Lue keskustelun säännöt.
”Raskaus ei ole sairaus” ja laskeva syntyvyys
Olen alkanut ymmärtää tätäkin ilmiötä paremmin vasta ensimmäisen oman raskauden myötä.
Koko alkupuolen elämästäni olen kuullut näitä erilaisia mielipiteitä siitä, millaista on olla raskaana ja miten siihen pitäisi suhtautua, ja muodostanut sellaisen käsityksen että totuus on jossain siellä mielipiteiden ääripäiden välillä. Olen olettanut, että raskaana oleminen aiheuttaa ehkä jossain vaiheessa vähän turvotusta ja alkupuolella muutaman kerran ehkä huvittavaa pahoinvointia. Muuten sitten on itsestä kiinni että meneekö mammamoodiin ja ”unohtaako” vauvahuumassa aikaisemmat liikuntaharrastukset tai ammatilliset intohimot. Pidinkin ihan itsestään selvänä, että minulla ainakin elämä jatkuu normaalisti lapsesta huolimatta kun kerran tahtoa on.
Todellisuus on jotain ihan muuta. Voin ihan rehellisesti sanoa, että minulla oli 3 kuukautta alussa samanlainen olo kuin norovirustartunnan toisena päivänä. Olisin voinut nukkua melkein kellon ympäri ja jatkuvasti oksetti. Lisäksi minuun tarttuivat kaikki kiertävät kausiflunssat, vaikka normaalisti en sairasta. Mutta koska en ollut sairaana, töihin piti mennä joka päivä. Väsymyksestä ja huonosta olosta johtuen töiden tekeminen vaati noin 1,5 kertaa sen panoksen mitä terveenä. Neuvolassa kehuttiin että vointini vaikuttaa ihan normaalilta, ja että minun kannattaisi pyrkiä lisäämään liikuntaa niin mieliala paranisi. Tuossa vaiheessa siis pelkkä portaiden nouseminen sai sydämen hakkaamaan ja silmissä mustenemaan. (Ennen raskautta juoksin 5 km lenkkejä 3-4 krt/vko).
Kun pahoinvointi viimein loppui, alkoikin allergiakausi. Raskaana ei saa käyttää kaikkia niitä lääkkeitä mitä normaalisti. En ole nukkunut yhtäkään yötä kunnolla sen jälkeen kun pähkinäpuun kukinta alkoi vaikka kaikki apukonstit käytössä. Väsymys alkaa tehdä hulluksi. Töistä suoriutuminen alkaa olla vaikeaa, en vain jaksa ajatella ja suunnitella kunnolla nukkumatta. Neuvolassa kehotetaan kuuntelemaan omaa kehoa ja lepäämään kun siltä tuntuu. Miten? Vuorokaudessa eivät riitä tunnit jos yritän tehdä työni ja lisäksi levätä tarpeeksi.
Kaikki tämä vaikuttaa vain minun työstä suoriutumiseeni. Lapsen isä ja hänen työnantajansa pääsevät ilman mitään haittoja. Miten voi vielä 2019 olla niin, että pätkätyössä olevan naisen työllistyminen raskauden jälkeisenä aikana on kiinni lähinnä siitä miten huonovointisena hän pystyi painamaan 100 % tulosta ja teeskentelemään tervettä? Yhteiskunnalta ei tule tähän mitään kädenojennusta. Tästähän seurauksena on se, että jos nainen todella haluaa säilyttää mahdollisuudet tehdä mieleistään työuraa, hän ei lisäänny, ei ainakaan toista kertaa. Ja tämä on todella iso valinta, Ainakin itselläni mielekkään työn säilyttäminen on keskeinen osa elämänlaatua.
