Sinä, joka et halua periaatteesta naimisiin. Mikä siinä naimisiin menossa oikein pelottaa?

Vierailija kirjoitti:

Tänä vuonna erosi kaksi ystävääni: toinen naimisissa, toinen avoliitossa. Lopputulema sama, ainoa ero, että naimisissa olleelle ero maksoi puoli miljoonaa, toiselle ei penniäkään. Molemmissa tapauksissa ero tapahtui suhteen toisen osapuolen aloitteesta.

Ei ole vaikeaa arvata kumpaa mun ystävää harmitti enemmän.

Hetkinen... Sinun ystäväsi ovat siis miljonäärejä, jotka ovat olleet parisuhteessa persaukisten ja työttömien ihmisten kanssa. Miljonäärillä ei ollut avioehtoa, joten ex-puoliso sai omaisuudesta osituksessa puolet. Toinen miljonääri oli avoliitossa, joten ex-avopuoliso lähti liitosta tyhjin käsin, koska hän ei ollut hankkinut mitään omasuutta.

Eniten minua ihmetyttää noissa tapauksissa, miten noin isotuloiset ovat pariutuneet laiskojen tyhjätaskujen kanssa.

Ei pelota, mutta ei myöskään houkuta. Talouteni kärsisi naimisissa olosta.

N53

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

1. Arvostan parisuhteita riippumatta siitä onko se millä tavoin "julistettu" tai julistamaton. Minusta kahden ihmisen suhde on aina koskematon. Olen luottanut siihen, että muutkin näkevät asian näin eikä sormus ketään vakuuta vaan ihminen.

2. Vanhempani ovat olleet useampaan kertaan naimisissa enkä ole nähnyt kovinkaan montaa onnellista avioliittoa lähipiirissäni. En usko, että naimisissaoleminen vaikuttaa parisuhteen kokemukseen millään tavalla.

3. Tavallaan avioliitto on ajatuksena minulta pilattu, koska tunnen niin monia jotka ovat olleet uskottomia. Avioliittoon sisältyy ennemminkin uskottomuuden uhka, kuin sellainen mahdollisuus että valat olisivat totta.

4. Olen ehkä avioliiton suurin puolustaja siinä mielessä, että minusta naimisiin täytyy mennä vain jos oikeasti on valmis vannomaan ne valat. Itse en ole menossa, koska en voisi vaatia kumppaniltani niitä. Olisi hienoa jos avioliitto voisi pysyä pyhänä ja koskemattomana lupauksena, mutta se status siltä on jo viety.

5. En kuulu varmasti itse avioliiton kohderyhmään sikäli, että minulle on tärkempää että ihminen haluaa olla rehellinen minulle koska hän haluaa ettei minua satu, eikä pelosta että tulee tuomituksi. Jos se vaatisi jonkin ulkoisen painotuksen, niin se ei olisi oman tahdon ilmaus. Jos oikeasti uskoisin että kumppani voisi vannoa valat niin ei minulla olisi mitään avioliittoa vastaan, sehän olisi vain juhlava seremonia. Pohjimmiltaan en kuitenkaan usko että kukaan voi olla (juuri) minulle uskollinen joten sellainen vannottaminen olisi itsekästä ja julmaakin, melkein kiristystä.

Tässä kiteytyy ne olennaiset osat mikä on pielessä avioliiton vastaisten ihmisten mielestä.

Avioliitto on jokin "pyhä" vala, jota ei saa millään ilveellä rikkoaja pettäminenkin on avioliitossa paljon pahempi asia kuin avoliitossa.... Avioliitto on jokin pakkosopimus olla yhdessä?

Tähdennän taas jälleen kerran. Avioliitto on juridinen sopimus, jolla tuodaan puolisolle merkittäviä oikeuksia viranomaisten silmissä. Se ei takaa rakkautta tai suhteen kestävyyttä, se on ihan yhtä "vapaaehtoinen" liitto kuin avoliittokin.  Mikä kumman käsitys ihmisillä on, että avioliitosta on vaikeampi erota?  Kyllä ero esim kymmenen vuoden avoliitosta on yhtä vaikea kuin avioliitostakin.... Yhtä lailla avopuolisoa petetään kuin aviopuolisoakin. 

Juuri näin. Minä ja mieheni olemme toistaiseksi ihan oikeustoimikelpoisia ihmisiä. Meillä ei ole tarvetta tehdä sellaista juridista sopimusta, jossa olisi tarpeen saada merkittäviä oikeuksia viranomaisten silmissä. Jos joskus sellainen tilanne tulee, että toinen ei kykenisi hoitamaan omia asioitaan, ne oikeudet menee automaattisesti kummankin lapsille. Mulla on jo nyt lähimmäksi omakseksi merkitty aikuinen tyttäreni eikä aikomustakaan muuttaa sitä koskaan miksikään. Jos tyttäreni sattuisi kuolemaan ennen mua, lähimmäksi omaiseksi laitettaisiin mun poikani, ei suinkaan miestäni. 

