Lapsuuden jäljet: tunne ettei ole olemassa tai todellinen

Vierailija kirjoitti:

Hain apua pari vuotta sitten, mutta en sitä saanut. Kolmatta tahoa en enää jaksanut etsiä siihen perään. Totta kai ottaisin avun vastaan ja maksaisin siitä, jos tietäisin keneltä sen avun saisin.

Millaista apua hait ja mistä? Millä perusteella pyyntösi evättiin?

Ja siis olen käynyt aiemmin puolentoista vuoden psykoterapian ja kognitiivisen lyhytterapian. Ongelman perussyy on olematon perusturvallisuus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hain apua pari vuotta sitten, mutta en sitä saanut. Kolmatta tahoa en enää jaksanut etsiä siihen perään. Totta kai ottaisin avun vastaan ja maksaisin siitä, jos tietäisin keneltä sen avun saisin.

Millaista apua hait ja mistä? Millä perusteella pyyntösi evättiin?

Terveyskeskuksessa lääkäri lähetti psyk sh:n luokse. Kävin kolme tai neljä kertaa. Hän kehotti etsimään netistä tietoa. Sitten maksoin yksityiselle psykologille, joka kehotti ryhdistäytymään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua myös raivostuttaa todella paljon jonkun kermaper seen latteudet "ei kenenkään elämä ole helppoa", "kaikilla on ongelmia" ja "asenne ratkaisee" = kun tuommoisen ongelma saattaa olla vaikka että "miksi ihmiset ei hymyile enemmän?" Siis arrgggghhh! Kultalusikka anuksessa syntyneet elää niin omassa kuplassaan, etteivät edes tajua elävänsä siinä. Ja sitten hymistelevät sieltä ylemmyydentuntoisesti.

Juuri näin. Eräs ihminen sanoi että "olisihan sinulle voinut tulla joku fyysinen sairaus vaikean masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön sijaan". Eli vaikka lapsuuteni olisi ollut tasapainoinen joku fyysinen sairaus olisi voinut tuhota elämääni yhtälailla kuin sairas taustani on tehnyt. Onhan se nyt helvetti aivan eri asia sairastua sattumalta johonkin fyysiseen sairauteen kuin läheisten ihmisten pitkäkestoisen kaltoinkohtelun seurauksena! Tuollaiset kommentit osoittavat täydellistä ymmärtämättömyyttä traumataustaa kohtaan.

Elämä voi päättyä jo lapsena esimerkiksi verisyöpään. Ei ole mikään itsestäänselvyys ylipäätään olla elossa.

Millä tavalla kommenttisi liittyy traumataustaan? Kun on kyse juuri siitä että on aivan eri asia sairastua sattumalta fyysisesti kuin olla systemaattisen henkisen kaltoinkohtelun uhri. Miksi sitä on niin vaikea tajuta?!

Kuka tahansa voi saada verisyövän mutta kuka tahansa ei voi saada traumataustasta johtuvaa vaikea-asteista masennusta. Sen aiheuttajina on aina ne "läheiset" ihmiset jotka läheisemmässä tarkastelussa osoittautuvat hirviöiksi.

Sattumalta iskenyt fyysinen sairaus on helpompi hyväksyä kuin se että ne ihmiset joiden piti rakastaa ja tukea sinua ovat tuhonneet elämäsi.

Mitä fyysisiä sairauksia sinulla on? Puhutko omasta kokemuksestasi?

Sopiiko, jos sovitaan ettei arvoteta vaikeutta, mutta todetaan että vaikeus on erilainen. Ei vaikea sairaus yleensä saa ihmistä tuntemaan itseään näkymättömäksi ja arvottomaksi, vaikka todellakin voi romahduttaa elämän. 

Ero on siinä että kukaan toinen ihminen ei ole aiheuttanut sinulle sitä sairautta, traumataustaiselle kroonisesti masentuneelle on.

Lopputulos on sama, masennus. Ja siihen sairastuu myös hyvän lapsuuden omaavia pilvin pimein. Ja kaikki huonon lapsuuden kokeneet eivät masennu.

Syyn ja syyllisten pohtimisen sijaan kaikki energia pitäisi käyttää paranemiseen ja elämän kehittämiseen hyväksi. Ei se syyllisyys tietenkään mihinkään katoa, mutta kun on vain se yksi elämä, pitää valita käyttääkö ajan ja energian syyllisten vihaamiseen, vai oman elämän rakentamiseen. Molempia ei saa.

Ainakaan minulla ei ole masennusta, vaikka on fobia, ajoittain paniikkihäiriö, huono perusturva, sitoutumiskammo, huono itsetunto, toiseudentunne, näkymättömyys ja rakkaudennälkä.

Sehän on hyvä.

Sitoutumiskammo muuten katoaa, kun tapaa oikeasti sellaisen, joka on sopiva. Jos on valmis sitoutumaan kehen vaan, se on ongelma. Kaikilla on rakkaudennälkä, kaikki panikoivat joskus, monella on jokin epärationaalinen pelkokin.

Kaikki ovat näkymättömiä ja toisia, muille paitsi omille läheisille. Kaikki eivät vaan ymmärrä että ne kaikki muutkin ovat näkymättömiä; ei ymmärretä sitä että samoin kun valtaosa ihmisistä  on sinulle näkymättömiä ja merkityksettömiä, niin loogisesti sinäkin olet heille vain satunnainen ohikulkija, merkityksetön. Eikä siinä ole mitään pielessä.

Itsetuntoa saa onnistumisista, se ei ole mikään vakio, vaan riippuu aina kustakin elämäntilanteesta. Ikä ja aika myös antavat varmuutta ja itseluottamusta, eli tuo ongelma lievenee itsekseenkin.

Tsemppiä!

Sanoitpa htvin: kaikki ovat näkymättömiä, paitsi omille läheisille. Ymmärräthän että monella traumalapsella EI OLE NIITÄ LÄHEISIÄ. Mulla ln välit poikki vanhempiin ja koko sukuun sen takia mitä mulle lapsena tehtiin. Loöputulos: olen näkymätön KAIKILLE kun sitä sukua ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hain apua pari vuotta sitten, mutta en sitä saanut. Kolmatta tahoa en enää jaksanut etsiä siihen perään. Totta kai ottaisin avun vastaan ja maksaisin siitä, jos tietäisin keneltä sen avun saisin.

Millaista apua hait ja mistä? Millä perusteella pyyntösi evättiin?

Terveyskeskuksessa lääkäri lähetti psyk sh:n luokse. Kävin kolme tai neljä kertaa. Hän kehotti etsimään netistä tietoa. Sitten maksoin yksityiselle psykologille, joka kehotti ryhdistäytymään.

Minulla on kasa diagnooseja ja takana vuosien terapiat. Silti tiedän ettei ole helppoa saada apua. Hakeutuessani nuorena ensimmäistä kertaa psykiatriseen hoitoon psykologi totesi minun vain esiin tuomistani ongelmista olevan hyvin pärjäävän ja tasapainoisen oloinen (ongelmia oli ollut jo vuosien ajan). Siitä seuraavat pari vuotta meni lannistuneissa tunnelmissa, kun uskoin etten tule saamaan mistään apua.

