Miksi joidenkin masennus ei parane vaikka saisi terapiaa ja lääkkeitä

Vierailija kirjoitti:

Jos elämäntilanne on sellainen, että on esimerkiksi läheisten kuolemia, lapsettomuutta jne niin ei siinä mitkään lääkkeet ja terapia auta. Viekä kun joutuu näkemään miten ympärillä ihmiset onnistuu ja elää ihan erilaista elämää.

On ihan normaalia, että ihmisiä kuolee vaikka se ei mukavalta tunnukaan.

Vierailija kirjoitti:

No ensinnäkin masennuslääkkeet auttavat vain joitakin. Se on ihan tutkimuksissa todistettu fakta, että noin kolmasosa ei hyödy masennuslääkkeistä, ne tehoaa vain osalla masentuneista. Masennuslääkkeet ei ole kuin esim. antibiootti, että ne tehoaisi käytännössä aina.

Toimii ihmisille joilla on serotoniinin määrässä ja erityksessä ongelmia. Eli yleensä erittäin vaikeasti masentuneilla ja ahdistuneilla. 

Olen tuntenut joitakin masentuneita, joilla on elämässä kaikki aikalailla hyvin ja toimiva lääkitys masennukseen, mutta heillä on perusluonteessa taipumus jäädä vatvomaan joitain asioita ja vertailla itseä ja omia saavutuksia muihin. Joskus tuollaisten ihmisten kanssa jutellessa huomaan, että itsellä on ollut ihan samanlaisia tai pahempiakin vastoinkäymisiä, mutta niiden vatvominen ei vaan kiinnosta ei sitten yhtään.

Vierailija kirjoitti:

Terapia ei auta jos sinne ei lähde itseään parantamaan. Itse en suostunut terapiassa puhumaan kaikista vakavimmista asioista, koska niiden puhuminen pelotti ja sattui. Vasta kun vihdoin sain sanottua mitä minulle oli lapsena tapahtunut niin paraneminen alkoi. 

Sama. Terapiassa terapeutti ei pystynyt tai halunnut ottaa esiin kaikista pahimpia traumojani. Lähdin pois.

Siksi en ole vieläkään kunnossa.

Masennuksen alla on toisia tunteita ja nämä pitäisi käydä läpi.

Asiat ja tunteet.

Terapiakin voi olla siis huonoa tai sellaista joka ei auta tarpeeksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos elämäntilanne on sellainen, että on esimerkiksi läheisten kuolemia, lapsettomuutta jne niin ei siinä mitkään lääkkeet ja terapia auta. Viekä kun joutuu näkemään miten ympärillä ihmiset onnistuu ja elää ihan erilaista elämää.

On ihan normaalia, että ihmisiä kuolee vaikka se ei mukavalta tunnukaan.

Ehkä isovanhempien ja muiden vanhojen ihmisten kuolemat ovatkin normaaleja, mutta nuoren puolison tai lapsen ei.

Vierailija kirjoitti:

Olen tuntenut joitakin masentuneita, joilla on elämässä kaikki aikalailla hyvin ja toimiva lääkitys masennukseen, mutta heillä on perusluonteessa taipumus jäädä vatvomaan joitain asioita ja vertailla itseä ja omia saavutuksia muihin. Joskus tuollaisten ihmisten kanssa jutellessa huomaan, että itsellä on ollut ihan samanlaisia tai pahempiakin vastoinkäymisiä, mutta niiden vatvominen ei vaan kiinnosta ei sitten yhtään.

Yleensä tässä on takana henkinen kiusaaminen jonka juuret ovat jo vauvaiässä. 

Eräällä miehellä diagnosoitiin masennus. Sitä hoidettiin niin kuin masennusta hoidetaan. Mitään paranemisen merkkejä ei kuitenkaan tullut, vaan tilanne vain paheni. Lopulta mies kuoli, ja ruumiinavauksessa todettiin, että hänellä oli laajalle levinnyt syöpä.

Up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siksi, kun odotetaan että terapia ja lääkitys toimivat taikasauvan lailla, ilman sairastuneen omaa panostusta toipumiseen. Väitän, että paljon on kiinni myös ihmisen omasta asenteesta; päätöksestä, että tästä noustaan vielä.

Ja kyllä, olen itsekin sairastanut vaikeaa masennusta ja ahdistuneisuutta.

Olen lukemattomia kertoja päättänyt, tsempannut, harrastan liikuntaa, liikun luonnossa, näen ihmisiä, syön terveellisesti, olen joogannut ja meditoinit, käynyt terapiassa, tehnyt vaikka mitä harjoitteita, puskenut eteenpäin, pakottanut itseni ylös ja liikkeelle jne. mutta silti olen masentunut, silti olen ahdistunut. Traumatausta ihan lapsuudesta lähtien, niin aivot eivät vain suostu muuttumaan, vaikka tekisi mitä. Tämä on ikuinen taistelu.