Ei ole olemassa mitään yhtä ainoaa oikeaa lähiomaista. Itselläni lukee papereissa lähiomaisen kohdalla mieheni, lapseni ja äitini.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin aikaisemmin periaatteesta sitä mieltä, että naimisiin en koskaan mene. En edes harkinnut sitä koskaan muissa suhteissa, vaikka entisen miehen kanssa rakensimme talon ja meillä on yhteinen lapsi. 

Joskus teininä tuli yhdessä suhteessa haaveiltua häistä, mutta pääosin siitä valkoisesta puvusta ja itse hääjuhlasta. Myös tuossa muutama vuosi sitten ystävän häissä hetken aikaa tuli innostuttua siitä puvusta ja päivästä - että minkälainen se oma päivä olisi.

Kunnioitan ja arvostan avioliittoa, vaikka monille se nykypäivänä olisi vain pala paperia. Avioliitossa pelotti sen lopullisuus, "haluanko olla tämän ihmisen kanssa koko loppuelämäni?" Vastaus oli aina "ei", koska en ollut varma. 

Nykyisessä suhteessa tilanne on toinen. Meillä ei ole yhteisiä lapsia, mutta yhteinen asuntolaina. Olemme olleet yhdessä kohta kuutisen vuotta. Meillä ei ole testamentteja, mutta esimerkiksi vakuutuksissa olemme edunsaajina toisillemme, jolloin toinen ei jää pulaan asuntolainamme kanssa - ja silti lapsemme edellisistä suhteista saa kuoleman sattuessa heille kuuluvat osuudet. Tämän lisäksi meillä on yhteiset tilit ja varat. 

Mikään taloudellinenkaan seikka ei siis meitä painosta menemään naimisiin. Kuitenkin, tässä vuosien varrella, olen hieman luistanut periaatteestani. Haluaisin naimisiin. Itseasiassa, haluaisin avioliittoon juuri tämän miehen kanssa. En haluaisi isoja häitä - tai häitä itseasiassa ollenkaan - sala-avioituminen maistraatissa olisi ihana idea, koska sitä se avioliitto meille olisi; meidän kahden keskinen juttu. En tunne tarvetta juhlistaa rakkauttani koko kansan edessä. En tarvitse sille todistajia. Avioliitto ei olisi minulle miehen sitomista itseeni, vaan luoda meidän välille jotain muuta syvempää, kuin avoliitto.

Mä ymmärrän hyvin tuon. Itsekin ajattelen, että naimisiinmeno edellyttää vahvaa uskoa siihen, että tämän ihmisen kanssa haluan olla kuolemaani asti. Tässä on kuitenkin aina epävarmuustekijöitä. Ensinnäkin haluaako puoliso olla mun kanssani kuolemaani asti? Pysynkö koko lopun ikääni sellaisena, että puoliso haluaa olla juuri minun kanssani? Entä jos masennun? Entä, jos saan jonkun muistisairauden tai muutun jostain muusta syystä psyykeltäni sietämättömäksi? Kestänkö kaikki elämääni tulevat menetykseni ja sairauteni siten, että en katkeroidu tai muuten muutu ihmisenä toisenlaiseksi? Pystynkö vastaamaan puolisoni tarpeisiin kuolemaani asti? Entä, jos puoliso tapaakin jonkun, johon rakastuu ja haluaa eron? Entä pysyykö puolisoni tällaisena? Entä, jos hän kaikkien odotusten vastaisesti alkaisikin juopottelemaan? Tai tulisi opiaattiriippuvaiseksi? Iskisi pelihimo ja taloutemme olisi sen vuoksi tuhoutumasssa? Muuttuisi iän myötä hankalaksi, puhumattomaksi ja pitäisi mykkäkouluja? On niin paljon asioita, joita voi tapahtua. 

Olemme olleet yhdessä noin 10 vuotta ja jo tänä aikana molemmat olemme muuttuneet. Emmekä suinkaan toisiamme lähentävään suuntaan. Miestä ärsyttää varsin usein mun krooninen sairauteni, joka aiheuttaa paljon kipuja, väsymystä ja voimattomuutta. Koitan pinnistellä ja olla näyttämättä uupumustani, mutta en osaa sanoa, kuinka kauan vielä jaksan. Välillä mietin, että ero helpottaisi meidän kummankin elämää. 

No mutta, juuri tuostahan on kyse. Kun tapaa ihmisen, jonka kanssa on valmis olemaan - ja haluaa olla - läpi sairauksien ja alkoholismin (toivottavasti ei tarvitse!) ja vanhuuden tai minkä tahansa asian, niin ei naimisiinmenokaan arveluta. Jos hän kuolisi nyt tai yleensä ennen minua, istuisin hänen haudallaan pitkiä aikoja muistoissani ja kaivaten. Eroa saattaisin harkita, jos hän tahalllisesti pyrkisi satuttamaan minua. Toki silloinhan hän ei olisikaan juuri se henkilö, jota rakastan. Jos hän jättäisi minut, rakastaisin häntä silti edelleen, tosin kaukaa kaivaten ja hänelle onnea toivoen.

