Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Sinä, joka et halua periaatteesta naimisiin. Mikä siinä naimisiin menossa oikein pelottaa?
Etkö todella rakasta kumppaniasi, jäätkö odottamaan mahdollista parempaa ehdokasta, vai missä mättää? Tuntuu, että hetken hedonismi vetoaa millenniaaleihin enemmän kuin avioliitto ja perhe, vaikka nuo ovat todella antoisia ja perisnteisiä instituutioita.
Mikä syynä?
Kommentit (395)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tarvitse avioliittosopimuksesta mitään. En tarvitse elättäjää, en leskeneläkettä, puolison nimeä tai muutakaan mitä avioliitto toisi. En myöskään usko sen olevan mikään turva yhdessä pysymiseen. Me pysytään yhdessä niin kauan kuin molemmat sitä haluaa, ei siihen tarvita virallisia sopimuksia.
Tai pysytte yhdessä niin kauan kuin molemmat olette hengissä ja terveitä. Entäs jos yksi aamu se kumppani onkin n saanut aivoverenvuodon ja jää vihannekseksi tai jopa onkin kuollut. Toki voi lähes samat oikeudet juridisesti hoitaa kunmppanilleen kuin avioliitossa, mutta se vaatii hieman enemmän vaivannäköä. Toki jokainen saa elää ihan miten itse lystää, mutta silti tiettyihin asioihin kannattaa varautua edeltäkäsin.
Tämä. Ei ole ihan tavatonta, että avoliiton toisen osapuolen kuollessa joutuu eloon jäänyt ulos kodistaan ilman mitään irtisanomisaikoja tai mitään, jos perilliset haluavat avolesken pihalle puolison omistamasta asunnosta.
Avioliitto on vähän kuin kaikki vakuutukset. Tuntuu ihan turhalta maksaa niitä silloin, kun mitään ei tapahdu. Mutta sitten kun sattuu, on onnellinen, että oli se vakuutus.
Siksi kannattaa omistaa oman osansa siitä asunnosta.
Eli sinua ei haittaa jos puolison perillinen muuttaa kanssasi asumaan kun kerran omistaa puolet?
Ei käynyt mielessä, että voi myös tehdä testamentin missä avopuoliso perii kaiken.
Ihan vaan tiedoksi, avopuolison perintövero on korkeampi kuin aviopuolison. Itse aikanaan pohdin, että mitä kaikkia papereita sitä nyt tarvitsisi tehdä, että tulevaisuuden tilanteet olisi puolison kanssa hallussa (testamentit, lähioimaiseksi nimeäminen ym.) ja totesin, että on todella paljon helpompaa vain mennä naimisiin ;). Viisi minuuttia maistraatissa, yksi paperi ja kaikki on hoidettu. (Mikään pakko ei ole järjestää mitään juhlia). Avopuolisolla ei muuten ole mitään oikeutta jäädä asumaan yhteiseen asuntoon toisen kuoleman jälkeen, jos muut omistajat vaativat muuttoa (vrt. lesken ikuinen oikeus asua asunnossaan.) Voi käydä niin, että on alettava järkätä muuttoa, vaikka oma elämäntilanne ei sitä oikein sallisi. Kannattaa kyllä oikeasti miettiä mitä tapahtuu, jos pahin mahdollinen tapahtuu. Sen jälkeen sitten tarvittavat paperit kuntoon (oli se sitten se testamentti tai avioliitto).
Tai sitten vielä helpompi ratkaisu: pidetään rakkaus ja rahat erillään. Minä muutin puolisoni omistamaan taloon ja hän yksin omistaa sen jatkossakin. Minulle on päivänselvää, että jos eroamme tai hän kuolee ennen minua, kaikki hänen omaisuutensa menee hänen lähiomaiselleen. Vastaavasti kaikki minun omaisuuteni menee minun lapselleni. Me emme kerrytä yhteistä omaisuutta vaan maksamme juoksevat menot puoliksi ja jäljelle jäävän rahan kumpikin laittaa ja käyttää kuten itse haluaa. Jos meille tulee ero tai puolisoni kuolee ennen minua, pääsen kyllä kuukaudessa-parissa vuokralle ja voin sen jälkeen pohtia pysyvämpää asumismuotoani.
Miksi sinulle on noin tärkeää, että muut ihmiset menisivät naimisiin? Eihän meidän valintamme vaikuta mitenkään sinun elämääsi.
Eli te ette koskaan osta mitään yhdessä? Onko kaikessa lappu (sohvan pohjassa, telkkarin takana ym.), että muistaa vielä kymmenen vuoden päästä, että kuka osti mitäkin. Anteeksi nyt vaan, mutta tuo ei todellakaan ole helpompi ratkaisu. Me ollaa naimisissa, joten kaikki on yhteistä, jos joskus tulee ero, niin kaikki menee puoliksi. Toki asiat täytyy edelleen jakaa, mutta vain rahallisen arvon mukaan. Ei tarvitse tapella kuka on ostanut mitäkin näinä 20 yhteisenä vuotena...
En ole tuo edellinen kirjoittaja, mutta vastaan silti. Asuntoon (koska tämä on vain minun) hellat, jääkaapit, pakastimet, tiskikoneet yms on minun ostamiani. Miehellä on omakin asunto, joka on ollut koko yhdessäasumisemme ajan vuokralla. Kun sieltä menee hella, jääkaappi tms asuntoon kuuluva rikki, hän ostaa sinne uuden. Astiat ja muut keittiövarusteet ovat minun, koska miestä ei ruuanlaitto kiinnosta ja hänelle on täysin sama, vaikka syötäisiin kertakäyttöastioista. Minä taas rakastan ruuanlaittoa ja olen halunnut itse valita astiastomme ja muut tarvikkeet, joita ruuanlaitossa käytän. Miehen omaisuutta taas on kaikki viihde-elektroniikka, kalastusvälineet yms. Samoin auto. Hän niitä pääasiassa käyttää eikä minulla ole edes ajokorttiakaan. Huonekalut sekä liinavaatteet ovat minun hankkimiani. Kummallakin on omat vaatteensa ja ne kyllä osaa tyhmempikin ihminen erottaa toisistaan. Työkaluista vain porakone on minun ostamani, mutta jos mieheni kuolisi ja hänen perillisensä haluaisivat porakoneenkin, senkus veisivät mennessään ja minä ostaisin uuden. En kyllä alkaisi nillittää yhdestä porakoneesta erotilanteessakaan.
Avioliitto ei muuttaisi tätä asiaa yhtään mitenkään, koska tietenkin tekisimme ensin avioehdon. Erossa kumpikin pitäisi edelleenkin oman omaisuutensa ja kuolemantapauksessa vainajan perilliset saisivat vainajan omaisuuden ja leski pitäisi edelleenkin oman omaisuutensa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tarvitse avioliittosopimuksesta mitään. En tarvitse elättäjää, en leskeneläkettä, puolison nimeä tai muutakaan mitä avioliitto toisi. En myöskään usko sen olevan mikään turva yhdessä pysymiseen. Me pysytään yhdessä niin kauan kuin molemmat sitä haluaa, ei siihen tarvita virallisia sopimuksia.
Tai pysytte yhdessä niin kauan kuin molemmat olette hengissä ja terveitä. Entäs jos yksi aamu se kumppani onkin n saanut aivoverenvuodon ja jää vihannekseksi tai jopa onkin kuollut. Toki voi lähes samat oikeudet juridisesti hoitaa kunmppanilleen kuin avioliitossa, mutta se vaatii hieman enemmän vaivannäköä. Toki jokainen saa elää ihan miten itse lystää, mutta silti tiettyihin asioihin kannattaa varautua edeltäkäsin.
Tämä. Ei ole ihan tavatonta, että avoliiton toisen osapuolen kuollessa joutuu eloon jäänyt ulos kodistaan ilman mitään irtisanomisaikoja tai mitään, jos perilliset haluavat avolesken pihalle puolison omistamasta asunnosta.
