Miksi joidenkin masennus ei parane vaikka saisi terapiaa ja lääkkeitä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tuntenut joitakin masentuneita, joilla on elämässä kaikki aikalailla hyvin ja toimiva lääkitys masennukseen, mutta heillä on perusluonteessa taipumus jäädä vatvomaan joitain asioita ja vertailla itseä ja omia saavutuksia muihin. Joskus tuollaisten ihmisten kanssa jutellessa huomaan, että itsellä on ollut ihan samanlaisia tai pahempiakin vastoinkäymisiä, mutta niiden vatvominen ei vaan kiinnosta ei sitten yhtään.

En voisi enempää allekirjoittaa tätä asiaa. Tuollakin pari viestiä tätä ylempänä joku kirjoitti että on läheisten kuolemaa ja lapsettomuutta ja muut kehtaa elää omaa elämäänsä normaalisti. Niin se elämässä MENEE. Mulle iski vuoden, 12kk aikana ero pitkästä liitosta ja vielä karmealla tavalla, sairastuin niin että jouduin lopettamaan työni ja jäämään työkyvytömäksi (ei siis masennus syynä) olin todella sairas ja kipeä ja välillä ajattelin että elänköhän enää ensi viikolla. Kun oma lapseni vielä sairastui, muistan ajatelleeni, mitä oikein tapahtuu.

Koskaan en kuitenkaan kadehtinut ympärillä olevia ihmisiä ja vertaillut itseäni heihin. On aivan normaalia, että vaikka itsellä menee huonosti muut menevät naimisiin, saavat lapsia, ylennyksiä, työpaikkoja. Ja sain niistä iloa. Eikö ne ole niitä ilonpilkkeitä elämässä, kun itsellä menee huonosti ja rakkailla edes hyvin?

Mutta nämä on näitä luonne-eroja. Kouluttauduin uuteen ammattiin mitä pystyn tekemään, on uusi mies, parempi parisuhde ja sairaudet alkaa olemaan tasapainossa. Elämä on ihanaa nyt. Ja toivon että jatkuu näin.

Kun olen nähnyt ihmisten masentuvan pienemmästäkin pelkään jatkuvasti että sairastunko minäkin jälkeenpäin kun tuo yksi vuosi oli niin traumaattinen. Mutta pikkuhiljaa olen tullut lopputulokseen, että nämä ahdistus/masennusasiat vetävät juurensa tuohon vertailuun ja kyvyttömyyteen iloita muiden asioista tästä syystä, vaan kaikki toisillekkin tapahtuva mukava kaivaa vain omaa kuoppaa.

Et tainnut ymmärtää yhtään mitä tuo kirjoittaja tarkoitti. Ei kyse ole siitä, että muut KEHTAAVAT elää normaalia elämää ja onnistuvat, eikä kyse ole siitä etteikö voisi iloita toisten onnistumisista aidosti, vaan kyse on siitä valtavasta surusta ja häpeästä sen suhteen, että omassa elämässä kaikki menee päin persettä eikä ulospääsyä näy, vaikka tekisi kaikkensa.

En halua vähätellä, mutta vuosi masennusta on aika lyhyt aika ja vuosi vastoinkäymisten kanssa on aika lyhyt aika. Kuvittele se sinun vuotesi 30 vuoden mittaiseksi, niin voit saada jotain osviittaa.

Ja minä tarkoitin, että kaikkien masennuksen syy ei ole tuo asia, mutta monen tuntuu olevan. On serotoniinivajetta, fyysisiä sairauksia, kamalaa lapsuutta jne joissa ymmärrän masennuksen paremmin. Sekin että kokee että aina omat asiat menee päin persiaa johtuu samasta luonneasiasta. Se että minun vaikeuteni kestivät vuoden, johtuu siitä, etten antanut niiden kestää enempää, vaan aloin aktiivisesti muuttaa elämääni vaikka voimavarat oli 0. En myöskään usko, että kenenkään elämä on 30 vuotta täyttä vastoinkäymistä ilman että mihinkään voisi itse puuttua. Olisin voinut jäädä työkyvyttömäksi, jäädä yksin ja olla hoitamatta sairauttani, mutta valitsin toisin. Eli en jäänyt vatvomaan sitä, miten kaikki meni nyt päin hel vettiä vaan aloin rakentamaan uutta.

Minulla on esimerkiksi masentunut ystävä joka on alko holistiperheestä ja hänelle on tapahtunut kaikki hirveä mitä lapsuudessa voi tapahtua, hänen masennuksensa on aivan erilainen ja ymmärrettävämpi (siis omalta näkökannaltani) kuin esimerkiksi se, että kaikki on hyvin, hyvä lapsuus, on terve, on töitä, elämä kulkee, muttei ei saa lapsia ja sitten masentuu vuosikausiksi yhdestä takaiskusta. Ja sitten katkeroituu jokaiselle, joka saa lapsia normaalisti ja vaipuu joka kerta suruun. Sen sijaan esimerkiksi, että laittaisi vaikka adoptiopaperit vetämään tai käyttäisi sijaissynnyttäjää. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Sä et vain ymmärrä mistä puhut eikä sinulla ole kykyjä saati ymmärrystä asettua toisten asemaan. Kuvittelet asioita omasta näkökulmastasi käsin ja ”ratkaiset” asioita niin kuin sinulle olisi parasta, mutta unohdat, että et voi ymmärtää saati neuvoa muita sinun näkökulmastasi lähtien. Siihen vaaditaan toisen asemaan asettumista, mitä sinä et selkeästikään osaa. Kuvittelet, että vuoden masennuksen jälkeen tiedät kaiken masennuksesta ja osaat sen kokemuksen avulla korjata muut ihmiset.

Ei kukaan ole 30 vuotta tekemättä yhtään mitään. Siihen 30 vuoteen mahtuu lukuisia tsemppauksia, yrityksiä, uusien näkökulmien ja väylien etsimistä. Lukuisia yrityksiä parantaa omaa elämää ja omaa päätä. Mutta aina sekään ei riitä, toki parantaa olosuhteita, mutta masennus elää ja hengittää edelleen oikein hyvin.

Itseasiassa epäilen sinua trolliksi, sillä heittosi adoptiosta oli sen verran överi provosoiva ja älytön. Kaikki tietävät, miten vaikeaa adoptointi Suomessa on, eikä lapsia todellakaan anneta jo valmiiksi traumatisoituneelle. Taustat käydään suurennuslasilla läpi ja mikään viitauskaan mt-häiriöön menneisyydessä torppaa koko prosessin. Mikä on ihan hyvä, koska mahdollisesti traumatisoitunut lapsi ansaitsee terveen ja valaan aikuisen vanhemmakseen. Ja mitään kohtuvuokrausta ei Suomessa todellakaan tehdä.

En edes tiedä miksi vaivauduin vastaamaan selvälle trollille :D.

Vierailija kirjoitti:

Masennus saattaa johtua lapsuuden traumaattisista kokemuksista, myöhemmin elämässä sattuneista isoista vastoinkäymisistä ja huonoista olosuhteista, alistuneesta asemasta tai fyysisistä sairauksista. Monesti juuri peräkkäin sattuneet isot vastoinkäymiset tai traumaattiset tapahtumat laukaisevat masennuksen tai jonkun muun psyykkisen sairauden. Näin kävi myös minulla, kun murrosiän aikana tuli peräkkäin muutama todella traumaattinen tapahtuma. Ei ollut ehtinyt kunnolla toipua edellisestä, kun jo seuraava hirveys tapahtui. Lopulta kaikki traumat olivat sisälläni selvittämättömänä sotkuna ja jatkuvan pahan olon lähteenä. Yritin sitten terapiassa näitä asioita selvitellä, mutta se ei oikein kyseisen terapeutin kanssa onnistunut. Terapeutti syyllisti minua traumoistani, vaikka osassa niistä oli kysymys rikoksen kohteeksi joutumisesta. Uskoin terapeuttia, ja aloin syyllistämään itseäni pikkuhiljaa lähes kaikesta, luullen että paranen, jos vain syyllistän itseäni tarpeeksi. No sehän ei varsinaisesti auttanut, vaan masennukseni paheni, ja muutaman vuoden kuluttua romahdin täysin henkisesti, ja jouduin psykiatriselle osastolle. Nykyään olen eläkkeellä, ja yritän kuntouttaa itseäni paitsi lapsuuden traumoista, myös "terapian" haittavaikutuksista.

Monesti traumaattinen lapsuus aiheuttaa lisää traumaattisia kokemuksia, koska ei osaa suojella itseä, hakeutuu väärään seuraan, tekee sairaana vääriä valintoja, vahingoittaa itseä, väärät ihmiset pääsevät lähelle jne. Ja siitä tulee kierre. Vaikka kävisi terapiassa ja saisi osan haitallisista käytösmalleista korjattua, tajuaa kohta kehittäneensä niitä lisää ja uudenlaisia. Jos on koko lapsuuden saanut osakseen silkkaa vihaa ja halveksuntaa ulkopuolelta, niin se kääntyy hyvin kierolla tavalla omaksi sisäiseksi puheeksi. Sen huomaa kyllä ja siihen osaa puuttua, jos voi täysin keskittyä pelkästään siihen, mutta kyse on niin syvällä olevasta automaatiosta, että siihen keskittyminen vie kaiken energian ja huomion.

