Lue keskustelun säännöt.
Lapsuuden jäljet: tunne ettei ole olemassa tai todellinen
Miten tyypillistä on, että tällainen kokemus seuraa lapsuuden jäljiltä sitkeästi mukana aikuisuuteen? Lapsena ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin alistua huonoon kohteluun. Aikuisena taas se nostaa nopeasti pintaan voimakkaita raivon tunteita ja minusta on tullut hyvin puolustautuva. Kipukohta on silti edelleen sama, vaikka reaktio on eri. Huono kohtelu herättää minussa tunteen siitä, että olen muiden silmissä arvoton eikä minulla ole mitään väliä. Toisinaan tuntuu siltä, etten ole edes oikeasti olemassa.
Kommentit (793)
Täällä yksi lapsuudentraumoista kärsivä lisää. Minulla auttaa terapian lisäksi lempeä jooga. Oikeastaan koen, että jooga on itselleni vielä merkittävämpää kuin terapia. Minun joogani on hyvin rauhallista itseni äärellä olemista. Siinä saavutaan ajoittain sellaisen rauhan, että liikutun kyyneliin. Nuo hetken auttavat jaksamisen vaikeampia aikoina. Traumat ovat kehossa. Siksi kehollisten hoitomenetelmien käyttäminen on tehokas hoitokeino.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletteko huomanneet muuten sellaista, että on vaikea ystävystyä ns. "normaalien" ihmisten kanssa? Joko itse kavahtaa heitä tai he kavahtavat sinua, mutta vaikea sanoa miksi.
Jos löytyy ihminen jonka kanssa tulee heti juttuun, niin lähes poikkeuksetta myös hänellä ollut huono lapsuus jne. samanlaisia kokemuksia. Ovat myös ihan eri tavalla empaattisia ja huomaavaisia kuin ns. "normaalit" ihmiset. Eivät tuomitse tai ilkeile.
Näin se menee. En tiedä itsekään miten hyväosaiset ”haistaa” kaltoinkohdellun ja osaavat alkaa häntä nokkimaan.
Siinäkö syy miksei vaikkapa koulukiusaamiseen puututa tai sitä ylipäätään tapahtuu? Jos 90% opettajista ja oppilaista on juuri niitä hyväosaisia, eivät he edes tajua tekevänsä mitään väärää.
Uskon, että tässä on perää. Olen itse yläkoulussa opettajana, ja kokenut traumattisen lapsuuden ja nuoruuden. Olen herkkä "haistamaan" oppilaasta hänen kotiolojaan ja ongelmiaan. Haluan auttaa, puutun kaltoinkohteluun ja juttelen, kysyn kuulumisia. Haluan olla sellainen turvallinen aikuinen, jota itselläni ei edes koulussa ollut.
Ainoa ongelma on, että näitä nuoria on tosi paljon. Myönnän, että kuormitun. Jos esim. puhun tästä pomolle tai työterveydessä, minun käsketään unohtaa tuollainen kuuntelu ja murehtiminen. Minun pitäisi kovettaa itseni ja vain opettaa. Mutta kuraattori- ja psykologipalvelut nuorille ovat tosi nollissa.
En halua vain sulkea silmiäni:(
Vierailija kirjoitti:
Kaltoinkohdeltu lapsi sisällä ei oikein parane koskaan. Ei vaikka sulla olisi unelmien mies/perhe/ura/varallisuus tms yleisesti tavoiteltu asia.
Ne vsiriot on syvällä mielessä, aivojen (muuttuneissa) rakenteissa, stressinä hermostossa, kipuna solumuistissa.
Yleisin kaltoinkohtelun muoto taitaa olla se, että vauva jätetään huutamaan. Se ei unohdu KOSKAAN.
Minä, 70- luvun lapsi koen myös sisimmässäni syvää arvottomuutta johtuen perhetaustastani jota sävytti alkoholi ja vanhempien välinen väkivalta. Lisäksi isäni arvosteli humalassa ollessaan minua ja äitiäni aina ulkomuotoa myöten. Äitini oli isään nähden alistuva, joskus asettui puolelleni. Varhaisaikuisuus meni omaa paikkaani etsiessä, ja vasta lähes nelikymppisenä löysin vakaan parisuhteen ja perustin perheen. Joku tuolla edellä kertoi viettäneensä juhlapyhät ym yksin opiskelijakämpässä - sama oli minulla! Lähdin kotoa heti kun vain voin, eikä perääni sen koommin kyselty. Joskus oli ruoka lopussa ja laskut maksamatta, mutta hammasta purren selvisin niistä, sillä isäni vahingoniloa epäonnistumisestani en halunnut enää kokea.