Kommentit (447)
Vierailija kirjoitti:
Suomessa ylipäätään naisen oletetaan hoitavan raskaus samaan aikaan täysillä mutta kuitenkin ns. toisella kädellä; pitää tehdä kaikki oikeat valinnat (ruoka, liikunta, henkisyys, töiden järjestely jne.) mutta kuitenkin niin, etteivät ne häiritse muuta elämää tippaakaan. Jos ihminen olisi vatsataudissa, kukaan ei olettaisi hänen olevan töissä jos hän kävisi oksentamassa vartin välein, mutta raskaana olevalle se on "normaalia". Muualla maailmassa WHO:n määritelmä anemialle on, että ferritiiniarvo tippuu alle kolmenkymmenen, Suomessa raja on kymmenen- me teemme asiat vaikka sitten pää kainalossa, väliäkö sillä että anemia koskettaa yleensä juurikin tyttöjä ja naisia.
Lääkärissä ketään ei kiinnosta sinun vointisi, jossei se liity suoraan vauvaan. Sama synnytyksessä: pihdataan kivunlievitystä tai äidille mukavampia tapoja synnyttää, jotta kätilön olisi mahd. helppo työskennellä vauvan vastaanottamisessa ym. Synnytyksen jälkeen sitä kaipaisi lepoa, onhan synnytystä verrattu maratooniinkin- vaan etpäs sitä saa! Sinne vaan huoneeseen viiden-kuuden muun tuntemattoman äidin ja vauvan kanssa, toivottavasti saat unta. Kivunlievitys on Panadolia, lakanat vaihdetaan itse ja pyyhkeitä saa yhden. Josset saa haettua ruokaasi, et syö. Sairaalasta ei pääse minnekään jos vauvalla ei ole kaikki hyvin, mutta äidiltä riittää, että sen suoli toimii. :) Kuin eläimillä.
Kotona sitten hoidat yksin lapsesi ja kodin jne. eikä apuna yleensä ole ketään. Siinä missä aiemmat ikäluokat saivat apua omilta vanhemmiltaan ja/tai kotiavustajalta, nykyään pitää tehdä kaikki yksin ja itse. Neuvolassa kytätään että varmasti teet kaiken kuten pitääkin ja kirjataan nuhtelevasti ylös, jos erehdyit antamaan korviketta kun väsyit pumppaamiseen tai, luoja paratkoon, sorruit velliin/maissisoseeseen puoli viikkoa liian aikaisin!
Tätä rataa se jatkuu ja jatkuu. Sitten kun yleinen ilmapiiri on se, ettei lapsi saisi näkyä tai kuulua missään, onkin tosi kiva synnyttää tähän maahan uusia suomalaisia.
Todella hyvin sanottu! Mä ainakin koin suoranaista synnytysväkivaltaa kun en saanut toivomaani kivunlievitystä. Kätilö oli että "luomuna vaan että saadaan pois alta". Sairaalassa oli ruuhkaa. Jos miehet synnyttäisivät kaikki olisi automatisoitua ja monitoreista nähtäisiin milloin pitää lisätä kipulääkettä ettei vaan tule traumatisoivaa kipukokemusta.
Nykyään ei saa synnytyksestäkään enää toipua vaan vauva on vieressä kokoajan. Perhehuoneesta voi vain haaveilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Valitus tuollaisesta kätilöstä. Toivottavasti saa potkut.
Vierailija kirjoitti:
Valitus tuollaisesta kätilöstä. Toivottavasti saa potkut.
Tuskin saa.
Vierailija kirjoitti:
Raskaana mistä vain saa kärsiä eikä saikkua tipu vaikka olo olisi miten huono. Nyt kun lapsi 1v ja tulin tosi kipeäksi niin pääsin suoraan osastolle sairaalaan useammaksi yöksi! olin Ihan hämmästynyt kun raskaana mikään vaiva ei oikeuttanut edes päivän salkkuun. vähintään yhtä sairas olin silloin.
OT minulla samaa menkkojen kanssa. Olen puolikuollut ja samat oireet ja ongelmat kuin täällä raskaana olleilla joka kuukausi. Menkkojen jälkeen kävelen vielä monta päivää usvassa ja nukun 14h, ja silti olen ihan sekaisin.
