silloin nuo esittämäsi kysymykset voisi kysyä myös aloittajan mieheltä: Onko tuo nainen todellakin niin ihana, että miehen kannattaa maksaa itsensä kipeäksi voidakseen olla juuri tämän naisen kanssa. Vai voisiko aloittajan miehen elämä olla parempaa joko yksin tai jonkun toisen naisen kanssa? Mitä tässä naisessa on sellaista, mitä ap:n mies ei usko löytävänsä kenestäkään muusta naisesta?

Tässä ei ole pahemmin puhuttu siitä tosiasiasta, että sen varakkaamman osapuolen elintaso laskee väistämättä kun hän alkaa edes osittain elättää sitä pienempituloista.

Hyvätuloisena sinkkunaisena tämä menee spekulaation puolelle, mutta Mr Rightille voisin maksaa kodistamme isomman osan, ylläpitää perheen autoa ja maksaa yhteiset lomat. Mutta en ole niin rikas, että voisin antaa hänelle kuukausirahaa miesten harrastus- ja elektroniikkahärpäkkeisiin (vrt. naisten merkkilaukut ja muu hömppä). 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

TotuusSattuu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on ihan uskomaton keskustelu. Onko ihmiset tosiaan näin rahanahneita ja itsekkäitä? Mitkä teillä on syyt alkaa parisuhteeseen? 

Tätä palstaa lukiessa ei voi kyllä kuin kiittää onneaan, että on jo nuorena löytänyt hyvän puolison, jonka kanssa eletään hyvin tasa-arvoista lapsiperheen elämää. Yhteistä tiliä ei ole, paitsi ns. taloustili, jolle kumpikin siirtää tulojensa suhteessa tietyn, sovitun summan joka palkkapäivä. Tältä tililtä maksetaan kiinteät menot kuten asuminen, vakuutukset, lasten harrastukset, sähkölaskut jne. sekä matkat.  Molemmat sijoittaa myös rahaa ns. pahan päivän varalle, sairastumiseen, eläkeikään tms.

Ollaan oltu miltei 30 vuotta yhdessä ja koettu yhdessä niin köyhä opiskelijaelämä, hoitovapaat ja samanaikainen opintolainojen maksu ym. Koskaan ei ole tarvinnut rahasta riidellä ja samaa elintasoa ollaan eletty yhdessä, perheenä, vaikka tulot ovatkin vaihdelleet sen mukaan, kuka milloinkin ollut opintojen ohessa töissä, jäänyt hoitovapaalle jne. Työelämässä on käynyt niin, että minä olen päätynyt julkiselle puolelle, jossa palkat ovat pienemmät, mies taas yksityisellä ja tienaa enemmän kuin minä. Minä toki olen miestä korkeammin koulutettu ja opiskelen parhaillaan työn ohessa lisää, se näkyy toivottavasti joku päivä palkassakin. Ilmeisesti palstalaisten mielestä minä siis loisin nyt, ja minun tulisi maksaa puolet kaikista kuluista jotten olisi lokki. No, onneksi meidän perhe-elämä raha-asioineen ei teille kuulu. Veikkaanpa, että eletään onnellisina yhdessä vielä siinä vaiheessa, kun nämä 50-50 porukat on jakaneet lusikkansa. 

Mun mielestä ongelma ei ole siinä, miten parisuhteessa kustannukset jaetaan. Ongelma on siinä, miten miellyttäväksi elämänsä kokee, JOS tuleekin ero. Tunnen useitakin eronneita, itseni mukaanlukien. Ne eronneet, joilla elintaso ei ole merkittävästi muuttunut, ovat selvinneet erosta kaikista parhaiten. He elävät taloudellisesti edelleen samanlaista elämää kuin parisuhteessakin, ovat optimistisempia tulevaisuutensa suhteen ja osaavat nauttia elämästään. Sen sijaan niillä, joilla elintaso on romahtanut, tilanne on toinen. Osa on katkeria vielä vuosiakin eron jälkeen. He ovat pessimistisempiä tulevaisuutensa suhteen, ovat joutuneet luopumaan todella paljosta - ei siis vain siitä puolisostaan - eron vuoksi. He haaveilevat asioista, joita heillä oli ennen, mutta joihin heillä ei ole enää mahdollisuutta, koska heillä ei ole varaa. Niillä taas, joilla elintaso ei laskenut, on edelleen varaa samoihin asioihin kuin oli ennenkin. He menettivät erossa vain puolisonsa, eivät muuta. 

