Lue keskustelun säännöt.
Lapsuuden jäljet: tunne ettei ole olemassa tai todellinen
Miten tyypillistä on, että tällainen kokemus seuraa lapsuuden jäljiltä sitkeästi mukana aikuisuuteen? Lapsena ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin alistua huonoon kohteluun. Aikuisena taas se nostaa nopeasti pintaan voimakkaita raivon tunteita ja minusta on tullut hyvin puolustautuva. Kipukohta on silti edelleen sama, vaikka reaktio on eri. Huono kohtelu herättää minussa tunteen siitä, että olen muiden silmissä arvoton eikä minulla ole mitään väliä. Toisinaan tuntuu siltä, etten ole edes oikeasti olemassa.
Kommentit (793)
Vierailija kirjoitti:
Otsikko on tämä:
Lapsuuden jäljet: tunne ettei ole olemassa tai todellinen
Pysytään nyt tässä otsikossa ja jätetään hevoset, kilpailu ja vertailu siitä kenen kokemus on pahin. Keskustelu oli hyvä ja asiallinen kunnes tämä jonkun julkkiksen hevosjuttu tuotiin tänne ja alkoi se toisten kokemusten vähättely, joten palataan keskustelemaan nyt viimein otsikon aiheesta.
Ei täällä ole kukaan vähätellyt kokemuksia, vaan yrittänyt selittää mm mitä eroa on traumaattisilla ja ei-traumaattisilla tapahtumilla. Eikä täällä ole mitään keskustelun pomoa, joka yksinoikeudella päättää mistä kukakin saa puhua. (paitsi modet...)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin siis kyseinen julkkis EI traumatisoitunut kokemastaan, koska hän vain päätti olla traumatisoitumatta. SE ko jutussa ärsytti, ei se jos hän olisi sanonut, että sai kauhean trauman siitä hevosesta ja ptsd:n ja kävi vuosikausia terapiassa jne. Ilmaisin itseäni kaiketi huonosti alunperin. Eli, ei kukaan voi päättää mistä saa traumoja ja mistä ei, toisin kuin hän ja monet muut ilmeisesti luulee. Onhan se tässäkin ketjussa tullut esiin.
Ikävä mutta tavallinen tapahtuma tallentuukin aivoihin eri mekanismina kuin traumaattinen tapahtuma.
Trauma= järkyttävä, henkilön persoonaan negatiivisesti vaikuttava, kokemus/uskomusmaailmaa vaurioittava tapahtuma. Tavallinen ikävä tapahtuma on sellainen, josta pääsee yli esim puhumalla jollekin tai lyhyen ajan kuluessa, eikä se muuta käsitystä itsestä ja muista ihmisistä ylettömän negatiivisesti. Esim, polkupyörä varastetaan on ikävää, mutta ei yleensä traumatisoi, vs vanhemmat hakkaa/joutuu terrori-iskuun jne.
Toki, mutta on silti mahdollista valita miten yrittää kokemuksiinsa suhtautua, vaikka olisikin traumoja. Aivot ovat mukautumiskykyiset.
Aivot ei ole niin mukautumiskykyiset, mitä jankkaat ja uskot. Se riippuu niin tapahtumista ja lukuisista muistakin yksityiskohdista. Traumat voivat aiheuttaa pysyvää aivovauriota, jota ei voi parantaa. Esimerkkinä jälleen narsismi ja psykopatia, näitä ei vain voi yksinkertaisesti parantaa, vaikka miten jauhaisi aivojen mukautumiskyvystä. Aivot voivat mukautua tiettyyn pisteeseen saakka ja jokaisella se piste on henkilökohtainen. Kaikki halvaantuneet eivät todellakaan parane samalla tavalla mitä se lumilautailija eikä kyse ole siitä, että he vain päättävät jäädä halvaantuneeksi makaamaan sängyn pohjalle.
Aivoista tiedetään edelleen aivan liian vähän ja vasta viime aikoina ollaan havahduttu siihen, että tosiaan, traumat näkyvät konkreettisina aivovaurioina. Joillakin niitä voidaan parantaa parempi mitä toisilla. Kyse ei ole mistään päätöksestä, että nytpä päätän olla traumatisoitunut ja nytpä päätän kärsiä mielenterveysongelmista. Samalla tavalla ei voi myöskään päättää, että minähän en traumatisoidu. Nämä asiat eivät ole päätöksen varassa eikä kukaan huvikseen ole traumaoireinen mt-potilas. Aivan kuten kukaan ei päätä sitäkään, että minähän en sairastu skitsofreniaan, syöpään, astmaan, kaksisuuntaiseen, ms-tautiin...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin siis kyseinen julkkis EI traumatisoitunut kokemastaan, koska hän vain päätti olla traumatisoitumatta. SE ko jutussa ärsytti, ei se jos hän olisi sanonut, että sai kauhean trauman siitä hevosesta ja ptsd:n ja kävi vuosikausia terapiassa jne. Ilmaisin itseäni kaiketi huonosti alunperin. Eli, ei kukaan voi päättää mistä saa traumoja ja mistä ei, toisin kuin hän ja monet muut ilmeisesti luulee. Onhan se tässäkin ketjussa tullut esiin.
Ikävä mutta tavallinen tapahtuma tallentuukin aivoihin eri mekanismina kuin traumaattinen tapahtuma.
Trauma= järkyttävä, henkilön persoonaan negatiivisesti vaikuttava, kokemus/uskomusmaailmaa vaurioittava tapahtuma. Tavallinen ikävä tapahtuma on sellainen, josta pääsee yli esim puhumalla jollekin tai lyhyen ajan kuluessa, eikä se muuta käsitystä itsestä ja muista ihmisistä ylettömän negatiivisesti. Esim, polkupyörä varastetaan on ikävää, mutta ei yleensä traumatisoi, vs vanhemmat hakkaa/joutuu terrori-iskuun jne.
Toki, mutta on silti mahdollista valita miten yrittää kokemuksiinsa suhtautua, vaikka olisikin traumoja. Aivot ovat mukautumiskykyiset.
Aivot ei ole niin mukautumiskykyiset, mitä jankkaat ja uskot. Se riippuu niin tapahtumista ja lukuisista muistakin yksityiskohdista. Traumat voivat aiheuttaa pysyvää aivovauriota, jota ei voi parantaa. Esimerkkinä jälleen narsismi ja psykopatia, näitä ei vain voi yksinkertaisesti parantaa, vaikka miten jauhaisi aivojen mukautumiskyvystä. Aivot voivat mukautua tiettyyn pisteeseen saakka ja jokaisella se piste on henkilökohtainen. Kaikki halvaantuneet eivät todellakaan parane samalla tavalla mitä se lumilautailija eikä kyse ole siitä, että he vain päättävät jäädä halvaantuneeksi makaamaan sängyn pohjalle.
