Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Lapsuuden jäljet: tunne ettei ole olemassa tai todellinen
Miten tyypillistä on, että tällainen kokemus seuraa lapsuuden jäljiltä sitkeästi mukana aikuisuuteen? Lapsena ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin alistua huonoon kohteluun. Aikuisena taas se nostaa nopeasti pintaan voimakkaita raivon tunteita ja minusta on tullut hyvin puolustautuva. Kipukohta on silti edelleen sama, vaikka reaktio on eri. Huono kohtelu herättää minussa tunteen siitä, että olen muiden silmissä arvoton eikä minulla ole mitään väliä. Toisinaan tuntuu siltä, etten ole edes oikeasti olemassa.
Kommentit (793)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua myös raivostuttaa todella paljon jonkun kermaper seen latteudet "ei kenenkään elämä ole helppoa", "kaikilla on ongelmia" ja "asenne ratkaisee" = kun tuommoisen ongelma saattaa olla vaikka että "miksi ihmiset ei hymyile enemmän?" Siis arrgggghhh! Kultalusikka anuksessa syntyneet elää niin omassa kuplassaan, etteivät edes tajua elävänsä siinä. Ja sitten hymistelevät sieltä ylemmyydentuntoisesti.
Juuri näin. Eräs ihminen sanoi että "olisihan sinulle voinut tulla joku fyysinen sairaus vaikean masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön sijaan". Eli vaikka lapsuuteni olisi ollut tasapainoinen joku fyysinen sairaus olisi voinut tuhota elämääni yhtälailla kuin sairas taustani on tehnyt. Onhan se nyt helvetti aivan eri asia sairastua sattumalta johonkin fyysiseen sairauteen kuin läheisten ihmisten pitkäkestoisen kaltoinkohtelun seurauksena! Tuollaiset kommentit osoittavat täydellistä ymmärtämättömyyttä traumataustaa kohtaan.
Elämä voi päättyä jo lapsena esimerkiksi verisyöpään. Ei ole mikään itsestäänselvyys ylipäätään olla elossa.
Millä tavalla kommenttisi liittyy traumataustaan? Kun on kyse juuri siitä että on aivan eri asia sairastua sattumalta fyysisesti kuin olla systemaattisen henkisen kaltoinkohtelun uhri. Miksi sitä on niin vaikea tajuta?!
Kuka tahansa voi saada verisyövän mutta kuka tahansa ei voi saada traumataustasta johtuvaa vaikea-asteista masennusta. Sen aiheuttajina on aina ne "läheiset" ihmiset jotka läheisemmässä tarkastelussa osoittautuvat hirviöiksi.Sattumalta iskenyt fyysinen sairaus on helpompi hyväksyä kuin se että ne ihmiset joiden piti rakastaa ja tukea sinua ovat tuhonneet elämäsi.
Mitä fyysisiä sairauksia sinulla on? Puhutko omasta kokemuksestasi?
Sopiiko, jos sovitaan ettei arvoteta vaikeutta, mutta todetaan että vaikeus on erilainen. Ei vaikea sairaus yleensä saa ihmistä tuntemaan itseään näkymättömäksi ja arvottomaksi, vaikka todellakin voi romahduttaa elämän.
Ero on siinä että kukaan toinen ihminen ei ole aiheuttanut sinulle sitä sairautta, traumataustaiselle kroonisesti masentuneelle on.
Lopputulos on sama, masennus. Ja siihen sairastuu myös hyvän lapsuuden omaavia pilvin pimein. Ja kaikki huonon lapsuuden kokeneet eivät masennu.
Syyn ja syyllisten pohtimisen sijaan kaikki energia pitäisi käyttää paranemiseen ja elämän kehittämiseen hyväksi. Ei se syyllisyys tietenkään mihinkään katoa, mutta kun on vain se yksi elämä, pitää valita käyttääkö ajan ja energian syyllisten vihaamiseen, vai oman elämän rakentamiseen. Molempia ei saa.
Ainakaan minulla ei ole masennusta, vaikka on fobia, ajoittain paniikkihäiriö, huono perusturva, sitoutumiskammo, huono itsetunto, toiseudentunne, näkymättömyys ja rakkaudennälkä.
Sehän on hyvä.