Naisten vaivoja, kuten kuukautiset ja raskaus, vähätellään, koska eiväthän ne ole sairauksia eikä niitä tarvitse hoitaa.
Hirveen kiva. Miehillä jos olisi samat ongelmat, kaikki olisi automatisoitu mahdollisimman mukavaksi ja kivuttomaksi. Menkkojenkin aikaan olisi viikko vapaata.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, tämä on se olennaisi ero naisten ja miesten välillä silloin kun he haluavat lapsia. Ehkä jonain päivänä raskaus hoidetaan keinokohdussa, mutta siihen asti nainen on eittämättä aika heikoilla.
Eikö nainen saa mitään muuta kuin negatiivisia tunteita irti raskaudesta? Voisi kuvitella että iso osa naisista haluaisi itse kokea raskauden, eikä laittaa sikiötä keinokohtuun. Mitenhän realistinen ajatus tuo keinokohtuteknologia yleensäkään on? Vaikea kuvitella, että sikiön kehitys olisi pelkästä ravinnosta kiinni, kun äidin henkinen tilakin vaikuttaa sikiön kehitykseen. Simuloidaanko siinä keinokohdussa jotenkin äidin stressitöntä tilaa vaikkapa? Melkoisen vaikeaa taitaa olla.
Samaa mieltä edellisen kanssa. En itsekään pitänyt alkuraskauden pahoinvoinnista tai loppuraskauden närästyksestä. Raskaus ei ole sairaus, mutta siihen voi liittyä ongelmia. Itse koin raskauden ihanana aikana, johon kuului ihania ja epämiellyttäviäkin asioita.
En tahdo lainkaan vähätellä näitä raskauden ja synnytyksen ikäviä puolia. Mutta elämähän yleensäkin on onnen ja epäonnen vaihtelua. Kaikesta ei voi vaan poimia niitä kirsikoita kakun päältä. Raskaus ja synnytys ovat luonnollisimpia asioita elämässä. Missä vaiheessa näitä on niin ruvettu kammoksumaan?
Olen saanut yhden ihanan lapsen. Ikävä kyllä suhde lapsen isään päättyi. Antaisin mitä vain, että saisin vielä joskus jonkun kanssa pari lasta lisää. Äitiys on pikkutytöstä asti ollut suurin haaveeni.
En todellakaan haluaisi mahdollisten tulevien lasteni kasvavan keinokohdussa! Olen valmis kestämään raskauden ja synnytyksen uudestaan. Se kaikki on sen arvoista
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näinpä. Itse mietin vuosia uskallanko hankkia lisää lapsia, sillä mulla on ollut edellisissä raskauksissa ensin puoliväliin asti pahoinvointi, sitten aivan järkyttävät liitoskivut ja kun häpyliitos on lähtenyt löystymään, niin loppuvaiheessa olen kävellyt seinistä kiinni pitäen. En mä valinnut kuulua siihen joukkoon, joka puolet raskaudesta on käytännössä rampa ja mahdollisesti työkyvytön. Teen fyysistä työtä, jossa avustan muita. Itselleni en saa enää nyt raskausviikolla 28 kenkiä jalkaan ilman kipua, mutta hoiva-alan työssä on vaan pärjättävä tai haettava pätkittäin saikkua. Lantion kiputilat valvottaa öisin ja päivällä tuntuu että aivot on kohmeessa, kärsinhän unettomuuden lisäksi anemiasta. Toteuta siinä sitten lääkehoitoa turvallisesti. Asiakkaat ovat painavia ja oman kropan painopiste on muuttunut sen verran, että ergonomisista työasennoista huolimatta jatkuvasti kolottaa ja joku paikka on jumissa. Relaksiinin ansiosta jalkaterät on niin arat, että kävely on aika tuskaa. Mielenkiintoisinta on tämä, että työn fyysisyys tai väkivallan uhka ei ole peruste erityisäitiysrahalle. Joka päivä siis yritän luovia keskellä väkivaltaisia asiakkaita, ja toivon että viikot kuluisi nopeasti. Käytännössä jonkun muun pitäisi ottaa väkivaltaiseksi äityvä asiakas, mutta joskus tilanne etenee niin vauhdilla, etten ehdi tilanteesta pois. Jokusen kerran on ollut lähellä että olisin saanut osumaa mahaan.
