Kertokaa tähän omia pahimpia köyhyyskokemuksianne. Itse olen joutunut ottamaan wc-paperia huoltoasemalta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen joutunut lainaamaan töistä vessapaperia, käsipyyhkeitä, jätesäkkejä, roskapusseja, raikastussuihketta, paristoja, t-paitoja, tulostinpaperia, kalenterin, kuulokkeet, muistitikkuja, sideharsoa, kondomeja.

Olisi mielenkiintoista tietää millä työpaikalla on näin laaja valikoima erilaisia tarvikkeita työntekijöiden käytettävissä?

Terveysasemilla, vanhainkodeissa...

Vierailija kirjoitti:

Köyhän ihmisen realiteetit iski taas vasten naamaa.

Lähisukulainen kuoli ja hautajaiset ovat kuun lopulla.

Toivoin, että olisi ollut ensi kuun alussa, mutta ei.

Kukat maksavat viidestäkympistä ylöspäin. Ei ole autoa ja olen sinkku, matkat vielä päälle tai pyytää (anella) kyytiä joltain.

Joudun lainaamaan kukkarahat ja maksamaan ensi kuussa.

Olen vanhempi ihminen ja synttäreitä ja hautajaisia on vuodessa monia, joko jäädä aina pois tai elää vielä niukemmin.

Helpotus on, että mustia vaatteita on ja tuttavalta saatu kelvollinen takki.

Monet eivät käsitä, että ihan tavalliset normaaliin sosiaaliseen elämään kuuluvat asia tuovat lisäahdistusta köyhälle.

Seuraava rahaongelma on lakkiaiset, niiden lahja ja oma vaatetus, onneksi samalla paikkakunnalla. Mustilla vaatteilla ei voi sinne mennä kun muilla vaaleat kesävaatteet. Myös tulee samoja ihmisiä, hautajaisvaatteilla ei voi siksikään mennä.

Iloinen juhla, mutta taloudellinen puoli ahdistaa.

Joku sanoi, että ei kait joka kuussa jotain ylimääräistä ole, tuntuu, että on. Ainakin jos jossain kuussa ei ole niin takuuvarmasti on sitten joku isompi meno vastassa.

Vaikka tuo 500 euroa riittäisikin perusasioihin, niin jo 50 euron ylimääräinen tekee ison loven, saati isompi.

Ihmettelen normaali-ihmisiä jos heillä on niin tasainen elämä, ettei koskaan mene rahaa muuhun kuin ruokaan, asumiseen ja pieniin perusasioihin. Eikö heillä ole mitään sosiaalista elämää?

Kuukaudesta ja vuodesta toiseen, siltä ainakin tuntuu kun lukee joidenkin kehumista, että ihan hyvin ihminen elää pienellä rahalla. Niin, pienen ajan tai väliaikaisesti.

Aivan ensimmäiseksi haluan sanoa osannottoni suruusi, voimia.

Lakkiaisiin ei valitettavasti taida olla kovin halpaa ratkaisua, (paitsi vaatteita kannattaa yrittää etsiä kirpputoreilta tai kirkon vaate-avustuksesta. Ei kukaan sukulaisista tiedä mistä ne on.) mutta noihin hautajaiskukkiin riittää kyllä yksi kalla tai musta ruusu, pyydä vain kukkakauppiasta laittamaan se kauniisti vaikka cellofaaniin. Ja ehdottomasti kysele että olisiko joku jolta saada kyyti, useimmiten joku löytyy vaikka olisi hiukan vieraampi/etäisempi sukulainen tai tuttu, siinä ei ole mitään hävettävää.

Kyllä kai lakkiaisiin voi mennä mustissa vaatteissa, niitähän voi piristää vaikka värikkäällä huivilla tai asustekorulla, tai vaikka laittaa kirkkaan väriset korkkarit jalkaan.

Vierailija kirjoitti:

Elämänsä voi ryssiä monella tavalla. Jos niin halutaan ylhäältä ylhäisesti katsoa.

Minulla siihen riitti esimerkiksi yt-neuvottelut ja työttömyys, sairastuminen, ero ja muutaman muun epäonnisen asian kasaantuminen samaan aikaan.

Sitten tulikin myös jo ikä vastaan ja yksineläjänä ei pienillä tuloilla paljon enää nosteta elintasoa, vaikka kuinka haluaisikin.

Toivottavasti et sinä ryssi minun laillani elämääsi, että saat edelleen rauhassa nauraa ihmisten köyhyyskertomuksille!

Ilo se on sekin. (Ja kertoo myös jotain ihmisestä).

YT:t oli kai ihan nuorena, kun ei sitä ennenkään ole saanut mitään omaisuutta? Vai oliko töissä vuodet 25-50, eli 25 vuotta, ja sitten yt:ssä meni myös kaikki omaisuus? Omituiset yt:t.

