Lapsuuden jäljet: tunne ettei ole olemassa tai todellinen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen äitikerhossa saanut niin uskomatonta ja törkeää nälvintää ja v*ttuilua ettei mitään rajaa. Liittyy juuri siihen että meillä ei ole tukiverkkoa, isovanhemmat ei ole elämässä mitenkään mukana, emme pääse kalsin koskaan mihinkään kun ei ole sitä mummolaa mihin lapset vaan ”laitetaan”.

On haukuttu ja vihjailtu ja pyöritelty silmiä. Lisäksi ”kiusataan” tahallaan kutsuen jonnekin lapsivapaaseen illanviettoon ja heti kutsun jälkeen purskahdetaan ilkeään nauruun että ”hahhaaa no se oli vitsi, tietenkään te ette pääse tulemaan kun teillä ei ne mummot hoida!”

Samat ihmiset itse käyttävät monta kertaa viikossa mummoloita lastenhoitoon. Ja varmaan kokevat että se on itsestäänselvyus kuin ilma jota hengittää. Ja jos joltain tämä itsestäänselvyys puuttuu nin sen on oltava sen OMA VIKA.

Oon niin kypsymyt että tätä nykyä olen puistossa yksin lapsen kanssa (en mene äitien piiriin) samoin olen itsekseni kerhossa enkä osallisu keskusteluun. Aina sataa paskaa niskaan ja ihan on tarpeeksi kestämistä muutenkin tuliverkottomana.

Eikö miehesi voi hoitaa lasta ?

Että saisit omaa aikaa?

Olen yksinhuoltaja.

Höpö höpö en ole. Lopeta ärsytys ja toisten nimissä vastailu!

Miten tämä ihan hyvä keskustelu on tällätavalla lässähtänyt?

Kyllä on dissosiaatio tuttua. Varsinkin kun iskee hylätyksi tulemisen pelko tai on voimakasta stressiä.

RAKAS AP JA KAIKKI MUUT! Itse näitä samoja tuntoja kokeneena sanoisin kaksi asiaa:

1) Rohkaisen jokaista näissä asioissa ahdistunutta tai hämmentynyttä hakemaan keskustelutukea ja -apua; vaikka kunnallisen terveydenhuollon kautta Kelan tukemaa terapiaa. Toki on muitakin mahdollisuuksia kuten (maksuton) Perheasiain neuvottelukeskus.Älä ikinä ajattele, että sinun ahdistuksesi tai hämmennyksesi on jotakin, mitä pitää vain kestää - ei, vaan sinä itse ja koko elämäsi on arvokas vaikkei siltä tuntuisikaan, ja siksi sinulla on oikeus sisäisesti parantua ja voida paremmin :)

2) Lisäksi sanoisin, että kuten esim. terapeutti Tommy Hellsten on kirjoittanut, niin rakastavan nähdyksi tulemisen puute aiheuttaa näitä näkymättömyyden ja tyhjyyden kokemuksia, mutta onneksi vastaavasti rakkauden ja nähdyksi tulemisen kokemukset parantavat ja eheyttävät! Itseäni on psykoterapiaan sekä sielunhoidon lisäksi auttanut eräs lyhyt, mutta ehkä kaikkein koskettavin ja ihmeellisiin video, johon olen törmännyt - se voi antaa korvaavaa kokemusta täysin hyväksyvästä rakkaudesta; suosittelen lämpimästi ja samalla toivotan kaikkea mahdollista parantumista, eheytymistä ja hyvää oloa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama täälläkin, ptsd ja dissosiaatio-oireita, tunne näkymättömyydestä ja tarve edetä uralla, näyttää kaikille. Ja tunne että jos näytän jotain, olen hyvä, se tekee minusta pahan ja huonon. 

Terapia auttaa kohtaamaan sen kaiken. Itse käyn psykodynaamisessa. Se repii mielen hajalle, pakottaa kohtaamaan sen kaiken arvottomuuden tunteen ja muun kivun, jokaisen yksittäisen trauman. Ei ole helppoa, mutta jos on sellainen tunne, että koko ihmisikä menee käsittelyssä ja kuitenkin elämä tässä ja nyt on suht koht kunnossa, niin sitten päin kipua vaan.  Halauksia, voimia ja ymmärrystä jokaiselle, erityisesti kaikille jotka eivät hoitoon pääse tai voimavarat eivät nyt anna myöten asioiden käsittelemistä. <3

Mikä suuntaus olisi paras? Olen siis psykopaatin lapsi (isäni on vielä paljon pahempi kuin perus narsisti, suorastaan sadistisesti nautti nöyryyttämisestä ja väkivallata ja kelsi aivan sairaita alistusjuttuja (”nuoe saappaitani, matele lattialla, ano ruloillen polvillasi anteeksi”).

