Lue keskustelun säännöt.
Lapsuuden jäljet: tunne ettei ole olemassa tai todellinen
Miten tyypillistä on, että tällainen kokemus seuraa lapsuuden jäljiltä sitkeästi mukana aikuisuuteen? Lapsena ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin alistua huonoon kohteluun. Aikuisena taas se nostaa nopeasti pintaan voimakkaita raivon tunteita ja minusta on tullut hyvin puolustautuva. Kipukohta on silti edelleen sama, vaikka reaktio on eri. Huono kohtelu herättää minussa tunteen siitä, että olen muiden silmissä arvoton eikä minulla ole mitään väliä. Toisinaan tuntuu siltä, etten ole edes oikeasti olemassa.
Kommentit (793)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näin päälle viisikymppisenä, lapsuutta muistellessa ei voi kuin ajatella, että kuinka kammottavia vanhemmat voivat olla. Itse olin lähes oman onneni nojassa, vaikka perheessä oli molemmat vanhemmat. Perhettämme pidettiin hyvänä ja myös hyvin toimeentulevana. Sellaiselta vanhempani saivat kaiken näyttämään ulospäin. Kodin sisällä oli tilanne täysin erilainen. Äitini ei piitannut hyvinvoinnistani ja terveydestäni minkään vertaa. Sen sijaan minun piti hoitaa häntä, laittaa paplarit, tehdä kampauksia, rapsia hilsettä hänen päästään, putsata hänen varpaitten välejään, niissä ollutta silsaa, jo alle kymmenvuotiaana.
Pidin sitä jotenkin normaalina. Ajattelin, että eihän minulla nyt mitään väliä ole.
En saanut mitään, mitä muilla kavereillani oli. Vaikka heidän isänsä ajoivat vanhoilla, halvoilla autoilla, toisin kuin oma isäni.
Lopulta en enää pyytänytkään mitään. Ajattelin, että en varmaan ole ansainnut mitään, enkä kehdannut pyytää.
Murkkuiästä lähtien jouduin olemaan äidilleni psykiatrina, kun hän tuntemuksiaan minulle paljasti. Mutta jos jonkun oman huoleni hänelle erehdyin kertomaan, niin hän nauroi päin naamaa.
Väkivallan uhkakin oli aina läsnä, vaikka isäni ei koskaan toteuttanut uhkauksiaan. Mutta aina piti jotenkin pelätä, kun hän oli kotona.
Vanhemmillani oli myös hauskana ajanvietteenä, että isäni pilkkasi ulkonäköäni, ja äiti sitten pärskäytti kovan naurun siihen päälle.
Lapsena minulla oli usein tunne, että en kuulu mihinkään, enkä oikein olekaan mikään, kukaan. Että minulla ei ole mitään väliä. Tämä on jatkunut aikuisenakin, en ole osannut pitää puoliani. Ja olen aina ajatellut, että kaikki muut ihmiset ovat minua parempia ja ansaitsevat parempaa kuin minä.
Masennus on tietenkin ollut koko ajan mukanani elämässä. Ja usein tulee sellainen olo, että tämä elämä ei ole totta. Ja että minä olen jotenkin muunlainen kuin kaikki toiset. Lapsetkin jätin hankkimatta, ajattelin, että ei minusta äidiksi ole.
Nyt sitten jo vanhenevana ihmisenä tunnen suurta raivoa vanhempiani kohtaan. Todennäköisesti he molemmat ovat olleet narsisteja. Äitini on vielä elossa, mutta en halua hänen kanssaan olla tekemisissä.
Niin tuttua. Samoin minä tunnen raivoa vanhempiani kohtaan ja muita ihmisiä jotka ovat elämäni varrella halveksineet ja alistaneet minua. Huonoitsetuntoisena hyväksynnän etsijänä olen ollut helppo kohde narsistisia piirteitä omaaville ihmisille käyttää valtaansa. Nyt olen keski-ikäinen ja koen että elämäni on ohitse ilman että se on koskaan ehtinyt alkaakaan. Kokemani menetykset ovat niin suuria ja niin monella elämänalueella että niitä ei voi enää korvata eikä korjata. Hyvän elämän eläneiden on vaikea ymmärtää näin kovia menetyksiä. Heidän mielestään "aina on toivoa" ja "jokaisella pilvellä on kultareunus". Ei todellakaan ole. Jotkut asiat vaan ovat iäksi mennyttä.
Jotkut asiat ovat lopullisesti mennyttä, mutta harvoin kaikki. Suru poistuu vain suremalla.
Juuri tuollaiset kommentit raivostuttavat "harvoin kaikki". Se ei auta silloin kun keskeiset ja merkittävät asiat ovat iäksi menetettyjä että "vielä voi osallistua marttakerhoon ja tehdä vapaaehtoistyötä". Ei helvetti sentään tätä ymmärtämättömyyden määrää! "Suru poistuu suremalla" - onko siihenkin olemassa joku tehokas ohjekirja? Kaikki surut eivät poistu koskaan vaikka surisi yötä päivää. Mutta luettele toki lisää "viisauksia".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan hirveän raskasta on sekin, jos lapsi kuolee tai joutuu hometalon takia velkavankeuteen tai sokeutuu tai joku ajaa autolla perheenjäsenen yli tai joutuu vammautuneeksi pahoinpitelyn vuoksi tai puskaraiskatuksi tai jos koti kaikkine tavaroineen palaa tai firma menee konkurssiin ja kaikki rahat menee. Mutta tässä ketjussa voisi puhua otsikon mukaisista vaikeuksista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua myös raivostuttaa todella paljon jonkun kermaper seen latteudet "ei kenenkään elämä ole helppoa", "kaikilla on ongelmia" ja "asenne ratkaisee" = kun tuommoisen ongelma saattaa olla vaikka että "miksi ihmiset ei hymyile enemmän?" Siis arrgggghhh! Kultalusikka anuksessa syntyneet elää niin omassa kuplassaan, etteivät edes tajua elävänsä siinä. Ja sitten hymistelevät sieltä ylemmyydentuntoisesti.
Juuri näin. Eräs ihminen sanoi että "olisihan sinulle voinut tulla joku fyysinen sairaus vaikean masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön sijaan". Eli vaikka lapsuuteni olisi ollut tasapainoinen joku fyysinen sairaus olisi voinut tuhota elämääni yhtälailla kuin sairas taustani on tehnyt. Onhan se nyt helvetti aivan eri asia sairastua sattumalta johonkin fyysiseen sairauteen kuin läheisten ihmisten pitkäkestoisen kaltoinkohtelun seurauksena! Tuollaiset kommentit osoittavat täydellistä ymmärtämättömyyttä traumataustaa kohtaan.
Elämä voi päättyä jo lapsena esimerkiksi verisyöpään. Ei ole mikään itsestäänselvyys ylipäätään olla elossa.
Millä tavalla kommenttisi liittyy traumataustaan? Kun on kyse juuri siitä että on aivan eri asia sairastua sattumalta fyysisesti kuin olla systemaattisen henkisen kaltoinkohtelun uhri. Miksi sitä on niin vaikea tajuta?!
Kuka tahansa voi saada verisyövän mutta kuka tahansa ei voi saada traumataustasta johtuvaa vaikea-asteista masennusta. Sen aiheuttajina on aina ne "läheiset" ihmiset jotka läheisemmässä tarkastelussa osoittautuvat hirviöiksi.Sattumalta iskenyt fyysinen sairaus on helpompi hyväksyä kuin se että ne ihmiset joiden piti rakastaa ja tukea sinua ovat tuhonneet elämäsi.
Mitä fyysisiä sairauksia sinulla on? Puhutko omasta kokemuksestasi?
Sopiiko, jos sovitaan ettei arvoteta vaikeutta, mutta todetaan että vaikeus on erilainen. Ei vaikea sairaus yleensä saa ihmistä tuntemaan itseään näkymättömäksi ja arvottomaksi, vaikka todellakin voi romahduttaa elämän.
Ero on siinä että kukaan toinen ihminen ei ole aiheuttanut sinulle sitä sairautta, traumataustaiselle kroonisesti masentuneelle on.