Aivoista tiedetään edelleen aivan liian vähän ja vasta viime aikoina ollaan havahduttu siihen, että tosiaan, traumat näkyvät konkreettisina aivovaurioina. Joillakin niitä voidaan parantaa parempi mitä toisilla. Kyse ei ole mistään päätöksestä, että nytpä päätän olla traumatisoitunut ja nytpä päätän kärsiä mielenterveysongelmista. Samalla tavalla ei voi myöskään päättää, että minähän en traumatisoidu. Nämä asiat eivät ole päätöksen varassa eikä kukaan huvikseen ole traumaoireinen mt-potilas. Aivan kuten kukaan ei päätä sitäkään, että minähän en sairastu skitsofreniaan, syöpään, astmaan, kaksisuuntaiseen, ms-tautiin...
En ole missään määritellyt miten mukautumiskykyisenä aivoja pidän. Sinä jostain syystä kohdistat toisten kommentteihin paljon jotain omia ennakkokäsityksiäsi tarkistamatta edes toisen mielipiteitä väitteistäsi. Kivikissa argumentoi aivan samaan malliin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin siis kyseinen julkkis EI traumatisoitunut kokemastaan, koska hän vain päätti olla traumatisoitumatta. SE ko jutussa ärsytti, ei se jos hän olisi sanonut, että sai kauhean trauman siitä hevosesta ja ptsd:n ja kävi vuosikausia terapiassa jne. Ilmaisin itseäni kaiketi huonosti alunperin. Eli, ei kukaan voi päättää mistä saa traumoja ja mistä ei, toisin kuin hän ja monet muut ilmeisesti luulee. Onhan se tässäkin ketjussa tullut esiin.
Ikävä mutta tavallinen tapahtuma tallentuukin aivoihin eri mekanismina kuin traumaattinen tapahtuma.
Trauma= järkyttävä, henkilön persoonaan negatiivisesti vaikuttava, kokemus/uskomusmaailmaa vaurioittava tapahtuma. Tavallinen ikävä tapahtuma on sellainen, josta pääsee yli esim puhumalla jollekin tai lyhyen ajan kuluessa, eikä se muuta käsitystä itsestä ja muista ihmisistä ylettömän negatiivisesti. Esim, polkupyörä varastetaan on ikävää, mutta ei yleensä traumatisoi, vs vanhemmat hakkaa/joutuu terrori-iskuun jne.
Toki, mutta on silti mahdollista valita miten yrittää kokemuksiinsa suhtautua, vaikka olisikin traumoja. Aivot ovat mukautumiskykyiset.
Ei ole mahdollista valita että saako paniikkikohtauksia, dissosiaatiohäiriö jne, se juuri erottaa traumat muista elämäntapahtumista! Lue nyt vähän aiheesta ennen kuin kommentoit hyvä ihminen!
Jos minulta katoaa lompakko, voin valita että jäänkö harmittelemaan sitä vuodeksi vai en. Mutta jos todistan lapseni ryöstömur han, josnka yhteydessä se lompakko katoaa, EN voi valita, saanko siitä esim takaumia, painajaisia, paniikkikohtauksia... Eli traumoja.
Ei ole mahdollista valita saako kohtauksia, mutta on mahdollista valita millaista elämää niiden kanssa yrittää elää. Tämän sanon omasta kokemuksesta.
Ei ole mahdollista valita, sekin riippuu ihan siitä, minkälaisen hermoston ja temperamenttikokonaisuuden on sattunut saamaan. Osa ihmisistä on mukautuvaisempia mitä toiset, kyse on eri tempperamenttipiirteistä ja persoonallisuuden kokonaisuuksista. Joillakin käytös on patologisempaa ja sellaista, että siihen ei mikään päätös vaikuta.
Päätökseen ja valintaan vaikuttaa myös älykkyys ja osa ihmisistä on sellaisia, että valitettavasti äly ei riitä tietoiseen muutokseen.
Tähän vaikuttaa niin lukemattomat eri muuttujat (tempperamentti, persoona, fyysiset sairaudet, biologia ja geeniperimä, psyykkiset sairaudet, sukupuoli, älykkyys, maa missä elää, sosiaaliset suhteet, ravinto, liikunta jne jne jne) että on älyllistä epärehellisyyttä väittää, että kaikki voivat muka vain päättää edes siitäkään, miten traumojensa kanssa elää. Osa pystyy siihen paremmin mitä toiset.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin siis kyseinen julkkis EI traumatisoitunut kokemastaan, koska hän vain päätti olla traumatisoitumatta. SE ko jutussa ärsytti, ei se jos hän olisi sanonut, että sai kauhean trauman siitä hevosesta ja ptsd:n ja kävi vuosikausia terapiassa jne. Ilmaisin itseäni kaiketi huonosti alunperin. Eli, ei kukaan voi päättää mistä saa traumoja ja mistä ei, toisin kuin hän ja monet muut ilmeisesti luulee. Onhan se tässäkin ketjussa tullut esiin.
Ikävä mutta tavallinen tapahtuma tallentuukin aivoihin eri mekanismina kuin traumaattinen tapahtuma.
Trauma= järkyttävä, henkilön persoonaan negatiivisesti vaikuttava, kokemus/uskomusmaailmaa vaurioittava tapahtuma. Tavallinen ikävä tapahtuma on sellainen, josta pääsee yli esim puhumalla jollekin tai lyhyen ajan kuluessa, eikä se muuta käsitystä itsestä ja muista ihmisistä ylettömän negatiivisesti. Esim, polkupyörä varastetaan on ikävää, mutta ei yleensä traumatisoi, vs vanhemmat hakkaa/joutuu terrori-iskuun jne.
Toki, mutta on silti mahdollista valita miten yrittää kokemuksiinsa suhtautua, vaikka olisikin traumoja. Aivot ovat mukautumiskykyiset.
Aivot ei ole niin mukautumiskykyiset, mitä jankkaat ja uskot. Se riippuu niin tapahtumista ja lukuisista muistakin yksityiskohdista. Traumat voivat aiheuttaa pysyvää aivovauriota, jota ei voi parantaa. Esimerkkinä jälleen narsismi ja psykopatia, näitä ei vain voi yksinkertaisesti parantaa, vaikka miten jauhaisi aivojen mukautumiskyvystä. Aivot voivat mukautua tiettyyn pisteeseen saakka ja jokaisella se piste on henkilökohtainen. Kaikki halvaantuneet eivät todellakaan parane samalla tavalla mitä se lumilautailija eikä kyse ole siitä, että he vain päättävät jäädä halvaantuneeksi makaamaan sängyn pohjalle.