Mulle jäänyt juuri arvottomuus ja ylisuorittaminen pahasti päälle.

En haluaisi siihen terapiaan missä leikitään rooleja (siis ”leiki että tässä istuu isä ja kerro sille tunteistasi”) mikä tän terapiamuodon nimi oli?

Entä joku emdr tai traumaterapia?

Olisiko mahdollisesti ollut sellaista skeematerapiaa, aiemmin mainitsemasi.

Pitkä psykoanalyyttinen terapia, olisi kohdallasi varmasti hyvä.

Mene ihmeessä, lapsuutesi ja nuoruutesi kuullostaa ikävältä, mutta saisit varmasti terapiasta työkaluja itsellesi joilla jaksaa paremmin ja saisit purkaa epäreilun alkuelämäsi pois sielustasi.

Voimia!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua myös raivostuttaa todella paljon jonkun kermaper seen latteudet "ei kenenkään elämä ole helppoa", "kaikilla on ongelmia" ja "asenne ratkaisee" = kun tuommoisen ongelma saattaa olla vaikka että "miksi ihmiset ei hymyile enemmän?" Siis arrgggghhh! Kultalusikka anuksessa syntyneet elää niin omassa kuplassaan, etteivät edes tajua elävänsä siinä. Ja sitten hymistelevät sieltä ylemmyydentuntoisesti.

Juuri näin. Eräs ihminen sanoi että "olisihan sinulle voinut tulla joku fyysinen sairaus vaikean masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön sijaan". Eli vaikka lapsuuteni olisi ollut tasapainoinen joku fyysinen sairaus olisi voinut tuhota elämääni yhtälailla kuin sairas taustani on tehnyt. Onhan se nyt helvetti aivan eri asia sairastua sattumalta johonkin fyysiseen sairauteen kuin läheisten ihmisten pitkäkestoisen kaltoinkohtelun seurauksena! Tuollaiset kommentit osoittavat täydellistä ymmärtämättömyyttä traumataustaa kohtaan.

Elämä voi päättyä jo lapsena esimerkiksi verisyöpään. Ei ole mikään itsestäänselvyys ylipäätään olla elossa.

Millä tavalla kommenttisi liittyy traumataustaan? Kun on kyse juuri siitä että on aivan eri asia sairastua sattumalta fyysisesti kuin olla systemaattisen henkisen kaltoinkohtelun uhri. Miksi sitä on niin vaikea tajuta?!

Kuka tahansa voi saada verisyövän mutta kuka tahansa ei voi saada traumataustasta johtuvaa vaikea-asteista masennusta. Sen aiheuttajina on aina ne "läheiset" ihmiset jotka läheisemmässä tarkastelussa osoittautuvat hirviöiksi.

Sattumalta iskenyt fyysinen sairaus on helpompi hyväksyä kuin se että ne ihmiset joiden piti rakastaa ja tukea sinua ovat tuhonneet elämäsi.

Mitä fyysisiä sairauksia sinulla on? Puhutko omasta kokemuksestasi?

Sopiiko, jos sovitaan ettei arvoteta vaikeutta, mutta todetaan että vaikeus on erilainen. Ei vaikea sairaus yleensä saa ihmistä tuntemaan itseään näkymättömäksi ja arvottomaksi, vaikka todellakin voi romahduttaa elämän. 

Ero on siinä että kukaan toinen ihminen ei ole aiheuttanut sinulle sitä sairautta, traumataustaiselle kroonisesti masentuneelle on.

Lopputulos on sama, masennus. Ja siihen sairastuu myös hyvän lapsuuden omaavia pilvin pimein. Ja kaikki huonon lapsuuden kokeneet eivät masennu.

