Lue keskustelun säännöt.
Lapsuuden jäljet: tunne ettei ole olemassa tai todellinen
Miten tyypillistä on, että tällainen kokemus seuraa lapsuuden jäljiltä sitkeästi mukana aikuisuuteen? Lapsena ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin alistua huonoon kohteluun. Aikuisena taas se nostaa nopeasti pintaan voimakkaita raivon tunteita ja minusta on tullut hyvin puolustautuva. Kipukohta on silti edelleen sama, vaikka reaktio on eri. Huono kohtelu herättää minussa tunteen siitä, että olen muiden silmissä arvoton eikä minulla ole mitään väliä. Toisinaan tuntuu siltä, etten ole edes oikeasti olemassa.
Kommentit (793)
Vierailija kirjoitti:
Minäkin vihaan kuvatuksi tulemista. Jotenkin yritän aina kadota henkisesti ja silloin toki näytänkin aivan todella hirveältä, koska kasvot ja silmät ovat ilmeettömät enkä ole muutenkaan piirteiltäni kaunis.
Itse taas haluaisin, että minusta otettaisiin paljon valokuvia (jää niitä on vaikea saada toiset ottamaan). Jollakin tavalla niiden kautta koen muuttuvani todellisemmaksi. Kuvat ovat ikään kuin todiste siitä, että olen oikeasti olemassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Traumat tuottaa aivovaurioita, se on totta. Mutta aivot on siitä ihmeelliset, että ne voi harjoituksella löytää hermoradat tuon vaurion ohi. Trauma ei ole mikään lopullinen tuomio, vaan sellaiset asiat kuin traumaterapia ja esimerkiksi tukena meditointi voivat saada aikaan muutoksen. Minusta on hyvin surullista lukea ihmisistä, jotka luulevat olevansa tuomittuja ja vangittuja traumaoireisiin koko ikänsä, vaikka on olemassa tutkitut keinot niiden lieventämiseen. Jos traumassa ns rypee ilman hoitoa se vain vahvistaa trauman hermoratoja. Vähemmän vakaviin traumoihin on myös itsehoitometodeja. Olen ollut ongelmieni takia mielisairaalassakin, joten ihan kokemuspohjalta puhun. Jos paneutuu henkisen puolen ongelmien voittamiseen samalla tarmolla ja pitkäjänteisyydellä kuin monet työelämään tai opintoihin, niin kyllä voi edistyä todella paljon. Siihen työhön pitää vaan olla valmis. T. "ei enää ahdistusta tai katkeruutta minulla"
No mutta kun apua ei aina saa. Olen väkivaltalapsuudesta traumatisoitunut ja kuitenkin hyvin koulutettu ja hyvissä töissä jne. Mulla ei ole masennusta, skitsofreniaa tms jobka perusteella voisi hakeutua hoitoon. Noita dissosiaatio- oireita paljon mutta kun ne ei haittaa työntekoa!
Olen työterveydestä useamman kerran pyytänyt lähetettä johonkin psykiatrian puolelle mutta en saa kun olen työkykyinen ja tänä ei lääkärin mukaan haittaa työntekoa.
Kyllä koen olevani ikuisessa vankilassa. Mitään apua en ole saanut koskaan. En varsinkaan lapsena, halattunaja piestynää ja silloin sitä olisi eniten tarvittu. Isä oli ns silmäätekevä ja tietenkään kukaan ei olisi uskonut että ”tunnettu johtaja” hakkaa vainoaan ja lapsiaan.
Minusta on hämmästyttävää että meitä on näi PALJON. On toki niin että asia on täysi tabu ja jokainen piilottelee kokemaansa. Media, tv ja lehdet aina esittää vain yhtä totuutta vanhemmists, että vanhemmat AINA rakastavat lapsiaan ja ovat hyviä vanhempia. Oikeasti näin ei ole, vasn varmaan sellainen 30% on huonoja vanhempia ja tästä salista 10% hirviövanhempia.
Kukaan esim töissä ei mäe minusta päällepäin miten traumainen olen. Olen hyvä työssäni, iloinen ja sosiaalinen. Tämä on siis kuori, harjoiteltu rooli. Ja jaikilla muillakin on kuori päällään eikä kukaan näytä sitä miten oikeasti kärsii.
Minusta olisi valtavan tärkrää että paskouista hakkaajavanhemmista ja niiden tekemistä vaurioista PUHUTTAISIIN ENEMMÄM.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Traumat tuottaa aivovaurioita, se on totta. Mutta aivot on siitä ihmeelliset, että ne voi harjoituksella löytää hermoradat tuon vaurion ohi. Trauma ei ole mikään lopullinen tuomio, vaan sellaiset asiat kuin traumaterapia ja esimerkiksi tukena meditointi voivat saada aikaan muutoksen. Minusta on hyvin surullista lukea ihmisistä, jotka luulevat olevansa tuomittuja ja vangittuja traumaoireisiin koko ikänsä, vaikka on olemassa tutkitut keinot niiden lieventämiseen. Jos traumassa ns rypee ilman hoitoa se vain vahvistaa trauman hermoratoja. Vähemmän vakaviin traumoihin on myös itsehoitometodeja. Olen ollut ongelmieni takia mielisairaalassakin, joten ihan kokemuspohjalta puhun. Jos paneutuu henkisen puolen ongelmien voittamiseen samalla tarmolla ja pitkäjänteisyydellä kuin monet työelämään tai opintoihin, niin kyllä voi edistyä todella paljon. Siihen työhön pitää vaan olla valmis. T. "ei enää ahdistusta tai katkeruutta minulla"
No mutta kun apua ei aina saa. Olen väkivaltalapsuudesta traumatisoitunut ja kuitenkin hyvin koulutettu ja hyvissä töissä jne. Mulla ei ole masennusta, skitsofreniaa tms jobka perusteella voisi hakeutua hoitoon. Noita dissosiaatio- oireita paljon mutta kun ne ei haittaa työntekoa!