Uskon kyllä tuon, että erosta selviää paremmin ne, joilla se ei vaikuta elintasoon. Mutta oletko tosiaan siis sitä mieltä, että parisuhteessa pitää elää kahta eri elintasoa, kumpikin omien tulojensa mukaan, ihan vain siksi, ettei mahdollinen ero sitten tuntuisi niin pahalta? Siinä onkin hyvä lähtökohta parisuhteeseen. Ja tästähän ap alunperin kirjoitti, että heillä on kaksi eri elintasoa. Toinen matkustaa kavereiden kanssa, toinen laskee senttejä kotona. Ei minusta kuulosta terveeltä parisuhteelta. Mutta onpa ap sitten valmistautunut paremmin eroon, kun ei ole tottunutkaan matkustamaan tai tekemään muuta kuin venyttämään sitä senttiä. 

Ja kyllä, minä tiedostan sen, että eron tullen elintasoni laskisi. Se ei kuitenkaan ole syy pysyä avioliitossa, vaan vuosikymmenten saatossa syntynyt kunnioitus ja syventynyt rakkaus. Ja näin on päässyt käymään nimenomaan siksi, että olemme tasa-arvoisia ja haluamme toisillemme hyvää. 

Aloittaja on käsittääkseni ihan oikeustoimikelpoinen ihminen, joten hän on aivan omasta vapaasta tahdostaan suostunut muuttamaan asuntoon, jossa hänellä ei ole 50-50 -systeemillä oikein varaa asua. Tai on, mutta ei jää rahaa muuhun. Jos he asuisivat asunnossa jossa vuokra on 1000 €/kk, hänelle jäisi nykyiseen verrattuna joka kuukausi 600 € säästöön eli vuodessa 7200 €. Kyllä sillä rahalla yksi ihminen jo vähän matkusteleekin ja tekee muutakin kivaa, vaikka ei laittaisikaan kaikkea haisemaan. Hän olisi myös aivan hyvin voinut sanoa miehelle, kun asuntoja katselivat, että hän ei suostu maksamaan enempää kuin 500 € vuokraa. Silloin olisi joko katsottu edullisempi asunto tai mies olisi suostunut maksamaan suuremman osan. 

Elämä ei ole ihan näin yksioikoista. Kukaan ei tiedä miten tuon asunnon valintaprosessi on mennyt ja mitkä asiat ovat siihen vaikuttaneet. Rakastuneena tekee ratkaisuja jotka eivät sitten vuoden päästä ehkä tunnukaan enää niin järkeviltä. Kenties mies on ollut tuosta asunnosta innoissaan ja köyhempi osapuoli ei ole raskinut kieltää häneltä sitä vaan ajatellut että kyllä tässä selvitään. Ja on selvittykin mutta niin että mitään ei jää säästöön toisin kuin puolisolla.

Ja nyt tämä rikkaampi puoliso ei näe sitä että toinen on tehnyt uhrauksia hänen onnensa ja tyytyväisyytensä eteen asuntovalinnassa joten voisi olla jossain vaiheessa hyvä tehdä myös jotain takaisin ja ehkä jakaa taloudellista taakkaa uudestaan. Varsinkin jos se rikkaampi osapuoli ei ole kovin halukas muuttamaan selkeästi halvempaan kämppään, kuten usein asian laita kyllä on. Olen huomannut että monet hyvätuloiset ovat aika haluttomia tinkimään omasta elintasostaan mutta muita kyllä kehotetaan elämään varojen mukaan.

Aika selvää aloittajan tapauksessa on, että vain umpirakastunut ihminen voi olla noin tyhmä. Ap tuskin olisi muuttanut jonkun kaverinsa kanssa kimppakämppään, jossa vuokra on 2200 €/kk. Tähän ilmiöönhän kaikki nk auervaara-tapauksetkin perustuvat. Rakastuneena tehdään typeryyksiä, joita jälkeenpäin kadutaan. 

Uhrautuminenkin on täysin vapaaehtoista. Tyhmää toki, mutta silti vapaaehtoista. Ap on sikäli onnekkaassa asemassa, että kyse on vuokra-asunnosta. Ettei mennyt pamauttamaan  yhteistä "puolen millin" asuntolainaa miehen kanssa. Nyt, kun aloittajan ruusunpunaiset lasit on tippunut silmiltä, on hänellä kolme vaihtoehtoa

1. muutetaan edullisempaan asuntoon

2. muutetaan erilleen eli kumpikin omaan asuntoonsa (mies voi jäädä nykyiseen, jos haluaa...8000 € nettotuloilla hän pystyy oikein hyvin maksamaan vuokran yksinkin ja silti jää 5800 €/kk elämiseen)

3. mies alkaa maksaa suuremman osan vuokrasta

Jos miehelle ei kelpaa näistä kuin vaihtoehto 2, sitten ap alkaa etsiä itselleen asuntoa, jossa hänen tuloillaan on kohtuullista asua. 