Välillä olen miettinyt, että ilman raskautta näin vaivainen ja kipeä ihminen olisi pitkällä sairauslomalla.
Vauvasta olen toki äärettömän onnellinen, mutta pakko myöntää etten juuri pysty nauttimaan näin kivuliaasta raskaudesta. Työssäjaksaminen on juuri nyt aika vaakalaudalla, mutta tuntuu että pitäisi vaan purra huulta ja olla valittamatta.
Koska synnytyksiä muka ei ole kammoksuttu? Ja hyvästä syystä, siinä on todellinen riski kuolla tai vammautua loppuiäkseen.
Jos miehet synnyttäisi, olisi kohtelu ihan toinen, olisi sairaslomat ja kipulääkkeet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä kommentti saa varmaankin paljon alapeukkuja, mutta syteen tai saveen, tässä tulee:
Ennen lapsen hankkimista olimme puhuneet asiasta miehen kanssa jo pitkään, olimme seurustelleet 5 vuotta ja molemmat saaneet opinnot suoritettua, määräaikaisuuksia oli molemmilla pari kolme vuotta ja lopulta molemmat saimme vakituiset työpaikat. Olimme yhä vakuuttuneempia siitä että olemme toisillemme paras mahdollinen "mätch" ja uskalsimme jättää ehkäisyn pois kun vakityö toi taloudellista turvaa. Olimme sopineet, että yksi lapsi olisi se mitä haluamme. Olimme myös sopineet, että kun molemmat ovat saaneet vakituiset työpaikat, voimme siirtyä ns. seuraavaan vaiheeseen. Ilman tätä olisi lapsi jäänyt tekemättä.
Raskauden aikana mies tuki ja oli aina apuna. Minulla oli pahoinvointia, kipuja, olin saikulla muutamia viikkoja putkeen, olin huonolla tuulella ja väsynyt, mutta mies tiesi koko ajan että missä mennään ja teki kaikkensa arjen helpottamiseksi. Avasimme lapselle myös arvo-osuustilin ja arki rullaa mukavasti, lapsen tulevaisuus näyttää lupaavalta vaikka yleinen ilmapiiri onkin melko pessimistinen (Suomessa ja maailmalla).
Epäsuosittu kysymys kuuluukin: miksi pariudutte sellaisten miesten kanssa, jotka eivät ole tukena ja halukkaita tasavertaiseen vanhemmuuteen? Ainakin täällä pk-seudulla tällaisia miehiä on paljonkin. Vai olenko jotenkin erityisen onnekas? Olemme ihan tavallisia vähän reilu kolmekymppisiä korkeastikoulutettuja keskituloisia suomalaisia, city-vihreällä vivahteella toki :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
urpå kirjoitti:
elämä on valintoja
Myös yhteiskuntana teemme valintoja. Nyt jostain syystä olemme valinneet niin, että nainen joutuu todella ahtaaseen väliin jos haluaa sekä perheen että uran. Jännä, että niitä lapsia pitäisi kuulemma tehdä, mutta niiden pitäisi vain tupsahtaa jostakin ja äidin vain hymyillä ja tehdä reippaasti kollegankin työt ja juosta mieluiten synnäriltä johonkin palaveriin. Jos siltikään ei työura jatku, niin virnistellään että mitäs lähdit, elämä on valintoja. Ja jos sitä huippu-uraa ei vuosien opiskeluista ja yrittämisestä huolimatta mammaloman jälkeen enää tule, on loppuelämänsä ansaitusti köyhä loinen.
Tämä on ihan pÅskaa.
Ei kukaan edelleenkään pakota, joten en ymmärrä ongelmaa. Elämässä joutuu joustamaan ja ihan kaikkea ei aina voi saada.