Olen työterveydestä useamman kerran pyytänyt lähetettä johonkin psykiatrian puolelle mutta en saa kun olen työkykyinen ja tänä ei lääkärin mukaan haittaa työntekoa.
Kyllä koen olevani ikuisessa vankilassa. Mitään apua en ole saanut koskaan. En varsinkaan lapsena, halattunaja piestynää ja silloin sitä olisi eniten tarvittu. Isä oli ns silmäätekevä ja tietenkään kukaan ei olisi uskonut että ”tunnettu johtaja” hakkaa vainoaan ja lapsiaan.
Sinun kannattaisi pyytää lähete joko terveyskeskuksen tai jonkin yksityisen lääkäriaseman kautta, jos työterveydessä ei oteta puheitasi tosissaan. Voimia! Olet avun arvoinen.
Se että uskaltaa otattaa itsestään valokuvia tai mennä mukaan julkiseen valokuvakampanjaan on valtava voitto itselle. Tein molemmat kun aloin toipumaan vuosisen näkymättömyydestä jota eivät harjoittaneet niinkään vanhempani kuin sisarukseni. Ja yksi hullu sukulainenkin. Hassuinta tässä on se että tuo henkinen mitätöinti ja ohittaminen jatkuu edelleen - sisarusteni mielestä minä en saa olla millään lailla olemassa itselleni. Emme ole enää väleissä. Voimia teille kaikille jotka kamppailette saman asian kanssa. Kyllä tekin vielä löydätte keinoja tehdä itsestänne näkyviä muille ja ennenkaikkea itsellenne. Kirjoittaminen on hyvä vaihtoehto tähän asiaan: kertoo itselleen kuka ja millainen on ja mitä ajattelee mistäkin asiasta. Toimii!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toi otsikko on suoraan dissosiaatiohäiriön kuvaus
Vierailija kirjoitti:
Toi otsikko on suoraan dissosiaatiohäiriön kuvaus
Eikö dissosiaatiohäiriö oli aivan alidiagnosoitu? Sen oireet taidetaan yleensä laittaa masennuksen tai ahdistuksen piikkiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toi otsikko on suoraan dissosiaatiohäiriön kuvaus
Eikö dissosiaatiohäiriö oli aivan alidiagnosoitu? Sen oireet taidetaan yleensä laittaa masennuksen tai ahdistuksen piikkiin.
On varmasti, minulla kesti ensimmäisestä psykiatrikäynnistä 11 vuotta dissosiaatiohäiriö diagnoosiin (terapeutti arveli että voi olla myös DID). Terapiaa sain 3 vuotta, nyt pitää toivoa että joku jatkaa hoitoa, sillä en tuossa ajassa parantunut.
Itse olen esikoislapsi. Yhteensä meitä oli neljä (veli, kaikkein nuorimmaisin teki itsemurhan muutama vuosi sitten). Minä olen aina ollut se musta lammas. Minua pidettiin vauvasta asti pelkkänä riesana. Kotona hakattiin ja kun koulu alkoi, kiusattiin vielä koulussakin. Eikä mitään pientä piikittelyä, vaan koko henkisen ja fyysisen kiusaamisen kirjo. Mukana oli jopa opettajia?!? Ei välttämättä suoraan, mutta ei heitä liiemmälti kiinnostanut asioille mitään tehdäkään. Oudointa ei ollut edes se suora kiusaaminen. Oudointa oli, että minä olin se ainoa kiusattu meidän pesueessa. Jos minä tein jotain väärin, minua hakattiin remmillä. Kun sisarus teki saman asian, ei voitu hakata remmillä kun jokin tekosyy tähän. Minun nuoruus alkoi luottohäiriömerkinnällä. Jatko-opiskelujen kaikki opiskeluvälineet oli jätetty maksamatta, samoin kuin minun nimissä oli tehty kaikenlaisia tilauksia, ja jätetty nekin maksamatta. 18-vuotis syntymäpäivä lahjakirje tuli siis käräjäoikeudesta ja sittemmin ulosottomieheltä. Tuohon aikaan luottohäiriömerkinnät kesti vielä viisi vuotta. Elämän alkaminen oli siis erittäin vaikeaa reilusti yli kaksikymppiseksi asti. Yritin saada oikeusaputoimistosta asiaan apua, että minun tietämättä, minun nimilläni tehdyt laskut saataisiin kumottua. Eipä heitäkään kiinnostanut auttaa.
Opiskelin kuitenkin jopa menestyksekkäästi. Sain erinomaisia arvosanoja. Tykkäsin opiskella. Minua ei enää koulukiusattu. Tuntui, että elämä voisi jo pikkuhiljaa alkaa. Aikoinaan opiskelut kuitenkin päättyi, piti päästä työmarkkinoille. Olin innoissani. Minulla on hyvät paperit ja luottohäiriömerkinnätkin oli ehtinyt poistua. Paskat minä kelvannut muuhun kuin hanttiduuneihin. Samoin myös se maailma, missä ensimmäistä kertaa oli jotain oikeita ihmissuhteita, kavereita, katosi pois. Olin tai siis olen edelleenkin uskomattoman yksinäinen.
Sittemmin sairastuin. Minulla diagnosoitiin ensin vaikea masennus. Sittemmin diagnoosi suureni paljon pahempaan sairauteen, dissosiatiivinen identiteettihäiriö. Olen nykyisin sairaseläkkeellä. Käytännöllisesti katsoen täysin raunioina ja nykyisin jopa sairaalan hylkäämä? He eivät tiedä mitä minun kanssani enää tehdä, joten ei sitten tehdä enää yhtään mitään? Kärsin kuitenkin suunnattomasti, olen oikeasti yksin, enkä tänä päivänäkään ymmärrä mitä minä olen tehnyt ansaitakseni kaiken tämän. Jos minua ei ole tänne alun alkaenkaan haluttu niin hittojakos synnytti minut sitten. Olisi tehnyt vaikka abortin tai ollu jakamatta alapäätään jokapuolella.