Olemme yhtyneet yhdeksi lihaksi, hän on perheeni. En hylkää lapsiani, enkä hylkää puolisoanikaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei siinä mikään pelota. Keksin nyt muutakin rahan menoa kuin häät.

Aina yhtä paljon naurattaa kun ihmiset jotka ovat olleet vaikka nyt 5v. Yhdessä ja naimisissa paasaavat mulle ja miehelleni naimisiin menon tärkeydestä. Me kun olemme 15v. Kulkeneet yhtä taivalta.

Ja muuten tämän 15v. Aikana olemme todistaneet suhteita joissa ollaan menty naimisiin ja jo keretty eroamaankin.

Naimisiin voi mennä maistraatissa ilman häitäkin.

Ehkä joillekin yllätyksenä myös kirkossa voi mennä naimisiin ilman isoja häitä. Paikalle tarvitaan pappi, vihittävä pari ja todistajat. 

Vierailija kirjoitti:

Ei pelota. En vain tahdo pitää yllä muinaisjäännekäytäntöä naisen omistajuussuhteesta. Morsiamen luovutus... joopa joo. Ameriikoista tämäkin viehättävä tapa omittu. Tuntisin itseni lehmäksi jota talutetaan uudelle omistajalle.

Mikä ihmeen "morsiamen luovutus"? Ihan itse me sinne alttarille kävelimme ovelta asti, eikä kukaan mitään luovuttanut. Ja tämä jo vuonna 1995.

Se kun pitäisi hommata jotain todistuksia Suomesta enkä tod aio mennä Suomeen pelkästään sen takia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tänä vuonna erosi kaksi ystävääni: toinen naimisissa, toinen avoliitossa. Lopputulema sama, ainoa ero, että naimisissa olleelle ero maksoi puoli miljoonaa, toiselle ei penniäkään. Molemmissa tapauksissa ero tapahtui suhteen toisen osapuolen aloitteesta.

Ei ole vaikeaa arvata kumpaa mun ystävää harmitti enemmän.

Hetkinen... Sinun ystäväsi ovat siis miljonäärejä, jotka ovat olleet parisuhteessa persaukisten ja työttömien ihmisten kanssa. Miljonäärillä ei ollut avioehtoa, joten ex-puoliso sai omaisuudesta osituksessa puolet. Toinen miljonääri oli avoliitossa, joten ex-avopuoliso lähti liitosta tyhjin käsin, koska hän ei ollut hankkinut mitään omasuutta.

Eniten minua ihmetyttää noissa tapauksissa, miten noin isotuloiset ovat pariutuneet laiskojen tyhjätaskujen kanssa.

Isot tissit, hoikka vyötärö.

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos toinen osapuoli haluaa naimisiin, voitteko suostua hänen vuokseen, ja jos niin miksi ette? Jos tuleekin vastaan joku parempi?

En suostu.

Minä en suostu tekemään taloudellista itsemurhaa. Avioliitto tuo vain ongelmia.

En mene naimisiin sellaisen kanssa, joka rakastaa enemmän rahojani kuin minua eikä suostu avioehtoon. Periaatekysymys.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tarvitse avioliittosopimuksesta mitään. En tarvitse elättäjää, en leskeneläkettä, puolison nimeä tai muutakaan mitä avioliitto toisi. En myöskään usko sen olevan mikään turva yhdessä pysymiseen. Me pysytään yhdessä niin kauan kuin molemmat sitä haluaa, ei siihen tarvita virallisia sopimuksia.

Tai pysytte yhdessä niin kauan kuin molemmat olette hengissä ja terveitä. Entäs jos yksi aamu se kumppani onkin n saanut aivoverenvuodon ja jää vihannekseksi tai jopa onkin kuollut. Toki voi lähes samat oikeudet juridisesti hoitaa kunmppanilleen kuin avioliitossa, mutta se vaatii hieman enemmän vaivannäköä. Toki jokainen saa elää ihan miten itse lystää, mutta silti tiettyihin asioihin kannattaa varautua edeltäkäsin.

Tämä. Ei ole ihan tavatonta, että avoliiton toisen osapuolen kuollessa joutuu eloon jäänyt ulos kodistaan ilman mitään irtisanomisaikoja tai mitään, jos perilliset haluavat avolesken pihalle puolison omistamasta asunnosta.

Avioliitto on vähän kuin kaikki vakuutukset. Tuntuu ihan turhalta maksaa niitä silloin, kun mitään ei tapahdu. Mutta sitten kun sattuu, on onnellinen, että oli se vakuutus.

Siksi kannattaa omistaa oman osansa siitä asunnosta. 

Eli sinua ei haittaa jos puolison perillinen muuttaa kanssasi asumaan kun kerran omistaa puolet?

Ei käynyt mielessä, että voi myös tehdä testamentin missä avopuoliso perii kaiken.

