Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Lapsuuden jäljet: tunne ettei ole olemassa tai todellinen
Miten tyypillistä on, että tällainen kokemus seuraa lapsuuden jäljiltä sitkeästi mukana aikuisuuteen? Lapsena ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin alistua huonoon kohteluun. Aikuisena taas se nostaa nopeasti pintaan voimakkaita raivon tunteita ja minusta on tullut hyvin puolustautuva. Kipukohta on silti edelleen sama, vaikka reaktio on eri. Huono kohtelu herättää minussa tunteen siitä, että olen muiden silmissä arvoton eikä minulla ole mitään väliä. Toisinaan tuntuu siltä, etten ole edes oikeasti olemassa.
Kommentit (793)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko yksikään teistä näkymättömistä hoikka ,älykäs ja kaunis?
edes yksi...?
Mene terapiaan.
laihduta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sait ajatukseni puettua sanoiksi. Poissaolotilanteet ,(en ollut olemassakaan ) jäivät lapsuuteen. Olen ihmetellyt miksi olen ja olen ollut tällainen. En näköjään olekaan yksin. Hyvää jatkoa sinulle sielunsisar!
Uskosta luopuminen. Sain hyvin uskonnollisen kasvatuksen, joka aiheutti paljon ongelmia elämääni. Ajatteleminen/kyseenalaistaminen oli tavallaan kiellettyä. Muistan vieläkin miltä tuntui ymmärtää, että moni muu ihminen esim pitää täysin absurdeina niitä pelkoja, jotka saivat minut pysymään pitkään uskossa. Voisin vaikka kirjoittaa kirjan tästä aiheesta, mutta tässä se on nyt hyvin tiivistettynä. :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko yksikään teistä näkymättömistä hoikka ,älykäs ja kaunis?
edes yksi...?
Mene terapiaan.
laihduta
Kaksi isoa oivallusta. Ensin se, että en ole ollut hoikkana ja kauniina onnellinen. Ei siis niin, että onneton oloni olisi johtunut kilomääristä, vaan päin vastoin onnettomuus tuli ihan muista asioista ja kauneus ei riittänyt pelastamaan tilannetta. Kauneus ei määrää onnellisuuttani vaan ihan muut asiat. Olisipa kivaa olla hoikka, kaunis ja onnellinen, mutta ei se mitään :D Olen pyöreä ja onnellinen ja sekin on jo aika hyvin saavutettu. Kiloista pääsee eroon, kunhan itsekuri löytyy. Onnellisuutta ei ihan pelkällä itsekurilla saalisteta.
There you have it
hyväksy läskit and be happy!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämä on sellainen minkä siitä itse tekee
Vierailija kirjoitti:
Ja siis olen käynyt aiemmin puolentoista vuoden psykoterapian ja kognitiivisen lyhytterapian. Ongelman perussyy on olematon perusturvallisuus.
Ja höpö höpö. Ongelma on yksinäisyys ja mt-ongelmat, ja se ettei elämästä tullut lainkaan sellaista kun toivoo sen olevan.
Ratkaisu ei ole hakea jotakin älytöntä perusturvallisuutta. Maailma ei ole turvallinen, koska tahansa voi tapahtua myös jotakin pahaa, ihan kenelle tahansa ja lapsuudesta riippumatta. On ihan turha yrittää pakottaa itseään väkisin uskomaan ettei mitään pahaa voi tapahtua, koska järki sanoo että kyllä voi.
Ja ainoa mitä voimme, on elää parhaamme mukaan niitä hyviä hetkiä kun pahaa ei tapahdu. Ja ahkerasti työskennellä sen eteen, että elämään saa niitä arvostamiaan asioita.
Ratkaisu on hakea apua siihen fobiaan ja muihin konkreettisiin asioihin jotka elämässä ovat pielessä. Eikä luovuttaa parin yrityksen jälkeen. Hyvä lapsuus ei takaa hyvää aikuisuutta, ei likimainkaan.
Ei minullakaan olisi perhettä, kotia, ammattia ja työtä, ellen olisi yrittänyt uudelleen ja uudelleen, työnhaussa konkreettisesti yli sata kertaa. Sellaista se elämä vaan on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten teillä on opiskelu sujunut?
itsellä jäänyt kaikki koulut kesken. Ei vaan pysty keskittymään ja ainainen huonommuuden kokemus, esim. en mä opi kuitenkaan, en jaksa, helpompi jos luovuttaa, en pysy muiden perässä ym. Siis ainakin jos joku enemmän ajattelua ja suunnittelua vaativa tehtävä niin menen aivan lukkoon. Avun pyytäminen on melkein mahdotonta, mikäli sitä tarjolla edes on.