Voin kuitenkin edes etäisesti ymmärtää, miksi oma äiti ei minusta välitä. Sitä en kuitenkaan ymmärrä miksi kaikkialla, ympäristössä, aina tulee pelkkää kuraa niskaan. Joka paikassa hyljeksitään tai jopa suoraan kiusataan. Pääsi sentään eroon työkkäristä ja jatkuvasta karenssikoneesta.
Tämmöinen ei kuitenkaan ole mitenkään elämisen arvoista. Kaiken maailman hoitsut hössöttänyt jo vuosia, että kyllä se siitä kohta paranee. Minä kysyn, kuinka monta vuotta sitä mystistä paranemista pitää vielä odottaa. Tällä menolla ehdin kuolla vanhuuteen, ennen tätä outoa ihmeparantumista. Tiedän kuitenkin lääkkeen, joka parantaa koko ongelman kertaheitolla ihan varmasti. Köysi. Sanoin, että hauskaa kun lääke maksoi vitosen ja sen käyttö kestää pari minuuttia ja kaikki kipu ja kärsimys on sitten ohi. Ironista, ettei ne välitä psykiatrian puolella edes tuosta. Mutta se on vain hyvä asia. Eivätpä ole sotkemassa ratkaisua. Kun tähänkin asti ollaan oltu passiivisia, olkoot sitä kanssa loppuun asti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse olen esikoislapsi. Yhteensä meitä oli neljä (veli, kaikkein nuorimmaisin teki itsemurhan muutama vuosi sitten). Minä olen aina ollut se musta lammas. Minua pidettiin vauvasta asti pelkkänä riesana. Kotona hakattiin ja kun koulu alkoi, kiusattiin vielä koulussakin. Eikä mitään pientä piikittelyä, vaan koko henkisen ja fyysisen kiusaamisen kirjo. Mukana oli jopa opettajia?!? Ei välttämättä suoraan, mutta ei heitä liiemmälti kiinnostanut asioille mitään tehdäkään. Oudointa ei ollut edes se suora kiusaaminen. Oudointa oli, että minä olin se ainoa kiusattu meidän pesueessa. Jos minä tein jotain väärin, minua hakattiin remmillä. Kun sisarus teki saman asian, ei voitu hakata remmillä kun jokin tekosyy tähän. Minun nuoruus alkoi luottohäiriömerkinnällä. Jatko-opiskelujen kaikki opiskeluvälineet oli jätetty maksamatta, samoin kuin minun nimissä oli tehty kaikenlaisia tilauksia, ja jätetty nekin maksamatta. 18-vuotis syntymäpäivä lahjakirje tuli siis käräjäoikeudesta ja sittemmin ulosottomieheltä. Tuohon aikaan luottohäiriömerkinnät kesti vielä viisi vuotta. Elämän alkaminen oli siis erittäin vaikeaa reilusti yli kaksikymppiseksi asti. Yritin saada oikeusaputoimistosta asiaan apua, että minun tietämättä, minun nimilläni tehdyt laskut saataisiin kumottua. Eipä heitäkään kiinnostanut auttaa.
Opiskelin kuitenkin jopa menestyksekkäästi. Sain erinomaisia arvosanoja. Tykkäsin opiskella. Minua ei enää koulukiusattu. Tuntui, että elämä voisi jo pikkuhiljaa alkaa. Aikoinaan opiskelut kuitenkin päättyi, piti päästä työmarkkinoille. Olin innoissani. Minulla on hyvät paperit ja luottohäiriömerkinnätkin oli ehtinyt poistua. Paskat minä kelvannut muuhun kuin hanttiduuneihin. Samoin myös se maailma, missä ensimmäistä kertaa oli jotain oikeita ihmissuhteita, kavereita, katosi pois. Olin tai siis olen edelleenkin uskomattoman yksinäinen.
Sittemmin sairastuin. Minulla diagnosoitiin ensin vaikea masennus. Sittemmin diagnoosi suureni paljon pahempaan sairauteen, dissosiatiivinen identiteettihäiriö. Olen nykyisin sairaseläkkeellä. Käytännöllisesti katsoen täysin raunioina ja nykyisin jopa sairaalan hylkäämä? He eivät tiedä mitä minun kanssani enää tehdä, joten ei sitten tehdä enää yhtään mitään? Kärsin kuitenkin suunnattomasti, olen oikeasti yksin, enkä tänä päivänäkään ymmärrä mitä minä olen tehnyt ansaitakseni kaiken tämän. Jos minua ei ole tänne alun alkaenkaan haluttu niin hittojakos synnytti minut sitten. Olisi tehnyt vaikka abortin tai ollu jakamatta alapäätään jokapuolella.
Voin kuitenkin edes etäisesti ymmärtää, miksi oma äiti ei minusta välitä. Sitä en kuitenkaan ymmärrä miksi kaikkialla, ympäristössä, aina tulee pelkkää kuraa niskaan. Joka paikassa hyljeksitään tai jopa suoraan kiusataan. Pääsi sentään eroon työkkäristä ja jatkuvasta karenssikoneesta.
Tämmöinen ei kuitenkaan ole mitenkään elämisen arvoista. Kaiken maailman hoitsut hössöttänyt jo vuosia, että kyllä se siitä kohta paranee. Minä kysyn, kuinka monta vuotta sitä mystistä paranemista pitää vielä odottaa. Tällä menolla ehdin kuolla vanhuuteen, ennen tätä outoa ihmeparantumista. Tiedän kuitenkin lääkkeen, joka parantaa koko ongelman kertaheitolla ihan varmasti. Köysi. Sanoin, että hauskaa kun lääke maksoi vitosen ja sen käyttö kestää pari minuuttia ja kaikki kipu ja kärsimys on sitten ohi. Ironista, ettei ne välitä psykiatrian puolella edes tuosta. Mutta se on vain hyvä asia. Eivätpä ole sotkemassa ratkaisua. Kun tähänkin asti ollaan oltu passiivisia, olkoot sitä kanssa loppuun asti.