Aivoista tiedetään edelleen aivan liian vähän ja vasta viime aikoina ollaan havahduttu siihen, että tosiaan, traumat näkyvät konkreettisina aivovaurioina. Joillakin niitä voidaan parantaa parempi mitä toisilla. Kyse ei ole mistään päätöksestä, että nytpä päätän olla traumatisoitunut ja nytpä päätän kärsiä mielenterveysongelmista. Samalla tavalla ei voi myöskään päättää, että minähän en traumatisoidu. Nämä asiat eivät ole päätöksen varassa eikä kukaan huvikseen ole traumaoireinen mt-potilas. Aivan kuten kukaan ei päätä sitäkään, että minähän en sairastu skitsofreniaan, syöpään, astmaan, kaksisuuntaiseen, ms-tautiin...
En ole missään määritellyt miten mukautumiskykyisenä aivoja pidän. Sinä jostain syystä kohdistat toisten kommentteihin paljon jotain omia ennakkokäsityksiäsi tarkistamatta edes toisen mielipiteitä väitteistäsi. Kivikissa argumentoi aivan samaan malliin.
Olen jo toinen keskustelija, vai kolmas(?), jota vihjaat kivikissaksi. En ole kivikissa, enkä usko, että muutkaan keskustelijat joita väität kivikissoiksi on kivikissoja. Kannattaa nyt hieman tarkistaa niitä omia ennakkokäsityksiään ja miettiä, miksi näet kivikissaa siellä sun täällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi ajatus perheellisille tai siitä haaveileville traumatisoituneille:
Kun olet tukiverkoton, siis ilman isovanhempia, tätejä, kummeja, enoja, ylipäätään sukua, ja täysin yksin oman jaksamisesi varassa (apua ei saa yhteiskunnaltakaan välttämättä vaikka pyytää) niin on yksi ajatus mikä auttaa eteenpäin.Se että olet uudisraivaaja ja luot täysin uuden suvun.
Vähän kuin amerikkaan lähteneet siirtolaiset, vain menolippu taskussa ja siellä piti kaikki tehdä itse ilman apua ja tukea.
Mulle tuottaa jopa iloa se että saan tehtyä kokonaan uuden suvun! Mun lapsuusperhe ja suku on vit-tuilevaa ja ilkeää, pahansuopaa ja itsekästä, ketään ei auteta ja jos joku pyytää apua niin sille nauretaan päin näköä. Nyt taas omat lapseni kasvatan auttamaan, tukemaan, tuntemaan itsensä arvokkaiksi, välittämään ja rakastamaan.
Minä olen uuden sukuni ensimmäinen esiäiti ja ensimmäinen lenkki sukupolvien ketjussa. Se mun sukupolvien ketju katkesi mun vanhempiin ja sitä ketjua en edes halua enää korjata.
Tsemppiä kaikille ketjun kirjottajille!
Tämä on ihana heille, jotka hankkivat lapsia. Itse olen vela, joten tämä sukuhaara kuolee tähän.
Mutta! Liikun paljon netissä ja pyrin siellä auttamaan lapsia, joilla oli samanlainen paska lapsuus ja nuoruus kuin itsellä. Pyrin kertomaan pahoinpitelystä ja kaltoinkohtelusta. Juuri tuossa pari päivää sitten puhuinn 28-vuotiaan naisen kanssa, joka valitti siitä, miten isä kohtelee häntä huonosti. Siinä juteltuamme nainen tajusi ensimmäistä kertaa elämässään, että isän käytös ei ole normaalia, vaan hän on edelleen isänsä henkisen väkivallan uhri. Isä kiristää rahalla (pitää tytärtään taloudellisesti riippuvaisena mm. maksamalla tämän vuokran) ja käyttää häntä terapeuttinaan, vaikka tytär itse tarvitsisi terapiaa.
Minä olen ottanut itselleni Opettajan viitan. Silmien avaajan viitan, jotta ihmiset tunnistaisivat kaltoinkohtelun ja ennen kaikkea siitä seuraavat opitut käyttäytymismallit. Että se oma lapsuus, oma tapa ajatella ja kuvitella asioita (mm. kaikki inhoavat, olen arvoton jne.) ei ole normaalia, vaan trauman seurausta.
Olen itse vasta tässä 36-vuotiaana oppinut tunnistamaan - kiitos Vauva palstan monien traumaketjujen - että ei helvetti. Olen traumatisoitunut. Tämä outo ajatus- ja uskomusmaailma ei ole minun persoonaani, vaan opittu tapa, joka on pitänyt minut lapsena turvassa. Että tämä ei ole normaalia, tästä syystä olotilat ovat outoja.
Joku puhui täällä siitä, miten muu maailma ei ole olemassa, on vain itse ja oma maailma, jolla ei ole kontaktia muuhun maailmaan. Miten muut eivät kiinnosta. Toinen taas sanoi, että lapsuudesta lähtien hänen ja maailman välillä on lasiseinä, jonka läpi ei pääse, vaikka mitä tekisi.
AHAA-elämyksiä minulle lisää. Tuntuu juuri tuolta. Yritä siinä sitten verkottautua työelämässä ja esittää oman alasi pätevää asiantuntijaa, kun olo on, että ei kelpaa, ei osaa, kukaan ei tajua, kehenkään ei tunne kontaktia tai mielenkiintoa. Vaikka oikeasti osaan ja olen hyvä työssäni.
Minullakin on haaveita siitä, että urani lähtee loisteeseen. Sitten muut ihailisivat ja arvostaisivat minua, että "Niina on ihan paras tällä alalla! Sitä kannattaa kuunnella! Se on niin fiksu ja ihana ja kaunis ja pätevä asiantuntija! On etuoikeus olla Niinan ystävä, hän tekee elämästäsi olemassaolollaan paljon parempaa."
Hienoa! Olen oikeesti ylpeä sinusta, kun autat ja opastat ja olet löytänyt tästä tietyllä lailla elämäntehtävän!
T. Ketjuun vastaillut
Vierailija kirjoitti:
Mua kiinnostaa vielä tuo uskoontulo. Miten ”konkretiatasolla” apua saa? Olo helpottuu? Joku hoitaa sinua? Kiinnostuneena kysun siis enkä pilkkaa. Kiinnostaisi itseäkin ”tulla uskoon”.
Minä en ole se, joka puhui uskoon tulemisesta. En kuulu kirkkoon enkä seuraa mitään tiettyä uskontoa. Mutta, kun 19-vuotiaana olin ahdistunut hirveästä lapsuudesta ja suunnan puutteesta (traumojen takia), ryhdyin lukemaan esoteerista kirjallisuutta. Menneet elämät, sielunsuunnitelmat, henkimaailma, Jumalan rakkaus, henkioppaat, ajatuksen voima... Kaikki tämä antoi minulle henkilökohtaisesti merkitystä ja mahdollisuutta paranemiseen. Olen samalla polulla edelleen 20 vuotta myöhemmin.
En ole 100% parantunut traumoistani. En tiedä, onko sellainen koskaan edes mahdollista. Mutta, voin paljon paremmin kuin jos en olisi lähtenyt tutkimaan esoterista filosofiaa.
