Lue keskustelun säännöt.
Anoppi tekee minut hulluksi (Koskee esikoistani)
Ärsyyntynyt
03.04.2019 |
Anoppi tekee minut ihan hulluksi. Sain esikoiseni kolme kuukautta sitten. Lapseni on anopin ensimmäinen lapsenlapsi.
Anoppi on siis ollut lapsesta omistushaluinen heti syntymästä lähtien. Olisi halunnut tulla mukaan synnytykseenkin jotta olisi saannut vauvan heti ensimmäisenä syliin. Sain pitää miehelleni aikamoisen puhuttelun siitä, kuinka minä en halua häntä saliin. Heti seuraavana aamuna synnytyksestä hän oli tietenkin haukkana paikalla ja kävi kaikki sairaalassaolopäivät luonamme. Kun pääsimme sairaalasta pois, oli anoppi meillä ja kotiin tullessani vei haukkana vauvan sylistäninja passitti minut nukkumaan.
Olisin halunnut pesiä vauvan kanssa ihan rauhassa enkä häntä sinne hääräämään.
Ajattelin, että hän rauhottuisi ensimmäisten viikkojen jälkeen, mutta ei.
Hänen on ”saatava nähdä” lasta ainakin 3 kertaa viikossa. Videopuhelu on pakko soittaa kerran päivässä että näkee pojan eikä missaa mitään.
Hän myös kertoo katsovansa pojan kuvaa joka ilta ja pussaa hänelle hyvää yötä jne.
Se miten hän lässyttää ja puhuu pojasta esim ”Hänen virtsansa on kultaa” jne saa minut oikeasti voimaan pahoin. En jaksa häntä ollenkaan enää ja minun mielestäni touhu menee jo överiksi, mutta mieheni ei tätä ymmärrä.
Mikä neuvoksi? Onko teistä tämä ihan normaalia?
Kommentit (393)
Mun äiti oli samanlainen aikanaan. Ei nyt synnytykseen yrittänyt tunkea, mutta kaikenlaista "päivittäinen kuva/video" -höpötystä. Ensimmäinen lapsenlapsi. Kyllä se siitä rauhottui. Huvitti enemmänkin... en osaa ajatella, että tuollainen ärsyttäisi, kun on itse kotona ja tylsää, vauva itselläkin mielessä 99%, niin mikäs siinä on jakaa "päivän kakkatarina". Ap:n ongelma on taas kerran se, että kyse on anopista. Anoppi ei saisi sitä ja tätä. Erityisesti on aina ihmetyttänyt näiden miniöiden mustasukkaisuus omasta lapsesta. Joskus se kyllä kohdistuu myös omaan äitiinkin. Olen miettinyt, kuinka heikko on ihmisen äitiys, jos lulee jonkun voivan varastaa paikan lapsen elämässä. Eikö se ole upeaa, että lapsi on niin suosittu ja hänellä on useita rakastavia ihmisiä? Itse en ainakaan ole koskaan kokenut minkäänlaista mustasukkaisuutta omista lapsistani. Heitä saa paijata, lässyttää, ottaa syliin niin paljon kuin haluaa ja lapset kestää. Anti mennä vaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mistä näitä täys- ja puolihulluja anoppeja sikiää ?
Tämä on ainakin viides ketju puolen vuoden sisään , jossa kerrotaan enemmän tai vähemmän kaikki käytöstavat , kontrollin jopa ihan kirjaimellisesti toisen ihmisen synnyttämästä lapsesta hulluksi tulleista naisista.
Jos joku tunnistaa itsensä niin voisitko kertoa mitä sinulle on tapahtunut ?
En veetuile , haluaisin todella tietää.
Olen anoppi ja tunnen muitakin , mutta en yhtään noin löyhäpäistä.