Toivottavasti tuo purkaus kevensi sinun oloasi. Minua ainakin alkoi ahdistaa helvetisti.
Vierailija kirjoitti:
Itse olen esikoislapsi. Yhteensä meitä oli neljä (veli, kaikkein nuorimmaisin teki itsemurhan muutama vuosi sitten). Minä olen aina ollut se musta lammas. Minua pidettiin vauvasta asti pelkkänä riesana. Kotona hakattiin ja kun koulu alkoi, kiusattiin vielä koulussakin. Eikä mitään pientä piikittelyä, vaan koko henkisen ja fyysisen kiusaamisen kirjo. Mukana oli jopa opettajia?!? Ei välttämättä suoraan, mutta ei heitä liiemmälti kiinnostanut asioille mitään tehdäkään. Oudointa ei ollut edes se suora kiusaaminen. Oudointa oli, että minä olin se ainoa kiusattu meidän pesueessa. Jos minä tein jotain väärin, minua hakattiin remmillä. Kun sisarus teki saman asian, ei voitu hakata remmillä kun jokin tekosyy tähän. Minun nuoruus alkoi luottohäiriömerkinnällä. Jatko-opiskelujen kaikki opiskeluvälineet oli jätetty maksamatta, samoin kuin minun nimissä oli tehty kaikenlaisia tilauksia, ja jätetty nekin maksamatta. 18-vuotis syntymäpäivä lahjakirje tuli siis käräjäoikeudesta ja sittemmin ulosottomieheltä. Tuohon aikaan luottohäiriömerkinnät kesti vielä viisi vuotta. Elämän alkaminen oli siis erittäin vaikeaa reilusti yli kaksikymppiseksi asti. Yritin saada oikeusaputoimistosta asiaan apua, että minun tietämättä, minun nimilläni tehdyt laskut saataisiin kumottua. Eipä heitäkään kiinnostanut auttaa.
Opiskelin kuitenkin jopa menestyksekkäästi. Sain erinomaisia arvosanoja. Tykkäsin opiskella. Minua ei enää koulukiusattu. Tuntui, että elämä voisi jo pikkuhiljaa alkaa. Aikoinaan opiskelut kuitenkin päättyi, piti päästä työmarkkinoille. Olin innoissani. Minulla on hyvät paperit ja luottohäiriömerkinnätkin oli ehtinyt poistua. Paskat minä kelvannut muuhun kuin hanttiduuneihin. Samoin myös se maailma, missä ensimmäistä kertaa oli jotain oikeita ihmissuhteita, kavereita, katosi pois. Olin tai siis olen edelleenkin uskomattoman yksinäinen.
Sittemmin sairastuin. Minulla diagnosoitiin ensin vaikea masennus. Sittemmin diagnoosi suureni paljon pahempaan sairauteen, dissosiatiivinen identiteettihäiriö. Olen nykyisin sairaseläkkeellä. Käytännöllisesti katsoen täysin raunioina ja nykyisin jopa sairaalan hylkäämä? He eivät tiedä mitä minun kanssani enää tehdä, joten ei sitten tehdä enää yhtään mitään? Kärsin kuitenkin suunnattomasti, olen oikeasti yksin, enkä tänä päivänäkään ymmärrä mitä minä olen tehnyt ansaitakseni kaiken tämän. Jos minua ei ole tänne alun alkaenkaan haluttu niin hittojakos synnytti minut sitten. Olisi tehnyt vaikka abortin tai ollu jakamatta alapäätään jokapuolella.
Voin kuitenkin edes etäisesti ymmärtää, miksi oma äiti ei minusta välitä. Sitä en kuitenkaan ymmärrä miksi kaikkialla, ympäristössä, aina tulee pelkkää kuraa niskaan. Joka paikassa hyljeksitään tai jopa suoraan kiusataan. Pääsi sentään eroon työkkäristä ja jatkuvasta karenssikoneesta.
Tämmöinen ei kuitenkaan ole mitenkään elämisen arvoista. Kaiken maailman hoitsut hössöttänyt jo vuosia, että kyllä se siitä kohta paranee. Minä kysyn, kuinka monta vuotta sitä mystistä paranemista pitää vielä odottaa. Tällä menolla ehdin kuolla vanhuuteen, ennen tätä outoa ihmeparantumista. Tiedän kuitenkin lääkkeen, joka parantaa koko ongelman kertaheitolla ihan varmasti. Köysi. Sanoin, että hauskaa kun lääke maksoi vitosen ja sen käyttö kestää pari minuuttia ja kaikki kipu ja kärsimys on sitten ohi. Ironista, ettei ne välitä psykiatrian puolella edes tuosta. Mutta se on vain hyvä asia. Eivätpä ole sotkemassa ratkaisua. Kun tähänkin asti ollaan oltu passiivisia, olkoot sitä kanssa loppuun asti.