Tämä ei ole vitsi: Oletko harkinnut psykedeelisiä aineita?

Kannattaa googlata aiheesta, löytyy ihan lääketieteellisiä tutkimuksia eri aineiden käytöstä erilaisten traumojen hoitoon. Esim. PTSD:tä on hoidettu onnistuneesti antamalla MDMA-avusteista psykoterapiaa. Hoitokokeiluja on tehty myös psilosybiinillä ja LSD:llä.

Tämä on perinteisesti ollut tabu aihe, mutta länsimaissa jatkuvasti suvaitsevamman huumausainepolitiikan myötä tutkimusta on viimeinkin päästy tekemään ilman demonisointia. Toki paljon on vielä työtä tekemättä, mutta alustavat tulokset vaikuttavat lupaavilta.

Olen ja olen jo kokeillut sieniä. Mutta ei nekään ainakaan toistaiseksi ole onnistunut parantamaan oloa riittävästi. Tosin olen kokeillut vasta muutaman kerran. Hetken aikaa auttaa, mutta vanhat olot palaavat jonkun ajan päästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Masennus on psykofyysinen sairaus. Traumat muokkaavat aivoja peruuttamattomalla tavalla. Osalla niin vaikeasti että toipuminen on mahdotonta. Masennusta pitäisi tutkia enemmän.  

Oletko ammattilainen? Aivot ovat nimittäin hyvin muuntautumiskykyiset ja jos et asiasta oikeasti tiedä, niin älä jaa tällaisia varomattomia heittoja, jotka antavat masentuneille perustelun "en tästä enää muutu, joten sama jäädä kotiin tai tappaa itsensä".

Eiköhän masennusta tutkita erittäin paljon.

Et siis tosiaan tiedä, että aivojen muokkaantuminen peruuttamattomalla tavalla on mahdollista? Mulle ainakin tuo tieto oli todella helpottava, olen sairastanut 25 vuotta ja suurin osa siitä on mennyt väsyttävään yrittämiseen tulla samanlaiseksi kuin muut. Osalle se vaan on mahdotonta, onneksi tutkimukset todistavat tämän ja voi alkaa elää elämäänsä siinä mallissa kuin pystyy. Yritin tuossa etsiä artikkelia aiheesta, jokin aika sitten oli todella hyvä...

Vierailija kirjoitti:

Olen tuntenut joitakin masentuneita, joilla on elämässä kaikki aikalailla hyvin ja toimiva lääkitys masennukseen, mutta heillä on perusluonteessa taipumus jäädä vatvomaan joitain asioita ja vertailla itseä ja omia saavutuksia muihin. Joskus tuollaisten ihmisten kanssa jutellessa huomaan, että itsellä on ollut ihan samanlaisia tai pahempiakin vastoinkäymisiä, mutta niiden vatvominen ei vaan kiinnosta ei sitten yhtään.

En voisi enempää allekirjoittaa tätä asiaa. Tuollakin pari viestiä tätä ylempänä joku kirjoitti että on läheisten kuolemaa ja lapsettomuutta ja muut kehtaa elää omaa elämäänsä normaalisti. Niin se elämässä MENEE. Mulle iski vuoden, 12kk aikana ero pitkästä liitosta ja vielä karmealla tavalla, sairastuin niin että jouduin lopettamaan työni ja jäämään työkyvytömäksi (ei siis masennus syynä) olin todella sairas ja kipeä ja välillä ajattelin että elänköhän enää ensi viikolla. Kun oma lapseni vielä sairastui, muistan ajatelleeni, mitä oikein tapahtuu.

Koskaan en kuitenkaan kadehtinut ympärillä olevia ihmisiä ja vertaillut itseäni heihin. On aivan normaalia, että vaikka itsellä menee huonosti muut menevät naimisiin, saavat lapsia, ylennyksiä, työpaikkoja. Ja sain niistä iloa. Eikö ne ole niitä ilonpilkkeitä elämässä, kun itsellä menee huonosti ja rakkailla edes hyvin?

Mutta nämä on näitä luonne-eroja. Kouluttauduin uuteen ammattiin mitä pystyn tekemään, on uusi mies, parempi parisuhde ja sairaudet alkaa olemaan tasapainossa. Elämä on ihanaa nyt. Ja toivon että jatkuu näin.

Kun olen nähnyt ihmisten masentuvan pienemmästäkin pelkään jatkuvasti että sairastunko minäkin jälkeenpäin kun tuo yksi vuosi oli niin traumaattinen. Mutta pikkuhiljaa olen tullut lopputulokseen, että nämä ahdistus/masennusasiat vetävät juurensa tuohon vertailuun ja kyvyttömyyteen iloita muiden asioista tästä syystä, vaan kaikki toisillekkin tapahtuva mukava kaivaa vain omaa kuoppaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Masennus on psykofyysinen sairaus. Traumat muokkaavat aivoja peruuttamattomalla tavalla. Osalla niin vaikeasti että toipuminen on mahdotonta. Masennusta pitäisi tutkia enemmän.  