Ja kun elämässä ei voi keskittyä pelkästään itseensä ja oman päänsä korjaamiseen, vaan pitää käydä töissä, opiskella ja suorittaa muita vastaavia velvotteita, niin energia ei enää riitäkään sen sisäisen puheen korjaamiseen, vaan se jatkaa monologiaan hyvin syvällä pään sisällä kehittäen uusia olomuotoja ja uusia tapoja vahingoittaa itseä. Kun pääsee syömishäiriöstä eroon, siirtyy alkoholiin. Kun pääsee alkoholista eroon, siirtyy pakonomaiseen työskentelyyn. Kun höllää töistä, alkaa pakonomainen liikkuminen. Kun vähentää liikkumista, alkaa pakonomainen siivoaminen. Jne. Ja kaikki tapahtuu niin salakavalasti, että kaiken tajuaa vasta sitten, kun kroppa on päätä myöten sonnassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Masennus saattaa johtua lapsuuden traumaattisista kokemuksista, myöhemmin elämässä sattuneista isoista vastoinkäymisistä ja huonoista olosuhteista, alistuneesta asemasta tai fyysisistä sairauksista. Monesti juuri peräkkäin sattuneet isot vastoinkäymiset tai traumaattiset tapahtumat laukaisevat masennuksen tai jonkun muun psyykkisen sairauden. Näin kävi myös minulla, kun murrosiän aikana tuli peräkkäin muutama todella traumaattinen tapahtuma. Ei ollut ehtinyt kunnolla toipua edellisestä, kun jo seuraava hirveys tapahtui. Lopulta kaikki traumat olivat sisälläni selvittämättömänä sotkuna ja jatkuvan pahan olon lähteenä. Yritin sitten terapiassa näitä asioita selvitellä, mutta se ei oikein kyseisen terapeutin kanssa onnistunut. Terapeutti syyllisti minua traumoistani, vaikka osassa niistä oli kysymys rikoksen kohteeksi joutumisesta. Uskoin terapeuttia, ja aloin syyllistämään itseäni pikkuhiljaa lähes kaikesta, luullen että paranen, jos vain syyllistän itseäni tarpeeksi. No sehän ei varsinaisesti auttanut, vaan masennukseni paheni, ja muutaman vuoden kuluttua romahdin täysin henkisesti, ja jouduin psykiatriselle osastolle. Nykyään olen eläkkeellä, ja yritän kuntouttaa itseäni paitsi lapsuuden traumoista, myös "terapian" haittavaikutuksista.

Monesti traumaattinen lapsuus aiheuttaa lisää traumaattisia kokemuksia, koska ei osaa suojella itseä, hakeutuu väärään seuraan, tekee sairaana vääriä valintoja, vahingoittaa itseä, väärät ihmiset pääsevät lähelle jne. Ja siitä tulee kierre. Vaikka kävisi terapiassa ja saisi osan haitallisista käytösmalleista korjattua, tajuaa kohta kehittäneensä niitä lisää ja uudenlaisia. Jos on koko lapsuuden saanut osakseen silkkaa vihaa ja halveksuntaa ulkopuolelta, niin se kääntyy hyvin kierolla tavalla omaksi sisäiseksi puheeksi. Sen huomaa kyllä ja siihen osaa puuttua, jos voi täysin keskittyä pelkästään siihen, mutta kyse on niin syvällä olevasta automaatiosta, että siihen keskittyminen vie kaiken energian ja huomion.

Ja kun elämässä ei voi keskittyä pelkästään itseensä ja oman päänsä korjaamiseen, vaan pitää käydä töissä, opiskella ja suorittaa muita vastaavia velvotteita, niin energia ei enää riitäkään sen sisäisen puheen korjaamiseen, vaan se jatkaa monologiaan hyvin syvällä pään sisällä kehittäen uusia olomuotoja ja uusia tapoja vahingoittaa itseä. Kun pääsee syömishäiriöstä eroon, siirtyy alkoholiin. Kun pääsee alkoholista eroon, siirtyy pakonomaiseen työskentelyyn. Kun höllää töistä, alkaa pakonomainen liikkuminen. Kun vähentää liikkumista, alkaa pakonomainen siivoaminen. Jne. Ja kaikki tapahtuu niin salakavalasti, että kaiken tajuaa vasta sitten, kun kroppa on päätä myöten sonnassa.

Olen samaa mieltä. Varsinkin tuon ympärillä olevien ihmisten negatiivisen suhtautumisen ja jopa henkisen tai fyysisen väkivallan kääntymisen sisäiseksi puheeksi tunnistan itsessäni hyvin. Varsinkin lapsuuden aikana koettu kaltoinkohtelu kääntyy helposti sisäiseksi puheeksi, joka saattaa automatisoitua aika pitkälle, niin ettei sitä itse edes aina huomaa. Vain silloin, kun alkaa käsittelemään asiaa tietoisesti, saattaa huomata, että puhuu itselleen samalla tavalla kuin kaltoinkohtelija lapsuudesta. Parantuminen vie aikaa ja energiaa. Pitäisi opetella kokonaan uusi tapa ajatella itsestään. Pitäisi muistaa ja hoksata pysäyttää itsensä aina kun alkaa lipsahtaa sinne sisäistetyn kaltoinkohtelun puolelle. Edessä voi olla pitkä ja hankala prosessi, mutta se myös palkitsee kun huomaa, että on edistynyt.

Mun masennus johtuu 35 v unettomuudesta, parista onnettomuudesta ja niistä aiheutuneista kivuista. Niin kauan kun kivut on perkeleelliset (viim 10v) ei paljoa hymyilytä. 2v terapiaa oli ihan hukkaan heitetty, ei näitä pysty hyväksymään! 

Minun masennus johtuu kivuista joihin en saa kunnon lääkitystä. Endo, rappeuma selässä, yliliikkuvuus, sidekudossairaus ja en saa uusittua fysiatrin määräämiä kipulääkkeitä kun ovat kolmiolääkkeitä. Missä vika??

Jos masennus johtuu sisäistetystä kaltoinkohtelusta, ja joutuu psykiatrisessa hoidossa kaltoinkohdelluksi, niin sitten psykiatrinen hoito vain pahentaa tilannetta.

Samoten jos masennus johtuu alistettuun asemaan joutumisesta, ja psykiatrisessa hoidossa alistetaan lisää, niin silloinkin psykiatrinen hoito vain pahentaa tilannetta.

Minusta psykiatrisen hoidon haitoista ja hoitovirheistä ei puhuta tarpeeksi. Netti on kyllä pullollaan huonoja kokemuksia, mutta julkisuudessa niistä ei puhuta, eikä niitä yleensä varsinkaan hoidossa myönnetä. Myös tutkimusta tältä alueelta ei ole tarpeeksi, oikeastaan sitä ei ole juuri ollenkaan. Huono psykiatrinen hoito tulee yhteiskunnalle todella kalliiksi, puhumattakaan siitä kärsimyksestä, mitä se uhreilleen aiheuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Samoten jos masennus johtuu alistettuun asemaan joutumisesta, ja psykiatrisessa hoidossa alistetaan lisää, niin silloinkin psykiatrinen hoito vain pahentaa tilannetta.

En kiellä etteikö näin voisi käydä jollekin, mutta tämänkin on aika subjektiivinen näkemys. Itselläni on tällä hetkellä ystävä, joka ajattelee kaikki asiat pahimman kautta. Esimerkiksi jos ystävä jättää vastaamatta viestiin niin tämä on hänen mielestään vihainen jostain, vaikka kyseessä voi olla kiire. Tästä ystävästäni olen myös tajunnut miten itsekin tulkitsen asioita oman negatiivisen maailmankuvan pohjalta. Tosin psykiatrisella olleena olen sitä mieltä että siellä pitäisi osata kiinniittää enemmän huomiota potilaiden vääristyneeseen maailmankuvaan ja ohjata näitä pois siitä. Suurin osa normoista ottaa oman normaalin ajattelunsa itsestäänselvyytenä ja luulevat että potilas mukautuu siihen helposti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tuntenut joitakin masentuneita, joilla on elämässä kaikki aikalailla hyvin ja toimiva lääkitys masennukseen, mutta heillä on perusluonteessa taipumus jäädä vatvomaan joitain asioita ja vertailla itseä ja omia saavutuksia muihin. Joskus tuollaisten ihmisten kanssa jutellessa huomaan, että itsellä on ollut ihan samanlaisia tai pahempiakin vastoinkäymisiä, mutta niiden vatvominen ei vaan kiinnosta ei sitten yhtään.