Sitoutumiskammo muuten katoaa, kun tapaa oikeasti sellaisen, joka on sopiva. Jos on valmis sitoutumaan kehen vaan, se on ongelma. Kaikilla on rakkaudennälkä, kaikki panikoivat joskus, monella on jokin epärationaalinen pelkokin.
Kaikki ovat näkymättömiä ja toisia, muille paitsi omille läheisille. Kaikki eivät vaan ymmärrä että ne kaikki muutkin ovat näkymättömiä; ei ymmärretä sitä että samoin kun valtaosa ihmisistä on sinulle näkymättömiä ja merkityksettömiä, niin loogisesti sinäkin olet heille vain satunnainen ohikulkija, merkityksetön. Eikä siinä ole mitään pielessä.
Itsetuntoa saa onnistumisista, se ei ole mikään vakio, vaan riippuu aina kustakin elämäntilanteesta. Ikä ja aika myös antavat varmuutta ja itseluottamusta, eli tuo ongelma lievenee itsekseenkin.
Tsemppiä!
Sanoitpa htvin: kaikki ovat näkymättömiä, paitsi omille läheisille. Ymmärräthän että monella traumalapsella EI OLE NIITÄ LÄHEISIÄ. Mulla ln välit poikki vanhempiin ja koko sukuun sen takia mitä mulle lapsena tehtiin. Loöputulos: olen näkymätön KAIKILLE kun sitä sukua ei ole.
Miksi ei? Ei minullakaan ole sukulaisia, mutta on puoliso ja perhe, ja aina on ollut ystäviä. Koska siellä kotona ei voinut olla, vietin vapaa-ajan ystävien kanssa, söin kavereiden perheessä jne. Onneksi he tiesivät mikä meillä oli kotona tilanne, sain ruokaa ja joskus ruokakassinkin.
Ei läheskään kaikilla ole biologista sukua, sellaista johon voisi pitää yhteyttä voimatta itse huonosti.
Sen lisäksi että minua kiusattiin ja piinattiin kotona, minua kiusattiin myös koulussa. Yläasteella niin rajusti, että jouduin vaihtamaan koulua. Kiusaaminen jatkui aina lukion loppuun saakka ja karttelu on jatkunut vielä aikuisiälläkin. Ns. kaverini sanoivat vaan, kun yritin kertoa kotiongelmista, että älä puhu mulle, en jaksa noin raskaita asioita kuunnella. ”Paras” ystäväni häpesi minua ja jätti kutsumatta juhliinsa, koska häpesi minua.
Olen vasta nyt aikuisiällä löytänyt todellisen, oikean ystävän. Ihme kyllä. Parisuhteissa olen ollut, mutta suurin osa suhteistani ovat olleet enemmän tai vähemmän huonoja tai sairaita. Perhettä ei ole oikeasti koskaan oikein ollutkaan ja tällä hetkellä miellän itseni lähes perheettömäksi. Suurin osa perheenjäsenistä ja sukulaisista ovat ihan vinksahtaneita, sairaita ajattelu- ja käytösmalleiltaan.
On todella hyvää tuuria löytää empaattisia ystäviä tuekseen. Olet ollut todella onnekas. Nykyään minäkin olen, tuon yhden rakkaan ystäväni ansiosta.
Joo, mullakin ollut "ihana" ystävä, ainoa sellainen nuorempana, vit tuili siitä kun äitini ei välitä minusta, isäni alkoholinjuomisesta, kuukautisteni alkamisesta...ei ole ollut yhtään normaalia ihmissuhdetta ikinä, nykyään kun en hengaile noitten luonnevikaisten kanssa niin olenkin yksin. Ne yleensä mukavat, normaalit ihmiset välttelee varmaan siksi että eivät joutuisi jonkun näin oudon seuraan, joka, ei osaa ja jaksa edes small talkia ja jolla on päivittäisiä takaumia ynnä muuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on aina olo että pitäisi olla jossain muualla.
Vierailija kirjoitti:
Mulla on aina olo että pitäisi olla jossain muualla.
Kyllä! Kun menen jonnekin (eri kaupunkiin/maahan/työhön whatever) , olen vähän aikaa helpottunut, kunnes tulee olo, että "tämäkin on väärä paikka, jossain muualla olisi paremmin", ja vaihdan taas paikkaa.