Oletko ammattilainen? Aivot ovat nimittäin hyvin muuntautumiskykyiset ja jos et asiasta oikeasti tiedä, niin älä jaa tällaisia varomattomia heittoja, jotka antavat masentuneille perustelun "en tästä enää muutu, joten sama jäädä kotiin tai tappaa itsensä".

Eiköhän masennusta tutkita erittäin paljon.

Et siis tosiaan tiedä, että aivojen muokkaantuminen peruuttamattomalla tavalla on mahdollista? Mulle ainakin tuo tieto oli todella helpottava, olen sairastanut 25 vuotta ja suurin osa siitä on mennyt väsyttävään yrittämiseen tulla samanlaiseksi kuin muut. Osalle se vaan on mahdotonta, onneksi tutkimukset todistavat tämän ja voi alkaa elää elämäänsä siinä mallissa kuin pystyy. Yritin tuossa etsiä artikkelia aiheesta, jokin aika sitten oli todella hyvä...

Allekirjoitan tämän täysin. Se että yrittää saada aivojansa samanlaiseksi kuin muilla terveillä vain pahentaa kaikkea. Koska se ei onnistu. Kaikista parhaimman hyödyn olen saanut siitä, kun olen hyväksynyt, että minusta ja aivoistani ei vain tule ns. normaaleja koskaan. Pitää oppia elämään omien rajoitteiden kanssa ja ottaa ne huomioon, sillä jatkuva epäonnistuminenkin ja epärealistiset toiveet ovat todella väsyttäviä ja masentavia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tuntenut joitakin masentuneita, joilla on elämässä kaikki aikalailla hyvin ja toimiva lääkitys masennukseen, mutta heillä on perusluonteessa taipumus jäädä vatvomaan joitain asioita ja vertailla itseä ja omia saavutuksia muihin. Joskus tuollaisten ihmisten kanssa jutellessa huomaan, että itsellä on ollut ihan samanlaisia tai pahempiakin vastoinkäymisiä, mutta niiden vatvominen ei vaan kiinnosta ei sitten yhtään.

En voisi enempää allekirjoittaa tätä asiaa. Tuollakin pari viestiä tätä ylempänä joku kirjoitti että on läheisten kuolemaa ja lapsettomuutta ja muut kehtaa elää omaa elämäänsä normaalisti. Niin se elämässä MENEE. Mulle iski vuoden, 12kk aikana ero pitkästä liitosta ja vielä karmealla tavalla, sairastuin niin että jouduin lopettamaan työni ja jäämään työkyvytömäksi (ei siis masennus syynä) olin todella sairas ja kipeä ja välillä ajattelin että elänköhän enää ensi viikolla. Kun oma lapseni vielä sairastui, muistan ajatelleeni, mitä oikein tapahtuu.

Koskaan en kuitenkaan kadehtinut ympärillä olevia ihmisiä ja vertaillut itseäni heihin. On aivan normaalia, että vaikka itsellä menee huonosti muut menevät naimisiin, saavat lapsia, ylennyksiä, työpaikkoja. Ja sain niistä iloa. Eikö ne ole niitä ilonpilkkeitä elämässä, kun itsellä menee huonosti ja rakkailla edes hyvin?

Mutta nämä on näitä luonne-eroja. Kouluttauduin uuteen ammattiin mitä pystyn tekemään, on uusi mies, parempi parisuhde ja sairaudet alkaa olemaan tasapainossa. Elämä on ihanaa nyt. Ja toivon että jatkuu näin.

Kun olen nähnyt ihmisten masentuvan pienemmästäkin pelkään jatkuvasti että sairastunko minäkin jälkeenpäin kun tuo yksi vuosi oli niin traumaattinen. Mutta pikkuhiljaa olen tullut lopputulokseen, että nämä ahdistus/masennusasiat vetävät juurensa tuohon vertailuun ja kyvyttömyyteen iloita muiden asioista tästä syystä, vaan kaikki toisillekkin tapahtuva mukava kaivaa vain omaa kuoppaa.

Et tainnut ymmärtää yhtään mitä tuo kirjoittaja tarkoitti. Ei kyse ole siitä, että muut KEHTAAVAT elää normaalia elämää ja onnistuvat, eikä kyse ole siitä etteikö voisi iloita toisten onnistumisista aidosti, vaan kyse on siitä valtavasta surusta ja häpeästä sen suhteen, että omassa elämässä kaikki menee päin persettä eikä ulospääsyä näy, vaikka tekisi kaikkensa.

En halua vähätellä, mutta vuosi masennusta on aika lyhyt aika ja vuosi vastoinkäymisten kanssa on aika lyhyt aika. Kuvittele se sinun vuotesi 30 vuoden mittaiseksi, niin voit saada jotain osviittaa.