En voisi enempää allekirjoittaa tätä asiaa. Tuollakin pari viestiä tätä ylempänä joku kirjoitti että on läheisten kuolemaa ja lapsettomuutta ja muut kehtaa elää omaa elämäänsä normaalisti. Niin se elämässä MENEE. Mulle iski vuoden, 12kk aikana ero pitkästä liitosta ja vielä karmealla tavalla, sairastuin niin että jouduin lopettamaan työni ja jäämään työkyvytömäksi (ei siis masennus syynä) olin todella sairas ja kipeä ja välillä ajattelin että elänköhän enää ensi viikolla. Kun oma lapseni vielä sairastui, muistan ajatelleeni, mitä oikein tapahtuu.

Koskaan en kuitenkaan kadehtinut ympärillä olevia ihmisiä ja vertaillut itseäni heihin. On aivan normaalia, että vaikka itsellä menee huonosti muut menevät naimisiin, saavat lapsia, ylennyksiä, työpaikkoja. Ja sain niistä iloa. Eikö ne ole niitä ilonpilkkeitä elämässä, kun itsellä menee huonosti ja rakkailla edes hyvin?

Mutta nämä on näitä luonne-eroja. Kouluttauduin uuteen ammattiin mitä pystyn tekemään, on uusi mies, parempi parisuhde ja sairaudet alkaa olemaan tasapainossa. Elämä on ihanaa nyt. Ja toivon että jatkuu näin.

Kun olen nähnyt ihmisten masentuvan pienemmästäkin pelkään jatkuvasti että sairastunko minäkin jälkeenpäin kun tuo yksi vuosi oli niin traumaattinen. Mutta pikkuhiljaa olen tullut lopputulokseen, että nämä ahdistus/masennusasiat vetävät juurensa tuohon vertailuun ja kyvyttömyyteen iloita muiden asioista tästä syystä, vaan kaikki toisillekkin tapahtuva mukava kaivaa vain omaa kuoppaa.

Et tainnut ymmärtää yhtään mitä tuo kirjoittaja tarkoitti. Ei kyse ole siitä, että muut KEHTAAVAT elää normaalia elämää ja onnistuvat, eikä kyse ole siitä etteikö voisi iloita toisten onnistumisista aidosti, vaan kyse on siitä valtavasta surusta ja häpeästä sen suhteen, että omassa elämässä kaikki menee päin persettä eikä ulospääsyä näy, vaikka tekisi kaikkensa.

En halua vähätellä, mutta vuosi masennusta on aika lyhyt aika ja vuosi vastoinkäymisten kanssa on aika lyhyt aika. Kuvittele se sinun vuotesi 30 vuoden mittaiseksi, niin voit saada jotain osviittaa.

Ja minä tarkoitin, että kaikkien masennuksen syy ei ole tuo asia, mutta monen tuntuu olevan. On serotoniinivajetta, fyysisiä sairauksia, kamalaa lapsuutta jne joissa ymmärrän masennuksen paremmin. Sekin että kokee että aina omat asiat menee päin persiaa johtuu samasta luonneasiasta. Se että minun vaikeuteni kestivät vuoden, johtuu siitä, etten antanut niiden kestää enempää, vaan aloin aktiivisesti muuttaa elämääni vaikka voimavarat oli 0. En myöskään usko, että kenenkään elämä on 30 vuotta täyttä vastoinkäymistä ilman että mihinkään voisi itse puuttua. Olisin voinut jäädä työkyvyttömäksi, jäädä yksin ja olla hoitamatta sairauttani, mutta valitsin toisin. Eli en jäänyt vatvomaan sitä, miten kaikki meni nyt päin hel vettiä vaan aloin rakentamaan uutta.

Minulla on esimerkiksi masentunut ystävä joka on alko holistiperheestä ja hänelle on tapahtunut kaikki hirveä mitä lapsuudessa voi tapahtua, hänen masennuksensa on aivan erilainen ja ymmärrettävämpi (siis omalta näkökannaltani) kuin esimerkiksi se, että kaikki on hyvin, hyvä lapsuus, on terve, on töitä, elämä kulkee, muttei ei saa lapsia ja sitten masentuu vuosikausiksi yhdestä takaiskusta. Ja sitten katkeroituu jokaiselle, joka saa lapsia normaalisti ja vaipuu joka kerta suruun. Sen sijaan esimerkiksi, että laittaisi vaikka adoptiopaperit vetämään tai käyttäisi sijaissynnyttäjää. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Kivasti vääristit tuon aikaisemmin kirjoitetun tai sitten et ymmärtänyt. Kyse ei ollut mistään "pelkästä" lapsettomuudesta kultalusikka suussa syntyneellä, vaan läheisTEN ihmisten kuolemista jne. Nuorten ihmisten kuolemista, lapsen kuolemasta niin kuin kirjoitetaan toisessa kommentissa. Ja kyllä tässä jokainen osaisi muihin töihin hankkiutua jos tulisi esteitä, ei se ole mitään superihmisen hommaa. Eroja tapahtuu koko ajan.

Ja tiedoksesi, adotpiopapereita ei niin vain "laiteta vetämään" ja sijaissynnytys on Suomessa kiellettyä.

Niin ja tämähän koko teksti on vain todiste juuri siitä luonneasiasta mistä kirjoitin. Sinun läheisesi on kuollut joten se ei ole mitään verrattuna siihen että "eroja tapahtuu koko ajan ja jokainen osaa hakeutua toisiin hommiin". Mutta ei auta rautalangasta vääntää jos ei ymmärrä. Sinä olet niin vetäytynyt ilmeisesti miettimään tuota kuolemaa, että kenenkään muun asiat eivät ole vastoinkäymisiä. :D Ja sanot minulle, että minun vatvomisteoriani ei päde vaikka juuri näki että pätee..

Lapsettomuuden otin täysin erillisenä esimerkkinä enkä vedonnut sinun tarinaasi millään tavoin. En edes muistanut sinun kirjoitustasi enää tässä vaiheessa, vaan käytin esimerkkinä erästä tuttavaani jota kuvailin. Mistään asiasta ei ylipäätään tarvitse selvitä olankohautuksella, niin kuin kirjoitinkin, mutta vuosikausien märehtiminen on liiallista.

Minäkin voisin sanoa että kuolema on yhtä luonnollinen osa elämää kuin itse elämä, mutta en jaksa vääntää tästä asiasta. Sinäkään et tiedä keitä minä olen menettänyt. En jaksa käydä ilkeäksi, niin kuin sinä kävit. Onneksi en ole kaltaisesi.

Vierailija kirjoitti:

Terapia ja lääkkeet eivät auta, jos ne eivät johda masentuneen elämäntilanteen paranemiseen. Jos toimenpiteiden jälkeen on edelleen työtön, kaveriton, parisuhteeton, köyhä, ei syö terveellisesti eikä harrasta liikuntaa, on lopputuloksena masennuksessa jumittaminen.

Masennus on enimmäkseen epätyydyttävän sosiaalisen aseman manifestaatio (voi olla toki alhaista rautaa, kilpparia, d-vitamiinia ja mitä näitä on). Siksi esim. Aalto ja Al-taee joutuivat sairaslomalle. Heidän sosiaalinen asemansa tipahti niin nopeasti hyvin korkeasta todella paljon alaspäin.

Asia on juuri näin. Kiitos hyvästä tiivistyksestä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tuntenut joitakin masentuneita, joilla on elämässä kaikki aikalailla hyvin ja toimiva lääkitys masennukseen, mutta heillä on perusluonteessa taipumus jäädä vatvomaan joitain asioita ja vertailla itseä ja omia saavutuksia muihin. Joskus tuollaisten ihmisten kanssa jutellessa huomaan, että itsellä on ollut ihan samanlaisia tai pahempiakin vastoinkäymisiä, mutta niiden vatvominen ei vaan kiinnosta ei sitten yhtään.

En voisi enempää allekirjoittaa tätä asiaa. Tuollakin pari viestiä tätä ylempänä joku kirjoitti että on läheisten kuolemaa ja lapsettomuutta ja muut kehtaa elää omaa elämäänsä normaalisti. Niin se elämässä MENEE. Mulle iski vuoden, 12kk aikana ero pitkästä liitosta ja vielä karmealla tavalla, sairastuin niin että jouduin lopettamaan työni ja jäämään työkyvytömäksi (ei siis masennus syynä) olin todella sairas ja kipeä ja välillä ajattelin että elänköhän enää ensi viikolla. Kun oma lapseni vielä sairastui, muistan ajatelleeni, mitä oikein tapahtuu.

Koskaan en kuitenkaan kadehtinut ympärillä olevia ihmisiä ja vertaillut itseäni heihin. On aivan normaalia, että vaikka itsellä menee huonosti muut menevät naimisiin, saavat lapsia, ylennyksiä, työpaikkoja. Ja sain niistä iloa. Eikö ne ole niitä ilonpilkkeitä elämässä, kun itsellä menee huonosti ja rakkailla edes hyvin?

Mutta nämä on näitä luonne-eroja. Kouluttauduin uuteen ammattiin mitä pystyn tekemään, on uusi mies, parempi parisuhde ja sairaudet alkaa olemaan tasapainossa. Elämä on ihanaa nyt. Ja toivon että jatkuu näin.