Onko sinulla siis DID diagnoosi? Oletko saanut Kelan terapiaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen esikoislapsi. Yhteensä meitä oli neljä (veli, kaikkein nuorimmaisin teki itsemurhan muutama vuosi sitten). Minä olen aina ollut se musta lammas. Minua pidettiin vauvasta asti pelkkänä riesana. Kotona hakattiin ja kun koulu alkoi, kiusattiin vielä koulussakin. Eikä mitään pientä piikittelyä, vaan koko henkisen ja fyysisen kiusaamisen kirjo. Mukana oli jopa opettajia?!? Ei välttämättä suoraan, mutta ei heitä liiemmälti kiinnostanut asioille mitään tehdäkään. Oudointa ei ollut edes se suora kiusaaminen. Oudointa oli, että minä olin se ainoa kiusattu meidän pesueessa. Jos minä tein jotain väärin, minua hakattiin remmillä. Kun sisarus teki saman asian, ei voitu hakata remmillä kun jokin tekosyy tähän. Minun nuoruus alkoi luottohäiriömerkinnällä. Jatko-opiskelujen kaikki opiskeluvälineet oli jätetty maksamatta, samoin kuin minun nimissä oli tehty kaikenlaisia tilauksia, ja jätetty nekin maksamatta. 18-vuotis syntymäpäivä lahjakirje tuli siis käräjäoikeudesta ja sittemmin ulosottomieheltä. Tuohon aikaan luottohäiriömerkinnät kesti vielä viisi vuotta. Elämän alkaminen oli siis erittäin vaikeaa reilusti yli kaksikymppiseksi asti. Yritin saada oikeusaputoimistosta asiaan apua, että minun tietämättä, minun nimilläni tehdyt laskut saataisiin kumottua. Eipä heitäkään kiinnostanut auttaa.
Opiskelin kuitenkin jopa menestyksekkäästi. Sain erinomaisia arvosanoja. Tykkäsin opiskella. Minua ei enää koulukiusattu. Tuntui, että elämä voisi jo pikkuhiljaa alkaa. Aikoinaan opiskelut kuitenkin päättyi, piti päästä työmarkkinoille. Olin innoissani. Minulla on hyvät paperit ja luottohäiriömerkinnätkin oli ehtinyt poistua. Paskat minä kelvannut muuhun kuin hanttiduuneihin. Samoin myös se maailma, missä ensimmäistä kertaa oli jotain oikeita ihmissuhteita, kavereita, katosi pois. Olin tai siis olen edelleenkin uskomattoman yksinäinen.
Sittemmin sairastuin. Minulla diagnosoitiin ensin vaikea masennus. Sittemmin diagnoosi suureni paljon pahempaan sairauteen, dissosiatiivinen identiteettihäiriö. Olen nykyisin sairaseläkkeellä. Käytännöllisesti katsoen täysin raunioina ja nykyisin jopa sairaalan hylkäämä? He eivät tiedä mitä minun kanssani enää tehdä, joten ei sitten tehdä enää yhtään mitään? Kärsin kuitenkin suunnattomasti, olen oikeasti yksin, enkä tänä päivänäkään ymmärrä mitä minä olen tehnyt ansaitakseni kaiken tämän. Jos minua ei ole tänne alun alkaenkaan haluttu niin hittojakos synnytti minut sitten. Olisi tehnyt vaikka abortin tai ollu jakamatta alapäätään jokapuolella.
Voin kuitenkin edes etäisesti ymmärtää, miksi oma äiti ei minusta välitä. Sitä en kuitenkaan ymmärrä miksi kaikkialla, ympäristössä, aina tulee pelkkää kuraa niskaan. Joka paikassa hyljeksitään tai jopa suoraan kiusataan. Pääsi sentään eroon työkkäristä ja jatkuvasta karenssikoneesta.
Tämmöinen ei kuitenkaan ole mitenkään elämisen arvoista. Kaiken maailman hoitsut hössöttänyt jo vuosia, että kyllä se siitä kohta paranee. Minä kysyn, kuinka monta vuotta sitä mystistä paranemista pitää vielä odottaa. Tällä menolla ehdin kuolla vanhuuteen, ennen tätä outoa ihmeparantumista. Tiedän kuitenkin lääkkeen, joka parantaa koko ongelman kertaheitolla ihan varmasti. Köysi. Sanoin, että hauskaa kun lääke maksoi vitosen ja sen käyttö kestää pari minuuttia ja kaikki kipu ja kärsimys on sitten ohi. Ironista, ettei ne välitä psykiatrian puolella edes tuosta. Mutta se on vain hyvä asia. Eivätpä ole sotkemassa ratkaisua. Kun tähänkin asti ollaan oltu passiivisia, olkoot sitä kanssa loppuun asti.
Onko sinulla siis DID diagnoosi? Oletko saanut Kelan terapiaa?
Diagnoosi on. Kelan terapiaan ei minulla ollut varaa, eikä se olisi muutoinkaan riittänyt ajallisesti. Tämä on ymmärtääkseni niin paha sairaus, että tarvitaan viidestä kymmeneen vuotta terapiaa, ennenkuin voisi kuvitella paranevansa. Kelan terapia taitaa olla kolme vuotta max? Ymmärtääkseni. Ja tosiaan siihen minulla ei olisi varaa. Omavastuisiin yms. Terapia on hoidettu ostopalvelusitoumuksella siten, että sairaanhoitopiiri, eli sairaala maksaa terapian täysimääräisesti. Ei ole mitään omavastuuta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen esikoislapsi. Yhteensä meitä oli neljä (veli, kaikkein nuorimmaisin teki itsemurhan muutama vuosi sitten). Minä olen aina ollut se musta lammas. Minua pidettiin vauvasta asti pelkkänä riesana. Kotona hakattiin ja kun koulu alkoi, kiusattiin vielä koulussakin. Eikä mitään pientä piikittelyä, vaan koko henkisen ja fyysisen kiusaamisen kirjo. Mukana oli jopa opettajia?!? Ei välttämättä suoraan, mutta ei heitä liiemmälti kiinnostanut asioille mitään tehdäkään. Oudointa ei ollut edes se suora kiusaaminen. Oudointa oli, että minä olin se ainoa kiusattu meidän pesueessa. Jos minä tein jotain väärin, minua hakattiin remmillä. Kun sisarus teki saman asian, ei voitu hakata remmillä kun jokin tekosyy tähän. Minun nuoruus alkoi luottohäiriömerkinnällä. Jatko-opiskelujen kaikki opiskeluvälineet oli jätetty maksamatta, samoin kuin minun nimissä oli tehty kaikenlaisia tilauksia, ja jätetty nekin maksamatta. 18-vuotis syntymäpäivä lahjakirje tuli siis käräjäoikeudesta ja sittemmin ulosottomieheltä. Tuohon aikaan luottohäiriömerkinnät kesti vielä viisi vuotta. Elämän alkaminen oli siis erittäin vaikeaa reilusti yli kaksikymppiseksi asti. Yritin saada oikeusaputoimistosta asiaan apua, että minun tietämättä, minun nimilläni tehdyt laskut saataisiin kumottua. Eipä heitäkään kiinnostanut auttaa.