Olen nyt 31 vuotias, hyvässä asemassa työelämässä (nautin työstäni, tienaan hyvin, viihdyn hyvin). Minulle menee kaikin puolin kivasti, olen rakastunut ihanaan ja kilttiin mieheen, minulla on kiva koti ja asiat kunnossa. Olen aidosti kiitollinen ja tyytyväinen elämääni.
Menneisyyteni nostaa kuitenkin päätään jatkuvasti ja saa tuntemaan oloni sellaiseksi, että minun pitäisi olla yksin. Olen elänyt melko poikkeuksellisen lapsuuden ja nuoruuden, joka on aiheuttanut aikuisiälleni lukuisia ongelmia ja traumoja, joista olen päässyt pikkuhiljaa yli.
Kotioloni muistuttavat hyvin vahvasti tiukkaa uskonlahkoa. Perheeni (isä, äiti, sisko) ovat olleet tiukka yhteisö, joka ei ole tekemisissä ulkopuolisten kanssa eikä perheen asioita kerrota ulkopuolisille. Jo pienestä asti ovat molemmat vanhempani olleet väkivaltaisia minua kohtaan - äitini vähemmän, isäni enemmän. Kaikki rangaistukset ovat olleet väkivaltaisia ainakin jollain tasolla ja meillä on ollut äärimmäisen tiukka kuri. Tässä joitain sääntöjä, joiden rikkomisesta on aiheutunut aivan äärimmäisen raivo.
- Omaa huoneen ovea ei saa sulkea
- Vessan ovea ei saa lukita (jotta voidaan käydä tarkistamassa, mitä teen siellä)
- Jääkaapilla ei saa käydä ja ottaa ruokaa, vaikka olisi kuinka nälkä
- Naapureille ei saa puhua
- Kavereiden kotona ei saa käydä, ei pihoilla eikä puhua heidän vanhemmille
- TV:tä ei saa katsoa
- Puhelinta ei saa käyttää
- Nettiä ei saa käyttää (silloin kun saimme sen)
- kesähelteellä koko perheellä mustat vaatteet ja mustat nahkatakit
- Meikkaaminen oli pakollista (musta huulipuna ja kajal)
- Hiusten leikkaaminen kielletty
- Musiikkia piti kuunnella täysillä (mieluiten Metallicaa)
- Ei saa päättää, mitä pukee päälle aamuisin
- Minut punnittiin ja minua haukuttiin lihavaksi (168cm/89kg)
- Nukkumaanmenoaika klo 21 jopa 16 vuotiaana, sen jälkeen ei saa lukea, ei pitää valoja eikä ylipäätään tehdä mitään
- Saunaan pakotetaan koko perheen kesken 16 vuotiaaksi asti, jossa väkisin leikataan sekä alapää että kainalokarvat
- 20 asteen lämmössä keväällä pakko käyttää pitkää mustaa nahkatakkia
- jos likasin vaatteet, kaaduin, kaadoin maitolasin, tai satutin itseni - minua rangaistiin
- ylipäätään väärästä sanasta, lauseesta, mistä vain rangaistiin.
En todellakaan jaksa muistaa kaikkia sääntöjä. Pääasiassa kaikki on kielletty, joka jollain muotoa ilmaisee minun omaa tahtoani. Lisäksi vanhempani ovat kieltäytyneet tietysti osallistumasta mihinkään omaan juttuuni, olen harrastanut yksin ja tehnyt kaiken yksin. En ole saanut positiivista palautetta tai kannustusta vaan minut on kasvatettu häpeällä. On nolattu, nöyryytetty ja kerrottu lukuisia kertoja, kuinka minun sietäisi hävetä milloin mitäkin.
Onko ketään, joka olisi kokenut vastaavaa? Koska näihin liittyvä suru ja pahaolo menee ohi
Onko minun kohtalonani miettiä ja murehtia näitä vielä monta vuotta?
Minä olen äitikerhossa saanut niin uskomatonta ja törkeää nälvintää ja v*ttuilua ettei mitään rajaa. Liittyy juuri siihen että meillä ei ole tukiverkkoa, isovanhemmat ei ole elämässä mitenkään mukana, emme pääse kalsin koskaan mihinkään kun ei ole sitä mummolaa mihin lapset vaan ”laitetaan”.