Syyn ja syyllisten pohtimisen sijaan kaikki energia pitäisi käyttää paranemiseen ja elämän kehittämiseen hyväksi. Ei se syyllisyys tietenkään mihinkään katoa, mutta kun on vain se yksi elämä, pitää valita käyttääkö ajan ja energian syyllisten vihaamiseen, vai oman elämän rakentamiseen. Molempia ei saa.

Ainakaan minulla ei ole masennusta, vaikka on fobia, ajoittain paniikkihäiriö, huono perusturva, sitoutumiskammo, huono itsetunto, toiseudentunne, näkymättömyys ja rakkaudennälkä.

Sehän on hyvä.

Sitoutumiskammo muuten katoaa, kun tapaa oikeasti sellaisen, joka on sopiva. Jos on valmis sitoutumaan kehen vaan, se on ongelma. Kaikilla on rakkaudennälkä, kaikki panikoivat joskus, monella on jokin epärationaalinen pelkokin.

Kaikki ovat näkymättömiä ja toisia, muille paitsi omille läheisille. Kaikki eivät vaan ymmärrä että ne kaikki muutkin ovat näkymättömiä; ei ymmärretä sitä että samoin kun valtaosa ihmisistä  on sinulle näkymättömiä ja merkityksettömiä, niin loogisesti sinäkin olet heille vain satunnainen ohikulkija, merkityksetön. Eikä siinä ole mitään pielessä.

Itsetuntoa saa onnistumisista, se ei ole mikään vakio, vaan riippuu aina kustakin elämäntilanteesta. Ikä ja aika myös antavat varmuutta ja itseluottamusta, eli tuo ongelma lievenee itsekseenkin.

Tsemppiä!

Sanoitpa htvin: kaikki ovat näkymättömiä, paitsi omille läheisille. Ymmärräthän että monella traumalapsella EI OLE NIITÄ LÄHEISIÄ. Mulla ln välit poikki vanhempiin ja koko sukuun sen takia mitä mulle lapsena tehtiin. Loöputulos: olen näkymätön KAIKILLE kun sitä sukua ei ole.

Miksi ei? Ei minullakaan ole sukulaisia, mutta on puoliso ja perhe, ja aina on ollut ystäviä. Koska siellä kotona ei voinut olla, vietin vapaa-ajan ystävien kanssa, söin kavereiden perheessä jne. Onneksi he tiesivät mikä meillä oli kotona tilanne, sain ruokaa ja joskus ruokakassinkin.

Ei läheskään kaikilla ole biologista sukua, sellaista johon voisi pitää yhteyttä voimatta itse huonosti.

Sen lisäksi että minua kiusattiin ja piinattiin kotona, minua kiusattiin myös koulussa. Yläasteella niin rajusti, että jouduin vaihtamaan koulua. Kiusaaminen jatkui aina lukion loppuun saakka ja karttelu on jatkunut vielä aikuisiälläkin. Ns. kaverini sanoivat vaan, kun yritin kertoa kotiongelmista, että älä puhu mulle, en jaksa noin raskaita asioita kuunnella. ”Paras” ystäväni häpesi minua ja jätti kutsumatta juhliinsa, koska häpesi minua.

Olen vasta nyt aikuisiällä löytänyt todellisen, oikean ystävän. Ihme kyllä. Parisuhteissa olen ollut, mutta suurin osa suhteistani ovat olleet enemmän tai vähemmän huonoja tai sairaita. Perhettä ei ole oikeasti koskaan oikein ollutkaan ja tällä hetkellä miellän itseni lähes perheettömäksi. Suurin osa perheenjäsenistä ja sukulaisista ovat ihan vinksahtaneita, sairaita ajattelu- ja käytösmalleiltaan.

On todella hyvää tuuria löytää empaattisia ystäviä tuekseen. Olet ollut todella onnekas. Nykyään minäkin olen, tuon yhden rakkaan ystäväni ansiosta.