Ja lisään vielä että tuo lapsuus on vaikuttanut minuun niin, että otan herkästi itseeni ja puolustan itseäni ja muita joskus turhankin tulisesti. Olen ottanut " kovan muijan" roolin ulkopuolisiin nähden, mutta parisuhteessani näkyy varsinkin erimielisyyksissä joskus voimakkaat tunnereaktiot ja pelko jätetyksi tulemisesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siinäkö syy miksei vaikkapa koulukiusaamiseen puututa tai sitä ylipäätään tapahtuu? Jos 90% opettajista ja oppilaista on juuri niitä hyväosaisia, eivät he edes tajua tekevänsä mitään väärää.[/quote]
Uskon, että tässä on perää. Olen itse yläkoulussa opettajana, ja kokenut traumattisen lapsuuden ja nuoruuden. Olen herkkä "haistamaan" oppilaasta hänen kotiolojaan ja ongelmiaan. Haluan auttaa, puutun kaltoinkohteluun ja juttelen, kysyn kuulumisia. Haluan olla sellainen turvallinen aikuinen, jota itselläni ei edes koulussa ollut.
Ainoa ongelma on, että näitä nuoria on tosi paljon. Myönnän, että kuormitun. Jos esim. puhun tästä pomolle tai työterveydessä, minun käsketään unohtaa tuollainen kuuntelu ja murehtiminen. Minun pitäisi kovettaa itseni ja vain opettaa. Mutta kuraattori- ja psykologipalvelut nuorille ovat tosi nollissa.
En halua vain sulkea silmiäni:([/quote]
Millainen konkreettinen tuki, apu ja toiminta on mielestänne tehokasta ja mielekästä esim. varhaiskasvatuksen henkilökunnan taholta lapselle, jonka kotiolot ovat kehitystä ja hyvinvointia vaurioittavat? Varhaiskasvatuksen yksi päätehtävistä on tukea ja auttaa vanhempia lapsen edun mukaisessa kasvatustehtävässä.
Mikäli vanhemmat eivät itse osaa tai kykene, on yhteiskunnallamme kaikkien saatavilla olevia palveluja. Esim. varhaiskasvatuksen sosionomien erikoistumisalaa on perhetyö, tunnetaidot ja ketjussa esiin tulleiden traumojen ennaltaehkäisyyn pyrkivä työ. Varhaiskasvatuksen opettaja on pätevöitynyt pedagogiseen opetustyöhön. Kentällä on käyty keskustelua mm. riskeistä, kun vanhempien kanssa laadittavan lapsen varhaiskasvatuksen toteutussuunnitelman kirjaa opettaja, eikä keskustelussa ole mukana perhetyöhön erikoistunut asiantuntija. Toteutuuko lapsen etu? Uusi OAJ:n ja edellisen hallituksen ajama Varhaiskasvatuslaki ei edellytä sosionomiosaamisen palkkaamista lapsiryhmään lainkaan. Itse näen kyseisen osaamisen tärkeäksi kokonaisvaltaisen varhaiskasvatuksen strategian toteuttamiseksi. Monille lapsille "diagnosoidaan" oppimisvaikeuksia, vaikka oireilu voikin johtua ketjussa esiin nousseista taustoista, joita ei tunnisteta tai ymmärretä.
Yläkoulun opettajan kommentti edellä konkretisoi hyvin vallitsevan tilanteen ja suunnan. Kärsivien lasten tilanne kumuloituu ja pahenee nuoruuteen, kun tilanteisiin ei puututa ajoissa. Mediassa yleisesti käyty arvokeskustelu korostaa opetuksen ensiarvoisuutta ja syyllistää turvattomassa kasvuympäristössä oireilevat luusereina ja syrjäytyneinä. Kehityspsykologian ja psykologian tutkimuksen tulokset koskien esim. suuria ryhmiä tai ihmisen olemusta ylipäätään ohitetaan nykyään.
Siksi tämän ketjun rehellinen, aito kokemus ja näkemys ihmisestä ja perustarpeisiin vastaamisesta on kullan arvoista kasvatus- ja opetustyötä tekeville ja osaltaan tulevaisuuden aikuisten hyvinvoinnille.