Hermokipuni ei kyllä auta yhtään masennuksestani toipumiseen, välillä olen tosi syvissä vesissä. Tämä on vain siedettävä kun muutakaan mahdollisuutta ei nyt ole. Välillä saan kovia raivokohtauksia koska olen niin täynnä tätä kipua ja itsensä surkuttelua. On onneksi hyviäkin päiviä jolloin kivut helpottavat väliaikaisesti siedettäviksi. Nukkumattomat yöt vielä aiheuttaa entisestään kipua, ahdistusta ja masennusta.

Masennus saattaa johtua lapsuuden traumaattisista kokemuksista, myöhemmin elämässä sattuneista isoista vastoinkäymisistä ja huonoista olosuhteista, alistuneesta asemasta tai fyysisistä sairauksista. Monesti juuri peräkkäin sattuneet isot vastoinkäymiset tai traumaattiset tapahtumat laukaisevat masennuksen tai jonkun muun psyykkisen sairauden. Näin kävi myös minulla, kun murrosiän aikana tuli peräkkäin muutama todella traumaattinen tapahtuma. Ei ollut ehtinyt kunnolla toipua edellisestä, kun jo seuraava hirveys tapahtui. Lopulta kaikki traumat olivat sisälläni selvittämättömänä sotkuna ja jatkuvan pahan olon lähteenä. Yritin sitten terapiassa näitä asioita selvitellä, mutta se ei oikein kyseisen terapeutin kanssa onnistunut. Terapeutti syyllisti minua traumoistani, vaikka osassa niistä oli kysymys rikoksen kohteeksi joutumisesta. Uskoin terapeuttia, ja aloin syyllistämään itseäni pikkuhiljaa lähes kaikesta, luullen että paranen, jos vain syyllistän itseäni tarpeeksi. No sehän ei varsinaisesti auttanut, vaan masennukseni paheni, ja muutaman vuoden kuluttua romahdin täysin henkisesti, ja jouduin psykiatriselle osastolle. Nykyään olen eläkkeellä, ja yritän kuntouttaa itseäni paitsi lapsuuden traumoista, myös "terapian" haittavaikutuksista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tuntenut joitakin masentuneita, joilla on elämässä kaikki aikalailla hyvin ja toimiva lääkitys masennukseen, mutta heillä on perusluonteessa taipumus jäädä vatvomaan joitain asioita ja vertailla itseä ja omia saavutuksia muihin. Joskus tuollaisten ihmisten kanssa jutellessa huomaan, että itsellä on ollut ihan samanlaisia tai pahempiakin vastoinkäymisiä, mutta niiden vatvominen ei vaan kiinnosta ei sitten yhtään.

En voisi enempää allekirjoittaa tätä asiaa. Tuollakin pari viestiä tätä ylempänä joku kirjoitti että on läheisten kuolemaa ja lapsettomuutta ja muut kehtaa elää omaa elämäänsä normaalisti. Niin se elämässä MENEE. Mulle iski vuoden, 12kk aikana ero pitkästä liitosta ja vielä karmealla tavalla, sairastuin niin että jouduin lopettamaan työni ja jäämään työkyvytömäksi (ei siis masennus syynä) olin todella sairas ja kipeä ja välillä ajattelin että elänköhän enää ensi viikolla. Kun oma lapseni vielä sairastui, muistan ajatelleeni, mitä oikein tapahtuu.

Koskaan en kuitenkaan kadehtinut ympärillä olevia ihmisiä ja vertaillut itseäni heihin. On aivan normaalia, että vaikka itsellä menee huonosti muut menevät naimisiin, saavat lapsia, ylennyksiä, työpaikkoja. Ja sain niistä iloa. Eikö ne ole niitä ilonpilkkeitä elämässä, kun itsellä menee huonosti ja rakkailla edes hyvin?

Mutta nämä on näitä luonne-eroja. Kouluttauduin uuteen ammattiin mitä pystyn tekemään, on uusi mies, parempi parisuhde ja sairaudet alkaa olemaan tasapainossa. Elämä on ihanaa nyt. Ja toivon että jatkuu näin.

Kun olen nähnyt ihmisten masentuvan pienemmästäkin pelkään jatkuvasti että sairastunko minäkin jälkeenpäin kun tuo yksi vuosi oli niin traumaattinen. Mutta pikkuhiljaa olen tullut lopputulokseen, että nämä ahdistus/masennusasiat vetävät juurensa tuohon vertailuun ja kyvyttömyyteen iloita muiden asioista tästä syystä, vaan kaikki toisillekkin tapahtuva mukava kaivaa vain omaa kuoppaa.