Seuraava yritys hankkia apua itselleni johti siihen, että päädyin sairaalaan. Tämän jälkeen vasta minua alettiin tosissaan kuunnella ja päädyin terapiaan. Voimia sinulle! Olet avun ja tuen arvoinen. Taistele niiden eteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua myös raivostuttaa todella paljon jonkun kermaper seen latteudet "ei kenenkään elämä ole helppoa", "kaikilla on ongelmia" ja "asenne ratkaisee" = kun tuommoisen ongelma saattaa olla vaikka että "miksi ihmiset ei hymyile enemmän?" Siis arrgggghhh! Kultalusikka anuksessa syntyneet elää niin omassa kuplassaan, etteivät edes tajua elävänsä siinä. Ja sitten hymistelevät sieltä ylemmyydentuntoisesti.

Juuri näin. Eräs ihminen sanoi että "olisihan sinulle voinut tulla joku fyysinen sairaus vaikean masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön sijaan". Eli vaikka lapsuuteni olisi ollut tasapainoinen joku fyysinen sairaus olisi voinut tuhota elämääni yhtälailla kuin sairas taustani on tehnyt. Onhan se nyt helvetti aivan eri asia sairastua sattumalta johonkin fyysiseen sairauteen kuin läheisten ihmisten pitkäkestoisen kaltoinkohtelun seurauksena! Tuollaiset kommentit osoittavat täydellistä ymmärtämättömyyttä traumataustaa kohtaan.

Elämä voi päättyä jo lapsena esimerkiksi verisyöpään. Ei ole mikään itsestäänselvyys ylipäätään olla elossa.

Millä tavalla kommenttisi liittyy traumataustaan? Kun on kyse juuri siitä että on aivan eri asia sairastua sattumalta fyysisesti kuin olla systemaattisen henkisen kaltoinkohtelun uhri. Miksi sitä on niin vaikea tajuta?!

Kuka tahansa voi saada verisyövän mutta kuka tahansa ei voi saada traumataustasta johtuvaa vaikea-asteista masennusta. Sen aiheuttajina on aina ne "läheiset" ihmiset jotka läheisemmässä tarkastelussa osoittautuvat hirviöiksi.

Sattumalta iskenyt fyysinen sairaus on helpompi hyväksyä kuin se että ne ihmiset joiden piti rakastaa ja tukea sinua ovat tuhonneet elämäsi.

Mitä fyysisiä sairauksia sinulla on? Puhutko omasta kokemuksestasi?

Sopiiko, jos sovitaan ettei arvoteta vaikeutta, mutta todetaan että vaikeus on erilainen. Ei vaikea sairaus yleensä saa ihmistä tuntemaan itseään näkymättömäksi ja arvottomaksi, vaikka todellakin voi romahduttaa elämän. 

Ero on siinä että kukaan toinen ihminen ei ole aiheuttanut sinulle sitä sairautta, traumataustaiselle kroonisesti masentuneelle on.

Lopputulos on sama, masennus. Ja siihen sairastuu myös hyvän lapsuuden omaavia pilvin pimein. Ja kaikki huonon lapsuuden kokeneet eivät masennu.

Syyn ja syyllisten pohtimisen sijaan kaikki energia pitäisi käyttää paranemiseen ja elämän kehittämiseen hyväksi. Ei se syyllisyys tietenkään mihinkään katoa, mutta kun on vain se yksi elämä, pitää valita käyttääkö ajan ja energian syyllisten vihaamiseen, vai oman elämän rakentamiseen. Molempia ei saa.

Ainakaan minulla ei ole masennusta, vaikka on fobia, ajoittain paniikkihäiriö, huono perusturva, sitoutumiskammo, huono itsetunto, toiseudentunne, näkymättömyys ja rakkaudennälkä.

Sehän on hyvä.

Sitoutumiskammo muuten katoaa, kun tapaa oikeasti sellaisen, joka on sopiva. Jos on valmis sitoutumaan kehen vaan, se on ongelma. Kaikilla on rakkaudennälkä, kaikki panikoivat joskus, monella on jokin epärationaalinen pelkokin.

Kaikki ovat näkymättömiä ja toisia, muille paitsi omille läheisille. Kaikki eivät vaan ymmärrä että ne kaikki muutkin ovat näkymättömiä; ei ymmärretä sitä että samoin kun valtaosa ihmisistä  on sinulle näkymättömiä ja merkityksettömiä, niin loogisesti sinäkin olet heille vain satunnainen ohikulkija, merkityksetön. Eikä siinä ole mitään pielessä.

Itsetuntoa saa onnistumisista, se ei ole mikään vakio, vaan riippuu aina kustakin elämäntilanteesta. Ikä ja aika myös antavat varmuutta ja itseluottamusta, eli tuo ongelma lievenee itsekseenkin.

Tsemppiä!

Sanoitpa htvin: kaikki ovat näkymättömiä, paitsi omille läheisille. Ymmärräthän että monella traumalapsella EI OLE NIITÄ LÄHEISIÄ. Mulla ln välit poikki vanhempiin ja koko sukuun sen takia mitä mulle lapsena tehtiin. Loöputulos: olen näkymätön KAIKILLE kun sitä sukua ei ole.

Moni joutuu perustamaan itselleen uuden perheen aikuisena, kun vanha on ollut toimimaton.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua myös raivostuttaa todella paljon jonkun kermaper seen latteudet "ei kenenkään elämä ole helppoa", "kaikilla on ongelmia" ja "asenne ratkaisee" = kun tuommoisen ongelma saattaa olla vaikka että "miksi ihmiset ei hymyile enemmän?" Siis arrgggghhh! Kultalusikka anuksessa syntyneet elää niin omassa kuplassaan, etteivät edes tajua elävänsä siinä. Ja sitten hymistelevät sieltä ylemmyydentuntoisesti.

Juuri näin. Eräs ihminen sanoi että "olisihan sinulle voinut tulla joku fyysinen sairaus vaikean masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön sijaan". Eli vaikka lapsuuteni olisi ollut tasapainoinen joku fyysinen sairaus olisi voinut tuhota elämääni yhtälailla kuin sairas taustani on tehnyt. Onhan se nyt helvetti aivan eri asia sairastua sattumalta johonkin fyysiseen sairauteen kuin läheisten ihmisten pitkäkestoisen kaltoinkohtelun seurauksena! Tuollaiset kommentit osoittavat täydellistä ymmärtämättömyyttä traumataustaa kohtaan.

Elämä voi päättyä jo lapsena esimerkiksi verisyöpään. Ei ole mikään itsestäänselvyys ylipäätään olla elossa.

Millä tavalla kommenttisi liittyy traumataustaan? Kun on kyse juuri siitä että on aivan eri asia sairastua sattumalta fyysisesti kuin olla systemaattisen henkisen kaltoinkohtelun uhri. Miksi sitä on niin vaikea tajuta?!