Tuollaista on ollut, siitä kuitenkin selvisin käsittelemällä lapsuuden tapahtumat kuten onnettomuudet joita joskus tapahtuu. Olen jo niin iäkäs että koivuniemenherra kävi pari kertaa kylässä, syy miksi vain kaksi kertaa oli kun toisella kerralla risu oli jo haettu, seisoin odottamassa, muistan kun maailma alkoi pyöriä ja pyörryin, tästä vanhemmat kai pelästyivät eikä herraa enää meille kutsuttu,
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä on dissosiaatio tuttua. Varsinkin kun iskee hylätyksi tulemisen pelko tai on voimakasta stressiä.
Onko dissosiaatio sitäkin, että heilahtaa äkkiä johonkin toiseen rooliin. Esim. pillastuu suhteettoman paljon jostakin sinänsä pienestä vastoinkäymisestä?
Itseäni on auttanut, lohduttanut ja koskettanut todella syvästi tämän videon ajatukset ja tunnelma
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nämä kaikki minullekin ihan tuttuja. Terapiassa olen käynyt vuosia ja edelleen käyn. Ystäväpiiri, joka tuntuu olevan kuin lämmin perhe, on minusta jotenkin pelottavaa. Johtunee kai siitä, että pelkään muiden hylkäävän minut, jos heille paljastuu sellaisia piirteitä minusta, josta eivät tykkää. Perheessäni on ollut alistamista, väheksymistä, pilkkaamista jne. Hauskojen hetkien kera.
Tässä minulla on työstämistä terapiassa muiden piirteiden ohella, jotka alkavat hieman edistyä.
Olen rasittava ihminen, mutta yritän olla silti positiivinen.
Aurinkoista päivää kaikille, hymyä huuleen vaikka vastatuuleen!
Stressi laukaisee toisinaan aivan järkyttävän OCD:n. Sitten kuvittelen että vedän niitä ajatuksia turpaan ja hetkeksi helpottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä onko minua olemassa. En tiedä onko mitään olemassa.
t. YKSINÄINEN IHMINEN
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä on dissosiaatio tuttua. Varsinkin kun iskee hylätyksi tulemisen pelko tai on voimakasta stressiä.
Onko dissosiaatio sitäkin, että heilahtaa äkkiä johonkin toiseen rooliin. Esim. pillastuu suhteettoman paljon jostakin sinänsä pienestä vastoinkäymisestä?
On.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on diagnosoitu PTSD ja dissosiaatiohäiriö.
Epätodellinen olo ja tajunnan tilan muutokset kuuluu mulla näihin. Koen, että mulla on erilaisia "olomuotoja" ja et muutun välillä toiseks ihmiseks. Käyttäydyn myös eri tavalla näiden "kohtausten" aikaan. Joskus itken hallitsemattomasti, joskus tuijotan tyhjyyteen tuntitolkulla ja koen et kaikki on unta tai elokuvaa. Äärimmillään pelkään kaikkee ja tututkin, turvalliset ihmiset haluu satuttaa. Sillon juoksen vessaan piiloon ja otan jotain mukaan millä voin puolustautua. Usein näiden aikaan nään myös näkyjä ja kuulen kaikkee liittyen mun vanhempiin. Tiedostan et näyt ja mun tunteet ei oo aitoja, jopa sillä hetkellä, mut silti en pysty ku piilotteleen isältäni vaikka ei oo mitenkään mahdollista et se olis lähettyvillä. Usein huomaan tän alkavan niin et jos katon peiliin en tunnista itteeni.
Nykyään en kumminkaan kovin usein saa poissaolokohtauksia. Harhojakaan ei oo ollu pitkään aikaan. Painajaisia on yhä. On myös vaikee kieltäytyä. Suuret negatiiviset tunteet kuten suru ja viha on vaikeita. Edelleen pelkään vanhempiani mut suhde niiden kaa on parantunu ja oon pystyny puolustaan itteeni tarvittaessa. Nekin on alkanu huomaan et jos haluu olla väleissä niin haukkuminen ja uhkailu saa jäädä.
Mua autto parisuhde jossa mies on ollu hyvin ymmärtäväinen ja rakastava. Sen lisäks toki psykoterapia. Ja sit ihan vaan yksinkertasesti etäisyys: muutin 150km päähän lapsuudenkodistani. Sain alottaa oman elämän puhtaalta pöydältä aivan parhaan miehen kanssa.