Ja silti moni toipuu erinäisten vaiheiden kautta vaikeasta masennuksesta, vaikka taustalla olisi pahoja traumoja.
Ja yhtä moni ei.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näin päälle viisikymppisenä, lapsuutta muistellessa ei voi kuin ajatella, että kuinka kammottavia vanhemmat voivat olla. Itse olin lähes oman onneni nojassa, vaikka perheessä oli molemmat vanhemmat. Perhettämme pidettiin hyvänä ja myös hyvin toimeentulevana. Sellaiselta vanhempani saivat kaiken näyttämään ulospäin. Kodin sisällä oli tilanne täysin erilainen. Äitini ei piitannut hyvinvoinnistani ja terveydestäni minkään vertaa. Sen sijaan minun piti hoitaa häntä, laittaa paplarit, tehdä kampauksia, rapsia hilsettä hänen päästään, putsata hänen varpaitten välejään, niissä ollutta silsaa, jo alle kymmenvuotiaana.
Pidin sitä jotenkin normaalina. Ajattelin, että eihän minulla nyt mitään väliä ole.
En saanut mitään, mitä muilla kavereillani oli. Vaikka heidän isänsä ajoivat vanhoilla, halvoilla autoilla, toisin kuin oma isäni.
Lopulta en enää pyytänytkään mitään. Ajattelin, että en varmaan ole ansainnut mitään, enkä kehdannut pyytää.
Murkkuiästä lähtien jouduin olemaan äidilleni psykiatrina, kun hän tuntemuksiaan minulle paljasti. Mutta jos jonkun oman huoleni hänelle erehdyin kertomaan, niin hän nauroi päin naamaa.
Väkivallan uhkakin oli aina läsnä, vaikka isäni ei koskaan toteuttanut uhkauksiaan. Mutta aina piti jotenkin pelätä, kun hän oli kotona.
Vanhemmillani oli myös hauskana ajanvietteenä, että isäni pilkkasi ulkonäköäni, ja äiti sitten pärskäytti kovan naurun siihen päälle.
Lapsena minulla oli usein tunne, että en kuulu mihinkään, enkä oikein olekaan mikään, kukaan. Että minulla ei ole mitään väliä. Tämä on jatkunut aikuisenakin, en ole osannut pitää puoliani. Ja olen aina ajatellut, että kaikki muut ihmiset ovat minua parempia ja ansaitsevat parempaa kuin minä.
Masennus on tietenkin ollut koko ajan mukanani elämässä. Ja usein tulee sellainen olo, että tämä elämä ei ole totta. Ja että minä olen jotenkin muunlainen kuin kaikki toiset. Lapsetkin jätin hankkimatta, ajattelin, että ei minusta äidiksi ole.
Nyt sitten jo vanhenevana ihmisenä tunnen suurta raivoa vanhempiani kohtaan. Todennäköisesti he molemmat ovat olleet narsisteja. Äitini on vielä elossa, mutta en halua hänen kanssaan olla tekemisissä.
Niin tuttua. Samoin minä tunnen raivoa vanhempiani kohtaan ja muita ihmisiä jotka ovat elämäni varrella halveksineet ja alistaneet minua. Huonoitsetuntoisena hyväksynnän etsijänä olen ollut helppo kohde narsistisia piirteitä omaaville ihmisille käyttää valtaansa. Nyt olen keski-ikäinen ja koen että elämäni on ohitse ilman että se on koskaan ehtinyt alkaakaan. Kokemani menetykset ovat niin suuria ja niin monella elämänalueella että niitä ei voi enää korvata eikä korjata. Hyvän elämän eläneiden on vaikea ymmärtää näin kovia menetyksiä. Heidän mielestään "aina on toivoa" ja "jokaisella pilvellä on kultareunus". Ei todellakaan ole. Jotkut asiat vaan ovat iäksi mennyttä.
Jotkut asiat ovat lopullisesti mennyttä, mutta harvoin kaikki. Suru poistuu vain suremalla.
Juuri tuollaiset kommentit raivostuttavat "harvoin kaikki". Se ei auta silloin kun keskeiset ja merkittävät asiat ovat iäksi menetettyjä että "vielä voi osallistua marttakerhoon ja tehdä vapaaehtoistyötä". Ei helvetti sentään tätä ymmärtämättömyyden määrää! "Suru poistuu suremalla" - onko siihenkin olemassa joku tehokas ohjekirja? Kaikki surut eivät poistu koskaan vaikka surisi yötä päivää. Mutta luettele toki lisää "viisauksia".
Eivät poistu täysin, mutta ajan saatossa asiat saavat toisenlaisia merkityksiä ja kokemus muuttuu. Elämä ei pysähdy paikoilleen, vaikka menetyksiä kokeneesta ajoittain tuntuukin siltä.
Vierailija kirjoitti:
Miettikää tarkkaan perheen perustamista - sieltä nimittäin tulee kaltonkohdellille lisää paskaa niskaan joka tuutista. Olen perheellinen ja saanut lapsuuteni takia paljon paheksuntaa (ikäänkuin se olisi mun vila).
Raskausaikana neuvola oli aivan pöyristynyt ettei isovanempia ole elämässä ollenkaan. Käski ”sopia” riidat. Selitti että PITÄÄ OLLA tukiverkko tai muuten joutuu seurantaan neuvolasta.
Seuraavana sit ristiäispappi pöyristyi kun ei yjtöön isovanhempaa ristiäisiin tulossa. Saarnasi anteeksiannosta ja käski kutsua isovanhemmat vaikka välit poikki jo 10 v ajan.
Sitten pöyristyi tarha, kun ei varahoitajaa isovanhemmasta eikä kukaan isovanhempi tullut isovanhemman päivänä.
Samoin pöyristyi ja ällisteli äititutu, ”miten teillä ei ikinä isovanhemmat hoida, meillä ne kilpilee kuka saa hoitaa”.
Sitten myös koulu ällistelee ja ihmettelee, kaikki tutut ihmettelee jne jne.
Siis voi v*ttu! Jokainen ijmettely ja pöyristyminen on muutenkin kuin puukko haavassa kääntyisi. Ihan kin en tiedä olevani eriöainen!! Ihan kuin en ITSE KÄRSISI jo valmiiksi siitä että sukiua ei ole ja yksin ollaan.Kerran äitikerhossa sit hermostuin ällistelyyb ja kerroin millanen lapsuus oli ja miksi välit on vanhempiin poikki. Koko äitikööri järkyttyi sanattomaksi ja sen jälkeen yhdessä hylkäsi ja eristi mut täysin. Oli liian hirveää kuultavaksi.
Joten on aika hiton vaikeaa trauma-kaltoinkohdeltuna perustaa perhe.
Helpoimmalla pääsee kun sanoo, että on isovanhemmat mukana elämässä. Oli sitten tai ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näin päälle viisikymppisenä, lapsuutta muistellessa ei voi kuin ajatella, että kuinka kammottavia vanhemmat voivat olla. Itse olin lähes oman onneni nojassa, vaikka perheessä oli molemmat vanhemmat. Perhettämme pidettiin hyvänä ja myös hyvin toimeentulevana. Sellaiselta vanhempani saivat kaiken näyttämään ulospäin. Kodin sisällä oli tilanne täysin erilainen. Äitini ei piitannut hyvinvoinnistani ja terveydestäni minkään vertaa. Sen sijaan minun piti hoitaa häntä, laittaa paplarit, tehdä kampauksia, rapsia hilsettä hänen päästään, putsata hänen varpaitten välejään, niissä ollutta silsaa, jo alle kymmenvuotiaana.
Pidin sitä jotenkin normaalina. Ajattelin, että eihän minulla nyt mitään väliä ole.
En saanut mitään, mitä muilla kavereillani oli. Vaikka heidän isänsä ajoivat vanhoilla, halvoilla autoilla, toisin kuin oma isäni.
Lopulta en enää pyytänytkään mitään. Ajattelin, että en varmaan ole ansainnut mitään, enkä kehdannut pyytää.
Murkkuiästä lähtien jouduin olemaan äidilleni psykiatrina, kun hän tuntemuksiaan minulle paljasti. Mutta jos jonkun oman huoleni hänelle erehdyin kertomaan, niin hän nauroi päin naamaa.