Ajattelen itse, että vaikka minulle kuollessani selviäisi, ettei menneitä elämiä ole, ettei Jumalaa ole, ettei henkimaailmaa ja sielunsuunnitelmaa olo, se ei haittaisi. Jos se ja KUN se on auttanut minua elämään onnellisempaa elämää, selviämään vastoinkäymisestä paremmin ja elämään onnellisempaa elämää, se on ollut sen arvoista harhaisuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin siis kyseinen julkkis EI traumatisoitunut kokemastaan, koska hän vain päätti olla traumatisoitumatta. SE ko jutussa ärsytti, ei se jos hän olisi sanonut, että sai kauhean trauman siitä hevosesta ja ptsd:n ja kävi vuosikausia terapiassa jne. Ilmaisin itseäni kaiketi huonosti alunperin. Eli, ei kukaan voi päättää mistä saa traumoja ja mistä ei, toisin kuin hän ja monet muut ilmeisesti luulee. Onhan se tässäkin ketjussa tullut esiin.
Ikävä mutta tavallinen tapahtuma tallentuukin aivoihin eri mekanismina kuin traumaattinen tapahtuma.
Trauma= järkyttävä, henkilön persoonaan negatiivisesti vaikuttava, kokemus/uskomusmaailmaa vaurioittava tapahtuma. Tavallinen ikävä tapahtuma on sellainen, josta pääsee yli esim puhumalla jollekin tai lyhyen ajan kuluessa, eikä se muuta käsitystä itsestä ja muista ihmisistä ylettömän negatiivisesti. Esim, polkupyörä varastetaan on ikävää, mutta ei yleensä traumatisoi, vs vanhemmat hakkaa/joutuu terrori-iskuun jne.
Toki, mutta on silti mahdollista valita miten yrittää kokemuksiinsa suhtautua, vaikka olisikin traumoja. Aivot ovat mukautumiskykyiset.
Aivot ei ole niin mukautumiskykyiset, mitä jankkaat ja uskot. Se riippuu niin tapahtumista ja lukuisista muistakin yksityiskohdista. Traumat voivat aiheuttaa pysyvää aivovauriota, jota ei voi parantaa. Esimerkkinä jälleen narsismi ja psykopatia, näitä ei vain voi yksinkertaisesti parantaa, vaikka miten jauhaisi aivojen mukautumiskyvystä. Aivot voivat mukautua tiettyyn pisteeseen saakka ja jokaisella se piste on henkilökohtainen. Kaikki halvaantuneet eivät todellakaan parane samalla tavalla mitä se lumilautailija eikä kyse ole siitä, että he vain päättävät jäädä halvaantuneeksi makaamaan sängyn pohjalle.
Aivoista tiedetään edelleen aivan liian vähän ja vasta viime aikoina ollaan havahduttu siihen, että tosiaan, traumat näkyvät konkreettisina aivovaurioina. Joillakin niitä voidaan parantaa parempi mitä toisilla. Kyse ei ole mistään päätöksestä, että nytpä päätän olla traumatisoitunut ja nytpä päätän kärsiä mielenterveysongelmista. Samalla tavalla ei voi myöskään päättää, että minähän en traumatisoidu. Nämä asiat eivät ole päätöksen varassa eikä kukaan huvikseen ole traumaoireinen mt-potilas. Aivan kuten kukaan ei päätä sitäkään, että minähän en sairastu skitsofreniaan, syöpään, astmaan, kaksisuuntaiseen, ms-tautiin...
En ole missään määritellyt miten mukautumiskykyisenä aivoja pidän. Sinä jostain syystä kohdistat toisten kommentteihin paljon jotain omia ennakkokäsityksiäsi tarkistamatta edes toisen mielipiteitä väitteistäsi. Kivikissa argumentoi aivan samaan malliin.
Olen jo toinen keskustelija, vai kolmas(?), jota vihjaat kivikissaksi. En ole kivikissa, enkä usko, että muutkaan keskustelijat joita väität kivikissoiksi on kivikissoja. Kannattaa nyt hieman tarkistaa niitä omia ennakkokäsityksiään ja miettiä, miksi näet kivikissaa siellä sun täällä.
Niin ymmärräthän että tuo on LOUKKAUS että tää yksi vihjailee kivikissaksi!? Olen myös ketjussa kirjoittanut jota tää sama väitti kivikissaksi. Pslstahulluksi nimittely on tämän henkilön suuri voimannäyte. Oikeasti kivikissa ei ole lainkaan traumalapsuuden käynyt vasn toisella tapaa ongelmainen, läheisriippuvainen.
Näin päälle viisikymppisenä, lapsuutta muistellessa ei voi kuin ajatella, että kuinka kammottavia vanhemmat voivat olla. Itse olin lähes oman onneni nojassa, vaikka perheessä oli molemmat vanhemmat. Perhettämme pidettiin hyvänä ja myös hyvin toimeentulevana. Sellaiselta vanhempani saivat kaiken näyttämään ulospäin. Kodin sisällä oli tilanne täysin erilainen. Äitini ei piitannut hyvinvoinnistani ja terveydestäni minkään vertaa. Sen sijaan minun piti hoitaa häntä, laittaa paplarit, tehdä kampauksia, rapsia hilsettä hänen päästään, putsata hänen varpaitten välejään, niissä ollutta silsaa, jo alle kymmenvuotiaana.
Pidin sitä jotenkin normaalina. Ajattelin, että eihän minulla nyt mitään väliä ole.
En saanut mitään, mitä muilla kavereillani oli. Vaikka heidän isänsä ajoivat vanhoilla, halvoilla autoilla, toisin kuin oma isäni.
Lopulta en enää pyytänytkään mitään. Ajattelin, että en varmaan ole ansainnut mitään, enkä kehdannut pyytää.
Murkkuiästä lähtien jouduin olemaan äidilleni psykiatrina, kun hän tuntemuksiaan minulle paljasti. Mutta jos jonkun oman huoleni hänelle erehdyin kertomaan, niin hän nauroi päin naamaa.
Väkivallan uhkakin oli aina läsnä, vaikka isäni ei koskaan toteuttanut uhkauksiaan. Mutta aina piti jotenkin pelätä, kun hän oli kotona.
Vanhemmillani oli myös hauskana ajanvietteenä, että isäni pilkkasi ulkonäköäni, ja äiti sitten pärskäytti kovan naurun siihen päälle.
Lapsena minulla oli usein tunne, että en kuulu mihinkään, enkä oikein olekaan mikään, kukaan. Että minulla ei ole mitään väliä. Tämä on jatkunut aikuisenakin, en ole osannut pitää puoliani. Ja olen aina ajatellut, että kaikki muut ihmiset ovat minua parempia ja ansaitsevat parempaa kuin minä.