Sitten saa myös hävetä työttömyyttä ja osattomuutta. Aika loputon kierre. Samalla muut 30-vuotiaat hehkuttavat onneaan ja rahojaan, kun itse on jo lapsena mitätöity maan rakoon ja erilainen olemus näkyy jo kilometrin päähän. Vaikea tulla itseasiassa edes koulutuksiin valituksi, kun heti ihmetellään miten toimin ryhmässä, olenko sosiaalinen ym. Ei nykyaikana riitä peruskäytöstavat ja rauhallisuus, pitää olla äänekäs ja itseään tyrkyttävä.
Surullista p*skaa tämäkin.
Aina on helpompi luovuttaa, myös sellaisen jolla on ollut hyvä lapsuus.
Nykyaikana riittää oikein hyvin rauhallisuus ja hyvät käytöstavat. Ei ole mikään pakko valita ammatiksi jotakin autokauppiaan ammattia, jos oma luonne enemmän sopii rauhallisempaan työhön. Valtaosassa työyhteisöjä arvostetaan rauhallista osaajaa paljon enemmän kuin jatkuvasti kalkattavaa öyhöttäjää.
Alkaa kuulostaa siltä, että ne joilla ei riitä älli ja jotka luovuttavat liian helposti, eniten syyttävät lapsuutta. Koska heillä täytyy olla joku jota syyttää, vaikka kyse olisi omasta laiskuudesta ja mukavuudenhalusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten teillä on opiskelu sujunut?
itsellä jäänyt kaikki koulut kesken. Ei vaan pysty keskittymään ja ainainen huonommuuden kokemus, esim. en mä opi kuitenkaan, en jaksa, helpompi jos luovuttaa, en pysy muiden perässä ym. Siis ainakin jos joku enemmän ajattelua ja suunnittelua vaativa tehtävä niin menen aivan lukkoon. Avun pyytäminen on melkein mahdotonta, mikäli sitä tarjolla edes on.
Sitten saa myös hävetä työttömyyttä ja osattomuutta. Aika loputon kierre. Samalla muut 30-vuotiaat hehkuttavat onneaan ja rahojaan, kun itse on jo lapsena mitätöity maan rakoon ja erilainen olemus näkyy jo kilometrin päähän. Vaikea tulla itseasiassa edes koulutuksiin valituksi, kun heti ihmetellään miten toimin ryhmässä, olenko sosiaalinen ym. Ei nykyaikana riitä peruskäytöstavat ja rauhallisuus, pitää olla äänekäs ja itseään tyrkyttävä.
Surullista p*skaa tämäkin.
Aina on helpompi luovuttaa, myös sellaisen jolla on ollut hyvä lapsuus.
Nykyaikana riittää oikein hyvin rauhallisuus ja hyvät käytöstavat. Ei ole mikään pakko valita ammatiksi jotakin autokauppiaan ammattia, jos oma luonne enemmän sopii rauhallisempaan työhön. Valtaosassa työyhteisöjä arvostetaan rauhallista osaajaa paljon enemmän kuin jatkuvasti kalkattavaa öyhöttäjää.
Alkaa kuulostaa siltä, että ne joilla ei riitä älli ja jotka luovuttavat liian helposti, eniten syyttävät lapsuutta. Koska heillä täytyy olla joku jota syyttää, vaikka kyse olisi omasta laiskuudesta ja mukavuudenhalusta.
Jaahas palstan asiallista teeskentelevä narsistinen kiusaajat.rolli sitten löysi tämänki ketjun... Psykoketjut on tietty hänelle maukkaimpia, kun voi oikein kunnolla painella ihmisten nappeja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten teillä on opiskelu sujunut?
itsellä jäänyt kaikki koulut kesken. Ei vaan pysty keskittymään ja ainainen huonommuuden kokemus, esim. en mä opi kuitenkaan, en jaksa, helpompi jos luovuttaa, en pysy muiden perässä ym. Siis ainakin jos joku enemmän ajattelua ja suunnittelua vaativa tehtävä niin menen aivan lukkoon. Avun pyytäminen on melkein mahdotonta, mikäli sitä tarjolla edes on.