Kyllä ihminen voi jäädä työttömäksi/sairastua niin vanhana, ettei ammatinvaihto enää onnistu. Mutta silloin taas saa sairaseläkettä, eikä se omaisuus mihinkään itsestään katoa. Ei katoa avioerossakaan, ellei sitä toiselle vapaaehtoisesti lahjoita. Eli mihin menee kaikki omaisuus, ihan vaatteita myöten?

Minä täytän kohta 50 v, ja kyllä, yt:t ja työttömyys tässä vaiheessa varmaan tarkoittaisi lopullista työttömyyttä. Mutta silti omistan puolet talostani, jos tulisi avioero saisin ostettua puoliskollani esim kaksion. Maksaisin asumisestani vain vastikkeen, peruspäivärahalle tippumisen jälkeen saisin asumistukea.

Tai voisin säästää rahat ja suoraan muuttaa vuokralle, jolloin yhteiskunta maksaisi asumiseni asumistukena, ja minulla olisi edelleen työttömyyskorvauksen lisäksi sen puolen omakotitalon verran rahaa käytössä. Vaatteitani en olisi menettänyt avioerossa, vanhan jakkupuvun saisin uudistettua juuri jollakin huivilla ja asusteilla, ei ongelmaa siis juhlavaatteista.

Sitten jos sairastuisin niin että olisin työkyvytön, saisin sairaseläkettä n 2600e/kk (olen katsonut virallisesta laskelmasta), jolla eläisin ihan helposti velattomassa asunnossa. Minulla olisi aikaa kierrellä kirpputoreja, huutokauppoja ja kangaskauppoja, eli vaatteet eivät taaskaan  muodostuisi ongelmaksi.

Eli voisiko vähän avata, miten omatta syyttään on ikääntyneenä tilanteessa, ettei omista/ole varaa hankkia edes sellaista siistiä vaatekertaa, jolla voi mennä hautajaisiin/lakkiaisiin? Onko ollut koko elämän vaan kotona?

Pesän voi jakaa osittain. Jättää kuolinpesän vain asunnon. Tai jos on varakas pesä, myy kämpän ja ostaa äidille pienemmän. Tai selittää äidille, miten asiat on ja äiti muuttaa kämpän myyntirahoilla vuokralle. Kuka tahansa pesän osakas voi vaatia jakoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Avioerossa puolet irtaimistosta kuuluu sinulle: astioista, huonekaluista, verhoista, valaisimista, matoista, tauluista...

Miksi lähdin "tyhjin käsin" lastesi kanssa tyhjään yksiöön?

Kuulostaa riitaiselta erolta/marttyyritarinalta!

Sakset sentään sait, kun pahvilusikoita pystyit leikkaamaa!

Erosin Avoliitosta, jossa omaisuus on sen, joka pystyy sen oamkseen todistamaan. Pahvia voi myös repiä. ;)

Ja miehellä oli tallella kuitit joka lusikasta? Ja tämmöisen miehen kanssa katsoit viisaaksi tehdä lapsia, tietäen ettet omista edes yhtä lusikkaa jos ero tulee? Vähän laadukkaampia provoja, kiitos.

Sen verran noista juhlavaatteista ja niiden välttämättömyydestä, että linnan juhlien emäntä on käyttänyt samaa juhlapukua kahdesti, ekologisista syistä. Sai julkisuudessa pelkästään kiitosta valinnastaan.

Mutta köyhä ei voi mennä veljensä hautajaisiin, ellei ehdottomasti saa uutta pukua?

Nää on niin näitä.

Nykyään on muodikasta käyttää uudelleen, ommella itse ja uudistaa vanhoja vaatteita, ekologinen ajattelu on poistanut stigman käytetyistä vaatteista, omista ja kirpputorilta hankituista. Ellet usko, katso yksi Strömsö.

Mutta toisaalta, köyhyys on Suomessa juuri sitä henkistä köyhyyttä, ei sitä ettei oikeasti olisi varaa tarpeellisiin vaatteisiin. Sitten jos mennään sille MUT KU HALUUN-linjalle, niin sehän on loputon suo, aina löytyy lisää haluttavaa. Johonkin pitää laittaa raja, kuinka paljon niistä mut-ku-mä-haluun- osaston asioista maksetaan verovaroin.

Vierailija kirjoitti:

Vmp tuo, ettei voi lähteä. Jos kaikki sopimukset on sun nimissä, niin et jätä niitä maksamatta, vaan pelkästään irtisanot ne. Mies voi olla sähköttä tai tehdä oman sopimuksensa.

Muutat pois, haet pesänselvittäjää. Sinulla on varaa maksaa juristeille, kerrot sille tilanteet ja annat juristin hoitaa osituksen.  Käyt pankissa, kerrot siellä tilanteen, maksat toistaiseksi vain korot, kunnes talo on myyty. Pankissa on ihan tuttua, et ole ensimmäinen eronnut.