Väkivallan uhkakin oli aina läsnä, vaikka isäni ei koskaan toteuttanut uhkauksiaan. Mutta aina piti jotenkin pelätä, kun hän oli kotona.
Vanhemmillani oli myös hauskana ajanvietteenä, että isäni pilkkasi ulkonäköäni, ja äiti sitten pärskäytti kovan naurun siihen päälle.
Lapsena minulla oli usein tunne, että en kuulu mihinkään, enkä oikein olekaan mikään, kukaan. Että minulla ei ole mitään väliä. Tämä on jatkunut aikuisenakin, en ole osannut pitää puoliani. Ja olen aina ajatellut, että kaikki muut ihmiset ovat minua parempia ja ansaitsevat parempaa kuin minä.
Masennus on tietenkin ollut koko ajan mukanani elämässä. Ja usein tulee sellainen olo, että tämä elämä ei ole totta. Ja että minä olen jotenkin muunlainen kuin kaikki toiset. Lapsetkin jätin hankkimatta, ajattelin, että ei minusta äidiksi ole.
Nyt sitten jo vanhenevana ihmisenä tunnen suurta raivoa vanhempiani kohtaan. Todennäköisesti he molemmat ovat olleet narsisteja. Äitini on vielä elossa, mutta en halua hänen kanssaan olla tekemisissä.
Niin tuttua. Samoin minä tunnen raivoa vanhempiani kohtaan ja muita ihmisiä jotka ovat elämäni varrella halveksineet ja alistaneet minua. Huonoitsetuntoisena hyväksynnän etsijänä olen ollut helppo kohde narsistisia piirteitä omaaville ihmisille käyttää valtaansa. Nyt olen keski-ikäinen ja koen että elämäni on ohitse ilman että se on koskaan ehtinyt alkaakaan. Kokemani menetykset ovat niin suuria ja niin monella elämänalueella että niitä ei voi enää korvata eikä korjata. Hyvän elämän eläneiden on vaikea ymmärtää näin kovia menetyksiä. Heidän mielestään "aina on toivoa" ja "jokaisella pilvellä on kultareunus". Ei todellakaan ole. Jotkut asiat vaan ovat iäksi mennyttä.
Jotkut asiat ovat lopullisesti mennyttä, mutta harvoin kaikki. Suru poistuu vain suremalla.
Juuri tuollaiset kommentit raivostuttavat "harvoin kaikki". Se ei auta silloin kun keskeiset ja merkittävät asiat ovat iäksi menetettyjä että "vielä voi osallistua marttakerhoon ja tehdä vapaaehtoistyötä". Ei helvetti sentään tätä ymmärtämättömyyden määrää! "Suru poistuu suremalla" - onko siihenkin olemassa joku tehokas ohjekirja? Kaikki surut eivät poistu koskaan vaikka surisi yötä päivää. Mutta luettele toki lisää "viisauksia".
Eivät poistu täysin, mutta ajan saatossa asiat saavat toisenlaisia merkityksiä ja kokemus muuttuu. Elämä ei pysähdy paikoilleen, vaikka menetyksiä kokeneesta ajoittain tuntuukin siltä.
Tuntunut jo viimeiset kymmenen vuotta samalta eikä loppua näy. Nämä asiat eivät ole lauseita elämän ohjekirjassa vaan todellista elämää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua myös raivostuttaa todella paljon jonkun kermaper seen latteudet "ei kenenkään elämä ole helppoa", "kaikilla on ongelmia" ja "asenne ratkaisee" = kun tuommoisen ongelma saattaa olla vaikka että "miksi ihmiset ei hymyile enemmän?" Siis arrgggghhh! Kultalusikka anuksessa syntyneet elää niin omassa kuplassaan, etteivät edes tajua elävänsä siinä. Ja sitten hymistelevät sieltä ylemmyydentuntoisesti.
Juuri näin. Eräs ihminen sanoi että "olisihan sinulle voinut tulla joku fyysinen sairaus vaikean masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön sijaan". Eli vaikka lapsuuteni olisi ollut tasapainoinen joku fyysinen sairaus olisi voinut tuhota elämääni yhtälailla kuin sairas taustani on tehnyt. Onhan se nyt helvetti aivan eri asia sairastua sattumalta johonkin fyysiseen sairauteen kuin läheisten ihmisten pitkäkestoisen kaltoinkohtelun seurauksena! Tuollaiset kommentit osoittavat täydellistä ymmärtämättömyyttä traumataustaa kohtaan.
Elämä voi päättyä jo lapsena esimerkiksi verisyöpään. Ei ole mikään itsestäänselvyys ylipäätään olla elossa.
Entä sitten? Jos ihmiseltä on murtunut vaikka kaikki raajat, ei lääkäri sano, että ole onnellinen kun olet vielä elossa ja opettele elämään murtuneilla raajoilla ja kivuilla, mää en sua auta.
Elämästä pääsee kyllä yleensä halutessaan tavalla tai toisella eroon, jos se tuntuu jatkuvasti hyvin vastenmieliseltä.
Itsemurhaan yllyttäminen on rikos, ja sinä taidat olla sadisti. Älkää kuunnelko tätä sosiopaattista manipuloijaa, joka yrittää vain saada muille enemmän kärsimystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos tästä ketjusta. Itselläni oli suhteellisen vaikea lapsuus ja traumaattinen tapahtuma siihen päälle sekä päiväkodista asti kiusaamista aiheuttanut pitkäaikaissairaus. Oon lukenut teidän kertomuksia silmät kyynelissä, koska ensinnäkin tunnen surua teidän takianne sekä olen löytänyt vihdoinkin sanoja omille tuntemuksilleni. Olen ihmisenä kuoren alla ihan loppu, ja oon hulluna pohtinut elämän mielekkyyttä. Olen yrittänyt useamman vuoden päästä terapiaan, mutta polku sinne tuntuu niin hemmetin pitkältä. En oo osannut kuvata tuntemuksiani näin selkeästi, mitä te olette nyt kertoneet. Enkä myöskään osannut etsiä oikeita käsitteitä, joista itse tutkiskella asiaa lisää. Kiitos siis ja rakastakaa nyt aikuisena sitä pientä lasta sisällänne. Ymmärtäkää ja tukekaa tunteitanne ja hyväksykää itsenne vaille jääneinä, satutettuina mutta silti arvokkaina.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua myös raivostuttaa todella paljon jonkun kermaper seen latteudet "ei kenenkään elämä ole helppoa", "kaikilla on ongelmia" ja "asenne ratkaisee" = kun tuommoisen ongelma saattaa olla vaikka että "miksi ihmiset ei hymyile enemmän?" Siis arrgggghhh! Kultalusikka anuksessa syntyneet elää niin omassa kuplassaan, etteivät edes tajua elävänsä siinä. Ja sitten hymistelevät sieltä ylemmyydentuntoisesti.
Juuri näin. Eräs ihminen sanoi että "olisihan sinulle voinut tulla joku fyysinen sairaus vaikean masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön sijaan". Eli vaikka lapsuuteni olisi ollut tasapainoinen joku fyysinen sairaus olisi voinut tuhota elämääni yhtälailla kuin sairas taustani on tehnyt. Onhan se nyt helvetti aivan eri asia sairastua sattumalta johonkin fyysiseen sairauteen kuin läheisten ihmisten pitkäkestoisen kaltoinkohtelun seurauksena! Tuollaiset kommentit osoittavat täydellistä ymmärtämättömyyttä traumataustaa kohtaan.
Elämä voi päättyä jo lapsena esimerkiksi verisyöpään. Ei ole mikään itsestäänselvyys ylipäätään olla elossa.
Millä tavalla kommenttisi liittyy traumataustaan? Kun on kyse juuri siitä että on aivan eri asia sairastua sattumalta fyysisesti kuin olla systemaattisen henkisen kaltoinkohtelun uhri. Miksi sitä on niin vaikea tajuta?!
Kuka tahansa voi saada verisyövän mutta kuka tahansa ei voi saada traumataustasta johtuvaa vaikea-asteista masennusta. Sen aiheuttajina on aina ne "läheiset" ihmiset jotka läheisemmässä tarkastelussa osoittautuvat hirviöiksi.Sattumalta iskenyt fyysinen sairaus on helpompi hyväksyä kuin se että ne ihmiset joiden piti rakastaa ja tukea sinua ovat tuhonneet elämäsi.