Kun olen nähnyt ihmisten masentuvan pienemmästäkin pelkään jatkuvasti että sairastunko minäkin jälkeenpäin kun tuo yksi vuosi oli niin traumaattinen. Mutta pikkuhiljaa olen tullut lopputulokseen, että nämä ahdistus/masennusasiat vetävät juurensa tuohon vertailuun ja kyvyttömyyteen iloita muiden asioista tästä syystä, vaan kaikki toisillekkin tapahtuva mukava kaivaa vain omaa kuoppaa.

Et tainnut ymmärtää yhtään mitä tuo kirjoittaja tarkoitti. Ei kyse ole siitä, että muut KEHTAAVAT elää normaalia elämää ja onnistuvat, eikä kyse ole siitä etteikö voisi iloita toisten onnistumisista aidosti, vaan kyse on siitä valtavasta surusta ja häpeästä sen suhteen, että omassa elämässä kaikki menee päin persettä eikä ulospääsyä näy, vaikka tekisi kaikkensa.

En halua vähätellä, mutta vuosi masennusta on aika lyhyt aika ja vuosi vastoinkäymisten kanssa on aika lyhyt aika. Kuvittele se sinun vuotesi 30 vuoden mittaiseksi, niin voit saada jotain osviittaa.

Ja minä tarkoitin, että kaikkien masennuksen syy ei ole tuo asia, mutta monen tuntuu olevan. On serotoniinivajetta, fyysisiä sairauksia, kamalaa lapsuutta jne joissa ymmärrän masennuksen paremmin. Sekin että kokee että aina omat asiat menee päin persiaa johtuu samasta luonneasiasta. Se että minun vaikeuteni kestivät vuoden, johtuu siitä, etten antanut niiden kestää enempää, vaan aloin aktiivisesti muuttaa elämääni vaikka voimavarat oli 0. En myöskään usko, että kenenkään elämä on 30 vuotta täyttä vastoinkäymistä ilman että mihinkään voisi itse puuttua. Olisin voinut jäädä työkyvyttömäksi, jäädä yksin ja olla hoitamatta sairauttani, mutta valitsin toisin. Eli en jäänyt vatvomaan sitä, miten kaikki meni nyt päin hel vettiä vaan aloin rakentamaan uutta.

Minulla on esimerkiksi masentunut ystävä joka on alko holistiperheestä ja hänelle on tapahtunut kaikki hirveä mitä lapsuudessa voi tapahtua, hänen masennuksensa on aivan erilainen ja ymmärrettävämpi (siis omalta näkökannaltani) kuin esimerkiksi se, että kaikki on hyvin, hyvä lapsuus, on terve, on töitä, elämä kulkee, muttei ei saa lapsia ja sitten masentuu vuosikausiksi yhdestä takaiskusta. Ja sitten katkeroituu jokaiselle, joka saa lapsia normaalisti ja vaipuu joka kerta suruun. Sen sijaan esimerkiksi, että laittaisi vaikka adoptiopaperit vetämään tai käyttäisi sijaissynnyttäjää. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Kivasti vääristit tuon aikaisemmin kirjoitetun tai sitten et ymmärtänyt. Kyse ei ollut mistään "pelkästä" lapsettomuudesta kultalusikka suussa syntyneellä, vaan läheisTEN ihmisten kuolemista jne. Nuorten ihmisten kuolemista, lapsen kuolemasta niin kuin kirjoitetaan toisessa kommentissa. Ja kyllä tässä jokainen osaisi muihin töihin hankkiutua jos tulisi esteitä, ei se ole mitään superihmisen hommaa. Eroja tapahtuu koko ajan.

Ja tiedoksesi, adotpiopapereita ei niin vain "laiteta vetämään" ja sijaissynnytys on Suomessa kiellettyä.

Niin ja tämähän koko teksti on vain todiste juuri siitä luonneasiasta mistä kirjoitin. Sinun läheisesi on kuollut joten se ei ole mitään verrattuna siihen että "eroja tapahtuu koko ajan ja jokainen osaa hakeutua toisiin hommiin". Mutta ei auta rautalangasta vääntää jos ei ymmärrä. Sinä olet niin vetäytynyt ilmeisesti miettimään tuota kuolemaa, että kenenkään muun asiat eivät ole vastoinkäymisiä. :D Ja sanot minulle, että minun vatvomisteoriani ei päde vaikka juuri näki että pätee..

Lapsettomuuden otin täysin erillisenä esimerkkinä enkä vedonnut sinun tarinaasi millään tavoin. En edes muistanut sinun kirjoitustasi enää tässä vaiheessa, vaan käytin esimerkkinä erästä tuttavaani jota kuvailin. Mistään asiasta ei ylipäätään tarvitse selvitä olankohautuksella, niin kuin kirjoitinkin, mutta vuosikausien märehtiminen on liiallista.

Minäkin voisin sanoa että kuolema on yhtä luonnollinen osa elämää kuin itse elämä, mutta en jaksa vääntää tästä asiasta. Sinäkään et tiedä keitä minä olen menettänyt. En jaksa käydä ilkeäksi, niin kuin sinä kävit. Onneksi en ole kaltaisesi.

Trolli mikä trolli

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tuntenut joitakin masentuneita, joilla on elämässä kaikki aikalailla hyvin ja toimiva lääkitys masennukseen, mutta heillä on perusluonteessa taipumus jäädä vatvomaan joitain asioita ja vertailla itseä ja omia saavutuksia muihin. Joskus tuollaisten ihmisten kanssa jutellessa huomaan, että itsellä on ollut ihan samanlaisia tai pahempiakin vastoinkäymisiä, mutta niiden vatvominen ei vaan kiinnosta ei sitten yhtään.

En voisi enempää allekirjoittaa tätä asiaa. Tuollakin pari viestiä tätä ylempänä joku kirjoitti että on läheisten kuolemaa ja lapsettomuutta ja muut kehtaa elää omaa elämäänsä normaalisti. Niin se elämässä MENEE. Mulle iski vuoden, 12kk aikana ero pitkästä liitosta ja vielä karmealla tavalla, sairastuin niin että jouduin lopettamaan työni ja jäämään työkyvytömäksi (ei siis masennus syynä) olin todella sairas ja kipeä ja välillä ajattelin että elänköhän enää ensi viikolla. Kun oma lapseni vielä sairastui, muistan ajatelleeni, mitä oikein tapahtuu.

Koskaan en kuitenkaan kadehtinut ympärillä olevia ihmisiä ja vertaillut itseäni heihin. On aivan normaalia, että vaikka itsellä menee huonosti muut menevät naimisiin, saavat lapsia, ylennyksiä, työpaikkoja. Ja sain niistä iloa. Eikö ne ole niitä ilonpilkkeitä elämässä, kun itsellä menee huonosti ja rakkailla edes hyvin?

Mutta nämä on näitä luonne-eroja. Kouluttauduin uuteen ammattiin mitä pystyn tekemään, on uusi mies, parempi parisuhde ja sairaudet alkaa olemaan tasapainossa. Elämä on ihanaa nyt. Ja toivon että jatkuu näin.

Kun olen nähnyt ihmisten masentuvan pienemmästäkin pelkään jatkuvasti että sairastunko minäkin jälkeenpäin kun tuo yksi vuosi oli niin traumaattinen. Mutta pikkuhiljaa olen tullut lopputulokseen, että nämä ahdistus/masennusasiat vetävät juurensa tuohon vertailuun ja kyvyttömyyteen iloita muiden asioista tästä syystä, vaan kaikki toisillekkin tapahtuva mukava kaivaa vain omaa kuoppaa.

Et tainnut ymmärtää yhtään mitä tuo kirjoittaja tarkoitti. Ei kyse ole siitä, että muut KEHTAAVAT elää normaalia elämää ja onnistuvat, eikä kyse ole siitä etteikö voisi iloita toisten onnistumisista aidosti, vaan kyse on siitä valtavasta surusta ja häpeästä sen suhteen, että omassa elämässä kaikki menee päin persettä eikä ulospääsyä näy, vaikka tekisi kaikkensa.

En halua vähätellä, mutta vuosi masennusta on aika lyhyt aika ja vuosi vastoinkäymisten kanssa on aika lyhyt aika. Kuvittele se sinun vuotesi 30 vuoden mittaiseksi, niin voit saada jotain osviittaa.

Ja minä tarkoitin, että kaikkien masennuksen syy ei ole tuo asia, mutta monen tuntuu olevan. On serotoniinivajetta, fyysisiä sairauksia, kamalaa lapsuutta jne joissa ymmärrän masennuksen paremmin. Sekin että kokee että aina omat asiat menee päin persiaa johtuu samasta luonneasiasta. Se että minun vaikeuteni kestivät vuoden, johtuu siitä, etten antanut niiden kestää enempää, vaan aloin aktiivisesti muuttaa elämääni vaikka voimavarat oli 0. En myöskään usko, että kenenkään elämä on 30 vuotta täyttä vastoinkäymistä ilman että mihinkään voisi itse puuttua. Olisin voinut jäädä työkyvyttömäksi, jäädä yksin ja olla hoitamatta sairauttani, mutta valitsin toisin. Eli en jäänyt vatvomaan sitä, miten kaikki meni nyt päin hel vettiä vaan aloin rakentamaan uutta.