Otat vaikka lainan jolla pärjäätte ne muutamat kuukaudet uudessa asunnossa, sinulla on siihen varaa.

Älä ole lapanen.

Tämä.

Sairastuin pahasti kesken aikuis-koulutusta. Edellinen koulutettu ala ja työpaikka oli toisen sairauden takia pitänyt jo vaihtaa.

Sairausloman kirjoittaminen kesti lääkärillä melkein puoli vuotta. En muista ajalta juuri muuta kuin Kelan ja lääkärin välillä ramppaamisen. Kela tietysti lakkautti kaikki tukeni, kun ei tullut opintosuorituksia.

Tällä ajalla ei tullut muuta kuin velkaa; sillä maksettiin kaikki vuokrasta lähtien.

Vipillä vipin maksaminen kaatoi lopulta luottotiedot ja vuokranmaksu jäi jälkeen - koitti asunnottomuus.

Usean kuukauden asunottomuuden jälkeen pääsin onneksi sossun maksamana asumistukiyksikköön muiden juoppojen ja narkkarien kanssa. Oli kova talvi. Kuljin rikkinäisissä lenkkareissani repussani Lidlin halvin makkarapaketti ja itkin, kun viikon kuljetuksen jälkeen ne eivät selkeästi olleet enää syömiskelpoisia.

Onneksi oli siis asuntolalla saatu sen verran ruokaa ettei makkaroita oltu tarvittu ja hyvä talvitakki. Onneksi pääsi sisälle nukkumaan koko talveksi.

Jälkiviisaus on hyvä. Nyt velat on maksettu ja muutenkin uusi elämä, mutta sairaudet estää vielä työhaun kun kaikki yrityksetkin menee perseelleen. Ruokajonossa tulee käytyä usein, joskus joutuu pummimaan rahaa ja etsimään pulloja pelkästään siellä käyntiin. Nyt kun on asiat paremmin, osaa käyttää tällaisia palveluita, ja perus-tuilla on oppinut elämään, ei ole enää hätää, varsinkin kun suurien laskujen kanssa osaa soittaa toimeentulotukeen.. sit kun uskaltaa tai eräpäivä pakottaa. Tutut on opettaneet miten tehdään puuroa ja rieskaa, leipää en vaan osaa tehdä. Kokkailut on vähän sitä sun tätä -kokeiluja, monet ei alkuun uskalla syödä vaikka maistamisen jälkeen saattavatkin todeta että ihan jees.

Ainakin isoissa kaupungeissa on hyviä kirppiksiä. Muualta en osta, kuin alusvaatteita... Talvitakkeja 3e/kpl on pari, mikään niistä ei ole ihan hyvä, mutta tarpeeksi. Lahjana olen saanut mm hyvän takin joka vaati vain pikkukorjausta. Kengät on kalliita kun ne joutuu ostamaan marketista, siellä yleensä jopa/ainakin 30e. Nyt on oppinut etsimään ja suunnittelemaan niin että voi kirppiksillä jopa vähän hassata kivoihin sisustusjuttuihin, mut kyllä niistä viimestään kotona morkkis tulee. Olishan sekin raha pitänyt käyttää paremmin. Harvoin kirppikseltä lähtee kuitenkaan mitään yli 5e hintasta mukaan, mut kerran kuussa juon kahvin "ulkona", se on ollut luksus joka on tullut kuntouttavan työtoiminnan korotuksesta=palkasta (9e kulukorvaus/työpäivä) sekä jonkun verran hedelmiä marketista.

Ihmeellistä miten silloin aikaisemmin en tiennyt ruoka-avuista tai monesta muustakaan tuesta, ja toisaalta - elintason odotus oli siitä hernekeitto-makkara-makarooni-dieetistä huolimatta jotenkin korkeampi. Meikkasin pahaa oloani piiloon. Hölmöä, niin se sairaan mieli on viallinen.

Elän nykyisin jo melko leveästi, omasta mielestäni. Opiskeluaikoinani kuitenkin koin, etten ole minkään arvoinen, sillä apua ei tuntunut saavan mistään. Jäin asumaan yksin 19-vuotiaana aloittaessani opiskelut, sillä vanhempani halusivat muuttaa toiselle paikkakunnalle, josta minun ei olisi mahdollista käydä koulua. Sain opintotukea ja asumislisää yhteensä 470€/kk. Tällä piti maksaa asunto, bussilippu, kouluruoka ja arkilounaiden lisäksi iltaruoka ja ruuat viikonlopuille sekä sähkö- ja vesilasku. Se ei ollut paljon, sillä yksin asuntoon meni 350€/kk. Vanhemmillani ei ollut varaa auttaa minua rahallisesti, sillä isäni joutui jäämään pitkälle sairauslomalle selkäleikkauksen takia.

