Miksi joidenkin masennus ei parane vaikka saisi terapiaa ja lääkkeitä

Lääkkeet vain turruttavat tunteita ja näin tasaavat mielialaa. Eivät ne masennusta poista mitenkään.

Täällä on sitä porukkaa, joiden pitäisi olla suljetulla, eikä haukkua niitä, jotka ymmärtävät löytää sen hyvän huononakin hetkenä. Kyllä ihminen voi vaan valittaa ja vätystellä, syyttää muita jne koko ikänsä. Ei kaikki niin tee, mutta moni.

Halutaan elämältä paljon, panostetaan itse vähän. Verrataan jatkuvasti muihin, kadehditaan. Ja etsitään kaikesta huono ja mahdoton.

Murrutaan lapsettomuuden alle, mutta sijaislasta ei oteta.

-eri-

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tuntenut joitakin masentuneita, joilla on elämässä kaikki aikalailla hyvin ja toimiva lääkitys masennukseen, mutta heillä on perusluonteessa taipumus jäädä vatvomaan joitain asioita ja vertailla itseä ja omia saavutuksia muihin. Joskus tuollaisten ihmisten kanssa jutellessa huomaan, että itsellä on ollut ihan samanlaisia tai pahempiakin vastoinkäymisiä, mutta niiden vatvominen ei vaan kiinnosta ei sitten yhtään.

En voisi enempää allekirjoittaa tätä asiaa. Tuollakin pari viestiä tätä ylempänä joku kirjoitti että on läheisten kuolemaa ja lapsettomuutta ja muut kehtaa elää omaa elämäänsä normaalisti. Niin se elämässä MENEE. Mulle iski vuoden, 12kk aikana ero pitkästä liitosta ja vielä karmealla tavalla, sairastuin niin että jouduin lopettamaan työni ja jäämään työkyvytömäksi (ei siis masennus syynä) olin todella sairas ja kipeä ja välillä ajattelin että elänköhän enää ensi viikolla. Kun oma lapseni vielä sairastui, muistan ajatelleeni, mitä oikein tapahtuu.

Koskaan en kuitenkaan kadehtinut ympärillä olevia ihmisiä ja vertaillut itseäni heihin. On aivan normaalia, että vaikka itsellä menee huonosti muut menevät naimisiin, saavat lapsia, ylennyksiä, työpaikkoja. Ja sain niistä iloa. Eikö ne ole niitä ilonpilkkeitä elämässä, kun itsellä menee huonosti ja rakkailla edes hyvin?

Mutta nämä on näitä luonne-eroja. Kouluttauduin uuteen ammattiin mitä pystyn tekemään, on uusi mies, parempi parisuhde ja sairaudet alkaa olemaan tasapainossa. Elämä on ihanaa nyt. Ja toivon että jatkuu näin.

Kun olen nähnyt ihmisten masentuvan pienemmästäkin pelkään jatkuvasti että sairastunko minäkin jälkeenpäin kun tuo yksi vuosi oli niin traumaattinen. Mutta pikkuhiljaa olen tullut lopputulokseen, että nämä ahdistus/masennusasiat vetävät juurensa tuohon vertailuun ja kyvyttömyyteen iloita muiden asioista tästä syystä, vaan kaikki toisillekkin tapahtuva mukava kaivaa vain omaa kuoppaa.

Et tainnut ymmärtää yhtään mitä tuo kirjoittaja tarkoitti. Ei kyse ole siitä, että muut KEHTAAVAT elää normaalia elämää ja onnistuvat, eikä kyse ole siitä etteikö voisi iloita toisten onnistumisista aidosti, vaan kyse on siitä valtavasta surusta ja häpeästä sen suhteen, että omassa elämässä kaikki menee päin persettä eikä ulospääsyä näy, vaikka tekisi kaikkensa.

En halua vähätellä, mutta vuosi masennusta on aika lyhyt aika ja vuosi vastoinkäymisten kanssa on aika lyhyt aika. Kuvittele se sinun vuotesi 30 vuoden mittaiseksi, niin voit saada jotain osviittaa.

Ja minä tarkoitin, että kaikkien masennuksen syy ei ole tuo asia, mutta monen tuntuu olevan. On serotoniinivajetta, fyysisiä sairauksia, kamalaa lapsuutta jne joissa ymmärrän masennuksen paremmin. Sekin että kokee että aina omat asiat menee päin persiaa johtuu samasta luonneasiasta. Se että minun vaikeuteni kestivät vuoden, johtuu siitä, etten antanut niiden kestää enempää, vaan aloin aktiivisesti muuttaa elämääni vaikka voimavarat oli 0. En myöskään usko, että kenenkään elämä on 30 vuotta täyttä vastoinkäymistä ilman että mihinkään voisi itse puuttua. Olisin voinut jäädä työkyvyttömäksi, jäädä yksin ja olla hoitamatta sairauttani, mutta valitsin toisin. Eli en jäänyt vatvomaan sitä, miten kaikki meni nyt päin hel vettiä vaan aloin rakentamaan uutta.

Minulla on esimerkiksi masentunut ystävä joka on alko holistiperheestä ja hänelle on tapahtunut kaikki hirveä mitä lapsuudessa voi tapahtua, hänen masennuksensa on aivan erilainen ja ymmärrettävämpi (siis omalta näkökannaltani) kuin esimerkiksi se, että kaikki on hyvin, hyvä lapsuus, on terve, on töitä, elämä kulkee, muttei ei saa lapsia ja sitten masentuu vuosikausiksi yhdestä takaiskusta. Ja sitten katkeroituu jokaiselle, joka saa lapsia normaalisti ja vaipuu joka kerta suruun. Sen sijaan esimerkiksi, että laittaisi vaikka adoptiopaperit vetämään tai käyttäisi sijaissynnyttäjää. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Kivasti vääristit tuon aikaisemmin kirjoitetun tai sitten et ymmärtänyt. Kyse ei ollut mistään "pelkästä" lapsettomuudesta kultalusikka suussa syntyneellä, vaan läheisTEN ihmisten kuolemista jne. Nuorten ihmisten kuolemista, lapsen kuolemasta niin kuin kirjoitetaan toisessa kommentissa. Ja kyllä tässä jokainen osaisi muihin töihin hankkiutua jos tulisi esteitä, ei se ole mitään superihmisen hommaa. Eroja tapahtuu koko ajan.