Minua kiusattiin myös aina lukioon saakka. Vaihdoin myöskin koulua välillä, mutta jäin sielläkin yksin, vaikka yritin aluksi todella saada seuraa. Tämän jälkeen minusta tulikin ihan näkymätön muille ja sekin oli kamalaa, kun oli sama olinko lainkaan paikalla. Ja sitten vielä muut usein silti pilkkasivatkin. Muuten olinkin sitten nuoruuteni ajan aina samojen tyyppien kanssa samoissa kouluissa ja aina he muistivat kertoa muille kuinka kamala tyyppi olen ja tämän takia kukaan ei halunnut tutustua. Minua on myös moni hävennyt ja tämä ilmeni koulussa monesti, kun olin sallittua seuraa vaan jos joku parempi kaveri oli esim sairaana ja sitten kun hän tuli kouluun niin minua ei enää "ollut" ja kukaan ei tahtonut olla kanssani.  Jossakin vaiheessa tavallaan itsekin luovutin ja niinpä olin muista sitten valmiiksi jo se hiljainen outo, jonka kanssa ei kannattanut olla. Se oli tavallaan ikävää, kun tulin näkyväksi vain jos joku halusi pilkata ja monesti opettajatkin helposti käänsivät asian niin, että muut ovat mukavia ja minä liian ujo, vaikka totuus oli se ettei minulla edes siinä ryhmässä ollut mahdollisuutta päästä mukaan ja alusta asti alkoi sellainen pieni kiusaaminen, joka vaan paheni. Minut oltiin tavallaan pakotettu olemaan yksin ja jos olisin yrittänyt roikkua muiden mukana niin se olisi vaan pahentanut asioita ja lopulta olisin vaan hajottanut siinä itseni täysin. Juuri tänään mietin kuinka olisin arvostanut tavallista koulunkäyntiä ja pari hyvää ystävää. Ettei aina olisi tarvinnut jännittää miten selviää ja miettiä mitä voi tehdä ja mitä ei etteivät muut vaan saa lisää aihetta pilkkaamiseen. Olisi voinut jopa nauttia kouluunmenosta ja viettää päivät siellä mukavasti. Tämä kaikki on vaikuttanut paljon koulumenestykseenkin, kun olin yhdessä vaiheessa ihan lopussa. Minulla ei ole "normaalia" koulunkäyntiä ollut lapsuuden jälkeen. Sitten ollut vaan "kavereita",  jotka pilkkaavat, on kiusattu ja lopulta olen ollut yksin. Joidenkin muiden yksinäisten kanssa olen koulussa välillä ollut.

Vähän aikaa sitten olin koulutuksessa, missä oli eri-ikäisiä ihmisiä ja pelkäsin mennä sinne todella paljon. Kuitenkin ne ihmiset olivat mukavia ja tavallaan sain vihdoinkin kokea sen, kun kouluun mennessä ei tarvitsi jännittää miten selviää päivästä ja monet halusivat puhua kanssani, tervehtivät, muistivat heti nimeni, halusivat istua vieressäni, pyysivät anteeksi jos esim tönäisivät vahingossa,  sanoivat minun olevan mukava jne. Ihan tavallisia asioita, mutta minulla ihan jotain utopiaa ja "epänormaalia", kun en ole tottunut sellaiseen. Silloin vaan mietin kumpa kaikki olisikin ollut aina sellaista. Niin paljon surua, häpeää ja arpia ovat ne vuodet tuoneet. Itselläkin tavallaan se muiden käytös jatkuu edelleen ja ovat ties mitä puhuneet minusta. Tämä kaikki on hirveän raskasta ja tavallaan olen ihan syytön kaikkeen. Välillä tuntuu etten jaksa enää ja en millään saa elämääni kuntoon. Olen jotenkin häviämässä pelin ja voimat vähissä. En voi olla iloinen, kun ajattelee millaista elämäni on. Yritän tyytyä vähään, mutta toisaalta olen menettänyt kaiken itsetunnon ja häpeän vaan itseäni. Tiedän ettei saisi antaa periksi, mutta en jaksa yksin ja pelkään että jos yritän liikaa niin en enää jaksa senkään vertaa. 

Edelliseen 442:n vielä se, että itse en voi edes kuvitella parisuhdetta tässä tilanteessa. Ja jos joskus sellaiseen päätyisin niin kumppanin pitäisi kyllä olla jotenkin samoja asioita kokenut. Muuten en usko, että kukaan täysin "normaalia" elämää elänyt pystyy ymmärtämään minua. Lapsia en koskaan halua monista syistä johtuen. Sukulaisiin on etäiset välit ja sieltä en mitään seuraa saa. Ystävän haluaisin itsekin joskus saada. Olen kuitenkin ihan empaattinen ja voisin olla ihan hyvä ystävä jollekin. Siinä mielessä nuo vuodet eivät ole minua muuttaneet ja haluan silti uskoa hyvään ja olla mukava muille. En voisi kohdella ketään huonosti, kun tiedän niin hyvin miltä se tuntuu.