Normaalina kuukautena sain rahat riittämään ja hyödynsin kaiken ilmaisen, mitä on mahdollista saada. Kerroin ystävilleni, etten voi lähteä ulos syömään, sillä se vie budjetistani monen päivän verran ruokarahaa. Olen kiitollinen, ettei asiasta tehty sen suurempaa numeroa, mutta tiesin, että ajoittain minut kutsuttiin kylään ystävilleni siitä syystä, että heidän vanhempansa halusivat tarjota minulle viikonlopun lämpimän aterian. Omille vanhemmilleni en päässyt syömään, koska matkustamiseen menevät rahat olisivat romahduttaneet budjettini entistä pahemmaksi.

Toisinaan koulussa kurssikirjamme oli sellaisia, että niitä ei saanut kirjastosta. Jouduin ostamaan ehkä yhden tai kaksi kirjaa, mutta nämä oli kaikki pois ruokarahoista. Kerroin äidilleni tilanteestani ja hän kehotti minua hakemaan toimeentulotukea. Hän sanoi, että kaikilla meillä on oikeus saada tukea silloin, kun sitä tarvitsee. Hän sanoi tietävänsä, että minä maksan sen kyllä tulevaisuudessa takaisin käymällä töissä. Mietin asiaa monta päivää ja lopulta päätin uskaltaa hakea toimeentulotukea. Täytin kaikki asianmukaiset lomakkeet ja kirjoitin selvityksen tilanteestani. Hylkäävä päätös. Perusteena oli, että opiskelijana saan opintotukea. Sain soittoajan sosiaalityöntekijälle ja yritin vielä puhelimessa selittää tilanteeni hänelle, mutta päätös ei muuttunut. En saanut toimeentulotukea, sillä sosiaalityöntekijän mukaan opiskelijat eivät kuulu perustoimeentulotuen piiriin. Kysyin harkinnanvaraista toimeentulotukea, mutta ei. Se ei käynyt. Tämä oli se tilanne, kun luottoni suomalaiseen tukijärjestelmään romahti täysin. Koin, että jään kaiken ulkopuolelle.

Nykyään, jos köyhyydestä puhutaan ja kerroin omista kokemuksistani, niin monien vastaus asiaan on, että opiskelijan kuuluu olla köyhä. Joka kerta hämmennyn. Miksi jonkun ihmisryhmän kuuluu olla jatkuvasti nälissään? Miksi jonkun ihmisryhmän täytyy jatkuvasti miettiä, että voinko ostaa itselleni talvikengät rikki menneiden tilalle? Miksi jonkun ihmisryhmän täytyy jokainen sentti laskea ja miettiä, miten tämä vaikuttaa huomiseen tai ensi viikkoon?

Itse koen, että etenkin opiskelijan tukeminen on erittäin tärkeää. Tässäkin ketjussa moni on sanonut, että opinnot jäivät kesken, koska ei ollut varaa käydä koulussa. Suomessa on ilmainen koulutus, mutta silti joku sanoo, että ei ole varaa käydä koulussa. Missä vika? Yhteiskunta odottaa, että jokainen kouluttautuu ja myöhemmin elämässään työllistyy ja maksaa veroja, mutta jos jo opintojen läpipääsy on jollekin rahallisesti mahdotonta, niin eikö silloin vika ole jossain muussa, kun hänessä, joka yrittää.

Toisin sanoen, olen ajoittain ehkä hieman katkera siitä, että minä, joka lähdin yläasteelta lukioon ja korkeakouluun, sain kuukaudessa valtiolta tukea 470€/kk. Yläasteeltani tutut, jotka sen sijaan eivät lähteneet opiskelemaan tai töihin saivat 585€/kk perustoimeentulotukea ja mahdollisesti vielä asumistukea. Reilua, eikö totta? Tähän on toki vuosien varrella tullut muutoksia, mutta edelleen tukijärjestelmässämme on paljon vikaa.

Kukkkkkkuu kirjoitti:

Elän nykyisin jo melko leveästi, omasta mielestäni. Opiskeluaikoinani kuitenkin koin, etten ole minkään arvoinen, sillä apua ei tuntunut saavan mistään. Jäin asumaan yksin 19-vuotiaana aloittaessani opiskelut, sillä vanhempani halusivat muuttaa toiselle paikkakunnalle, josta minun ei olisi mahdollista käydä koulua. Sain opintotukea ja asumislisää yhteensä 470€/kk. Tällä piti maksaa asunto, bussilippu, kouluruoka ja arkilounaiden lisäksi iltaruoka ja ruuat viikonlopuille sekä sähkö- ja vesilasku. Se ei ollut paljon, sillä yksin asuntoon meni 350€/kk. Vanhemmillani ei ollut varaa auttaa minua rahallisesti, sillä isäni joutui jäämään pitkälle sairauslomalle selkäleikkauksen takia.

