Lue keskustelun säännöt.
Lapsuuden jäljet: tunne ettei ole olemassa tai todellinen
Miten tyypillistä on, että tällainen kokemus seuraa lapsuuden jäljiltä sitkeästi mukana aikuisuuteen? Lapsena ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin alistua huonoon kohteluun. Aikuisena taas se nostaa nopeasti pintaan voimakkaita raivon tunteita ja minusta on tullut hyvin puolustautuva. Kipukohta on silti edelleen sama, vaikka reaktio on eri. Huono kohtelu herättää minussa tunteen siitä, että olen muiden silmissä arvoton eikä minulla ole mitään väliä. Toisinaan tuntuu siltä, etten ole edes oikeasti olemassa.
Kommentit (793)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua kiinnostaa vielä tuo uskoontulo. Miten ”konkretiatasolla” apua saa? Olo helpottuu? Joku hoitaa sinua? Kiinnostuneena kysun siis enkä pilkkaa. Kiinnostaisi itseäkin ”tulla uskoon”.
Minä en ole se, joka puhui uskoon tulemisesta. En kuulu kirkkoon enkä seuraa mitään tiettyä uskontoa. Mutta, kun 19-vuotiaana olin ahdistunut hirveästä lapsuudesta ja suunnan puutteesta (traumojen takia), ryhdyin lukemaan esoteerista kirjallisuutta. Menneet elämät, sielunsuunnitelmat, henkimaailma, Jumalan rakkaus, henkioppaat, ajatuksen voima... Kaikki tämä antoi minulle henkilökohtaisesti merkitystä ja mahdollisuutta paranemiseen. Olen samalla polulla edelleen 20 vuotta myöhemmin.
En ole 100% parantunut traumoistani. En tiedä, onko sellainen koskaan edes mahdollista. Mutta, voin paljon paremmin kuin jos en olisi lähtenyt tutkimaan esoterista filosofiaa.
Ajattelen itse, että vaikka minulle kuollessani selviäisi, ettei menneitä elämiä ole, ettei Jumalaa ole, ettei henkimaailmaa ja sielunsuunnitelmaa olo, se ei haittaisi. Jos se ja KUN se on auttanut minua elämään onnellisempaa elämää, selviämään vastoinkäymisestä paremmin ja elämään onnellisempaa elämää, se on ollut sen arvoista harhaisuutta.
Olen myös lukenut paljon new age juttuja mutta koin sen erityäin SYYLLISTÄVÄKSI. Mm. Valitset omat vanhempaai -juttu ja vielä pahempana se että ”vedät itse negatiiviset tapahtumat väärällä ajattelulla, esim pahoinpitely tulee jos ajattelet negasti”.
Todella LOUKKAAVAA väittää että pieni vauva tai taapero ”tilaa” ajatuksillaan päivittäistä väkivaltaa ja kaltoinkohtelua ja homma ratkeisi sillä että pikku taapero vasn ajattelisi positiivisesti ja ”vetäisi” puoleensa kivaa kohtelua. Psykopaattivanhempi ei muutu kuvaksi. Koskaan.Tuo on totta. Joillekin tässä on sitä negatiivisuutta, joka ahdistaa. Olen itse siis tuo 20 vuotta asiaa tutkinut ja tätä polkua elänyt ja olen ehdottomasti sitä mieltä, että ketään ei saa syyllistää. Samaa fanaattisuuttahan tässäkin suuntauksessa pahimmillaan on kuin missä tahansa ajatus- tai uskomusmallissa. Jotkut suu vaahdossa huutavat, että SINUN SYYSI, ITSE AIHEUTETTUA! Samoin kuin jotkut uskovat vaahtoavat samaa, että SINUN SYYSI, SYNTIESI TAKIA!
Itse koen esimerkiksi huippusuositun Abraham-Hicksin todella ahdistavaksi ja painostavaksi. Opiskelin vuoden Abraham-Hicksin ajatusmaailmoja, ja ne oli jotenkin ilmaistu niin, että aloin vahtia itseäni 24/7 ja pelätä kaikkia seurauksia omista tunnetiloistani. Lopetin.
Sen sijaan Anita Moorjani on minulle läheinen ja rakas, ja hänen sanomansa resonoi todella hyvin kanssani. Hän korostaa aina, etteivät pahat asiat elämässä ole ihmisen oma vika tai itseaiheutettua.
Näissäkin on useampaa koulukuntaa ja näkökantaa. Jokainen kun esittää saman asian aina omasta näkökulmastaan ja omalla (rajallisella) ymmärryksellään. Ketään ja mitään ei tulekaan uskoa sokeasti.
Ei, ei ei. Muutenkaan ei pidä lähteä seuramaan mitään polkua, josta tulee vaan pahempi mieli ja ahdistus,
Kiitos kirjavinkistä, tutustun tuohon kirjaan. Suomalaisista myös lääkäri Susanna Purra kirjoitti kauniisti traumoista ja ”verovoiman laista” ja ne kirjat tuntuivatkin hyvältä.
Mutta juuri se Anraham/Hicks, Renardit ja osa Diana Coopereista jätti todella pettyneen ja syyllistyneen olon.
En silti kiistä etteikö tuossa karmassa ja oppiläksyissä olisi jotain totta, samoin totta voi olla aikuisena positiivisen ajattelun voima. Mutta se pikkulapsen syyttely oli törkeää, en muista mikä kirja oli mutta suoraan selitettiin että lapsen huono kohtelu johtuu skitä että lapsi lähettää negatiivista resonanssia ja tilaa itse väkivallan ja laiminlyönnit.