Niin no, nämä valinnat heijastuvat toki sitten yhteiskuntaankin, kuten olet huomannut. Ei ole pelkästään yksilön ongelma.
niin ettäkö maailmassa ei ole jo ihan tarpeeksi ihmisiä? Mielessäsi pyöri synnytyslaitoksella synnytystalkoot ja yhteiskunnalliset seikat, kun jälkikasvua maailmaan punnersit? Kyllä se syy lisääntymiselle on pukata omat geenit eteenpäin. Kun aletaan ajaa omia etuja, niin sitten yhtäkkiä ollaankin niin kovin huolissaan syntyvyyden laskusta ja ties mistä.
Tämä on se fakta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Koska synnytyksiä muka ei ole kammoksuttu? Ja hyvästä syystä, siinä on todellinen riski kuolla tai vammautua loppuiäkseen.
Jos miehet synnyttäisi, olisi kohtelu ihan toinen, olisi sairaslomat ja kipulääkkeet.
Ottaen huomioon, kuinka miehet yleensä terveydenhuoltoa käyttävät, minä veikkaisin että jos miehet synnyttäisivät, kukaan ei käyttäisi kivunlievitystä ja homma hoituisi kotisaunassa.
N42, kolmen äiti.
Vierailija kirjoitti:
Nyt kyllä huomaa ettei miehiä paljon ole ainakaan tässä keskustelussa. Mä olen niin kyllästynyt näihin valittajiin, ollaan poissa töistä "kun tää raskaus on niin kauheata". Älkää tehkö niitä lapsia, jos on noin vaikeaa.
Raskausaika on pierun turaus siinä ajassa mitä kestää saada lapset aikuisikään. Tulette huomaamaan että jos raskausaika on "niin vaikeaa" niin ne oikeat vaikeudet on vasta edessäpäin.
Minulla on neljä lasta, vanhimmat jo teini-iässä. Raskaudet ovat olleet ylivoimaisesti vaikeinta aikaa elämässäni ja mulla on sentään kroonisia autoimmuunitauteja, jotka raskausajat päihittävät kyllä. Oli hyperemeediä, tolkutonta uupumusta, infektioherkkyyttä, ennenaikaista supistelua, rankkaa anemiaa. Vuodet vanhempana ovat olleet huviretki raskauksiin verrattuna.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä kommentti saa varmaankin paljon alapeukkuja, mutta syteen tai saveen, tässä tulee:
Ennen lapsen hankkimista olimme puhuneet asiasta miehen kanssa jo pitkään, olimme seurustelleet 5 vuotta ja molemmat saaneet opinnot suoritettua, määräaikaisuuksia oli molemmilla pari kolme vuotta ja lopulta molemmat saimme vakituiset työpaikat. Olimme yhä vakuuttuneempia siitä että olemme toisillemme paras mahdollinen "mätch" ja uskalsimme jättää ehkäisyn pois kun vakityö toi taloudellista turvaa. Olimme sopineet, että yksi lapsi olisi se mitä haluamme. Olimme myös sopineet, että kun molemmat ovat saaneet vakituiset työpaikat, voimme siirtyä ns. seuraavaan vaiheeseen. Ilman tätä olisi lapsi jäänyt tekemättä.
Raskauden aikana mies tuki ja oli aina apuna. Minulla oli pahoinvointia, kipuja, olin saikulla muutamia viikkoja putkeen, olin huonolla tuulella ja väsynyt, mutta mies tiesi koko ajan että missä mennään ja teki kaikkensa arjen helpottamiseksi. Avasimme lapselle myös arvo-osuustilin ja arki rullaa mukavasti, lapsen tulevaisuus näyttää lupaavalta vaikka yleinen ilmapiiri onkin melko pessimistinen (Suomessa ja maailmalla).