Masennus on tietenkin ollut koko ajan mukanani elämässä. Ja usein tulee sellainen olo, että tämä elämä ei ole totta. Ja että minä olen jotenkin muunlainen kuin kaikki toiset. Lapsetkin jätin hankkimatta, ajattelin, että ei minusta äidiksi ole.
Nyt sitten jo vanhenevana ihmisenä tunnen suurta raivoa vanhempiani kohtaan. Todennäköisesti he molemmat ovat olleet narsisteja. Äitini on vielä elossa, mutta en halua hänen kanssaan olla tekemisissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua kiinnostaa vielä tuo uskoontulo. Miten ”konkretiatasolla” apua saa? Olo helpottuu? Joku hoitaa sinua? Kiinnostuneena kysun siis enkä pilkkaa. Kiinnostaisi itseäkin ”tulla uskoon”.
Minä en ole se, joka puhui uskoon tulemisesta. En kuulu kirkkoon enkä seuraa mitään tiettyä uskontoa. Mutta, kun 19-vuotiaana olin ahdistunut hirveästä lapsuudesta ja suunnan puutteesta (traumojen takia), ryhdyin lukemaan esoteerista kirjallisuutta. Menneet elämät, sielunsuunnitelmat, henkimaailma, Jumalan rakkaus, henkioppaat, ajatuksen voima... Kaikki tämä antoi minulle henkilökohtaisesti merkitystä ja mahdollisuutta paranemiseen. Olen samalla polulla edelleen 20 vuotta myöhemmin.
En ole 100% parantunut traumoistani. En tiedä, onko sellainen koskaan edes mahdollista. Mutta, voin paljon paremmin kuin jos en olisi lähtenyt tutkimaan esoterista filosofiaa.
Ajattelen itse, että vaikka minulle kuollessani selviäisi, ettei menneitä elämiä ole, ettei Jumalaa ole, ettei henkimaailmaa ja sielunsuunnitelmaa olo, se ei haittaisi. Jos se ja KUN se on auttanut minua elämään onnellisempaa elämää, selviämään vastoinkäymisestä paremmin ja elämään onnellisempaa elämää, se on ollut sen arvoista harhaisuutta.
Olen myös lukenut paljon new age juttuja mutta koin sen erityäin SYYLLISTÄVÄKSI. Mm. Valitset omat vanhempaai -juttu ja vielä pahempana se että ”vedät itse negatiiviset tapahtumat väärällä ajattelulla, esim pahoinpitely tulee jos ajattelet negasti”.
Todella LOUKKAAVAA väittää että pieni vauva tai taapero ”tilaa” ajatuksillaan päivittäistä väkivaltaa ja kaltoinkohtelua ja homma ratkeisi sillä että pikku taapero vasn ajattelisi positiivisesti ja ”vetäisi” puoleensa kivaa kohtelua. Psykopaattivanhempi ei muutu kuvaksi. Koskaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua kiinnostaa vielä tuo uskoontulo. Miten ”konkretiatasolla” apua saa? Olo helpottuu? Joku hoitaa sinua? Kiinnostuneena kysun siis enkä pilkkaa. Kiinnostaisi itseäkin ”tulla uskoon”.
Minä en ole se, joka puhui uskoon tulemisesta. En kuulu kirkkoon enkä seuraa mitään tiettyä uskontoa. Mutta, kun 19-vuotiaana olin ahdistunut hirveästä lapsuudesta ja suunnan puutteesta (traumojen takia), ryhdyin lukemaan esoteerista kirjallisuutta. Menneet elämät, sielunsuunnitelmat, henkimaailma, Jumalan rakkaus, henkioppaat, ajatuksen voima... Kaikki tämä antoi minulle henkilökohtaisesti merkitystä ja mahdollisuutta paranemiseen. Olen samalla polulla edelleen 20 vuotta myöhemmin.
En ole 100% parantunut traumoistani. En tiedä, onko sellainen koskaan edes mahdollista. Mutta, voin paljon paremmin kuin jos en olisi lähtenyt tutkimaan esoterista filosofiaa.
Ajattelen itse, että vaikka minulle kuollessani selviäisi, ettei menneitä elämiä ole, ettei Jumalaa ole, ettei henkimaailmaa ja sielunsuunnitelmaa olo, se ei haittaisi. Jos se ja KUN se on auttanut minua elämään onnellisempaa elämää, selviämään vastoinkäymisestä paremmin ja elämään onnellisempaa elämää, se on ollut sen arvoista harhaisuutta.
Olen myös lukenut paljon new age juttuja mutta koin sen erityäin SYYLLISTÄVÄKSI. Mm. Valitset omat vanhempaai -juttu ja vielä pahempana se että ”vedät itse negatiiviset tapahtumat väärällä ajattelulla, esim pahoinpitely tulee jos ajattelet negasti”.
Todella LOUKKAAVAA väittää että pieni vauva tai taapero ”tilaa” ajatuksillaan päivittäistä väkivaltaa ja kaltoinkohtelua ja homma ratkeisi sillä että pikku taapero vasn ajattelisi positiivisesti ja ”vetäisi” puoleensa kivaa kohtelua. Psykopaattivanhempi ei muutu kuvaksi. Koskaan.
Henkilökohtainen todellisuus muodostuu omista ajatuksista, mutta ei tietysti missään tyhjiössä kehity. Joihinkin asioihin voi omalla toiminnalla vaikuttaa, muttei kaikkiin eikä yleensä läheskään niin paljon kuin haluaisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on myös samanlaisia kokemuksia, mutta ajattelen asian niin, että minulla on erikoinen kyky kokea asiat siten eri tavalla kuin muilla. Yksinoloon totuttelu mahdollisti sen, että opin olemaan itsekseni ja nauttimaan siitä. Pystyn myös todella tietämään sen, miltä henkinen tuska tuntuu ja auttamaan siten muita. Toki kenelläkään ei sitä tarvitsisi olla, mutta koska sitä nyt joillain on, ainakin heillä on joku joka tietää, mitä he käyvät läpi.
Minulla on positiivisia uskomuksia. Ehkä ne ovat täyttä huuhaata, jolla pidän itseäni kasassa, mutta so what. Uskon/kuvittelen, että olen Jumalalle tärkeä ja hänen suojaavan kätensä alla. Kuvittelen, ehkä jonkun ihmisen rakastavan minua enemmän kuin rakastaakaan ja niin kauan kuin se ei häiritse hänen elämäänsä niin mitäpä väliä silläkään on. Kuvittelen olevani ihan kiva ja pidetty ja arvostettu ihminen (vaikka todellisuudessa minulla ei ole perhettä jne.). Aina hetkittäin nuo pilvilinnat romahtelevat, mutta mieleni hakeutuu mielummin niihin kuin ankeampaan todellisuuteen.