Ja tiedoksesi, adotpiopapereita ei niin vain "laiteta vetämään" ja sijaissynnytys on Suomessa kiellettyä.

Niin ja tämähän koko teksti on vain todiste juuri siitä luonneasiasta mistä kirjoitin. Sinun läheisesi on kuollut joten se ei ole mitään verrattuna siihen että "eroja tapahtuu koko ajan ja jokainen osaa hakeutua toisiin hommiin". Mutta ei auta rautalangasta vääntää jos ei ymmärrä. Sinä olet niin vetäytynyt ilmeisesti miettimään tuota kuolemaa, että kenenkään muun asiat eivät ole vastoinkäymisiä. :D Ja sanot minulle, että minun vatvomisteoriani ei päde vaikka juuri näki että pätee..

Lapsettomuuden otin täysin erillisenä esimerkkinä enkä vedonnut sinun tarinaasi millään tavoin. En edes muistanut sinun kirjoitustasi enää tässä vaiheessa, vaan käytin esimerkkinä erästä tuttavaani jota kuvailin. Mistään asiasta ei ylipäätään tarvitse selvitä olankohautuksella, niin kuin kirjoitinkin, mutta vuosikausien märehtiminen on liiallista.

Minäkin voisin sanoa että kuolema on yhtä luonnollinen osa elämää kuin itse elämä, mutta en jaksa vääntää tästä asiasta. Sinäkään et tiedä keitä minä olen menettänyt. En jaksa käydä ilkeäksi, niin kuin sinä kävit. Onneksi en ole kaltaisesi.

Kirjoitti, että "sinä olet niin vetäytynyt ilmeisesti miettimään tuota kuolemaa niin että kenenkään muun asiat eivät ole vastoinkäymisiä. :D". Minusta toisen surulle nauraminen on aika törkeää ja jotenkin sairasta. Totuushan on se, että läheisen menettäminen kuoleman kautta on pahimpia asioita mitä ihminen voi kokea. Järkevä ihminen ei vähättele toisen surua.

Näyttäisitkö sen kohdan missä näin tapahtui että nauroin surulle tai kuolemalle? Tai vähättelin sitä asiaa? Näyttäisitkö? Minä nimittäin en suostu uskomaan kirjoittaneeni tuollaisia asioita. Hän taas ihan kirjaimellisesti kirjoitti että toisiin hommiin osaa hakeutua jokainen ja eroja tapahtuu koko ajan. Hänkö ei ollut törkeä?

Nyt poistun tästä keskustelusta ja haluan vielä alleviivata etten 1. Missään kohdassa en edes PUHUNUT enkä vähätellyt KUOLEMAA tai sen aiheuttamaa surua 2. Sanonut, että elämän traumoista tai lapsettomuudesta selviää olankohtauksella tai 3. Kaikki masennus johtuu luonne-eroista vaikeuksia käsitellessä. 4. Viitannut omissa teksteissäni LAINKAAN tähän ihmiseen joka oli menettänyt läheisiään ja oli lapseton! Olen pahoillani mielipahasta jos luulit minun tähdänneeni juuri sinuun, vaikken niin tehnyt. En puhunut MISSÄÄN vaiheessa että sinun tilanteesi korreloisi asioihini!

Joten nyt riitti tämä keskustelu osaltani joka meni aivan väärinymmärretyksi, sinä kenen selkä vaivasi, avaa vaikka oma ketju niin tulen sinne keskustelemaan lisää jos haluat puhua.

Minähän jo laitoin sen kohdan, jossa olit kommentoinut toisen surua ja kuolemaa, ja perään olit laittanut nauruhymiön. Siis nauruhymiön! Minä en muuten ole se sama ihminen, joka sinun kanssa aiemmin keskusteli, vaan joku muu, joka on myös menettänyt läheisen kuolemalle, ja joka joutui kokemaan sen jälkeen outoa suhtautumista, ja jopa pilkkaa.

Vierailija kirjoitti:

Täällä on sitä porukkaa, joiden pitäisi olla suljetulla, eikä haukkua niitä, jotka ymmärtävät löytää sen hyvän huononakin hetkenä. Kyllä ihminen voi vaan valittaa ja vätystellä, syyttää muita jne koko ikänsä. Ei kaikki niin tee, mutta moni.

Halutaan elämältä paljon, panostetaan itse vähän. Verrataan jatkuvasti muihin, kadehditaan. Ja etsitään kaikesta huono ja mahdoton.

Murrutaan lapsettomuuden alle, mutta sijaislasta ei oteta.

-eri-

Jaa että kaikki sitten on oma vika? Se on jo ihan tieteellisesti todistettu, että lapsuusaikana koetut traumat voi aiheuttaa psyykkisiä sairauksia. Traumojen vaikutuksesta aivoihin voi syntyä rakenteita, jotka altistaa sairastumiselle. Tämä ei ole oma valinta eikä asennekysymys, vaan tieteellisesti todistettu fakta.

Vierailija kirjoitti:

Täällä on sitä porukkaa, joiden pitäisi olla suljetulla, eikä haukkua niitä, jotka ymmärtävät löytää sen hyvän huononakin hetkenä. Kyllä ihminen voi vaan valittaa ja vätystellä, syyttää muita jne koko ikänsä. Ei kaikki niin tee, mutta moni.

Halutaan elämältä paljon, panostetaan itse vähän. Verrataan jatkuvasti muihin, kadehditaan. Ja etsitään kaikesta huono ja mahdoton.

Murrutaan lapsettomuuden alle, mutta sijaislasta ei oteta.