Kuka tahansa voi saada verisyövän mutta kuka tahansa ei voi saada traumataustasta johtuvaa vaikea-asteista masennusta. Sen aiheuttajina on aina ne "läheiset" ihmiset jotka läheisemmässä tarkastelussa osoittautuvat hirviöiksi.

Sattumalta iskenyt fyysinen sairaus on helpompi hyväksyä kuin se että ne ihmiset joiden piti rakastaa ja tukea sinua ovat tuhonneet elämäsi.

Mitä fyysisiä sairauksia sinulla on? Puhutko omasta kokemuksestasi?

Sopiiko, jos sovitaan ettei arvoteta vaikeutta, mutta todetaan että vaikeus on erilainen. Ei vaikea sairaus yleensä saa ihmistä tuntemaan itseään näkymättömäksi ja arvottomaksi, vaikka todellakin voi romahduttaa elämän. 

Ero on siinä että kukaan toinen ihminen ei ole aiheuttanut sinulle sitä sairautta, traumataustaiselle kroonisesti masentuneelle on.

Lopputulos on sama, masennus. Ja siihen sairastuu myös hyvän lapsuuden omaavia pilvin pimein. Ja kaikki huonon lapsuuden kokeneet eivät masennu.

Syyn ja syyllisten pohtimisen sijaan kaikki energia pitäisi käyttää paranemiseen ja elämän kehittämiseen hyväksi. Ei se syyllisyys tietenkään mihinkään katoa, mutta kun on vain se yksi elämä, pitää valita käyttääkö ajan ja energian syyllisten vihaamiseen, vai oman elämän rakentamiseen. Molempia ei saa.

Ainakaan minulla ei ole masennusta, vaikka on fobia, ajoittain paniikkihäiriö, huono perusturva, sitoutumiskammo, huono itsetunto, toiseudentunne, näkymättömyys ja rakkaudennälkä.

Sehän on hyvä.

Sitoutumiskammo muuten katoaa, kun tapaa oikeasti sellaisen, joka on sopiva. Jos on valmis sitoutumaan kehen vaan, se on ongelma. Kaikilla on rakkaudennälkä, kaikki panikoivat joskus, monella on jokin epärationaalinen pelkokin.

Kaikki ovat näkymättömiä ja toisia, muille paitsi omille läheisille. Kaikki eivät vaan ymmärrä että ne kaikki muutkin ovat näkymättömiä; ei ymmärretä sitä että samoin kun valtaosa ihmisistä  on sinulle näkymättömiä ja merkityksettömiä, niin loogisesti sinäkin olet heille vain satunnainen ohikulkija, merkityksetön. Eikä siinä ole mitään pielessä.

Itsetuntoa saa onnistumisista, se ei ole mikään vakio, vaan riippuu aina kustakin elämäntilanteesta. Ikä ja aika myös antavat varmuutta ja itseluottamusta, eli tuo ongelma lievenee itsekseenkin.

Tsemppiä!

Sanoitpa htvin: kaikki ovat näkymättömiä, paitsi omille läheisille. Ymmärräthän että monella traumalapsella EI OLE NIITÄ LÄHEISIÄ. Mulla ln välit poikki vanhempiin ja koko sukuun sen takia mitä mulle lapsena tehtiin. Loöputulos: olen näkymätön KAIKILLE kun sitä sukua ei ole.

Moni joutuu perustamaan itselleen uuden perheen aikuisena, kun vanha on ollut toimimaton.

Kyllä ja ongelma lienee suurin heillä, jotka ovat menneet toimimattoman lapsuusperheensä vuoksi niin heikkoon happeen, että heillä ei ole edellytyksiä parisuhteessa toimimiseen tai että se vaatisi valtavasti kärsivällisyyttä molemmilta osapuolilta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua myös raivostuttaa todella paljon jonkun kermaper seen latteudet "ei kenenkään elämä ole helppoa", "kaikilla on ongelmia" ja "asenne ratkaisee" = kun tuommoisen ongelma saattaa olla vaikka että "miksi ihmiset ei hymyile enemmän?" Siis arrgggghhh! Kultalusikka anuksessa syntyneet elää niin omassa kuplassaan, etteivät edes tajua elävänsä siinä. Ja sitten hymistelevät sieltä ylemmyydentuntoisesti.

Juuri näin. Eräs ihminen sanoi että "olisihan sinulle voinut tulla joku fyysinen sairaus vaikean masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön sijaan". Eli vaikka lapsuuteni olisi ollut tasapainoinen joku fyysinen sairaus olisi voinut tuhota elämääni yhtälailla kuin sairas taustani on tehnyt. Onhan se nyt helvetti aivan eri asia sairastua sattumalta johonkin fyysiseen sairauteen kuin läheisten ihmisten pitkäkestoisen kaltoinkohtelun seurauksena! Tuollaiset kommentit osoittavat täydellistä ymmärtämättömyyttä traumataustaa kohtaan.

Elämä voi päättyä jo lapsena esimerkiksi verisyöpään. Ei ole mikään itsestäänselvyys ylipäätään olla elossa.

Millä tavalla kommenttisi liittyy traumataustaan? Kun on kyse juuri siitä että on aivan eri asia sairastua sattumalta fyysisesti kuin olla systemaattisen henkisen kaltoinkohtelun uhri. Miksi sitä on niin vaikea tajuta?!

Kuka tahansa voi saada verisyövän mutta kuka tahansa ei voi saada traumataustasta johtuvaa vaikea-asteista masennusta. Sen aiheuttajina on aina ne "läheiset" ihmiset jotka läheisemmässä tarkastelussa osoittautuvat hirviöiksi.

Sattumalta iskenyt fyysinen sairaus on helpompi hyväksyä kuin se että ne ihmiset joiden piti rakastaa ja tukea sinua ovat tuhonneet elämäsi.

Mitä fyysisiä sairauksia sinulla on? Puhutko omasta kokemuksestasi?

Sopiiko, jos sovitaan ettei arvoteta vaikeutta, mutta todetaan että vaikeus on erilainen. Ei vaikea sairaus yleensä saa ihmistä tuntemaan itseään näkymättömäksi ja arvottomaksi, vaikka todellakin voi romahduttaa elämän. 

Ero on siinä että kukaan toinen ihminen ei ole aiheuttanut sinulle sitä sairautta, traumataustaiselle kroonisesti masentuneelle on.

Lopputulos on sama, masennus. Ja siihen sairastuu myös hyvän lapsuuden omaavia pilvin pimein. Ja kaikki huonon lapsuuden kokeneet eivät masennu.

Syyn ja syyllisten pohtimisen sijaan kaikki energia pitäisi käyttää paranemiseen ja elämän kehittämiseen hyväksi. Ei se syyllisyys tietenkään mihinkään katoa, mutta kun on vain se yksi elämä, pitää valita käyttääkö ajan ja energian syyllisten vihaamiseen, vai oman elämän rakentamiseen. Molempia ei saa.

Ainakaan minulla ei ole masennusta, vaikka on fobia, ajoittain paniikkihäiriö, huono perusturva, sitoutumiskammo, huono itsetunto, toiseudentunne, näkymättömyys ja rakkaudennälkä.

Sehän on hyvä.