Lisään tähän vielä, että aloittajan pitäisi nyt miettiä, onko tuo mies todellakin  niin ihana, että ap:n kannattaa maksaa itsensä kipeäksi voidakseen olla juuri tämän miehen kanssa. Vai voisiko aloittajan elämä olla parempaa joko yksin tai jonkun toisen miehen kanssa? Mitä tässä miehessä on sellaista, mitä ap ei usko löytävänsä kenestäkään muusta miehestä? Sanotaan, että "lika barn leka bäst" ja usein tämä pitää paikkansa myös taloudellisessa mielessä. Löytyy se yhteinen sävel, millaista elintasoa yhdessä halutaan. Ei pienituloisella ole varaa ökyelämään, joten pienituloiselle sopii paremmin puoliso, jonka käsitys toivottavasta yhteisestä elintasosta on sama kuin pienituloisellakin.  Ihan sama, miten kustannukset jaetaan. 

Kerrataan nyt vielä. Aloittaja ei ole pienituloinen. Eikä hänen miehensä miljonääri.

Jos pariskunta päätyy tekemään kuten aloittaja haluaa, silloin nuo esittämäsi kysymykset voisi kysyä myös aloittajan mieheltä: Onko tuo nainen todellakin niin ihana, että miehen kannattaa maksaa itsensä kipeäksi voidakseen olla juuri tämän naisen kanssa. Vai voisiko aloittajan miehen elämä olla parempaa joko yksin tai jonkun toisen naisen kanssa? Mitä tässä naisessa on sellaista, mitä ap:n mies ei usko löytävänsä kenestäkään muusta naisesta?

Tässä ei ole pahemmin puhuttu siitä tosiasiasta, että sen varakkaamman osapuolen elintaso laskee väistämättä kun hän alkaa edes osittain elättää sitä pienempituloista.

Millä tavalla aloittajan miehen elintaso on laskenut aloittajan kanssa ollessa? Ei yhtään mitenkään. Päinvastoin. En ole missään vaiheessa sanonut, että aloittajan miehen pistäisi toimia toisin. Kysymys on siitä, kuinka pitkään aloittaja haluaa kustantaa miehensä haluamaa elintasoa ja miksi? Rakkaudesta? Itse olen varakkaasta suvusta ja hyvätuloinen. Silti olisi ihan kiva, jos joku haluaisi lahjoittaa mulle yli kymppitonnin vuodessa ja vieläpä verovapaasti. En sitä summaa tarvitse, mutta en pistäisi vastaankaan, jos joku niin haluaisi tehdä. Jostain syystä ap haluaa tehdä niin. Miksi? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

TotuusSattuu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on ihan uskomaton keskustelu. Onko ihmiset tosiaan näin rahanahneita ja itsekkäitä? Mitkä teillä on syyt alkaa parisuhteeseen? 

Tätä palstaa lukiessa ei voi kyllä kuin kiittää onneaan, että on jo nuorena löytänyt hyvän puolison, jonka kanssa eletään hyvin tasa-arvoista lapsiperheen elämää. Yhteistä tiliä ei ole, paitsi ns. taloustili, jolle kumpikin siirtää tulojensa suhteessa tietyn, sovitun summan joka palkkapäivä. Tältä tililtä maksetaan kiinteät menot kuten asuminen, vakuutukset, lasten harrastukset, sähkölaskut jne. sekä matkat.  Molemmat sijoittaa myös rahaa ns. pahan päivän varalle, sairastumiseen, eläkeikään tms.

Ollaan oltu miltei 30 vuotta yhdessä ja koettu yhdessä niin köyhä opiskelijaelämä, hoitovapaat ja samanaikainen opintolainojen maksu ym. Koskaan ei ole tarvinnut rahasta riidellä ja samaa elintasoa ollaan eletty yhdessä, perheenä, vaikka tulot ovatkin vaihdelleet sen mukaan, kuka milloinkin ollut opintojen ohessa töissä, jäänyt hoitovapaalle jne. Työelämässä on käynyt niin, että minä olen päätynyt julkiselle puolelle, jossa palkat ovat pienemmät, mies taas yksityisellä ja tienaa enemmän kuin minä. Minä toki olen miestä korkeammin koulutettu ja opiskelen parhaillaan työn ohessa lisää, se näkyy toivottavasti joku päivä palkassakin. Ilmeisesti palstalaisten mielestä minä siis loisin nyt, ja minun tulisi maksaa puolet kaikista kuluista jotten olisi lokki. No, onneksi meidän perhe-elämä raha-asioineen ei teille kuulu. Veikkaanpa, että eletään onnellisina yhdessä vielä siinä vaiheessa, kun nämä 50-50 porukat on jakaneet lusikkansa. 