Sama täällä. Toivottavasti kohdallesi tulee ihminen joka vilpittömästi antaa sinulle rakkautta ja turvaa!

Olen havainnut että yli 30 veenä tulee se ongelma, että kaikista tulee aikuisia (siinä missä aiemmin muutkin oli lapsekkaita, teinimäisiä tms) ja puhutaan vain lapsista ja lasten touhuista tai lastenhankinnasta ja muista aikuisjutuista, ja kun itse on sisäisesti lapsi ja ulkoisesti aikuinen joka inhoaa lapsia yli kaiken (tiedän että joku trauma juttu mutta en voi sitä poistaa ilman apua) , niin eipä ole kauheasti sielunsisaria tarjolla. Jos puhun asiasta niin joko luullaan että vitsailen/kauhistutaan. Hassua, äiti on hokenut minulle n 10 vuotiaasta että "tuon ikäisenä" pitää jo olla semmoinen ja tämmöinen, ja vaadittiin aikuismaista vastuuta ja käytöstä, ja siitä on seurannut se, etten ole aikuistunut ollenkaan.. Ikäiseni ovatkin pelottavia, kun he ovat niin aikuisia, enkä osaa toimia heidän kanssaan.

Jos uskallatte, niin kokeilkaa Rosen-terapiaa. Olen tämän ketjun sanoin ”normaali”, vaikkakin olen kokenut vanhempieni taholta heidän omasta lapsuudestaan kumpuavaa joissakin asioissa näkyvää tunnekylmyyttä, ja alakoulussa kärsin koulukiusaamisesta. Minulla on lapsuuden ilmapiiristä johtuen pieni tarve saada huolenpitoa. Minulla ei kuitenkaan ole mitään traumaa enkä ole ollut teini-iän jälkeen masentunut.

Menin Rosen-terapiaan siis puhtaasta mielenkiinnosta. Tilanne näytti kaikinpuolin samalta kuin perushieronta, eli menin vatsalleni hierontapöydälle, ja terapeutti alkoi hieroa minua. Hän alkoi kyselemään kuulumisistani ja elämästäni. Aloin kertoilemaan kuulumisia niitä näitä -tyylisesti. Terapeutti osoitti siinä hieroessaan erityistä empatiaa negatiivisia kuulumisiani kohtaan ja kyseli niistä lisää. Hänen huolenpitävä kosketuksensa yhdistettynä huolenpitäviin sanoihin sai omat patoni murtumaan sellaisissa asioissa, jotka sillä hetkellä painoivat minua. Itkin siinä aika vuolaasti. Hieronta ja juttelu jatkuivat loppuun asti.

Jotkut ovat tässä ketjussa sanoneet, että haluaisivat olla pieniä lapsia, joita vanhemmat paijaavat ja rakastavat. Rosen-terapia on ehkä ainoa terapian muoto, jossa voi hitusen verran saada sellaisen fiiliksen näin aikuisena. Riippuu tietenkin terapeutista. Mutta kunnon kosketuksen ja empatian yhdistelmä on joka tapauksessa jonkin verran värisyttävä. Kannattaa etukäteen tavata tai vähintään jutella puhelimessa ja miettiä, onko terapeutti sellainen, johon voit luottaa ja jonka seurassa voit paljastaa jotain. Pakkohan mitään ei ole kertoa, mutta jos jo siitä tulee koskettava olo, kun sanoo, että lapsuusasiat painavat mieltä, niin pitää sen terpeutin olla itselle mieluisa henkilö.

Se on semmoista kun vanhemmilla ei ole ollut tarpeeksi aikaa lapselle.