Normaalina kuukautena sain rahat riittämään ja hyödynsin kaiken ilmaisen, mitä on mahdollista saada. Kerroin ystävilleni, etten voi lähteä ulos syömään, sillä se vie budjetistani monen päivän verran ruokarahaa. Olen kiitollinen, ettei asiasta tehty sen suurempaa numeroa, mutta tiesin, että ajoittain minut kutsuttiin kylään ystävilleni siitä syystä, että heidän vanhempansa halusivat tarjota minulle viikonlopun lämpimän aterian. Omille vanhemmilleni en päässyt syömään, koska matkustamiseen menevät rahat olisivat romahduttaneet budjettini entistä pahemmaksi.

Toisinaan koulussa kurssikirjamme oli sellaisia, että niitä ei saanut kirjastosta. Jouduin ostamaan ehkä yhden tai kaksi kirjaa, mutta nämä oli kaikki pois ruokarahoista. Kerroin äidilleni tilanteestani ja hän kehotti minua hakemaan toimeentulotukea. Hän sanoi, että kaikilla meillä on oikeus saada tukea silloin, kun sitä tarvitsee. Hän sanoi tietävänsä, että minä maksan sen kyllä tulevaisuudessa takaisin käymällä töissä. Mietin asiaa monta päivää ja lopulta päätin uskaltaa hakea toimeentulotukea. Täytin kaikki asianmukaiset lomakkeet ja kirjoitin selvityksen tilanteestani. Hylkäävä päätös. Perusteena oli, että opiskelijana saan opintotukea. Sain soittoajan sosiaalityöntekijälle ja yritin vielä puhelimessa selittää tilanteeni hänelle, mutta päätös ei muuttunut. En saanut toimeentulotukea, sillä sosiaalityöntekijän mukaan opiskelijat eivät kuulu perustoimeentulotuen piiriin. Kysyin harkinnanvaraista toimeentulotukea, mutta ei. Se ei käynyt. Tämä oli se tilanne, kun luottoni suomalaiseen tukijärjestelmään romahti täysin. Koin, että jään kaiken ulkopuolelle.

Nykyään, jos köyhyydestä puhutaan ja kerroin omista kokemuksistani, niin monien vastaus asiaan on, että opiskelijan kuuluu olla köyhä. Joka kerta hämmennyn. Miksi jonkun ihmisryhmän kuuluu olla jatkuvasti nälissään? Miksi jonkun ihmisryhmän täytyy jatkuvasti miettiä, että voinko ostaa itselleni talvikengät rikki menneiden tilalle? Miksi jonkun ihmisryhmän täytyy jokainen sentti laskea ja miettiä, miten tämä vaikuttaa huomiseen tai ensi viikkoon?

Itse koen, että etenkin opiskelijan tukeminen on erittäin tärkeää. Tässäkin ketjussa moni on sanonut, että opinnot jäivät kesken, koska ei ollut varaa käydä koulussa. Suomessa on ilmainen koulutus, mutta silti joku sanoo, että ei ole varaa käydä koulussa. Missä vika? Yhteiskunta odottaa, että jokainen kouluttautuu ja myöhemmin elämässään työllistyy ja maksaa veroja, mutta jos jo opintojen läpipääsy on jollekin rahallisesti mahdotonta, niin eikö silloin vika ole jossain muussa, kun hänessä, joka yrittää.

Toisin sanoen, olen ajoittain ehkä hieman katkera siitä, että minä, joka lähdin yläasteelta lukioon ja korkeakouluun, sain kuukaudessa valtiolta tukea 470€/kk. Yläasteeltani tutut, jotka sen sijaan eivät lähteneet opiskelemaan tai töihin saivat 585€/kk perustoimeentulotukea ja mahdollisesti vielä asumistukea. Reilua, eikö totta? Tähän on toki vuosien varrella tullut muutoksia, mutta edelleen tukijärjestelmässämme on paljon vikaa.

Tähän vielä jatkoksi se, että en erityisemmin oikeastaan kertonut niitä pahimpia köyhäilyjä, vaan kerroin vähän aiheen vierestä.

Noista ajoista jäi kuitenkin vuosien mittainen ahdistus, että rahat loppuu kesken. Olin jo muutaman vuoden koulun jälkeen ollut täyspäiväisesti ihan keskituloisessa työssä, mutta silti saatoin herätä keskellä yötä itkemään, että rahani loppuvat kesken ja jostain pitää vielä karsia. Saatoin parikin tuntia yöllä miettiä, että mistä voin sielä nipistää muutaman euron, että pakolliset laskut tulee maksettua. ”Hauskaa” tässä on se, että taloudellinen tilanteeni salli minulle sellaisia luksusjuttuja, kuten Netflix, mutta silti sen maksaminen kuukausittain saattoi ahdistaa minut itkun partaalle ihan yhtäkkiä. Nykyisin taloudellinen tilanteeni on toki vielä parantunut, mutta myös ajatukseni ovat rauhoittuneet, ettei rahan loppuminen enää pelota. Elän todella säästeliäästi, vaikka rahaa olisikin nyt enemmän, mutta rahattomuuteen kokemus aiemmilta vuosilta on saanut aikaan sen, että edelleen mietin tarkasti, mihin pennoseni laitan. Näin saan toisinaan myös tuhlailla ja panostaa itseeni.