Mun mielestä ongelma ei ole siinä, miten parisuhteessa kustannukset jaetaan. Ongelma on siinä, miten miellyttäväksi elämänsä kokee, JOS tuleekin ero. Tunnen useitakin eronneita, itseni mukaanlukien. Ne eronneet, joilla elintaso ei ole merkittävästi muuttunut, ovat selvinneet erosta kaikista parhaiten. He elävät taloudellisesti edelleen samanlaista elämää kuin parisuhteessakin, ovat optimistisempia tulevaisuutensa suhteen ja osaavat nauttia elämästään. Sen sijaan niillä, joilla elintaso on romahtanut, tilanne on toinen. Osa on katkeria vielä vuosiakin eron jälkeen. He ovat pessimistisempiä tulevaisuutensa suhteen, ovat joutuneet luopumaan todella paljosta - ei siis vain siitä puolisostaan - eron vuoksi. He haaveilevat asioista, joita heillä oli ennen, mutta joihin heillä ei ole enää mahdollisuutta, koska heillä ei ole varaa. Niillä taas, joilla elintaso ei laskenut, on edelleen varaa samoihin asioihin kuin oli ennenkin. He menettivät erossa vain puolisonsa, eivät muuta. 

Uskon kyllä tuon, että erosta selviää paremmin ne, joilla se ei vaikuta elintasoon. Mutta oletko tosiaan siis sitä mieltä, että parisuhteessa pitää elää kahta eri elintasoa, kumpikin omien tulojensa mukaan, ihan vain siksi, ettei mahdollinen ero sitten tuntuisi niin pahalta? Siinä onkin hyvä lähtökohta parisuhteeseen. Ja tästähän ap alunperin kirjoitti, että heillä on kaksi eri elintasoa. Toinen matkustaa kavereiden kanssa, toinen laskee senttejä kotona. Ei minusta kuulosta terveeltä parisuhteelta. Mutta onpa ap sitten valmistautunut paremmin eroon, kun ei ole tottunutkaan matkustamaan tai tekemään muuta kuin venyttämään sitä senttiä. 

Ja kyllä, minä tiedostan sen, että eron tullen elintasoni laskisi. Se ei kuitenkaan ole syy pysyä avioliitossa, vaan vuosikymmenten saatossa syntynyt kunnioitus ja syventynyt rakkaus. Ja näin on päässyt käymään nimenomaan siksi, että olemme tasa-arvoisia ja haluamme toisillemme hyvää. 

Aloittaja on käsittääkseni ihan oikeustoimikelpoinen ihminen, joten hän on aivan omasta vapaasta tahdostaan suostunut muuttamaan asuntoon, jossa hänellä ei ole 50-50 -systeemillä oikein varaa asua. Tai on, mutta ei jää rahaa muuhun. Jos he asuisivat asunnossa jossa vuokra on 1000 €/kk, hänelle jäisi nykyiseen verrattuna joka kuukausi 600 € säästöön eli vuodessa 7200 €. Kyllä sillä rahalla yksi ihminen jo vähän matkusteleekin ja tekee muutakin kivaa, vaikka ei laittaisikaan kaikkea haisemaan. Hän olisi myös aivan hyvin voinut sanoa miehelle, kun asuntoja katselivat, että hän ei suostu maksamaan enempää kuin 500 € vuokraa. Silloin olisi joko katsottu edullisempi asunto tai mies olisi suostunut maksamaan suuremman osan. 

Elämä ei ole ihan näin yksioikoista. Kukaan ei tiedä miten tuon asunnon valintaprosessi on mennyt ja mitkä asiat ovat siihen vaikuttaneet. Rakastuneena tekee ratkaisuja jotka eivät sitten vuoden päästä ehkä tunnukaan enää niin järkeviltä. Kenties mies on ollut tuosta asunnosta innoissaan ja köyhempi osapuoli ei ole raskinut kieltää häneltä sitä vaan ajatellut että kyllä tässä selvitään. Ja on selvittykin mutta niin että mitään ei jää säästöön toisin kuin puolisolla.

Ja nyt tämä rikkaampi puoliso ei näe sitä että toinen on tehnyt uhrauksia hänen onnensa ja tyytyväisyytensä eteen asuntovalinnassa joten voisi olla jossain vaiheessa hyvä tehdä myös jotain takaisin ja ehkä jakaa taloudellista taakkaa uudestaan. Varsinkin jos se rikkaampi osapuoli ei ole kovin halukas muuttamaan selkeästi halvempaan kämppään, kuten usein asian laita kyllä on. Olen huomannut että monet hyvätuloiset ovat aika haluttomia tinkimään omasta elintasostaan mutta muita kyllä kehotetaan elämään varojen mukaan.