Vierailija kirjoitti:

Olen havainnut että yli 30 veenä tulee se ongelma, että kaikista tulee aikuisia (siinä missä aiemmin muutkin oli lapsekkaita, teinimäisiä tms) ja puhutaan vain lapsista ja lasten touhuista tai lastenhankinnasta ja muista aikuisjutuista, ja kun itse on sisäisesti lapsi ja ulkoisesti aikuinen joka inhoaa lapsia yli kaiken (tiedän että joku trauma juttu mutta en voi sitä poistaa ilman apua) , niin eipä ole kauheasti sielunsisaria tarjolla. Jos puhun asiasta niin joko luullaan että vitsailen/kauhistutaan. Hassua, äiti on hokenut minulle n 10 vuotiaasta että "tuon ikäisenä" pitää jo olla semmoinen ja tämmöinen, ja vaadittiin aikuismaista vastuuta ja käytöstä, ja siitä on seurannut se, etten ole aikuistunut ollenkaan.. Ikäiseni ovatkin pelottavia, kun he ovat niin aikuisia, enkä osaa toimia heidän kanssaan.

Tämä on kai tämän tehokkaan "maailma ihmeellisimmän teho valtion" tulosta, lapset jää jalkoihin.

Vierailija kirjoitti:

Se on semmoista kun vanhemmilla ei ole ollut tarpeeksi aikaa lapselle.

No ajanpuute ei ollut syy. Luonnevikainen aggressiivinen impulssikontrolliton vanhempi oli se syy. Tämä narsistipaska olisi ihan samalla lailla hakannut lapsensa pari kertaa viikossa vaikka aikaa olisi ollut yllin kyllin.

Mulla on diagnosoitu PTSD ja dissosiaatiohäiriö.

Epätodellinen olo ja tajunnan tilan muutokset kuuluu mulla näihin. Koen, että mulla on erilaisia "olomuotoja" ja et muutun välillä toiseks ihmiseks. Käyttäydyn myös eri tavalla näiden "kohtausten" aikaan. Joskus itken hallitsemattomasti, joskus tuijotan tyhjyyteen tuntitolkulla ja koen et kaikki on unta tai elokuvaa. Äärimmillään pelkään kaikkee ja tututkin, turvalliset ihmiset haluu satuttaa. Sillon juoksen vessaan piiloon ja otan jotain mukaan millä voin puolustautua. Usein näiden aikaan nään myös näkyjä ja kuulen kaikkee liittyen mun vanhempiin. Tiedostan et näyt ja mun tunteet ei oo aitoja, jopa sillä hetkellä, mut silti en pysty ku piilotteleen isältäni vaikka ei oo mitenkään mahdollista et se olis lähettyvillä. Usein huomaan tän alkavan niin et jos katon peiliin en tunnista itteeni.

Nykyään en kumminkaan kovin usein saa poissaolokohtauksia. Harhojakaan ei oo ollu pitkään aikaan. Painajaisia on yhä. On myös vaikee kieltäytyä. Suuret negatiiviset tunteet kuten suru ja viha on vaikeita. Edelleen pelkään vanhempiani mut suhde niiden kaa on parantunu ja oon pystyny puolustaan itteeni tarvittaessa. Nekin on alkanu huomaan et jos haluu olla väleissä niin haukkuminen ja uhkailu saa jäädä.

Mua autto parisuhde jossa mies on ollu hyvin ymmärtäväinen ja rakastava. Sen lisäks toki psykoterapia. Ja sit ihan vaan yksinkertasesti etäisyys: muutin 150km päähän lapsuudenkodistani. Sain alottaa oman elämän puhtaalta pöydältä aivan parhaan miehen kanssa.

Vaikka se siltä kuulostaa niin mulla ei oo montaa eri persoonallisuutta. Kriteerit ei täyty, ne ei oo tarpeeks selkeitä. Skitsofreniaa kans epäiltiin mut tärkein syy miksei tää oo sitä on se et kaikki harhat yms liittyy selkeesti mun lapsuuteen. On yleistä kuitenkin saada virheellisesti skitsofreniadiagnoosi.

Up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mies31 kirjoitti:

Kaunis nainen ei koskaan ole näkymätön

Kaikki tämän ketjun mammat ovat hieman pyöreitä pystynokkaisia lyhytjalkaisia rillipäitä

Eiköhän joku sosiopaatti kiusaaja löytänyt tiensä tänne kuin kettu kanatarhaan.