Minulla on esimerkiksi masentunut ystävä joka on alko holistiperheestä ja hänelle on tapahtunut kaikki hirveä mitä lapsuudessa voi tapahtua, hänen masennuksensa on aivan erilainen ja ymmärrettävämpi (siis omalta näkökannaltani) kuin esimerkiksi se, että kaikki on hyvin, hyvä lapsuus, on terve, on töitä, elämä kulkee, muttei ei saa lapsia ja sitten masentuu vuosikausiksi yhdestä takaiskusta. Ja sitten katkeroituu jokaiselle, joka saa lapsia normaalisti ja vaipuu joka kerta suruun. Sen sijaan esimerkiksi, että laittaisi vaikka adoptiopaperit vetämään tai käyttäisi sijaissynnyttäjää. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Sä et vain ymmärrä mistä puhut eikä sinulla ole kykyjä saati ymmärrystä asettua toisten asemaan. Kuvittelet asioita omasta näkökulmastasi käsin ja ”ratkaiset” asioita niin kuin sinulle olisi parasta, mutta unohdat, että et voi ymmärtää saati neuvoa muita sinun näkökulmastasi lähtien. Siihen vaaditaan toisen asemaan asettumista, mitä sinä et selkeästikään osaa. Kuvittelet, että vuoden masennuksen jälkeen tiedät kaiken masennuksesta ja osaat sen kokemuksen avulla korjata muut ihmiset.

Ei kukaan ole 30 vuotta tekemättä yhtään mitään. Siihen 30 vuoteen mahtuu lukuisia tsemppauksia, yrityksiä, uusien näkökulmien ja väylien etsimistä. Lukuisia yrityksiä parantaa omaa elämää ja omaa päätä. Mutta aina sekään ei riitä, toki parantaa olosuhteita, mutta masennus elää ja hengittää edelleen oikein hyvin.

Itseasiassa epäilen sinua trolliksi, sillä heittosi adoptiosta oli sen verran överi provosoiva ja älytön. Kaikki tietävät, miten vaikeaa adoptointi Suomessa on, eikä lapsia todellakaan anneta jo valmiiksi traumatisoituneelle. Taustat käydään suurennuslasilla läpi ja mikään viitauskaan mt-häiriöön menneisyydessä torppaa koko prosessin. Mikä on ihan hyvä, koska mahdollisesti traumatisoitunut lapsi ansaitsee terveen ja valaan aikuisen vanhemmakseen. Ja mitään kohtuvuokrausta ei Suomessa todellakaan tehdä.

En edes tiedä miksi vaivauduin vastaamaan selvälle trollille :D.

En ole sairastanut masennusta siis minutiakaan elämästäni niinkuin kirjoitin, sairauteni ei ollut masennus vaikka se voimavarat veikin kipujen ja muiden seikkojen vuoksi. Uupumusta toki oli muttei masennusta. Kirjoitin, että pelkäsin sairastuvani masennukseen koska olen käsittänyt että se voi puhjeta trauman jälkeen, joten siitä syystä aloin järjestää elämääni uudelleen. Enkä onneksi sairastunut, luulen että siitä syystä että järjestin asiani parhaan mukaan.

Suomessa adoptointi on hankalaa muttei mahdotonta ja en jaksanut alkaa mistään adoptioasiasta vääntämään vaan TARKOITIN, että esimerkiksi sille asialle VOI tehdä jotain vaikka se onkin HANKALAA. Suurempi mahdollisuus ihmisellä, joka ei fyysisesti saa lasta on kuitenkin saada lapsi adoption kautta tai sijaisvanhempana olemalla, kuin olemalla tekemättä mitään. Ymmärsitkö nyt? Tarkoitukseni oli ETTÄ ELÄMÄÄ VOI MUUTTAA, eikä jäädä siihen mahdottoman esteen eteen kurjistumaan. Pitää ajatella että no elämä heitti tällaisia kapuloita rattaisiin, miten ratkaistaan asia.

Puhuin myös että masennusta on erilaista, on geneettistä alttiutta, kamalaa lapsuutta, serotoniinivajetta jne. En olekkaan yrittänyt asettautua näiden ihmisten asemaan. Niin kuin kirjaimellisesti kirjoitin. Yritin olla esimerkki siitä, että vaikka kuinka sataa niskaan niin vaikeudet voi mielessään kääntää neutraaleiksi jos alunperin on terve ihminen ja pyrkiä parempaan vaikka toivottamalta näyttää. Eikä antaa aivoille tilaa muokkautua siihen asetukseen asti että tilanne kroonistuu.

Sen sijaan kirjoitetaan että vaikeuteni eivät olleet vaikeuksia ollenkaan mikä on tietysti sitten minun osaltani hieno juttu ja teidän omille asioilleen ei voi mitään tehdä koska ne on niin vakavia ja aivan erilaisia. Myös esim adoptio onnistuu sekunnissa ja lapsettomuudelle ja lasten kuolemille minä kohauttaisin myös olkaa ja se olisi siinä. Ihan oikeasti tällaisia asioita saitte kirjoituksestani irti?

Sinun mielestäsi myös vuoden kestävä masennus ei siis olisi mitään? Kuinka empaattinen sinä olet?

Huoh.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samoten jos masennus johtuu alistettuun asemaan joutumisesta, ja psykiatrisessa hoidossa alistetaan lisää, niin silloinkin psykiatrinen hoito vain pahentaa tilannetta.

En kiellä etteikö näin voisi käydä jollekin, mutta tämänkin on aika subjektiivinen näkemys. Itselläni on tällä hetkellä ystävä, joka ajattelee kaikki asiat pahimman kautta. Esimerkiksi jos ystävä jättää vastaamatta viestiin niin tämä on hänen mielestään vihainen jostain, vaikka kyseessä voi olla kiire. Tästä ystävästäni olen myös tajunnut miten itsekin tulkitsen asioita oman negatiivisen maailmankuvan pohjalta. Tosin psykiatrisella olleena olen sitä mieltä että siellä pitäisi osata kiinniittää enemmän huomiota potilaiden vääristyneeseen maailmankuvaan ja ohjata näitä pois siitä. Suurin osa normoista ottaa oman normaalin ajattelunsa itsestäänselvyytenä ja luulevat että potilas mukautuu siihen helposti.

Minusta alistetussa asemassa oleminen ei ole pelkästään subjektiivinen kokemus, vaan sen voi todeta ihan objektiivisestikin. Oikeastaan jos alistetussa asemassa oleminen on vain subjektiivinen kokemus, silloin ei ole edes kysymys alistetussa asemassa olemisesta. Jo pelkkä määritelmä "alistetussa asemassa oleminen" sisältää sen ajatuksen, että asia liittyy ihmisten väliseen vuorovaikutukseen, eikä pelkästään yksilön omaan kokemukseen. Psykiatrisessa hoidossa voidaan alistaa potilasta hyvin monella tavalla, esimerkiksi potilasta ei kuunnella, vähätellään potilaan puheita, ei uskota siihen mitä potilas kertoo, syyllistetään ja lannistetaan potilasta, leimataan lähes kaikki potilaan sanomisen "oireiksi", puhutaan potilaan päälle tai ei kommentoida mitään, jne. Sitten on vielä erikseen fyysiset pakkotoimet, kuten pakkolääkintä, lepositeet ja eristyshuone. Psykiatrisen hoidon historiassa on paljon räikeitä väärinkäytöksiä ja suoranaista potilaiden kiduttamista, kuten lobotomiat.

Itkupilli kirjoitti:

Väärät negatiiviset ja haitalliset uskomukset itsestä ovat usein todella syvällä ihmisessä.

Tämä on varmasti monelle syynä, mutta jos mietit vaikka koulukiusattuja, niin miten lääkkeet tai terapia uhrille voisivat auttaa siihen, että muut eivät kiusaisi? Onko se oikein, että kiusatun pitää kasvattaa elefantin nahka suojakseen, jotta muiden k*sipäivyys ei sattuisi? 

Mieluummin lääkkeet ja terapia niille kiusaajille, jotta lopettavat haitallisen käytöksensä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tuntenut joitakin masentuneita, joilla on elämässä kaikki aikalailla hyvin ja toimiva lääkitys masennukseen, mutta heillä on perusluonteessa taipumus jäädä vatvomaan joitain asioita ja vertailla itseä ja omia saavutuksia muihin. Joskus tuollaisten ihmisten kanssa jutellessa huomaan, että itsellä on ollut ihan samanlaisia tai pahempiakin vastoinkäymisiä, mutta niiden vatvominen ei vaan kiinnosta ei sitten yhtään.