Aika selvää aloittajan tapauksessa on, että vain umpirakastunut ihminen voi olla noin tyhmä. Ap tuskin olisi muuttanut jonkun kaverinsa kanssa kimppakämppään, jossa vuokra on 2200 €/kk. Tähän ilmiöönhän kaikki nk auervaara-tapauksetkin perustuvat. Rakastuneena tehdään typeryyksiä, joita jälkeenpäin kadutaan. 

Uhrautuminenkin on täysin vapaaehtoista. Tyhmää toki, mutta silti vapaaehtoista. Ap on sikäli onnekkaassa asemassa, että kyse on vuokra-asunnosta. Ettei mennyt pamauttamaan  yhteistä "puolen millin" asuntolainaa miehen kanssa. Nyt, kun aloittajan ruusunpunaiset lasit on tippunut silmiltä, on hänellä kolme vaihtoehtoa

1. muutetaan edullisempaan asuntoon

2. muutetaan erilleen eli kumpikin omaan asuntoonsa (mies voi jäädä nykyiseen, jos haluaa...8000 € nettotuloilla hän pystyy oikein hyvin maksamaan vuokran yksinkin ja silti jää 5800 €/kk elämiseen)

3. mies alkaa maksaa suuremman osan vuokrasta

Jos miehelle ei kelpaa näistä kuin vaihtoehto 2, sitten ap alkaa etsiä itselleen asuntoa, jossa hänen tuloillaan on kohtuullista asua. 

Lisään tähän vielä, että aloittajan pitäisi nyt miettiä, onko tuo mies todellakin  niin ihana, että ap:n kannattaa maksaa itsensä kipeäksi voidakseen olla juuri tämän miehen kanssa. Vai voisiko aloittajan elämä olla parempaa joko yksin tai jonkun toisen miehen kanssa? Mitä tässä miehessä on sellaista, mitä ap ei usko löytävänsä kenestäkään muusta miehestä? Sanotaan, että "lika barn leka bäst" ja usein tämä pitää paikkansa myös taloudellisessa mielessä. Löytyy se yhteinen sävel, millaista elintasoa yhdessä halutaan. Ei pienituloisella ole varaa ökyelämään, joten pienituloiselle sopii paremmin puoliso, jonka käsitys toivottavasta yhteisestä elintasosta on sama kuin pienituloisellakin.  Ihan sama, miten kustannukset jaetaan. 

Kerrataan nyt vielä. Aloittaja ei ole pienituloinen. Eikä hänen miehensä miljonääri.

Jos pariskunta päätyy tekemään kuten aloittaja haluaa, silloin nuo esittämäsi kysymykset voisi kysyä myös aloittajan mieheltä: Onko tuo nainen todellakin niin ihana, että miehen kannattaa maksaa itsensä kipeäksi voidakseen olla juuri tämän naisen kanssa. Vai voisiko aloittajan miehen elämä olla parempaa joko yksin tai jonkun toisen naisen kanssa? Mitä tässä naisessa on sellaista, mitä ap:n mies ei usko löytävänsä kenestäkään muusta naisesta?

Tässä ei ole pahemmin puhuttu siitä tosiasiasta, että sen varakkaamman osapuolen elintaso laskee väistämättä kun hän alkaa edes osittain elättää sitä pienempituloista.

Hyvätuloisena sinkkunaisena tämä menee spekulaation puolelle, mutta Mr Rightille voisin maksaa kodistamme isomman osan, ylläpitää perheen autoa ja maksaa yhteiset lomat. Mutta en ole niin rikas, että voisin antaa hänelle kuukausirahaa miesten harrastus- ja elektroniikkahärpäkkeisiin (vrt. naisten merkkilaukut ja muu hömppä). 

Tässähän ei kuitenkaan puhuta siitä, onko hyvätuloinen halukas maksamaan keskituloisen kumppanin menoja. Vaan siitä, että keskituloinen itse vaatii hyvätuloista maksamaan ja syyllistää että hyvätuloinen pakottaa hänet elämään köyhyydessä.

Varmaan tarjoat vieraalle mielelläsi kahvit, mutta sitten voi vähän tuntua kurjalta jos vieras alkaa itse vaatia kahvia ja vielä vihjailee että pitäisi olla täytekakkua ja ehkä vielä konjakit päälle.

Aloittajan syyllistäminen ja kerjääminen saa minut miettimään, että ehkä miehellä on ollut syynsä olla ehdottamatta muunlaista jakoa kuin 50/50.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

TotuusSattuu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on ihan uskomaton keskustelu. Onko ihmiset tosiaan näin rahanahneita ja itsekkäitä? Mitkä teillä on syyt alkaa parisuhteeseen? 