Sitoutumiskammo muuten katoaa, kun tapaa oikeasti sellaisen, joka on sopiva. Jos on valmis sitoutumaan kehen vaan, se on ongelma. Kaikilla on rakkaudennälkä, kaikki panikoivat joskus, monella on jokin epärationaalinen pelkokin.

Kaikki ovat näkymättömiä ja toisia, muille paitsi omille läheisille. Kaikki eivät vaan ymmärrä että ne kaikki muutkin ovat näkymättömiä; ei ymmärretä sitä että samoin kun valtaosa ihmisistä  on sinulle näkymättömiä ja merkityksettömiä, niin loogisesti sinäkin olet heille vain satunnainen ohikulkija, merkityksetön. Eikä siinä ole mitään pielessä.

Itsetuntoa saa onnistumisista, se ei ole mikään vakio, vaan riippuu aina kustakin elämäntilanteesta. Ikä ja aika myös antavat varmuutta ja itseluottamusta, eli tuo ongelma lievenee itsekseenkin.

Tsemppiä!

Sanoitpa htvin: kaikki ovat näkymättömiä, paitsi omille läheisille. Ymmärräthän että monella traumalapsella EI OLE NIITÄ LÄHEISIÄ. Mulla ln välit poikki vanhempiin ja koko sukuun sen takia mitä mulle lapsena tehtiin. Loöputulos: olen näkymätön KAIKILLE kun sitä sukua ei ole.

Moni joutuu perustamaan itselleen uuden perheen aikuisena, kun vanha on ollut toimimaton.

Kyllä ja ongelma lienee suurin heillä, jotka ovat menneet toimimattoman lapsuusperheensä vuoksi niin heikkoon happeen, että heillä ei ole edellytyksiä parisuhteessa toimimiseen tai että se vaatisi valtavasti kärsivällisyyttä molemmilta osapuolilta.

Kyllä, tästä olen samaa mieltä. Pitkäaikainen terapia voi auttaa paikkaamaan jotakin, mutta näissä asioissa on kyse myös onnesta. Sopivan ihmisen kohtaaminen vaatii hyvää tuuria.

Mä oon kohta 3 vuotta suht sinnikkäästi yrittänyt julkisella puolella saada apua. Olen käynyt tk lääkärillä, psyk shlla, psykiatrilla, jonka lähetteellä toisella psykiatrilla.. aikoja annetaan, ne perutaan, kela-taksi ei tule, itse on kipeä.. hoito viivästyy aivan järjettömiin mittasuhteisiin. Oon kertonut avoimesti ongelmistani, jotka ovat aika mittavat, silti hoitoonpääsy takkuilee ja pahasti. Kun vielä oma jaksaminen on kortilla, niin ei pysty vuosia taistelemaan omasta lakisääteisestä oikeudesta hoitoon. Mä oon näkymätön, vain nimi paperissa jonossa muiden näkymättömien kanssa. Me emme saa hoitoa, kun sitä tarvitsemme. Me olemme niitä, jotka sivuutetaan aina vain uudelleen. Uusi kokemus siitä, että olet näkymätön, ei vahvista vaan hajottaa ja lopulta et enää jaksa/pysty hakeutumaan anomaan turhaan apua.

[/quote]

Kyse on tunteesta. Ihan puhtaasti vain tunteesta, ei mistään muusta. Jos minulla on tunne ja luottamus, olen rauhallinen, tasapainoinen ja minun kanssani tulee toimeen. Jos taas minulla on tarve toisen ihmisen rakkaudelle, mutta ei tunnetta siitä että saan sitä, alkaa tuo tempoilu. Pahinta on juuri siinä, kun toisaalta toinen antaa sitä ja sitten ei kuitenkaan. Eli saattaa olla, että teidän kohdallanne olisi kaksi eri vaihtoehtoa: joko sinä muutut luotettavammaksi ja rakastavammaksi tai lapsi antaa periksi eikä odota sinulta enää mitään. 

Nyt taitaa olla tilanne, että jokainen sanomasi sana, joka heikentää lapsesi kokemusta rakkaudestasi, ärsyttää häntä ja saa hänet tolaltaan, koska hän ei luota sinuun täysin vieläkään. Siksi jokainen merkki epäluottamuksesta synnyttää railon. [/quote]

** Olen miettinyt tätä paljon, kiitos sille kuka tämän kirjoitti! Näinhän se varmaan on, tosin toisen puolesta en tiedä, mutta tämä tuntuu järkeenkäyvältä. Voi kun voisi puhua näistä asioista kasvotusten, uskon että moni solmu aukeaisi. Olen hyvin surullinen siitä että en tavoita häntä mitenkään.  Olen pyytänyt anteeksi vanhoja, olen yrittänyt ja yrittänyt muuttua, mutta meillä molemmilla on ilmeisesti joku asia, joku tapa, sanominen tms, mikä saa toisen takakäpälilleen. Siihen tavantakaa törmäämme ja railo on valmis. Jos se on vähän jäätynyt umpeen, niin taas se repeää auki. Haava aukeaa vereslihalle. Sen takia tästä pitäisi voida puhua yhdessä kun meillä molemmilla on halu korjata välimme.

Tulee vaan näitä railoja ja varmaan hän on väsynyt siihen että minä pilaan kaiken.

Sitä olen usein miettinyt mikä muilla äiddeillä on että  heillä ei mene asiat solmuun ja sukset ristiin tyttäriensä kanssa, mikä on se virhe minkä minä aina teen? Miten tämä voi olla näin vaikeaa kun halua kuitenkin on?!

Vierailija kirjoitti:

Kyse on tunteesta. Ihan puhtaasti vain tunteesta, ei mistään muusta. Jos minulla on tunne ja luottamus, olen rauhallinen, tasapainoinen ja minun kanssani tulee toimeen. Jos taas minulla on tarve toisen ihmisen rakkaudelle, mutta ei tunnetta siitä että saan sitä, alkaa tuo tempoilu. Pahinta on juuri siinä, kun toisaalta toinen antaa sitä ja sitten ei kuitenkaan. Eli saattaa olla, että teidän kohdallanne olisi kaksi eri vaihtoehtoa: joko sinä muutut luotettavammaksi ja rakastavammaksi tai lapsi antaa periksi eikä odota sinulta enää mitään. 

Nyt taitaa olla tilanne, että jokainen sanomasi sana, joka heikentää lapsesi kokemusta rakkaudestasi, ärsyttää häntä ja saa hänet tolaltaan, koska hän ei luota sinuun täysin vieläkään. Siksi jokainen merkki epäluottamuksesta synnyttää railon. 

** Olen miettinyt tätä paljon, kiitos sille kuka tämän kirjoitti! Näinhän se varmaan on, tosin toisen puolesta en tiedä, mutta tämä tuntuu järkeenkäyvältä. Voi kun voisi puhua näistä asioista kasvotusten, uskon että moni solmu aukeaisi. Olen hyvin surullinen siitä että en tavoita häntä mitenkään.  Olen pyytänyt anteeksi vanhoja, olen yrittänyt ja yrittänyt muuttua, mutta meillä molemmilla on ilmeisesti joku asia, joku tapa, sanominen tms, mikä saa toisen takakäpälilleen. Siihen tavantakaa törmäämme ja railo on valmis. Jos se on vähän jäätynyt umpeen, niin taas se repeää auki. Haava aukeaa vereslihalle. Sen takia tästä pitäisi voida puhua yhdessä kun meillä molemmilla on halu korjata välimme.