Siis aivan käsittämätöntä. Ei ole phtaampaa, kauniimpaa ja viattomampaa kuin pieni lapsi. Olisin lapsena ansainnut rakkautta ja hoivaa, enkä väkivaltaa ja kaltoinkohtelua.
T. Se new ageen ”pettynyt”
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua kiinnostaa vielä tuo uskoontulo. Miten ”konkretiatasolla” apua saa? Olo helpottuu? Joku hoitaa sinua? Kiinnostuneena kysun siis enkä pilkkaa. Kiinnostaisi itseäkin ”tulla uskoon”.
Minä en ole se, joka puhui uskoon tulemisesta. En kuulu kirkkoon enkä seuraa mitään tiettyä uskontoa. Mutta, kun 19-vuotiaana olin ahdistunut hirveästä lapsuudesta ja suunnan puutteesta (traumojen takia), ryhdyin lukemaan esoteerista kirjallisuutta. Menneet elämät, sielunsuunnitelmat, henkimaailma, Jumalan rakkaus, henkioppaat, ajatuksen voima... Kaikki tämä antoi minulle henkilökohtaisesti merkitystä ja mahdollisuutta paranemiseen. Olen samalla polulla edelleen 20 vuotta myöhemmin.
En ole 100% parantunut traumoistani. En tiedä, onko sellainen koskaan edes mahdollista. Mutta, voin paljon paremmin kuin jos en olisi lähtenyt tutkimaan esoterista filosofiaa.
Ajattelen itse, että vaikka minulle kuollessani selviäisi, ettei menneitä elämiä ole, ettei Jumalaa ole, ettei henkimaailmaa ja sielunsuunnitelmaa olo, se ei haittaisi. Jos se ja KUN se on auttanut minua elämään onnellisempaa elämää, selviämään vastoinkäymisestä paremmin ja elämään onnellisempaa elämää, se on ollut sen arvoista harhaisuutta.
Olen myös lukenut paljon new age juttuja mutta koin sen erityäin SYYLLISTÄVÄKSI. Mm. Valitset omat vanhempaai -juttu ja vielä pahempana se että ”vedät itse negatiiviset tapahtumat väärällä ajattelulla, esim pahoinpitely tulee jos ajattelet negasti”.
Todella LOUKKAAVAA väittää että pieni vauva tai taapero ”tilaa” ajatuksillaan päivittäistä väkivaltaa ja kaltoinkohtelua ja homma ratkeisi sillä että pikku taapero vasn ajattelisi positiivisesti ja ”vetäisi” puoleensa kivaa kohtelua. Psykopaattivanhempi ei muutu kuvaksi. Koskaan.Tuo on totta. Joillekin tässä on sitä negatiivisuutta, joka ahdistaa. Olen itse siis tuo 20 vuotta asiaa tutkinut ja tätä polkua elänyt ja olen ehdottomasti sitä mieltä, että ketään ei saa syyllistää. Samaa fanaattisuuttahan tässäkin suuntauksessa pahimmillaan on kuin missä tahansa ajatus- tai uskomusmallissa. Jotkut suu vaahdossa huutavat, että SINUN SYYSI, ITSE AIHEUTETTUA! Samoin kuin jotkut uskovat vaahtoavat samaa, että SINUN SYYSI, SYNTIESI TAKIA!
Itse koen esimerkiksi huippusuositun Abraham-Hicksin todella ahdistavaksi ja painostavaksi. Opiskelin vuoden Abraham-Hicksin ajatusmaailmoja, ja ne oli jotenkin ilmaistu niin, että aloin vahtia itseäni 24/7 ja pelätä kaikkia seurauksia omista tunnetiloistani. Lopetin.
Sen sijaan Anita Moorjani on minulle läheinen ja rakas, ja hänen sanomansa resonoi todella hyvin kanssani. Hän korostaa aina, etteivät pahat asiat elämässä ole ihmisen oma vika tai itseaiheutettua.
Näissäkin on useampaa koulukuntaa ja näkökantaa. Jokainen kun esittää saman asian aina omasta näkökulmastaan ja omalla (rajallisella) ymmärryksellään. Ketään ja mitään ei tulekaan uskoa sokeasti.
Ei, ei ei. Muutenkaan ei pidä lähteä seuramaan mitään polkua, josta tulee vaan pahempi mieli ja ahdistus,
Kiitos kirjavinkistä, tutustun tuohon kirjaan. Suomalaisista myös lääkäri Susanna Purra kirjoitti kauniisti traumoista ja ”verovoiman laista” ja ne kirjat tuntuivatkin hyvältä.
Mutta juuri se Anraham/Hicks, Renardit ja osa Diana Coopereista jätti todella pettyneen ja syyllistyneen olon.
En silti kiistä etteikö tuossa karmassa ja oppiläksyissä olisi jotain totta, samoin totta voi olla aikuisena positiivisen ajattelun voima. Mutta se pikkulapsen syyttely oli törkeää, en muista mikä kirja oli mutta suoraan selitettiin että lapsen huono kohtelu johtuu skitä että lapsi lähettää negatiivista resonanssia ja tilaa itse väkivallan ja laiminlyönnit.
Siis aivan käsittämätöntä. Ei ole phtaampaa, kauniimpaa ja viattomampaa kuin pieni lapsi. Olisin lapsena ansainnut rakkautta ja hoivaa, enkä väkivaltaa ja kaltoinkohtelua.
T. Se new ageen ”pettynyt”
Käsittämättömän ajatus. Enemmän tuossa vetovoiman laissa on yleensä minusta kyse siitä, että jos lähes aina näkee asiat toivottomassa valossa, niin ei usein jaksa edes yrittää mitään niiden muuttamiseksi. Tällöin kurjuuden kierre ei kovin helposti väisty. Toki yleensä toivottomuudelle on jotkin syyt, esim. liian rankat kokemukset menneisyydessä ja niistä johtuva uupumus.