Vaikka se siltä kuulostaa niin mulla ei oo montaa eri persoonallisuutta. Kriteerit ei täyty, ne ei oo tarpeeks selkeitä. Skitsofreniaa kans epäiltiin mut tärkein syy miksei tää oo sitä on se et kaikki harhat yms liittyy selkeesti mun lapsuuteen. On yleistä kuitenkin saada virheellisesti skitsofreniadiagnoosi.
Minulla on myös oireita dissosiaatiosta depersonalisaatiosta. Mitään diagnoosia ei kuitenkaan ole. Uskon itselläni nämä oireet laukaisseen kiusaaminen ja vanhempien muuten "kylmä" ja tunteeton käytös sekä se kun jättivät minun täysin yksin selviämään kaikesta ja mistään ei voinut puhua. Minun on myös vaikeaa tunnistaa peilikuvani. Onneksi vielä tajuan, että se olen tosiaan minä, mutta tavallaan välillä mietin olenko tosiaan siinä ja minun on vaikeaa kuvailla itseäni ja ostaa mitään vaatteita ja en "hahmota" itseäni hyvin. Tämän vuoksi en tavallaan halua edes paljon peilin edessä olla ja itseäni tuijottaa, kun tuntuu niin ahdistavalta "katsoa itseään silmiin" ja tavallaan miettiä näytänkö tuolta. Pelkään itsekin sitä, että saisin jotain "kohtauksia", joissa ihan todella kadottaisin itseni. Nykyisin pysyn kuitenkin vielä kiinni tässä hetkessä ja tavallaan on vaan sumuinen olo ja ahdistaa. Vielä pärjään, mutta pelkään kaiken pahenevan. Ollut tätä jo pitkään yli 10 vuotta ja nuori olen edelleen.
Ihan kuin minä! Minulla oli jo lapsena vaikeuksia tunnistaa itseäni kuvista ja peilistä, mutta se paheni mitä vanhemmaksi tulin. En halua katsoa valokuviani, koska tiedän järjellä, että se olen minä, mutta en tunne mitään yhteyttä kuvassa olevaa henkilöä kohtaan, koska se "ei ole minä". Sama juttu peilin kanssa. En käytä meikkiä oikeastaan yhtään, vaatteiden ostaminen on hirveää ja hiusmallini on pysynyt samana 7 vuotta. Pahinta on juuri se, ettei minulla ole mitään käsitystä siitä, että miltä minun pitäisi näyttää, että peilistä tai kuvasta takaisin katsoisi minä. Olen puhunut tästä muutamille ihmisille, mutta kukaan ei ole ymmärtänyt asiaa. Se on otettu aina tyyliin "No toivoisin itsekin, että tukkani olisi toisenlainen, mutta ei muuta".
Just piti etsiä LinkedIniin fiksu ammatillinen kuva ja se oli aivan kamalaa. Miksi laittaisin sinne oman naamani, kun en tunnista sitä. Omaa itseä katsoessa tulee olo vain siitä, että on idiootti.
Ymmärrän järjellä, että en ole idiootti ja tämä lievä dissosiaatio liittyy traumoihin, mutta ei se poista tunnetta siitä, etten vieläkään näin nelikymppisenäkään ole kasvanut "minuksi", enkä tunnista itseäni valokuvista tai peilistä. Siihen peilikuvaan tai valokuvaan ei ole mitään tunneyhteyttä.
Sama on muuten vanhojen valokuvien kanssa. Lapsuuskuvat, nuoruuskuvat... En tunnista niistä näkyvää henkilöä. Muistan tilanteita, joissa kuvat on otettu ja tiedän ne tapahtuneeksi mm. matkat, mutta minusta tuntuu sille kuin ne olisivat tapahtuneet unessa tai jossain toisessa elämässä, jolla ei ole mitään kontaktia minun nykyhetkeeni.
Minulla ei olekaan yhtään vanhoja valokuvia tallessa eikä minkäänlaista valokuva-albumia.
Kun matkailen, otan kuvia maisemista ja kaikesta muusta, paitsi itsestäni. Joskus paikalliset ystävät haluavat ottaa minusta turistikuvan puhelimellani. Annan heidän tehdä niin, mutta poistan kuvan myöhemmin, koska en kestä sitä ja se tuntuu turhalle.
Pelottaa, miten ikinä pystyn parisuhteeseen (olen ollut lähes aina yksin), kun omakuva on näin vääristynyt....