Tulee vaan näitä railoja ja varmaan hän on väsynyt siihen että minä pilaan kaiken.

Sitä olen usein miettinyt mikä muilla äiddeillä on että  heillä ei mene asiat solmuun ja sukset ristiin tyttäriensä kanssa, mikä on se virhe minkä minä aina teen? Miten tämä voi olla näin vaikeaa kun halua kuitenkin on?!

Toivon kaikesta sydämestäni, että saisitte vielä välinne kuntoon. Vaikutat hyvältä ihmiseltä. Oletko katsonut, mikä on oma kiintymyssuhde mallisi? Jos se on välttelevä, on mahdollista ettei lapsesi onnistu saamaan sinusta riittävää tunnevastetta, mutta oppisi ehkä ymmärtämään sinua puutteinesi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

** Olen miettinyt tätä paljon, kiitos sille kuka tämän kirjoitti! Näinhän se varmaan on, tosin toisen puolesta en tiedä, mutta tämä tuntuu 

Toivon kaikesta sydämestäni, että saisitte vielä välinne kuntoon. Vaikutat hyvältä ihmiseltä. Oletko katsonut, mikä on oma kiintymyssuhde mallisi? Jos se on välttelevä, on mahdollista ettei lapsesi onnistu saamaan sinusta riittävää tunnevastetta, mutta oppisi ehkä ymmärtämään sinua puutteinesi.

Kiitos! Katsoin tuota kiintymyssuhdemallia mutta en äkkiseltään siitä keksinyt millainen olen en pelkästään yhdeenlainen. Oletan - en tieddä mutta oletan - että tytär haluaa pitää oman reviirinsä koska ei kerro minulle paljonkaan asioitaan ja minä taas haluaisin että olisimme läheisempiä. Tästä luulen, tulee eräänlainen kilpajuoksu.

Tosin tämä on ihan minun arvailua kun en tiedä, voinhan toki arvata ihan väärinkin. Siksi mielestäni on vaikeaa tehdä sitä korjausliikettä kun en tiedä mikä se olisi. Tuntuu että yritän ja yritän, jännitän meneekö nyt hyvin, olen iloinen kun hän vastaa, olen siitä tosi onnellinen kun ikäänkuin minut hyväksytään ja sitten onnistun sanomaan jotain ja - bänks. Alkaa hiljaisuus. Tämä stressaa molempia.

Enkä omasta mielestäni roiku hänessä, en utele enkä kysele, minulle riittäisi että olisimme yhteyksissä suunnilleen kerran kuussa. Jos menee pitempään minuun iskee se pelko että onko nyt taas railo auki ja kirjoitan liian tiukoin sanakääntein mikä nyt on eikö voitaisi olla yhteyksissä. Tästä luulen - en taas tiedä - johtuu nämä railot.

Ymmärrän toki ja olen sen sanonut että hänellä on oma elämä, mutta kun alan vertailla miten paljon tutut ovat yhteyksissä lastensa kanssa niin tässä kohtaa tulee se paha mieli ja kateus (myönnän!) ja railo! Ja kyllä, olen näitä miettinyt paljon ja itsestäni oppinut, mutta kun tuntuu ettei se riitä, että minun pitäisi olla jotain enemmän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua myös raivostuttaa todella paljon jonkun kermaper seen latteudet "ei kenenkään elämä ole helppoa", "kaikilla on ongelmia" ja "asenne ratkaisee" = kun tuommoisen ongelma saattaa olla vaikka että "miksi ihmiset ei hymyile enemmän?" Siis arrgggghhh! Kultalusikka anuksessa syntyneet elää niin omassa kuplassaan, etteivät edes tajua elävänsä siinä. Ja sitten hymistelevät sieltä ylemmyydentuntoisesti.

Juuri näin. Eräs ihminen sanoi että "olisihan sinulle voinut tulla joku fyysinen sairaus vaikean masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön sijaan". Eli vaikka lapsuuteni olisi ollut tasapainoinen joku fyysinen sairaus olisi voinut tuhota elämääni yhtälailla kuin sairas taustani on tehnyt. Onhan se nyt helvetti aivan eri asia sairastua sattumalta johonkin fyysiseen sairauteen kuin läheisten ihmisten pitkäkestoisen kaltoinkohtelun seurauksena! Tuollaiset kommentit osoittavat täydellistä ymmärtämättömyyttä traumataustaa kohtaan.

Elämä voi päättyä jo lapsena esimerkiksi verisyöpään. Ei ole mikään itsestäänselvyys ylipäätään olla elossa.

Millä tavalla kommenttisi liittyy traumataustaan? Kun on kyse juuri siitä että on aivan eri asia sairastua sattumalta fyysisesti kuin olla systemaattisen henkisen kaltoinkohtelun uhri. Miksi sitä on niin vaikea tajuta?!

Kuka tahansa voi saada verisyövän mutta kuka tahansa ei voi saada traumataustasta johtuvaa vaikea-asteista masennusta. Sen aiheuttajina on aina ne "läheiset" ihmiset jotka läheisemmässä tarkastelussa osoittautuvat hirviöiksi.

Sattumalta iskenyt fyysinen sairaus on helpompi hyväksyä kuin se että ne ihmiset joiden piti rakastaa ja tukea sinua ovat tuhonneet elämäsi.

Mitä fyysisiä sairauksia sinulla on? Puhutko omasta kokemuksestasi?

Sopiiko, jos sovitaan ettei arvoteta vaikeutta, mutta todetaan että vaikeus on erilainen. Ei vaikea sairaus yleensä saa ihmistä tuntemaan itseään näkymättömäksi ja arvottomaksi, vaikka todellakin voi romahduttaa elämän. 

Ero on siinä että kukaan toinen ihminen ei ole aiheuttanut sinulle sitä sairautta, traumataustaiselle kroonisesti masentuneelle on.

Lopputulos on sama, masennus. Ja siihen sairastuu myös hyvän lapsuuden omaavia pilvin pimein. Ja kaikki huonon lapsuuden kokeneet eivät masennu.

Syyn ja syyllisten pohtimisen sijaan kaikki energia pitäisi käyttää paranemiseen ja elämän kehittämiseen hyväksi. Ei se syyllisyys tietenkään mihinkään katoa, mutta kun on vain se yksi elämä, pitää valita käyttääkö ajan ja energian syyllisten vihaamiseen, vai oman elämän rakentamiseen. Molempia ei saa.

Ainakaan minulla ei ole masennusta, vaikka on fobia, ajoittain paniikkihäiriö, huono perusturva, sitoutumiskammo, huono itsetunto, toiseudentunne, näkymättömyys ja rakkaudennälkä.

Sehän on hyvä.