Ihan vaan tiedoksi, avopuolison perintövero on korkeampi kuin aviopuolison. Itse aikanaan pohdin, että mitä kaikkia papereita sitä nyt tarvitsisi tehdä, että tulevaisuuden tilanteet olisi puolison kanssa hallussa (testamentit, lähioimaiseksi nimeäminen ym.) ja totesin, että on todella paljon helpompaa vain mennä naimisiin ;). Viisi minuuttia maistraatissa, yksi paperi ja kaikki on hoidettu. (Mikään pakko ei ole järjestää mitään juhlia). Avopuolisolla ei muuten ole mitään oikeutta jäädä asumaan yhteiseen asuntoon toisen kuoleman jälkeen, jos muut omistajat vaativat muuttoa (vrt. lesken ikuinen oikeus asua asunnossaan.) Voi käydä niin, että on alettava järkätä muuttoa, vaikka oma elämäntilanne ei sitä oikein sallisi. Kannattaa kyllä oikeasti miettiä mitä tapahtuu, jos pahin mahdollinen tapahtuu. Sen jälkeen sitten tarvittavat paperit kuntoon (oli se sitten se testamentti tai avioliitto).

Tai sitten vielä helpompi ratkaisu: pidetään rakkaus ja rahat erillään. Minä muutin puolisoni omistamaan taloon ja hän yksin omistaa sen jatkossakin. Minulle on päivänselvää, että jos eroamme tai hän kuolee ennen minua, kaikki hänen omaisuutensa menee hänen lähiomaiselleen. Vastaavasti kaikki minun omaisuuteni menee minun lapselleni. Me emme kerrytä yhteistä omaisuutta vaan maksamme juoksevat menot puoliksi ja jäljelle jäävän rahan kumpikin laittaa ja käyttää kuten itse haluaa. Jos meille tulee ero tai puolisoni kuolee ennen minua, pääsen kyllä kuukaudessa-parissa vuokralle ja voin sen jälkeen pohtia pysyvämpää asumismuotoani.

Miksi sinulle on noin tärkeää, että muut ihmiset menisivät naimisiin? Eihän meidän valintamme vaikuta mitenkään sinun elämääsi.

Onko sinulla siis puolisosi kanssa tehty vuokrasopimus vai asutko puolisosi asunnossa ilman vuokrasopimusta? Jos sinulla ei ole vuokrasopimusta, millä oikeudella voisit jäädä asuntoon asumaan päiväksikään saati sitten kuukaudeksi tai pariksi, jos perikunta haluaa, että muutat pois?

Kun sitten muutat pois, miten todistat, mikä on sinun omaisuuttasi ja mikä puolison? Vaikka todennäköisesti asiat sujuvat, pahimmassa tapauksessa joudut ulos asunnosta hyvin nopeasti ja joudut riitelemään siitä, mikä on sinun ja mikä puolisosi omaisuutta.

Avioliitto avioehdolla toisi turvaa tuossakin tilanteessa ja antaisi aikaa järjestellä asiat, koska saisit jäädä asumaan asuntoon niin pitkäksi aikaa kuin on tarpeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tarvitse avioliittosopimuksesta mitään. En tarvitse elättäjää, en leskeneläkettä, puolison nimeä tai muutakaan mitä avioliitto toisi. En myöskään usko sen olevan mikään turva yhdessä pysymiseen. Me pysytään yhdessä niin kauan kuin molemmat sitä haluaa, ei siihen tarvita virallisia sopimuksia.

Tai pysytte yhdessä niin kauan kuin molemmat olette hengissä ja terveitä. Entäs jos yksi aamu se kumppani onkin n saanut aivoverenvuodon ja jää vihannekseksi tai jopa onkin kuollut. Toki voi lähes samat oikeudet juridisesti hoitaa kunmppanilleen kuin avioliitossa, mutta se vaatii hieman enemmän vaivannäköä. Toki jokainen saa elää ihan miten itse lystää, mutta silti tiettyihin asioihin kannattaa varautua edeltäkäsin.

Tämä. Ei ole ihan tavatonta, että avoliiton toisen osapuolen kuollessa joutuu eloon jäänyt ulos kodistaan ilman mitään irtisanomisaikoja tai mitään, jos perilliset haluavat avolesken pihalle puolison omistamasta asunnosta.

Avioliitto on vähän kuin kaikki vakuutukset. Tuntuu ihan turhalta maksaa niitä silloin, kun mitään ei tapahdu. Mutta sitten kun sattuu, on onnellinen, että oli se vakuutus.

Siksi kannattaa omistaa oman osansa siitä asunnosta. 

Eli sinua ei haittaa jos puolison perillinen muuttaa kanssasi asumaan kun kerran omistaa puolet?

Ei käynyt mielessä, että voi myös tehdä testamentin missä avopuoliso perii kaiken.