Opiskelin kuitenkin jopa menestyksekkäästi. Sain erinomaisia arvosanoja. Tykkäsin opiskella. Minua ei enää koulukiusattu. Tuntui, että elämä voisi jo pikkuhiljaa alkaa. Aikoinaan opiskelut kuitenkin päättyi, piti päästä työmarkkinoille. Olin innoissani. Minulla on hyvät paperit ja luottohäiriömerkinnätkin oli ehtinyt poistua. Paskat minä kelvannut muuhun kuin hanttiduuneihin. Samoin myös se maailma, missä ensimmäistä kertaa oli jotain oikeita ihmissuhteita, kavereita, katosi pois. Olin tai siis olen edelleenkin uskomattoman yksinäinen.
Sittemmin sairastuin. Minulla diagnosoitiin ensin vaikea masennus. Sittemmin diagnoosi suureni paljon pahempaan sairauteen, dissosiatiivinen identiteettihäiriö. Olen nykyisin sairaseläkkeellä. Käytännöllisesti katsoen täysin raunioina ja nykyisin jopa sairaalan hylkäämä? He eivät tiedä mitä minun kanssani enää tehdä, joten ei sitten tehdä enää yhtään mitään? Kärsin kuitenkin suunnattomasti, olen oikeasti yksin, enkä tänä päivänäkään ymmärrä mitä minä olen tehnyt ansaitakseni kaiken tämän. Jos minua ei ole tänne alun alkaenkaan haluttu niin hittojakos synnytti minut sitten. Olisi tehnyt vaikka abortin tai ollu jakamatta alapäätään jokapuolella.
Voin kuitenkin edes etäisesti ymmärtää, miksi oma äiti ei minusta välitä. Sitä en kuitenkaan ymmärrä miksi kaikkialla, ympäristössä, aina tulee pelkkää kuraa niskaan. Joka paikassa hyljeksitään tai jopa suoraan kiusataan. Pääsi sentään eroon työkkäristä ja jatkuvasta karenssikoneesta.
Tämmöinen ei kuitenkaan ole mitenkään elämisen arvoista. Kaiken maailman hoitsut hössöttänyt jo vuosia, että kyllä se siitä kohta paranee. Minä kysyn, kuinka monta vuotta sitä mystistä paranemista pitää vielä odottaa. Tällä menolla ehdin kuolla vanhuuteen, ennen tätä outoa ihmeparantumista. Tiedän kuitenkin lääkkeen, joka parantaa koko ongelman kertaheitolla ihan varmasti. Köysi. Sanoin, että hauskaa kun lääke maksoi vitosen ja sen käyttö kestää pari minuuttia ja kaikki kipu ja kärsimys on sitten ohi. Ironista, ettei ne välitä psykiatrian puolella edes tuosta. Mutta se on vain hyvä asia. Eivätpä ole sotkemassa ratkaisua. Kun tähänkin asti ollaan oltu passiivisia, olkoot sitä kanssa loppuun asti.
Onko sinulla siis DID diagnoosi? Oletko saanut Kelan terapiaa?
Diagnoosi on. Kelan terapiaan ei minulla ollut varaa, eikä se olisi muutoinkaan riittänyt ajallisesti. Tämä on ymmärtääkseni niin paha sairaus, että tarvitaan viidestä kymmeneen vuotta terapiaa, ennenkuin voisi kuvitella paranevansa. Kelan terapia taitaa olla kolme vuotta max? Ymmärtääkseni. Ja tosiaan siihen minulla ei olisi varaa. Omavastuisiin yms. Terapia on hoidettu ostopalvelusitoumuksella siten, että sairaanhoitopiiri, eli sairaala maksaa terapian täysimääräisesti. Ei ole mitään omavastuuta.
Oletko siis käynyt traumaterapeutilla, eikö hänkään ole osannut auttaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko teillä muilla ystäviä? Mulla ei kun en osaa olla tilanteissa läsnä. Vaikea selittää mutta yritän.
Kaupungilla kahvilassa istun yksin ja siihen tulee tyttöporukka kikattelemaan. Alan jotenkin analysoida tilannetta, en siis vihamielisesti vaan tarkkaillen: ”tuo yksi on nyt suuttunut kun muit ei anna sille puheenvuoroa” ”nyt tuo toinen kyllä piklovittuili rivien välissä” tai ”onpas noilla mukavaa olispa ystäviä, mutta enhän minä sellaisia ansaitse”.
Sit jos vaikka töissä mun pöytään tulee ”Ritu” istumaan niin en silloinkaan osaa elää tilanteessa ja jutella normaalisti. Vaan taas tarkkailen ja analysoin ”jaa nyt varmaan kohta Ritu katsoo kun Pekka istuu tuossa vieressä” ”onkohan Ritulla kotona stressiä”.En oikein osaa pukea sanoiksi tätä. En ole koskaan siis hetkessä sisällä ja elä itse sitä tilannetta vaan ulkoapäin tarkkailen ihmisiä ja tilannetta ja itseänikin. Koko elämä on kuin ”seuraisin näytelmää” sivullisena vaikka sehän on mun elämä.
Varmaan normaalit pitää mua täys kahjona :) mutta ehkä joku traumataustainen ymmärsi mitä ajoin takaa vaikka esimerkit yksittäin tuntuvat lapsellisilta.