Karmakin on puhtaasti syy-seurausta. Teet paskoja juttuja, niin niillä on seurauksia lyhyellä ja pitkällä tähtäimellä. Ei sen kummempaa. Joskus sattuma pelastaa, että syy-seuraus suhdetta ei synny, vaan pääsee kuin koira veräjästä. Negatiivisuudesta taas, se heijastuu siihen miten kohtelee ja näkee muut ihmiset, niin tottakai se heijastuu takaisin. Samoin positiivisuus. Ei siinä ole sen kummempaa mystiikkaa.
Ja lapsi ei todellakaan tilaa itselleen elämää katulapsena Intiassa lapsipsortituoituna, ihan sairasya edes väittää jotain tuollaista. Kertoo joko siitä, että yrittää hyväksyttää omat sairaat käytös- ja ajatusmallinsa (en voi tälle mitään, valitsin olla pedofiili enkä voi sille mitään, että tuo lapsi valitsi olla uhrini) tai äärimmäisestä ankaruudesta ja turvallisuuden tunteen äärimmäisestä hakemisesta selittelyllä, että sen sijaan että asioita tapahtuu randomisti, olisin joskus PÄÄTTÄNYT kärsiä nämä paskat, joten nämä tapahtuvat omasta tahdostani. Hallitsemattomuus on pelottavaa, sattumanvaraisuus on pelottavaa, joten hallintaa ja turvaa voi hakea noinkin äärimmäisestä selitys- ja ajattelumallista.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on positiivisia uskomuksia. Ehkä ne ovat täyttä huuhaata, jolla pidän itseäni kasassa, mutta so what. Uskon/kuvittelen, että olen Jumalalle tärkeä ja hänen suojaavan kätensä alla. Kuvittelen, ehkä jonkun ihmisen rakastavan minua enemmän kuin rakastaakaan ja niin kauan kuin se ei häiritse hänen elämäänsä niin mitäpä väliä silläkään on. Kuvittelen olevani ihan kiva ja pidetty ja arvostettu ihminen (vaikka todellisuudessa minulla ei ole perhettä jne.). Aina hetkittäin nuo pilvilinnat romahtelevat, mutta mieleni hakeutuu mielummin niihin kuin ankeampaan todellisuuteen.
Tässä muuten yksi Dr Phil-jakso vanhemman ja lapsen suhteesta ja jälkiseurauksista
Kuulostaa siltä, että olet kehittänyt hyviä ja erittäin luovia selviytymiskeinoja.
Vierailija kirjoitti:
Minua myös raivostuttaa todella paljon jonkun kermaper seen latteudet "ei kenenkään elämä ole helppoa", "kaikilla on ongelmia" ja "asenne ratkaisee" = kun tuommoisen ongelma saattaa olla vaikka että "miksi ihmiset ei hymyile enemmän?" Siis arrgggghhh! Kultalusikka anuksessa syntyneet elää niin omassa kuplassaan, etteivät edes tajua elävänsä siinä. Ja sitten hymistelevät sieltä ylemmyydentuntoisesti.
Juuri näin. Eräs ihminen sanoi että "olisihan sinulle voinut tulla joku fyysinen sairaus vaikean masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön sijaan". Eli vaikka lapsuuteni olisi ollut tasapainoinen joku fyysinen sairaus olisi voinut tuhota elämääni yhtälailla kuin sairas taustani on tehnyt. Onhan se nyt helvetti aivan eri asia sairastua sattumalta johonkin fyysiseen sairauteen kuin läheisten ihmisten pitkäkestoisen kaltoinkohtelun seurauksena! Tuollaiset kommentit osoittavat täydellistä ymmärtämättömyyttä traumataustaa kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua myös raivostuttaa todella paljon jonkun kermaper seen latteudet "ei kenenkään elämä ole helppoa", "kaikilla on ongelmia" ja "asenne ratkaisee" = kun tuommoisen ongelma saattaa olla vaikka että "miksi ihmiset ei hymyile enemmän?" Siis arrgggghhh! Kultalusikka anuksessa syntyneet elää niin omassa kuplassaan, etteivät edes tajua elävänsä siinä. Ja sitten hymistelevät sieltä ylemmyydentuntoisesti.
Juuri näin. Eräs ihminen sanoi että "olisihan sinulle voinut tulla joku fyysinen sairaus vaikean masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön sijaan". Eli vaikka lapsuuteni olisi ollut tasapainoinen joku fyysinen sairaus olisi voinut tuhota elämääni yhtälailla kuin sairas taustani on tehnyt. Onhan se nyt helvetti aivan eri asia sairastua sattumalta johonkin fyysiseen sairauteen kuin läheisten ihmisten pitkäkestoisen kaltoinkohtelun seurauksena! Tuollaiset kommentit osoittavat täydellistä ymmärtämättömyyttä traumataustaa kohtaan.
Tuollaisia kommentteja ei pidä ottaa vastaan. Olisit vaan sanonut hänelle takaisin, että toisaalta tämä trauma olisi voinut tulla minun sijaan sinulle.