-eri-

Hyvien asioiden löytäminen ja sairaiden ihmisten syyllistäminen ja haukkuminen ovat eri asioita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan koska terapialla tai lääkkillä ei oikeasti paranneta ketään, ongelma on aina kotioloissa yms olosuhteissa joita pitää saada muutettua. Särjennyt omakuva on vaikeimpia asioita mailmassa korjata, monet juo itsensä helvettiin tai menee narun jatkeeksi kun ei osaa olla asian kanssa eivätkä ymmärrä mien liskoaivojan kanssa toimitaan.

Mitä tarkoittaa särjennyt omakuva?

Ihmisillä on jonkinlainen kuva itsestään. Olipa se sitten kauppiksen pankkiirina joka siirtyy lontoseen ja asuu siellä luksusasunnossa ja tekee isoja diilejä. Sitten ei pääse sisään kauppikseen.

Tai kuva itsestään jossa tulee olemaan ison perheen kotiöitinä ja vieressä uskollinenahkera mies... mutta mies osoittautuukin juopoksi, työttömäksi ja häntäheiiksi ja itse onkin hedelmätön ja rumenee nopeasti.

Kaikki suunnitelmat menevät uusiksi jos saa niitä uusittua ollenkaan. Eikä yhtäkkiä ole enää minkäänlista ideaa kuka sitä onkaan. Mihin sitä oikein kuuluisi pyrkiä jos ollenkaan jne. Moist ratkeaa nopeasti kaiken maailman itsetuhoisuuteen jos ei onnitsu neuvottelu liskoaivojen kanssa.

Ihmiset usein kuvittelevat että voivat pakottaa uuden imagon vanhan päälle ja jatkaa sillä, mutta kun ne liskoaivot ei toimi noin. Ne voittaa aina. Voi korkeintaan neuvotella ja hiukan muunnella suunnitelmia.

Eka siirtyy ehkä kauppaamaan asuntoja koska myynti oli mistä tykkäs ja toinen taas mahdollisesti adoptoimaan koska ne pikkuset oli se tärkein osa unelmaa. Mutta suurin osa vaan tuhoutuu.

Ei ole kysymys liskoaivoista, vaan limbisestä järjestelmästä, joka voi mennä epäkuntoon. Liskoaivot on vanhin aivojen osa, joka löytyy myös liskoilta. Siihen sisältyy esim. ydinjatkos ja muutama muu rakenne, jotka vastaavat hengissä säilymisestä. Sen sijaan limbinen järjestelmä, jossa tunteet suureksi osaksi sijaitsevat, kuuluvat nisäkäsaivoihin. Ihmisellä neokorteksi on muihin lajeihin nähden suurentunut. Liskoaivot, nisäkäsaivot ja neokorteksi eivät ole toisistaan erillisiä rakenteita, vaan ne kommunikoivat keskenään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tuntenut joitakin masentuneita, joilla on elämässä kaikki aikalailla hyvin ja toimiva lääkitys masennukseen, mutta heillä on perusluonteessa taipumus jäädä vatvomaan joitain asioita ja vertailla itseä ja omia saavutuksia muihin. Joskus tuollaisten ihmisten kanssa jutellessa huomaan, että itsellä on ollut ihan samanlaisia tai pahempiakin vastoinkäymisiä, mutta niiden vatvominen ei vaan kiinnosta ei sitten yhtään.

En voisi enempää allekirjoittaa tätä asiaa. Tuollakin pari viestiä tätä ylempänä joku kirjoitti että on läheisten kuolemaa ja lapsettomuutta ja muut kehtaa elää omaa elämäänsä normaalisti. Niin se elämässä MENEE. Mulle iski vuoden, 12kk aikana ero pitkästä liitosta ja vielä karmealla tavalla, sairastuin niin että jouduin lopettamaan työni ja jäämään työkyvytömäksi (ei siis masennus syynä) olin todella sairas ja kipeä ja välillä ajattelin että elänköhän enää ensi viikolla. Kun oma lapseni vielä sairastui, muistan ajatelleeni, mitä oikein tapahtuu.

Koskaan en kuitenkaan kadehtinut ympärillä olevia ihmisiä ja vertaillut itseäni heihin. On aivan normaalia, että vaikka itsellä menee huonosti muut menevät naimisiin, saavat lapsia, ylennyksiä, työpaikkoja. Ja sain niistä iloa. Eikö ne ole niitä ilonpilkkeitä elämässä, kun itsellä menee huonosti ja rakkailla edes hyvin?

Mutta nämä on näitä luonne-eroja. Kouluttauduin uuteen ammattiin mitä pystyn tekemään, on uusi mies, parempi parisuhde ja sairaudet alkaa olemaan tasapainossa. Elämä on ihanaa nyt. Ja toivon että jatkuu näin.

Kun olen nähnyt ihmisten masentuvan pienemmästäkin pelkään jatkuvasti että sairastunko minäkin jälkeenpäin kun tuo yksi vuosi oli niin traumaattinen. Mutta pikkuhiljaa olen tullut lopputulokseen, että nämä ahdistus/masennusasiat vetävät juurensa tuohon vertailuun ja kyvyttömyyteen iloita muiden asioista tästä syystä, vaan kaikki toisillekkin tapahtuva mukava kaivaa vain omaa kuoppaa.

Et tainnut ymmärtää yhtään mitä tuo kirjoittaja tarkoitti. Ei kyse ole siitä, että muut KEHTAAVAT elää normaalia elämää ja onnistuvat, eikä kyse ole siitä etteikö voisi iloita toisten onnistumisista aidosti, vaan kyse on siitä valtavasta surusta ja häpeästä sen suhteen, että omassa elämässä kaikki menee päin persettä eikä ulospääsyä näy, vaikka tekisi kaikkensa.

En halua vähätellä, mutta vuosi masennusta on aika lyhyt aika ja vuosi vastoinkäymisten kanssa on aika lyhyt aika. Kuvittele se sinun vuotesi 30 vuoden mittaiseksi, niin voit saada jotain osviittaa.