Minä ymmärrän sinua:)
Analysoi koko ajan joka paikassa kaikkea. Viime vuosina olen pikku hiljaa onnistunut jopa elämään hetkessä, mutta välillä aina iskee ahdistus, kun rekisteröi automaattisesti muiden signaaleja.
Olen 40 v. yksinäinen mies, jolla oli kyllä ihan kiva lapsuus varsinkin, kun lukee täällä olleita juttuja:( Mutta sellainen ihmisten joukossa toimiminen on jotenkin vaan liian vaikeaa. Kotona ei kyllä koskaan kommunikoitu saati osoitettu muutenkaan tunteita, korkeintaan joku raivokohtaus siellä täällä. opi siinä nyt sitten toimimaan aikuisten maailmassa.
Näyttäkää tunteitanne, vaikka muut sanoisivat mitä. Se kannattaa, vaikka välillä saattaa tuntua muista oudolta. Tämä elämä on teidän, tehkää mikä hyvältä tuntuu.
Vierailija kirjoitti:
Itse olen esikoislapsi. Yhteensä meitä oli neljä (veli, kaikkein nuorimmaisin teki itsemurhan muutama vuosi sitten). Minä olen aina ollut se musta lammas. Minua pidettiin vauvasta asti pelkkänä riesana. Kotona hakattiin ja kun koulu alkoi, kiusattiin vielä koulussakin. Eikä mitään pientä piikittelyä, vaan koko henkisen ja fyysisen kiusaamisen kirjo. Mukana oli jopa opettajia?!? Ei välttämättä suoraan, mutta ei heitä liiemmälti kiinnostanut asioille mitään tehdäkään. Oudointa ei ollut edes se suora kiusaaminen. Oudointa oli, että minä olin se ainoa kiusattu meidän pesueessa. Jos minä tein jotain väärin, minua hakattiin remmillä. Kun sisarus teki saman asian, ei voitu hakata remmillä kun jokin tekosyy tähän. Minun nuoruus alkoi luottohäiriömerkinnällä. Jatko-opiskelujen kaikki opiskeluvälineet oli jätetty maksamatta, samoin kuin minun nimissä oli tehty kaikenlaisia tilauksia, ja jätetty nekin maksamatta. 18-vuotis syntymäpäivä lahjakirje tuli siis käräjäoikeudesta ja sittemmin ulosottomieheltä. Tuohon aikaan luottohäiriömerkinnät kesti vielä viisi vuotta. Elämän alkaminen oli siis erittäin vaikeaa reilusti yli kaksikymppiseksi asti. Yritin saada oikeusaputoimistosta asiaan apua, että minun tietämättä, minun nimilläni tehdyt laskut saataisiin kumottua. Eipä heitäkään kiinnostanut auttaa.
Opiskelin kuitenkin jopa menestyksekkäästi. Sain erinomaisia arvosanoja. Tykkäsin opiskella. Minua ei enää koulukiusattu. Tuntui, että elämä voisi jo pikkuhiljaa alkaa. Aikoinaan opiskelut kuitenkin päättyi, piti päästä työmarkkinoille. Olin innoissani. Minulla on hyvät paperit ja luottohäiriömerkinnätkin oli ehtinyt poistua. Paskat minä kelvannut muuhun kuin hanttiduuneihin. Samoin myös se maailma, missä ensimmäistä kertaa oli jotain oikeita ihmissuhteita, kavereita, katosi pois. Olin tai siis olen edelleenkin uskomattoman yksinäinen.
Sittemmin sairastuin. Minulla diagnosoitiin ensin vaikea masennus. Sittemmin diagnoosi suureni paljon pahempaan sairauteen, dissosiatiivinen identiteettihäiriö. Olen nykyisin sairaseläkkeellä. Käytännöllisesti katsoen täysin raunioina ja nykyisin jopa sairaalan hylkäämä? He eivät tiedä mitä minun kanssani enää tehdä, joten ei sitten tehdä enää yhtään mitään? Kärsin kuitenkin suunnattomasti, olen oikeasti yksin, enkä tänä päivänäkään ymmärrä mitä minä olen tehnyt ansaitakseni kaiken tämän. Jos minua ei ole tänne alun alkaenkaan haluttu niin hittojakos synnytti minut sitten. Olisi tehnyt vaikka abortin tai ollu jakamatta alapäätään jokapuolella.
Voin kuitenkin edes etäisesti ymmärtää, miksi oma äiti ei minusta välitä. Sitä en kuitenkaan ymmärrä miksi kaikkialla, ympäristössä, aina tulee pelkkää kuraa niskaan. Joka paikassa hyljeksitään tai jopa suoraan kiusataan. Pääsi sentään eroon työkkäristä ja jatkuvasta karenssikoneesta.
Tämmöinen ei kuitenkaan ole mitenkään elämisen arvoista. Kaiken maailman hoitsut hössöttänyt jo vuosia, että kyllä se siitä kohta paranee. Minä kysyn, kuinka monta vuotta sitä mystistä paranemista pitää vielä odottaa. Tällä menolla ehdin kuolla vanhuuteen, ennen tätä outoa ihmeparantumista. Tiedän kuitenkin lääkkeen, joka parantaa koko ongelman kertaheitolla ihan varmasti. Köysi. Sanoin, että hauskaa kun lääke maksoi vitosen ja sen käyttö kestää pari minuuttia ja kaikki kipu ja kärsimys on sitten ohi. Ironista, ettei ne välitä psykiatrian puolella edes tuosta. Mutta se on vain hyvä asia. Eivätpä ole sotkemassa ratkaisua. Kun tähänkin asti ollaan oltu passiivisia, olkoot sitä kanssa loppuun asti.
Mitä muita diagnooseja sinulla on? Viestisi on sen verran erikoinen, että pelkkä DID kuulostaa epätodennäköiseltä.