On haukuttu ja vihjailtu ja pyöritelty silmiä. Lisäksi ”kiusataan” tahallaan kutsuen jonnekin lapsivapaaseen illanviettoon ja heti kutsun jälkeen purskahdetaan ilkeään nauruun että ”hahhaaa no se oli vitsi, tietenkään te ette pääse tulemaan kun teillä ei ne mummot hoida!”
Samat ihmiset itse käyttävät monta kertaa viikossa mummoloita lastenhoitoon. Ja varmaan kokevat että se on itsestäänselvyus kuin ilma jota hengittää. Ja jos joltain tämä itsestäänselvyys puuttuu nin sen on oltava sen OMA VIKA.
Oon niin kypsymyt että tätä nykyä olen puistossa yksin lapsen kanssa (en mene äitien piiriin) samoin olen itsekseni kerhossa enkä osallisu keskusteluun. Aina sataa paskaa niskaan ja ihan on tarpeeksi kestämistä muutenkin tuliverkottomana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen nyt 31 vuotias, hyvässä asemassa työelämässä (nautin työstäni, tienaan hyvin, viihdyn hyvin). Minulle menee kaikin puolin kivasti, olen rakastunut ihanaan ja kilttiin mieheen, minulla on kiva koti ja asiat kunnossa. Olen aidosti kiitollinen ja tyytyväinen elämääni.
Menneisyyteni nostaa kuitenkin päätään jatkuvasti ja saa tuntemaan oloni sellaiseksi, että minun pitäisi olla yksin. Olen elänyt melko poikkeuksellisen lapsuuden ja nuoruuden, joka on aiheuttanut aikuisiälleni lukuisia ongelmia ja traumoja, joista olen päässyt pikkuhiljaa yli.
Kotioloni muistuttavat hyvin vahvasti tiukkaa uskonlahkoa. Perheeni (isä, äiti, sisko) ovat olleet tiukka yhteisö, joka ei ole tekemisissä ulkopuolisten kanssa eikä perheen asioita kerrota ulkopuolisille. Jo pienestä asti ovat molemmat vanhempani olleet väkivaltaisia minua kohtaan - äitini vähemmän, isäni enemmän. Kaikki rangaistukset ovat olleet väkivaltaisia ainakin jollain tasolla ja meillä on ollut äärimmäisen tiukka kuri. Tässä joitain sääntöjä, joiden rikkomisesta on aiheutunut aivan äärimmäisen raivo.
- Omaa huoneen ovea ei saa sulkea
- Vessan ovea ei saa lukita (jotta voidaan käydä tarkistamassa, mitä teen siellä)
- Jääkaapilla ei saa käydä ja ottaa ruokaa, vaikka olisi kuinka nälkä
- Naapureille ei saa puhua
- Kavereiden kotona ei saa käydä, ei pihoilla eikä puhua heidän vanhemmille
- TV:tä ei saa katsoa
- Puhelinta ei saa käyttää
- Nettiä ei saa käyttää (silloin kun saimme sen)
- kesähelteellä koko perheellä mustat vaatteet ja mustat nahkatakit
- Meikkaaminen oli pakollista (musta huulipuna ja kajal)
- Hiusten leikkaaminen kielletty
- Musiikkia piti kuunnella täysillä (mieluiten Metallicaa)
- Ei saa päättää, mitä pukee päälle aamuisin
- Minut punnittiin ja minua haukuttiin lihavaksi (168cm/89kg)
- Nukkumaanmenoaika klo 21 jopa 16 vuotiaana, sen jälkeen ei saa lukea, ei pitää valoja eikä ylipäätään tehdä mitään
- Saunaan pakotetaan koko perheen kesken 16 vuotiaaksi asti, jossa väkisin leikataan sekä alapää että kainalokarvat
- 20 asteen lämmössä keväällä pakko käyttää pitkää mustaa nahkatakkia
- jos likasin vaatteet, kaaduin, kaadoin maitolasin, tai satutin itseni - minua rangaistiin
- ylipäätään väärästä sanasta, lauseesta, mistä vain rangaistiin.En todellakaan jaksa muistaa kaikkia sääntöjä. Pääasiassa kaikki on kielletty, joka jollain muotoa ilmaisee minun omaa tahtoani. Lisäksi vanhempani ovat kieltäytyneet tietysti osallistumasta mihinkään omaan juttuuni, olen harrastanut yksin ja tehnyt kaiken yksin. En ole saanut positiivista palautetta tai kannustusta vaan minut on kasvatettu häpeällä. On nolattu, nöyryytetty ja kerrottu lukuisia kertoja, kuinka minun sietäisi hävetä milloin mitäkin.