Ja minä tarkoitin, että kaikkien masennuksen syy ei ole tuo asia, mutta monen tuntuu olevan. On serotoniinivajetta, fyysisiä sairauksia, kamalaa lapsuutta jne joissa ymmärrän masennuksen paremmin. Sekin että kokee että aina omat asiat menee päin persiaa johtuu samasta luonneasiasta. Se että minun vaikeuteni kestivät vuoden, johtuu siitä, etten antanut niiden kestää enempää, vaan aloin aktiivisesti muuttaa elämääni vaikka voimavarat oli 0. En myöskään usko, että kenenkään elämä on 30 vuotta täyttä vastoinkäymistä ilman että mihinkään voisi itse puuttua. Olisin voinut jäädä työkyvyttömäksi, jäädä yksin ja olla hoitamatta sairauttani, mutta valitsin toisin. Eli en jäänyt vatvomaan sitä, miten kaikki meni nyt päin hel vettiä vaan aloin rakentamaan uutta.

Minulla on esimerkiksi masentunut ystävä joka on alko holistiperheestä ja hänelle on tapahtunut kaikki hirveä mitä lapsuudessa voi tapahtua, hänen masennuksensa on aivan erilainen ja ymmärrettävämpi (siis omalta näkökannaltani) kuin esimerkiksi se, että kaikki on hyvin, hyvä lapsuus, on terve, on töitä, elämä kulkee, muttei ei saa lapsia ja sitten masentuu vuosikausiksi yhdestä takaiskusta. Ja sitten katkeroituu jokaiselle, joka saa lapsia normaalisti ja vaipuu joka kerta suruun. Sen sijaan esimerkiksi, että laittaisi vaikka adoptiopaperit vetämään tai käyttäisi sijaissynnyttäjää. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Kivasti vääristit tuon aikaisemmin kirjoitetun tai sitten et ymmärtänyt. Kyse ei ollut mistään "pelkästä" lapsettomuudesta kultalusikka suussa syntyneellä, vaan läheisTEN ihmisten kuolemista jne. Nuorten ihmisten kuolemista, lapsen kuolemasta niin kuin kirjoitetaan toisessa kommentissa. Ja kyllä tässä jokainen osaisi muihin töihin hankkiutua jos tulisi esteitä, ei se ole mitään superihmisen hommaa. Eroja tapahtuu koko ajan.

Ja tiedoksesi, adotpiopapereita ei niin vain "laiteta vetämään" ja sijaissynnytys on Suomessa kiellettyä.

Niin ja tämähän koko teksti on vain todiste juuri siitä luonneasiasta mistä kirjoitin. Sinun läheisesi on kuollut joten se ei ole mitään verrattuna siihen että "eroja tapahtuu koko ajan ja jokainen osaa hakeutua toisiin hommiin". Mutta ei auta rautalangasta vääntää jos ei ymmärrä. Sinä olet niin vetäytynyt ilmeisesti miettimään tuota kuolemaa, että kenenkään muun asiat eivät ole vastoinkäymisiä. :D Ja sanot minulle, että minun vatvomisteoriani ei päde vaikka juuri näki että pätee..

Lapsettomuuden otin täysin erillisenä esimerkkinä enkä vedonnut sinun tarinaasi millään tavoin. En edes muistanut sinun kirjoitustasi enää tässä vaiheessa, vaan käytin esimerkkinä erästä tuttavaani jota kuvailin. Mistään asiasta ei ylipäätään tarvitse selvitä olankohautuksella, niin kuin kirjoitinkin, mutta vuosikausien märehtiminen on liiallista.

Minäkin voisin sanoa että kuolema on yhtä luonnollinen osa elämää kuin itse elämä, mutta en jaksa vääntää tästä asiasta. Sinäkään et tiedä keitä minä olen menettänyt. En jaksa käydä ilkeäksi, niin kuin sinä kävit. Onneksi en ole kaltaisesi.

Kirjoitti, että "sinä olet niin vetäytynyt ilmeisesti miettimään tuota kuolemaa niin että kenenkään muun asiat eivät ole vastoinkäymisiä. :D". Minusta toisen surulle nauraminen on aika törkeää ja jotenkin sairasta. Totuushan on se, että läheisen menettäminen kuoleman kautta on pahimpia asioita mitä ihminen voi kokea. Järkevä ihminen ei vähättele toisen surua.

Näyttäisitkö sen kohdan missä näin tapahtui että nauroin surulle tai kuolemalle? Tai vähättelin sitä asiaa? Näyttäisitkö? Minä nimittäin en suostu uskomaan kirjoittaneeni tuollaisia asioita. Hän taas ihan kirjaimellisesti kirjoitti että toisiin hommiin osaa hakeutua jokainen ja eroja tapahtuu koko ajan. Hänkö ei ollut törkeä?

Nyt poistun tästä keskustelusta ja haluan vielä alleviivata etten 1. Missään kohdassa en edes PUHUNUT enkä vähätellyt KUOLEMAA tai sen aiheuttamaa surua 2. Sanonut, että elämän traumoista tai lapsettomuudesta selviää olankohtauksella tai 3. Kaikki masennus johtuu luonne-eroista vaikeuksia käsitellessä. 4. Viitannut omissa teksteissäni LAINKAAN tähän ihmiseen joka oli menettänyt läheisiään ja oli lapseton! Olen pahoillani mielipahasta jos luulit minun tähdänneeni juuri sinuun, vaikken niin tehnyt. En puhunut MISSÄÄN vaiheessa että sinun tilanteesi korreloisi asioihini!

Joten nyt riitti tämä keskustelu osaltani joka meni aivan väärinymmärretyksi, sinä kenen selkä vaivasi, avaa vaikka oma ketju niin tulen sinne keskustelemaan lisää jos haluat puhua.

Minähän jo laitoin sen kohdan, jossa olit kommentoinut toisen surua ja kuolemaa, ja perään olit laittanut nauruhymiön. Siis nauruhymiön! Minä en muuten ole se sama ihminen, joka sinun kanssa aiemmin keskusteli, vaan joku muu, joka on myös menettänyt läheisen kuolemalle, ja joka joutui kokemaan sen jälkeen outoa suhtautumista, ja jopa pilkkaa.