Yleensä olen pyrkinyt elämään niin että listaan ylös kaikki mitä ostan ym ja mihin rahaa menee. Tosin on ollut todella paljon kausia jolloin rahaa ei yksinkertaisesti ole. Tupakan polton lopetin myös tästä syystä. Mieluummin ruokaa ja maha täyteen luin rahaa ns savuna ilmaan. Onneksi paikkakunnallani on pienimuotoinen ylijäämäruoan jako kolmena päivänä viikossa (pääasiassa leipää, mutta yhtenä päivänä on myös esim jogurttia, lihaa ym. Riippuen siitä mitä he saavat kaupoista) mutta tämä on ollut suuri apu. Varsinkin nyt kun mies jäi työttömäksi.

Vierailija kirjoitti:

Masentuneena, yhteiskunnan tukien väliinputoajana, leipäjonojen kanta-asiakkaana ja muutenkin keskellä kaameaa päivää tulin yhtäkkiä kateelliseksi kadulla kökkivälle romanikerjäläiselle ja potkaisin hänen pahvimukin kaaressa kumoon.

Vasta kotona iski häpeä - siitä kun en älynnyt ottaa hiluja, jotka kierivät maassa. Se oli köyhyyteni pohjakosketus.

Mistä lähtien väkivalta on OK??? Ja 40 yläpeukkua? Mitä helvettiä, häpeä!

Vierailija kirjoitti:

Sairastuin pahasti kesken aikuis-koulutusta. Edellinen koulutettu ala ja työpaikka oli toisen sairauden takia pitänyt jo vaihtaa.

Sairausloman kirjoittaminen kesti lääkärillä melkein puoli vuotta. En muista ajalta juuri muuta kuin Kelan ja lääkärin välillä ramppaamisen. Kela tietysti lakkautti kaikki tukeni, kun ei tullut opintosuorituksia.

Tällä ajalla ei tullut muuta kuin velkaa; sillä maksettiin kaikki vuokrasta lähtien.

Vipillä vipin maksaminen kaatoi lopulta luottotiedot ja vuokranmaksu jäi jälkeen - koitti asunnottomuus.

Usean kuukauden asunottomuuden jälkeen pääsin onneksi sossun maksamana asumistukiyksikköön muiden juoppojen ja narkkarien kanssa. Oli kova talvi. Kuljin rikkinäisissä lenkkareissani repussani Lidlin halvin makkarapaketti ja itkin, kun viikon kuljetuksen jälkeen ne eivät selkeästi olleet enää syömiskelpoisia.

Onneksi oli siis asuntolalla saatu sen verran ruokaa ettei makkaroita oltu tarvittu ja hyvä talvitakki. Onneksi pääsi sisälle nukkumaan koko talveksi.

Jälkiviisaus on hyvä. Nyt velat on maksettu ja muutenkin uusi elämä, mutta sairaudet estää vielä työhaun kun kaikki yrityksetkin menee perseelleen. Ruokajonossa tulee käytyä usein, joskus joutuu pummimaan rahaa ja etsimään pulloja pelkästään siellä käyntiin. Nyt kun on asiat paremmin, osaa käyttää tällaisia palveluita, ja perus-tuilla on oppinut elämään, ei ole enää hätää, varsinkin kun suurien laskujen kanssa osaa soittaa toimeentulotukeen.. sit kun uskaltaa tai eräpäivä pakottaa. Tutut on opettaneet miten tehdään puuroa ja rieskaa, leipää en vaan osaa tehdä. Kokkailut on vähän sitä sun tätä -kokeiluja, monet ei alkuun uskalla syödä vaikka maistamisen jälkeen saattavatkin todeta että ihan jees.

Ainakin isoissa kaupungeissa on hyviä kirppiksiä. Muualta en osta, kuin alusvaatteita... Talvitakkeja 3e/kpl on pari, mikään niistä ei ole ihan hyvä, mutta tarpeeksi. Lahjana olen saanut mm hyvän takin joka vaati vain pikkukorjausta. Kengät on kalliita kun ne joutuu ostamaan marketista, siellä yleensä jopa/ainakin 30e. Nyt on oppinut etsimään ja suunnittelemaan niin että voi kirppiksillä jopa vähän hassata kivoihin sisustusjuttuihin, mut kyllä niistä viimestään kotona morkkis tulee. Olishan sekin raha pitänyt käyttää paremmin. Harvoin kirppikseltä lähtee kuitenkaan mitään yli 5e hintasta mukaan, mut kerran kuussa juon kahvin "ulkona", se on ollut luksus joka on tullut kuntouttavan työtoiminnan korotuksesta=palkasta (9e kulukorvaus/työpäivä) sekä jonkun verran hedelmiä marketista.