Avioliitto on vähän kuin kaikki vakuutukset. Tuntuu ihan turhalta maksaa niitä silloin, kun mitään ei tapahdu. Mutta sitten kun sattuu, on onnellinen, että oli se vakuutus.
Siksi kannattaa omistaa oman osansa siitä asunnosta.
Eli sinua ei haittaa jos puolison perillinen muuttaa kanssasi asumaan kun kerran omistaa puolet?
Ei käynyt mielessä, että voi myös tehdä testamentin missä avopuoliso perii kaiken.
Ihan vaan tiedoksi, avopuolison perintövero on korkeampi kuin aviopuolison. Itse aikanaan pohdin, että mitä kaikkia papereita sitä nyt tarvitsisi tehdä, että tulevaisuuden tilanteet olisi puolison kanssa hallussa (testamentit, lähioimaiseksi nimeäminen ym.) ja totesin, että on todella paljon helpompaa vain mennä naimisiin ;). Viisi minuuttia maistraatissa, yksi paperi ja kaikki on hoidettu. (Mikään pakko ei ole järjestää mitään juhlia). Avopuolisolla ei muuten ole mitään oikeutta jäädä asumaan yhteiseen asuntoon toisen kuoleman jälkeen, jos muut omistajat vaativat muuttoa (vrt. lesken ikuinen oikeus asua asunnossaan.) Voi käydä niin, että on alettava järkätä muuttoa, vaikka oma elämäntilanne ei sitä oikein sallisi. Kannattaa kyllä oikeasti miettiä mitä tapahtuu, jos pahin mahdollinen tapahtuu. Sen jälkeen sitten tarvittavat paperit kuntoon (oli se sitten se testamentti tai avioliitto).
Tai sitten vielä helpompi ratkaisu: pidetään rakkaus ja rahat erillään. Minä muutin puolisoni omistamaan taloon ja hän yksin omistaa sen jatkossakin. Minulle on päivänselvää, että jos eroamme tai hän kuolee ennen minua, kaikki hänen omaisuutensa menee hänen lähiomaiselleen. Vastaavasti kaikki minun omaisuuteni menee minun lapselleni. Me emme kerrytä yhteistä omaisuutta vaan maksamme juoksevat menot puoliksi ja jäljelle jäävän rahan kumpikin laittaa ja käyttää kuten itse haluaa. Jos meille tulee ero tai puolisoni kuolee ennen minua, pääsen kyllä kuukaudessa-parissa vuokralle ja voin sen jälkeen pohtia pysyvämpää asumismuotoani.
Miksi sinulle on noin tärkeää, että muut ihmiset menisivät naimisiin? Eihän meidän valintamme vaikuta mitenkään sinun elämääsi.
Kuulostaahan tuo järkevältä, mutta ajattelet, niin kuin ihmiset yleensä ajattelevat: he aikovat pysyä aina yhtä nuorina. Muut ehkä vanhenevat, mutta he itse eivät.
Kun puoliso kuolee ja olet 85-vuotias, et ehkä ihan yhtä helposti muuta siitä vuokra-asuntoon ja voi olla, että kodistasi lähteminen on järkyttävä tilanne, voit olla jo aika avutonkin siinä iässä. Muuta siinä nyt sitten ensin vuokralle ja sitten ajattele "pysyvämpää asumismuotoa." Tilanteesi on myös sellainen, että koti, jossa nyt asut, ei ole sinun kotisi. Se on nyt miehesi, ja hänen jälkeensä hänen lähiomaistensa omaisuutta. Et voi koskaan laittaa mitään ns. omaa asuntoon, joka ei ole sinun. Itse en haluaisi tuollaiseen tilanteeseen. Pienestäkin riidasta voisi puoliso sanoa, että painu mäelle. Tai hänen omaisensa. Sinun sijassasi pitäisin joka tapauksessa oman asuntoni. En laittaisi mitään sen varaan, että asun tässä nyt toisen reviirillä ja hän voi vaikka vaatia minulta vuokraa, jos hän niin päättää.
Ei ketään haittaa teidän tai kenenkään muittenkaan systeemit, ihan samahan se muille ihmisille on.
Enpä tiedä. Mun suvussa oli pariskunta joka eli 40 vuotta avoliitossa. Molemmilla lapset nuoruuden avioliitossa, joka lyhyempi kuin tämä avoliitto. Molemmilla oma talo, joista toista pitivät talviasuntona ja toista kesämökkinä. Kun puoliso kuoli, leskelle jäi oma talonsa jossa hän asuu. Vainajan lapsille jäi tämän talo, kuten oli tarkoituskin.
Tossa tapauksessahan jos olisivat olleet naimisissa sekä leski että lapset olisivat olleet kuolinpesän osakkaita. Kun eivät olleet naimisissa perintö meni suoremmin niille joille oli tarkoituskin.
Vierailija kirjoitti:
Itse en nyt raskaana ollessa halua mennä naimisiin, koska haluan voida nauttia alkoholia omissa häissäni. Kai sillä on minulle joku symbolinen merkitys, muut pitäköön outona, jos tahtovat. Totesin vaan, että "ihan perseestä, jossen voi ryypätä omissa polttareissa ja omat häätkin pitäisi olla limulinjalla, ei kiitos".
Ja muutenkin tuntuisi vähän kököltä mennä nyt monen vuoden seurustelun jälkeen yhtäkkiä naimisiin "vain" koska olen raskaana, olisihan sitä aiemminkin joutanut. Että joutaa tässä odottaakin. Sitä paitsi ne häät maksaa (no juu, minulle kelpaisi myös eeppiset pussikaljahäät nyyttärimeiningillä Hakaniemen rannassa spurguteemalla, mutta mies haluaa jotain fiininpää XD) ja emme ole mitään rikkaita, joten nyt pitää santsata siihen, että lapselle on kaikkea tarpeellista ja vaikka sitten tässä taloustilanteemme pikku hiljaa parantuessa säästää niihin häihin ja suunnitella ne rauhassa.
Mitään pakonomaista tarvetta naimisiinmenolle en edes koe, mutta kai tuota joutaisi nyt, kun kerran yhteistä jälkikasvuakin tulee niin ei kai tästä olla mihinkään eroamassakaan. Avioehdon kyllä haluan, mielestäni selkeämpää, että molemmilla on omat rahat ja omaisuus.
Minä menin raskaana naimisiin. Pidettiin ihan perinteinen hääjuhlakin. Mutta kun mietittiin naimisiin menoa (mies oli kosinut jo aiemmin), tultiin siihen tulokseen, että haluttiin ehdottomasti mennä naimisiin raskauden aikana jo, ennen kuin lapsi syntyy. Syyt:
1. Mikäli synnytyksessä tapahtuu jotain kamalaa, on alusta asti selvää kuka on lapsen isä ja isällä on oikeudet hoitaa lasta ja päättää äidin asioista.
2. Mikäli äiti tai isä kuolee (raskauden aikana) ennen naimisiin menoa , on kinkkisempää saada perintöasiat järjestymään lapselle järkevästi.
3. Oli mukavampi ajatus, että esikoisemme sai syntyä avioliittoon :) Tämä on toki ihan vaan näkemyskysymys eikä "järkisyy" itsessään.
Oletko miettinyt noita asioita? Voisitteko käydä maistraatissa menemässä naimisiin, mutta pitää hääjuhlan vasta myöhemmin..?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tarvitse avioliittosopimuksesta mitään. En tarvitse elättäjää, en leskeneläkettä, puolison nimeä tai muutakaan mitä avioliitto toisi. En myöskään usko sen olevan mikään turva yhdessä pysymiseen. Me pysytään yhdessä niin kauan kuin molemmat sitä haluaa, ei siihen tarvita virallisia sopimuksia.
Tai pysytte yhdessä niin kauan kuin molemmat olette hengissä ja terveitä. Entäs jos yksi aamu se kumppani onkin n saanut aivoverenvuodon ja jää vihannekseksi tai jopa onkin kuollut. Toki voi lähes samat oikeudet juridisesti hoitaa kunmppanilleen kuin avioliitossa, mutta se vaatii hieman enemmän vaivannäköä. Toki jokainen saa elää ihan miten itse lystää, mutta silti tiettyihin asioihin kannattaa varautua edeltäkäsin.