Epäsuosittu kysymys kuuluukin: miksi pariudutte sellaisten miesten kanssa, jotka eivät ole tukena ja halukkaita tasavertaiseen vanhemmuuteen? Ainakin täällä pk-seudulla tällaisia miehiä on paljonkin. Vai olenko jotenkin erityisen onnekas? Olemme ihan tavallisia vähän reilu kolmekymppisiä korkeastikoulutettuja keskituloisia suomalaisia, city-vihreällä vivahteella toki :D
Et ole ymmärtänyt aloituksen pointtia.
Munkin mies tuki raskausaikana, mutta miten se olisi kipuja ja sairausloman saannin kanssa tappelut poistanut? Helpotti toki kun sai ymmärrystä ja kotityöt jne mies teki, mutta ei se mun puolesta voinut kipuja kärsiä. Joillekin on vaikea tajuta, että toisille raskaus on helppo, toisille iskee kaikki krempat,vaarana ennenaikaisuus, jatkuvat harkkasupparit jne. Ja tää ei katso hyvää peruskuntoa ja hoikkuutta. Päinvastoin, tuntuu että pienikokoisille se vatsa on isompi rasite.
Mutta kiva että tilin perustitte lapselle.
Vierailija kirjoitti:
Tämä kommentti saa varmaankin paljon alapeukkuja, mutta syteen tai saveen, tässä tulee:
Ennen lapsen hankkimista olimme puhuneet asiasta miehen kanssa jo pitkään, olimme seurustelleet 5 vuotta ja molemmat saaneet opinnot suoritettua, määräaikaisuuksia oli molemmilla pari kolme vuotta ja lopulta molemmat saimme vakituiset työpaikat. Olimme yhä vakuuttuneempia siitä että olemme toisillemme paras mahdollinen "mätch" ja uskalsimme jättää ehkäisyn pois kun vakityö toi taloudellista turvaa. Olimme sopineet, että yksi lapsi olisi se mitä haluamme. Olimme myös sopineet, että kun molemmat ovat saaneet vakituiset työpaikat, voimme siirtyä ns. seuraavaan vaiheeseen. Ilman tätä olisi lapsi jäänyt tekemättä.
Raskauden aikana mies tuki ja oli aina apuna. Minulla oli pahoinvointia, kipuja, olin saikulla muutamia viikkoja putkeen, olin huonolla tuulella ja väsynyt, mutta mies tiesi koko ajan että missä mennään ja teki kaikkensa arjen helpottamiseksi. Avasimme lapselle myös arvo-osuustilin ja arki rullaa mukavasti, lapsen tulevaisuus näyttää lupaavalta vaikka yleinen ilmapiiri onkin melko pessimistinen (Suomessa ja maailmalla).
Epäsuosittu kysymys kuuluukin: miksi pariudutte sellaisten miesten kanssa, jotka eivät ole tukena ja halukkaita tasavertaiseen vanhemmuuteen? Ainakin täällä pk-seudulla tällaisia miehiä on paljonkin. Vai olenko jotenkin erityisen onnekas? Olemme ihan tavallisia vähän reilu kolmekymppisiä korkeastikoulutettuja keskituloisia suomalaisia, city-vihreällä vivahteella toki :D
Kuka sanoo, että olisi pariuduttu huonon miehen kanssa? Vaan ei mies siellä synnärillä kipulääkkeitä jaa, tai muutenkaan päätä henkilökunnan puolesta miten hoidetaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä teen nyt työtä säästäkseni rahaa tulevaa raskausaikaa varten: jotta ei tarvitse raskaana raataa, ja sikiön hyvinvoinnin kustannuksella leikkiä. Olen valmis maksamaan siitä hyvinvoinnista... Uskon, että se maksaa takaisin parempana todennäköisyutenä lapsen terveyteen ja minun mielenrauhaank. En haluaisi, että lapseni olisi jo syntyessään onneton, koska minä hullu painoin kuin orja just raskausaikana.
Tietty jos on monisairas ja köyhä, mut ihan pakko lisääntyä, niin oma valinta.
Aikuiseksi kasvaminen, äitiyden myötä, (!) tarkoittaa myös sitä että oppii vaatimaan asioita lapsensa tähden.