Tässä muuten yksi Dr Phil-jakso vanhemman ja lapsen suhteesta ja jälkiseurauksista
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua kiinnostaa vielä tuo uskoontulo. Miten ”konkretiatasolla” apua saa? Olo helpottuu? Joku hoitaa sinua? Kiinnostuneena kysun siis enkä pilkkaa. Kiinnostaisi itseäkin ”tulla uskoon”.
Minä en ole se, joka puhui uskoon tulemisesta. En kuulu kirkkoon enkä seuraa mitään tiettyä uskontoa. Mutta, kun 19-vuotiaana olin ahdistunut hirveästä lapsuudesta ja suunnan puutteesta (traumojen takia), ryhdyin lukemaan esoteerista kirjallisuutta. Menneet elämät, sielunsuunnitelmat, henkimaailma, Jumalan rakkaus, henkioppaat, ajatuksen voima... Kaikki tämä antoi minulle henkilökohtaisesti merkitystä ja mahdollisuutta paranemiseen. Olen samalla polulla edelleen 20 vuotta myöhemmin.
En ole 100% parantunut traumoistani. En tiedä, onko sellainen koskaan edes mahdollista. Mutta, voin paljon paremmin kuin jos en olisi lähtenyt tutkimaan esoterista filosofiaa.
Ajattelen itse, että vaikka minulle kuollessani selviäisi, ettei menneitä elämiä ole, ettei Jumalaa ole, ettei henkimaailmaa ja sielunsuunnitelmaa olo, se ei haittaisi. Jos se ja KUN se on auttanut minua elämään onnellisempaa elämää, selviämään vastoinkäymisestä paremmin ja elämään onnellisempaa elämää, se on ollut sen arvoista harhaisuutta.
Olen myös lukenut paljon new age juttuja mutta koin sen erityäin SYYLLISTÄVÄKSI. Mm. Valitset omat vanhempaai -juttu ja vielä pahempana se että ”vedät itse negatiiviset tapahtumat väärällä ajattelulla, esim pahoinpitely tulee jos ajattelet negasti”.
Todella LOUKKAAVAA väittää että pieni vauva tai taapero ”tilaa” ajatuksillaan päivittäistä väkivaltaa ja kaltoinkohtelua ja homma ratkeisi sillä että pikku taapero vasn ajattelisi positiivisesti ja ”vetäisi” puoleensa kivaa kohtelua. Psykopaattivanhempi ei muutu kuvaksi. Koskaan.Henkilökohtainen todellisuus muodostuu omista ajatuksista, mutta ei tietysti missään tyhjiössä kehity. Joihinkin asioihin voi omalla toiminnalla vaikuttaa, muttei kaikkiin eikä yleensä läheskään niin paljon kuin haluaisi.
Filosofinen kysymys: voiko mihinkään tietoisesti vaikuttaa? Vai onko se oma kuviteltu tietoinen valinta ainoastaan seurausta edellisistä tapahtumista? Onko elämä ja valinnat tietoisia, vai sattumanvaraisia? Teemmekö valintoja siksi, että olemme tulleet tiettyjen mutkien kautta juuri siihen pisteeseen mikä mahdollistaa valinnan ja olisi ainoastaan ainut väylä edetä?
Olisinko tällainen kaikesta huolimatta? Onko tämä se linjanmukainen lopputulema, joka olikin tulossa, kykenenkö tekemään päätöksiä oikeasti vai en? Minä en osaa vastata tähän kysymykseen, molemmat ovat mielestäni yhtä mahdollisia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua kiinnostaa vielä tuo uskoontulo. Miten ”konkretiatasolla” apua saa? Olo helpottuu? Joku hoitaa sinua? Kiinnostuneena kysun siis enkä pilkkaa. Kiinnostaisi itseäkin ”tulla uskoon”.
Minä en ole se, joka puhui uskoon tulemisesta. En kuulu kirkkoon enkä seuraa mitään tiettyä uskontoa. Mutta, kun 19-vuotiaana olin ahdistunut hirveästä lapsuudesta ja suunnan puutteesta (traumojen takia), ryhdyin lukemaan esoteerista kirjallisuutta. Menneet elämät, sielunsuunnitelmat, henkimaailma, Jumalan rakkaus, henkioppaat, ajatuksen voima... Kaikki tämä antoi minulle henkilökohtaisesti merkitystä ja mahdollisuutta paranemiseen. Olen samalla polulla edelleen 20 vuotta myöhemmin.
En ole 100% parantunut traumoistani. En tiedä, onko sellainen koskaan edes mahdollista. Mutta, voin paljon paremmin kuin jos en olisi lähtenyt tutkimaan esoterista filosofiaa.
Ajattelen itse, että vaikka minulle kuollessani selviäisi, ettei menneitä elämiä ole, ettei Jumalaa ole, ettei henkimaailmaa ja sielunsuunnitelmaa olo, se ei haittaisi. Jos se ja KUN se on auttanut minua elämään onnellisempaa elämää, selviämään vastoinkäymisestä paremmin ja elämään onnellisempaa elämää, se on ollut sen arvoista harhaisuutta.
Olen myös lukenut paljon new age juttuja mutta koin sen erityäin SYYLLISTÄVÄKSI. Mm. Valitset omat vanhempaai -juttu ja vielä pahempana se että ”vedät itse negatiiviset tapahtumat väärällä ajattelulla, esim pahoinpitely tulee jos ajattelet negasti”.
Todella LOUKKAAVAA väittää että pieni vauva tai taapero ”tilaa” ajatuksillaan päivittäistä väkivaltaa ja kaltoinkohtelua ja homma ratkeisi sillä että pikku taapero vasn ajattelisi positiivisesti ja ”vetäisi” puoleensa kivaa kohtelua. Psykopaattivanhempi ei muutu kuvaksi. Koskaan.Henkilökohtainen todellisuus muodostuu omista ajatuksista, mutta ei tietysti missään tyhjiössä kehity. Joihinkin asioihin voi omalla toiminnalla vaikuttaa, muttei kaikkiin eikä yleensä läheskään niin paljon kuin haluaisi.
Filosofinen kysymys: voiko mihinkään tietoisesti vaikuttaa? Vai onko se oma kuviteltu tietoinen valinta ainoastaan seurausta edellisistä tapahtumista? Onko elämä ja valinnat tietoisia, vai sattumanvaraisia? Teemmekö valintoja siksi, että olemme tulleet tiettyjen mutkien kautta juuri siihen pisteeseen mikä mahdollistaa valinnan ja olisi ainoastaan ainut väylä edetä?
Olisinko tällainen kaikesta huolimatta? Onko tämä se linjanmukainen lopputulema, joka olikin tulossa, kykenenkö tekemään päätöksiä oikeasti vai en? Minä en osaa vastata tähän kysymykseen, molemmat ovat mielestäni yhtä mahdollisia.