Jonkun tunteminen jossain tuttavan roolissa ei ole sama kuin olla hänen kanssaan läheisesti tekemisissä. Äitini onnistuu esittämään muille mukavaa, täysipäistä ja huolehtivaa äitiä. Kuitenkaan yksikään meistä muista perheen jäsenistä ei halua olla hänen kanssaan tekemisissä, itsekin muutin satojen kilometrien päähän enkä nykyisin vastaa aina edes viesteihin. Ihan oman mielenterveyteni vuoksi, sillä ihmisellä kun on taitoa puhelimen välitykselläkin saada niin ahdistuneeksi, että olen pari kertaa puhelun päättymisen jälkeen itkenyt kippurassa. Sisareni puolestaan kävi terapiassa kun ei kestänyt enää muuten. Ihmiselle itselleen on turha yrittää puhua mistään, hänessä kun ei koskaan ole mitään vikaa ja niitä marttyyrikohtauksia ei jaksa katsella eikä kuunnella.
Eipä tuo liity edes äitiyteen mitenkään. Tai mustasukkaisuuteen.
Itse en hyväksyisi tuollaista käytöstä oli minulla lapsi tai ei. Jokaisella on oikeus asettaa omat rajat ja niitä tulee kunnioittaa. Myöskin käytöstapoja on hyvä noudattaa.
Sinä et pysty näkemään asioita kuin siitä näkökulmasta, jossa mummo on "normaali".
No minun äitini ei ole normaali. Kun hän oli lapsieni seurassa en tuntenut mustasukkaisuutta vaan pelkoa.
Ei se pelkkä rakkaus riitä, jos joku sairas henkilö alkaa sairastuttaa kaikkia muita ihmisiä ympärillään. Silloin on huolehdittava siitä ydinperheestään ja sen hyvinvoinnista.
Vierailija kirjoitti:
Minun anoppini halusi esikoistamme odottaessamme ostaa pinnasängyn vauvalle, ihan omasta aloitteestaan. Kun näytimme anopille kuvaa pinnasängystä, josta olimme haaveilleet, hän sanoi "tuo ei vaan ole nätti". Ostimme sen itse.
Vauvan synnyttyä tapahtui tuota, että kylään mennessämme ryntäsi eteiseen kaivamaan vauvan turvakaukalosta ja jossain vaiheessa yrittäessäni saada nälkäistä vauvaani takaisin, sain suorastaan repiä hänet anopin sylistä.
Ristiäisissä alkoi komennella, miten tarjoiltavien ruokien pitäisi olla esillä, vaikka olin itse miettinyt tarkkaan, miten haluaisin niiden olevan. Mies ja appiukko alkoi siirtelemään niitä anopin toiveiden mukaisesti ja minä tirautin pari kyyneltä. Olen edelleen katkera ensimmäisen lapseni ristiäisten kulusta ja on keskusteltu miehen kanssa jokusen kerran tapahtuneesta.
Oman koulutukseni ja työkokemukseni puolesta tuntuu, että tiedän lasten kasvatuksesta ja etenkin nykyisistä suosituksista paljon enemmän jo ennen omien lasten saamista kuin anoppini. Silti hän on aina tarjoilemassa vanhentuneita ohjeitaan. Pitäisi varmaan koittaa joskus ohjeistaa vanhaa kokkia ruoanlaitossa.
Tuo on kyllä raakaa ja jää ikuisesti kaihertamaan jotkut asiat, kun ei nuorena osannut ja kehdannutkaan (tiukan kotikasvatuksen takia) sanoa anopille vastaan. Toivottavasti miehesi on nyt sisäistänyt jo Raamatun säätämän roolinsa ("mies erotkoon isästään ja äidistään ja liittyköön vaimoonsa..." - en siis kuulu kirkkoihin, mutta länsimaisen sivistyksemme keskeisen perusteoksen tärkeät kohdat on hyvä hallita, koska "iso kirja" on täynnä suurta viisautta, josta siihen "uskovilla" ei usein tunnu olevan hajuakaan.)