Et tainnut ymmärtää yhtään mitä tuo kirjoittaja tarkoitti. Ei kyse ole siitä, että muut KEHTAAVAT elää normaalia elämää ja onnistuvat, eikä kyse ole siitä etteikö voisi iloita toisten onnistumisista aidosti, vaan kyse on siitä valtavasta surusta ja häpeästä sen suhteen, että omassa elämässä kaikki menee päin persettä eikä ulospääsyä näy, vaikka tekisi kaikkensa.

En halua vähätellä, mutta vuosi masennusta on aika lyhyt aika ja vuosi vastoinkäymisten kanssa on aika lyhyt aika. Kuvittele se sinun vuotesi 30 vuoden mittaiseksi, niin voit saada jotain osviittaa.

Ja minä tarkoitin, että kaikkien masennuksen syy ei ole tuo asia, mutta monen tuntuu olevan. On serotoniinivajetta, fyysisiä sairauksia, kamalaa lapsuutta jne joissa ymmärrän masennuksen paremmin. Sekin että kokee että aina omat asiat menee päin persiaa johtuu samasta luonneasiasta. Se että minun vaikeuteni kestivät vuoden, johtuu siitä, etten antanut niiden kestää enempää, vaan aloin aktiivisesti muuttaa elämääni vaikka voimavarat oli 0. En myöskään usko, että kenenkään elämä on 30 vuotta täyttä vastoinkäymistä ilman että mihinkään voisi itse puuttua. Olisin voinut jäädä työkyvyttömäksi, jäädä yksin ja olla hoitamatta sairauttani, mutta valitsin toisin. Eli en jäänyt vatvomaan sitä, miten kaikki meni nyt päin hel vettiä vaan aloin rakentamaan uutta.

Minulla on esimerkiksi masentunut ystävä joka on alko holistiperheestä ja hänelle on tapahtunut kaikki hirveä mitä lapsuudessa voi tapahtua, hänen masennuksensa on aivan erilainen ja ymmärrettävämpi (siis omalta näkökannaltani) kuin esimerkiksi se, että kaikki on hyvin, hyvä lapsuus, on terve, on töitä, elämä kulkee, muttei ei saa lapsia ja sitten masentuu vuosikausiksi yhdestä takaiskusta. Ja sitten katkeroituu jokaiselle, joka saa lapsia normaalisti ja vaipuu joka kerta suruun. Sen sijaan esimerkiksi, että laittaisi vaikka adoptiopaperit vetämään tai käyttäisi sijaissynnyttäjää. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tuntenut joitakin masentuneita, joilla on elämässä kaikki aikalailla hyvin ja toimiva lääkitys masennukseen, mutta heillä on perusluonteessa taipumus jäädä vatvomaan joitain asioita ja vertailla itseä ja omia saavutuksia muihin. Joskus tuollaisten ihmisten kanssa jutellessa huomaan, että itsellä on ollut ihan samanlaisia tai pahempiakin vastoinkäymisiä, mutta niiden vatvominen ei vaan kiinnosta ei sitten yhtään.

En voisi enempää allekirjoittaa tätä asiaa. Tuollakin pari viestiä tätä ylempänä joku kirjoitti että on läheisten kuolemaa ja lapsettomuutta ja muut kehtaa elää omaa elämäänsä normaalisti. Niin se elämässä MENEE. Mulle iski vuoden, 12kk aikana ero pitkästä liitosta ja vielä karmealla tavalla, sairastuin niin että jouduin lopettamaan työni ja jäämään työkyvytömäksi (ei siis masennus syynä) olin todella sairas ja kipeä ja välillä ajattelin että elänköhän enää ensi viikolla. Kun oma lapseni vielä sairastui, muistan ajatelleeni, mitä oikein tapahtuu.

Koskaan en kuitenkaan kadehtinut ympärillä olevia ihmisiä ja vertaillut itseäni heihin. On aivan normaalia, että vaikka itsellä menee huonosti muut menevät naimisiin, saavat lapsia, ylennyksiä, työpaikkoja. Ja sain niistä iloa. Eikö ne ole niitä ilonpilkkeitä elämässä, kun itsellä menee huonosti ja rakkailla edes hyvin?

Mutta nämä on näitä luonne-eroja. Kouluttauduin uuteen ammattiin mitä pystyn tekemään, on uusi mies, parempi parisuhde ja sairaudet alkaa olemaan tasapainossa. Elämä on ihanaa nyt. Ja toivon että jatkuu näin.

Kun olen nähnyt ihmisten masentuvan pienemmästäkin pelkään jatkuvasti että sairastunko minäkin jälkeenpäin kun tuo yksi vuosi oli niin traumaattinen. Mutta pikkuhiljaa olen tullut lopputulokseen, että nämä ahdistus/masennusasiat vetävät juurensa tuohon vertailuun ja kyvyttömyyteen iloita muiden asioista tästä syystä, vaan kaikki toisillekkin tapahtuva mukava kaivaa vain omaa kuoppaa.