Sitten saa myös hävetä työttömyyttä ja osattomuutta. Aika loputon kierre. Samalla muut 30-vuotiaat hehkuttavat onneaan ja rahojaan, kun itse on jo lapsena mitätöity maan rakoon ja erilainen olemus näkyy jo kilometrin päähän. Vaikea tulla itseasiassa edes koulutuksiin valituksi, kun heti ihmetellään miten toimin ryhmässä, olenko sosiaalinen ym. Ei nykyaikana riitä peruskäytöstavat ja rauhallisuus, pitää olla äänekäs ja itseään tyrkyttävä.
Surullista p*skaa tämäkin.
Aina on helpompi luovuttaa, myös sellaisen jolla on ollut hyvä lapsuus.
Nykyaikana riittää oikein hyvin rauhallisuus ja hyvät käytöstavat. Ei ole mikään pakko valita ammatiksi jotakin autokauppiaan ammattia, jos oma luonne enemmän sopii rauhallisempaan työhön. Valtaosassa työyhteisöjä arvostetaan rauhallista osaajaa paljon enemmän kuin jatkuvasti kalkattavaa öyhöttäjää.
Alkaa kuulostaa siltä, että ne joilla ei riitä älli ja jotka luovuttavat liian helposti, eniten syyttävät lapsuutta. Koska heillä täytyy olla joku jota syyttää, vaikka kyse olisi omasta laiskuudesta ja mukavuudenhalusta.
Menepäs nyt vaikka kuuntelemaan merisäätä ja lopeta ihmisten julma pilkkaaminen. Et auta ketään, ja jos tarkoituksesi ei ole auttaa, se on ilmeisesti saada voimaan ihmiset entistä huonommin, ja voit miettiä, mitä se kertoo sinusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten teillä on opiskelu sujunut?
itsellä jäänyt kaikki koulut kesken. Ei vaan pysty keskittymään ja ainainen huonommuuden kokemus, esim. en mä opi kuitenkaan, en jaksa, helpompi jos luovuttaa, en pysy muiden perässä ym. Siis ainakin jos joku enemmän ajattelua ja suunnittelua vaativa tehtävä niin menen aivan lukkoon. Avun pyytäminen on melkein mahdotonta, mikäli sitä tarjolla edes on.
Sitten saa myös hävetä työttömyyttä ja osattomuutta. Aika loputon kierre. Samalla muut 30-vuotiaat hehkuttavat onneaan ja rahojaan, kun itse on jo lapsena mitätöity maan rakoon ja erilainen olemus näkyy jo kilometrin päähän. Vaikea tulla itseasiassa edes koulutuksiin valituksi, kun heti ihmetellään miten toimin ryhmässä, olenko sosiaalinen ym. Ei nykyaikana riitä peruskäytöstavat ja rauhallisuus, pitää olla äänekäs ja itseään tyrkyttävä.
Surullista p*skaa tämäkin.
Aina on helpompi luovuttaa, myös sellaisen jolla on ollut hyvä lapsuus.
Nykyaikana riittää oikein hyvin rauhallisuus ja hyvät käytöstavat. Ei ole mikään pakko valita ammatiksi jotakin autokauppiaan ammattia, jos oma luonne enemmän sopii rauhallisempaan työhön. Valtaosassa työyhteisöjä arvostetaan rauhallista osaajaa paljon enemmän kuin jatkuvasti kalkattavaa öyhöttäjää.
Alkaa kuulostaa siltä, että ne joilla ei riitä älli ja jotka luovuttavat liian helposti, eniten syyttävät lapsuutta. Koska heillä täytyy olla joku jota syyttää, vaikka kyse olisi omasta laiskuudesta ja mukavuudenhalusta.
Olen eri kuin tuo jolle vastasit, mutta oletko pienessä mielessäsi tullut ajatelleeksi että kun jatkuvasti yrittää ja epäonnistuu, lopulta voimat yksinkertaisesti loppuvat? Niin, onhan se helppoa syyttää toisia laiskuudesta ja mukavuudenhalusta, sinä kun et näe millaista kamppailua jotkut jatkuvasti käyvät päänsä sisällä.