Sosiopaatit on huvittavia kun ne on toisaalta niin yksioikoisia ja läpinäkyviä. Aina samat jutut. OT

En ole läpinäkyvä

Olen kaunis ja hoikka..miehet..eläimet ja pikkulapset lähestyvät minua hymyillen...miksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua myös raivostuttaa todella paljon jonkun kermaper seen latteudet "ei kenenkään elämä ole helppoa", "kaikilla on ongelmia" ja "asenne ratkaisee" = kun tuommoisen ongelma saattaa olla vaikka että "miksi ihmiset ei hymyile enemmän?" Siis arrgggghhh! Kultalusikka anuksessa syntyneet elää niin omassa kuplassaan, etteivät edes tajua elävänsä siinä. Ja sitten hymistelevät sieltä ylemmyydentuntoisesti.

Juuri näin. Eräs ihminen sanoi että "olisihan sinulle voinut tulla joku fyysinen sairaus vaikean masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön sijaan". Eli vaikka lapsuuteni olisi ollut tasapainoinen joku fyysinen sairaus olisi voinut tuhota elämääni yhtälailla kuin sairas taustani on tehnyt. Onhan se nyt helvetti aivan eri asia sairastua sattumalta johonkin fyysiseen sairauteen kuin läheisten ihmisten pitkäkestoisen kaltoinkohtelun seurauksena! Tuollaiset kommentit osoittavat täydellistä ymmärtämättömyyttä traumataustaa kohtaan.

Elämä voi päättyä jo lapsena esimerkiksi verisyöpään. Ei ole mikään itsestäänselvyys ylipäätään olla elossa.

Millä tavalla kommenttisi liittyy traumataustaan? Kun on kyse juuri siitä että on aivan eri asia sairastua sattumalta fyysisesti kuin olla systemaattisen henkisen kaltoinkohtelun uhri. Miksi sitä on niin vaikea tajuta?!

Kuka tahansa voi saada verisyövän mutta kuka tahansa ei voi saada traumataustasta johtuvaa vaikea-asteista masennusta. Sen aiheuttajina on aina ne "läheiset" ihmiset jotka läheisemmässä tarkastelussa osoittautuvat hirviöiksi.

Sattumalta iskenyt fyysinen sairaus on helpompi hyväksyä kuin se että ne ihmiset joiden piti rakastaa ja tukea sinua ovat tuhonneet elämäsi.

Mitä fyysisiä sairauksia sinulla on? Puhutko omasta kokemuksestasi?

Sopiiko, jos sovitaan ettei arvoteta vaikeutta, mutta todetaan että vaikeus on erilainen. Ei vaikea sairaus yleensä saa ihmistä tuntemaan itseään näkymättömäksi ja arvottomaksi, vaikka todellakin voi romahduttaa elämän. 

Ero on siinä että kukaan toinen ihminen ei ole aiheuttanut sinulle sitä sairautta, traumataustaiselle kroonisesti masentuneelle on.

Lopputulos on sama, masennus. Ja siihen sairastuu myös hyvän lapsuuden omaavia pilvin pimein. Ja kaikki huonon lapsuuden kokeneet eivät masennu.

Syyn ja syyllisten pohtimisen sijaan kaikki energia pitäisi käyttää paranemiseen ja elämän kehittämiseen hyväksi. Ei se syyllisyys tietenkään mihinkään katoa, mutta kun on vain se yksi elämä, pitää valita käyttääkö ajan ja energian syyllisten vihaamiseen, vai oman elämän rakentamiseen. Molempia ei saa.

Ainakaan minulla ei ole masennusta, vaikka on fobia, ajoittain paniikkihäiriö, huono perusturva, sitoutumiskammo, huono itsetunto, toiseudentunne, näkymättömyys ja rakkaudennälkä.

Sehän on hyvä.

Sitoutumiskammo muuten katoaa, kun tapaa oikeasti sellaisen, joka on sopiva. Jos on valmis sitoutumaan kehen vaan, se on ongelma. Kaikilla on rakkaudennälkä, kaikki panikoivat joskus, monella on jokin epärationaalinen pelkokin.

Kaikki ovat näkymättömiä ja toisia, muille paitsi omille läheisille. Kaikki eivät vaan ymmärrä että ne kaikki muutkin ovat näkymättömiä; ei ymmärretä sitä että samoin kun valtaosa ihmisistä  on sinulle näkymättömiä ja merkityksettömiä, niin loogisesti sinäkin olet heille vain satunnainen ohikulkija, merkityksetön. Eikä siinä ole mitään pielessä.