Tämä. Ei ole ihan tavatonta, että avoliiton toisen osapuolen kuollessa joutuu eloon jäänyt ulos kodistaan ilman mitään irtisanomisaikoja tai mitään, jos perilliset haluavat avolesken pihalle puolison omistamasta asunnosta.
Avioliitto on vähän kuin kaikki vakuutukset. Tuntuu ihan turhalta maksaa niitä silloin, kun mitään ei tapahdu. Mutta sitten kun sattuu, on onnellinen, että oli se vakuutus.
Siksi kannattaa omistaa oman osansa siitä asunnosta.
Eli sinua ei haittaa jos puolison perillinen muuttaa kanssasi asumaan kun kerran omistaa puolet?
Ei käynyt mielessä, että voi myös tehdä testamentin missä avopuoliso perii kaiken.
Ihan vaan tiedoksi, avopuolison perintövero on korkeampi kuin aviopuolison. Itse aikanaan pohdin, että mitä kaikkia papereita sitä nyt tarvitsisi tehdä, että tulevaisuuden tilanteet olisi puolison kanssa hallussa (testamentit, lähioimaiseksi nimeäminen ym.) ja totesin, että on todella paljon helpompaa vain mennä naimisiin ;). Viisi minuuttia maistraatissa, yksi paperi ja kaikki on hoidettu. (Mikään pakko ei ole järjestää mitään juhlia). Avopuolisolla ei muuten ole mitään oikeutta jäädä asumaan yhteiseen asuntoon toisen kuoleman jälkeen, jos muut omistajat vaativat muuttoa (vrt. lesken ikuinen oikeus asua asunnossaan.) Voi käydä niin, että on alettava järkätä muuttoa, vaikka oma elämäntilanne ei sitä oikein sallisi. Kannattaa kyllä oikeasti miettiä mitä tapahtuu, jos pahin mahdollinen tapahtuu. Sen jälkeen sitten tarvittavat paperit kuntoon (oli se sitten se testamentti tai avioliitto).
Tai sitten vielä helpompi ratkaisu: pidetään rakkaus ja rahat erillään. Minä muutin puolisoni omistamaan taloon ja hän yksin omistaa sen jatkossakin. Minulle on päivänselvää, että jos eroamme tai hän kuolee ennen minua, kaikki hänen omaisuutensa menee hänen lähiomaiselleen. Vastaavasti kaikki minun omaisuuteni menee minun lapselleni. Me emme kerrytä yhteistä omaisuutta vaan maksamme juoksevat menot puoliksi ja jäljelle jäävän rahan kumpikin laittaa ja käyttää kuten itse haluaa. Jos meille tulee ero tai puolisoni kuolee ennen minua, pääsen kyllä kuukaudessa-parissa vuokralle ja voin sen jälkeen pohtia pysyvämpää asumismuotoani.
Miksi sinulle on noin tärkeää, että muut ihmiset menisivät naimisiin? Eihän meidän valintamme vaikuta mitenkään sinun elämääsi.
Eli te ette koskaan osta mitään yhdessä? Onko kaikessa lappu (sohvan pohjassa, telkkarin takana ym.), että muistaa vielä kymmenen vuoden päästä, että kuka osti mitäkin. Anteeksi nyt vaan, mutta tuo ei todellakaan ole helpompi ratkaisu. Me ollaa naimisissa, joten kaikki on yhteistä, jos joskus tulee ero, niin kaikki menee puoliksi. Toki asiat täytyy edelleen jakaa, mutta vain rahallisen arvon mukaan. Ei tarvitse tapella kuka on ostanut mitäkin näinä 20 yhteisenä vuotena...
Ei taida kymmenen vuoden kuluttua olla sen television tai sohvan ostajalla enää merkitystä. Mutta kuten arvelinkin, niin toisin kuin ap väitti, hän (sinä) kuitenkin haluaisi ihmisten nimenomaan menevän naimisiin. Ei vain pohtivan ja sopivan asioita etukäteen. MOT.
Sinä itse sanoit, että eron/kuoleman sattuessa molemmat saa tasan oman omaisuutensa, joten kaikki on helppoa. Miten se on mahdollista, jos te ette tiedä mikä on kenenkin omaisuutta? Sun koko kommentin pointti oli, ettei ole mitään yhteistä, joten ei tarvitse olla pohdittu mitä niille yhteisille jutuille tehdään. Eli loppupeleissä te ette ole miettineet mitä tapahtuu omaisuudelle jakotilanteessa (paitsi toki sille talolle, joka on miehen). Kyllä mulle ainakin olisi iso juttu lähteä täysin tyhjin käsin jostain ja aloittaa täysin alusta (eli kyllä sillä on merkitystä kenen se 10 vuotta vanha sohva on, jos se toinen joutuu hankkimaan uuden sen tilalle. Varsinkin jos se sohva on aikanaan yhdessä ostettu). (Ja en ole ap)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse en nyt raskaana ollessa halua mennä naimisiin, koska haluan voida nauttia alkoholia omissa häissäni. Kai sillä on minulle joku symbolinen merkitys, muut pitäköön outona, jos tahtovat. Totesin vaan, että "ihan perseestä, jossen voi ryypätä omissa polttareissa ja omat häätkin pitäisi olla limulinjalla, ei kiitos".
Ja muutenkin tuntuisi vähän kököltä mennä nyt monen vuoden seurustelun jälkeen yhtäkkiä naimisiin "vain" koska olen raskaana, olisihan sitä aiemminkin joutanut. Että joutaa tässä odottaakin. Sitä paitsi ne häät maksaa (no juu, minulle kelpaisi myös eeppiset pussikaljahäät nyyttärimeiningillä Hakaniemen rannassa spurguteemalla, mutta mies haluaa jotain fiininpää XD) ja emme ole mitään rikkaita, joten nyt pitää santsata siihen, että lapselle on kaikkea tarpeellista ja vaikka sitten tässä taloustilanteemme pikku hiljaa parantuessa säästää niihin häihin ja suunnitella ne rauhassa.
Mitään pakonomaista tarvetta naimisiinmenolle en edes koe, mutta kai tuota joutaisi nyt, kun kerran yhteistä jälkikasvuakin tulee niin ei kai tästä olla mihinkään eroamassakaan. Avioehdon kyllä haluan, mielestäni selkeämpää, että molemmilla on omat rahat ja omaisuus.
Minä menin raskaana naimisiin. Pidettiin ihan perinteinen hääjuhlakin. Mutta kun mietittiin naimisiin menoa (mies oli kosinut jo aiemmin), tultiin siihen tulokseen, että haluttiin ehdottomasti mennä naimisiin raskauden aikana jo, ennen kuin lapsi syntyy. Syyt:
1. Mikäli synnytyksessä tapahtuu jotain kamalaa, on alusta asti selvää kuka on lapsen isä ja isällä on oikeudet hoitaa lasta ja päättää äidin asioista.
2. Mikäli äiti tai isä kuolee (raskauden aikana) ennen naimisiin menoa , on kinkkisempää saada perintöasiat järjestymään lapselle järkevästi.
3. Oli mukavampi ajatus, että esikoisemme sai syntyä avioliittoon :) Tämä on toki ihan vaan näkemyskysymys eikä "järkisyy" itsessään.
Oletko miettinyt noita asioita? Voisitteko käydä maistraatissa menemässä naimisiin, mutta pitää hääjuhlan vasta myöhemmin..?
Nykyäänhän isyyden voi tunnustaa jo ennen lapsen syntymää joten mainitsemasi ongelmat osin poistuneet. Ja isyyden myöhempää tunnustamista varten näytteen voi ottaa vainajastakin, jos isä kuolee raskauden niin varhaisessa vaiheessa ettei tunnustamista tehty. Jos äiti kuolee raskauden ollessa niin pitkälle että lapsi selviytyy, isyys on nykyään yleensä jo ehditty pariskuntien tapauksessa tunnustaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
> Etkö todella rakasta kumppaniasi
Kerropa meille, että mikä se rakkaus on?