Ihan vaan tiedoksi, avopuolison perintövero on korkeampi kuin aviopuolison. Itse aikanaan pohdin, että mitä kaikkia papereita sitä nyt tarvitsisi tehdä, että tulevaisuuden tilanteet olisi puolison kanssa hallussa (testamentit, lähioimaiseksi nimeäminen ym.) ja totesin, että on todella paljon helpompaa vain mennä naimisiin ;). Viisi minuuttia maistraatissa, yksi paperi ja kaikki on hoidettu. (Mikään pakko ei ole järjestää mitään juhlia). Avopuolisolla ei muuten ole mitään oikeutta jäädä asumaan yhteiseen asuntoon toisen kuoleman jälkeen, jos muut omistajat vaativat muuttoa (vrt. lesken ikuinen oikeus asua asunnossaan.) Voi käydä niin, että on alettava järkätä muuttoa, vaikka oma elämäntilanne ei sitä oikein sallisi. Kannattaa kyllä oikeasti miettiä mitä tapahtuu, jos pahin mahdollinen tapahtuu. Sen jälkeen sitten tarvittavat paperit kuntoon (oli se sitten se testamentti tai avioliitto).

Tai sitten vielä helpompi ratkaisu: pidetään rakkaus ja rahat erillään. Minä muutin puolisoni omistamaan taloon ja hän yksin omistaa sen jatkossakin. Minulle on päivänselvää, että jos eroamme tai hän kuolee ennen minua, kaikki hänen omaisuutensa menee hänen lähiomaiselleen. Vastaavasti kaikki minun omaisuuteni menee minun lapselleni. Me emme kerrytä yhteistä omaisuutta vaan maksamme juoksevat menot puoliksi ja jäljelle jäävän rahan kumpikin laittaa ja käyttää kuten itse haluaa. Jos meille tulee ero tai puolisoni kuolee ennen minua, pääsen kyllä kuukaudessa-parissa vuokralle ja voin sen jälkeen pohtia pysyvämpää asumismuotoani.

Miksi sinulle on noin tärkeää, että muut ihmiset menisivät naimisiin? Eihän meidän valintamme vaikuta mitenkään sinun elämääsi.

Onko sinulla siis puolisosi kanssa tehty vuokrasopimus vai asutko puolisosi asunnossa ilman vuokrasopimusta? Jos sinulla ei ole vuokrasopimusta, millä oikeudella voisit jäädä asuntoon asumaan päiväksikään saati sitten kuukaudeksi tai pariksi, jos perikunta haluaa, että muutat pois?

Kun sitten muutat pois, miten todistat, mikä on sinun omaisuuttasi ja mikä puolison? Vaikka todennäköisesti asiat sujuvat, pahimmassa tapauksessa joudut ulos asunnosta hyvin nopeasti ja joudut riitelemään siitä, mikä on sinun ja mikä puolisosi omaisuutta.

Avioliitto avioehdolla toisi turvaa tuossakin tilanteessa ja antaisi aikaa järjestellä asiat, koska saisit jäädä asumaan asuntoon niin pitkäksi aikaa kuin on tarpeen.

Jos on kirjoilla ko asunnossa, on sama oikeus asua kuin vuokralaisellakin eli hyvin voi asua pari kuukauttakin. Joskus aiemmin oli toisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tarvitse avioliittosopimuksesta mitään. En tarvitse elättäjää, en leskeneläkettä, puolison nimeä tai muutakaan mitä avioliitto toisi. En myöskään usko sen olevan mikään turva yhdessä pysymiseen. Me pysytään yhdessä niin kauan kuin molemmat sitä haluaa, ei siihen tarvita virallisia sopimuksia.

Tai pysytte yhdessä niin kauan kuin molemmat olette hengissä ja terveitä. Entäs jos yksi aamu se kumppani onkin n saanut aivoverenvuodon ja jää vihannekseksi tai jopa onkin kuollut. Toki voi lähes samat oikeudet juridisesti hoitaa kunmppanilleen kuin avioliitossa, mutta se vaatii hieman enemmän vaivannäköä. Toki jokainen saa elää ihan miten itse lystää, mutta silti tiettyihin asioihin kannattaa varautua edeltäkäsin.

Tämä. Ei ole ihan tavatonta, että avoliiton toisen osapuolen kuollessa joutuu eloon jäänyt ulos kodistaan ilman mitään irtisanomisaikoja tai mitään, jos perilliset haluavat avolesken pihalle puolison omistamasta asunnosta.

Avioliitto on vähän kuin kaikki vakuutukset. Tuntuu ihan turhalta maksaa niitä silloin, kun mitään ei tapahdu. Mutta sitten kun sattuu, on onnellinen, että oli se vakuutus.

Siksi kannattaa omistaa oman osansa siitä asunnosta. 

Eli sinua ei haittaa jos puolison perillinen muuttaa kanssasi asumaan kun kerran omistaa puolet?

Ei käynyt mielessä, että voi myös tehdä testamentin missä avopuoliso perii kaiken.