Ei se loputon yrittäminenkään aina auta, opiskelu on vaikeaa kun jatkuva ahdistus ja pelko vie kaiken energian ja keskittymiskyvyn. Luulin itse vuosia olevani liian tyhmä mihinkään kun kaikki meni pieleen, nyt olen tajunnut se lapsuuden perhehelvetti ja stressaava kouluympäristö söivät kaiken energian minkä olisin voinut käyttää opiskeluun. Lapsuuden uteliaisuus ja oppimisen ilo kuoli pikkuhiljaa kun elämä oli vain jatkuvaa sinnittelyä.
Olen nyt aikuisiällä huomannut olevani oikeastaan aika älykäs ja aion vielä pyrkiä yliopistoon. Tie on tosin pitkä kun koko persoonallisuus on revitty rikki pienestä pitäen, jatkuva huonommuuden tunne ja lapsuudentraumat ovat jokapäiväinen riesa eikä niistä välttämättä pääse eroon ikinä, ei edes terapian avulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitan tämän otsikon alle vaikka tämä ei tänne suoraan kuulukaan.
Olen äiti jonka aikuinen perheellinen tytär ei lapsuudestaan johtuen paljonkaan pidä yhteyttä, korkeintaan harvakseltaan ja välillä ei ollenkaan.
Olemme puhuneet näistä lapsuuden asioista useamman kerran ja tiedän tekemäni virheet, anteeksi olen pyytänyt monta kertaa ja saanut. Haluaisin pitää häneen yhteyttä, mutta tuntuu että aina se kaatuu johonkin mitä sanon, sanon jotain mistä tulee väärinkäsityksiä tai jotain minkä takia kaikki katkeaa.
Meillä molemmilla on halu pitää yhteyksiä, mutta se ei vaan suju ja kun välimatkaa on satoja kilometrejä, niin ei voi tavata. Välimatka erottaa ja kun ei voi puhua saman pöydän ääressä, niitä väärinkäsityksiä tulee ja niihin se kaatuu. Harvoin kun näkee niin on muuta kivempaa puhuttavaa kuin alkaa näitä vatvoa ja kaivella ja niihin harvoihin kertoihin on jo ladattu niin iso painolasti onnistua, että tulee sanottua asioita mistä taas kaikki menee poikki.
Osaisiko teistä joku neuvoa miten asiat saisi sujumaan ja yhteydet pysymään? Miten voi pitää yhteyttä kun puhelut on estetty? Tiedän aivan tarkkaan että minulla vanhempana on kaikki vastuu ja välirikot ovat minun syytäni - aina tulee hetken mielijohteesta sanottua tai vaadittua enemmän kuin mihin toinen on valmis.
Olen melko varma ettet AIDOSTI ole pyytänyt anteeksi ja kantanut vastuuta. Vaan ehkä jopa vähätellyt tai mitätöinyt lapsesi kokemaa, et ehkä tahallasi ilkeilleen vaan vahingossa itseä suojataksesi.
Minä en päästä millään lailla vanhempiani elämääni koska eivät myönnä tapahtunutta eivätkä kanna vastuuta teoistaan. Eivätkä varsinkaan pyydä anteeksk.
Kuvittelevatkohan jotkut vanhemmat, että kun he pyytävät anteeksi, niin asia on sillä selvä. Ja ollaan kavereita. Kun joku pilaa oman lapsensa lapsuuden, niin ei sitä voi pyytää anteeksi. Minusta vanhempi, joka pyytää tuollaista asiaa anteeksi, on edelleen samanlainen, lapsestaan piittaamaton ja häntä vähättelevä ihminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[/quote]
Kuvittelevatkohan jotkut vanhemmat, että kun he pyytävät anteeksi, niin asia on sillä selvä. Ja ollaan kavereita. Kun joku pilaa oman lapsensa lapsuuden, niin ei sitä voi pyytää anteeksi. Minusta vanhempi, joka pyytää tuollaista asiaa anteeksi, on edelleen samanlainen, lapsestaan piittaamaton ja häntä vähättelevä ihminen. [/quote]
Kerroppa sitten mitä niiden vanhempien pitää tehdä miten korjata ja hyvittää? Anteeksipyytäminen on osoitus että myöntää virheensä ja katuu, ellei myönnä virheitään eihän silloin pyydä anteeksikaan. Siitähän kaikki lähtee että _myöntää_ virheensä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitan tämän otsikon alle vaikka tämä ei tänne suoraan kuulukaan.