Nuorena sitä ajattelee ruusuisesti ja luottaa toiseen ja kuvittelee, että avoliitossa on samanlaista kuin avioliitossa. Sitä kun ikää tulee niin muuttuu ajatukset, leskeneläke on turva aviopuolisolle kuoleman sattuessa ja mikäli avoliiton aikana ei ole huolehdittu testamenttiasiat kuntoon voi tulla ikävä yllätys toisen kumppanin sukulaisten puolelta. Siinä käy niin, että sukulaiset pitävät huolen, että avopuolisolla ei ole mitään asemaa ja oikeutta asua talossa ellei testamenttia ole. Avopareissa on aina toinen puolisko, joka ihan varmasti haluaa naimisiin mutta jää roikkumaan suhteeseen koska rakastaa ja välittää toisesta. Ikää kun tulee niin esim. monet naiset katuvat sitä, etteivät ole mene naimisiin. Ja ne epäilijät, jotka eivät uskalla mennä naimisiin niin tosirakkauden tullessa kohdalle huomaavat, että se tulee luonnollisesti kuvioon mukaan. Yhteiskunnallinen arvostus kasvaa, sukuun liittyminen luonnistuu ja varsinkin juridiset kuviot selkeytyy. On ihan erilaista olla naimisissa kuin avoliitossa. Työkaveri meni naimisiin kahta päivää ennen kuin täytti 50 vuotta ja sanoi, että se oli parasta hänen elämässään ja ihmetteli miksi ei tehnyt sitä nuorempana. Valitettavasti hän ehti olla naimisissa vain muutaman vuoden kun mies kuoli yllättäen. onni myös, että sai leskeneläkkeen ja turvan asua heidän yhteisessä kodissaan, jonka mies enimmäkseen maksanut. Mikäli olisi avoliitossa ollut miehen lapset olisivat hänet potkaisseet pihalle mutta nyt eivät sitä voineet tehdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tarvitse avioliittosopimuksesta mitään. En tarvitse elättäjää, en leskeneläkettä, puolison nimeä tai muutakaan mitä avioliitto toisi. En myöskään usko sen olevan mikään turva yhdessä pysymiseen. Me pysytään yhdessä niin kauan kuin molemmat sitä haluaa, ei siihen tarvita virallisia sopimuksia.
Tai pysytte yhdessä niin kauan kuin molemmat olette hengissä ja terveitä. Entäs jos yksi aamu se kumppani onkin n saanut aivoverenvuodon ja jää vihannekseksi tai jopa onkin kuollut. Toki voi lähes samat oikeudet juridisesti hoitaa kunmppanilleen kuin avioliitossa, mutta se vaatii hieman enemmän vaivannäköä. Toki jokainen saa elää ihan miten itse lystää, mutta silti tiettyihin asioihin kannattaa varautua edeltäkäsin.
Tämä. Ei ole ihan tavatonta, että avoliiton toisen osapuolen kuollessa joutuu eloon jäänyt ulos kodistaan ilman mitään irtisanomisaikoja tai mitään, jos perilliset haluavat avolesken pihalle puolison omistamasta asunnosta.
Avioliitto on vähän kuin kaikki vakuutukset. Tuntuu ihan turhalta maksaa niitä silloin, kun mitään ei tapahdu. Mutta sitten kun sattuu, on onnellinen, että oli se vakuutus.
Siksi kannattaa omistaa oman osansa siitä asunnosta.
Eli sinua ei haittaa jos puolison perillinen muuttaa kanssasi asumaan kun kerran omistaa puolet?
Ei käynyt mielessä, että voi myös tehdä testamentin missä avopuoliso perii kaiken.
Ihan vaan tiedoksi, avopuolison perintövero on korkeampi kuin aviopuolison. Itse aikanaan pohdin, että mitä kaikkia papereita sitä nyt tarvitsisi tehdä, että tulevaisuuden tilanteet olisi puolison kanssa hallussa (testamentit, lähioimaiseksi nimeäminen ym.) ja totesin, että on todella paljon helpompaa vain mennä naimisiin ;). Viisi minuuttia maistraatissa, yksi paperi ja kaikki on hoidettu. (Mikään pakko ei ole järjestää mitään juhlia). Avopuolisolla ei muuten ole mitään oikeutta jäädä asumaan yhteiseen asuntoon toisen kuoleman jälkeen, jos muut omistajat vaativat muuttoa (vrt. lesken ikuinen oikeus asua asunnossaan.) Voi käydä niin, että on alettava järkätä muuttoa, vaikka oma elämäntilanne ei sitä oikein sallisi. Kannattaa kyllä oikeasti miettiä mitä tapahtuu, jos pahin mahdollinen tapahtuu. Sen jälkeen sitten tarvittavat paperit kuntoon (oli se sitten se testamentti tai avioliitto).
Tai sitten vielä helpompi ratkaisu: pidetään rakkaus ja rahat erillään. Minä muutin puolisoni omistamaan taloon ja hän yksin omistaa sen jatkossakin. Minulle on päivänselvää, että jos eroamme tai hän kuolee ennen minua, kaikki hänen omaisuutensa menee hänen lähiomaiselleen. Vastaavasti kaikki minun omaisuuteni menee minun lapselleni. Me emme kerrytä yhteistä omaisuutta vaan maksamme juoksevat menot puoliksi ja jäljelle jäävän rahan kumpikin laittaa ja käyttää kuten itse haluaa. Jos meille tulee ero tai puolisoni kuolee ennen minua, pääsen kyllä kuukaudessa-parissa vuokralle ja voin sen jälkeen pohtia pysyvämpää asumismuotoani.
Miksi sinulle on noin tärkeää, että muut ihmiset menisivät naimisiin? Eihän meidän valintamme vaikuta mitenkään sinun elämääsi.
Eli te ette koskaan osta mitään yhdessä? Onko kaikessa lappu (sohvan pohjassa, telkkarin takana ym.), että muistaa vielä kymmenen vuoden päästä, että kuka osti mitäkin. Anteeksi nyt vaan, mutta tuo ei todellakaan ole helpompi ratkaisu. Me ollaa naimisissa, joten kaikki on yhteistä, jos joskus tulee ero, niin kaikki menee puoliksi. Toki asiat täytyy edelleen jakaa, mutta vain rahallisen arvon mukaan. Ei tarvitse tapella kuka on ostanut mitäkin näinä 20 yhteisenä vuotena...
Ei taida kymmenen vuoden kuluttua olla sen television tai sohvan ostajalla enää merkitystä. Mutta kuten arvelinkin, niin toisin kuin ap väitti, hän (sinä) kuitenkin haluaisi ihmisten nimenomaan menevän naimisiin. Ei vain pohtivan ja sopivan asioita etukäteen. MOT.
Sinä itse sanoit, että eron/kuoleman sattuessa molemmat saa tasan oman omaisuutensa, joten kaikki on helppoa. Miten se on mahdollista, jos te ette tiedä mikä on kenenkin omaisuutta? Sun koko kommentin pointti oli, ettei ole mitään yhteistä, joten ei tarvitse olla pohdittu mitä niille yhteisille jutuille tehdään. Eli loppupeleissä te ette ole miettineet mitä tapahtuu omaisuudelle jakotilanteessa (paitsi toki sille talolle, joka on miehen). Kyllä mulle ainakin olisi iso juttu lähteä täysin tyhjin käsin jostain ja aloittaa täysin alusta (eli kyllä sillä on merkitystä kenen se 10 vuotta vanha sohva on, jos se toinen joutuu hankkimaan uuden sen tilalle. Varsinkin jos se sohva on aikanaan yhdessä ostettu). (Ja en ole ap)
Olen eri ihminen, mutta luulen että tuossa ihmiset on tosi erilaisia, miten suhtautuvat irtaimiston. Joillekin kaikki kipot ja kupit ja sohvat on tosi tärkeitä, toisten on helpompi päästää niistä irti. Varallisuuskin vaikuttaa. Tuntuuko se sohvan hankinta kukkarossa vai ei. Ja toki se vainajan irtaimiston tunnearvo ja muu arvo. Liittyykö sohvaan perillisillä tunnemuistoja tai onko se joku kallis antiikkisohva. Useammin kyllä mummeleiden sohvat on perillisille kirpparille kuskattavia ongelmia....eli hyvä vaan useimmille, että kumppani pitää.