Ihmeellistä miten silloin aikaisemmin en tiennyt ruoka-avuista tai monesta muustakaan tuesta, ja toisaalta - elintason odotus oli siitä hernekeitto-makkara-makarooni-dieetistä huolimatta jotenkin korkeampi. Meikkasin pahaa oloani piiloon. Hölmöä, niin se sairaan mieli on viallinen.

Vinkki tulevaa talvea silmällä pitäen; nämä EVA:sta tehdyt kevyet "pilkkisaappaat" ovat edullisia ja todella lämpimiä. Pitävät myös vettä. Itse kävelen tuollaisilla lyhytvartisilla syksystä kevääseen. Tarjouksesta löytää 15-20€.

Näissä kengissä on hintalaatu kohdallaan, eikä todellakaan tarvitse palella

Vierailija kirjoitti:

Köyhyys ilman sosiaalitukia kirjoitti:

Olen ollut asunnottomana, nukkumapaikkojen miettiminen on aina ollut omanlaatuisensa haaste.

Kun muutin ensimmäiseen omaan kotiin niin ei minulla ollut rahaa sänkyyn, patjaan tai edes tyynyyn tai peittoon. Nukuin siis lattialla muutaman vaatteeni päällä ja pieni takki meni peitosta.

Talvivaatteita en omistanut, talvipakkasilla kuljin lenkkareissa ja ohuessa "juoksutakissa". Työmatkani oli 13km, mutta ei varaa ollut bussiin tai edes pyörään niin kävelin työmatkat (2 tuntia per suunta). Kyseessä vielä osa-aikatyö, joten saatoin olla 4 tuntia töissä ja samaiset 4 tuntia tarpoa työmatkaani.

Ruoaksi söin makaronia ja tein "pizzaa", jonka pohjassa oli vain vehnäjauhoja ja vettä (eli uunin jälkeen sellainen kova littana lätty) ja sen päälle tomaattimurskaa ja sipulia, ei muuta. Joinain aamuina oksensin vihreää limaa (mahahappoja?) ja pyörtyilin nälkäni takia.

Lamppuja asunnossani ei ollut enkä laittanut edes jääkaappia tai pakastinta päälle, koska pelkäsin niiden aiheuttavan kalliin sähkölaskun.

Ja tämä kaikki on tapahtunut ihan 2000-luvulla, en ollut tuolloin tietoinen mistään toimeentulotuista, asumistuista yms, joten en osannut sellaisia edes hakea. Siitä huolimatta selvisin ja tänä päivänä menee jo paremmin (kiitos hyvän työpaikan).

Olisi Mielenkiintoista kuulla että mistä kadulta oikein muutit siihen ensimmäiseen omaan asuntoon, jos ei edes ollut perus huonekaluja sinne viedä?

En ole se, jolta kysyt, mutta kuvitteletko kaikkien saavan lapsuudenkodistaan perustarpeet kodin perustamiseen? Vai mistä?

90-luvun alussa oli pakko viedä kultainen rannekoru panttilainaamoon että sain bussirahat ja pystyin kulkemaan töihin Naantaliin ennen ensimmäistä palkkaa.

Työpaikalta ei saa "lainata" esim. wc-paperia.  Jos jäät ovella kiinni rulla laukussa, se on yritys varastaa työnantajan omaisuutta.    Sen verran voi ottaa, minkä tarvitset esim. nenäliinaksi.  Pyyhi sillä sitten illalla kotona.

Vierailija kirjoitti:

90-luvun alussa oli pakko viedä kultainen rannekoru panttilainaamoon että sain bussirahat ja pystyin kulkemaan töihin Naantaliin ennen ensimmäistä palkkaa.

Korut voi pantata hyvillä mielin tiukan paikan tullen.  Niistä on ollut aikansa iloa, ja nyt on muut tarpeet.  Kaduttaa vaan kaikki ne pukukorut ja rihkamat, mitä on tullut ostettu arvokorujen sijasta.

En nyt luokittele itseäni köyhäksi mutta tiukkaa tekee.palkasta jää verojen ja muiden pakollisten jälkeen 1500-1700€ käteen, ulosotto vie 1/3 (olin päihderiippuvainen ja talous meni täysin kuralle sen takia),asuntolaina toiset 1/3 (en suostu tinkimään omakotitalossa asumisesta).lopuilla maksan laskut, lääkkeet ja ostan ruuat myös elukoille.

Tarjouksia katselemalla säästää paljon,juuri sain alennuksesta koirille laadukasta ruokaa 8,5kg ja maksoi 10,15€.hiukset ja vartalon pesen halvimmalla saippualla,samoin astiat ja pyykit halvimmalla pesuaineella.vaatteet ostan/saan ilmaiseksi käytettynä.