Vierailija kirjoitti:
Koska synnytyksiä muka ei ole kammoksuttu? Ja hyvästä syystä, siinä on todellinen riski kuolla tai vammautua loppuiäkseen.
Jos miehet synnyttäisi, olisi kohtelu ihan toinen, olisi sairaslomat ja kipulääkkeet.
AHAHAHA! :D Päivän paras. Luuletko tosiaan, että MIEHET on niitä, joita terveydenhuollossa hyysätään?
Kyllä se on nimenomaan tämän palstan vauvamamma, joka siellä päivystyksessä on flunssaisena itkemässä sitä, kun piti odottaa 20min ja lääkäri ei edes suostunut kirjoittamaan antibioottia siihen CRP 10-tyyliseen virustautiin :D
Mä olen onneksi selvinnyt nyt puoliväliin saakka ilman juuri mitään tuntemuksia. Välillä oikein pohtii, että tapahtuuko siellä mitään, kun ei ole sen kummempia oireita. Ehkä loppua kohden sitten pahenee...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suomessa ylipäätään naisen oletetaan hoitavan raskaus samaan aikaan täysillä mutta kuitenkin ns. toisella kädellä; pitää tehdä kaikki oikeat valinnat (ruoka, liikunta, henkisyys, töiden järjestely jne.) mutta kuitenkin niin, etteivät ne häiritse muuta elämää tippaakaan. Jos ihminen olisi vatsataudissa, kukaan ei olettaisi hänen olevan töissä jos hän kävisi oksentamassa vartin välein, mutta raskaana olevalle se on "normaalia". Muualla maailmassa WHO:n määritelmä anemialle on, että ferritiiniarvo tippuu alle kolmenkymmenen, Suomessa raja on
kymmenen- me teemme asiat vaikka sitten pää kainalossa, väliäkö sillä että anemia koskettaa yleensä juurikin tyttöjä ja naisia.
Lääkärissä ketään ei kiinnosta sinun vointisi, jossei se liity suoraan vauvaan. Sama synnytyksessä: pihdataan kivunlievitystä tai äidille mukavampia tapoja synnyttää, jotta kätilön olisi mahd. helppo työskennellä vauvan vastaanottamisessa ym. Synnytyksen jälkeen sitä kaipaisi lepoa, onhan synnytystä verrattu maratooniinkin- vaan etpäs sitä saa! Sinne vaan huoneeseen viiden-kuuden muun tuntemattoman äidin ja vauvan kanssa, toivottavasti saat unta. Kivunlievitys on Panadolia, lakanat vaihdetaan itse ja pyyhkeitä saa yhden. Josset saa haettua ruokaasi, et syö. Sairaalasta ei pääse minnekään jos vauvalla ei ole kaikki hyvin, mutta äidiltä riittää, että sen suoli toimii. :) Kuin eläimillä.
Kotona sitten hoidat yksin lapsesi ja kodin jne. eikä apuna yleensä ole ketään. Siinä missä aiemmat ikäluokat saivat apua omilta vanhemmiltaan ja/tai kotiavustajalta, nykyään pitää tehdä kaikki yksin ja itse. Neuvolassa kytätään että varmasti teet kaiken kuten pitääkin ja kirjataan nuhtelevasti ylös, jos erehdyit antamaan korviketta kun väsyit pumppaamiseen tai, luoja paratkoon, sorruit velliin/maissisoseeseen puoli viikkoa liian aikaisin!
Tätä rataa se jatkuu ja jatkuu. Sitten kun yleinen ilmapiiri on se, ettei lapsi saisi näkyä tai kuulua missään, onkin tosi kiva synnyttää tähän maahan uusia suomalaisia.
Todella hyvin sanottu! Mä ainakin koin suoranaista synnytysväkivaltaa kun en saanut toivomaani kivunlievitystä. Kätilö oli että "luomuna vaan että saadaan pois alta". Sairaalassa oli ruuhkaa. Jos miehet synnyttäisivät kaikki olisi automatisoitua ja monitoreista nähtäisiin milloin pitää lisätä kipulääkettä ettei vaan tule traumatisoivaa kipukokemusta.