Aivotutkijat ovat sitä mieltä, että päätökset syntyvät aivoissa jo ennen kuin ajatukset ovat päässeet henkikön tietoisuuteen. Tällä tavalla ajateltuna vapaata tahtoa ei ole, vaan tietoinen mieli ainoastaan keksii sopivat perustelut intuitiivisesti tehdyille valinnoille. En tosin tiedä minkä tyyppisiä päätöksiä nämä tutkimukset ovat koskeneet, joten nämä tulokset eivät välttämättä ole yleistettävissä kaikkeen päätöksentekoon.
Kutsutaan nimellä derealisaatio ja kyllä, kärsin
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua kiinnostaa vielä tuo uskoontulo. Miten ”konkretiatasolla” apua saa? Olo helpottuu? Joku hoitaa sinua? Kiinnostuneena kysun siis enkä pilkkaa. Kiinnostaisi itseäkin ”tulla uskoon”.
Minä en ole se, joka puhui uskoon tulemisesta. En kuulu kirkkoon enkä seuraa mitään tiettyä uskontoa. Mutta, kun 19-vuotiaana olin ahdistunut hirveästä lapsuudesta ja suunnan puutteesta (traumojen takia), ryhdyin lukemaan esoteerista kirjallisuutta. Menneet elämät, sielunsuunnitelmat, henkimaailma, Jumalan rakkaus, henkioppaat, ajatuksen voima... Kaikki tämä antoi minulle henkilökohtaisesti merkitystä ja mahdollisuutta paranemiseen. Olen samalla polulla edelleen 20 vuotta myöhemmin.
En ole 100% parantunut traumoistani. En tiedä, onko sellainen koskaan edes mahdollista. Mutta, voin paljon paremmin kuin jos en olisi lähtenyt tutkimaan esoterista filosofiaa.
Ajattelen itse, että vaikka minulle kuollessani selviäisi, ettei menneitä elämiä ole, ettei Jumalaa ole, ettei henkimaailmaa ja sielunsuunnitelmaa olo, se ei haittaisi. Jos se ja KUN se on auttanut minua elämään onnellisempaa elämää, selviämään vastoinkäymisestä paremmin ja elämään onnellisempaa elämää, se on ollut sen arvoista harhaisuutta.
Olen myös lukenut paljon new age juttuja mutta koin sen erityäin SYYLLISTÄVÄKSI. Mm. Valitset omat vanhempaai -juttu ja vielä pahempana se että ”vedät itse negatiiviset tapahtumat väärällä ajattelulla, esim pahoinpitely tulee jos ajattelet negasti”.
Todella LOUKKAAVAA väittää että pieni vauva tai taapero ”tilaa” ajatuksillaan päivittäistä väkivaltaa ja kaltoinkohtelua ja homma ratkeisi sillä että pikku taapero vasn ajattelisi positiivisesti ja ”vetäisi” puoleensa kivaa kohtelua. Psykopaattivanhempi ei muutu kuvaksi. Koskaan.Henkilökohtainen todellisuus muodostuu omista ajatuksista, mutta ei tietysti missään tyhjiössä kehity. Joihinkin asioihin voi omalla toiminnalla vaikuttaa, muttei kaikkiin eikä yleensä läheskään niin paljon kuin haluaisi.
Filosofinen kysymys: voiko mihinkään tietoisesti vaikuttaa? Vai onko se oma kuviteltu tietoinen valinta ainoastaan seurausta edellisistä tapahtumista? Onko elämä ja valinnat tietoisia, vai sattumanvaraisia? Teemmekö valintoja siksi, että olemme tulleet tiettyjen mutkien kautta juuri siihen pisteeseen mikä mahdollistaa valinnan ja olisi ainoastaan ainut väylä edetä?
Olisinko tällainen kaikesta huolimatta? Onko tämä se linjanmukainen lopputulema, joka olikin tulossa, kykenenkö tekemään päätöksiä oikeasti vai en? Minä en osaa vastata tähän kysymykseen, molemmat ovat mielestäni yhtä mahdollisia.
Aivotutkijat ovat sitä mieltä, että päätökset syntyvät aivoissa jo ennen kuin ajatukset ovat päässeet henkikön tietoisuuteen. Tällä tavalla ajateltuna vapaata tahtoa ei ole, vaan tietoinen mieli ainoastaan keksii sopivat perustelut intuitiivisesti tehdyille valinnoille. En tosin tiedä minkä tyyppisiä päätöksiä nämä tutkimukset ovat koskeneet, joten nämä tulokset eivät välttämättä ole yleistettävissä kaikkeen päätöksentekoon.
Kiintoisaa! Olisiko sinulla antaa lukuvinkkiä tai nopeaa hakusanaa, jolla kyseinen tutkimus löytyisi? Onko se kaikkien luettavissa? Mistä kuulit asiasta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua kiinnostaa vielä tuo uskoontulo. Miten ”konkretiatasolla” apua saa? Olo helpottuu? Joku hoitaa sinua? Kiinnostuneena kysun siis enkä pilkkaa. Kiinnostaisi itseäkin ”tulla uskoon”.
Minä en ole se, joka puhui uskoon tulemisesta. En kuulu kirkkoon enkä seuraa mitään tiettyä uskontoa. Mutta, kun 19-vuotiaana olin ahdistunut hirveästä lapsuudesta ja suunnan puutteesta (traumojen takia), ryhdyin lukemaan esoteerista kirjallisuutta. Menneet elämät, sielunsuunnitelmat, henkimaailma, Jumalan rakkaus, henkioppaat, ajatuksen voima... Kaikki tämä antoi minulle henkilökohtaisesti merkitystä ja mahdollisuutta paranemiseen. Olen samalla polulla edelleen 20 vuotta myöhemmin.
En ole 100% parantunut traumoistani. En tiedä, onko sellainen koskaan edes mahdollista. Mutta, voin paljon paremmin kuin jos en olisi lähtenyt tutkimaan esoterista filosofiaa.
Ajattelen itse, että vaikka minulle kuollessani selviäisi, ettei menneitä elämiä ole, ettei Jumalaa ole, ettei henkimaailmaa ja sielunsuunnitelmaa olo, se ei haittaisi. Jos se ja KUN se on auttanut minua elämään onnellisempaa elämää, selviämään vastoinkäymisestä paremmin ja elämään onnellisempaa elämää, se on ollut sen arvoista harhaisuutta.
Olen myös lukenut paljon new age juttuja mutta koin sen erityäin SYYLLISTÄVÄKSI. Mm. Valitset omat vanhempaai -juttu ja vielä pahempana se että ”vedät itse negatiiviset tapahtumat väärällä ajattelulla, esim pahoinpitely tulee jos ajattelet negasti”.