Tätä palstaa lukiessa ei voi kyllä kuin kiittää onneaan, että on jo nuorena löytänyt hyvän puolison, jonka kanssa eletään hyvin tasa-arvoista lapsiperheen elämää. Yhteistä tiliä ei ole, paitsi ns. taloustili, jolle kumpikin siirtää tulojensa suhteessa tietyn, sovitun summan joka palkkapäivä. Tältä tililtä maksetaan kiinteät menot kuten asuminen, vakuutukset, lasten harrastukset, sähkölaskut jne. sekä matkat.  Molemmat sijoittaa myös rahaa ns. pahan päivän varalle, sairastumiseen, eläkeikään tms.

Ollaan oltu miltei 30 vuotta yhdessä ja koettu yhdessä niin köyhä opiskelijaelämä, hoitovapaat ja samanaikainen opintolainojen maksu ym. Koskaan ei ole tarvinnut rahasta riidellä ja samaa elintasoa ollaan eletty yhdessä, perheenä, vaikka tulot ovatkin vaihdelleet sen mukaan, kuka milloinkin ollut opintojen ohessa töissä, jäänyt hoitovapaalle jne. Työelämässä on käynyt niin, että minä olen päätynyt julkiselle puolelle, jossa palkat ovat pienemmät, mies taas yksityisellä ja tienaa enemmän kuin minä. Minä toki olen miestä korkeammin koulutettu ja opiskelen parhaillaan työn ohessa lisää, se näkyy toivottavasti joku päivä palkassakin. Ilmeisesti palstalaisten mielestä minä siis loisin nyt, ja minun tulisi maksaa puolet kaikista kuluista jotten olisi lokki. No, onneksi meidän perhe-elämä raha-asioineen ei teille kuulu. Veikkaanpa, että eletään onnellisina yhdessä vielä siinä vaiheessa, kun nämä 50-50 porukat on jakaneet lusikkansa. 

Mun mielestä ongelma ei ole siinä, miten parisuhteessa kustannukset jaetaan. Ongelma on siinä, miten miellyttäväksi elämänsä kokee, JOS tuleekin ero. Tunnen useitakin eronneita, itseni mukaanlukien. Ne eronneet, joilla elintaso ei ole merkittävästi muuttunut, ovat selvinneet erosta kaikista parhaiten. He elävät taloudellisesti edelleen samanlaista elämää kuin parisuhteessakin, ovat optimistisempia tulevaisuutensa suhteen ja osaavat nauttia elämästään. Sen sijaan niillä, joilla elintaso on romahtanut, tilanne on toinen. Osa on katkeria vielä vuosiakin eron jälkeen. He ovat pessimistisempiä tulevaisuutensa suhteen, ovat joutuneet luopumaan todella paljosta - ei siis vain siitä puolisostaan - eron vuoksi. He haaveilevat asioista, joita heillä oli ennen, mutta joihin heillä ei ole enää mahdollisuutta, koska heillä ei ole varaa. Niillä taas, joilla elintaso ei laskenut, on edelleen varaa samoihin asioihin kuin oli ennenkin. He menettivät erossa vain puolisonsa, eivät muuta. 

Uskon kyllä tuon, että erosta selviää paremmin ne, joilla se ei vaikuta elintasoon. Mutta oletko tosiaan siis sitä mieltä, että parisuhteessa pitää elää kahta eri elintasoa, kumpikin omien tulojensa mukaan, ihan vain siksi, ettei mahdollinen ero sitten tuntuisi niin pahalta? Siinä onkin hyvä lähtökohta parisuhteeseen. Ja tästähän ap alunperin kirjoitti, että heillä on kaksi eri elintasoa. Toinen matkustaa kavereiden kanssa, toinen laskee senttejä kotona. Ei minusta kuulosta terveeltä parisuhteelta. Mutta onpa ap sitten valmistautunut paremmin eroon, kun ei ole tottunutkaan matkustamaan tai tekemään muuta kuin venyttämään sitä senttiä. 

Ja kyllä, minä tiedostan sen, että eron tullen elintasoni laskisi. Se ei kuitenkaan ole syy pysyä avioliitossa, vaan vuosikymmenten saatossa syntynyt kunnioitus ja syventynyt rakkaus. Ja näin on päässyt käymään nimenomaan siksi, että olemme tasa-arvoisia ja haluamme toisillemme hyvää. 