Kun karaistuu, voi tosiaan antaa tarpeen tullen takaisinkin ja neuvoa "mestarikokkia" vaikka siinä ruuanlaitossa :) Olen tällä alueella kerran antanutkin kelpo palautteen, kun olin huolella valmistanut tietyn kasvisruuan isolle porukalle ja anoppi hujautti valmiiseen ruokaan kermaa, joka tietenkin juoksettui, eikä ruokalaji todellakaan enää näyttänyt herkulliselta itseltään. Hän halusi "parantaa" ruokaa tai sen ravintoarvoa tai mitä liekään. Täysin tarpeeton manööveri joka suhteessa, koska ei ollut ainut ruokalaji, eikä kukaan hänen kermojensa puuttumista olisi itkenyt.
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti oli samanlainen aikanaan. Ei nyt synnytykseen yrittänyt tunkea, mutta kaikenlaista "päivittäinen kuva/video" -höpötystä. Ensimmäinen lapsenlapsi. Kyllä se siitä rauhottui. Huvitti enemmänkin... en osaa ajatella, että tuollainen ärsyttäisi, kun on itse kotona ja tylsää, vauva itselläkin mielessä 99%, niin mikäs siinä on jakaa "päivän kakkatarina". Ap:n ongelma on taas kerran se, että kyse on anopista. Anoppi ei saisi sitä ja tätä. Erityisesti on aina ihmetyttänyt näiden miniöiden mustasukkaisuus omasta lapsesta. Joskus se kyllä kohdistuu myös omaan äitiinkin. Olen miettinyt, kuinka heikko on ihmisen äitiys, jos lulee jonkun voivan varastaa paikan lapsen elämässä. Eikö se ole upeaa, että lapsi on niin suosittu ja hänellä on useita rakastavia ihmisiä? Itse en ainakaan ole koskaan kokenut minkäänlaista mustasukkaisuutta omista lapsistani. Heitä saa paijata, lässyttää, ottaa syliin niin paljon kuin haluaa ja lapset kestää. Anti mennä vaan.
Minulla häirikkö oli äitini. Sinä olet keskenkasvuinen, etkä tajua kenenkään rajoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti oli samanlainen aikanaan. Ei nyt synnytykseen yrittänyt tunkea, mutta kaikenlaista "päivittäinen kuva/video" -höpötystä. Ensimmäinen lapsenlapsi. Kyllä se siitä rauhottui. Huvitti enemmänkin... en osaa ajatella, että tuollainen ärsyttäisi, kun on itse kotona ja tylsää, vauva itselläkin mielessä 99%, niin mikäs siinä on jakaa "päivän kakkatarina". Ap:n ongelma on taas kerran se, että kyse on anopista. Anoppi ei saisi sitä ja tätä. Erityisesti on aina ihmetyttänyt näiden miniöiden mustasukkaisuus omasta lapsesta. Joskus se kyllä kohdistuu myös omaan äitiinkin. Olen miettinyt, kuinka heikko on ihmisen äitiys, jos lulee jonkun voivan varastaa paikan lapsen elämässä. Eikö se ole upeaa, että lapsi on niin suosittu ja hänellä on useita rakastavia ihmisiä? Itse en ainakaan ole koskaan kokenut minkäänlaista mustasukkaisuutta omista lapsistani. Heitä saa paijata, lässyttää, ottaa syliin niin paljon kuin haluaa ja lapset kestää. Anti mennä vaan.
Mummot voisivat hieman muistella omaa nuorta äitiyttään ja epävarmuuttaan ja sen tähden ymmärtää tukea tyttäriään ja miniöitään sen sijaan, että tulevat pätemään kolmikymmenvuotisen sodan aikaisilla kokemuksillaan.
Yleensä vauvan äiti tietää parhaiten, minkä sortin avun tarpeessa kulloinkin on, jos on.
Viisasta on lähestyä asenteella, että kysyy, voiko auttaa ja miten.