Et tainnut ymmärtää yhtään mitä tuo kirjoittaja tarkoitti. Ei kyse ole siitä, että muut KEHTAAVAT elää normaalia elämää ja onnistuvat, eikä kyse ole siitä etteikö voisi iloita toisten onnistumisista aidosti, vaan kyse on siitä valtavasta surusta ja häpeästä sen suhteen, että omassa elämässä kaikki menee päin persettä eikä ulospääsyä näy, vaikka tekisi kaikkensa.

En halua vähätellä, mutta vuosi masennusta on aika lyhyt aika ja vuosi vastoinkäymisten kanssa on aika lyhyt aika. Kuvittele se sinun vuotesi 30 vuoden mittaiseksi, niin voit saada jotain osviittaa.

Ja minä tarkoitin, että kaikkien masennuksen syy ei ole tuo asia, mutta monen tuntuu olevan. On serotoniinivajetta, fyysisiä sairauksia, kamalaa lapsuutta jne joissa ymmärrän masennuksen paremmin. Sekin että kokee että aina omat asiat menee päin persiaa johtuu samasta luonneasiasta. Se että minun vaikeuteni kestivät vuoden, johtuu siitä, etten antanut niiden kestää enempää, vaan aloin aktiivisesti muuttaa elämääni vaikka voimavarat oli 0. En myöskään usko, että kenenkään elämä on 30 vuotta täyttä vastoinkäymistä ilman että mihinkään voisi itse puuttua. Olisin voinut jäädä työkyvyttömäksi, jäädä yksin ja olla hoitamatta sairauttani, mutta valitsin toisin. Eli en jäänyt vatvomaan sitä, miten kaikki meni nyt päin hel vettiä vaan aloin rakentamaan uutta.

Minulla on esimerkiksi masentunut ystävä joka on alko holistiperheestä ja hänelle on tapahtunut kaikki hirveä mitä lapsuudessa voi tapahtua, hänen masennuksensa on aivan erilainen ja ymmärrettävämpi (siis omalta näkökannaltani) kuin esimerkiksi se, että kaikki on hyvin, hyvä lapsuus, on terve, on töitä, elämä kulkee, muttei ei saa lapsia ja sitten masentuu vuosikausiksi yhdestä takaiskusta. Ja sitten katkeroituu jokaiselle, joka saa lapsia normaalisti ja vaipuu joka kerta suruun. Sen sijaan esimerkiksi, että laittaisi vaikka adoptiopaperit vetämään tai käyttäisi sijaissynnyttäjää. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Ja ps. Ihan kuin oma kroonine sairaus, lapsen loppuelämän sairaus ja hänestä huolehtiminen sekä tietyn alan työkyvyttömyys ja avioero olisivat "vuoden" kestäviä vaikeuksia. Eiköhän nekin ole ihan loppuelämän :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tuntenut joitakin masentuneita, joilla on elämässä kaikki aikalailla hyvin ja toimiva lääkitys masennukseen, mutta heillä on perusluonteessa taipumus jäädä vatvomaan joitain asioita ja vertailla itseä ja omia saavutuksia muihin. Joskus tuollaisten ihmisten kanssa jutellessa huomaan, että itsellä on ollut ihan samanlaisia tai pahempiakin vastoinkäymisiä, mutta niiden vatvominen ei vaan kiinnosta ei sitten yhtään.

En voisi enempää allekirjoittaa tätä asiaa. Tuollakin pari viestiä tätä ylempänä joku kirjoitti että on läheisten kuolemaa ja lapsettomuutta ja muut kehtaa elää omaa elämäänsä normaalisti. Niin se elämässä MENEE. Mulle iski vuoden, 12kk aikana ero pitkästä liitosta ja vielä karmealla tavalla, sairastuin niin että jouduin lopettamaan työni ja jäämään työkyvytömäksi (ei siis masennus syynä) olin todella sairas ja kipeä ja välillä ajattelin että elänköhän enää ensi viikolla. Kun oma lapseni vielä sairastui, muistan ajatelleeni, mitä oikein tapahtuu.

Koskaan en kuitenkaan kadehtinut ympärillä olevia ihmisiä ja vertaillut itseäni heihin. On aivan normaalia, että vaikka itsellä menee huonosti muut menevät naimisiin, saavat lapsia, ylennyksiä, työpaikkoja. Ja sain niistä iloa. Eikö ne ole niitä ilonpilkkeitä elämässä, kun itsellä menee huonosti ja rakkailla edes hyvin?

Mutta nämä on näitä luonne-eroja. Kouluttauduin uuteen ammattiin mitä pystyn tekemään, on uusi mies, parempi parisuhde ja sairaudet alkaa olemaan tasapainossa. Elämä on ihanaa nyt. Ja toivon että jatkuu näin.