Nykyään ei saa synnytyksestäkään enää toipua vaan vauva on vieressä kokoajan. Perhehuoneesta voi vain haaveilla.
Hoitajien asenne oli outo. Jos pyysi apua johonkin, sanoi hoitaja suoraan, että sairaalassa vauvanhoidosta pitää selvitä yksin koska kotonakin pitää yksin pärjätä. Selitti tyytyväisenä, että kotona ei ole kukaan auttamassa vaan pitää pärjätä yksin.
Hoitajat ehkä luulevat, että kaikki äidit ovat yksinhuoltajia ilman turvaverkkoa. En oikein muuta selitystä keksi tuolle kommentille.
Helpommalla kotona pääsi kuin sairaalassa. Ei tarvinnut yksin hoitaa kaikkea ja sai levätäkin.
Sairaalassa oli niin rankkaa että lepo tuli tarpeeseen.
Yksi syy sille että en tee enempää lapsia, on hoitajien tympeä asenne.
Lapset ovat kivoja ja lapsiperhe-elämä sinänsä on antoisaa.
Ei kuitenkaan kiinnosta lähteä kiusattavaksi sairaalaan.
Odotin ensimmäistäni 18v sitten ja jossain vaiheessa raskautta toinen puoli lonkasta kipeytyi kunnolla. Neuvolassa sanoi liitäntäkivuiksi. Menin luitenkin aikani käevisteltyä lääköriin, jos saisin edes saikkua. Lääkärimies totesi juuri tuon "raskaus ei one sairaus" sen verran tylysti, etten sitten saanut puolustauduttua, etten raskauden takia siellä ollutkaan vaan julmetun kipeän lonkan.
Ei siinä muuten mitään, mutta myöhemmin ko. lonkassa todettiin kuluma. Ei yllättäen "parantunut" raskauden loputtua.
Itse olin nuorina lasta odottaessani hiukan ennen äitiysloman alkua ihan poikki: esikoisella oli yli viikon kestävä oksennustauti, ja joka yö hän tuli viereen nukkumaan ja oksensi. Yöt menivät lakanoita vaihtaessa yms. ja nukkuminen jäi vähiin. Selkäni oli kipeä vanhan, edellisessä synnytyksessä syntyneen selkävaivan takia, ja kivut vaivasivat yöllä ja päivällä. Sitkeät flunssat vaivasivat ja hemoglobiini n.90. Olin omalla ilmoituksella 2 päivää poissa töistä, ja kun sitten menin käymään terveyskeskuslääkärille n.10 päivää ennen äitiysloman alkua väsymyksestä ja kivusta huojuen, tämä mieslääkäri totesi, ettei raskaus ole sairaus ja etten minä tarvitse sairauslomaa, koska vaarana on, että minua ei saada sitten enää ollenkaan töihin ennen äitiyslomaa! No, ei siinä mitään, töihin vaan, työmatkaa oli 20 km yhteen suuntaan omalla autolla,kun joukkoliikenteellä ei päässyt, työ kiireistä ja stressaavaa paikasta toiseen juoksua. Sujuivathan ne työt joten kuten loppuun asti, mutta ihan loppu olin jo ennen synnytystä. Onneksi en ollut sydänkirurgi enkä ydinvoimalan käytöstä vastaava.
En ihmettele, että ihmiset eivät tee lapsia, kun esim. lääkäritkin suhtautuvat noin. Eihän se raskaus sairaus ole, mutta esim hemoglobiiniarvon ollessa 90, odottaja on aika poikki.
Lapsistani olen erittäin onnellinen, enkä ole koskaan katunut lasten hankintaa, vaikka ensimmäinen synnytys oli vähällä mennä kohtalokkaasti pieleen hoitohenkilökunnan mokailujen takia.