Kummini sanoi minulle kerran, että olin varmaan itse tehnyt jotain, miksi isäni hylkäsi minut. Oli aika vaikea mennä tuon yli ja niin nuorena (vielä näkymätön taustani huomioiden) en todellakaan osannut puolustautua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua myös raivostuttaa todella paljon jonkun kermaper seen latteudet "ei kenenkään elämä ole helppoa", "kaikilla on ongelmia" ja "asenne ratkaisee" = kun tuommoisen ongelma saattaa olla vaikka että "miksi ihmiset ei hymyile enemmän?" Siis arrgggghhh! Kultalusikka anuksessa syntyneet elää niin omassa kuplassaan, etteivät edes tajua elävänsä siinä. Ja sitten hymistelevät sieltä ylemmyydentuntoisesti.
Juuri näin. Eräs ihminen sanoi että "olisihan sinulle voinut tulla joku fyysinen sairaus vaikean masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön sijaan". Eli vaikka lapsuuteni olisi ollut tasapainoinen joku fyysinen sairaus olisi voinut tuhota elämääni yhtälailla kuin sairas taustani on tehnyt. Onhan se nyt helvetti aivan eri asia sairastua sattumalta johonkin fyysiseen sairauteen kuin läheisten ihmisten pitkäkestoisen kaltoinkohtelun seurauksena! Tuollaiset kommentit osoittavat täydellistä ymmärtämättömyyttä traumataustaa kohtaan.
Elämä voi päättyä jo lapsena esimerkiksi verisyöpään. Ei ole mikään itsestäänselvyys ylipäätään olla elossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua myös raivostuttaa todella paljon jonkun kermaper seen latteudet "ei kenenkään elämä ole helppoa", "kaikilla on ongelmia" ja "asenne ratkaisee" = kun tuommoisen ongelma saattaa olla vaikka että "miksi ihmiset ei hymyile enemmän?" Siis arrgggghhh! Kultalusikka anuksessa syntyneet elää niin omassa kuplassaan, etteivät edes tajua elävänsä siinä. Ja sitten hymistelevät sieltä ylemmyydentuntoisesti.
Juuri näin. Eräs ihminen sanoi että "olisihan sinulle voinut tulla joku fyysinen sairaus vaikean masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön sijaan". Eli vaikka lapsuuteni olisi ollut tasapainoinen joku fyysinen sairaus olisi voinut tuhota elämääni yhtälailla kuin sairas taustani on tehnyt. Onhan se nyt helvetti aivan eri asia sairastua sattumalta johonkin fyysiseen sairauteen kuin läheisten ihmisten pitkäkestoisen kaltoinkohtelun seurauksena! Tuollaiset kommentit osoittavat täydellistä ymmärtämättömyyttä traumataustaa kohtaan.
Tuollaisia kommentteja ei pidä ottaa vastaan. Olisit vaan sanonut hänelle takaisin, että toisaalta tämä trauma olisi voinut tulla minun sijaan sinulle.
Kummini sanoi minulle kerran, että olin varmaan itse tehnyt jotain, miksi isäni hylkäsi minut. Oli aika vaikea mennä tuon yli ja niin nuorena (vielä näkymätön taustani huomioiden) en todellakaan osannut puolustautua.
Eivät tuollaiset ihmiset osaa miettiä asioita millään fiksulla tavalla. Suuttuvat vain, jos toinen sanoo vastaan saadessaan asiatonta käytöstä osakseen. Ainoa järkevä tapa toimia tuollaisten ihmisten kanssa on jatkossa vältellä heidän seuraansa. Tuo on sama kuin yrittäisi tiristää myötätuntoa kivestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua myös raivostuttaa todella paljon jonkun kermaper seen latteudet "ei kenenkään elämä ole helppoa", "kaikilla on ongelmia" ja "asenne ratkaisee" = kun tuommoisen ongelma saattaa olla vaikka että "miksi ihmiset ei hymyile enemmän?" Siis arrgggghhh! Kultalusikka anuksessa syntyneet elää niin omassa kuplassaan, etteivät edes tajua elävänsä siinä. Ja sitten hymistelevät sieltä ylemmyydentuntoisesti.
Juuri näin. Eräs ihminen sanoi että "olisihan sinulle voinut tulla joku fyysinen sairaus vaikean masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön sijaan". Eli vaikka lapsuuteni olisi ollut tasapainoinen joku fyysinen sairaus olisi voinut tuhota elämääni yhtälailla kuin sairas taustani on tehnyt. Onhan se nyt helvetti aivan eri asia sairastua sattumalta johonkin fyysiseen sairauteen kuin läheisten ihmisten pitkäkestoisen kaltoinkohtelun seurauksena! Tuollaiset kommentit osoittavat täydellistä ymmärtämättömyyttä traumataustaa kohtaan.
Elämä voi päättyä jo lapsena esimerkiksi verisyöpään. Ei ole mikään itsestäänselvyys ylipäätään olla elossa.
Entä sitten? Jos ihmiseltä on murtunut vaikka kaikki raajat, ei lääkäri sano, että ole onnellinen kun olet vielä elossa ja opettele elämään murtuneilla raajoilla ja kivuilla, mää en sua auta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua myös raivostuttaa todella paljon jonkun kermaper seen latteudet "ei kenenkään elämä ole helppoa", "kaikilla on ongelmia" ja "asenne ratkaisee" = kun tuommoisen ongelma saattaa olla vaikka että "miksi ihmiset ei hymyile enemmän?" Siis arrgggghhh! Kultalusikka anuksessa syntyneet elää niin omassa kuplassaan, etteivät edes tajua elävänsä siinä. Ja sitten hymistelevät sieltä ylemmyydentuntoisesti.