Mitä fyysisiä sairauksia sinulla on? Puhutko omasta kokemuksestasi?
Sopiiko, jos sovitaan ettei arvoteta vaikeutta, mutta todetaan että vaikeus on erilainen. Ei vaikea sairaus yleensä saa ihmistä tuntemaan itseään näkymättömäksi ja arvottomaksi, vaikka todellakin voi romahduttaa elämän.
Ero on siinä että kukaan toinen ihminen ei ole aiheuttanut sinulle sitä sairautta, traumataustaiselle kroonisesti masentuneelle on.
Lopputulos on sama, masennus. Ja siihen sairastuu myös hyvän lapsuuden omaavia pilvin pimein. Ja kaikki huonon lapsuuden kokeneet eivät masennu.
Syyn ja syyllisten pohtimisen sijaan kaikki energia pitäisi käyttää paranemiseen ja elämän kehittämiseen hyväksi. Ei se syyllisyys tietenkään mihinkään katoa, mutta kun on vain se yksi elämä, pitää valita käyttääkö ajan ja energian syyllisten vihaamiseen, vai oman elämän rakentamiseen. Molempia ei saa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menkää nyt pois ketjusta hyväosaiset ärsyttäjät! Tämä on VERTAISTUKIketju. Ei teidän viisastelulle ja pätemiselle tarkoitettu.
Mene itse pois meuhkaamasta kermaperseistä. Jokaisella on oikeus itse vapaasti määritellä minkä on kokenut elämässään vaikeaksi. Kyse ei ole mistään kilpailusta, vaan henkilökohtaisista kokemuksista.
Jokaisella on tottakai oikeus määritellä, mutta kyllä siinä on vissi ero, puhutaanko siitä, ettei lapsena saanut ponia vai puhutaanko siitä, että lasta on hakattu ja pidetty nälässä koko lapsuuden. Näin karkeina esimerkkeinä. Valitettavasti pidän itse loukkaavana, jos joku vertaa esim. käden murtumisen olleen yhtä paha, kuin minun kononaisvaltaiset ja pitkäaikaiset väkivaltakokemukset, ja kehtaa vielä tokaista, että ei vain pidä traumatisoitua vaan pitää päättää, että kaikki menee hyvin ja onnistun. Että näin minäkin tein kun multa käsi murtu ja ihan hyvin pystyin menemään eteenpäin enkä traumatisoitunut. Kyse on kahdesta täysin eri asiasta.
Tämä on kaksisuuntainen toe: Valitettavasti se tulee menemään niin, ettet tule saamaan toisilta myötätuntoa, ellet ole itsekin kykenevä samaistumaan heidän kokemuksiinsa ja olemaan tukena. Jos vähättelet toisten tunteita, niin muiden on vaikea olla seurassasi.
Et tainnut ymmärtää lukemaasi? Ei kyse ole siitä, että ymmärtääkö muiden tunteita. Siitä ei ole kysymys ollenkaan. Toistan nyt itseäni ja lainaan omaa tekstiäni, sillä en jaksa selittää samaa asiaa kahteen kertaan eri esimerkeillä:
Valitettavasti pidän itse loukkaavana, jos joku vertaa esim. käden murtumisen olleen yhtä paha, kuin minun kononaisvaltaiset ja pitkäaikaiset väkivaltakokemukset, ja kehtaa vielä tokaista, että ei vain pidä traumatisoitua vaan pitää päättää, että kaikki menee hyvin ja onnistun. Että näin minäkin tein kun multa käsi murtu ja ihan hyvin pystyin menemään eteenpäin enkä traumatisoitunut. Kyse on kahdesta täysin eri asiasta.
Lue edellä oleva kappale vaikka tavuttamalla ja yritä onkia se pointti sieltä. Onko siinä pointtina, että en yritäkään ymmärtää toisten tunteita? Ei, eli mikä siinä on pointtina? En anna vielä valmista vastausta, koska tällaista asiaa ei pitäisi joutua vääntämään rautalangasta.
Minusta tuo vertaaminen on syvältä. Miksi verrata aina niihin, jolla on paremmin? Voisi niitä väkivaltakokemuksia verrata myöskin niiden kokemuksiin joiden terveys on tuhottu alkoholilla jo sikiönä tai keitä on myyty seksileluiksi jo vauvana. Lisäksi se vertaaminen on ajanhukkaa: aina löytyy onnekkaampia, aina löytyy huono-onnisempia.
Noin minä ajattelen, että minua vain lyötiin ja kaltoinkohdeltiin, minua ei sentään myyty per-voille tai ryypätty kehitysvammaiseksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua myös raivostuttaa todella paljon jonkun kermaper seen latteudet "ei kenenkään elämä ole helppoa", "kaikilla on ongelmia" ja "asenne ratkaisee" = kun tuommoisen ongelma saattaa olla vaikka että "miksi ihmiset ei hymyile enemmän?" Siis arrgggghhh! Kultalusikka anuksessa syntyneet elää niin omassa kuplassaan, etteivät edes tajua elävänsä siinä. Ja sitten hymistelevät sieltä ylemmyydentuntoisesti.
Juuri näin. Eräs ihminen sanoi että "olisihan sinulle voinut tulla joku fyysinen sairaus vaikean masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön sijaan". Eli vaikka lapsuuteni olisi ollut tasapainoinen joku fyysinen sairaus olisi voinut tuhota elämääni yhtälailla kuin sairas taustani on tehnyt. Onhan se nyt helvetti aivan eri asia sairastua sattumalta johonkin fyysiseen sairauteen kuin läheisten ihmisten pitkäkestoisen kaltoinkohtelun seurauksena! Tuollaiset kommentit osoittavat täydellistä ymmärtämättömyyttä traumataustaa kohtaan.
Elämä voi päättyä jo lapsena esimerkiksi verisyöpään. Ei ole mikään itsestäänselvyys ylipäätään olla elossa.
Millä tavalla kommenttisi liittyy traumataustaan? Kun on kyse juuri siitä että on aivan eri asia sairastua sattumalta fyysisesti kuin olla systemaattisen henkisen kaltoinkohtelun uhri. Miksi sitä on niin vaikea tajuta?!
Kuka tahansa voi saada verisyövän mutta kuka tahansa ei voi saada traumataustasta johtuvaa vaikea-asteista masennusta. Sen aiheuttajina on aina ne "läheiset" ihmiset jotka läheisemmässä tarkastelussa osoittautuvat hirviöiksi.Sattumalta iskenyt fyysinen sairaus on helpompi hyväksyä kuin se että ne ihmiset joiden piti rakastaa ja tukea sinua ovat tuhonneet elämäsi.
Mitä fyysisiä sairauksia sinulla on? Puhutko omasta kokemuksestasi?
Sopiiko, jos sovitaan ettei arvoteta vaikeutta, mutta todetaan että vaikeus on erilainen. Ei vaikea sairaus yleensä saa ihmistä tuntemaan itseään näkymättömäksi ja arvottomaksi, vaikka todellakin voi romahduttaa elämän.
Ero on siinä että kukaan toinen ihminen ei ole aiheuttanut sinulle sitä sairautta, traumataustaiselle kroonisesti masentuneelle on.
Lopputulos on sama, masennus. Ja siihen sairastuu myös hyvän lapsuuden omaavia pilvin pimein. Ja kaikki huonon lapsuuden kokeneet eivät masennu.
Syyn ja syyllisten pohtimisen sijaan kaikki energia pitäisi käyttää paranemiseen ja elämän kehittämiseen hyväksi. Ei se syyllisyys tietenkään mihinkään katoa, mutta kun on vain se yksi elämä, pitää valita käyttääkö ajan ja energian syyllisten vihaamiseen, vai oman elämän rakentamiseen. Molempia ei saa.