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on diagnosoitu PTSD ja dissosiaatiohäiriö.
Epätodellinen olo ja tajunnan tilan muutokset kuuluu mulla näihin. Koen, että mulla on erilaisia "olomuotoja" ja et muutun välillä toiseks ihmiseks. Käyttäydyn myös eri tavalla näiden "kohtausten" aikaan. Joskus itken hallitsemattomasti, joskus tuijotan tyhjyyteen tuntitolkulla ja koen et kaikki on unta tai elokuvaa. Äärimmillään pelkään kaikkee ja tututkin, turvalliset ihmiset haluu satuttaa. Sillon juoksen vessaan piiloon ja otan jotain mukaan millä voin puolustautua. Usein näiden aikaan nään myös näkyjä ja kuulen kaikkee liittyen mun vanhempiin. Tiedostan et näyt ja mun tunteet ei oo aitoja, jopa sillä hetkellä, mut silti en pysty ku piilotteleen isältäni vaikka ei oo mitenkään mahdollista et se olis lähettyvillä. Usein huomaan tän alkavan niin et jos katon peiliin en tunnista itteeni.
Nykyään en kumminkaan kovin usein saa poissaolokohtauksia. Harhojakaan ei oo ollu pitkään aikaan. Painajaisia on yhä. On myös vaikee kieltäytyä. Suuret negatiiviset tunteet kuten suru ja viha on vaikeita. Edelleen pelkään vanhempiani mut suhde niiden kaa on parantunu ja oon pystyny puolustaan itteeni tarvittaessa. Nekin on alkanu huomaan et jos haluu olla väleissä niin haukkuminen ja uhkailu saa jäädä.
Mua autto parisuhde jossa mies on ollu hyvin ymmärtäväinen ja rakastava. Sen lisäks toki psykoterapia. Ja sit ihan vaan yksinkertasesti etäisyys: muutin 150km päähän lapsuudenkodistani. Sain alottaa oman elämän puhtaalta pöydältä aivan parhaan miehen kanssa.
Vaikka se siltä kuulostaa niin mulla ei oo montaa eri persoonallisuutta. Kriteerit ei täyty, ne ei oo tarpeeks selkeitä. Skitsofreniaa kans epäiltiin mut tärkein syy miksei tää oo sitä on se et kaikki harhat yms liittyy selkeesti mun lapsuuteen. On yleistä kuitenkin saada virheellisesti skitsofreniadiagnoosi.
Minulla on myös oireita dissosiaatiosta depersonalisaatiosta. Mitään diagnoosia ei kuitenkaan ole. Uskon itselläni nämä oireet laukaisseen kiusaaminen ja vanhempien muuten "kylmä" ja tunteeton käytös sekä se kun jättivät minun täysin yksin selviämään kaikesta ja mistään ei voinut puhua. Minun on myös vaikeaa tunnistaa peilikuvani. Onneksi vielä tajuan, että se olen tosiaan minä, mutta tavallaan välillä mietin olenko tosiaan siinä ja minun on vaikeaa kuvailla itseäni ja ostaa mitään vaatteita ja en "hahmota" itseäni hyvin. Tämän vuoksi en tavallaan halua edes paljon peilin edessä olla ja itseäni tuijottaa, kun tuntuu niin ahdistavalta "katsoa itseään silmiin" ja tavallaan miettiä näytänkö tuolta. Pelkään itsekin sitä, että saisin jotain "kohtauksia", joissa ihan todella kadottaisin itseni. Nykyisin pysyn kuitenkin vielä kiinni tässä hetkessä ja tavallaan on vaan sumuinen olo ja ahdistaa. Vielä pärjään, mutta pelkään kaiken pahenevan. Ollut tätä jo pitkään yli 10 vuotta ja nuori olen edelleen.
Ihan kuin minä! Minulla oli jo lapsena vaikeuksia tunnistaa itseäni kuvista ja peilistä, mutta se paheni mitä vanhemmaksi tulin. En halua katsoa valokuviani, koska tiedän järjellä, että se olen minä, mutta en tunne mitään yhteyttä kuvassa olevaa henkilöä kohtaan, koska se "ei ole minä". Sama juttu peilin kanssa. En käytä meikkiä oikeastaan yhtään, vaatteiden ostaminen on hirveää ja hiusmallini on pysynyt samana 7 vuotta. Pahinta on juuri se, ettei minulla ole mitään käsitystä siitä, että miltä minun pitäisi näyttää, että peilistä tai kuvasta takaisin katsoisi minä. Olen puhunut tästä muutamille ihmisille, mutta kukaan ei ole ymmärtänyt asiaa. Se on otettu aina tyyliin "No toivoisin itsekin, että tukkani olisi toisenlainen, mutta ei muuta".