Aloittaja on käsittääkseni ihan oikeustoimikelpoinen ihminen, joten hän on aivan omasta vapaasta tahdostaan suostunut muuttamaan asuntoon, jossa hänellä ei ole 50-50 -systeemillä oikein varaa asua. Tai on, mutta ei jää rahaa muuhun. Jos he asuisivat asunnossa jossa vuokra on 1000 €/kk, hänelle jäisi nykyiseen verrattuna joka kuukausi 600 € säästöön eli vuodessa 7200 €. Kyllä sillä rahalla yksi ihminen jo vähän matkusteleekin ja tekee muutakin kivaa, vaikka ei laittaisikaan kaikkea haisemaan. Hän olisi myös aivan hyvin voinut sanoa miehelle, kun asuntoja katselivat, että hän ei suostu maksamaan enempää kuin 500 € vuokraa. Silloin olisi joko katsottu edullisempi asunto tai mies olisi suostunut maksamaan suuremman osan. 

Elämä ei ole ihan näin yksioikoista. Kukaan ei tiedä miten tuon asunnon valintaprosessi on mennyt ja mitkä asiat ovat siihen vaikuttaneet. Rakastuneena tekee ratkaisuja jotka eivät sitten vuoden päästä ehkä tunnukaan enää niin järkeviltä. Kenties mies on ollut tuosta asunnosta innoissaan ja köyhempi osapuoli ei ole raskinut kieltää häneltä sitä vaan ajatellut että kyllä tässä selvitään. Ja on selvittykin mutta niin että mitään ei jää säästöön toisin kuin puolisolla.

Ja nyt tämä rikkaampi puoliso ei näe sitä että toinen on tehnyt uhrauksia hänen onnensa ja tyytyväisyytensä eteen asuntovalinnassa joten voisi olla jossain vaiheessa hyvä tehdä myös jotain takaisin ja ehkä jakaa taloudellista taakkaa uudestaan. Varsinkin jos se rikkaampi osapuoli ei ole kovin halukas muuttamaan selkeästi halvempaan kämppään, kuten usein asian laita kyllä on. Olen huomannut että monet hyvätuloiset ovat aika haluttomia tinkimään omasta elintasostaan mutta muita kyllä kehotetaan elämään varojen mukaan.

Aika selvää aloittajan tapauksessa on, että vain umpirakastunut ihminen voi olla noin tyhmä. Ap tuskin olisi muuttanut jonkun kaverinsa kanssa kimppakämppään, jossa vuokra on 2200 €/kk. Tähän ilmiöönhän kaikki nk auervaara-tapauksetkin perustuvat. Rakastuneena tehdään typeryyksiä, joita jälkeenpäin kadutaan. 

Uhrautuminenkin on täysin vapaaehtoista. Tyhmää toki, mutta silti vapaaehtoista. Ap on sikäli onnekkaassa asemassa, että kyse on vuokra-asunnosta. Ettei mennyt pamauttamaan  yhteistä "puolen millin" asuntolainaa miehen kanssa. Nyt, kun aloittajan ruusunpunaiset lasit on tippunut silmiltä, on hänellä kolme vaihtoehtoa

1. muutetaan edullisempaan asuntoon

2. muutetaan erilleen eli kumpikin omaan asuntoonsa (mies voi jäädä nykyiseen, jos haluaa...8000 € nettotuloilla hän pystyy oikein hyvin maksamaan vuokran yksinkin ja silti jää 5800 €/kk elämiseen)

3. mies alkaa maksaa suuremman osan vuokrasta

Jos miehelle ei kelpaa näistä kuin vaihtoehto 2, sitten ap alkaa etsiä itselleen asuntoa, jossa hänen tuloillaan on kohtuullista asua. 

Lisään tähän vielä, että aloittajan pitäisi nyt miettiä, onko tuo mies todellakin  niin ihana, että ap:n kannattaa maksaa itsensä kipeäksi voidakseen olla juuri tämän miehen kanssa. Vai voisiko aloittajan elämä olla parempaa joko yksin tai jonkun toisen miehen kanssa? Mitä tässä miehessä on sellaista, mitä ap ei usko löytävänsä kenestäkään muusta miehestä? Sanotaan, että "lika barn leka bäst" ja usein tämä pitää paikkansa myös taloudellisessa mielessä. Löytyy se yhteinen sävel, millaista elintasoa yhdessä halutaan. Ei pienituloisella ole varaa ökyelämään, joten pienituloiselle sopii paremmin puoliso, jonka käsitys toivottavasta yhteisestä elintasosta on sama kuin pienituloisellakin.  Ihan sama, miten kustannukset jaetaan. 

Kerrataan nyt vielä. Aloittaja ei ole pienituloinen. Eikä hänen miehensä miljonääri.