Olen äiti jonka aikuinen perheellinen tytär ei lapsuudestaan johtuen paljonkaan pidä yhteyttä, korkeintaan harvakseltaan ja välillä ei ollenkaan.
Olemme puhuneet näistä lapsuuden asioista useamman kerran ja tiedän tekemäni virheet, anteeksi olen pyytänyt monta kertaa ja saanut. Haluaisin pitää häneen yhteyttä, mutta tuntuu että aina se kaatuu johonkin mitä sanon, sanon jotain mistä tulee väärinkäsityksiä tai jotain minkä takia kaikki katkeaa.
Meillä molemmilla on halu pitää yhteyksiä, mutta se ei vaan suju ja kun välimatkaa on satoja kilometrejä, niin ei voi tavata. Välimatka erottaa ja kun ei voi puhua saman pöydän ääressä, niitä väärinkäsityksiä tulee ja niihin se kaatuu. Harvoin kun näkee niin on muuta kivempaa puhuttavaa kuin alkaa näitä vatvoa ja kaivella ja niihin harvoihin kertoihin on jo ladattu niin iso painolasti onnistua, että tulee sanottua asioita mistä taas kaikki menee poikki.
Osaisiko teistä joku neuvoa miten asiat saisi sujumaan ja yhteydet pysymään? Miten voi pitää yhteyttä kun puhelut on estetty? Tiedän aivan tarkkaan että minulla vanhempana on kaikki vastuu ja välirikot ovat minun syytäni - aina tulee hetken mielijohteesta sanottua tai vaadittua enemmän kuin mihin toinen on valmis.
Olen melko varma ettet AIDOSTI ole pyytänyt anteeksi ja kantanut vastuuta. Vaan ehkä jopa vähätellyt tai mitätöinyt lapsesi kokemaa, et ehkä tahallasi ilkeilleen vaan vahingossa itseä suojataksesi.
Minä en päästä millään lailla vanhempiani elämääni koska eivät myönnä tapahtunutta eivätkä kanna vastuuta teoistaan. Eivätkä varsinkaan pyydä anteeksk.
Kuvittelevatkohan jotkut vanhemmat, että kun he pyytävät anteeksi, niin asia on sillä selvä. Ja ollaan kavereita. Kun joku pilaa oman lapsensa lapsuuden, niin ei sitä voi pyytää anteeksi. Minusta vanhempi, joka pyytää tuollaista asiaa anteeksi, on edelleen samanlainen, lapsestaan piittaamaton ja häntä vähättelevä ihminen.
No SILTI toivoisin että hakkaajapaskat myöntäisi tekonsa ja pyytäisi anteeksi. Nyt syyttävät huonoista väleistä sitä lasta ja ovat sitä mieltä että lapsi käyttäytyy loukkaavasti ja HEILTÄ pitäisi pyytää anteeksi.
Törkeys huipussaan mutta niinhän se aina kun narsistista kyse. Vaikk puu-kottaa tai tap-paa jonkun niin narsistin mielestä uhri on syypää ja ihrin pitää pyytää anteeksi häneltä!
Mun puoliso kokee näin erityisesti yksin jäädessään. Usein nukumme linja auki, jos hän on vaikka työreissulla. Menestyvä, sosiaalinen ja äärimmäisen ahkera ja kohtelias ihminen, jonka sisällä asuu loputon turvattomuuden tunne usean vuoden terapiasta huolimatta. Mutta me pärjätään yhdessä, ja tulevaisuus näyttää valoisalta.
Vierailija kirjoitti:
Mun puoliso kokee näin erityisesti yksin jäädessään. Usein nukumme linja auki, jos hän on vaikka työreissulla. Menestyvä, sosiaalinen ja äärimmäisen ahkera ja kohtelias ihminen, jonka sisällä asuu loputon turvattomuuden tunne usean vuoden terapiasta huolimatta. Mutta me pärjätään yhdessä, ja tulevaisuus näyttää valoisalta.
Ohis, miten nukutaan linja auki? Siis kännykkäpuhelu koko yön päällä? Tuo kyllä toisi turvam tunnetta mutta eikö ole kallista?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun puoliso kokee näin erityisesti yksin jäädessään. Usein nukumme linja auki, jos hän on vaikka työreissulla. Menestyvä, sosiaalinen ja äärimmäisen ahkera ja kohtelias ihminen, jonka sisällä asuu loputon turvattomuuden tunne usean vuoden terapiasta huolimatta. Mutta me pärjätään yhdessä, ja tulevaisuus näyttää valoisalta.