Sitoutumiskammo muuten katoaa, kun tapaa oikeasti sellaisen, joka on sopiva. Jos on valmis sitoutumaan kehen vaan, se on ongelma. Kaikilla on rakkaudennälkä, kaikki panikoivat joskus, monella on jokin epärationaalinen pelkokin.

Kaikki ovat näkymättömiä ja toisia, muille paitsi omille läheisille. Kaikki eivät vaan ymmärrä että ne kaikki muutkin ovat näkymättömiä; ei ymmärretä sitä että samoin kun valtaosa ihmisistä  on sinulle näkymättömiä ja merkityksettömiä, niin loogisesti sinäkin olet heille vain satunnainen ohikulkija, merkityksetön. Eikä siinä ole mitään pielessä.

Itsetuntoa saa onnistumisista, se ei ole mikään vakio, vaan riippuu aina kustakin elämäntilanteesta. Ikä ja aika myös antavat varmuutta ja itseluottamusta, eli tuo ongelma lievenee itsekseenkin.

Tsemppiä!

Sanoitpa htvin: kaikki ovat näkymättömiä, paitsi omille läheisille. Ymmärräthän että monella traumalapsella EI OLE NIITÄ LÄHEISIÄ. Mulla ln välit poikki vanhempiin ja koko sukuun sen takia mitä mulle lapsena tehtiin. Loöputulos: olen näkymätön KAIKILLE kun sitä sukua ei ole.

Miksi ei? Ei minullakaan ole sukulaisia, mutta on puoliso ja perhe, ja aina on ollut ystäviä. Koska siellä kotona ei voinut olla, vietin vapaa-ajan ystävien kanssa, söin kavereiden perheessä jne. Onneksi he tiesivät mikä meillä oli kotona tilanne, sain ruokaa ja joskus ruokakassinkin.

Ei läheskään kaikilla ole biologista sukua, sellaista johon voisi pitää yhteyttä voimatta itse huonosti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua myös raivostuttaa todella paljon jonkun kermaper seen latteudet "ei kenenkään elämä ole helppoa", "kaikilla on ongelmia" ja "asenne ratkaisee" = kun tuommoisen ongelma saattaa olla vaikka että "miksi ihmiset ei hymyile enemmän?" Siis arrgggghhh! Kultalusikka anuksessa syntyneet elää niin omassa kuplassaan, etteivät edes tajua elävänsä siinä. Ja sitten hymistelevät sieltä ylemmyydentuntoisesti.

Juuri näin. Eräs ihminen sanoi että "olisihan sinulle voinut tulla joku fyysinen sairaus vaikean masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön sijaan". Eli vaikka lapsuuteni olisi ollut tasapainoinen joku fyysinen sairaus olisi voinut tuhota elämääni yhtälailla kuin sairas taustani on tehnyt. Onhan se nyt helvetti aivan eri asia sairastua sattumalta johonkin fyysiseen sairauteen kuin läheisten ihmisten pitkäkestoisen kaltoinkohtelun seurauksena! Tuollaiset kommentit osoittavat täydellistä ymmärtämättömyyttä traumataustaa kohtaan.

Elämä voi päättyä jo lapsena esimerkiksi verisyöpään. Ei ole mikään itsestäänselvyys ylipäätään olla elossa.

Millä tavalla kommenttisi liittyy traumataustaan? Kun on kyse juuri siitä että on aivan eri asia sairastua sattumalta fyysisesti kuin olla systemaattisen henkisen kaltoinkohtelun uhri. Miksi sitä on niin vaikea tajuta?!

Kuka tahansa voi saada verisyövän mutta kuka tahansa ei voi saada traumataustasta johtuvaa vaikea-asteista masennusta. Sen aiheuttajina on aina ne "läheiset" ihmiset jotka läheisemmässä tarkastelussa osoittautuvat hirviöiksi.

Sattumalta iskenyt fyysinen sairaus on helpompi hyväksyä kuin se että ne ihmiset joiden piti rakastaa ja tukea sinua ovat tuhonneet elämäsi.

Mitä fyysisiä sairauksia sinulla on? Puhutko omasta kokemuksestasi?

Sopiiko, jos sovitaan ettei arvoteta vaikeutta, mutta todetaan että vaikeus on erilainen. Ei vaikea sairaus yleensä saa ihmistä tuntemaan itseään näkymättömäksi ja arvottomaksi, vaikka todellakin voi romahduttaa elämän. 

Ero on siinä että kukaan toinen ihminen ei ole aiheuttanut sinulle sitä sairautta, traumataustaiselle kroonisesti masentuneelle on.

Lopputulos on sama, masennus. Ja siihen sairastuu myös hyvän lapsuuden omaavia pilvin pimein. Ja kaikki huonon lapsuuden kokeneet eivät masennu.

Syyn ja syyllisten pohtimisen sijaan kaikki energia pitäisi käyttää paranemiseen ja elämän kehittämiseen hyväksi. Ei se syyllisyys tietenkään mihinkään katoa, mutta kun on vain se yksi elämä, pitää valita käyttääkö ajan ja energian syyllisten vihaamiseen, vai oman elämän rakentamiseen. Molempia ei saa.

Ainakaan minulla ei ole masennusta, vaikka on fobia, ajoittain paniikkihäiriö, huono perusturva, sitoutumiskammo, huono itsetunto, toiseudentunne, näkymättömyys ja rakkaudennälkä.

Sehän on hyvä.

Sitoutumiskammo muuten katoaa, kun tapaa oikeasti sellaisen, joka on sopiva. Jos on valmis sitoutumaan kehen vaan, se on ongelma. Kaikilla on rakkaudennälkä, kaikki panikoivat joskus, monella on jokin epärationaalinen pelkokin.

Kaikki ovat näkymättömiä ja toisia, muille paitsi omille läheisille. Kaikki eivät vaan ymmärrä että ne kaikki muutkin ovat näkymättömiä; ei ymmärretä sitä että samoin kun valtaosa ihmisistä  on sinulle näkymättömiä ja merkityksettömiä, niin loogisesti sinäkin olet heille vain satunnainen ohikulkija, merkityksetön. Eikä siinä ole mitään pielessä.

Itsetuntoa saa onnistumisista, se ei ole mikään vakio, vaan riippuu aina kustakin elämäntilanteesta. Ikä ja aika myös antavat varmuutta ja itseluottamusta, eli tuo ongelma lievenee itsekseenkin.

Tsemppiä!

Sanoitpa htvin: kaikki ovat näkymättömiä, paitsi omille läheisille. Ymmärräthän että monella traumalapsella EI OLE NIITÄ LÄHEISIÄ. Mulla ln välit poikki vanhempiin ja koko sukuun sen takia mitä mulle lapsena tehtiin. Loöputulos: olen näkymätön KAIKILLE kun sitä sukua ei ole.

Miksi ei? Ei minullakaan ole sukulaisia, mutta on puoliso ja perhe, ja aina on ollut ystäviä. Koska siellä kotona ei voinut olla, vietin vapaa-ajan ystävien kanssa, söin kavereiden perheessä jne. Onneksi he tiesivät mikä meillä oli kotona tilanne, sain ruokaa ja joskus ruokakassinkin.