Kun olen nähnyt ihmisten masentuvan pienemmästäkin pelkään jatkuvasti että sairastunko minäkin jälkeenpäin kun tuo yksi vuosi oli niin traumaattinen. Mutta pikkuhiljaa olen tullut lopputulokseen, että nämä ahdistus/masennusasiat vetävät juurensa tuohon vertailuun ja kyvyttömyyteen iloita muiden asioista tästä syystä, vaan kaikki toisillekkin tapahtuva mukava kaivaa vain omaa kuoppaa.

Et tainnut ymmärtää yhtään mitä tuo kirjoittaja tarkoitti. Ei kyse ole siitä, että muut KEHTAAVAT elää normaalia elämää ja onnistuvat, eikä kyse ole siitä etteikö voisi iloita toisten onnistumisista aidosti, vaan kyse on siitä valtavasta surusta ja häpeästä sen suhteen, että omassa elämässä kaikki menee päin persettä eikä ulospääsyä näy, vaikka tekisi kaikkensa.

En halua vähätellä, mutta vuosi masennusta on aika lyhyt aika ja vuosi vastoinkäymisten kanssa on aika lyhyt aika. Kuvittele se sinun vuotesi 30 vuoden mittaiseksi, niin voit saada jotain osviittaa.

Ja minä tarkoitin, että kaikkien masennuksen syy ei ole tuo asia, mutta monen tuntuu olevan. On serotoniinivajetta, fyysisiä sairauksia, kamalaa lapsuutta jne joissa ymmärrän masennuksen paremmin. Sekin että kokee että aina omat asiat menee päin persiaa johtuu samasta luonneasiasta. Se että minun vaikeuteni kestivät vuoden, johtuu siitä, etten antanut niiden kestää enempää, vaan aloin aktiivisesti muuttaa elämääni vaikka voimavarat oli 0. En myöskään usko, että kenenkään elämä on 30 vuotta täyttä vastoinkäymistä ilman että mihinkään voisi itse puuttua. Olisin voinut jäädä työkyvyttömäksi, jäädä yksin ja olla hoitamatta sairauttani, mutta valitsin toisin. Eli en jäänyt vatvomaan sitä, miten kaikki meni nyt päin hel vettiä vaan aloin rakentamaan uutta.

Minulla on esimerkiksi masentunut ystävä joka on alko holistiperheestä ja hänelle on tapahtunut kaikki hirveä mitä lapsuudessa voi tapahtua, hänen masennuksensa on aivan erilainen ja ymmärrettävämpi (siis omalta näkökannaltani) kuin esimerkiksi se, että kaikki on hyvin, hyvä lapsuus, on terve, on töitä, elämä kulkee, muttei ei saa lapsia ja sitten masentuu vuosikausiksi yhdestä takaiskusta. Ja sitten katkeroituu jokaiselle, joka saa lapsia normaalisti ja vaipuu joka kerta suruun. Sen sijaan esimerkiksi, että laittaisi vaikka adoptiopaperit vetämään tai käyttäisi sijaissynnyttäjää. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Et olisi pystynyt muuttamaan asioita, jos sinun voimavarasi olisi olleet "nolla", niinkuin kerroit. Ihan kaikki ei myöskään ole elämässä itsestä kiinni. Ihminen ei ole kaikkivoipa. Joskus on ihan ok ottaa apua vastaan toisilta, jos ei itse jaksa tai pysty muuttamaan asioita. Lapsettomuus ei kyllä ole mikään pikkuasia, jonka voisi ohittaa ihan vaan olankohautuksella. Myöskään sairastuminen psyykkisesti ei ole valintakysymys, muutenhan kaikki olisi terveitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tuntenut joitakin masentuneita, joilla on elämässä kaikki aikalailla hyvin ja toimiva lääkitys masennukseen, mutta heillä on perusluonteessa taipumus jäädä vatvomaan joitain asioita ja vertailla itseä ja omia saavutuksia muihin. Joskus tuollaisten ihmisten kanssa jutellessa huomaan, että itsellä on ollut ihan samanlaisia tai pahempiakin vastoinkäymisiä, mutta niiden vatvominen ei vaan kiinnosta ei sitten yhtään.

En voisi enempää allekirjoittaa tätä asiaa. Tuollakin pari viestiä tätä ylempänä joku kirjoitti että on läheisten kuolemaa ja lapsettomuutta ja muut kehtaa elää omaa elämäänsä normaalisti. Niin se elämässä MENEE. Mulle iski vuoden, 12kk aikana ero pitkästä liitosta ja vielä karmealla tavalla, sairastuin niin että jouduin lopettamaan työni ja jäämään työkyvytömäksi (ei siis masennus syynä) olin todella sairas ja kipeä ja välillä ajattelin että elänköhän enää ensi viikolla. Kun oma lapseni vielä sairastui, muistan ajatelleeni, mitä oikein tapahtuu.