En voisi enempää allekirjoittaa tätä asiaa. Tuollakin pari viestiä tätä ylempänä joku kirjoitti että on läheisten kuolemaa ja lapsettomuutta ja muut kehtaa elää omaa elämäänsä normaalisti. Niin se elämässä MENEE. Mulle iski vuoden, 12kk aikana ero pitkästä liitosta ja vielä karmealla tavalla, sairastuin niin että jouduin lopettamaan työni ja jäämään työkyvytömäksi (ei siis masennus syynä) olin todella sairas ja kipeä ja välillä ajattelin että elänköhän enää ensi viikolla. Kun oma lapseni vielä sairastui, muistan ajatelleeni, mitä oikein tapahtuu.

Koskaan en kuitenkaan kadehtinut ympärillä olevia ihmisiä ja vertaillut itseäni heihin. On aivan normaalia, että vaikka itsellä menee huonosti muut menevät naimisiin, saavat lapsia, ylennyksiä, työpaikkoja. Ja sain niistä iloa. Eikö ne ole niitä ilonpilkkeitä elämässä, kun itsellä menee huonosti ja rakkailla edes hyvin?

Mutta nämä on näitä luonne-eroja. Kouluttauduin uuteen ammattiin mitä pystyn tekemään, on uusi mies, parempi parisuhde ja sairaudet alkaa olemaan tasapainossa. Elämä on ihanaa nyt. Ja toivon että jatkuu näin.

Kun olen nähnyt ihmisten masentuvan pienemmästäkin pelkään jatkuvasti että sairastunko minäkin jälkeenpäin kun tuo yksi vuosi oli niin traumaattinen. Mutta pikkuhiljaa olen tullut lopputulokseen, että nämä ahdistus/masennusasiat vetävät juurensa tuohon vertailuun ja kyvyttömyyteen iloita muiden asioista tästä syystä, vaan kaikki toisillekkin tapahtuva mukava kaivaa vain omaa kuoppaa.

Et tainnut ymmärtää yhtään mitä tuo kirjoittaja tarkoitti. Ei kyse ole siitä, että muut KEHTAAVAT elää normaalia elämää ja onnistuvat, eikä kyse ole siitä etteikö voisi iloita toisten onnistumisista aidosti, vaan kyse on siitä valtavasta surusta ja häpeästä sen suhteen, että omassa elämässä kaikki menee päin persettä eikä ulospääsyä näy, vaikka tekisi kaikkensa.

En halua vähätellä, mutta vuosi masennusta on aika lyhyt aika ja vuosi vastoinkäymisten kanssa on aika lyhyt aika. Kuvittele se sinun vuotesi 30 vuoden mittaiseksi, niin voit saada jotain osviittaa.

Ja minä tarkoitin, että kaikkien masennuksen syy ei ole tuo asia, mutta monen tuntuu olevan. On serotoniinivajetta, fyysisiä sairauksia, kamalaa lapsuutta jne joissa ymmärrän masennuksen paremmin. Sekin että kokee että aina omat asiat menee päin persiaa johtuu samasta luonneasiasta. Se että minun vaikeuteni kestivät vuoden, johtuu siitä, etten antanut niiden kestää enempää, vaan aloin aktiivisesti muuttaa elämääni vaikka voimavarat oli 0. En myöskään usko, että kenenkään elämä on 30 vuotta täyttä vastoinkäymistä ilman että mihinkään voisi itse puuttua. Olisin voinut jäädä työkyvyttömäksi, jäädä yksin ja olla hoitamatta sairauttani, mutta valitsin toisin. Eli en jäänyt vatvomaan sitä, miten kaikki meni nyt päin hel vettiä vaan aloin rakentamaan uutta.

Minulla on esimerkiksi masentunut ystävä joka on alko holistiperheestä ja hänelle on tapahtunut kaikki hirveä mitä lapsuudessa voi tapahtua, hänen masennuksensa on aivan erilainen ja ymmärrettävämpi (siis omalta näkökannaltani) kuin esimerkiksi se, että kaikki on hyvin, hyvä lapsuus, on terve, on töitä, elämä kulkee, muttei ei saa lapsia ja sitten masentuu vuosikausiksi yhdestä takaiskusta. Ja sitten katkeroituu jokaiselle, joka saa lapsia normaalisti ja vaipuu joka kerta suruun. Sen sijaan esimerkiksi, että laittaisi vaikka adoptiopaperit vetämään tai käyttäisi sijaissynnyttäjää. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Kivasti vääristit tuon aikaisemmin kirjoitetun tai sitten et ymmärtänyt. Kyse ei ollut mistään "pelkästä" lapsettomuudesta kultalusikka suussa syntyneellä, vaan läheisTEN ihmisten kuolemista jne. Nuorten ihmisten kuolemista, lapsen kuolemasta niin kuin kirjoitetaan toisessa kommentissa. Ja kyllä tässä jokainen osaisi muihin töihin hankkiutua jos tulisi esteitä, ei se ole mitään superihmisen hommaa. Eroja tapahtuu koko ajan.

Ja tiedoksesi, adotpiopapereita ei niin vain "laiteta vetämään" ja sijaissynnytys on Suomessa kiellettyä.

Niin ja tämähän koko teksti on vain todiste juuri siitä luonneasiasta mistä kirjoitin. Sinun läheisesi on kuollut joten se ei ole mitään verrattuna siihen että "eroja tapahtuu koko ajan ja jokainen osaa hakeutua toisiin hommiin". Mutta ei auta rautalangasta vääntää jos ei ymmärrä. Sinä olet niin vetäytynyt ilmeisesti miettimään tuota kuolemaa, että kenenkään muun asiat eivät ole vastoinkäymisiä. :D Ja sanot minulle, että minun vatvomisteoriani ei päde vaikka juuri näki että pätee..

Lapsettomuuden otin täysin erillisenä esimerkkinä enkä vedonnut sinun tarinaasi millään tavoin. En edes muistanut sinun kirjoitustasi enää tässä vaiheessa, vaan käytin esimerkkinä erästä tuttavaani jota kuvailin. Mistään asiasta ei ylipäätään tarvitse selvitä olankohautuksella, niin kuin kirjoitinkin, mutta vuosikausien märehtiminen on liiallista.

Minäkin voisin sanoa että kuolema on yhtä luonnollinen osa elämää kuin itse elämä, mutta en jaksa vääntää tästä asiasta. Sinäkään et tiedä keitä minä olen menettänyt. En jaksa käydä ilkeäksi, niin kuin sinä kävit. Onneksi en ole kaltaisesi.

Kirjoitti, että "sinä olet niin vetäytynyt ilmeisesti miettimään tuota kuolemaa niin että kenenkään muun asiat eivät ole vastoinkäymisiä. :D". Minusta toisen surulle nauraminen on aika törkeää ja jotenkin sairasta. Totuushan on se, että läheisen menettäminen kuoleman kautta on pahimpia asioita mitä ihminen voi kokea. Järkevä ihminen ei vähättele toisen surua.

Vierailija kirjoitti:

Minun masennus johtuu kivuista joihin en saa kunnon lääkitystä. Endo, rappeuma selässä, yliliikkuvuus, sidekudossairaus ja en saa uusittua fysiatrin määräämiä kipulääkkeitä kun ovat kolmiolääkkeitä. Missä vika??

Täällä tämä tämän keskustelun trolli kirjoittaa että minulla on juuri tämä sama vaiva endometrioosia lukuunottamatta. Sairastan reumaa selkärangassa, kolme alinta välilevyä on pullistunut ns "lopullisesti" ja kaksi niskassa. Kovat puutumisoireet jne. Vasen jalka ei aina toimi. Sidekudossairauteni on mctd, onko sama?

Vaikka olenkin tässä keskustelussa leimattu etten saisi ketään neuvoa ja en osaa asettua kenenkään asemaan ja olen trolli niin suositan silti sinua kokeilemaan seuraavia asioita:

Kiropraktikko! Ja liikunta. Vaikka sattuu ihan älyttömästi yritä liikkua. Minä vääntäydyin väkisin liikunnan pariin ja sain jätettyä kaikki lääkkeet pois. Ota avuksi masennuskipulääke, esimerkiksi Triptyl, joka sammuttaa kiputuntemukset hetkeksi. Käytä pari kk. Tätä saa jokaiselta lääkäriltä sinun tilanteessa. Kun kipusignaalit aivoissa heikkenee hetkeksi, tulee rauhallisempi jakso ja aivotkin muokkautuu uudelleen, nytkun ovat kiputilassa. Kun se hermosto hetkeksi "sammuu" tulee uudelleenasetus ja se uudelleenasetus saattaa olla helpompi. Tilanne tavallaan rauhoittuu.

Kokeile! Kirjoitan asiasta mielelläni lisää jos tahdot keskustella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan koska terapialla tai lääkkillä ei oikeasti paranneta ketään, ongelma on aina kotioloissa yms olosuhteissa joita pitää saada muutettua. Särjennyt omakuva on vaikeimpia asioita mailmassa korjata, monet juo itsensä helvettiin tai menee narun jatkeeksi kun ei osaa olla asian kanssa eivätkä ymmärrä mien liskoaivojan kanssa toimitaan.

Mitä tarkoittaa särjennyt omakuva?