Ei läheskään kaikilla ole biologista sukua, sellaista johon voisi pitää yhteyttä voimatta itse huonosti.

Mulla ei ole omaa perhettä eikä ystäviä. Olen mm saanut kuulla että olen outo, synkkä jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua myös raivostuttaa todella paljon jonkun kermaper seen latteudet "ei kenenkään elämä ole helppoa", "kaikilla on ongelmia" ja "asenne ratkaisee" = kun tuommoisen ongelma saattaa olla vaikka että "miksi ihmiset ei hymyile enemmän?" Siis arrgggghhh! Kultalusikka anuksessa syntyneet elää niin omassa kuplassaan, etteivät edes tajua elävänsä siinä. Ja sitten hymistelevät sieltä ylemmyydentuntoisesti.

Juuri näin. Eräs ihminen sanoi että "olisihan sinulle voinut tulla joku fyysinen sairaus vaikean masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön sijaan". Eli vaikka lapsuuteni olisi ollut tasapainoinen joku fyysinen sairaus olisi voinut tuhota elämääni yhtälailla kuin sairas taustani on tehnyt. Onhan se nyt helvetti aivan eri asia sairastua sattumalta johonkin fyysiseen sairauteen kuin läheisten ihmisten pitkäkestoisen kaltoinkohtelun seurauksena! Tuollaiset kommentit osoittavat täydellistä ymmärtämättömyyttä traumataustaa kohtaan.

Elämä voi päättyä jo lapsena esimerkiksi verisyöpään. Ei ole mikään itsestäänselvyys ylipäätään olla elossa.

Millä tavalla kommenttisi liittyy traumataustaan? Kun on kyse juuri siitä että on aivan eri asia sairastua sattumalta fyysisesti kuin olla systemaattisen henkisen kaltoinkohtelun uhri. Miksi sitä on niin vaikea tajuta?!

Kuka tahansa voi saada verisyövän mutta kuka tahansa ei voi saada traumataustasta johtuvaa vaikea-asteista masennusta. Sen aiheuttajina on aina ne "läheiset" ihmiset jotka läheisemmässä tarkastelussa osoittautuvat hirviöiksi.

Sattumalta iskenyt fyysinen sairaus on helpompi hyväksyä kuin se että ne ihmiset joiden piti rakastaa ja tukea sinua ovat tuhonneet elämäsi.

Mitä fyysisiä sairauksia sinulla on? Puhutko omasta kokemuksestasi?

Sopiiko, jos sovitaan ettei arvoteta vaikeutta, mutta todetaan että vaikeus on erilainen. Ei vaikea sairaus yleensä saa ihmistä tuntemaan itseään näkymättömäksi ja arvottomaksi, vaikka todellakin voi romahduttaa elämän. 

Ero on siinä että kukaan toinen ihminen ei ole aiheuttanut sinulle sitä sairautta, traumataustaiselle kroonisesti masentuneelle on.

Lopputulos on sama, masennus. Ja siihen sairastuu myös hyvän lapsuuden omaavia pilvin pimein. Ja kaikki huonon lapsuuden kokeneet eivät masennu.

Syyn ja syyllisten pohtimisen sijaan kaikki energia pitäisi käyttää paranemiseen ja elämän kehittämiseen hyväksi. Ei se syyllisyys tietenkään mihinkään katoa, mutta kun on vain se yksi elämä, pitää valita käyttääkö ajan ja energian syyllisten vihaamiseen, vai oman elämän rakentamiseen. Molempia ei saa.

Ainakaan minulla ei ole masennusta, vaikka on fobia, ajoittain paniikkihäiriö, huono perusturva, sitoutumiskammo, huono itsetunto, toiseudentunne, näkymättömyys ja rakkaudennälkä.

Sehän on hyvä.

Sitoutumiskammo muuten katoaa, kun tapaa oikeasti sellaisen, joka on sopiva. Jos on valmis sitoutumaan kehen vaan, se on ongelma. Kaikilla on rakkaudennälkä, kaikki panikoivat joskus, monella on jokin epärationaalinen pelkokin.

Kaikki ovat näkymättömiä ja toisia, muille paitsi omille läheisille. Kaikki eivät vaan ymmärrä että ne kaikki muutkin ovat näkymättömiä; ei ymmärretä sitä että samoin kun valtaosa ihmisistä  on sinulle näkymättömiä ja merkityksettömiä, niin loogisesti sinäkin olet heille vain satunnainen ohikulkija, merkityksetön. Eikä siinä ole mitään pielessä.

Itsetuntoa saa onnistumisista, se ei ole mikään vakio, vaan riippuu aina kustakin elämäntilanteesta. Ikä ja aika myös antavat varmuutta ja itseluottamusta, eli tuo ongelma lievenee itsekseenkin.

Tsemppiä!

Sanoitpa htvin: kaikki ovat näkymättömiä, paitsi omille läheisille. Ymmärräthän että monella traumalapsella EI OLE NIITÄ LÄHEISIÄ. Mulla ln välit poikki vanhempiin ja koko sukuun sen takia mitä mulle lapsena tehtiin. Loöputulos: olen näkymätön KAIKILLE kun sitä sukua ei ole.

Miksi ei? Ei minullakaan ole sukulaisia, mutta on puoliso ja perhe, ja aina on ollut ystäviä. Koska siellä kotona ei voinut olla, vietin vapaa-ajan ystävien kanssa, söin kavereiden perheessä jne. Onneksi he tiesivät mikä meillä oli kotona tilanne, sain ruokaa ja joskus ruokakassinkin.

Ei läheskään kaikilla ole biologista sukua, sellaista johon voisi pitää yhteyttä voimatta itse huonosti.

Minusta kuulostaa, että sinulla on riittävästi ympärilläsi läheisiä ihmisiä, joille olet näkyvä (=rakas ja arvostettu). 

Ei tarvitse yksi puolisena tukiverkkona toimia!Vaatikaa vastavuoroisuutta!Ellei toimi nin silloin on kyse hyväksi käytöstä!Itseä on ihmiset pitänyt roskasankona jolle voi tulla ongelmiaan ruikuttamaan mutta ei vastavuoroisesti kuunnelleet minua niin aloin että katkaisin välit.

Oma olo parantui ja mukavemmille ihmisille jäi tilaa.

Vierailija kirjoitti:

Ei tarvitse yksi puolisena tukiverkkona toimia!Vaatikaa vastavuoroisuutta!Ellei toimi nin silloin on kyse hyväksi käytöstä!Itseä on ihmiset pitänyt roskasankona jolle voi tulla ongelmiaan ruikuttamaan mutta ei vastavuoroisesti kuunnelleet minua niin aloin että katkaisin välit.

Oma olo parantui ja mukavemmille ihmisille jäi tilaa.

Yritin tuota edellistä laittaa vastaukseksi sille joka oli että neuvolan tavallaan pakottamana tehnyt tukiverkkoa ja hoitanut muitten lapsia mutta ne ei sitten hoitaneet hänen lapsiaan.