Onko ketään, joka olisi kokenut vastaavaa? Koska näihin liittyvä suru ja pahaolo menee ohi
Onko minun kohtalonani miettiä ja murehtia näitä vielä monta vuotta?
Oliko perheesi sata.nisteja?
Vierailija kirjoitti:
Minä olen äitikerhossa saanut niin uskomatonta ja törkeää nälvintää ja v*ttuilua ettei mitään rajaa. Liittyy juuri siihen että meillä ei ole tukiverkkoa, isovanhemmat ei ole elämässä mitenkään mukana, emme pääse kalsin koskaan mihinkään kun ei ole sitä mummolaa mihin lapset vaan ”laitetaan”.
On haukuttu ja vihjailtu ja pyöritelty silmiä. Lisäksi ”kiusataan” tahallaan kutsuen jonnekin lapsivapaaseen illanviettoon ja heti kutsun jälkeen purskahdetaan ilkeään nauruun että ”hahhaaa no se oli vitsi, tietenkään te ette pääse tulemaan kun teillä ei ne mummot hoida!”
Samat ihmiset itse käyttävät monta kertaa viikossa mummoloita lastenhoitoon. Ja varmaan kokevat että se on itsestäänselvyus kuin ilma jota hengittää. Ja jos joltain tämä itsestäänselvyys puuttuu nin sen on oltava sen OMA VIKA.
Oon niin kypsymyt että tätä nykyä olen puistossa yksin lapsen kanssa (en mene äitien piiriin) samoin olen itsekseni kerhossa enkä osallisu keskusteluun. Aina sataa paskaa niskaan ja ihan on tarpeeksi kestämistä muutenkin tuliverkottomana.
Eikö miehesi voi hoitaa lasta ?
Että saisit omaa aikaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo, pahinta kiusaamista, eristämistä ja ilkeilyä oon minäkin saanut äitikerhossa (meidän kunnassa avoin päiväkoti).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen äitikerhossa saanut niin uskomatonta ja törkeää nälvintää ja v*ttuilua ettei mitään rajaa. Liittyy juuri siihen että meillä ei ole tukiverkkoa, isovanhemmat ei ole elämässä mitenkään mukana, emme pääse kalsin koskaan mihinkään kun ei ole sitä mummolaa mihin lapset vaan ”laitetaan”.
On haukuttu ja vihjailtu ja pyöritelty silmiä. Lisäksi ”kiusataan” tahallaan kutsuen jonnekin lapsivapaaseen illanviettoon ja heti kutsun jälkeen purskahdetaan ilkeään nauruun että ”hahhaaa no se oli vitsi, tietenkään te ette pääse tulemaan kun teillä ei ne mummot hoida!”
Samat ihmiset itse käyttävät monta kertaa viikossa mummoloita lastenhoitoon. Ja varmaan kokevat että se on itsestäänselvyus kuin ilma jota hengittää. Ja jos joltain tämä itsestäänselvyys puuttuu nin sen on oltava sen OMA VIKA.
Oon niin kypsymyt että tätä nykyä olen puistossa yksin lapsen kanssa (en mene äitien piiriin) samoin olen itsekseni kerhossa enkä osallisu keskusteluun. Aina sataa paskaa niskaan ja ihan on tarpeeksi kestämistä muutenkin tuliverkottomana.Eikö miehesi voi hoitaa lasta ?
Että saisit omaa aikaa?
Oma aika ei ole ongelma vaan se ettei ole kahdenkeskistä aikaa. Ollut kertaakaan 10 vuoteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joo, pahinta kiusaamista, eristämistä ja ilkeilyä oon minäkin saanut äitikerhossa (meidän kunnassa avoin päiväkoti).
Mites lapsen sosiaaliset verkot ja ystävät?
Nyt alat hoitaa muiden lapsia ilmaiseksi, että lapsesi ei jää ilman kavereita!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo, pahinta kiusaamista, eristämistä ja ilkeilyä oon minäkin saanut äitikerhossa (meidän kunnassa avoin päiväkoti).
Mites lapsen sosiaaliset verkot ja ystävät?