Ainakaan minulla ei ole masennusta, vaikka on fobia, ajoittain paniikkihäiriö, huono perusturva, sitoutumiskammo, huono itsetunto, toiseudentunne, näkymättömyys ja rakkaudennälkä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla lapsuus vaikutti ihan suoraan koulumenestykseen. Olin jo ala-asteella niin vakavasti masentunut, että vahingoitin itseäni. En jaksanut tehdä läksyjä, en lukea kokeisiin. Alisuoriuduin enkä oppinut mitään tehokkaita ja hyviä opiskelumenetelmiä. Itseasiassa kotona erääseen opiskeluun puututtiin sillä tavalla, että siitä tehtiin äärimmäisen vastenmielistä ja inhottavaa. Pakotettiin tekemään harjoitteet juuri lempiohjelman aikaan, saman aikaisesti ilkuttiin ja pilkattiin ja jopa sukulaisille kailotettiin, että miten paska tuo lapsi on tuossa yrittämässään asiassa. Nykyään saan valtavaa ahdistusta siitä, jos teen yhtään mitään kouluhommaa. Opiskelen, mutta opiskelu on todella suurta taistelua, koska jokaisen tehtävän aikana käyn valtavaa sisäistä kamppailua ahdistusta ja pakokauhua vastaan.
Jouduin myös opettelemaan monia asioita jälkikäteen. Trauma vaikeutti kielellistä kehitystä ja kirjoittaminen oli haastavaa. Jäin monissa asioissa hieman jälkeen, koska energia ja jaksaminen ei riittänyt koulun käyntiin. Kaikesta huolimatta suoritin mm. lukion 8.3 keskiarvolla, vaikka kirjoitukset menivät huonommin. En ymmärtänyt aina kirjallisia tehtäviä, tiedän nyt että se johtui omasta traumataustasta ja kielen kehityksen vaikeutumisesta. Mutta tuo keskiarvo siihen nähden, että en lukiossakaan jaksanut panostaa juuri yhtään, koska olin vaikeasti masentunut, kertoo siitä, että en ole ihan täys idiootti.
Toisenlaisista olosuhteista käsin olisin takuulla korkeasti koulutettu ja menestynyt ihminen. Nyt yritän vain pyristellä ja taistella traumojeni kanssa.
Tuo on ihan mahdollista. Tosin sekin on mahdollista, että kuten minulla ja lapsuuteni parhaalla ystävällä joka myös asui sekopäisessä, väkivaltaisessa alkoholistiperheessä: me olimme priimuksia koulussa SIKSI että kotona oli sietämätöntä, koulu ja opinnot oli tapa paeta sitä sietämätöntä arkea.
Muistan tajunneeni jo 6 vuotiaana, että en halua elää näin enkä tule jatkamaan vanhempieni jalanjälkiä, ja ainoa tapa paeta oli olla hyvä koulussa. Pako toimi, sain haluamani hyvän ammatin ja pääsin kauas niistä piireistä, joissa lapsia hakataan kun siltä tuntuu, vuokrarahat juodaan jne.
Toki on mahdoton sanoa kenestäkään yksilöstä jota ei tunne lainkaan yhtään mitään, mutta keskimäärin ne jotka eivät menestyneet ovat niitä, joilla älli ja luonne (ahkeruus, periksiantamattomuus jne) eivät olisi ehkä riittäneet, vaikka lapsuus olisi ollut hyvä. Tunnen monta oikeasti hyvän perheen lasta, joista tuli moniongelmaisia. Ei kannata yksinkertaistaa liikaa, hyvä lapsuus ei vielä ole tae yhtään mistään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua myös raivostuttaa todella paljon jonkun kermaper seen latteudet "ei kenenkään elämä ole helppoa", "kaikilla on ongelmia" ja "asenne ratkaisee" = kun tuommoisen ongelma saattaa olla vaikka että "miksi ihmiset ei hymyile enemmän?" Siis arrgggghhh! Kultalusikka anuksessa syntyneet elää niin omassa kuplassaan, etteivät edes tajua elävänsä siinä. Ja sitten hymistelevät sieltä ylemmyydentuntoisesti.
Juuri näin. Eräs ihminen sanoi että "olisihan sinulle voinut tulla joku fyysinen sairaus vaikean masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön sijaan". Eli vaikka lapsuuteni olisi ollut tasapainoinen joku fyysinen sairaus olisi voinut tuhota elämääni yhtälailla kuin sairas taustani on tehnyt. Onhan se nyt helvetti aivan eri asia sairastua sattumalta johonkin fyysiseen sairauteen kuin läheisten ihmisten pitkäkestoisen kaltoinkohtelun seurauksena! Tuollaiset kommentit osoittavat täydellistä ymmärtämättömyyttä traumataustaa kohtaan.
Elämä voi päättyä jo lapsena esimerkiksi verisyöpään. Ei ole mikään itsestäänselvyys ylipäätään olla elossa.
Millä tavalla kommenttisi liittyy traumataustaan? Kun on kyse juuri siitä että on aivan eri asia sairastua sattumalta fyysisesti kuin olla systemaattisen henkisen kaltoinkohtelun uhri. Miksi sitä on niin vaikea tajuta?!
Kuka tahansa voi saada verisyövän mutta kuka tahansa ei voi saada traumataustasta johtuvaa vaikea-asteista masennusta. Sen aiheuttajina on aina ne "läheiset" ihmiset jotka läheisemmässä tarkastelussa osoittautuvat hirviöiksi.Sattumalta iskenyt fyysinen sairaus on helpompi hyväksyä kuin se että ne ihmiset joiden piti rakastaa ja tukea sinua ovat tuhonneet elämäsi.
Mitä fyysisiä sairauksia sinulla on? Puhutko omasta kokemuksestasi?
Sopiiko, jos sovitaan ettei arvoteta vaikeutta, mutta todetaan että vaikeus on erilainen. Ei vaikea sairaus yleensä saa ihmistä tuntemaan itseään näkymättömäksi ja arvottomaksi, vaikka todellakin voi romahduttaa elämän.
Ero on siinä että kukaan toinen ihminen ei ole aiheuttanut sinulle sitä sairautta, traumataustaiselle kroonisesti masentuneelle on.
Lopputulos on sama, masennus. Ja siihen sairastuu myös hyvän lapsuuden omaavia pilvin pimein. Ja kaikki huonon lapsuuden kokeneet eivät masennu.
Syyn ja syyllisten pohtimisen sijaan kaikki energia pitäisi käyttää paranemiseen ja elämän kehittämiseen hyväksi. Ei se syyllisyys tietenkään mihinkään katoa, mutta kun on vain se yksi elämä, pitää valita käyttääkö ajan ja energian syyllisten vihaamiseen, vai oman elämän rakentamiseen. Molempia ei saa.
Ainakaan minulla ei ole masennusta, vaikka on fobia, ajoittain paniikkihäiriö, huono perusturva, sitoutumiskammo, huono itsetunto, toiseudentunne, näkymättömyys ja rakkaudennälkä.
Sehän on hyvä.
Sitoutumiskammo muuten katoaa, kun tapaa oikeasti sellaisen, joka on sopiva. Jos on valmis sitoutumaan kehen vaan, se on ongelma. Kaikilla on rakkaudennälkä, kaikki panikoivat joskus, monella on jokin epärationaalinen pelkokin.
Kaikki ovat näkymättömiä ja toisia, muille paitsi omille läheisille. Kaikki eivät vaan ymmärrä että ne kaikki muutkin ovat näkymättömiä; ei ymmärretä sitä että samoin kun valtaosa ihmisistä on sinulle näkymättömiä ja merkityksettömiä, niin loogisesti sinäkin olet heille vain satunnainen ohikulkija, merkityksetön. Eikä siinä ole mitään pielessä.
Itsetuntoa saa onnistumisista, se ei ole mikään vakio, vaan riippuu aina kustakin elämäntilanteesta. Ikä ja aika myös antavat varmuutta ja itseluottamusta, eli tuo ongelma lievenee itsekseenkin.
Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua myös raivostuttaa todella paljon jonkun kermaper seen latteudet "ei kenenkään elämä ole helppoa", "kaikilla on ongelmia" ja "asenne ratkaisee" = kun tuommoisen ongelma saattaa olla vaikka että "miksi ihmiset ei hymyile enemmän?" Siis arrgggghhh! Kultalusikka anuksessa syntyneet elää niin omassa kuplassaan, etteivät edes tajua elävänsä siinä. Ja sitten hymistelevät sieltä ylemmyydentuntoisesti.