Just piti etsiä LinkedIniin fiksu ammatillinen kuva ja se oli aivan kamalaa. Miksi laittaisin sinne oman naamani, kun en tunnista sitä. Omaa itseä katsoessa tulee olo vain siitä, että on idiootti.
Ymmärrän järjellä, että en ole idiootti ja tämä lievä dissosiaatio liittyy traumoihin, mutta ei se poista tunnetta siitä, etten vieläkään näin nelikymppisenäkään ole kasvanut "minuksi", enkä tunnista itseäni valokuvista tai peilistä. Siihen peilikuvaan tai valokuvaan ei ole mitään tunneyhteyttä.
Sama on muuten vanhojen valokuvien kanssa. Lapsuuskuvat, nuoruuskuvat... En tunnista niistä näkyvää henkilöä. Muistan tilanteita, joissa kuvat on otettu ja tiedän ne tapahtuneeksi mm. matkat, mutta minusta tuntuu sille kuin ne olisivat tapahtuneet unessa tai jossain toisessa elämässä, jolla ei ole mitään kontaktia minun nykyhetkeeni.
Minulla ei olekaan yhtään vanhoja valokuvia tallessa eikä minkäänlaista valokuva-albumia.
Kun matkailen, otan kuvia maisemista ja kaikesta muusta, paitsi itsestäni. Joskus paikalliset ystävät haluavat ottaa minusta turistikuvan puhelimellani. Annan heidän tehdä niin, mutta poistan kuvan myöhemmin, koska en kestä sitä ja se tuntuu turhalle.Pelottaa, miten ikinä pystyn parisuhteeseen (olen ollut lähes aina yksin), kun omakuva on näin vääristynyt....
Nyt vasta tajusin, että minustakaan ei ole juuri mitään kuvia, välttelen kuvatuksi tulemista ja satunnaisissa kuvissa en koe olevani hän. Näin ollut ainakin teini-iästä lähtien 20 vuotta. Myöskin peiliin katsoessa on kuin katsoisi jotain vierasta ihmistä, mutta se ei tunnu pelottavalta, kuten voisi kuvitella, koska ylipäänsä koko elämä tuntuu unelta tai (loputtoman tylsältä) elokuvalta, jota katselen sumuverhon takaa. Unet tuntuvat todellisemmalta kuin oikea elämä, ja odotan aina nukkumaan pääsyä, jotta herään edes vähäksi aikaa eloon.
Minäkin vihaan kuvatuksi tulemista. Jotenkin yritän aina kadota henkisesti ja silloin toki näytänkin aivan todella hirveältä, koska kasvot ja silmät ovat ilmeettömät enkä ole muutenkaan piirteiltäni kaunis.
Voin kertoa, että kyllä traumoista voi alkaa parantumaan pikku hiljaa. Se vain vaatii hirvittävän työn. Kirjoja, terapiaa, keskustelua, keskustelua, kirjoittamista yms. Luovuttaa ei kannata. Paha pitää ”purkaa pois”, jotta hyvä saa tilaa.
Itsellä prosessi ollut käynnissä n. 20 vuotta. Nyt jo voiton puolella, mutta tiiviimpi vaihe kesti ehkä 10-15 vuotta.
Helppoa se ei siis ole, mutta jos laitat tämän asian ykköseksi, niin tuloksiakin tulee. Ne elämän ensimmäiset vuodet tapahtuvat ja muokkaavat, mutta ei pysyvästi. Sinä voit oppia tuntemaan eri tavalla.