Ohis, miten nukutaan linja auki? Siis kännykkäpuhelu koko yön päällä? Tuo kyllä toisi turvam tunnetta mutta eikö ole kallista?
Rajaton liittymä?
Vierailija kirjoitti:
Mulla on diagnosoitu PTSD ja dissosiaatiohäiriö.
Epätodellinen olo ja tajunnan tilan muutokset kuuluu mulla näihin. Koen, että mulla on erilaisia "olomuotoja" ja et muutun välillä toiseks ihmiseks. Käyttäydyn myös eri tavalla näiden "kohtausten" aikaan. Joskus itken hallitsemattomasti, joskus tuijotan tyhjyyteen tuntitolkulla ja koen et kaikki on unta tai elokuvaa. Äärimmillään pelkään kaikkee ja tututkin, turvalliset ihmiset haluu satuttaa. Sillon juoksen vessaan piiloon ja otan jotain mukaan millä voin puolustautua. Usein näiden aikaan nään myös näkyjä ja kuulen kaikkee liittyen mun vanhempiin. Tiedostan et näyt ja mun tunteet ei oo aitoja, jopa sillä hetkellä, mut silti en pysty ku piilotteleen isältäni vaikka ei oo mitenkään mahdollista et se olis lähettyvillä. Usein huomaan tän alkavan niin et jos katon peiliin en tunnista itteeni.
Nykyään en kumminkaan kovin usein saa poissaolokohtauksia. Harhojakaan ei oo ollu pitkään aikaan. Painajaisia on yhä. On myös vaikee kieltäytyä. Suuret negatiiviset tunteet kuten suru ja viha on vaikeita. Edelleen pelkään vanhempiani mut suhde niiden kaa on parantunu ja oon pystyny puolustaan itteeni tarvittaessa. Nekin on alkanu huomaan et jos haluu olla väleissä niin haukkuminen ja uhkailu saa jäädä.
Mua autto parisuhde jossa mies on ollu hyvin ymmärtäväinen ja rakastava. Sen lisäks toki psykoterapia. Ja sit ihan vaan yksinkertasesti etäisyys: muutin 150km päähän lapsuudenkodistani. Sain alottaa oman elämän puhtaalta pöydältä aivan parhaan miehen kanssa.
Vaikka se siltä kuulostaa niin mulla ei oo montaa eri persoonallisuutta. Kriteerit ei täyty, ne ei oo tarpeeks selkeitä. Skitsofreniaa kans epäiltiin mut tärkein syy miksei tää oo sitä on se et kaikki harhat yms liittyy selkeesti mun lapsuuteen. On yleistä kuitenkin saada virheellisesti skitsofreniadiagnoosi.
Minulla on myös oireita dissosiaatiosta depersonalisaatiosta. Mitään diagnoosia ei kuitenkaan ole. Uskon itselläni nämä oireet laukaisseen kiusaaminen ja vanhempien muuten "kylmä" ja tunteeton käytös sekä se kun jättivät minun täysin yksin selviämään kaikesta ja mistään ei voinut puhua. Minun on myös vaikeaa tunnistaa peilikuvani. Onneksi vielä tajuan, että se olen tosiaan minä, mutta tavallaan välillä mietin olenko tosiaan siinä ja minun on vaikeaa kuvailla itseäni ja ostaa mitään vaatteita ja en "hahmota" itseäni hyvin. Tämän vuoksi en tavallaan halua edes paljon peilin edessä olla ja itseäni tuijottaa, kun tuntuu niin ahdistavalta "katsoa itseään silmiin" ja tavallaan miettiä näytänkö tuolta. Pelkään itsekin sitä, että saisin jotain "kohtauksia", joissa ihan todella kadottaisin itseni. Nykyisin pysyn kuitenkin vielä kiinni tässä hetkessä ja tavallaan on vaan sumuinen olo ja ahdistaa. Vielä pärjään, mutta pelkään kaiken pahenevan. Ollut tätä jo pitkään yli 10 vuotta ja nuori olen edelleen.
Alue: Aihe vapaa
Mene terapiaan.