On luonnollista, että vauvan äiti on tarkka vauvastaan, hänhän lapsen selviytymisestä ja hyvinvoinnista sen vastuunkin kantaa - öin ja päivin. Turha syyllistää muita pienten lasten äitejä 'mustasukkaisuudesta', vaikka katsoisikin itse olevansa vapaa tällaisista tuntemuksista.
T. mummi, joka "korkeasta iästään" huolimatta muistaa, millaista oli tuoreena äitinä.
Vierailija kirjoitti:
Juuri ilmestynyt tutkimus (95 000 koululaista ekaluokkalaisista kymppiluokkalasiin) kertoo, että 20% lapsista toivoo lisää aikaa isovanhempien ja sukulaisten kanssa. Ja 28 % toivoo lisää aikaa kotona vanhempien ja perheen kanssa. Isovanhemmat ovat lasten mielestä lähes yhtä tärkeitä kuin omat vanhemmat. Lähde: Opetus- ja kulttuurimonisteriön vuotuinen koululaiskysely.
Apua, voiko joku oikeasti tulkita tulosta noin😅
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juuri ilmestynyt tutkimus (95 000 koululaista ekaluokkalaisista kymppiluokkalasiin) kertoo, että 20% lapsista toivoo lisää aikaa isovanhempien ja sukulaisten kanssa. Ja 28 % toivoo lisää aikaa kotona vanhempien ja perheen kanssa. Isovanhemmat ovat lasten mielestä lähes yhtä tärkeitä kuin omat vanhemmat. Lähde: Opetus- ja kulttuurimonisteriön vuotuinen koululaiskysely.
Apua, voiko joku oikeasti tulkita tulosta noin😅
Näemmä. Todellisuudessa kyse 15 000 lapsesta, eikä tietoa ketä sukulaista haluaa nähdä...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti oli samanlainen aikanaan. Ei nyt synnytykseen yrittänyt tunkea, mutta kaikenlaista "päivittäinen kuva/video" -höpötystä. Ensimmäinen lapsenlapsi. Kyllä se siitä rauhottui. Huvitti enemmänkin... en osaa ajatella, että tuollainen ärsyttäisi, kun on itse kotona ja tylsää, vauva itselläkin mielessä 99%, niin mikäs siinä on jakaa "päivän kakkatarina". Ap:n ongelma on taas kerran se, että kyse on anopista. Anoppi ei saisi sitä ja tätä. Erityisesti on aina ihmetyttänyt näiden miniöiden mustasukkaisuus omasta lapsesta. Joskus se kyllä kohdistuu myös omaan äitiinkin. Olen miettinyt, kuinka heikko on ihmisen äitiys, jos lulee jonkun voivan varastaa paikan lapsen elämässä. Eikö se ole upeaa, että lapsi on niin suosittu ja hänellä on useita rakastavia ihmisiä? Itse en ainakaan ole koskaan kokenut minkäänlaista mustasukkaisuutta omista lapsistani. Heitä saa paijata, lässyttää, ottaa syliin niin paljon kuin haluaa ja lapset kestää. Anti mennä vaan.
Minulla häirikkö oli äitini. Sinä olet keskenkasvuinen, etkä tajua kenenkään rajoja.