Juuri näin. Eräs ihminen sanoi että "olisihan sinulle voinut tulla joku fyysinen sairaus vaikean masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön sijaan". Eli vaikka lapsuuteni olisi ollut tasapainoinen joku fyysinen sairaus olisi voinut tuhota elämääni yhtälailla kuin sairas taustani on tehnyt. Onhan se nyt helvetti aivan eri asia sairastua sattumalta johonkin fyysiseen sairauteen kuin läheisten ihmisten pitkäkestoisen kaltoinkohtelun seurauksena! Tuollaiset kommentit osoittavat täydellistä ymmärtämättömyyttä traumataustaa kohtaan.
Elämä voi päättyä jo lapsena esimerkiksi verisyöpään. Ei ole mikään itsestäänselvyys ylipäätään olla elossa.
Entä sitten? Jos ihmiseltä on murtunut vaikka kaikki raajat, ei lääkäri sano, että ole onnellinen kun olet vielä elossa ja opettele elämään murtuneilla raajoilla ja kivuilla, mää en sua auta.
Elämästä pääsee kyllä yleensä halutessaan tavalla tai toisella eroon, jos se tuntuu jatkuvasti hyvin vastenmieliseltä.
Vierailija kirjoitti:
Näin päälle viisikymppisenä, lapsuutta muistellessa ei voi kuin ajatella, että kuinka kammottavia vanhemmat voivat olla. Itse olin lähes oman onneni nojassa, vaikka perheessä oli molemmat vanhemmat. Perhettämme pidettiin hyvänä ja myös hyvin toimeentulevana. Sellaiselta vanhempani saivat kaiken näyttämään ulospäin. Kodin sisällä oli tilanne täysin erilainen. Äitini ei piitannut hyvinvoinnistani ja terveydestäni minkään vertaa. Sen sijaan minun piti hoitaa häntä, laittaa paplarit, tehdä kampauksia, rapsia hilsettä hänen päästään, putsata hänen varpaitten välejään, niissä ollutta silsaa, jo alle kymmenvuotiaana.
Pidin sitä jotenkin normaalina. Ajattelin, että eihän minulla nyt mitään väliä ole.
En saanut mitään, mitä muilla kavereillani oli. Vaikka heidän isänsä ajoivat vanhoilla, halvoilla autoilla, toisin kuin oma isäni.
Lopulta en enää pyytänytkään mitään. Ajattelin, että en varmaan ole ansainnut mitään, enkä kehdannut pyytää.
Murkkuiästä lähtien jouduin olemaan äidilleni psykiatrina, kun hän tuntemuksiaan minulle paljasti. Mutta jos jonkun oman huoleni hänelle erehdyin kertomaan, niin hän nauroi päin naamaa.
Väkivallan uhkakin oli aina läsnä, vaikka isäni ei koskaan toteuttanut uhkauksiaan. Mutta aina piti jotenkin pelätä, kun hän oli kotona.
Vanhemmillani oli myös hauskana ajanvietteenä, että isäni pilkkasi ulkonäköäni, ja äiti sitten pärskäytti kovan naurun siihen päälle.
Lapsena minulla oli usein tunne, että en kuulu mihinkään, enkä oikein olekaan mikään, kukaan. Että minulla ei ole mitään väliä. Tämä on jatkunut aikuisenakin, en ole osannut pitää puoliani. Ja olen aina ajatellut, että kaikki muut ihmiset ovat minua parempia ja ansaitsevat parempaa kuin minä.
Masennus on tietenkin ollut koko ajan mukanani elämässä. Ja usein tulee sellainen olo, että tämä elämä ei ole totta. Ja että minä olen jotenkin muunlainen kuin kaikki toiset. Lapsetkin jätin hankkimatta, ajattelin, että ei minusta äidiksi ole.
Nyt sitten jo vanhenevana ihmisenä tunnen suurta raivoa vanhempiani kohtaan. Todennäköisesti he molemmat ovat olleet narsisteja. Äitini on vielä elossa, mutta en halua hänen kanssaan olla tekemisissä.
Niin tuttua. Samoin minä tunnen raivoa vanhempiani kohtaan ja muita ihmisiä jotka ovat elämäni varrella halveksineet ja alistaneet minua. Huonoitsetuntoisena hyväksynnän etsijänä olen ollut helppo kohde narsistisia piirteitä omaaville ihmisille käyttää valtaansa. Nyt olen keski-ikäinen ja koen että elämäni on ohitse ilman että se on koskaan ehtinyt alkaakaan. Kokemani menetykset ovat niin suuria ja niin monella elämänalueella että niitä ei voi enää korvata eikä korjata. Hyvän elämän eläneiden on vaikea ymmärtää näin kovia menetyksiä. Heidän mielestään "aina on toivoa" ja "jokaisella pilvellä on kultareunus". Ei todellakaan ole. Jotkut asiat vaan ovat iäksi mennyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua myös raivostuttaa todella paljon jonkun kermaper seen latteudet "ei kenenkään elämä ole helppoa", "kaikilla on ongelmia" ja "asenne ratkaisee" = kun tuommoisen ongelma saattaa olla vaikka että "miksi ihmiset ei hymyile enemmän?" Siis arrgggghhh! Kultalusikka anuksessa syntyneet elää niin omassa kuplassaan, etteivät edes tajua elävänsä siinä. Ja sitten hymistelevät sieltä ylemmyydentuntoisesti.
Juuri näin. Eräs ihminen sanoi että "olisihan sinulle voinut tulla joku fyysinen sairaus vaikean masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön sijaan". Eli vaikka lapsuuteni olisi ollut tasapainoinen joku fyysinen sairaus olisi voinut tuhota elämääni yhtälailla kuin sairas taustani on tehnyt. Onhan se nyt helvetti aivan eri asia sairastua sattumalta johonkin fyysiseen sairauteen kuin läheisten ihmisten pitkäkestoisen kaltoinkohtelun seurauksena! Tuollaiset kommentit osoittavat täydellistä ymmärtämättömyyttä traumataustaa kohtaan.