Traumat tuottaa aivovaurioita, se on totta. Mutta aivot on siitä ihmeelliset, että ne voi harjoituksella löytää hermoradat tuon vaurion ohi. Trauma ei ole mikään lopullinen tuomio, vaan sellaiset asiat kuin traumaterapia ja esimerkiksi tukena meditointi voivat saada aikaan muutoksen. Minusta on hyvin surullista lukea ihmisistä, jotka luulevat olevansa tuomittuja ja vangittuja traumaoireisiin koko ikänsä, vaikka on olemassa tutkitut keinot niiden lieventämiseen. Jos traumassa ns rypee ilman hoitoa se vain vahvistaa trauman hermoratoja. Vähemmän vakaviin traumoihin on myös itsehoitometodeja. Olen ollut ongelmieni takia mielisairaalassakin, joten ihan kokemuspohjalta puhun. Jos paneutuu henkisen puolen ongelmien voittamiseen samalla tarmolla ja pitkäjänteisyydellä kuin monet työelämään tai opintoihin, niin kyllä voi edistyä todella paljon. Siihen työhön pitää vaan olla valmis. T. "ei enää ahdistusta tai katkeruutta minulla"
Vierailija kirjoitti:
Surullinen ap kirjoitti:
Surullinen ap kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama täälläkin, ptsd ja dissosiaatio-oireita, tunne näkymättömyydestä ja tarve edetä uralla, näyttää kaikille. Ja tunne että jos näytän jotain, olen hyvä, se tekee minusta pahan ja huonon.
Terapia auttaa kohtaamaan sen kaiken. Itse käyn psykodynaamisessa. Se repii mielen hajalle, pakottaa kohtaamaan sen kaiken arvottomuuden tunteen ja muun kivun, jokaisen yksittäisen trauman. Ei ole helppoa, mutta jos on sellainen tunne, että koko ihmisikä menee käsittelyssä ja kuitenkin elämä tässä ja nyt on suht koht kunnossa, niin sitten päin kipua vaan. Halauksia, voimia ja ymmärrystä jokaiselle, erityisesti kaikille jotka eivät hoitoon pääse tai voimavarat eivät nyt anna myöten asioiden käsittelemistä. <3
Mikä suuntaus olisi paras? Olen siis psykopaatin lapsi (isäni on vielä paljon pahempi kuin perus narsisti, suorastaan sadistisesti nautti nöyryyttämisestä ja väkivallata ja kelsi aivan sairaita alistusjuttuja (”nuoe saappaitani, matele lattialla, ano ruloillen polvillasi anteeksi”).
Mulle jäänyt juuri arvottomuus ja ylisuorittaminen pahasti päälle.
En haluaisi siihen terapiaan missä leikitään rooleja (siis ”leiki että tässä istuu isä ja kerro sille tunteistasi”) mikä tän terapiamuodon nimi oli?
Entä joku emdr tai traumaterapia?Olen tuon viestin kirjoittaja, mitä lainaat. Mulla on narsistinen äiti, sellaisella marttyrointi, itsemurhauhkaus ja äidin lukuisat sairaudet ja pahat olot, hoivaa itselleen minusta hakevalla ja minulle kaikesta mahdollisesta hyvästä ja osaamisestani kateellisella tavalla. Siis äidin puolelta laajalla skaalalla kaikenlaista, mutta kuitenkin myös hoivaa ja huolenpitoa. Isällä oli sadistinen puoli. Ei nyt ihan saappaan nuolemista vaatinut, mutta totaalista tottelemista, veillejättämistä ja itsensä uhraamista raskaisiin töihin hän vaati ja lisäksi nautti pelottelemisesta, siis saattoi kuolemanvaaraan tai satutti satuttamisen ilosta. No, kun tässä luen kirjoittamaani, niin ei olisi syytä oman traumataustan vähättelyyn, samanlaista paskaa kuin saappaan nuoleminen on tämäkin, mutta oma ei koskaan tunnu niin pahalta kuin toisten.
Minulla psykodynaaminen on ollut hyvä ratkaisu siinä mielessä, että se on pakottanut katsomaan kaikkea hirveyttä silmästä silmään. Se antaa potilaan mielen edetä sinne minne se on menossa ja omassa tahdissaan. Ja minulla mieli on vähä vähältä vienyt keskelle sitä helvettiä mitä se lapsena oli. Huono puoli on se, että se helvetti ikäänkuin toistuu siinä terapiasuhteessa. Olen pelännyt esimerkiksi, että terapeutti lyö minua remmillä, vaikka tiesin että pelko on aiheeton. Tässä mielessä voi olla traumaterapia voisi olla "helläkätisempi". Toisaalta, jos tunteet suhteessa terapeuttiin on tullakseen, ne tulee ymmärtääkseni missä tahansa terapiamuodossa. Siksi, jos itse olisin valitsemassa terapeuttia uudelleen, kysyisin paitsi traumaosaamista myös osaamista transferenssitunteiden kanssa ja sitä, onko terapeutilla oma terapia tehtynä kunnolla. Traumojen kanssa työskentely on rankkaa myös terapeutille.