Nyt alat hoitaa muiden lapsia ilmaiseksi, että lapsesi ei jää ilman kavereita!
Joko tää väsynyt viisastelu kohta loppuisi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ketju taitaa alkaa olemaan elinkaaren lopussa, enää muutama kirjoittaa ja yksi trollipeikko ärsyttää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen äitikerhossa saanut niin uskomatonta ja törkeää nälvintää ja v*ttuilua ettei mitään rajaa. Liittyy juuri siihen että meillä ei ole tukiverkkoa, isovanhemmat ei ole elämässä mitenkään mukana, emme pääse kalsin koskaan mihinkään kun ei ole sitä mummolaa mihin lapset vaan ”laitetaan”.
On haukuttu ja vihjailtu ja pyöritelty silmiä. Lisäksi ”kiusataan” tahallaan kutsuen jonnekin lapsivapaaseen illanviettoon ja heti kutsun jälkeen purskahdetaan ilkeään nauruun että ”hahhaaa no se oli vitsi, tietenkään te ette pääse tulemaan kun teillä ei ne mummot hoida!”
Samat ihmiset itse käyttävät monta kertaa viikossa mummoloita lastenhoitoon. Ja varmaan kokevat että se on itsestäänselvyus kuin ilma jota hengittää. Ja jos joltain tämä itsestäänselvyys puuttuu nin sen on oltava sen OMA VIKA.
Oon niin kypsymyt että tätä nykyä olen puistossa yksin lapsen kanssa (en mene äitien piiriin) samoin olen itsekseni kerhossa enkä osallisu keskusteluun. Aina sataa paskaa niskaan ja ihan on tarpeeksi kestämistä muutenkin tuliverkottomana.Eikö miehesi voi hoitaa lasta ?
Että saisit omaa aikaa?
Olen yksinhuoltaja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen äitikerhossa saanut niin uskomatonta ja törkeää nälvintää ja v*ttuilua ettei mitään rajaa. Liittyy juuri siihen että meillä ei ole tukiverkkoa, isovanhemmat ei ole elämässä mitenkään mukana, emme pääse kalsin koskaan mihinkään kun ei ole sitä mummolaa mihin lapset vaan ”laitetaan”.
On haukuttu ja vihjailtu ja pyöritelty silmiä. Lisäksi ”kiusataan” tahallaan kutsuen jonnekin lapsivapaaseen illanviettoon ja heti kutsun jälkeen purskahdetaan ilkeään nauruun että ”hahhaaa no se oli vitsi, tietenkään te ette pääse tulemaan kun teillä ei ne mummot hoida!”
Samat ihmiset itse käyttävät monta kertaa viikossa mummoloita lastenhoitoon. Ja varmaan kokevat että se on itsestäänselvyus kuin ilma jota hengittää. Ja jos joltain tämä itsestäänselvyys puuttuu nin sen on oltava sen OMA VIKA.
Oon niin kypsymyt että tätä nykyä olen puistossa yksin lapsen kanssa (en mene äitien piiriin) samoin olen itsekseni kerhossa enkä osallisu keskusteluun. Aina sataa paskaa niskaan ja ihan on tarpeeksi kestämistä muutenkin tuliverkottomana.Eikö miehesi voi hoitaa lasta ?
Että saisit omaa aikaa?Olen yksinhuoltaja.
Olet arvokas. Olet korvaamaton. Olet ainutlaatuinen. Lapsellesi olet tätä kaikkea mitä suurimmassa määrin. Yritä sisäistää tämä? Tiedän, että se on vaikeaa, mutta tee töitä sen eteen. Hänelle olet KAIKKI.
Ja kun sisäistät tämän tosiasian, pääset siivelle siihen ihanaan äiti-lapsi kokemukseen, joka sinulta on jäänyt väliin
Muista, olet tärkeä, ihana Äiti.
Miten teillä on opiskelu sujunut?
itsellä jäänyt kaikki koulut kesken. Ei vaan pysty keskittymään ja ainainen huonommuuden kokemus, esim. en mä opi kuitenkaan, en jaksa, helpompi jos luovuttaa, en pysy muiden perässä ym. Siis ainakin jos joku enemmän ajattelua ja suunnittelua vaativa tehtävä niin menen aivan lukkoon. Avun pyytäminen on melkein mahdotonta, mikäli sitä tarjolla edes on.