En halua elää edes parisuhteessa, miksi haluaisin naimisiin, eihän siinä' olisi mitään järkeä.
On minua kosittu kaksikin kertaa aikanaan, minua sellainen vain huvitti ja ahdisti.
En ole edes "tyttöystävänainen" saati "vaimoihminen". Olen oman tieni kulkija joka kammoaa kaikenlaisia kahleita, omistusasunnoista avioliittoon.
Lapsi minulla kyllä on, äitiys on ainoa kahle jonka kannan mielelläni, ei sen vuoksi onneksi naimisiin tarvitse mennä.
keski-ikäinen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhentunut käytäntö mistä ei oo mihinkään. Nykyään se eroaminenkin on niin helppoa et ei voi sanoa että "oottaa vaan parempaa". Avoliitossa elävillä on samat oikeudet kuin avioliitossakin ja seksiä voi harrastaa ilman sitä paperia.
Toiset haluaa ne prinsessahäät ja hupuloida tuhansia euroja, toiset menee maistraatissa.
Miulle riittää yhteinen elämä, asunto ja lapset (mitä tässä nyt on siunaantunut), sekä yhteiset tulevaisuuden suunnitelmat. Jos joskus iskee se mielenvikaisuus että haluaa naimisiin niin se tapahtuu maistraatissa ja tämän saman ihmisen kanssa.
Ketään ei se yksi paperi pakota rinnalle jäämään jos sen paremman jostain löytää.
Vierailija kirjoitti:
Ei oikeastaan mikään noista. En vain usko avioliittoihin enää nykyään. Olen todistanut kavereiden ja lähipiirin normaaleja ja rumaksi menneitä avioeroja. En usko avioliiton ikuiseen kestävyyteen, ja jos menisin naimisiin, minulle sen pitäisi olla ikuinen. En koe tarvetta avioitua, kun on ihan hyvä elää näin avoliitossakin. Jos ero joskus tuleekin, on se yksinkertaisempaa ilman erinäisiä hakemuksia.
Jos ei ole aikeita tehdä lapsia, järkisyyt avioliittoon menoon on aikalailla nollissa.
Tietoisuus siitä, että ihmistä tuskin on tarkoitettu olemaan loppuelämän kestävässä parisuhteessa, tekee avioliitosta täysin turhan nyky länsimaalaisille sarjamonogaamisille ihmisille. Testamentin voi tehdä ilman naimisissa oloa.
Helpompaa vaan seurustella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tarvitse avioliittosopimuksesta mitään. En tarvitse elättäjää, en leskeneläkettä, puolison nimeä tai muutakaan mitä avioliitto toisi. En myöskään usko sen olevan mikään turva yhdessä pysymiseen. Me pysytään yhdessä niin kauan kuin molemmat sitä haluaa, ei siihen tarvita virallisia sopimuksia.
Tai pysytte yhdessä niin kauan kuin molemmat olette hengissä ja terveitä. Entäs jos yksi aamu se kumppani onkin n saanut aivoverenvuodon ja jää vihannekseksi tai jopa onkin kuollut. Toki voi lähes samat oikeudet juridisesti hoitaa kunmppanilleen kuin avioliitossa, mutta se vaatii hieman enemmän vaivannäköä. Toki jokainen saa elää ihan miten itse lystää, mutta silti tiettyihin asioihin kannattaa varautua edeltäkäsin.
Tämä. Ei ole ihan tavatonta, että avoliiton toisen osapuolen kuollessa joutuu eloon jäänyt ulos kodistaan ilman mitään irtisanomisaikoja tai mitään, jos perilliset haluavat avolesken pihalle puolison omistamasta asunnosta.
Avioliitto on vähän kuin kaikki vakuutukset. Tuntuu ihan turhalta maksaa niitä silloin, kun mitään ei tapahdu. Mutta sitten kun sattuu, on onnellinen, että oli se vakuutus.
Siksi kannattaa omistaa oman osansa siitä asunnosta.
Eli sinua ei haittaa jos puolison perillinen muuttaa kanssasi asumaan kun kerran omistaa puolet?
Ei käynyt mielessä, että voi myös tehdä testamentin missä avopuoliso perii kaiken.
Ihan vaan tiedoksi, avopuolison perintövero on korkeampi kuin aviopuolison. Itse aikanaan pohdin, että mitä kaikkia papereita sitä nyt tarvitsisi tehdä, että tulevaisuuden tilanteet olisi puolison kanssa hallussa (testamentit, lähioimaiseksi nimeäminen ym.) ja totesin, että on todella paljon helpompaa vain mennä naimisiin ;). Viisi minuuttia maistraatissa, yksi paperi ja kaikki on hoidettu. (Mikään pakko ei ole järjestää mitään juhlia). Avopuolisolla ei muuten ole mitään oikeutta jäädä asumaan yhteiseen asuntoon toisen kuoleman jälkeen, jos muut omistajat vaativat muuttoa (vrt. lesken ikuinen oikeus asua asunnossaan.) Voi käydä niin, että on alettava järkätä muuttoa, vaikka oma elämäntilanne ei sitä oikein sallisi. Kannattaa kyllä oikeasti miettiä mitä tapahtuu, jos pahin mahdollinen tapahtuu. Sen jälkeen sitten tarvittavat paperit kuntoon (oli se sitten se testamentti tai avioliitto).
Tai sitten vielä helpompi ratkaisu: pidetään rakkaus ja rahat erillään. Minä muutin puolisoni omistamaan taloon ja hän yksin omistaa sen jatkossakin. Minulle on päivänselvää, että jos eroamme tai hän kuolee ennen minua, kaikki hänen omaisuutensa menee hänen lähiomaiselleen. Vastaavasti kaikki minun omaisuuteni menee minun lapselleni. Me emme kerrytä yhteistä omaisuutta vaan maksamme juoksevat menot puoliksi ja jäljelle jäävän rahan kumpikin laittaa ja käyttää kuten itse haluaa. Jos meille tulee ero tai puolisoni kuolee ennen minua, pääsen kyllä kuukaudessa-parissa vuokralle ja voin sen jälkeen pohtia pysyvämpää asumismuotoani.
Miksi sinulle on noin tärkeää, että muut ihmiset menisivät naimisiin? Eihän meidän valintamme vaikuta mitenkään sinun elämääsi.
Eli te ette koskaan osta mitään yhdessä? Onko kaikessa lappu (sohvan pohjassa, telkkarin takana ym.), että muistaa vielä kymmenen vuoden päästä, että kuka osti mitäkin. Anteeksi nyt vaan, mutta tuo ei todellakaan ole helpompi ratkaisu. Me ollaa naimisissa, joten kaikki on yhteistä, jos joskus tulee ero, niin kaikki menee puoliksi. Toki asiat täytyy edelleen jakaa, mutta vain rahallisen arvon mukaan. Ei tarvitse tapella kuka on ostanut mitäkin näinä 20 yhteisenä vuotena...
Ei taida kymmenen vuoden kuluttua olla sen television tai sohvan ostajalla enää merkitystä. Mutta kuten arvelinkin, niin toisin kuin ap väitti, hän (sinä) kuitenkin haluaisi ihmisten nimenomaan menevän naimisiin. Ei vain pohtivan ja sopivan asioita etukäteen. MOT.