Jos kerran käsitin väärin, niin voisitko selittää tuon nauruhymiön, jonka laitoit toisen surun ja kuoleman kommentoinnin jälkeen?

Itse olen kokenut traumaattisen lapsuuden, syntynyt ei toivottuna ja kokenut henkistä ja fyysistä väkivaltaa.

En ole koskaan hakenut varsinaisesti apua, mutta joissain terveydenhoitajilla esim. yrittänyt ottaa asiaa puheeksi. Usein olen saanut vaan vähättelyä, että no ”vanhemmilla saattaa joskus mennä hermo ja se on ihan normaalia” tms.

No, olen elänyt monta vuotta asian kanssa. Aina välillä ahdistunut, miettinyt itsemurhaa ja toivonut kuolemaa. Ja ajatellut että näin elämän kuuluu olla olen vaan niin arvoton.

Yli 30 vuotiaana lapsuudenystäväni, joka on nähnyt elämäni läheltä sanoi minulle, että sun vanhemmat ja lapsuus on ollut ihan sairas. Että hän on aina halunnut sanoa sen ja ihmetellyt sitä miten olen kuitenkin itse näin normaali.

Tästä alkoi mun ”paraneminen”, jotenkin tajusin että en olekaan itse vaan huono ja turha.

Mietin, että jos olisin käynyt jollain terapeutilla, joka ei olisi tuominnut vanhempieni käytöstä vaan ehkä jopa etsinyt vikaa minusta olisin varmaan paljon sairaampi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tuntenut joitakin masentuneita, joilla on elämässä kaikki aikalailla hyvin ja toimiva lääkitys masennukseen, mutta heillä on perusluonteessa taipumus jäädä vatvomaan joitain asioita ja vertailla itseä ja omia saavutuksia muihin. Joskus tuollaisten ihmisten kanssa jutellessa huomaan, että itsellä on ollut ihan samanlaisia tai pahempiakin vastoinkäymisiä, mutta niiden vatvominen ei vaan kiinnosta ei sitten yhtään.

En voisi enempää allekirjoittaa tätä asiaa. Tuollakin pari viestiä tätä ylempänä joku kirjoitti että on läheisten kuolemaa ja lapsettomuutta ja muut kehtaa elää omaa elämäänsä normaalisti. Niin se elämässä MENEE. Mulle iski vuoden, 12kk aikana ero pitkästä liitosta ja vielä karmealla tavalla, sairastuin niin että jouduin lopettamaan työni ja jäämään työkyvytömäksi (ei siis masennus syynä) olin todella sairas ja kipeä ja välillä ajattelin että elänköhän enää ensi viikolla. Kun oma lapseni vielä sairastui, muistan ajatelleeni, mitä oikein tapahtuu.

Koskaan en kuitenkaan kadehtinut ympärillä olevia ihmisiä ja vertaillut itseäni heihin. On aivan normaalia, että vaikka itsellä menee huonosti muut menevät naimisiin, saavat lapsia, ylennyksiä, työpaikkoja. Ja sain niistä iloa. Eikö ne ole niitä ilonpilkkeitä elämässä, kun itsellä menee huonosti ja rakkailla edes hyvin?

Mutta nämä on näitä luonne-eroja. Kouluttauduin uuteen ammattiin mitä pystyn tekemään, on uusi mies, parempi parisuhde ja sairaudet alkaa olemaan tasapainossa. Elämä on ihanaa nyt. Ja toivon että jatkuu näin.

Kun olen nähnyt ihmisten masentuvan pienemmästäkin pelkään jatkuvasti että sairastunko minäkin jälkeenpäin kun tuo yksi vuosi oli niin traumaattinen. Mutta pikkuhiljaa olen tullut lopputulokseen, että nämä ahdistus/masennusasiat vetävät juurensa tuohon vertailuun ja kyvyttömyyteen iloita muiden asioista tästä syystä, vaan kaikki toisillekkin tapahtuva mukava kaivaa vain omaa kuoppaa.

Et tainnut ymmärtää yhtään mitä tuo kirjoittaja tarkoitti. Ei kyse ole siitä, että muut KEHTAAVAT elää normaalia elämää ja onnistuvat, eikä kyse ole siitä etteikö voisi iloita toisten onnistumisista aidosti, vaan kyse on siitä valtavasta surusta ja häpeästä sen suhteen, että omassa elämässä kaikki menee päin persettä eikä ulospääsyä näy, vaikka tekisi kaikkensa.

En halua vähätellä, mutta vuosi masennusta on aika lyhyt aika ja vuosi vastoinkäymisten kanssa on aika lyhyt aika. Kuvittele se sinun vuotesi 30 vuoden mittaiseksi, niin voit saada jotain osviittaa.

Ja minä tarkoitin, että kaikkien masennuksen syy ei ole tuo asia, mutta monen tuntuu olevan. On serotoniinivajetta, fyysisiä sairauksia, kamalaa lapsuutta jne joissa ymmärrän masennuksen paremmin. Sekin että kokee että aina omat asiat menee päin persiaa johtuu samasta luonneasiasta. Se että minun vaikeuteni kestivät vuoden, johtuu siitä, etten antanut niiden kestää enempää, vaan aloin aktiivisesti muuttaa elämääni vaikka voimavarat oli 0. En myöskään usko, että kenenkään elämä on 30 vuotta täyttä vastoinkäymistä ilman että mihinkään voisi itse puuttua. Olisin voinut jäädä työkyvyttömäksi, jäädä yksin ja olla hoitamatta sairauttani, mutta valitsin toisin. Eli en jäänyt vatvomaan sitä, miten kaikki meni nyt päin hel vettiä vaan aloin rakentamaan uutta.