Sitten saa myös hävetä työttömyyttä ja osattomuutta. Aika loputon kierre. Samalla muut 30-vuotiaat hehkuttavat onneaan ja rahojaan, kun itse on jo lapsena mitätöity maan rakoon ja erilainen olemus näkyy jo kilometrin päähän. Vaikea tulla itseasiassa edes koulutuksiin valituksi, kun heti ihmetellään miten toimin ryhmässä, olenko sosiaalinen ym. Ei nykyaikana riitä peruskäytöstavat ja rauhallisuus, pitää olla äänekäs ja itseään tyrkyttävä.
Surullista p*skaa tämäkin.
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli kohtuullisen normaali perhe, toinen vanhemmista oli pahasti masentunut, toinen pyöritti arkea yksin, ja kotona se tuntui painostavana ilmapiirinä ja tunnekylmyytenä. Tämä masentunut suosi minua, koska olin se kiltti kuuntelija, koko perheen tuki. En itse asiassa tiedä, mitä suosiminen oli konkreettisesti (asiaa kysyttäessä se väännetään aina siihen, että yritän kieltää suosimista tapahtuneen), mutta ainakin minua huomioitiin enemmän. Ja tietysti minua huomioitiin, koska tiesin roolini: olin kiltti tyttö, joka kuunteli ja jonka kanssa pystyi teeskentelemään normaalia perhettä. Se oli minulle rooli, jonka vetäminen oli raskasta, ja minusta siskoani suosittiin, koska hänen ei tarvinnut kantaa sitä taakkaa. Sisko purki pahaa oloaan kiusaamalla minua, eikä siihen koskaan puututtu. Oikeastaan mihinkään ei ollut voimavaroja tai rahaa, enkä uskaltanut tuoda tarpeitani esiin. Päällimmäinen tunne oli minulla häpeä, ja syytin kaikesta itseäni.
Vanhempani onneksi erosivat, kun olin myöhäisessä teini-iässä: masentunut muutti pois ja asuimme tämän toisen vanhemman luona. Ilmapiiri parani huomattavasti, ja sain itse asiassa burn outin (kukaan ei huomannut), kun tuntui ettei enää tarvinnut suorittaa. Lapsuutemme (tai jostain muusta syystä) siskoni oireili pahasti tai hänellä oli vain paha murrosikä, joten lähivanhempani keskittyi vain häneen. Kukaan ei nähnyt minun oireiluani, koska olin jo silloin oppikirjaesimerkki näkymättömästä lapsesta. Siskoni sai käytännössä kaiken mitä halusi (koska minua oltiin suosittu), kun minulla ei ollut juurikaan vaatteita tai edes silmälaseja – kaikki tarpeeni oli näkymättömiä. Minulle kerrottiin, että siskoni saa kiusata minua, koska hänellä on niin kurjaa. Minun tunteistani ei välitetty, ja tukahdutin ne pikkuhiljaa pois - ensin negatiiviset, koska niitä ei saanut tuoda esille, sitten positiiviset. Lähivanhempani huomasi, että minä olen se kiltti kuuntelija, jolle voi vuodattaa kaikki ongelmat, joten jouduin kantamaan hänenkin ongelmansa. Tämä kaikki paheni hitaasti ihan naurettavuuteen asti – kun tätini löi minua, lähivanhempani kertoi minun taas suurentelevan asioita, hänen tätinsä oli sentään tarjonnut hänelle kuivaa pullaa tahalteen. Minulta kysyttiin jatkuvasti, haittaako minua jos saan vähemmän tai en mitään, jotta siskoni voisi saada haluamansa (tunnollisesti sanoin, ettei tietenkään haittaa). En halunnut kuormittaa muita ongelmillani, joten valitin usein niistä pikkuasioista, jotka kaasivat kuppini nurin (kun kaikki voimavarani meni selviytymiseen, pienet yllättävät asiat tuntuivat aivan ylitsepääsemättömiltä). Nämä kuitattiin naurulla, enkä ikinä uskaltanut tuoda isoja asioita esiin, koska pelkäsin että nekin vain huitaistaisiin sivuun. Olin jo melkein toimintakyvytön, kun kerroin ongelmistani, ne huitaistiin tietenkin sivuun, ja katkaisin katkaista välit.