Ihan vaan tiedoksi, avopuolison perintövero on korkeampi kuin aviopuolison. Itse aikanaan pohdin, että mitä kaikkia papereita sitä nyt tarvitsisi tehdä, että tulevaisuuden tilanteet olisi puolison kanssa hallussa (testamentit, lähioimaiseksi nimeäminen ym.) ja totesin, että on todella paljon helpompaa vain mennä naimisiin ;). Viisi minuuttia maistraatissa, yksi paperi ja kaikki on hoidettu. (Mikään pakko ei ole järjestää mitään juhlia). Avopuolisolla ei muuten ole mitään oikeutta jäädä asumaan yhteiseen asuntoon toisen kuoleman jälkeen, jos muut omistajat vaativat muuttoa (vrt. lesken ikuinen oikeus asua asunnossaan.) Voi käydä niin, että on alettava järkätä muuttoa, vaikka oma elämäntilanne ei sitä oikein sallisi. Kannattaa kyllä oikeasti miettiä mitä tapahtuu, jos pahin mahdollinen tapahtuu. Sen jälkeen sitten tarvittavat paperit kuntoon (oli se sitten se testamentti tai avioliitto).

Tai sitten vielä helpompi ratkaisu: pidetään rakkaus ja rahat erillään. Minä muutin puolisoni omistamaan taloon ja hän yksin omistaa sen jatkossakin. Minulle on päivänselvää, että jos eroamme tai hän kuolee ennen minua, kaikki hänen omaisuutensa menee hänen lähiomaiselleen. Vastaavasti kaikki minun omaisuuteni menee minun lapselleni. Me emme kerrytä yhteistä omaisuutta vaan maksamme juoksevat menot puoliksi ja jäljelle jäävän rahan kumpikin laittaa ja käyttää kuten itse haluaa. Jos meille tulee ero tai puolisoni kuolee ennen minua, pääsen kyllä kuukaudessa-parissa vuokralle ja voin sen jälkeen pohtia pysyvämpää asumismuotoani.

Miksi sinulle on noin tärkeää, että muut ihmiset menisivät naimisiin? Eihän meidän valintamme vaikuta mitenkään sinun elämääsi.

Eli te ette koskaan osta mitään yhdessä? Onko kaikessa lappu (sohvan pohjassa, telkkarin takana ym.), että muistaa vielä kymmenen vuoden päästä, että kuka osti mitäkin. Anteeksi nyt vaan, mutta tuo ei todellakaan ole helpompi ratkaisu. Me ollaa naimisissa, joten kaikki on yhteistä, jos joskus tulee ero, niin kaikki menee puoliksi. Toki asiat täytyy edelleen jakaa, mutta vain rahallisen arvon mukaan. Ei tarvitse tapella kuka on ostanut mitäkin näinä 20 yhteisenä vuotena...

Ei taida kymmenen vuoden kuluttua olla sen television tai sohvan ostajalla enää merkitystä. Mutta kuten arvelinkin, niin toisin kuin ap väitti, hän (sinä) kuitenkin haluaisi ihmisten nimenomaan menevän naimisiin. Ei vain pohtivan ja sopivan asioita etukäteen. MOT.

Sinä itse sanoit, että eron/kuoleman sattuessa molemmat saa tasan oman omaisuutensa, joten kaikki on helppoa. Miten se on mahdollista, jos te ette tiedä mikä on kenenkin omaisuutta? Sun koko kommentin pointti oli, ettei ole mitään yhteistä, joten ei tarvitse olla pohdittu mitä niille yhteisille jutuille tehdään. Eli loppupeleissä te ette ole miettineet mitä tapahtuu omaisuudelle jakotilanteessa (paitsi toki sille talolle, joka on miehen). Kyllä mulle ainakin olisi iso juttu lähteä täysin tyhjin käsin jostain ja aloittaa täysin alusta (eli kyllä sillä on merkitystä kenen se 10 vuotta vanha sohva on, jos se toinen joutuu hankkimaan uuden sen tilalle. Varsinkin jos se sohva on aikanaan yhdessä ostettu).  (Ja en ole ap)

Kommentoin tähänkin, vaikka kommenttisi ei ollutkaan mulle tarkoitettu. Mä en ole ollenkaan vakuuttunut, että erotilanteessa edes haluaisin pitää mitään sellaista, mikä muistuttaisi yhteisestä elämästä. Vaikka nykyisellään huonekalut ovatkin minun hankkimiani, ne on hankittu kuitenkin myös miehen toiveet huomioiden. Eivät ole 100%:sti sellaisia, kuin olisin itse halunnut vaan kompromissiratkaisuja. Jos mies haluaisi viedä ne mennessään, saisi viedäkin. Ja mä saisin sisustaa kotini kokonaan uudelleen ja prikulleen oman makuni mukaisesti. 

Ei läheskään kaikki eroavat ole persaukisia. Voi olla ihan mukavaakin aloittaa uusi elämä sisustamalla koko koti täysin uusiksi. 

Itse pidän mieluummin osakesalkkuni kuin sisustan koko kodin uudestaan vain siksi, että mies halusi kaikki huonekalut, joiden ostamiseen olen kuitenkin osallistunut, mutta kaikki tyylillään. Nuo kommentit nyt vain liittyivät siihen kommenttiin, ettei mitään yhteistä ole hankittu. Se ei kyllä pitkässä suhteessa pidä paikkaansa tai sitten tosiaan jokaiseen huonekaluun on liimattu omistajasta kertova lappu (eikä tässä mitään väärää ole, jos pariskunta on näin päättänyt tehdä).