Minulla on esimerkiksi masentunut ystävä joka on alko holistiperheestä ja hänelle on tapahtunut kaikki hirveä mitä lapsuudessa voi tapahtua, hänen masennuksensa on aivan erilainen ja ymmärrettävämpi (siis omalta näkökannaltani) kuin esimerkiksi se, että kaikki on hyvin, hyvä lapsuus, on terve, on töitä, elämä kulkee, muttei ei saa lapsia ja sitten masentuu vuosikausiksi yhdestä takaiskusta. Ja sitten katkeroituu jokaiselle, joka saa lapsia normaalisti ja vaipuu joka kerta suruun. Sen sijaan esimerkiksi, että laittaisi vaikka adoptiopaperit vetämään tai käyttäisi sijaissynnyttäjää. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Kivasti vääristit tuon aikaisemmin kirjoitetun tai sitten et ymmärtänyt. Kyse ei ollut mistään "pelkästä" lapsettomuudesta kultalusikka suussa syntyneellä, vaan läheisTEN ihmisten kuolemista jne. Nuorten ihmisten kuolemista, lapsen kuolemasta niin kuin kirjoitetaan toisessa kommentissa. Ja kyllä tässä jokainen osaisi muihin töihin hankkiutua jos tulisi esteitä, ei se ole mitään superihmisen hommaa. Eroja tapahtuu koko ajan.

Ja tiedoksesi, adotpiopapereita ei niin vain "laiteta vetämään" ja sijaissynnytys on Suomessa kiellettyä.

Niin ja tämähän koko teksti on vain todiste juuri siitä luonneasiasta mistä kirjoitin. Sinun läheisesi on kuollut joten se ei ole mitään verrattuna siihen että "eroja tapahtuu koko ajan ja jokainen osaa hakeutua toisiin hommiin". Mutta ei auta rautalangasta vääntää jos ei ymmärrä. Sinä olet niin vetäytynyt ilmeisesti miettimään tuota kuolemaa, että kenenkään muun asiat eivät ole vastoinkäymisiä. :D Ja sanot minulle, että minun vatvomisteoriani ei päde vaikka juuri näki että pätee..

Lapsettomuuden otin täysin erillisenä esimerkkinä enkä vedonnut sinun tarinaasi millään tavoin. En edes muistanut sinun kirjoitustasi enää tässä vaiheessa, vaan käytin esimerkkinä erästä tuttavaani jota kuvailin. Mistään asiasta ei ylipäätään tarvitse selvitä olankohautuksella, niin kuin kirjoitinkin, mutta vuosikausien märehtiminen on liiallista.

Minäkin voisin sanoa että kuolema on yhtä luonnollinen osa elämää kuin itse elämä, mutta en jaksa vääntää tästä asiasta. Sinäkään et tiedä keitä minä olen menettänyt. En jaksa käydä ilkeäksi, niin kuin sinä kävit. Onneksi en ole kaltaisesi.

Kirjoitti, että "sinä olet niin vetäytynyt ilmeisesti miettimään tuota kuolemaa niin että kenenkään muun asiat eivät ole vastoinkäymisiä. :D". Minusta toisen surulle nauraminen on aika törkeää ja jotenkin sairasta. Totuushan on se, että läheisen menettäminen kuoleman kautta on pahimpia asioita mitä ihminen voi kokea. Järkevä ihminen ei vähättele toisen surua.

Näyttäisitkö sen kohdan missä näin tapahtui että nauroin surulle tai kuolemalle? Tai vähättelin sitä asiaa? Näyttäisitkö? Minä nimittäin en suostu uskomaan kirjoittaneeni tuollaisia asioita. Hän taas ihan kirjaimellisesti kirjoitti että toisiin hommiin osaa hakeutua jokainen ja eroja tapahtuu koko ajan. Hänkö ei ollut törkeä?

Nyt poistun tästä keskustelusta ja haluan vielä alleviivata etten 1. Missään kohdassa en edes PUHUNUT enkä vähätellyt KUOLEMAA tai sen aiheuttamaa surua 2. Sanonut, että elämän traumoista tai lapsettomuudesta selviää olankohtauksella tai 3. Kaikki masennus johtuu luonne-eroista vaikeuksia käsitellessä. 4. Viitannut omissa teksteissäni LAINKAAN tähän ihmiseen joka oli menettänyt läheisiään ja oli lapseton! Olen pahoillani mielipahasta jos luulit minun tähdänneeni juuri sinuun, vaikken niin tehnyt. En puhunut MISSÄÄN vaiheessa että sinun tilanteesi korreloisi asioihini!

Joten nyt riitti tämä keskustelu osaltani joka meni aivan väärinymmärretyksi, sinä kenen selkä vaivasi, avaa vaikka oma ketju niin tulen sinne keskustelemaan lisää jos haluat puhua.

Minähän jo laitoin sen kohdan, jossa olit kommentoinut toisen surua ja kuolemaa, ja perään olit laittanut nauruhymiön. Siis nauruhymiön! Minä en muuten ole se sama ihminen, joka sinun kanssa aiemmin keskusteli, vaan joku muu, joka on myös menettänyt läheisen kuolemalle, ja joka joutui kokemaan sen jälkeen outoa suhtautumista, ja jopa pilkkaa.

Jos kerran käsitin väärin, niin voisitko selittää tuon nauruhymiön, jonka laitoit toisen surun ja kuoleman kommentoinnin jälkeen?

Olen oikeastaan pahoillani siitä, että viestissä ilmaisin, ettet olisi järkevä ihminen. Olet varmasti monissakin asioissa ihan järkevä. Mutta tämä hymiöjuttu kuoleman ja surun jälkeen tuntui vain jotenkin niin oudolta. Samoin hieman halveksiva asenne masennusta sairastavia kohtaan.

Itkupilli kirjoitti:

Väärät negatiiviset ja haitalliset uskomukset itsestä ovat usein todella syvällä ihmisessä. Vaikka kuinka terapiassa pyritään oppimaan rakastamaan itseä ja olemaan armollisempi itselle niin toisilla ne negatiiviset ajatukset ja uskomukset itsestä napsahtaa helposti päälle pienenkin vastoinkäymisen edessä. Se on tavallaan kai surkuhupaisan huonoa tuuria että herkkä ihminen saa olemattoman tuen ja kannustuksen lapsuudessa. Toiset ovat vahvempia tai kovempia pienestä asti, toisia pitäisi kannustaa ja tsempata hurjasti enemmän. Jos herkkyys on vanhemmille heikkoutta niin se ei lupaa hyvää lapselle hyvää myöhemmässä elämässä.