Elämä voi päättyä jo lapsena esimerkiksi verisyöpään. Ei ole mikään itsestäänselvyys ylipäätään olla elossa.
Millä tavalla kommenttisi liittyy traumataustaan? Kun on kyse juuri siitä että on aivan eri asia sairastua sattumalta fyysisesti kuin olla systemaattisen henkisen kaltoinkohtelun uhri. Miksi sitä on niin vaikea tajuta?!
Kuka tahansa voi saada verisyövän mutta kuka tahansa ei voi saada traumataustasta johtuvaa vaikea-asteista masennusta. Sen aiheuttajina on aina ne "läheiset" ihmiset jotka läheisemmässä tarkastelussa osoittautuvat hirviöiksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua myös raivostuttaa todella paljon jonkun kermaper seen latteudet "ei kenenkään elämä ole helppoa", "kaikilla on ongelmia" ja "asenne ratkaisee" = kun tuommoisen ongelma saattaa olla vaikka että "miksi ihmiset ei hymyile enemmän?" Siis arrgggghhh! Kultalusikka anuksessa syntyneet elää niin omassa kuplassaan, etteivät edes tajua elävänsä siinä. Ja sitten hymistelevät sieltä ylemmyydentuntoisesti.
Juuri näin. Eräs ihminen sanoi että "olisihan sinulle voinut tulla joku fyysinen sairaus vaikean masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön sijaan". Eli vaikka lapsuuteni olisi ollut tasapainoinen joku fyysinen sairaus olisi voinut tuhota elämääni yhtälailla kuin sairas taustani on tehnyt. Onhan se nyt helvetti aivan eri asia sairastua sattumalta johonkin fyysiseen sairauteen kuin läheisten ihmisten pitkäkestoisen kaltoinkohtelun seurauksena! Tuollaiset kommentit osoittavat täydellistä ymmärtämättömyyttä traumataustaa kohtaan.
Elämä voi päättyä jo lapsena esimerkiksi verisyöpään. Ei ole mikään itsestäänselvyys ylipäätään olla elossa.
Millä tavalla kommenttisi liittyy traumataustaan? Kun on kyse juuri siitä että on aivan eri asia sairastua sattumalta fyysisesti kuin olla systemaattisen henkisen kaltoinkohtelun uhri. Miksi sitä on niin vaikea tajuta?!
Kuka tahansa voi saada verisyövän mutta kuka tahansa ei voi saada traumataustasta johtuvaa vaikea-asteista masennusta. Sen aiheuttajina on aina ne "läheiset" ihmiset jotka läheisemmässä tarkastelussa osoittautuvat hirviöiksi.
Sattumalta iskenyt fyysinen sairaus on helpompi hyväksyä kuin se että ne ihmiset joiden piti rakastaa ja tukea sinua ovat tuhonneet elämäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua myös raivostuttaa todella paljon jonkun kermaper seen latteudet "ei kenenkään elämä ole helppoa", "kaikilla on ongelmia" ja "asenne ratkaisee" = kun tuommoisen ongelma saattaa olla vaikka että "miksi ihmiset ei hymyile enemmän?" Siis arrgggghhh! Kultalusikka anuksessa syntyneet elää niin omassa kuplassaan, etteivät edes tajua elävänsä siinä. Ja sitten hymistelevät sieltä ylemmyydentuntoisesti.
Juuri näin. Eräs ihminen sanoi että "olisihan sinulle voinut tulla joku fyysinen sairaus vaikean masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön sijaan". Eli vaikka lapsuuteni olisi ollut tasapainoinen joku fyysinen sairaus olisi voinut tuhota elämääni yhtälailla kuin sairas taustani on tehnyt. Onhan se nyt helvetti aivan eri asia sairastua sattumalta johonkin fyysiseen sairauteen kuin läheisten ihmisten pitkäkestoisen kaltoinkohtelun seurauksena! Tuollaiset kommentit osoittavat täydellistä ymmärtämättömyyttä traumataustaa kohtaan.
Elämä voi päättyä jo lapsena esimerkiksi verisyöpään. Ei ole mikään itsestäänselvyys ylipäätään olla elossa.
Millä tavalla kommenttisi liittyy traumataustaan? Kun on kyse juuri siitä että on aivan eri asia sairastua sattumalta fyysisesti kuin olla systemaattisen henkisen kaltoinkohtelun uhri. Miksi sitä on niin vaikea tajuta?!
Kuka tahansa voi saada verisyövän mutta kuka tahansa ei voi saada traumataustasta johtuvaa vaikea-asteista masennusta. Sen aiheuttajina on aina ne "läheiset" ihmiset jotka läheisemmässä tarkastelussa osoittautuvat hirviöiksi.Sattumalta iskenyt fyysinen sairaus on helpompi hyväksyä kuin se että ne ihmiset joiden piti rakastaa ja tukea sinua ovat tuhonneet elämäsi.
Mitä fyysisiä sairauksia sinulla on? Puhutko omasta kokemuksestasi?
Minun oli myös helpompi hyväksyä toisen vanhempani kuolema kuin se, että toinen poistui elämästäni mitään sanomatta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua myös raivostuttaa todella paljon jonkun kermaper seen latteudet "ei kenenkään elämä ole helppoa", "kaikilla on ongelmia" ja "asenne ratkaisee" = kun tuommoisen ongelma saattaa olla vaikka että "miksi ihmiset ei hymyile enemmän?" Siis arrgggghhh! Kultalusikka anuksessa syntyneet elää niin omassa kuplassaan, etteivät edes tajua elävänsä siinä. Ja sitten hymistelevät sieltä ylemmyydentuntoisesti.