Jos pariskunta päätyy tekemään kuten aloittaja haluaa, silloin nuo esittämäsi kysymykset voisi kysyä myös aloittajan mieheltä: Onko tuo nainen todellakin niin ihana, että miehen kannattaa maksaa itsensä kipeäksi voidakseen olla juuri tämän naisen kanssa. Vai voisiko aloittajan miehen elämä olla parempaa joko yksin tai jonkun toisen naisen kanssa? Mitä tässä naisessa on sellaista, mitä ap:n mies ei usko löytävänsä kenestäkään muusta naisesta?

Tässä ei ole pahemmin puhuttu siitä tosiasiasta, että sen varakkaamman osapuolen elintaso laskee väistämättä kun hän alkaa edes osittain elättää sitä pienempituloista.

Millä tavalla aloittajan miehen elintaso on laskenut aloittajan kanssa ollessa? Ei yhtään mitenkään. Päinvastoin. En ole missään vaiheessa sanonut, että aloittajan miehen pistäisi toimia toisin. Kysymys on siitä, kuinka pitkään aloittaja haluaa kustantaa miehensä haluamaa elintasoa ja miksi? Rakkaudesta? Itse olen varakkaasta suvusta ja hyvätuloinen. Silti olisi ihan kiva, jos joku haluaisi lahjoittaa mulle yli kymppitonnin vuodessa ja vieläpä verovapaasti. En sitä summaa tarvitse, mutta en pistäisi vastaankaan, jos joku niin haluaisi tehdä. Jostain syystä ap haluaa tehdä niin. Miksi? 

En väittänyt että miehen elintaso on laskenut. Kirjoitin tuohon ihan selvästi että näin kävisi JOS he tekevät kuten aloittaja haluaa.

Aloittajan motiiveja en tiedä, mutta ihan samalla tavalla hän kustantaa omaa elintasoaan kun asuu miehen kanssa siinä kalliissa asunnossa. Aloittaja on aikuinen ihminen, jonka ei ole pakko asua kalliissa asunnossa jos ei halua.

Omituista verrata että aloittaja lahjoittaisi rahaa siksi että hänen kumppaninsa asuu heidän puoliksi maksamassaan asunnossa. Sitten se olisi lahjoittamista jos aloittaja itse ei asuisi siellä.

Vierailija kirjoitti:

Siis missä vaiheessa on tultu tähän, että oman palkan pitäminen itsellään on itsekkäämpää ja ahneempaa kuin toisen ihmisen palkan vaatiminen itselleen? Jotenkin tämä tuntuu aivan absurdilta lähtökohdalta. Yksi haluaa vain pitää omansa ja toinen vaatii omansa lisäksi vielä sitä toisenkin omaa. Ja ensimmäinen on se kauhea pahis ja jälkimmäinen kaltoinkohdeltu uhri? Ei ymmärrä.

Itse en ymmärrä miten paljon täällä tuntuu olevan näitä jotka häpeilemättä vaativat toisen palkkaa itselleen. Itse en voisi kuvitella ikinä suostuvani tuohon, en vaikka olisin työtön ja vaikka miten kumppani tyrkyttäisi rahojaan. Voisi se olla ihan järkevääkin tuossa tilanteessa, mutta en vain pystyisi.

Suhde, missä on eri elintasot puolisoiden kesken kuulostaa enemmän hengailusuhteelta tai kaverisuhteelta, kuin oikealta parisuhteelta. Parisuhteenhan paras puoli on se, että voitot ja häviöt jaetaan, otetaan yhteisiksi iloiksi ja murheiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis missä vaiheessa on tultu tähän, että oman palkan pitäminen itsellään on itsekkäämpää ja ahneempaa kuin toisen ihmisen palkan vaatiminen itselleen? Jotenkin tämä tuntuu aivan absurdilta lähtökohdalta. Yksi haluaa vain pitää omansa ja toinen vaatii omansa lisäksi vielä sitä toisenkin omaa. Ja ensimmäinen on se kauhea pahis ja jälkimmäinen kaltoinkohdeltu uhri? Ei ymmärrä.

Itse en ymmärrä miten paljon täällä tuntuu olevan näitä jotka häpeilemättä vaativat toisen palkkaa itselleen. Itse en voisi kuvitella ikinä suostuvani tuohon, en vaikka olisin työtön ja vaikka miten kumppani tyrkyttäisi rahojaan. Voisi se olla ihan järkevääkin tuossa tilanteessa, mutta en vain pystyisi.

Miten ajattelit elättää itsesi ollessasi esim. pitkäaikaisen sairauden vuoksi työkyvytön? Yhteiskunnan tuilla? Että mieluummin meidän kaikkien lompakolla kuin oman puolison?