Bensat ja tupakat (kyllä,poltan,ainut paheeni) haen Venäjältä,siellä bensa 48 ruplaa/l ja tupakka-aski 0,65€.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sairastuin pahasti kesken aikuis-koulutusta. Edellinen koulutettu ala ja työpaikka oli toisen sairauden takia pitänyt jo vaihtaa.

Sairausloman kirjoittaminen kesti lääkärillä melkein puoli vuotta. En muista ajalta juuri muuta kuin Kelan ja lääkärin välillä ramppaamisen. Kela tietysti lakkautti kaikki tukeni, kun ei tullut opintosuorituksia.

Tällä ajalla ei tullut muuta kuin velkaa; sillä maksettiin kaikki vuokrasta lähtien.

Vipillä vipin maksaminen kaatoi lopulta luottotiedot ja vuokranmaksu jäi jälkeen - koitti asunnottomuus.

Usean kuukauden asunottomuuden jälkeen pääsin onneksi sossun maksamana asumistukiyksikköön muiden juoppojen ja narkkarien kanssa. Oli kova talvi. Kuljin rikkinäisissä lenkkareissani repussani Lidlin halvin makkarapaketti ja itkin, kun viikon kuljetuksen jälkeen ne eivät selkeästi olleet enää syömiskelpoisia.

Onneksi oli siis asuntolalla saatu sen verran ruokaa ettei makkaroita oltu tarvittu ja hyvä talvitakki. Onneksi pääsi sisälle nukkumaan koko talveksi.

Jälkiviisaus on hyvä. Nyt velat on maksettu ja muutenkin uusi elämä, mutta sairaudet estää vielä työhaun kun kaikki yrityksetkin menee perseelleen. Ruokajonossa tulee käytyä usein, joskus joutuu pummimaan rahaa ja etsimään pulloja pelkästään siellä käyntiin. Nyt kun on asiat paremmin, osaa käyttää tällaisia palveluita, ja perus-tuilla on oppinut elämään, ei ole enää hätää, varsinkin kun suurien laskujen kanssa osaa soittaa toimeentulotukeen.. sit kun uskaltaa tai eräpäivä pakottaa. Tutut on opettaneet miten tehdään puuroa ja rieskaa, leipää en vaan osaa tehdä. Kokkailut on vähän sitä sun tätä -kokeiluja, monet ei alkuun uskalla syödä vaikka maistamisen jälkeen saattavatkin todeta että ihan jees.

Ainakin isoissa kaupungeissa on hyviä kirppiksiä. Muualta en osta, kuin alusvaatteita... Talvitakkeja 3e/kpl on pari, mikään niistä ei ole ihan hyvä, mutta tarpeeksi. Lahjana olen saanut mm hyvän takin joka vaati vain pikkukorjausta. Kengät on kalliita kun ne joutuu ostamaan marketista, siellä yleensä jopa/ainakin 30e. Nyt on oppinut etsimään ja suunnittelemaan niin että voi kirppiksillä jopa vähän hassata kivoihin sisustusjuttuihin, mut kyllä niistä viimestään kotona morkkis tulee. Olishan sekin raha pitänyt käyttää paremmin. Harvoin kirppikseltä lähtee kuitenkaan mitään yli 5e hintasta mukaan, mut kerran kuussa juon kahvin "ulkona", se on ollut luksus joka on tullut kuntouttavan työtoiminnan korotuksesta=palkasta (9e kulukorvaus/työpäivä) sekä jonkun verran hedelmiä marketista.

Ihmeellistä miten silloin aikaisemmin en tiennyt ruoka-avuista tai monesta muustakaan tuesta, ja toisaalta - elintason odotus oli siitä hernekeitto-makkara-makarooni-dieetistä huolimatta jotenkin korkeampi. Meikkasin pahaa oloani piiloon. Hölmöä, niin se sairaan mieli on viallinen.

Vinkki tulevaa talvea silmällä pitäen; nämä EVA:sta tehdyt kevyet "pilkkisaappaat" ovat edullisia ja todella lämpimiä. Pitävät myös vettä. Itse kävelen tuollaisilla lyhytvartisilla syksystä kevääseen. Tarjouksesta löytää 15-20€.

Näissä kengissä on hintalaatu kohdallaan, eikä todellakaan tarvitse palella

Minäkin ostin parilla kympillä pilkkisaappaat, ja sitä jaksaa hämmästellä miten kevyet ja lämpimät ovat. Onko sulla kestänyt useita vuosia samat?

Itse en kovin paljoa ole vielä käyttänyt. Alkuunsa tuntuisi ainakin vähän oudoilta pidempään kävelyyn, mutta kyllä oli mahtavaa eilenkin tehdä lumitöitä kun ei jalat palele.