Todella LOUKKAAVAA väittää että pieni vauva tai taapero ”tilaa” ajatuksillaan päivittäistä väkivaltaa ja kaltoinkohtelua ja homma ratkeisi sillä että pikku taapero vasn ajattelisi positiivisesti ja ”vetäisi” puoleensa kivaa kohtelua. Psykopaattivanhempi ei muutu kuvaksi. Koskaan.Henkilökohtainen todellisuus muodostuu omista ajatuksista, mutta ei tietysti missään tyhjiössä kehity. Joihinkin asioihin voi omalla toiminnalla vaikuttaa, muttei kaikkiin eikä yleensä läheskään niin paljon kuin haluaisi.
Filosofinen kysymys: voiko mihinkään tietoisesti vaikuttaa? Vai onko se oma kuviteltu tietoinen valinta ainoastaan seurausta edellisistä tapahtumista? Onko elämä ja valinnat tietoisia, vai sattumanvaraisia? Teemmekö valintoja siksi, että olemme tulleet tiettyjen mutkien kautta juuri siihen pisteeseen mikä mahdollistaa valinnan ja olisi ainoastaan ainut väylä edetä?
Olisinko tällainen kaikesta huolimatta? Onko tämä se linjanmukainen lopputulema, joka olikin tulossa, kykenenkö tekemään päätöksiä oikeasti vai en? Minä en osaa vastata tähän kysymykseen, molemmat ovat mielestäni yhtä mahdollisia.
Aivotutkijat ovat sitä mieltä, että päätökset syntyvät aivoissa jo ennen kuin ajatukset ovat päässeet henkikön tietoisuuteen. Tällä tavalla ajateltuna vapaata tahtoa ei ole, vaan tietoinen mieli ainoastaan keksii sopivat perustelut intuitiivisesti tehdyille valinnoille. En tosin tiedä minkä tyyppisiä päätöksiä nämä tutkimukset ovat koskeneet, joten nämä tulokset eivät välttämättä ole yleistettävissä kaikkeen päätöksentekoon.
Kiintoisaa! Olisiko sinulla antaa lukuvinkkiä tai nopeaa hakusanaa, jolla kyseinen tutkimus löytyisi? Onko se kaikkien luettavissa? Mistä kuulit asiasta?
Olen lukenut näistä aivotutkimuksista alunperin Tiede-lehdestä, mutta en löydä linkkiä (taisin lukea paperiversiosta).
Tässä tekstissä on kuitenkin käsitelty samoja aivotutkimuksia. https://www.areiopagi.fi/2016/05/onko-tiede-osoittanut-tahdonvapauden-h…
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua kiinnostaa vielä tuo uskoontulo. Miten ”konkretiatasolla” apua saa? Olo helpottuu? Joku hoitaa sinua? Kiinnostuneena kysun siis enkä pilkkaa. Kiinnostaisi itseäkin ”tulla uskoon”.
Minä en ole se, joka puhui uskoon tulemisesta. En kuulu kirkkoon enkä seuraa mitään tiettyä uskontoa. Mutta, kun 19-vuotiaana olin ahdistunut hirveästä lapsuudesta ja suunnan puutteesta (traumojen takia), ryhdyin lukemaan esoteerista kirjallisuutta. Menneet elämät, sielunsuunnitelmat, henkimaailma, Jumalan rakkaus, henkioppaat, ajatuksen voima... Kaikki tämä antoi minulle henkilökohtaisesti merkitystä ja mahdollisuutta paranemiseen. Olen samalla polulla edelleen 20 vuotta myöhemmin.
En ole 100% parantunut traumoistani. En tiedä, onko sellainen koskaan edes mahdollista. Mutta, voin paljon paremmin kuin jos en olisi lähtenyt tutkimaan esoterista filosofiaa.
Ajattelen itse, että vaikka minulle kuollessani selviäisi, ettei menneitä elämiä ole, ettei Jumalaa ole, ettei henkimaailmaa ja sielunsuunnitelmaa olo, se ei haittaisi. Jos se ja KUN se on auttanut minua elämään onnellisempaa elämää, selviämään vastoinkäymisestä paremmin ja elämään onnellisempaa elämää, se on ollut sen arvoista harhaisuutta.
Olen myös lukenut paljon new age juttuja mutta koin sen erityäin SYYLLISTÄVÄKSI. Mm. Valitset omat vanhempaai -juttu ja vielä pahempana se että ”vedät itse negatiiviset tapahtumat väärällä ajattelulla, esim pahoinpitely tulee jos ajattelet negasti”.
Todella LOUKKAAVAA väittää että pieni vauva tai taapero ”tilaa” ajatuksillaan päivittäistä väkivaltaa ja kaltoinkohtelua ja homma ratkeisi sillä että pikku taapero vasn ajattelisi positiivisesti ja ”vetäisi” puoleensa kivaa kohtelua. Psykopaattivanhempi ei muutu kuvaksi. Koskaan.
Tuo on totta. Joillekin tässä on sitä negatiivisuutta, joka ahdistaa. Olen itse siis tuo 20 vuotta asiaa tutkinut ja tätä polkua elänyt ja olen ehdottomasti sitä mieltä, että ketään ei saa syyllistää. Samaa fanaattisuuttahan tässäkin suuntauksessa pahimmillaan on kuin missä tahansa ajatus- tai uskomusmallissa. Jotkut suu vaahdossa huutavat, että SINUN SYYSI, ITSE AIHEUTETTUA! Samoin kuin jotkut uskovat vaahtoavat samaa, että SINUN SYYSI, SYNTIESI TAKIA!
Itse koen esimerkiksi huippusuositun Abraham-Hicksin todella ahdistavaksi ja painostavaksi. Opiskelin vuoden Abraham-Hicksin ajatusmaailmoja, ja ne oli jotenkin ilmaistu niin, että aloin vahtia itseäni 24/7 ja pelätä kaikkia seurauksia omista tunnetiloistani. Lopetin.
Sen sijaan Anita Moorjani on minulle läheinen ja rakas, ja hänen sanomansa resonoi todella hyvin kanssani. Hän korostaa aina, etteivät pahat asiat elämässä ole ihmisen oma vika tai itseaiheutettua.
Näissäkin on useampaa koulukuntaa ja näkökantaa. Jokainen kun esittää saman asian aina omasta näkökulmastaan ja omalla (rajallisella) ymmärryksellään. Ketään ja mitään ei tulekaan uskoa sokeasti.
Ei, ei ei. Muutenkaan ei pidä lähteä seuramaan mitään polkua, josta tulee vaan pahempi mieli ja ahdistus,
Jep, mutta se onkin eri asia kuin valita ne traumat. Omaan traumatisoitumiseensa voi suhtautua eri tavoin, mutta ei niihin itse traumatapahtumiin, ainakaan ilman hoitoa. Traumaoireet juuri kertovat, että ei pysty tietoisesti valitsemaan suhtautumistaan, vaikka haluaisikin. Kukapa nyt ei mieluummin unohtaisi kaikkia ikäviä asioita ja kokisi hyvää oloa 24/7.