Juuri näin. Eräs ihminen sanoi että "olisihan sinulle voinut tulla joku fyysinen sairaus vaikean masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön sijaan". Eli vaikka lapsuuteni olisi ollut tasapainoinen joku fyysinen sairaus olisi voinut tuhota elämääni yhtälailla kuin sairas taustani on tehnyt. Onhan se nyt helvetti aivan eri asia sairastua sattumalta johonkin fyysiseen sairauteen kuin läheisten ihmisten pitkäkestoisen kaltoinkohtelun seurauksena! Tuollaiset kommentit osoittavat täydellistä ymmärtämättömyyttä traumataustaa kohtaan.
Elämä voi päättyä jo lapsena esimerkiksi verisyöpään. Ei ole mikään itsestäänselvyys ylipäätään olla elossa.
Entä sitten? Jos ihmiseltä on murtunut vaikka kaikki raajat, ei lääkäri sano, että ole onnellinen kun olet vielä elossa ja opettele elämään murtuneilla raajoilla ja kivuilla, mää en sua auta.
Elämästä pääsee kyllä yleensä halutessaan tavalla tai toisella eroon, jos se tuntuu jatkuvasti hyvin vastenmieliseltä.
Itsemurhaan yllyttäminen on rikos, ja sinä taidat olla sadisti. Älkää kuunnelko tätä sosiopaattista manipuloijaa, joka yrittää vain saada muille enemmän kärsimystä.
Itsemurha ei ole rikos, joten siihen yllyttäminenkään ei ole. Sinulla on väärää tietoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näin päälle viisikymppisenä, lapsuutta muistellessa ei voi kuin ajatella, että kuinka kammottavia vanhemmat voivat olla. Itse olin lähes oman onneni nojassa, vaikka perheessä oli molemmat vanhemmat. Perhettämme pidettiin hyvänä ja myös hyvin toimeentulevana. Sellaiselta vanhempani saivat kaiken näyttämään ulospäin. Kodin sisällä oli tilanne täysin erilainen. Äitini ei piitannut hyvinvoinnistani ja terveydestäni minkään vertaa. Sen sijaan minun piti hoitaa häntä, laittaa paplarit, tehdä kampauksia, rapsia hilsettä hänen päästään, putsata hänen varpaitten välejään, niissä ollutta silsaa, jo alle kymmenvuotiaana.
Pidin sitä jotenkin normaalina. Ajattelin, että eihän minulla nyt mitään väliä ole.
En saanut mitään, mitä muilla kavereillani oli. Vaikka heidän isänsä ajoivat vanhoilla, halvoilla autoilla, toisin kuin oma isäni.
Lopulta en enää pyytänytkään mitään. Ajattelin, että en varmaan ole ansainnut mitään, enkä kehdannut pyytää.
Murkkuiästä lähtien jouduin olemaan äidilleni psykiatrina, kun hän tuntemuksiaan minulle paljasti. Mutta jos jonkun oman huoleni hänelle erehdyin kertomaan, niin hän nauroi päin naamaa.
Väkivallan uhkakin oli aina läsnä, vaikka isäni ei koskaan toteuttanut uhkauksiaan. Mutta aina piti jotenkin pelätä, kun hän oli kotona.
Vanhemmillani oli myös hauskana ajanvietteenä, että isäni pilkkasi ulkonäköäni, ja äiti sitten pärskäytti kovan naurun siihen päälle.
Lapsena minulla oli usein tunne, että en kuulu mihinkään, enkä oikein olekaan mikään, kukaan. Että minulla ei ole mitään väliä. Tämä on jatkunut aikuisenakin, en ole osannut pitää puoliani. Ja olen aina ajatellut, että kaikki muut ihmiset ovat minua parempia ja ansaitsevat parempaa kuin minä.
Masennus on tietenkin ollut koko ajan mukanani elämässä. Ja usein tulee sellainen olo, että tämä elämä ei ole totta. Ja että minä olen jotenkin muunlainen kuin kaikki toiset. Lapsetkin jätin hankkimatta, ajattelin, että ei minusta äidiksi ole.
Nyt sitten jo vanhenevana ihmisenä tunnen suurta raivoa vanhempiani kohtaan. Todennäköisesti he molemmat ovat olleet narsisteja. Äitini on vielä elossa, mutta en halua hänen kanssaan olla tekemisissä.
Niin tuttua. Samoin minä tunnen raivoa vanhempiani kohtaan ja muita ihmisiä jotka ovat elämäni varrella halveksineet ja alistaneet minua. Huonoitsetuntoisena hyväksynnän etsijänä olen ollut helppo kohde narsistisia piirteitä omaaville ihmisille käyttää valtaansa. Nyt olen keski-ikäinen ja koen että elämäni on ohitse ilman että se on koskaan ehtinyt alkaakaan. Kokemani menetykset ovat niin suuria ja niin monella elämänalueella että niitä ei voi enää korvata eikä korjata. Hyvän elämän eläneiden on vaikea ymmärtää näin kovia menetyksiä. Heidän mielestään "aina on toivoa" ja "jokaisella pilvellä on kultareunus". Ei todellakaan ole. Jotkut asiat vaan ovat iäksi mennyttä.
Jotkut asiat ovat lopullisesti mennyttä, mutta harvoin kaikki. Suru poistuu vain suremalla.
Juuri tuollaiset kommentit raivostuttavat "harvoin kaikki". Se ei auta silloin kun keskeiset ja merkittävät asiat ovat iäksi menetettyjä että "vielä voi osallistua marttakerhoon ja tehdä vapaaehtoistyötä". Ei helvetti sentään tätä ymmärtämättömyyden määrää! "Suru poistuu suremalla" - onko siihenkin olemassa joku tehokas ohjekirja? Kaikki surut eivät poistu koskaan vaikka surisi yötä päivää. Mutta luettele toki lisää "viisauksia".
Eivät poistu täysin, mutta ajan saatossa asiat saavat toisenlaisia merkityksiä ja kokemus muuttuu. Elämä ei pysähdy paikoilleen, vaikka menetyksiä kokeneesta ajoittain tuntuukin siltä.
Tuntunut jo viimeiset kymmenen vuotta samalta eikä loppua näy. Nämä asiat eivät ole lauseita elämän ohjekirjassa vaan todellista elämää.
Oma kokemukseni isojen menetysten ja surujen jälkeen on toisenlainen kuin sinulla. Yhä on päiviä, jolloin olen aivan palasina psyykkisen kivun takia, mutta nykyään harvemmin kuin aiemmin. Toivottavasti sinunkin olosi jossain vaiheessa hiukan helpottaisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua myös raivostuttaa todella paljon jonkun kermaper seen latteudet "ei kenenkään elämä ole helppoa", "kaikilla on ongelmia" ja "asenne ratkaisee" = kun tuommoisen ongelma saattaa olla vaikka että "miksi ihmiset ei hymyile enemmän?" Siis arrgggghhh! Kultalusikka anuksessa syntyneet elää niin omassa kuplassaan, etteivät edes tajua elävänsä siinä. Ja sitten hymistelevät sieltä ylemmyydentuntoisesti.
Juuri näin. Eräs ihminen sanoi että "olisihan sinulle voinut tulla joku fyysinen sairaus vaikean masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön sijaan". Eli vaikka lapsuuteni olisi ollut tasapainoinen joku fyysinen sairaus olisi voinut tuhota elämääni yhtälailla kuin sairas taustani on tehnyt. Onhan se nyt helvetti aivan eri asia sairastua sattumalta johonkin fyysiseen sairauteen kuin läheisten ihmisten pitkäkestoisen kaltoinkohtelun seurauksena! Tuollaiset kommentit osoittavat täydellistä ymmärtämättömyyttä traumataustaa kohtaan.
Elämä voi päättyä jo lapsena esimerkiksi verisyöpään. Ei ole mikään itsestäänselvyys ylipäätään olla elossa.