Juuri näin. Eräs ihminen sanoi että "olisihan sinulle voinut tulla joku fyysinen sairaus vaikean masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön sijaan". Eli vaikka lapsuuteni olisi ollut tasapainoinen joku fyysinen sairaus olisi voinut tuhota elämääni yhtälailla kuin sairas taustani on tehnyt. Onhan se nyt helvetti aivan eri asia sairastua sattumalta johonkin fyysiseen sairauteen kuin läheisten ihmisten pitkäkestoisen kaltoinkohtelun seurauksena! Tuollaiset kommentit osoittavat täydellistä ymmärtämättömyyttä traumataustaa kohtaan.
Elämä voi päättyä jo lapsena esimerkiksi verisyöpään. Ei ole mikään itsestäänselvyys ylipäätään olla elossa.
Millä tavalla kommenttisi liittyy traumataustaan? Kun on kyse juuri siitä että on aivan eri asia sairastua sattumalta fyysisesti kuin olla systemaattisen henkisen kaltoinkohtelun uhri. Miksi sitä on niin vaikea tajuta?!
Kuka tahansa voi saada verisyövän mutta kuka tahansa ei voi saada traumataustasta johtuvaa vaikea-asteista masennusta. Sen aiheuttajina on aina ne "läheiset" ihmiset jotka läheisemmässä tarkastelussa osoittautuvat hirviöiksi.Sattumalta iskenyt fyysinen sairaus on helpompi hyväksyä kuin se että ne ihmiset joiden piti rakastaa ja tukea sinua ovat tuhonneet elämäsi.
Mitä fyysisiä sairauksia sinulla on? Puhutko omasta kokemuksestasi?
Sopiiko, jos sovitaan ettei arvoteta vaikeutta, mutta todetaan että vaikeus on erilainen. Ei vaikea sairaus yleensä saa ihmistä tuntemaan itseään näkymättömäksi ja arvottomaksi, vaikka todellakin voi romahduttaa elämän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua myös raivostuttaa todella paljon jonkun kermaper seen latteudet "ei kenenkään elämä ole helppoa", "kaikilla on ongelmia" ja "asenne ratkaisee" = kun tuommoisen ongelma saattaa olla vaikka että "miksi ihmiset ei hymyile enemmän?" Siis arrgggghhh! Kultalusikka anuksessa syntyneet elää niin omassa kuplassaan, etteivät edes tajua elävänsä siinä. Ja sitten hymistelevät sieltä ylemmyydentuntoisesti.
Juuri näin. Eräs ihminen sanoi että "olisihan sinulle voinut tulla joku fyysinen sairaus vaikean masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön sijaan". Eli vaikka lapsuuteni olisi ollut tasapainoinen joku fyysinen sairaus olisi voinut tuhota elämääni yhtälailla kuin sairas taustani on tehnyt. Onhan se nyt helvetti aivan eri asia sairastua sattumalta johonkin fyysiseen sairauteen kuin läheisten ihmisten pitkäkestoisen kaltoinkohtelun seurauksena! Tuollaiset kommentit osoittavat täydellistä ymmärtämättömyyttä traumataustaa kohtaan.
Elämä voi päättyä jo lapsena esimerkiksi verisyöpään. Ei ole mikään itsestäänselvyys ylipäätään olla elossa.
Millä tavalla kommenttisi liittyy traumataustaan? Kun on kyse juuri siitä että on aivan eri asia sairastua sattumalta fyysisesti kuin olla systemaattisen henkisen kaltoinkohtelun uhri. Miksi sitä on niin vaikea tajuta?!
Kuka tahansa voi saada verisyövän mutta kuka tahansa ei voi saada traumataustasta johtuvaa vaikea-asteista masennusta. Sen aiheuttajina on aina ne "läheiset" ihmiset jotka läheisemmässä tarkastelussa osoittautuvat hirviöiksi.Sattumalta iskenyt fyysinen sairaus on helpompi hyväksyä kuin se että ne ihmiset joiden piti rakastaa ja tukea sinua ovat tuhonneet elämäsi.
Mitä fyysisiä sairauksia sinulla on? Puhutko omasta kokemuksestasi?
Sopiiko, jos sovitaan ettei arvoteta vaikeutta, mutta todetaan että vaikeus on erilainen. Ei vaikea sairaus yleensä saa ihmistä tuntemaan itseään näkymättömäksi ja arvottomaksi, vaikka todellakin voi romahduttaa elämän.
Moni vakavasti sairas on masentunut. Esimerkiksi neliraajahalvaus muuttaa elämän totaalisesti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näin päälle viisikymppisenä, lapsuutta muistellessa ei voi kuin ajatella, että kuinka kammottavia vanhemmat voivat olla. Itse olin lähes oman onneni nojassa, vaikka perheessä oli molemmat vanhemmat. Perhettämme pidettiin hyvänä ja myös hyvin toimeentulevana. Sellaiselta vanhempani saivat kaiken näyttämään ulospäin. Kodin sisällä oli tilanne täysin erilainen. Äitini ei piitannut hyvinvoinnistani ja terveydestäni minkään vertaa. Sen sijaan minun piti hoitaa häntä, laittaa paplarit, tehdä kampauksia, rapsia hilsettä hänen päästään, putsata hänen varpaitten välejään, niissä ollutta silsaa, jo alle kymmenvuotiaana.
Pidin sitä jotenkin normaalina. Ajattelin, että eihän minulla nyt mitään väliä ole.