Paranemisprosessi alkoi siitä, mutta eteneminen on aika olematonta nyt 10 vuoden päästä. Elämä on välillä kitkuttelua, useimmiten vain tyhjyyttä. En osaa toimia ihmisten kanssa. Vaikka en enää itselleni näkymätön, minusta tuntuu, että olen näkymätön edelleen muille. En osaa mitään konflinktinratkaisumetodeja (paitsi alistumisen ja passiivis-aggressiivissuden). En ole enää emotionaalisesti täysin lukossa, mutta en myöskään tunne kauheasti mitään.
Oletko miettinyt, että huoltajavanhempasi saattoi olla jonkin sortin narsisti? Puolison masentuminen, lasten eriarvoinen kohtelu ja välien sotkeminen, kaasuvalottaminen, energian imeminen, huomion vaade.
mies31 kirjoitti:
Kaunis nainen ei koskaan ole näkymätön
Kaikki tämän ketjun mammat ovat hieman pyöreitä pystynokkaisia lyhytjalkaisia rillipäitä
Eiköhän joku sosiopaatti kiusaaja löytänyt tiensä tänne kuin kettu kanatarhaan.
Vierailija kirjoitti:
Miten teillä on opiskelu sujunut?
itsellä jäänyt kaikki koulut kesken. Ei vaan pysty keskittymään ja ainainen huonommuuden kokemus, esim. en mä opi kuitenkaan, en jaksa, helpompi jos luovuttaa, en pysy muiden perässä ym. Siis ainakin jos joku enemmän ajattelua ja suunnittelua vaativa tehtävä niin menen aivan lukkoon. Avun pyytäminen on melkein mahdotonta, mikäli sitä tarjolla edes on.
Sitten saa myös hävetä työttömyyttä ja osattomuutta. Aika loputon kierre. Samalla muut 30-vuotiaat hehkuttavat onneaan ja rahojaan, kun itse on jo lapsena mitätöity maan rakoon ja erilainen olemus näkyy jo kilometrin päähän. Vaikea tulla itseasiassa edes koulutuksiin valituksi, kun heti ihmetellään miten toimin ryhmässä, olenko sosiaalinen ym. Ei nykyaikana riitä peruskäytöstavat ja rauhallisuus, pitää olla äänekäs ja itseään tyrkyttävä.
Surullista p*skaa tämäkin.
Aivan kun mun tekstiäni. Tsemppiä sulle elämään!
Vierailija kirjoitti:
mies31 kirjoitti:
Kaunis nainen ei koskaan ole näkymätön
Kaikki tämän ketjun mammat ovat hieman pyöreitä pystynokkaisia lyhytjalkaisia rillipäitä
Eiköhän joku sosiopaatti kiusaaja löytänyt tiensä tänne kuin kettu kanatarhaan.
Sosiopaatit on huvittavia kun ne on toisaalta niin yksioikoisia ja läpinäkyviä. Aina samat jutut. OT
Alue: Aihe vapaa
Sen lisäksi että minua kiusattiin ja piinattiin kotona, minua kiusattiin myös koulussa. Yläasteella niin rajusti, että jouduin vaihtamaan koulua. Kiusaaminen jatkui aina lukion loppuun saakka ja karttelu on jatkunut vielä aikuisiälläkin. Ns. kaverini sanoivat vaan, kun yritin kertoa kotiongelmista, että älä puhu mulle, en jaksa noin raskaita asioita kuunnella. ”Paras” ystäväni häpesi minua ja jätti kutsumatta juhliinsa, koska häpesi minua.
Olen vasta nyt aikuisiällä löytänyt todellisen, oikean ystävän. Ihme kyllä. Parisuhteissa olen ollut, mutta suurin osa suhteistani ovat olleet enemmän tai vähemmän huonoja tai sairaita. Perhettä ei ole oikeasti koskaan oikein ollutkaan ja tällä hetkellä miellän itseni lähes perheettömäksi. Suurin osa perheenjäsenistä ja sukulaisista ovat ihan vinksahtaneita, sairaita ajattelu- ja käytösmalleiltaan.
On todella hyvää tuuria löytää empaattisia ystäviä tuekseen. Olet ollut todella onnekas. Nykyään minäkin olen, tuon yhden rakkaan ystäväni ansiosta.