Sinä itse sanoit, että eron/kuoleman sattuessa molemmat saa tasan oman omaisuutensa, joten kaikki on helppoa. Miten se on mahdollista, jos te ette tiedä mikä on kenenkin omaisuutta? Sun koko kommentin pointti oli, ettei ole mitään yhteistä, joten ei tarvitse olla pohdittu mitä niille yhteisille jutuille tehdään. Eli loppupeleissä te ette ole miettineet mitä tapahtuu omaisuudelle jakotilanteessa (paitsi toki sille talolle, joka on miehen). Kyllä mulle ainakin olisi iso juttu lähteä täysin tyhjin käsin jostain ja aloittaa täysin alusta (eli kyllä sillä on merkitystä kenen se 10 vuotta vanha sohva on, jos se toinen joutuu hankkimaan uuden sen tilalle. Varsinkin jos se sohva on aikanaan yhdessä ostettu). (Ja en ole ap)
Kommentoin tähänkin, vaikka kommenttisi ei ollutkaan mulle tarkoitettu. Mä en ole ollenkaan vakuuttunut, että erotilanteessa edes haluaisin pitää mitään sellaista, mikä muistuttaisi yhteisestä elämästä. Vaikka nykyisellään huonekalut ovatkin minun hankkimiani, ne on hankittu kuitenkin myös miehen toiveet huomioiden. Eivät ole 100%:sti sellaisia, kuin olisin itse halunnut vaan kompromissiratkaisuja. Jos mies haluaisi viedä ne mennessään, saisi viedäkin. Ja mä saisin sisustaa kotini kokonaan uudelleen ja prikulleen oman makuni mukaisesti.
Ei läheskään kaikki eroavat ole persaukisia. Voi olla ihan mukavaakin aloittaa uusi elämä sisustamalla koko koti täysin uusiksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tarvitse avioliittosopimuksesta mitään. En tarvitse elättäjää, en leskeneläkettä, puolison nimeä tai muutakaan mitä avioliitto toisi. En myöskään usko sen olevan mikään turva yhdessä pysymiseen. Me pysytään yhdessä niin kauan kuin molemmat sitä haluaa, ei siihen tarvita virallisia sopimuksia.
Tai pysytte yhdessä niin kauan kuin molemmat olette hengissä ja terveitä. Entäs jos yksi aamu se kumppani onkin n saanut aivoverenvuodon ja jää vihannekseksi tai jopa onkin kuollut. Toki voi lähes samat oikeudet juridisesti hoitaa kunmppanilleen kuin avioliitossa, mutta se vaatii hieman enemmän vaivannäköä. Toki jokainen saa elää ihan miten itse lystää, mutta silti tiettyihin asioihin kannattaa varautua edeltäkäsin.
Tämä. Ei ole ihan tavatonta, että avoliiton toisen osapuolen kuollessa joutuu eloon jäänyt ulos kodistaan ilman mitään irtisanomisaikoja tai mitään, jos perilliset haluavat avolesken pihalle puolison omistamasta asunnosta.
Avioliitto on vähän kuin kaikki vakuutukset. Tuntuu ihan turhalta maksaa niitä silloin, kun mitään ei tapahdu. Mutta sitten kun sattuu, on onnellinen, että oli se vakuutus.
Siksi kannattaa omistaa oman osansa siitä asunnosta.
Eli sinua ei haittaa jos puolison perillinen muuttaa kanssasi asumaan kun kerran omistaa puolet?
Ei käynyt mielessä, että voi myös tehdä testamentin missä avopuoliso perii kaiken.
Ihan vaan tiedoksi, avopuolison perintövero on korkeampi kuin aviopuolison. Itse aikanaan pohdin, että mitä kaikkia papereita sitä nyt tarvitsisi tehdä, että tulevaisuuden tilanteet olisi puolison kanssa hallussa (testamentit, lähioimaiseksi nimeäminen ym.) ja totesin, että on todella paljon helpompaa vain mennä naimisiin ;). Viisi minuuttia maistraatissa, yksi paperi ja kaikki on hoidettu. (Mikään pakko ei ole järjestää mitään juhlia). Avopuolisolla ei muuten ole mitään oikeutta jäädä asumaan yhteiseen asuntoon toisen kuoleman jälkeen, jos muut omistajat vaativat muuttoa (vrt. lesken ikuinen oikeus asua asunnossaan.) Voi käydä niin, että on alettava järkätä muuttoa, vaikka oma elämäntilanne ei sitä oikein sallisi. Kannattaa kyllä oikeasti miettiä mitä tapahtuu, jos pahin mahdollinen tapahtuu. Sen jälkeen sitten tarvittavat paperit kuntoon (oli se sitten se testamentti tai avioliitto).
Tai sitten vielä helpompi ratkaisu: pidetään rakkaus ja rahat erillään. Minä muutin puolisoni omistamaan taloon ja hän yksin omistaa sen jatkossakin. Minulle on päivänselvää, että jos eroamme tai hän kuolee ennen minua, kaikki hänen omaisuutensa menee hänen lähiomaiselleen. Vastaavasti kaikki minun omaisuuteni menee minun lapselleni. Me emme kerrytä yhteistä omaisuutta vaan maksamme juoksevat menot puoliksi ja jäljelle jäävän rahan kumpikin laittaa ja käyttää kuten itse haluaa. Jos meille tulee ero tai puolisoni kuolee ennen minua, pääsen kyllä kuukaudessa-parissa vuokralle ja voin sen jälkeen pohtia pysyvämpää asumismuotoani.
Miksi sinulle on noin tärkeää, että muut ihmiset menisivät naimisiin? Eihän meidän valintamme vaikuta mitenkään sinun elämääsi.
Kuulostaahan tuo järkevältä, mutta ajattelet, niin kuin ihmiset yleensä ajattelevat: he aikovat pysyä aina yhtä nuorina. Muut ehkä vanhenevat, mutta he itse eivät.
Kun puoliso kuolee ja olet 85-vuotias, et ehkä ihan yhtä helposti muuta siitä vuokra-asuntoon ja voi olla, että kodistasi lähteminen on järkyttävä tilanne, voit olla jo aika avutonkin siinä iässä. Muuta siinä nyt sitten ensin vuokralle ja sitten ajattele "pysyvämpää asumismuotoa." Tilanteesi on myös sellainen, että koti, jossa nyt asut, ei ole sinun kotisi. Se on nyt miehesi, ja hänen jälkeensä hänen lähiomaistensa omaisuutta. Et voi koskaan laittaa mitään ns. omaa asuntoon, joka ei ole sinun. Itse en haluaisi tuollaiseen tilanteeseen. Pienestäkin riidasta voisi puoliso sanoa, että painu mäelle. Tai hänen omaisensa. Sinun sijassasi pitäisin joka tapauksessa oman asuntoni. En laittaisi mitään sen varaan, että asun tässä nyt toisen reviirillä ja hän voi vaikka vaatia minulta vuokraa, jos hän niin päättää.
Ei ketään haittaa teidän tai kenenkään muittenkaan systeemit, ihan samahan se muille ihmisille on.
Meistä kumpikaan ei 85-vuotiaana asu yli 300 m2 ok-talossa joka on kolmessa kerroksessa, joten älä ole huolissasi :-D
Tiedän tapauksen, jossa mies kuoli nelikymppisenä ja miehen omistamaan asuntoon muuttanut avokki joutui pikana pihalle kodistaan, kun sukulaiset alkoivat vaatia omaisuutteen.
So? Juurihan minä kirjoitin, että löydän kyllä hyvin nopeasti vuokra-asunnon. En edes haluaisi jäädä yksin asumaan isoon vanhaan ok-taloon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Avioliitto on pohjimmiltaan juridinen sopimus. Kaikki se uskonnollinen ja traditionaalinen höttö siinä ympärillä on vain ylimääräistä somistetta. Minulla on tapana allekirjoittaa vain sellaisia sopimuksia, joista on minulle hyötyä. Avioliitosta ei ole hyötyä. Ei siihen sen kummempia liity. Järkipäätös.
Juuri näin !