Mä pidän aika erikoisena, että sun kotiisi on ilmestynyt tavaroita eikä sulla ole muutaman vuoden päästä aavistustakaan, kuka ne on ostanut. Mä tiedän ihan tarkalleen jokaisesta tavarasta, olenko minä ostanut, onko mies ostanut, olenko saanut lahjaksi tai onko jokin mun sukulaisiltani tai kavereilta saatu. Hassua ajatellakin, että olohuoneessa olisi vaikka sohva ollut 10 vuotta ja yks päivä ihmettelisin, mistähän tuokin on tuohon tullut ja kuka sen on tuonut.

Sinä ehkä tiedät kunkin esineen omistajan, mutta tietääkö puolisosi perikunta? Pystytkö todistamaan omistusoikeuden vaikkapa kymmenen vuoden kuluttua, jos perilliset väittävät, että suurin osa omaisuudestasi onkin puolisosi omistamaa? Kuollut puolisosi ei ole kantaansa kertomassa ja perilliset voivat aivan hyvin väittää, että yrität saada itsellesi puolisosi omaisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tänä vuonna erosi kaksi ystävääni: toinen naimisissa, toinen avoliitossa. Lopputulema sama, ainoa ero, että naimisissa olleelle ero maksoi puoli miljoonaa, toiselle ei penniäkään. Molemmissa tapauksissa ero tapahtui suhteen toisen osapuolen aloitteesta.

Ei ole vaikeaa arvata kumpaa mun ystävää harmitti enemmän.

Hetkinen... Sinun ystäväsi ovat siis miljonäärejä, jotka ovat olleet parisuhteessa persaukisten ja työttömien ihmisten kanssa. Miljonäärillä ei ollut avioehtoa, joten ex-puoliso sai omaisuudesta osituksessa puolet. Toinen miljonääri oli avoliitossa, joten ex-avopuoliso lähti liitosta tyhjin käsin, koska hän ei ollut hankkinut mitään omasuutta.

Eniten minua ihmetyttää noissa tapauksissa, miten noin isotuloiset ovat pariutuneet laiskojen tyhjätaskujen kanssa.

Isot tissit, hoikka vyötärö.

Ahaa, eli miesten alapäät teki päätökset. Ei ihme, että tuli huono lopputulos molemmissa tapauksissa. Tuoko on sitä miesten logiikkaa ja järjellä tehtyjä päätöksiä?

Ensimmäisessä suhteessa välttelin avioliittoa toistakymmentä vuotta. Toisen kanssa menin naimisiin kun painosti ja se todisti sen että olin oikeassa kun välttelin avioliittoa. Parhaiten elämässäni käytetyt pari sataa kun maksoin avioeroni.

Miksi mennä jos molemmilla on jo lapset tehtynä? Rahaa ja rakkautta ei passaa sotkea. Lesken asumisoikeus on ainoa hyöty.

Rakkaus ei tarvitse avioliittoa, eikä kaikissa avioliitoissa ole rakkautta. Avioliitto ei ole osoitus rakkaudesta vaan lakisopimus. Ei se kuulu kirkolle eikä valtiolle, kenen kanssa minä olen vuoteeni viimeiset yhdeksän vuotta jakanut. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tarvitse avioliittosopimuksesta mitään. En tarvitse elättäjää, en leskeneläkettä, puolison nimeä tai muutakaan mitä avioliitto toisi. En myöskään usko sen olevan mikään turva yhdessä pysymiseen. Me pysytään yhdessä niin kauan kuin molemmat sitä haluaa, ei siihen tarvita virallisia sopimuksia.

Tai pysytte yhdessä niin kauan kuin molemmat olette hengissä ja terveitä. Entäs jos yksi aamu se kumppani onkin n saanut aivoverenvuodon ja jää vihannekseksi tai jopa onkin kuollut. Toki voi lähes samat oikeudet juridisesti hoitaa kunmppanilleen kuin avioliitossa, mutta se vaatii hieman enemmän vaivannäköä. Toki jokainen saa elää ihan miten itse lystää, mutta silti tiettyihin asioihin kannattaa varautua edeltäkäsin.

Tämä. Ei ole ihan tavatonta, että avoliiton toisen osapuolen kuollessa joutuu eloon jäänyt ulos kodistaan ilman mitään irtisanomisaikoja tai mitään, jos perilliset haluavat avolesken pihalle puolison omistamasta asunnosta.

Avioliitto on vähän kuin kaikki vakuutukset. Tuntuu ihan turhalta maksaa niitä silloin, kun mitään ei tapahdu. Mutta sitten kun sattuu, on onnellinen, että oli se vakuutus.

Siksi kannattaa omistaa oman osansa siitä asunnosta. 

Eli sinua ei haittaa jos puolison perillinen muuttaa kanssasi asumaan kun kerran omistaa puolet?

Ei käynyt mielessä, että voi myös tehdä testamentin missä avopuoliso perii kaiken.