Ihmisillä on jonkinlainen kuva itsestään. Olipa se sitten kauppiksen pankkiirina joka siirtyy lontoseen ja asuu siellä luksusasunnossa ja tekee isoja diilejä. Sitten ei pääse sisään kauppikseen.

Tai kuva itsestään jossa tulee olemaan ison perheen kotiöitinä ja vieressä uskollinenahkera mies... mutta mies osoittautuukin juopoksi, työttömäksi ja häntäheiiksi ja itse onkin hedelmätön ja rumenee nopeasti.

Kaikki suunnitelmat menevät uusiksi jos saa niitä uusittua ollenkaan. Eikä yhtäkkiä ole enää minkäänlista ideaa kuka sitä onkaan. Mihin sitä oikein kuuluisi pyrkiä jos ollenkaan jne. Moist ratkeaa nopeasti kaiken maailman itsetuhoisuuteen jos ei onnitsu neuvottelu liskoaivojen kanssa.

Ihmiset usein kuvittelevat että voivat pakottaa uuden imagon vanhan päälle ja jatkaa sillä, mutta kun ne liskoaivot ei toimi noin. Ne voittaa aina. Voi korkeintaan neuvotella ja hiukan muunnella suunnitelmia.

Eka siirtyy ehkä kauppaamaan asuntoja koska myynti oli mistä tykkäs ja toinen taas mahdollisesti adoptoimaan koska ne pikkuset oli se tärkein osa unelmaa. Mutta suurin osa vaan tuhoutuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tuntenut joitakin masentuneita, joilla on elämässä kaikki aikalailla hyvin ja toimiva lääkitys masennukseen, mutta heillä on perusluonteessa taipumus jäädä vatvomaan joitain asioita ja vertailla itseä ja omia saavutuksia muihin. Joskus tuollaisten ihmisten kanssa jutellessa huomaan, että itsellä on ollut ihan samanlaisia tai pahempiakin vastoinkäymisiä, mutta niiden vatvominen ei vaan kiinnosta ei sitten yhtään.

En voisi enempää allekirjoittaa tätä asiaa. Tuollakin pari viestiä tätä ylempänä joku kirjoitti että on läheisten kuolemaa ja lapsettomuutta ja muut kehtaa elää omaa elämäänsä normaalisti. Niin se elämässä MENEE. Mulle iski vuoden, 12kk aikana ero pitkästä liitosta ja vielä karmealla tavalla, sairastuin niin että jouduin lopettamaan työni ja jäämään työkyvytömäksi (ei siis masennus syynä) olin todella sairas ja kipeä ja välillä ajattelin että elänköhän enää ensi viikolla. Kun oma lapseni vielä sairastui, muistan ajatelleeni, mitä oikein tapahtuu.

Koskaan en kuitenkaan kadehtinut ympärillä olevia ihmisiä ja vertaillut itseäni heihin. On aivan normaalia, että vaikka itsellä menee huonosti muut menevät naimisiin, saavat lapsia, ylennyksiä, työpaikkoja. Ja sain niistä iloa. Eikö ne ole niitä ilonpilkkeitä elämässä, kun itsellä menee huonosti ja rakkailla edes hyvin?

Mutta nämä on näitä luonne-eroja. Kouluttauduin uuteen ammattiin mitä pystyn tekemään, on uusi mies, parempi parisuhde ja sairaudet alkaa olemaan tasapainossa. Elämä on ihanaa nyt. Ja toivon että jatkuu näin.

Kun olen nähnyt ihmisten masentuvan pienemmästäkin pelkään jatkuvasti että sairastunko minäkin jälkeenpäin kun tuo yksi vuosi oli niin traumaattinen. Mutta pikkuhiljaa olen tullut lopputulokseen, että nämä ahdistus/masennusasiat vetävät juurensa tuohon vertailuun ja kyvyttömyyteen iloita muiden asioista tästä syystä, vaan kaikki toisillekkin tapahtuva mukava kaivaa vain omaa kuoppaa.

Et tainnut ymmärtää yhtään mitä tuo kirjoittaja tarkoitti. Ei kyse ole siitä, että muut KEHTAAVAT elää normaalia elämää ja onnistuvat, eikä kyse ole siitä etteikö voisi iloita toisten onnistumisista aidosti, vaan kyse on siitä valtavasta surusta ja häpeästä sen suhteen, että omassa elämässä kaikki menee päin persettä eikä ulospääsyä näy, vaikka tekisi kaikkensa.

En halua vähätellä, mutta vuosi masennusta on aika lyhyt aika ja vuosi vastoinkäymisten kanssa on aika lyhyt aika. Kuvittele se sinun vuotesi 30 vuoden mittaiseksi, niin voit saada jotain osviittaa.

Ja minä tarkoitin, että kaikkien masennuksen syy ei ole tuo asia, mutta monen tuntuu olevan. On serotoniinivajetta, fyysisiä sairauksia, kamalaa lapsuutta jne joissa ymmärrän masennuksen paremmin. Sekin että kokee että aina omat asiat menee päin persiaa johtuu samasta luonneasiasta. Se että minun vaikeuteni kestivät vuoden, johtuu siitä, etten antanut niiden kestää enempää, vaan aloin aktiivisesti muuttaa elämääni vaikka voimavarat oli 0. En myöskään usko, että kenenkään elämä on 30 vuotta täyttä vastoinkäymistä ilman että mihinkään voisi itse puuttua. Olisin voinut jäädä työkyvyttömäksi, jäädä yksin ja olla hoitamatta sairauttani, mutta valitsin toisin. Eli en jäänyt vatvomaan sitä, miten kaikki meni nyt päin hel vettiä vaan aloin rakentamaan uutta.

Minulla on esimerkiksi masentunut ystävä joka on alko holistiperheestä ja hänelle on tapahtunut kaikki hirveä mitä lapsuudessa voi tapahtua, hänen masennuksensa on aivan erilainen ja ymmärrettävämpi (siis omalta näkökannaltani) kuin esimerkiksi se, että kaikki on hyvin, hyvä lapsuus, on terve, on töitä, elämä kulkee, muttei ei saa lapsia ja sitten masentuu vuosikausiksi yhdestä takaiskusta. Ja sitten katkeroituu jokaiselle, joka saa lapsia normaalisti ja vaipuu joka kerta suruun. Sen sijaan esimerkiksi, että laittaisi vaikka adoptiopaperit vetämään tai käyttäisi sijaissynnyttäjää. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Kivasti vääristit tuon aikaisemmin kirjoitetun tai sitten et ymmärtänyt. Kyse ei ollut mistään "pelkästä" lapsettomuudesta kultalusikka suussa syntyneellä, vaan läheisTEN ihmisten kuolemista jne. Nuorten ihmisten kuolemista, lapsen kuolemasta niin kuin kirjoitetaan toisessa kommentissa. Ja kyllä tässä jokainen osaisi muihin töihin hankkiutua jos tulisi esteitä, ei se ole mitään superihmisen hommaa. Eroja tapahtuu koko ajan.

Ja tiedoksesi, adotpiopapereita ei niin vain "laiteta vetämään" ja sijaissynnytys on Suomessa kiellettyä.

Niin ja tämähän koko teksti on vain todiste juuri siitä luonneasiasta mistä kirjoitin. Sinun läheisesi on kuollut joten se ei ole mitään verrattuna siihen että "eroja tapahtuu koko ajan ja jokainen osaa hakeutua toisiin hommiin". Mutta ei auta rautalangasta vääntää jos ei ymmärrä. Sinä olet niin vetäytynyt ilmeisesti miettimään tuota kuolemaa, että kenenkään muun asiat eivät ole vastoinkäymisiä. :D Ja sanot minulle, että minun vatvomisteoriani ei päde vaikka juuri näki että pätee..

Lapsettomuuden otin täysin erillisenä esimerkkinä enkä vedonnut sinun tarinaasi millään tavoin. En edes muistanut sinun kirjoitustasi enää tässä vaiheessa, vaan käytin esimerkkinä erästä tuttavaani jota kuvailin. Mistään asiasta ei ylipäätään tarvitse selvitä olankohautuksella, niin kuin kirjoitinkin, mutta vuosikausien märehtiminen on liiallista.

Minäkin voisin sanoa että kuolema on yhtä luonnollinen osa elämää kuin itse elämä, mutta en jaksa vääntää tästä asiasta. Sinäkään et tiedä keitä minä olen menettänyt. En jaksa käydä ilkeäksi, niin kuin sinä kävit. Onneksi en ole kaltaisesi.

Kirjoitti, että "sinä olet niin vetäytynyt ilmeisesti miettimään tuota kuolemaa niin että kenenkään muun asiat eivät ole vastoinkäymisiä. :D". Minusta toisen surulle nauraminen on aika törkeää ja jotenkin sairasta. Totuushan on se, että läheisen menettäminen kuoleman kautta on pahimpia asioita mitä ihminen voi kokea. Järkevä ihminen ei vähättele toisen surua.

