Oletteko menneet naimisiin "salaa" kahdestaan? Mitä sitten tapahtui?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ainoa lapseni ketkuttelisi itsensä minulta salaa avioon, sen jälkeen olisi entinen tytär. Ei siksi, että haluaisin sekaantua järjestelyihin vaan siksi etten voi sietää mitään selän takana vehkeilyjä tai muuta filunkia. Tytär tietää tämän hyvin.

Heh, eli tyttären kaikki omat asiat, jotka hän hoitaa sulle kertomatta, on selän takana vehkeilyä tai muuta filunkia :'D

Isot asiat. Voisin minäkin tehdä isoja asioita salaa, jotka vaikuttaisivat myös tyttäreni elämään, mutta en tee koska olen rehellinen. 

Millaisia nämä asiat mahtavat olla?

Ihanan kuuloisia tarinoita! Itsekin haluan salahäät, en halua sitä arvostelua ja hössötystä ennakkoon. Meidän vieraslista venyisi myös yli kolmenumeroiseksi, enkä pidä kovin ruuhkaisista juhlista.

Naimisiin haluan ihan rakkaudesta ja siitä varmuudesta jonka se tuo, onhan se romanttista vaikka pienesti menis. :)

Eipä tullut kenellekään etukäteen ilmoitettua, paitsi niille kahdelle kaverille, jotka olivat todistajina. Seuraavana päivänä ilmoitettiin puhelimitse vanhemmille.

Pakollinen juridinen juttuhan tuo oli, kun perheenlisäystä suunniteltiin. Isot hääjuhlat ovat vaivauttavia, vaikka olisin vieraana. Missään nimessä en suostuisi olemaan siinä kaiken hössötyksen keskipisteenä. Vaimo on luonteeltaan aika samanlainen.

Eivätkä nuo isot häät ole onnea taanneet kenellekään, pikemminkin päinvastoin. Tässä noin neljännesvuosisadan kestäneen oman avioliiton aikana on puolessa tusinassa isoissa häissä tullut vierailtua ja yksi pari noista on enää yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Jos ainoa lapseni ketkuttelisi itsensä minulta salaa avioon, sen jälkeen olisi entinen tytär. Ei siksi, että haluaisin sekaantua järjestelyihin vaan siksi etten voi sietää mitään selän takana vehkeilyjä tai muuta filunkia. Tytär tietää tämän hyvin.

Tulee mielee, että toisinaan on niin väärin, ettei lapsi voi valita vanhempiaan.

Jos joskus menen naimisiin, niin kyllä haluan juhlat järjestää sukulaisille. Niin harvoin niitä näkee kuitenkin. Salaa naimisiin meno on vähän kuin ei olisi ollenkaan naimisissa.

Kiitos hyvästä keskustelusta ja kokemuksistanne :)

Tarkennuksena siis vielä että meillä ei todellakaan ole tarkoitus salata itse avioliittoa, kerromme kyllä sitten vihkimisen jälkeen läheisillemme että menimme naimisiin. Äitini reaktiota pelkään koska hänellä on tapana olla vähän marttyyri ja ottaa asiat henkilökohtaisesti. Yritämme olla tässä tasapuolisia, emme siis kerro kenellekään etukäteen ettei jollekin tulisi "petetty" olo. 

Joillekin juhlat ovat tärkeämpiä kuin toisille, sen huomaa tästä keskustelusta eikä siinä ole mitään pahaa jos tykkää tai ei tykkää järjestää hääjuhlia. Mieluusti minäkin menisin häihin jos joku järjestää, mutta jos ei järjestä niin osaan kyllä olla onnellinen toisen puolesta vaikka en itse pääsisikään juhliin.

Meidät vihittiin ns.ruokatunnilla. Todistajina vanhempani joten mistään salahankkeesta ei ollut kyse. Vihkisormusta ei ollut eikä ole vielä 40 vuoden jälkeenkään.

Kun toimenpide paljastui nimenmuutokseni myötä yleinen oletus oli raskaus.

Ei ollut edes ajatuksen poikasta häitä järjestää. Vihkimisen muistamme lämmöllä siihen liittyneiden kommellusten ja olosuhteiden vuoksi.

Täällä lukemassa vanhoja ketjuja..

Itse menossa syksyllä salaa naimisiin. Salaa siksi, ettei kukaan ala järjestää mitään juhlallisuuksia. Ja toisaalta myös siksi ettei kellekään tule pahaa mieltä, etteivät tulleet kutsutuiksi. Tarkoitus kuitenkin avioitua useamman sadan kilometrin päässä kotikaupungista, ja vanhemmista.

Olen äärimmäisen kova jännittäjä, enkä halua pilata vähäisiäkin yöuniani stressaamalla kaiken onnistumisesta.

Hieman huolettaa omien vanhempieni reaktio, jäävät paitsi ainoa tyttärensä naimisiinmenosta. Mutta toisaalta, ikää minulla on jo 40+, eikä mikään prinsessapäivä edes kuulosta minulta. Jälkeenpäin viedään kuitenkin vanhemmat ja sisarukset ravintolaan syömään ja asiaa sillä tavoin pienesti juhlistamaan.

Mun vanhemmat meni salaa. Me lapset oltiin mukana, meillä oli uudet mekot ja juhlavaatteet, päästiin parturiin ja käytiin perhekuvassa kuvaamossa. Sitten mentiin kirkkoherranvirastoon. En muista, missä vaiheessa tajusin, mitä tapahtuu, olin vajaa 8-vuotias. Meille lapsillekaan ei kerrottu etukäteen. Sen jälkeen käytiin ravintolassa syömässä. Kotimatkalla tuttava näki meidät ja ihmetteli, miksi oltiin niin tälläytyneenä ja siitä se tieto alkoi sitten levitä. Varmaan joku oli asiasta pahoillaan, mutta pääasiassa kaikki vain onnittelivat tiedon saatuaan.