Millä tavalla kommenttisi liittyy traumataustaan? Kun on kyse juuri siitä että on aivan eri asia sairastua sattumalta fyysisesti kuin olla systemaattisen henkisen kaltoinkohtelun uhri. Miksi sitä on niin vaikea tajuta?!
Kuka tahansa voi saada verisyövän mutta kuka tahansa ei voi saada traumataustasta johtuvaa vaikea-asteista masennusta. Sen aiheuttajina on aina ne "läheiset" ihmiset jotka läheisemmässä tarkastelussa osoittautuvat hirviöiksi.Sattumalta iskenyt fyysinen sairaus on helpompi hyväksyä kuin se että ne ihmiset joiden piti rakastaa ja tukea sinua ovat tuhonneet elämäsi.
Mitä fyysisiä sairauksia sinulla on? Puhutko omasta kokemuksestasi?
Sopiiko, jos sovitaan ettei arvoteta vaikeutta, mutta todetaan että vaikeus on erilainen. Ei vaikea sairaus yleensä saa ihmistä tuntemaan itseään näkymättömäksi ja arvottomaksi, vaikka todellakin voi romahduttaa elämän.
Ero on siinä että kukaan toinen ihminen ei ole aiheuttanut sinulle sitä sairautta, traumataustaiselle kroonisesti masentuneelle on.
Lopputulos on sama, masennus. Ja siihen sairastuu myös hyvän lapsuuden omaavia pilvin pimein. Ja kaikki huonon lapsuuden kokeneet eivät masennu.
Syyn ja syyllisten pohtimisen sijaan kaikki energia pitäisi käyttää paranemiseen ja elämän kehittämiseen hyväksi. Ei se syyllisyys tietenkään mihinkään katoa, mutta kun on vain se yksi elämä, pitää valita käyttääkö ajan ja energian syyllisten vihaamiseen, vai oman elämän rakentamiseen. Molempia ei saa.
Ainakaan minulla ei ole masennusta, vaikka on fobia, ajoittain paniikkihäiriö, huono perusturva, sitoutumiskammo, huono itsetunto, toiseudentunne, näkymättömyys ja rakkaudennälkä.
Sehän on hyvä.
Sitoutumiskammo muuten katoaa, kun tapaa oikeasti sellaisen, joka on sopiva. Jos on valmis sitoutumaan kehen vaan, se on ongelma. Kaikilla on rakkaudennälkä, kaikki panikoivat joskus, monella on jokin epärationaalinen pelkokin.
Kaikki ovat näkymättömiä ja toisia, muille paitsi omille läheisille. Kaikki eivät vaan ymmärrä että ne kaikki muutkin ovat näkymättömiä; ei ymmärretä sitä että samoin kun valtaosa ihmisistä on sinulle näkymättömiä ja merkityksettömiä, niin loogisesti sinäkin olet heille vain satunnainen ohikulkija, merkityksetön. Eikä siinä ole mitään pielessä.
Itsetuntoa saa onnistumisista, se ei ole mikään vakio, vaan riippuu aina kustakin elämäntilanteesta. Ikä ja aika myös antavat varmuutta ja itseluottamusta, eli tuo ongelma lievenee itsekseenkin.
Tsemppiä!
Hei siis ihan oikeesti, yrittäisit edes.
Minä olen työssä, joka tappaa minut, koska se on ainoa työ, jota pystyn tekemään. En voi matkustaa ulkomaille, mennä ostoksille kauppakeskukseen, kylään kerrostaloon yli toiseen tai kolmanteen kerrokseen, metroon, lentokentälle.
Rakkaudessa vain etäsuhteet ovat onnistuneet. Olen rakkaudennälässä jäänyt myös vääriin suhteisiin enkä usko, että saan koskaan ketään tasapainoista puolisoa enkä huonoa enää ota. Suhteen aloitus on mahdotonta pelkokertoimen vuoksi, kuka jaksaisi sellaista kesytysurakkaa vierasta ihmistä kohtaan.
Kaiken lisäksi olen jotenkin onnistunut pitämään kulissit pystyssä niin, etteivät ihmiset tajua, miten sekaisin olen. En vaan "pääse" mukaan jonnekin minne kutsutaan. En ole "ehtinyt" matkustella. Minä nyt vaan "tykkään" tilailla vaatteet netistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua myös raivostuttaa todella paljon jonkun kermaper seen latteudet "ei kenenkään elämä ole helppoa", "kaikilla on ongelmia" ja "asenne ratkaisee" = kun tuommoisen ongelma saattaa olla vaikka että "miksi ihmiset ei hymyile enemmän?" Siis arrgggghhh! Kultalusikka anuksessa syntyneet elää niin omassa kuplassaan, etteivät edes tajua elävänsä siinä. Ja sitten hymistelevät sieltä ylemmyydentuntoisesti.
Juuri näin. Eräs ihminen sanoi että "olisihan sinulle voinut tulla joku fyysinen sairaus vaikean masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön sijaan". Eli vaikka lapsuuteni olisi ollut tasapainoinen joku fyysinen sairaus olisi voinut tuhota elämääni yhtälailla kuin sairas taustani on tehnyt. Onhan se nyt helvetti aivan eri asia sairastua sattumalta johonkin fyysiseen sairauteen kuin läheisten ihmisten pitkäkestoisen kaltoinkohtelun seurauksena! Tuollaiset kommentit osoittavat täydellistä ymmärtämättömyyttä traumataustaa kohtaan.
Elämä voi päättyä jo lapsena esimerkiksi verisyöpään. Ei ole mikään itsestäänselvyys ylipäätään olla elossa.
Millä tavalla kommenttisi liittyy traumataustaan? Kun on kyse juuri siitä että on aivan eri asia sairastua sattumalta fyysisesti kuin olla systemaattisen henkisen kaltoinkohtelun uhri. Miksi sitä on niin vaikea tajuta?!
Kuka tahansa voi saada verisyövän mutta kuka tahansa ei voi saada traumataustasta johtuvaa vaikea-asteista masennusta. Sen aiheuttajina on aina ne "läheiset" ihmiset jotka läheisemmässä tarkastelussa osoittautuvat hirviöiksi.Sattumalta iskenyt fyysinen sairaus on helpompi hyväksyä kuin se että ne ihmiset joiden piti rakastaa ja tukea sinua ovat tuhonneet elämäsi.
Mitä fyysisiä sairauksia sinulla on? Puhutko omasta kokemuksestasi?
Sopiiko, jos sovitaan ettei arvoteta vaikeutta, mutta todetaan että vaikeus on erilainen. Ei vaikea sairaus yleensä saa ihmistä tuntemaan itseään näkymättömäksi ja arvottomaksi, vaikka todellakin voi romahduttaa elämän.
Ero on siinä että kukaan toinen ihminen ei ole aiheuttanut sinulle sitä sairautta, traumataustaiselle kroonisesti masentuneelle on.
Lopputulos on sama, masennus. Ja siihen sairastuu myös hyvän lapsuuden omaavia pilvin pimein. Ja kaikki huonon lapsuuden kokeneet eivät masennu.
Syyn ja syyllisten pohtimisen sijaan kaikki energia pitäisi käyttää paranemiseen ja elämän kehittämiseen hyväksi. Ei se syyllisyys tietenkään mihinkään katoa, mutta kun on vain se yksi elämä, pitää valita käyttääkö ajan ja energian syyllisten vihaamiseen, vai oman elämän rakentamiseen. Molempia ei saa.
Ainakaan minulla ei ole masennusta, vaikka on fobia, ajoittain paniikkihäiriö, huono perusturva, sitoutumiskammo, huono itsetunto, toiseudentunne, näkymättömyys ja rakkaudennälkä.
Sehän on hyvä.
Sitoutumiskammo muuten katoaa, kun tapaa oikeasti sellaisen, joka on sopiva. Jos on valmis sitoutumaan kehen vaan, se on ongelma. Kaikilla on rakkaudennälkä, kaikki panikoivat joskus, monella on jokin epärationaalinen pelkokin.
Kaikki ovat näkymättömiä ja toisia, muille paitsi omille läheisille. Kaikki eivät vaan ymmärrä että ne kaikki muutkin ovat näkymättömiä; ei ymmärretä sitä että samoin kun valtaosa ihmisistä on sinulle näkymättömiä ja merkityksettömiä, niin loogisesti sinäkin olet heille vain satunnainen ohikulkija, merkityksetön. Eikä siinä ole mitään pielessä.