Oliko sulla mies- vai naisterapeutti. Tätä just vähän pelkään että jos olis miesterapeutti niin tulisi pian nöyryytystakaumat mieleen ja pelko siitä että taas pitää nuolla sappaita :)
Nainen. Mutta molempien pahat teot ovat tulleet esiin. Psykiatri on mies ja sen kanssa on kyllä tullut isään liittyvät jutut vahvemmin esiin.
Ymmärrän huolesi ja pelkosi. Tässä se kinkkinen kohta juuri onkin. On hirveää mennä "hoitoon" tappelemaan vastaan, että "en varmana nuole saappaitasi". Toisaalta kun aikansa sitä asiaa vääntää, niin se tulee toivon mukaan loppuun käsitellyksi. Enkä oikeasti tässä esitä asiantuntijaa, kerron vaan ihan oman kokemukseni, enkä itsekään ole vielä parantunut. Se vaan, että tollaiset kokemukset ovat olleet niin hirveitä lapsena että niiden työstäminen terapiassa tuntuu vielä hirveämmältä. Ja silti ne olisi hyvä saada käsiteltyä jotenkin.
Terapeuteissa on eroa, mutta terapia on oikeastaan ainoa paikka, jossa vaikeita kokemuksia pääsee turvallisesti purkamaan. Jos puhut niistä ei-ammattilaisten kanssa, niin usein toisen asennoituminen näissä tilanteissa lisää traumatisoitumista entisestään, kun lähtökohtaisesti ihmiset usein käyttäytyvät aika törpösti, jos eivät oikein tiedä miten heidän kannattaisi reagoida. Ihan lottovoittoon verrattava onnenpotku, jos joku oikeasti jaksaa olla tukena eikä ala esimerkiksi normalisoida lasten kaltoinkohtelua sen takia, että ahdistuu kuulemastaan.
Lisäksi avautumisissa on myös se riski, että sen jälkeen ihmiset helposti yrittävät käyttää sinua omana henkilökohtaisena psykoterapeuttinaan riippumatta siitä millaiset voimavarasi ovat, kun ajattelevat, että sinä olet tottunut elämän karuihin puoliin. Joten voi käydä niin, että et itse saa oikeastaan lainkaan tukea, mutta sen sijaan jatkossa toinen yrittää koko ajan tukeutua sinuun ja tämä ihmissuhde muodostuu hyvin raskaaksi.
Oln huomannut tuon saman hyvälsikäyttötaipumuksen mutta eri asiassa. Neuvola on ”pakottanut” siihen että tukiverkkoja pitää tehdä vaikka väkisin, ja olen nyt niitä rakentanut. Hoidan naapuruston lapsia (sellaisten perheiden joilla ON tukiverkko) ja tää on johtanut siiheb että minä olen heidä tukiverkko mutta he eivät minun.
Otsn mielelläni niitä lapsia hoitoon, mutta jos joskus olen kysynyt vastavuoroisesti toisinpäin, niin ei ole sopinut. Yhden perheen lapsia oleb hoitanut ainakin 20krt ilman mitään vastinetta takaisin. Ja kieltämättä se oma arvottomuuden tunnekin painaa - tunnen että kyllähän minä voin nyt toisia auttaa mutta en kai nyt kehtaa sentään itselleni mitään pyytää.
Olen nyt sit yksipuolinen tukiverkko. Kukaan näistä ei suostunut hoitamaan 200e palkalla lapsiani tulevan synnytyksen ajan joka ihan kihta käsillä. Olikon ”kaikkea muuta sovittuna”. Ja minä siis olen kymmeniä kertoja hoitanut näiden ihmisten lapsia ilmaiseksi.
Ei varmaan normaalin itsetunnon ihminen suostuisi tähän :(
Jos asut pk-seudulla, niin voin hoitaa vkloppuisin.
Tässä kirjoittaa ihminen, jolla perusturvallisuus on kunnossa. Siksi täysin kykenemätön samaistumaan aiheeseen, ja neuvonsa ovat yhtä tyhjä kanssa, täysin hyödyttömiä. Ei edes ole sisäistänyt mitä perusturvallisuus on. Vie neuvosi toisaalle, sinun tarkoittamasi hyvä ei toimi täällä.