Ihan vaan tiedoksi, avopuolison perintövero on korkeampi kuin aviopuolison. Itse aikanaan pohdin, että mitä kaikkia papereita sitä nyt tarvitsisi tehdä, että tulevaisuuden tilanteet olisi puolison kanssa hallussa (testamentit, lähioimaiseksi nimeäminen ym.) ja totesin, että on todella paljon helpompaa vain mennä naimisiin ;). Viisi minuuttia maistraatissa, yksi paperi ja kaikki on hoidettu. (Mikään pakko ei ole järjestää mitään juhlia). Avopuolisolla ei muuten ole mitään oikeutta jäädä asumaan yhteiseen asuntoon toisen kuoleman jälkeen, jos muut omistajat vaativat muuttoa (vrt. lesken ikuinen oikeus asua asunnossaan.) Voi käydä niin, että on alettava järkätä muuttoa, vaikka oma elämäntilanne ei sitä oikein sallisi. Kannattaa kyllä oikeasti miettiä mitä tapahtuu, jos pahin mahdollinen tapahtuu. Sen jälkeen sitten tarvittavat paperit kuntoon (oli se sitten se testamentti tai avioliitto).

Tai sitten vielä helpompi ratkaisu: pidetään rakkaus ja rahat erillään. Minä muutin puolisoni omistamaan taloon ja hän yksin omistaa sen jatkossakin. Minulle on päivänselvää, että jos eroamme tai hän kuolee ennen minua, kaikki hänen omaisuutensa menee hänen lähiomaiselleen. Vastaavasti kaikki minun omaisuuteni menee minun lapselleni. Me emme kerrytä yhteistä omaisuutta vaan maksamme juoksevat menot puoliksi ja jäljelle jäävän rahan kumpikin laittaa ja käyttää kuten itse haluaa. Jos meille tulee ero tai puolisoni kuolee ennen minua, pääsen kyllä kuukaudessa-parissa vuokralle ja voin sen jälkeen pohtia pysyvämpää asumismuotoani.

Miksi sinulle on noin tärkeää, että muut ihmiset menisivät naimisiin? Eihän meidän valintamme vaikuta mitenkään sinun elämääsi.

Onko sinulla siis puolisosi kanssa tehty vuokrasopimus vai asutko puolisosi asunnossa ilman vuokrasopimusta? Jos sinulla ei ole vuokrasopimusta, millä oikeudella voisit jäädä asuntoon asumaan päiväksikään saati sitten kuukaudeksi tai pariksi, jos perikunta haluaa, että muutat pois?

Kun sitten muutat pois, miten todistat, mikä on sinun omaisuuttasi ja mikä puolison? Vaikka todennäköisesti asiat sujuvat, pahimmassa tapauksessa joudut ulos asunnosta hyvin nopeasti ja joudut riitelemään siitä, mikä on sinun ja mikä puolisosi omaisuutta.

Avioliitto avioehdolla toisi turvaa tuossakin tilanteessa ja antaisi aikaa järjestellä asiat, koska saisit jäädä asumaan asuntoon niin pitkäksi aikaa kuin on tarpeen.

Tuttavalleni kävi vähän karusti. Kun mies kuoli yhtäkkiä, niin ei edes hautajaisia ehditty pitää, kun aikuiset lapset tuli lakimiehen kanssa taloon ja käskivät tuttavani kerätä vaatteensa ja lähteä. Matkaan ei saanut oikeastaan mitään. Onneksi sai todella nopeaa kunnan vuokra-asunnon ja sinne pääsi muuttamaan. Asui alussa aika pitkään niin, että patja vain oli lattialla ja kierrätyskeskuksesta haki verhot ja jotain astioita. Kaikki jäi kuolleen avomiehen taloon. 

Mutta tämä varmaan on avopareilla tiedossa. Tai sitten he ovat niin tyhmiä, että ansaitsevat tämän kohtalon

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei pelota. En vain tahdo pitää yllä muinaisjäännekäytäntöä naisen omistajuussuhteesta. Morsiamen luovutus... joopa joo. Ameriikoista tämäkin viehättävä tapa omittu. Tuntisin itseni lehmäksi jota talutetaan uudelle omistajalle.

Mikä ihmeen "morsiamen luovutus"? Ihan itse me sinne alttarille kävelimme ovelta asti, eikä kukaan mitään luovuttanut. Ja tämä jo vuonna 1995.

Miten niin "jo" 1995? Tuohan nimen omaan on Suomessa ollut se perinteinen tapa, morsiamen luovutukset ovat jenkkisarjojen myötä rantautunutta tuontitavaraa.

Vierailija kirjoitti:

Miksi mennä jos molemmilla on jo lapset tehtynä? Rahaa ja rakkautta ei passaa sotkea. Lesken asumisoikeus on ainoa hyöty.

Myös leskeneläke on usein merkittävä hyöty. En nyt puhu niinkään Kelan maksamasta leskeneläkkeestä, joka on pieni, vaan työeläkelaitoksen maksamasta leskeneläkkeestä.