Itsetuntoa saa onnistumisista, se ei ole mikään vakio, vaan riippuu aina kustakin elämäntilanteesta. Ikä ja aika myös antavat varmuutta ja itseluottamusta, eli tuo ongelma lievenee itsekseenkin.
Tsemppiä!
Ai niin ja nimenomaan olen ihan konkreettisesti näkymätön hänelle, joka on paperilla ainut lähiomaiseni ja jonka olisi pitänyt pitää minusta huolta. Siksi tunnen ajoin olevani jossain kuplassa, on maailma ja minun kultakalamaljani, mistä minä katson miten muut elävät, mutta minä sulaudun taustaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua myös raivostuttaa todella paljon jonkun kermaper seen latteudet "ei kenenkään elämä ole helppoa", "kaikilla on ongelmia" ja "asenne ratkaisee" = kun tuommoisen ongelma saattaa olla vaikka että "miksi ihmiset ei hymyile enemmän?" Siis arrgggghhh! Kultalusikka anuksessa syntyneet elää niin omassa kuplassaan, etteivät edes tajua elävänsä siinä. Ja sitten hymistelevät sieltä ylemmyydentuntoisesti.
Juuri näin. Eräs ihminen sanoi että "olisihan sinulle voinut tulla joku fyysinen sairaus vaikean masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön sijaan". Eli vaikka lapsuuteni olisi ollut tasapainoinen joku fyysinen sairaus olisi voinut tuhota elämääni yhtälailla kuin sairas taustani on tehnyt. Onhan se nyt helvetti aivan eri asia sairastua sattumalta johonkin fyysiseen sairauteen kuin läheisten ihmisten pitkäkestoisen kaltoinkohtelun seurauksena! Tuollaiset kommentit osoittavat täydellistä ymmärtämättömyyttä traumataustaa kohtaan.
Elämä voi päättyä jo lapsena esimerkiksi verisyöpään. Ei ole mikään itsestäänselvyys ylipäätään olla elossa.
Millä tavalla kommenttisi liittyy traumataustaan? Kun on kyse juuri siitä että on aivan eri asia sairastua sattumalta fyysisesti kuin olla systemaattisen henkisen kaltoinkohtelun uhri. Miksi sitä on niin vaikea tajuta?!
Kuka tahansa voi saada verisyövän mutta kuka tahansa ei voi saada traumataustasta johtuvaa vaikea-asteista masennusta. Sen aiheuttajina on aina ne "läheiset" ihmiset jotka läheisemmässä tarkastelussa osoittautuvat hirviöiksi.Sattumalta iskenyt fyysinen sairaus on helpompi hyväksyä kuin se että ne ihmiset joiden piti rakastaa ja tukea sinua ovat tuhonneet elämäsi.
Mitä fyysisiä sairauksia sinulla on? Puhutko omasta kokemuksestasi?
Sopiiko, jos sovitaan ettei arvoteta vaikeutta, mutta todetaan että vaikeus on erilainen. Ei vaikea sairaus yleensä saa ihmistä tuntemaan itseään näkymättömäksi ja arvottomaksi, vaikka todellakin voi romahduttaa elämän.
Ero on siinä että kukaan toinen ihminen ei ole aiheuttanut sinulle sitä sairautta, traumataustaiselle kroonisesti masentuneelle on.
Lopputulos on sama, masennus. Ja siihen sairastuu myös hyvän lapsuuden omaavia pilvin pimein. Ja kaikki huonon lapsuuden kokeneet eivät masennu.
Syyn ja syyllisten pohtimisen sijaan kaikki energia pitäisi käyttää paranemiseen ja elämän kehittämiseen hyväksi. Ei se syyllisyys tietenkään mihinkään katoa, mutta kun on vain se yksi elämä, pitää valita käyttääkö ajan ja energian syyllisten vihaamiseen, vai oman elämän rakentamiseen. Molempia ei saa.
Ainakaan minulla ei ole masennusta, vaikka on fobia, ajoittain paniikkihäiriö, huono perusturva, sitoutumiskammo, huono itsetunto, toiseudentunne, näkymättömyys ja rakkaudennälkä.
Sehän on hyvä.
Sitoutumiskammo muuten katoaa, kun tapaa oikeasti sellaisen, joka on sopiva. Jos on valmis sitoutumaan kehen vaan, se on ongelma. Kaikilla on rakkaudennälkä, kaikki panikoivat joskus, monella on jokin epärationaalinen pelkokin.
Kaikki ovat näkymättömiä ja toisia, muille paitsi omille läheisille. Kaikki eivät vaan ymmärrä että ne kaikki muutkin ovat näkymättömiä; ei ymmärretä sitä että samoin kun valtaosa ihmisistä on sinulle näkymättömiä ja merkityksettömiä, niin loogisesti sinäkin olet heille vain satunnainen ohikulkija, merkityksetön. Eikä siinä ole mitään pielessä.
Itsetuntoa saa onnistumisista, se ei ole mikään vakio, vaan riippuu aina kustakin elämäntilanteesta. Ikä ja aika myös antavat varmuutta ja itseluottamusta, eli tuo ongelma lievenee itsekseenkin.
Tsemppiä!
Hei siis ihan oikeesti, yrittäisit edes.
Minä olen työssä, joka tappaa minut, koska se on ainoa työ, jota pystyn tekemään. En voi matkustaa ulkomaille, mennä ostoksille kauppakeskukseen, kylään kerrostaloon yli toiseen tai kolmanteen kerrokseen, metroon, lentokentälle.
Rakkaudessa vain etäsuhteet ovat onnistuneet. Olen rakkaudennälässä jäänyt myös vääriin suhteisiin enkä usko, että saan koskaan ketään tasapainoista puolisoa enkä huonoa enää ota. Suhteen aloitus on mahdotonta pelkokertoimen vuoksi, kuka jaksaisi sellaista kesytysurakkaa vierasta ihmistä kohtaan.
Kaiken lisäksi olen jotenkin onnistunut pitämään kulissit pystyssä niin, etteivät ihmiset tajua, miten sekaisin olen. En vaan "pääse" mukaan jonnekin minne kutsutaan. En ole "ehtinyt" matkustella. Minä nyt vaan "tykkään" tilailla vaatteet netistä.
Saat varmaan apua noihin? Tuo on taatusti elämää pahasti huonontava fobia. Joka tosin voi puhjeta lapsuuden laadusta riippumatta. Kuten muutkin mt-sairaudet.
Jos valitset ettet hae apua, vaan kulissi on tärkeämpi...sitten vaan valitset niin. Voisihan apua hakea myös ilman että kertoo muille kun hoitohenkilökunnalle asiasta. Vaihtoehdot eivät ole kulissit ja typerä avoimuus, vaan siltä väliltä. Jos olet hoidossa mutta se ei toimi, työssäkäyvänä sinulla on mahdollisuus valita toisenlainen hoitotapa. Aika normaalia taitaa olla elämässä ylipäätään, että pitää sitkeästi yrittää monta kertaa.
Jos työ tappaa ihan oikeasti (eikä vaan tunnu kurjalta), niin eikö työttömyyskin ole parempi vaihtoehto? Yleensä vaan taitaa olla niin, että työ monella tapaa tukee ja lisää elämänlaatua, sellainenkin työ joka ei ole se ensisijainen oma valinta. Se että ylipäätään pärjää nykymaailman armottomassa työelämässä kertoo, että kaikki ei ole lähellekään menetetty, ennemminkin tuossa tarvitaan pientä hienosäätöä ja sitten harkintaa lisättynä hyvällä onnella, ja voi löytyä se parisuhdekin, joka on terve.
Hain apua pari vuotta sitten, mutta en sitä saanut. Kolmatta tahoa en enää jaksanut etsiä siihen perään. Totta kai ottaisin avun vastaan ja maksaisin siitä, jos tietäisin keneltä sen avun saisin.
Ja silti moni toipuu erinäisten vaiheiden kautta vaikeasta masennuksesta, vaikka taustalla olisi pahoja traumoja.