Kaikenlaisia temppuja millä akan on mahdollista päästä kiristämään & rahastamaan, kuten avioliitto, tulee välttää viimeiseen asti. Oikea rakkaus mitataan sillä pysyykö rinnalla ILMAN tuollaisia rahastus automaatteja ja sillä että kuinka vähän vinkuu tuollaisten perään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tarvitse avioliittosopimuksesta mitään. En tarvitse elättäjää, en leskeneläkettä, puolison nimeä tai muutakaan mitä avioliitto toisi. En myöskään usko sen olevan mikään turva yhdessä pysymiseen. Me pysytään yhdessä niin kauan kuin molemmat sitä haluaa, ei siihen tarvita virallisia sopimuksia.
Tai pysytte yhdessä niin kauan kuin molemmat olette hengissä ja terveitä. Entäs jos yksi aamu se kumppani onkin n saanut aivoverenvuodon ja jää vihannekseksi tai jopa onkin kuollut. Toki voi lähes samat oikeudet juridisesti hoitaa kunmppanilleen kuin avioliitossa, mutta se vaatii hieman enemmän vaivannäköä. Toki jokainen saa elää ihan miten itse lystää, mutta silti tiettyihin asioihin kannattaa varautua edeltäkäsin.
Tämä. Ei ole ihan tavatonta, että avoliiton toisen osapuolen kuollessa joutuu eloon jäänyt ulos kodistaan ilman mitään irtisanomisaikoja tai mitään, jos perilliset haluavat avolesken pihalle puolison omistamasta asunnosta.
Avioliitto on vähän kuin kaikki vakuutukset. Tuntuu ihan turhalta maksaa niitä silloin, kun mitään ei tapahdu. Mutta sitten kun sattuu, on onnellinen, että oli se vakuutus.
Siksi kannattaa omistaa oman osansa siitä asunnosta.
Eli sinua ei haittaa jos puolison perillinen muuttaa kanssasi asumaan kun kerran omistaa puolet?
Ei käynyt mielessä, että voi myös tehdä testamentin missä avopuoliso perii kaiken.
Ihan vaan tiedoksi, avopuolison perintövero on korkeampi kuin aviopuolison. Itse aikanaan pohdin, että mitä kaikkia papereita sitä nyt tarvitsisi tehdä, että tulevaisuuden tilanteet olisi puolison kanssa hallussa (testamentit, lähioimaiseksi nimeäminen ym.) ja totesin, että on todella paljon helpompaa vain mennä naimisiin ;). Viisi minuuttia maistraatissa, yksi paperi ja kaikki on hoidettu. (Mikään pakko ei ole järjestää mitään juhlia). Avopuolisolla ei muuten ole mitään oikeutta jäädä asumaan yhteiseen asuntoon toisen kuoleman jälkeen, jos muut omistajat vaativat muuttoa (vrt. lesken ikuinen oikeus asua asunnossaan.) Voi käydä niin, että on alettava järkätä muuttoa, vaikka oma elämäntilanne ei sitä oikein sallisi. Kannattaa kyllä oikeasti miettiä mitä tapahtuu, jos pahin mahdollinen tapahtuu. Sen jälkeen sitten tarvittavat paperit kuntoon (oli se sitten se testamentti tai avioliitto).
Tai sitten vielä helpompi ratkaisu: pidetään rakkaus ja rahat erillään. Minä muutin puolisoni omistamaan taloon ja hän yksin omistaa sen jatkossakin. Minulle on päivänselvää, että jos eroamme tai hän kuolee ennen minua, kaikki hänen omaisuutensa menee hänen lähiomaiselleen. Vastaavasti kaikki minun omaisuuteni menee minun lapselleni. Me emme kerrytä yhteistä omaisuutta vaan maksamme juoksevat menot puoliksi ja jäljelle jäävän rahan kumpikin laittaa ja käyttää kuten itse haluaa. Jos meille tulee ero tai puolisoni kuolee ennen minua, pääsen kyllä kuukaudessa-parissa vuokralle ja voin sen jälkeen pohtia pysyvämpää asumismuotoani.
Miksi sinulle on noin tärkeää, että muut ihmiset menisivät naimisiin? Eihän meidän valintamme vaikuta mitenkään sinun elämääsi.
Eli te ette koskaan osta mitään yhdessä? Onko kaikessa lappu (sohvan pohjassa, telkkarin takana ym.), että muistaa vielä kymmenen vuoden päästä, että kuka osti mitäkin. Anteeksi nyt vaan, mutta tuo ei todellakaan ole helpompi ratkaisu. Me ollaa naimisissa, joten kaikki on yhteistä, jos joskus tulee ero, niin kaikki menee puoliksi. Toki asiat täytyy edelleen jakaa, mutta vain rahallisen arvon mukaan. Ei tarvitse tapella kuka on ostanut mitäkin näinä 20 yhteisenä vuotena...
Ei taida kymmenen vuoden kuluttua olla sen television tai sohvan ostajalla enää merkitystä. Mutta kuten arvelinkin, niin toisin kuin ap väitti, hän (sinä) kuitenkin haluaisi ihmisten nimenomaan menevän naimisiin. Ei vain pohtivan ja sopivan asioita etukäteen. MOT.
Sinä itse sanoit, että eron/kuoleman sattuessa molemmat saa tasan oman omaisuutensa, joten kaikki on helppoa. Miten se on mahdollista, jos te ette tiedä mikä on kenenkin omaisuutta? Sun koko kommentin pointti oli, ettei ole mitään yhteistä, joten ei tarvitse olla pohdittu mitä niille yhteisille jutuille tehdään. Eli loppupeleissä te ette ole miettineet mitä tapahtuu omaisuudelle jakotilanteessa (paitsi toki sille talolle, joka on miehen). Kyllä mulle ainakin olisi iso juttu lähteä täysin tyhjin käsin jostain ja aloittaa täysin alusta (eli kyllä sillä on merkitystä kenen se 10 vuotta vanha sohva on, jos se toinen joutuu hankkimaan uuden sen tilalle. Varsinkin jos se sohva on aikanaan yhdessä ostettu). (Ja en ole ap)
Kommentoin tähänkin, vaikka kommenttisi ei ollutkaan mulle tarkoitettu. Mä en ole ollenkaan vakuuttunut, että erotilanteessa edes haluaisin pitää mitään sellaista, mikä muistuttaisi yhteisestä elämästä. Vaikka nykyisellään huonekalut ovatkin minun hankkimiani, ne on hankittu kuitenkin myös miehen toiveet huomioiden. Eivät ole 100%:sti sellaisia, kuin olisin itse halunnut vaan kompromissiratkaisuja. Jos mies haluaisi viedä ne mennessään, saisi viedäkin. Ja mä saisin sisustaa kotini kokonaan uudelleen ja prikulleen oman makuni mukaisesti.
Ei läheskään kaikki eroavat ole persaukisia. Voi olla ihan mukavaakin aloittaa uusi elämä sisustamalla koko koti täysin uusiksi.
Itse pidän mieluummin osakesalkkuni kuin sisustan koko kodin uudestaan vain siksi, että mies halusi kaikki huonekalut, joiden ostamiseen olen kuitenkin osallistunut, mutta kaikki tyylillään. Nuo kommentit nyt vain liittyivät siihen kommenttiin, ettei mitään yhteistä ole hankittu. Se ei kyllä pitkässä suhteessa pidä paikkaansa tai sitten tosiaan jokaiseen huonekaluun on liimattu omistajasta kertova lappu (eikä tässä mitään väärää ole, jos pariskunta on näin päättänyt tehdä).
Ei siinä mikään pelota, mutta naimisiinmeno ei tunnu erityisen tarpeelliselta. Ollaan ihan sitouduttu toisiimme muutenkin ilman mitään virallisia sopimuksia. Leskeneläkkeen vuoksi sitä ehkä voisi mennä jossain vaiheessa naimisiin...
Useampikin täällä on todennut ettei tarvitse leskeneläkettä. Kyllä kai minäkin ilman sitä joten kuten hengissä kitkuttelisin, mutta nyt, leskeneläkettä saadessani elän täysin ilman rahahuolia. Oma työeläkkeeni on luokkaa 1700 €/kk, leskeneläkettä saan sen verran että eläke nousee jonnekin 3300 €:n tienoille. (En edes tarkkaan tiedä, paljonko tililleni kuukausittain kilahtaa, koska minä en kerta kaikkiaan joudu ajattelemaan raha-asioita koskaan - rahaa on aina riittävästi).