Minä olen sairastanut 10 vuotta masennusta eikä yksikään terapeutti, psykiatri, psyk. hoitaja tms. ole vielä kertaakaan sanonut että minun pitäisi oppia rakastamaan itseä ja olemaan armollisempi itselle. Sikäli mielenkiintoista kun masennukseni taustalla on vaativa persoonallisuushäiriö...

Olin epätoivottu ja koulu- sekä työpaikkakiusattu. Ei ketään läheisiä. Ei yhtään ystävää. Olen syönyt erilaisia masennuslääkkeitä toistakymmentä vuotta. Terapiassa käynyt vajaan vuoden, mutta siitä ei ollut apua. Se ei tuonut minulle kykyä löytää ystäviä tai pärjäämään työpaikoilla. Sinnikkäästi olen opiskellut itselleni kuitenkin amk- ja yliopistotutkinnot ja yrittänyt etsiä puolisoa, ystäviä ja töitä. En kuitenkaan ole saanut niitä, tai jos olen saanut, olen nopeasti menettänytkin ne. Olen jo sen ikäinen, että perheen perustaminen alkaa olemaan myöhäistä. Minulla ei ole mitään eikä ketään. Ilman läheisiä sekä hyväksytyksi ja välitetyksi tulemisen kokemusta on masennuksesta aika mahdotonta parantua.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No ensinnäkin masennuslääkkeet auttavat vain joitakin. Se on ihan tutkimuksissa todistettu fakta, että noin kolmasosa ei hyödy masennuslääkkeistä, ne tehoaa vain osalla masentuneista. Masennuslääkkeet ei ole kuin esim. antibiootti, että ne tehoaisi käytännössä aina.

Toimii ihmisille joilla on serotoniinin määrässä ja erityksessä ongelmia. Eli yleensä erittäin vaikeasti masentuneilla ja ahdistuneilla. 

Höpö ja höpö. Serotoniini teoria on kuopattu ajat sitten.

Olellisempaa olisi syödä hyvin ja ruokkia suoliston hyviä bakteereita oikeanlaisella ruoalla Suolisto toiset aivomme

Vierailija kirjoitti:

Täällä on sitä porukkaa, joiden pitäisi olla suljetulla, eikä haukkua niitä, jotka ymmärtävät löytää sen hyvän huononakin hetkenä. Kyllä ihminen voi vaan valittaa ja vätystellä, syyttää muita jne koko ikänsä. Ei kaikki niin tee, mutta moni.

Halutaan elämältä paljon, panostetaan itse vähän. Verrataan jatkuvasti muihin, kadehditaan. Ja etsitään kaikesta huono ja mahdoton.

Murrutaan lapsettomuuden alle, mutta sijaislasta ei oteta.

-eri-

Lapsuudessaan traumatisoitunut lapsettomuudesta kärsivä ihminen ei lähtökohtaisesti ole hyvä vaihtoehto sijaisvanhemmaksi. Eikä monet niin sanotusti normaalitkaan ole. Sijaisvanhemmuus on todella vaativa pesti ja vaatii ihmiseltä paljon. Sijaislapsi voi olla todella väkivaltainen ja käytöshäiriöinen, traumatisoituneet lapset ovat aika vaativa ryhmä. En halua pelotella, mutta en myöskään halua, että sijaisvanhemmuudesta puhutaan noin, että siitä vaan hommataan joku muksu kotiin oman biologisen lapsen sijasta. Se lapsi joka sijoitetaan saattaa jopa vihata sydämensä kyllyydestä sijaisvanhempaa.

Olen 100% varma, etta terapia ja laakkeet itseessaan aiheyttavat masennusta. Niiden avulla suljetaan ihmiselta ovia, joita ei koskaan saa enaa elamassa auki.

Kun yksi portti on terapian vuoksi kiinni, menee sen mukana toinenkin, kolmas ja neljas.

Maailmassa on ilkeys.

Vale

Se on se kaarme, jota psykiatria ei ota suinkaan hengilta vaan pain vastoin seuraa sita.

Psykiatria ei puhdista sydanta, ja tee ihmista aidosti tahdeksi. Eika se ole edes silla tavoite. 

Psykiatria on valeoppi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä on sitä porukkaa, joiden pitäisi olla suljetulla, eikä haukkua niitä, jotka ymmärtävät löytää sen hyvän huononakin hetkenä. Kyllä ihminen voi vaan valittaa ja vätystellä, syyttää muita jne koko ikänsä. Ei kaikki niin tee, mutta moni.

Halutaan elämältä paljon, panostetaan itse vähän. Verrataan jatkuvasti muihin, kadehditaan. Ja etsitään kaikesta huono ja mahdoton.

Murrutaan lapsettomuuden alle, mutta sijaislasta ei oteta.

-eri-

Jaa että kaikki sitten on oma vika? Se on jo ihan tieteellisesti todistettu, että lapsuusaikana koetut traumat voi aiheuttaa psyykkisiä sairauksia. Traumojen vaikutuksesta aivoihin voi syntyä rakenteita, jotka altistaa sairastumiselle. Tämä ei ole oma valinta eikä asennekysymys, vaan tieteellisesti todistettu fakta.

Traumaattinen lapsuus voi vahingoittaa aivoja pysyvästi. Niin pysyvästi, ettei aivoja voi enää korjata ainakaan nykyisen tiedon mukaan ja nykyisillä hoitomenetelmillä. Narsismi on tästä vakavasta vaurioitumisesta yksi parhaimmista esimerkeistä ja parantumaton nykytiedon mukaan. Kyse on aivovauriosta.