Näyttäisitkö sen kohdan missä näin tapahtui että nauroin surulle tai kuolemalle? Tai vähättelin sitä asiaa? Näyttäisitkö? Minä nimittäin en suostu uskomaan kirjoittaneeni tuollaisia asioita. Hän taas ihan kirjaimellisesti kirjoitti että toisiin hommiin osaa hakeutua jokainen ja eroja tapahtuu koko ajan. Hänkö ei ollut törkeä?

Nyt poistun tästä keskustelusta ja haluan vielä alleviivata etten 1. Missään kohdassa en edes PUHUNUT enkä vähätellyt KUOLEMAA tai sen aiheuttamaa surua 2. Sanonut, että elämän traumoista tai lapsettomuudesta selviää olankohtauksella tai 3. Kaikki masennus johtuu luonne-eroista vaikeuksia käsitellessä. 4. Viitannut omissa teksteissäni LAINKAAN tähän ihmiseen joka oli menettänyt läheisiään ja oli lapseton! Olen pahoillani mielipahasta jos luulit minun tähdänneeni juuri sinuun, vaikken niin tehnyt. En puhunut MISSÄÄN vaiheessa että sinun tilanteesi korreloisi asioihini!

Joten nyt riitti tämä keskustelu osaltani joka meni aivan väärinymmärretyksi, sinä kenen selkä vaivasi, avaa vaikka oma ketju niin tulen sinne keskustelemaan lisää jos haluat puhua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tuntenut joitakin masentuneita, joilla on elämässä kaikki aikalailla hyvin ja toimiva lääkitys masennukseen, mutta heillä on perusluonteessa taipumus jäädä vatvomaan joitain asioita ja vertailla itseä ja omia saavutuksia muihin. Joskus tuollaisten ihmisten kanssa jutellessa huomaan, että itsellä on ollut ihan samanlaisia tai pahempiakin vastoinkäymisiä, mutta niiden vatvominen ei vaan kiinnosta ei sitten yhtään.

En voisi enempää allekirjoittaa tätä asiaa. Tuollakin pari viestiä tätä ylempänä joku kirjoitti että on läheisten kuolemaa ja lapsettomuutta ja muut kehtaa elää omaa elämäänsä normaalisti. Niin se elämässä MENEE. Mulle iski vuoden, 12kk aikana ero pitkästä liitosta ja vielä karmealla tavalla, sairastuin niin että jouduin lopettamaan työni ja jäämään työkyvytömäksi (ei siis masennus syynä) olin todella sairas ja kipeä ja välillä ajattelin että elänköhän enää ensi viikolla. Kun oma lapseni vielä sairastui, muistan ajatelleeni, mitä oikein tapahtuu.

Koskaan en kuitenkaan kadehtinut ympärillä olevia ihmisiä ja vertaillut itseäni heihin. On aivan normaalia, että vaikka itsellä menee huonosti muut menevät naimisiin, saavat lapsia, ylennyksiä, työpaikkoja. Ja sain niistä iloa. Eikö ne ole niitä ilonpilkkeitä elämässä, kun itsellä menee huonosti ja rakkailla edes hyvin?

Mutta nämä on näitä luonne-eroja. Kouluttauduin uuteen ammattiin mitä pystyn tekemään, on uusi mies, parempi parisuhde ja sairaudet alkaa olemaan tasapainossa. Elämä on ihanaa nyt. Ja toivon että jatkuu näin.

Kun olen nähnyt ihmisten masentuvan pienemmästäkin pelkään jatkuvasti että sairastunko minäkin jälkeenpäin kun tuo yksi vuosi oli niin traumaattinen. Mutta pikkuhiljaa olen tullut lopputulokseen, että nämä ahdistus/masennusasiat vetävät juurensa tuohon vertailuun ja kyvyttömyyteen iloita muiden asioista tästä syystä, vaan kaikki toisillekkin tapahtuva mukava kaivaa vain omaa kuoppaa.

Et tainnut ymmärtää yhtään mitä tuo kirjoittaja tarkoitti. Ei kyse ole siitä, että muut KEHTAAVAT elää normaalia elämää ja onnistuvat, eikä kyse ole siitä etteikö voisi iloita toisten onnistumisista aidosti, vaan kyse on siitä valtavasta surusta ja häpeästä sen suhteen, että omassa elämässä kaikki menee päin persettä eikä ulospääsyä näy, vaikka tekisi kaikkensa.

En halua vähätellä, mutta vuosi masennusta on aika lyhyt aika ja vuosi vastoinkäymisten kanssa on aika lyhyt aika. Kuvittele se sinun vuotesi 30 vuoden mittaiseksi, niin voit saada jotain osviittaa.

Ja minä tarkoitin, että kaikkien masennuksen syy ei ole tuo asia, mutta monen tuntuu olevan. On serotoniinivajetta, fyysisiä sairauksia, kamalaa lapsuutta jne joissa ymmärrän masennuksen paremmin. Sekin että kokee että aina omat asiat menee päin persiaa johtuu samasta luonneasiasta. Se että minun vaikeuteni kestivät vuoden, johtuu siitä, etten antanut niiden kestää enempää, vaan aloin aktiivisesti muuttaa elämääni vaikka voimavarat oli 0. En myöskään usko, että kenenkään elämä on 30 vuotta täyttä vastoinkäymistä ilman että mihinkään voisi itse puuttua. Olisin voinut jäädä työkyvyttömäksi, jäädä yksin ja olla hoitamatta sairauttani, mutta valitsin toisin. Eli en jäänyt vatvomaan sitä, miten kaikki meni nyt päin hel vettiä vaan aloin rakentamaan uutta.

Minulla on esimerkiksi masentunut ystävä joka on alko holistiperheestä ja hänelle on tapahtunut kaikki hirveä mitä lapsuudessa voi tapahtua, hänen masennuksensa on aivan erilainen ja ymmärrettävämpi (siis omalta näkökannaltani) kuin esimerkiksi se, että kaikki on hyvin, hyvä lapsuus, on terve, on töitä, elämä kulkee, muttei ei saa lapsia ja sitten masentuu vuosikausiksi yhdestä takaiskusta. Ja sitten katkeroituu jokaiselle, joka saa lapsia normaalisti ja vaipuu joka kerta suruun. Sen sijaan esimerkiksi, että laittaisi vaikka adoptiopaperit vetämään tai käyttäisi sijaissynnyttäjää. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Kivasti vääristit tuon aikaisemmin kirjoitetun tai sitten et ymmärtänyt. Kyse ei ollut mistään "pelkästä" lapsettomuudesta kultalusikka suussa syntyneellä, vaan läheisTEN ihmisten kuolemista jne. Nuorten ihmisten kuolemista, lapsen kuolemasta niin kuin kirjoitetaan toisessa kommentissa. Ja kyllä tässä jokainen osaisi muihin töihin hankkiutua jos tulisi esteitä, ei se ole mitään superihmisen hommaa. Eroja tapahtuu koko ajan.

Ja tiedoksesi, adotpiopapereita ei niin vain "laiteta vetämään" ja sijaissynnytys on Suomessa kiellettyä.

Niin ja tämähän koko teksti on vain todiste juuri siitä luonneasiasta mistä kirjoitin. Sinun läheisesi on kuollut joten se ei ole mitään verrattuna siihen että "eroja tapahtuu koko ajan ja jokainen osaa hakeutua toisiin hommiin". Mutta ei auta rautalangasta vääntää jos ei ymmärrä. Sinä olet niin vetäytynyt ilmeisesti miettimään tuota kuolemaa, että kenenkään muun asiat eivät ole vastoinkäymisiä. :D Ja sanot minulle, että minun vatvomisteoriani ei päde vaikka juuri näki että pätee..

Lapsettomuuden otin täysin erillisenä esimerkkinä enkä vedonnut sinun tarinaasi millään tavoin. En edes muistanut sinun kirjoitustasi enää tässä vaiheessa, vaan käytin esimerkkinä erästä tuttavaani jota kuvailin. Mistään asiasta ei ylipäätään tarvitse selvitä olankohautuksella, niin kuin kirjoitinkin, mutta vuosikausien märehtiminen on liiallista.

Minäkin voisin sanoa että kuolema on yhtä luonnollinen osa elämää kuin itse elämä, mutta en jaksa vääntää tästä asiasta. Sinäkään et tiedä keitä minä olen menettänyt. En jaksa käydä ilkeäksi, niin kuin sinä kävit. Onneksi en ole kaltaisesi.

Kirjoitti, että "sinä olet niin vetäytynyt ilmeisesti miettimään tuota kuolemaa niin että kenenkään muun asiat eivät ole vastoinkäymisiä. :D". Minusta toisen surulle nauraminen on aika törkeää ja jotenkin sairasta. Totuushan on se, että läheisen menettäminen kuoleman kautta on pahimpia asioita mitä ihminen voi kokea. Järkevä ihminen ei vähättele toisen surua.

Tuli aika kipakka viesti laitettua...Ohuesti harmittaa, mutta osui minua kipeään paikkaan tuo toisen surulle naureskelu. Sitä ei minun mielestä kenenkään pitäisi harrastaa.