Itsetuntoa saa onnistumisista, se ei ole mikään vakio, vaan riippuu aina kustakin elämäntilanteesta. Ikä ja aika myös antavat varmuutta ja itseluottamusta, eli tuo ongelma lievenee itsekseenkin.

Tsemppiä!

Sanoitpa htvin: kaikki ovat näkymättömiä, paitsi omille läheisille. Ymmärräthän että monella traumalapsella EI OLE NIITÄ LÄHEISIÄ. Mulla ln välit poikki vanhempiin ja koko sukuun sen takia mitä mulle lapsena tehtiin. Loöputulos: olen näkymätön KAIKILLE kun sitä sukua ei ole.

Miksi ei? Ei minullakaan ole sukulaisia, mutta on puoliso ja perhe, ja aina on ollut ystäviä. Koska siellä kotona ei voinut olla, vietin vapaa-ajan ystävien kanssa, söin kavereiden perheessä jne. Onneksi he tiesivät mikä meillä oli kotona tilanne, sain ruokaa ja joskus ruokakassinkin.

Ei läheskään kaikilla ole biologista sukua, sellaista johon voisi pitää yhteyttä voimatta itse huonosti.

Sen lisäksi että minua kiusattiin ja piinattiin kotona, minua kiusattiin myös koulussa. Yläasteella niin rajusti, että jouduin vaihtamaan koulua. Kiusaaminen jatkui aina lukion loppuun saakka ja karttelu on jatkunut vielä aikuisiälläkin. Ns. kaverini sanoivat vaan, kun yritin kertoa kotiongelmista, että älä puhu mulle, en jaksa noin raskaita asioita kuunnella. ”Paras” ystäväni häpesi minua ja jätti kutsumatta juhliinsa, koska häpesi minua.

Olen vasta nyt aikuisiällä löytänyt todellisen, oikean ystävän. Ihme kyllä. Parisuhteissa olen ollut, mutta suurin osa suhteistani ovat olleet enemmän tai vähemmän huonoja tai sairaita. Perhettä ei ole oikeasti koskaan oikein ollutkaan ja tällä hetkellä miellän itseni lähes perheettömäksi. Suurin osa perheenjäsenistä ja sukulaisista ovat ihan vinksahtaneita, sairaita ajattelu- ja käytösmalleiltaan.

On todella hyvää tuuria löytää empaattisia ystäviä tuekseen. Olet ollut todella onnekas. Nykyään minäkin olen, tuon yhden rakkaan ystäväni ansiosta.

Joo, mullakin ollut "ihana" ystävä, ainoa sellainen nuorempana, vit tuili siitä kun äitini ei välitä minusta, isäni alkoholinjuomisesta, kuukautisteni alkamisesta...ei ole ollut yhtään normaalia ihmissuhdetta ikinä, nykyään kun en hengaile noitten luonnevikaisten kanssa niin olenkin yksin. Ne yleensä mukavat, normaalit ihmiset välttelee varmaan siksi että eivät joutuisi jonkun näin oudon seuraan, joka, ei osaa ja jaksa edes small talkia ja jolla on päivittäisiä takaumia ynnä muuta.

suosittelen rosen terapiaa ja muuttoa 150km:n päähän vanhemmista

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mies31 kirjoitti:

Kaunis nainen ei koskaan ole näkymätön

Kaikki tämän ketjun mammat ovat hieman pyöreitä pystynokkaisia lyhytjalkaisia rillipäitä

Eiköhän joku sosiopaatti kiusaaja löytänyt tiensä tänne kuin kettu kanatarhaan.

Sosiopaatit on huvittavia kun ne on toisaalta niin yksioikoisia ja läpinäkyviä. Aina samat jutut. OT

En ole läpinäkyvä

Olen kaunis ja hoikka..miehet..eläimet ja pikkulapset lähestyvät minua hymyillen...miksi?

Koska eivät näe rumaa sisintäsi...siksi!

Onko yksikään teistä näkymättömistä hoikka ,älykäs ja kaunis?

edes yksi...?

Vierailija kirjoitti:

Onko yksikään teistä näkymättömistä hoikka ,älykäs ja kaunis?

edes yksi...?

Höpö höpö e1 ole. Lopeta ärsytys ja toisten nimissä vastailu!