Ei jalkansa menettäneellekään sanota, että nyt vaan kuule kasvatat itsellesi uudet jalat ja alat kävelemään. Ja jokainen vähänkään järkevä ymmärtää, ettei kyse ole noin yksinkertaisesta ongelma——ratkaisu asiasta. Siihen ei välttämättä auta mikään asenne, ei mitkään poppakonstit, ei mikään uskonto eikä mikään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä on sitä porukkaa, joiden pitäisi olla suljetulla, eikä haukkua niitä, jotka ymmärtävät löytää sen hyvän huononakin hetkenä. Kyllä ihminen voi vaan valittaa ja vätystellä, syyttää muita jne koko ikänsä. Ei kaikki niin tee, mutta moni.

Halutaan elämältä paljon, panostetaan itse vähän. Verrataan jatkuvasti muihin, kadehditaan. Ja etsitään kaikesta huono ja mahdoton.

Murrutaan lapsettomuuden alle, mutta sijaislasta ei oteta.

-eri-

Lapsuudessaan traumatisoitunut lapsettomuudesta kärsivä ihminen ei lähtökohtaisesti ole hyvä vaihtoehto sijaisvanhemmaksi. Eikä monet niin sanotusti normaalitkaan ole. Sijaisvanhemmuus on todella vaativa pesti ja vaatii ihmiseltä paljon. Sijaislapsi voi olla todella väkivaltainen ja käytöshäiriöinen, traumatisoituneet lapset ovat aika vaativa ryhmä. En halua pelotella, mutta en myöskään halua, että sijaisvanhemmuudesta puhutaan noin, että siitä vaan hommataan joku muksu kotiin oman biologisen lapsen sijasta. Se lapsi joka sijoitetaan saattaa jopa vihata sydämensä kyllyydestä sijaisvanhempaa.

Ja biologinen lapsiko ei voi vihata sydämmestään vanhempaansa? Taidat olla uusi palstalla?

Ja aika naiivi, jos luulet että pelkkä biologinen sukulaisuus on jokin tae siitä, että perhe on onnellinen. Biologisilta vanhemmilta huostaanotetaan lapsia joka päivä, ja se on pelkkä jäävuoren huippu. Aina vika ei edes ole vanhemmassa.

Vierailija kirjoitti:

Eräällä miehellä diagnosoitiin masennus. Sitä hoidettiin niin kuin masennusta hoidetaan. Mitään paranemisen merkkejä ei kuitenkaan tullut, vaan tilanne vain paheni. Lopulta mies kuoli, ja ruumiinavauksessa todettiin, että hänellä oli laajalle levinnyt syöpä.

Tämä just on kammottavaa. Minkä ihmeen takia masennus on lähes aina diagnoosi kaikkeen? En käsitä tätä asiaa yhtään. Onko se siis lääkärien ammattitaidon puute, välinpitämättömyys, raha vai muu mikä näin suoranainen tyhmyys.

Menet lääkärille valittamaan vaivoja ja tulet parikymmentä minuuttia myöhemmin masennuslääkeresepti kourassa. Multa on mennyt täysin usko suomalaiseen sairaudenhoitoom. Luulisi että lääkärien kunnianhimo edes ajaisi vähän parempaa tulosta tekemään. Aivan käsittämätöntä.

Masennus on oire jostakin. Sen alla on jokin joka pitää korjata ensin. Mitä se hyödyttää vetää napaan niitä lääkkeitä, ei ne sitä juurisyytä poista. Tietysti on hyvä että niistäkin joku hyötyy. Mutta usea ei saa mitään apua.

Jos olisin aikoinaan itse ottanut vastaan mulle kirjoitetut napit niin luoja tietää olisinko edes hengissä selvinnyt. Lyhyeällä vastaanottokäynnillä muutaman sanan vaihdon jälkeen ennalta tuntematon lääkäri määräsi psykoosilääkkeet diagnosoimaansa keskivaikeaan masennukseen. Jo pelkät SSRI lääkkeet sai nupin täysin hajalle.

Ravitsemus ja suoliston kuntoon laitto on oman kokemuksen mukaan ne tärkeimmät kun lähetetään ihan pohjalta ponnistamaan.

Vierailija kirjoitti:

Olin epätoivottu ja koulu- sekä työpaikkakiusattu. Ei ketään läheisiä. Ei yhtään ystävää. Olen syönyt erilaisia masennuslääkkeitä toistakymmentä vuotta. Terapiassa käynyt vajaan vuoden, mutta siitä ei ollut apua. Se ei tuonut minulle kykyä löytää ystäviä tai pärjäämään työpaikoilla. Sinnikkäästi olen opiskellut itselleni kuitenkin amk- ja yliopistotutkinnot ja yrittänyt etsiä puolisoa, ystäviä ja töitä. En kuitenkaan ole saanut niitä, tai jos olen saanut, olen nopeasti menettänytkin ne. Olen jo sen ikäinen, että perheen perustaminen alkaa olemaan myöhäistä. Minulla ei ole mitään eikä ketään. Ilman läheisiä sekä hyväksytyksi ja välitetyksi tulemisen kokemusta on masennuksesta aika mahdotonta parantua.  

Tää on kuin mun näppikseltä. Ihmiset ei tajua, että pelkkä terapia ja/tai lääkkeet ei paranna. Tarvitaan läheisten tukea ja se menee jopa terapian edelle. Tälläkin palstalla terapeutteja pidetään jumalasta seuraavina. 

Masennuslääkkeillekin on valitettavasti tarvetta, sillä liian pitkään jatkunut psyykkinen kiusaaminen ja jatkuva ns. varpaillaan olo sekoittaa aivojen serotoniinin, dopamiinin ja oksitosiinin erityksen. Totta on että näitä lääkkeitä määrätään liian usein turhaan ihmisille, joilla on oikeasti joku fyysinen sairaus tai muuten vaan joku asia  v-tuttaa.

Osa terapeuteista ei saa tuloksia aikaan asiakkaiden kanssa, eikä terapeuttien pätevyyttä tai asiakkaiden vointia seurata mitenkään.

Kyllä mina uskon, että on fyysinen sairaus. Eli joku aivokemiallinen häiriö, johon jotkut ovat alttiimpia sairastumaan. Sitten on toki surua, murhetta, traumaa yms joita voidaan parantaa terapian avulla.