Miehelläni ja minulla oli samantasoinen korkeakoulututkinto, mutta kuten tiedämme, naisen euro on 80 senttiä. Ja lastenhoidon takia olin joitakin vuosia kotiäitinä, eikä siihen aikaan (70-luvulla) ollut mitään kotihoidon tukia eikä kotiäitivuosina myöskään eläke karttunut - siitä syystä minun eläkkeeni on niin paljon pienempi kuin miehen. Mutta nyt: velaton asunto, velaton auto - ei huolen häivää raha-asioista, kiitos leskeneläkkeen!
Avioliitto on juridinen sopimus, omalla kohdallani se vaan sotkisi asioita. En halua edes asua yhdessä, niin miksi ihmeessä avioitua? Jos kummallakin on lapsia edellisistä suhteista, niin pelkästään järkevää pitää omaisuudet erillään. Ajatuskin uusperheestä saman katon alla puistattaa. En tarvitse leskeneläkettä, yhteistä sukunimeä, minkäänlaisia hääjuhlaa. Avioitumiseen ei tarvita välttämättä rahaa, avioehdon tekeminen sen sijaan maksaa. Itsenäisyys (sekä taloudellinen että henkinen) on avioliittoa tärkeämpää. Aika näyttää muuttuuko mieli tässä asiassa, veikkaan että ei.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tarvitse avioliittosopimuksesta mitään. En tarvitse elättäjää, en leskeneläkettä, puolison nimeä tai muutakaan mitä avioliitto toisi. En myöskään usko sen olevan mikään turva yhdessä pysymiseen. Me pysytään yhdessä niin kauan kuin molemmat sitä haluaa, ei siihen tarvita virallisia sopimuksia.
Tai pysytte yhdessä niin kauan kuin molemmat olette hengissä ja terveitä. Entäs jos yksi aamu se kumppani onkin n saanut aivoverenvuodon ja jää vihannekseksi tai jopa onkin kuollut. Toki voi lähes samat oikeudet juridisesti hoitaa kunmppanilleen kuin avioliitossa, mutta se vaatii hieman enemmän vaivannäköä. Toki jokainen saa elää ihan miten itse lystää, mutta silti tiettyihin asioihin kannattaa varautua edeltäkäsin.
Tämä. Ei ole ihan tavatonta, että avoliiton toisen osapuolen kuollessa joutuu eloon jäänyt ulos kodistaan ilman mitään irtisanomisaikoja tai mitään, jos perilliset haluavat avolesken pihalle puolison omistamasta asunnosta.
Avioliitto on vähän kuin kaikki vakuutukset. Tuntuu ihan turhalta maksaa niitä silloin, kun mitään ei tapahdu. Mutta sitten kun sattuu, on onnellinen, että oli se vakuutus.
Siksi kannattaa omistaa oman osansa siitä asunnosta.
Eli sinua ei haittaa jos puolison perillinen muuttaa kanssasi asumaan kun kerran omistaa puolet?
Ei käynyt mielessä, että voi myös tehdä testamentin missä avopuoliso perii kaiken.
Ihan vaan tiedoksi, avopuolison perintövero on korkeampi kuin aviopuolison. Itse aikanaan pohdin, että mitä kaikkia papereita sitä nyt tarvitsisi tehdä, että tulevaisuuden tilanteet olisi puolison kanssa hallussa (testamentit, lähioimaiseksi nimeäminen ym.) ja totesin, että on todella paljon helpompaa vain mennä naimisiin ;). Viisi minuuttia maistraatissa, yksi paperi ja kaikki on hoidettu. (Mikään pakko ei ole järjestää mitään juhlia). Avopuolisolla ei muuten ole mitään oikeutta jäädä asumaan yhteiseen asuntoon toisen kuoleman jälkeen, jos muut omistajat vaativat muuttoa (vrt. lesken ikuinen oikeus asua asunnossaan.) Voi käydä niin, että on alettava järkätä muuttoa, vaikka oma elämäntilanne ei sitä oikein sallisi. Kannattaa kyllä oikeasti miettiä mitä tapahtuu, jos pahin mahdollinen tapahtuu. Sen jälkeen sitten tarvittavat paperit kuntoon (oli se sitten se testamentti tai avioliitto).
Tai sitten vielä helpompi ratkaisu: pidetään rakkaus ja rahat erillään. Minä muutin puolisoni omistamaan taloon ja hän yksin omistaa sen jatkossakin. Minulle on päivänselvää, että jos eroamme tai hän kuolee ennen minua, kaikki hänen omaisuutensa menee hänen lähiomaiselleen. Vastaavasti kaikki minun omaisuuteni menee minun lapselleni. Me emme kerrytä yhteistä omaisuutta vaan maksamme juoksevat menot puoliksi ja jäljelle jäävän rahan kumpikin laittaa ja käyttää kuten itse haluaa. Jos meille tulee ero tai puolisoni kuolee ennen minua, pääsen kyllä kuukaudessa-parissa vuokralle ja voin sen jälkeen pohtia pysyvämpää asumismuotoani.
Miksi sinulle on noin tärkeää, että muut ihmiset menisivät naimisiin? Eihän meidän valintamme vaikuta mitenkään sinun elämääsi.
Eli te ette koskaan osta mitään yhdessä? Onko kaikessa lappu (sohvan pohjassa, telkkarin takana ym.), että muistaa vielä kymmenen vuoden päästä, että kuka osti mitäkin. Anteeksi nyt vaan, mutta tuo ei todellakaan ole helpompi ratkaisu. Me ollaa naimisissa, joten kaikki on yhteistä, jos joskus tulee ero, niin kaikki menee puoliksi. Toki asiat täytyy edelleen jakaa, mutta vain rahallisen arvon mukaan. Ei tarvitse tapella kuka on ostanut mitäkin näinä 20 yhteisenä vuotena...
Ei taida kymmenen vuoden kuluttua olla sen television tai sohvan ostajalla enää merkitystä. Mutta kuten arvelinkin, niin toisin kuin ap väitti, hän (sinä) kuitenkin haluaisi ihmisten nimenomaan menevän naimisiin. Ei vain pohtivan ja sopivan asioita etukäteen. MOT.
Sinä itse sanoit, että eron/kuoleman sattuessa molemmat saa tasan oman omaisuutensa, joten kaikki on helppoa. Miten se on mahdollista, jos te ette tiedä mikä on kenenkin omaisuutta? Sun koko kommentin pointti oli, ettei ole mitään yhteistä, joten ei tarvitse olla pohdittu mitä niille yhteisille jutuille tehdään. Eli loppupeleissä te ette ole miettineet mitä tapahtuu omaisuudelle jakotilanteessa (paitsi toki sille talolle, joka on miehen). Kyllä mulle ainakin olisi iso juttu lähteä täysin tyhjin käsin jostain ja aloittaa täysin alusta (eli kyllä sillä on merkitystä kenen se 10 vuotta vanha sohva on, jos se toinen joutuu hankkimaan uuden sen tilalle. Varsinkin jos se sohva on aikanaan yhdessä ostettu). (Ja en ole ap)
Rauhoitu. Lupaan sinulle, että jos ostan yhteiseen talouteemme jonkin niin arvokkaan tavaran, että haluan varmasti säilyttää omistusoikeuteni siihen, niin säilytän siitä kyllä paperit. Ok? Minä kun en nyt vaan satu olemaan kiintynyt materiaan. Laitan rahaa säästöön ja lopulla matkustan ja ostan elämyksiä ja kokemuksia. Olen kertaalleen menettänyt lähes kaiken muun paitsi katon pääni päältä ja siksi minua ei ihan oikeasti liikuta jonkun sohvan kohtalo.
Alue: Aihe vapaa
Älä ole niin varma.