Koskaan en kuitenkaan kadehtinut ympärillä olevia ihmisiä ja vertaillut itseäni heihin. On aivan normaalia, että vaikka itsellä menee huonosti muut menevät naimisiin, saavat lapsia, ylennyksiä, työpaikkoja. Ja sain niistä iloa. Eikö ne ole niitä ilonpilkkeitä elämässä, kun itsellä menee huonosti ja rakkailla edes hyvin?

Mutta nämä on näitä luonne-eroja. Kouluttauduin uuteen ammattiin mitä pystyn tekemään, on uusi mies, parempi parisuhde ja sairaudet alkaa olemaan tasapainossa. Elämä on ihanaa nyt. Ja toivon että jatkuu näin.

Kun olen nähnyt ihmisten masentuvan pienemmästäkin pelkään jatkuvasti että sairastunko minäkin jälkeenpäin kun tuo yksi vuosi oli niin traumaattinen. Mutta pikkuhiljaa olen tullut lopputulokseen, että nämä ahdistus/masennusasiat vetävät juurensa tuohon vertailuun ja kyvyttömyyteen iloita muiden asioista tästä syystä, vaan kaikki toisillekkin tapahtuva mukava kaivaa vain omaa kuoppaa.

Et tainnut ymmärtää yhtään mitä tuo kirjoittaja tarkoitti. Ei kyse ole siitä, että muut KEHTAAVAT elää normaalia elämää ja onnistuvat, eikä kyse ole siitä etteikö voisi iloita toisten onnistumisista aidosti, vaan kyse on siitä valtavasta surusta ja häpeästä sen suhteen, että omassa elämässä kaikki menee päin persettä eikä ulospääsyä näy, vaikka tekisi kaikkensa.

En halua vähätellä, mutta vuosi masennusta on aika lyhyt aika ja vuosi vastoinkäymisten kanssa on aika lyhyt aika. Kuvittele se sinun vuotesi 30 vuoden mittaiseksi, niin voit saada jotain osviittaa.

Ja minä tarkoitin, että kaikkien masennuksen syy ei ole tuo asia, mutta monen tuntuu olevan. On serotoniinivajetta, fyysisiä sairauksia, kamalaa lapsuutta jne joissa ymmärrän masennuksen paremmin. Sekin että kokee että aina omat asiat menee päin persiaa johtuu samasta luonneasiasta. Se että minun vaikeuteni kestivät vuoden, johtuu siitä, etten antanut niiden kestää enempää, vaan aloin aktiivisesti muuttaa elämääni vaikka voimavarat oli 0. En myöskään usko, että kenenkään elämä on 30 vuotta täyttä vastoinkäymistä ilman että mihinkään voisi itse puuttua. Olisin voinut jäädä työkyvyttömäksi, jäädä yksin ja olla hoitamatta sairauttani, mutta valitsin toisin. Eli en jäänyt vatvomaan sitä, miten kaikki meni nyt päin hel vettiä vaan aloin rakentamaan uutta.

Minulla on esimerkiksi masentunut ystävä joka on alko holistiperheestä ja hänelle on tapahtunut kaikki hirveä mitä lapsuudessa voi tapahtua, hänen masennuksensa on aivan erilainen ja ymmärrettävämpi (siis omalta näkökannaltani) kuin esimerkiksi se, että kaikki on hyvin, hyvä lapsuus, on terve, on töitä, elämä kulkee, muttei ei saa lapsia ja sitten masentuu vuosikausiksi yhdestä takaiskusta. Ja sitten katkeroituu jokaiselle, joka saa lapsia normaalisti ja vaipuu joka kerta suruun. Sen sijaan esimerkiksi, että laittaisi vaikka adoptiopaperit vetämään tai käyttäisi sijaissynnyttäjää. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Kivasti vääristit tuon aikaisemmin kirjoitetun tai sitten et ymmärtänyt. Kyse ei ollut mistään "pelkästä" lapsettomuudesta kultalusikka suussa syntyneellä, vaan läheisTEN ihmisten kuolemista jne. Nuorten ihmisten kuolemista, lapsen kuolemasta niin kuin kirjoitetaan toisessa kommentissa. Ja kyllä tässä jokainen osaisi muihin töihin hankkiutua jos tulisi esteitä, ei se ole mitään superihmisen hommaa. Eroja tapahtuu koko ajan.

Ja tiedoksesi, adotpiopapereita ei niin vain "laiteta vetämään" ja sijaissynnytys on Suomessa kiellettyä.

Terapia ei aina auta. Terapeutti saattaa olla ammattitaidoton tai persoonallisuudeltaan sopimaton työhön. Nämä terapeutit usein saattavat vain pahentaa potilaan tilannetta. Hassua tässä on se, että kuitenkin aina potilaan parantumattomuus johtuu muka vain potilaasta itsestään muiden alan ammattilaisten mielestä. Siis huonolla terapeutilla käynyt saatetaan leimata parantumattomaksi, vaikka kysymys olisi ollut vain terapeutin ammattitaidon puutteesta.