Mulla on auttanut se, että olen lopettanut yhteydenpidon niiden kouluaikaiseten kavereiden kanssa, jotka tutustuivat minuun silloin, kun toteutin rooliani kaikille miellyttävänä ja pidin omat ajatukseni visusti omana tietonani.
Eihän tämä tietenkään kavereiden vika ole mutta minä lipsahdan vanhaan rooliini liian herkästi. Eli olen tavallaan jättänyt konkreettisesti sen vanhan maailman taakseni ja uusia ystäviä yritän nyt sitten löytää omana itsenäni. Yksinäistä on välillä mutta ero aikaisemman ja nykyisen minän (tai valheellisen sellaisen aikaisemman) välillä on niin iso, etten pysty sitä muuten käsittelemään.
Vierailija kirjoitti:
Mulla on auttanut se, että olen lopettanut yhteydenpidon niiden kouluaikaiseten kavereiden kanssa, jotka tutustuivat minuun silloin, kun toteutin rooliani kaikille miellyttävänä ja pidin omat ajatukseni visusti omana tietonani.
Eihän tämä tietenkään kavereiden vika ole mutta minä lipsahdan vanhaan rooliini liian herkästi. Eli olen tavallaan jättänyt konkreettisesti sen vanhan maailman taakseni ja uusia ystäviä yritän nyt sitten löytää omana itsenäni. Yksinäistä on välillä mutta ero aikaisemman ja nykyisen minän (tai valheellisen sellaisen aikaisemman) välillä on niin iso, etten pysty sitä muuten käsittelemään.
Eikö sinulla sitten yksinäisyys laukaise epätodellista oloa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on auttanut se, että olen lopettanut yhteydenpidon niiden kouluaikaiseten kavereiden kanssa, jotka tutustuivat minuun silloin, kun toteutin rooliani kaikille miellyttävänä ja pidin omat ajatukseni visusti omana tietonani.
Eihän tämä tietenkään kavereiden vika ole mutta minä lipsahdan vanhaan rooliini liian herkästi. Eli olen tavallaan jättänyt konkreettisesti sen vanhan maailman taakseni ja uusia ystäviä yritän nyt sitten löytää omana itsenäni. Yksinäistä on välillä mutta ero aikaisemman ja nykyisen minän (tai valheellisen sellaisen aikaisemman) välillä on niin iso, etten pysty sitä muuten käsittelemään.
Eikö sinulla sitten yksinäisyys laukaise epätodellista oloa?
Minulla menivät yliopisto-opinnot aivan päin helvettiä, kun pääosin yksinään työskentely omassa aikataulussa ei vain sopinut minulle. Lopetin ne aika nopeasti, kun vieraalla paikkakunnalla asuessa dissosiaatio selvästi lisääntyi.
Vierailija kirjoitti:
Traumat tuottaa aivovaurioita, se on totta. Mutta aivot on siitä ihmeelliset, että ne voi harjoituksella löytää hermoradat tuon vaurion ohi. Trauma ei ole mikään lopullinen tuomio, vaan sellaiset asiat kuin traumaterapia ja esimerkiksi tukena meditointi voivat saada aikaan muutoksen. Minusta on hyvin surullista lukea ihmisistä, jotka luulevat olevansa tuomittuja ja vangittuja traumaoireisiin koko ikänsä, vaikka on olemassa tutkitut keinot niiden lieventämiseen. Jos traumassa ns rypee ilman hoitoa se vain vahvistaa trauman hermoratoja. Vähemmän vakaviin traumoihin on myös itsehoitometodeja. Olen ollut ongelmieni takia mielisairaalassakin, joten ihan kokemuspohjalta puhun. Jos paneutuu henkisen puolen ongelmien voittamiseen samalla tarmolla ja pitkäjänteisyydellä kuin monet työelämään tai opintoihin, niin kyllä voi edistyä todella paljon. Siihen työhön pitää vaan olla valmis. T. "ei enää ahdistusta tai katkeruutta minulla"
Minä olen yksi joka on hyväksynyt traumataustan osaksi minuutta, en yritä enää päästä siitä väkipakolla eroon. Kyllä aivot voivat vaurioitua pysyvästi niin, että nykyaikaisilla keinoilla uusia hermoratoja ei enää löydetä.
Olen käynyt terapiassa yhteensä varmaan sen 15-vuotta. Lähes kaikki terapeutit ovat olleet sitä mieltä, että hyödyn terapiasta, olen ihminen joka haluaa muutosta. Olen joogannut, meditoinut, liikkunut luonnossa, syönyt terveellisesti, kiinnittänyt positiivisiin asioihin huomiota, saanut oikeita ystäviä, kouluttautunut, työskennellyt, liikkunut aktiivisesti muiden liikuntaharrastusten kanssa. Olen tehnyt kaiken oikein ja yhä silti olen traumaoireinen. Ennen tilanteeni hyväksymistä olin vieläkin enemmän ahdistunut, koska tuntui ihan käsittämättömältä se, että vaikka teen kaikkeni, niin oireeni eivät katoa. Helpottavat jonkin verran, kunnes tulee uusi romahdus, mutta eivät häviä ja vaikuttavat jonkin verran, tai todella paljon arkeeni.
Olen hyväksynyt sen, että minusta ei tule tervettä koskaan. Koska hyväksyn, osaan olla rehellisempi oman jaksamiseni suhteen. En yritä väkipakolla puskea jotain, koska normaalitkin ihmiset pystyvät siihen, tähän ja tuohon. En sanoisi omalta kohdaltani, että tämä on surullista, että hyväksyn traumaoireilun osaksi elämääni. Pikemminkin olen helpottunut, kun en enää väkipakolla yritä olla niin kuin kaikki muutkin. Hyväksyn sen paremmin, jos en jaksa enkä pysty jotain.
Eikö sinulla trolli ole minkäänlaista omaa elämää? Vaikutat todella säälittävältä.