En saanut mitään, mitä muilla kavereillani oli. Vaikka heidän isänsä ajoivat vanhoilla, halvoilla autoilla, toisin kuin oma isäni.
Lopulta en enää pyytänytkään mitään. Ajattelin, että en varmaan ole ansainnut mitään, enkä kehdannut pyytää.
Murkkuiästä lähtien jouduin olemaan äidilleni psykiatrina, kun hän tuntemuksiaan minulle paljasti. Mutta jos jonkun oman huoleni hänelle erehdyin kertomaan, niin hän nauroi päin naamaa.
Väkivallan uhkakin oli aina läsnä, vaikka isäni ei koskaan toteuttanut uhkauksiaan. Mutta aina piti jotenkin pelätä, kun hän oli kotona.
Vanhemmillani oli myös hauskana ajanvietteenä, että isäni pilkkasi ulkonäköäni, ja äiti sitten pärskäytti kovan naurun siihen päälle.
Lapsena minulla oli usein tunne, että en kuulu mihinkään, enkä oikein olekaan mikään, kukaan. Että minulla ei ole mitään väliä. Tämä on jatkunut aikuisenakin, en ole osannut pitää puoliani. Ja olen aina ajatellut, että kaikki muut ihmiset ovat minua parempia ja ansaitsevat parempaa kuin minä.
Masennus on tietenkin ollut koko ajan mukanani elämässä. Ja usein tulee sellainen olo, että tämä elämä ei ole totta. Ja että minä olen jotenkin muunlainen kuin kaikki toiset. Lapsetkin jätin hankkimatta, ajattelin, että ei minusta äidiksi ole.
Nyt sitten jo vanhenevana ihmisenä tunnen suurta raivoa vanhempiani kohtaan. Todennäköisesti he molemmat ovat olleet narsisteja. Äitini on vielä elossa, mutta en halua hänen kanssaan olla tekemisissä.
Niin tuttua. Samoin minä tunnen raivoa vanhempiani kohtaan ja muita ihmisiä jotka ovat elämäni varrella halveksineet ja alistaneet minua. Huonoitsetuntoisena hyväksynnän etsijänä olen ollut helppo kohde narsistisia piirteitä omaaville ihmisille käyttää valtaansa. Nyt olen keski-ikäinen ja koen että elämäni on ohitse ilman että se on koskaan ehtinyt alkaakaan. Kokemani menetykset ovat niin suuria ja niin monella elämänalueella että niitä ei voi enää korvata eikä korjata. Hyvän elämän eläneiden on vaikea ymmärtää näin kovia menetyksiä. Heidän mielestään "aina on toivoa" ja "jokaisella pilvellä on kultareunus". Ei todellakaan ole. Jotkut asiat vaan ovat iäksi mennyttä.
Jotkut asiat ovat lopullisesti mennyttä, mutta harvoin kaikki. Suru poistuu vain suremalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua myös raivostuttaa todella paljon jonkun kermaper seen latteudet "ei kenenkään elämä ole helppoa", "kaikilla on ongelmia" ja "asenne ratkaisee" = kun tuommoisen ongelma saattaa olla vaikka että "miksi ihmiset ei hymyile enemmän?" Siis arrgggghhh! Kultalusikka anuksessa syntyneet elää niin omassa kuplassaan, etteivät edes tajua elävänsä siinä. Ja sitten hymistelevät sieltä ylemmyydentuntoisesti.
Juuri näin. Eräs ihminen sanoi että "olisihan sinulle voinut tulla joku fyysinen sairaus vaikean masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön sijaan". Eli vaikka lapsuuteni olisi ollut tasapainoinen joku fyysinen sairaus olisi voinut tuhota elämääni yhtälailla kuin sairas taustani on tehnyt. Onhan se nyt helvetti aivan eri asia sairastua sattumalta johonkin fyysiseen sairauteen kuin läheisten ihmisten pitkäkestoisen kaltoinkohtelun seurauksena! Tuollaiset kommentit osoittavat täydellistä ymmärtämättömyyttä traumataustaa kohtaan.
Elämä voi päättyä jo lapsena esimerkiksi verisyöpään. Ei ole mikään itsestäänselvyys ylipäätään olla elossa.
Millä tavalla kommenttisi liittyy traumataustaan? Kun on kyse juuri siitä että on aivan eri asia sairastua sattumalta fyysisesti kuin olla systemaattisen henkisen kaltoinkohtelun uhri. Miksi sitä on niin vaikea tajuta?!
Kuka tahansa voi saada verisyövän mutta kuka tahansa ei voi saada traumataustasta johtuvaa vaikea-asteista masennusta. Sen aiheuttajina on aina ne "läheiset" ihmiset jotka läheisemmässä tarkastelussa osoittautuvat hirviöiksi.Sattumalta iskenyt fyysinen sairaus on helpompi hyväksyä kuin se että ne ihmiset joiden piti rakastaa ja tukea sinua ovat tuhonneet elämäsi.
Mitä fyysisiä sairauksia sinulla on? Puhutko omasta kokemuksestasi?
Sopiiko, jos sovitaan ettei arvoteta vaikeutta, mutta todetaan että vaikeus on erilainen. Ei vaikea sairaus yleensä saa ihmistä tuntemaan itseään näkymättömäksi ja arvottomaksi, vaikka todellakin voi romahduttaa elämän.
Ero on siinä että kukaan toinen ihminen ei ole aiheuttanut sinulle sitä sairautta, traumataustaiselle kroonisesti masentuneelle on.
Kiitos paljon! Kysymys vapaasta tahdosta ei ole ollenkaan niin yksiselitteinen ja yksinkertainen :).