Olen huomannut että n.s.paremmin toimeentulevat ovat jos mahdollista käyttämässä hyväksi heikommassa olevia.Esim.narsisti vanhempien lasta aikuisena siten että yrittävät käyttää ilmaisena terapeuttinaan eli omia ongelmia kaataa toisen päälle.Ei tarvi suostua tuohon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei tarvitse yksi puolisena tukiverkkona toimia!Vaatikaa vastavuoroisuutta!Ellei toimi nin silloin on kyse hyväksi käytöstä!Itseä on ihmiset pitänyt roskasankona jolle voi tulla ongelmiaan ruikuttamaan mutta ei vastavuoroisesti kuunnelleet minua niin aloin että katkaisin välit.

Oma olo parantui ja mukavemmille ihmisille jäi tilaa.

Yritin tuota edellistä laittaa vastaukseksi sille joka oli että neuvolan tavallaan pakottamana tehnyt tukiverkkoa ja hoitanut muitten lapsia mutta ne ei sitten hoitaneet hänen lapsiaan.

Olen huomannut että n.s.paremmin toimeentulevat ovat jos mahdollista käyttämässä hyväksi heikommassa olevia.Esim.narsisti vanhempien lasta aikuisena siten että yrittävät käyttää ilmaisena terapeuttinaan eli omia ongelmia kaataa toisen päälle.Ei tarvi suostua tuohon.

Olet toki oikeassa, mutta kun nmulla ei ole vanhempia eikä sukua lainkaan, niin jos katkoisin välit näihin ihmisiin niin mulla ei olis ketään. Nyt lapseni saavat kavereita ja kuulun itse yhteisöön löyhästi, vaikka tiedän että minua kohdellaan väärin ja hyväksikäytetään.

Loukkaannuin siis siitä että kun minä olen kymmeniä kertoja hoitanut ILMAISEKSI, niin nuo apua saaneet eivät hoitaneet minun lapsiani MAKSUSTA (ja vielä hyvästä sellaisesta, tarjosin 200e muutamasta tunnista).

Nyt joudun synnytykseen yksin kun rahakaan ei tässä auta. Mll ja lastenhoitofimat eivät voi ottaa keikkaa jonka alkuaika ei ole tiedossa. Sillälailla onnistuu jos maksan 24/7 palkkaa esim viiden päivän ajalta (varallaoloaika).

Juurikin taas itse olen hoitanut toisten lapsia synnytyksen aikana maksutta ja ottanut lapset yökylään äkillisissä tilanteissa.

Mutta tätä tää on. Ei sitä kaltoinkohdeltuna enää muuta edes odottaa. Ja elämässä ei ylipäätään mene mikään tasan - jos/kunnolen kiltti muille niin todellakaan sitä kiltteyttä ei saa likimainkaan samaa vertaa takaisin.

Varmaan rakastetuilla lapsilla on erilainen omanarvontunto ja he ei tällaiseen suostuisi.

T. Se toisten lapsia hoitava

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miettikää tarkkaan perheen perustamista - sieltä nimittäin tulee kaltonkohdellille lisää paskaa niskaan joka tuutista. Olen perheellinen ja saanut lapsuuteni takia paljon paheksuntaa (ikäänkuin se olisi mun vila).

Raskausaikana neuvola oli aivan pöyristynyt ettei isovanempia ole elämässä ollenkaan. Käski ”sopia” riidat. Selitti että PITÄÄ OLLA tukiverkko tai muuten joutuu seurantaan neuvolasta.

Seuraavana sit ristiäispappi pöyristyi kun ei yjtöön isovanhempaa ristiäisiin tulossa. Saarnasi anteeksiannosta ja käski kutsua isovanhemmat vaikka välit poikki jo 10 v ajan.

Sitten pöyristyi tarha, kun ei varahoitajaa isovanhemmasta eikä kukaan isovanhempi tullut isovanhemman päivänä.

Samoin pöyristyi ja ällisteli äititutu, ”miten teillä ei ikinä isovanhemmat hoida, meillä ne kilpilee kuka saa hoitaa”.

Sitten myös koulu ällistelee ja ihmettelee, kaikki tutut ihmettelee jne jne.

Siis voi v*ttu! Jokainen ijmettely ja pöyristyminen on muutenkin kuin puukko haavassa kääntyisi. Ihan kin en tiedä olevani eriöainen!! Ihan kuin en ITSE KÄRSISI jo valmiiksi siitä että sukiua ei ole ja yksin ollaan.

Kerran äitikerhossa sit hermostuin ällistelyyb ja kerroin millanen lapsuus oli ja miksi välit on vanhempiin poikki. Koko äitikööri järkyttyi sanattomaksi ja sen jälkeen yhdessä hylkäsi ja eristi mut täysin. Oli liian hirveää kuultavaksi.

Joten on aika hiton vaikeaa trauma-kaltoinkohdeltuna perustaa perhe.

Helpoimmalla pääsee kun sanoo, että on isovanhemmat mukana elämässä. Oli sitten tai ei.

eiks voi sanoo et ne on kuolleet

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua myös raivostuttaa todella paljon jonkun kermaper seen latteudet "ei kenenkään elämä ole helppoa", "kaikilla on ongelmia" ja "asenne ratkaisee" = kun tuommoisen ongelma saattaa olla vaikka että "miksi ihmiset ei hymyile enemmän?" Siis arrgggghhh! Kultalusikka anuksessa syntyneet elää niin omassa kuplassaan, etteivät edes tajua elävänsä siinä. Ja sitten hymistelevät sieltä ylemmyydentuntoisesti.

Juuri näin. Eräs ihminen sanoi että "olisihan sinulle voinut tulla joku fyysinen sairaus vaikean masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön sijaan". Eli vaikka lapsuuteni olisi ollut tasapainoinen joku fyysinen sairaus olisi voinut tuhota elämääni yhtälailla kuin sairas taustani on tehnyt. Onhan se nyt helvetti aivan eri asia sairastua sattumalta johonkin fyysiseen sairauteen kuin läheisten ihmisten pitkäkestoisen kaltoinkohtelun seurauksena! Tuollaiset kommentit osoittavat täydellistä ymmärtämättömyyttä traumataustaa kohtaan.

Tuollaisia kommentteja ei pidä ottaa vastaan. Olisit vaan sanonut hänelle takaisin, että toisaalta tämä trauma olisi voinut tulla minun sijaan sinulle. 

Kummini sanoi minulle kerran, että olin varmaan itse tehnyt jotain, miksi isäni hylkäsi minut. Oli aika vaikea mennä tuon yli ja niin nuorena (vielä näkymätön taustani huomioiden) en todellakaan osannut puolustautua. 

Oisit sanonut kummillesi näin:

Mistä sä arvasit!?

Olin lapsena koliikkivauvva ja itkin yötä päivää...sit tuli ADHD ja häiriköin faijaa 24/7..kyllä sitä vähemmästäkin on lapsi hylätty.

Ja sit kysyt:

Mikäs sun ongelma on ..kun kiusaat puolustuskyvytöntä lasta ..

Mikä vika minussa sinun mielestäsi on kun isäkin hylkää?

Nyt vastaat ja minä laitan nauhurin päälle.