Ei vaan koen pikemminkin olevani aikuinen näihin verrattuna. Osaan vetää rajani ja silti hyväksyä toisten ihmisten tarpeet. Ymmärrän, että maailmaan mahtuu, antaa kaikkien kukkien kukkia jne. Suurimmalla osalla tarkoitusperät on hyvät. Tottakai rajat pitää vetää, mutta se pitää tehdä siinä hetkessä ja siihen sopivalla tavalla myös toista kunnioittaen. Tuntuu, että täällä on lapsellisia ihmisiä, joiden elämä on musta-valkoista ja kun eivät osaa vetää rajoja, pitää kiukutella kuin pikkulapsi ja alkaa huutamaan "en mä leiki sitten lainkaan". Aikuisuutta ja vahvuutta on osata vetää se raja ja silti ymmärtää toistakin. Erityisesti kun kyse on miehen vanhemmista, niin ei kannata olla niin vanne kireällä. Ne tarkoittaa kuitenkin hyvää. Vähän rennompi asenne elämään auttaa jo pitkälle... kiukuttelemalla ei tee kuin pahaa mieltä kaikille: itselle, appivanhemmille ja puolisolle. Miksi miehille nämä asiat on niin helppoja? Koska osaavat vetää sen rajansa ilman lapsellista uhmakohtausta... ja ylipäätään eivät jaksa nähdä vaivaa pikkujutuista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omat lapseni ovat parikymppisiä, enkä ole vielä anoppi, saati mummu. Olen sanonut heille kaikille, että mitään kiirettä ei ole perheen perustamiseen. Toivon, ettei ainakaan kymmeneen vuoteen ilmaannu perheenlisäystä, jotta kasvavat ensin itse kunnolla aikuisiksi. En ymmärrä, mikä ihmeen pakkomielle isovanhemmilla on lapsenlapsiinsa. Olen päättänyt jo nyt, että jos minusta tulee jonain päivänä mummu, olen apuna silloin kun pyydetään, jos minulle sopii. En tuppaudu kutsumatta käymään enkä soittele turhaan. Jos nuori perhe tarvitsee vauvalle jotain, kysyn millaista, ja ostan heidän toiveidensa mukaisia tavaroita tai vaatteita. Oma edesmennyt anoppini oli alkoholisti eikä ollut juurikaan kiinnostunut lapsistamme. Minun äitini olisi halunnut nähdä vaikka joka päivä, mutta välimatka esti sen. Oli kyllä paljon apuna meillä, kun lapsemme olivat pieniä, mistä olen kiitollinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti oli samanlainen aikanaan. Ei nyt synnytykseen yrittänyt tunkea, mutta kaikenlaista "päivittäinen kuva/video" -höpötystä. Ensimmäinen lapsenlapsi. Kyllä se siitä rauhottui. Huvitti enemmänkin... en osaa ajatella, että tuollainen ärsyttäisi, kun on itse kotona ja tylsää, vauva itselläkin mielessä 99%, niin mikäs siinä on jakaa "päivän kakkatarina". Ap:n ongelma on taas kerran se, että kyse on anopista. Anoppi ei saisi sitä ja tätä. Erityisesti on aina ihmetyttänyt näiden miniöiden mustasukkaisuus omasta lapsesta. Joskus se kyllä kohdistuu myös omaan äitiinkin. Olen miettinyt, kuinka heikko on ihmisen äitiys, jos lulee jonkun voivan varastaa paikan lapsen elämässä. Eikö se ole upeaa, että lapsi on niin suosittu ja hänellä on useita rakastavia ihmisiä? Itse en ainakaan ole koskaan kokenut minkäänlaista mustasukkaisuutta omista lapsistani. Heitä saa paijata, lässyttää, ottaa syliin niin paljon kuin haluaa ja lapset kestää. Anti mennä vaan.
Minulla häirikkö oli äitini. Sinä olet keskenkasvuinen, etkä tajua kenenkään rajoja.
Ei vaan koen pikemminkin olevani aikuinen näihin verrattuna. Osaan vetää rajani ja silti hyväksyä toisten ihmisten tarpeet. Ymmärrän, että maailmaan mahtuu, antaa kaikkien kukkien kukkia jne. Suurimmalla osalla tarkoitusperät on hyvät. Tottakai rajat pitää vetää, mutta se pitää tehdä siinä hetkessä ja siihen sopivalla tavalla myös toista kunnioittaen. Tuntuu, että täällä on lapsellisia ihmisiä, joiden elämä on musta-valkoista ja kun eivät osaa vetää rajoja, pitää kiukutella kuin pikkulapsi ja alkaa huutamaan "en mä leiki sitten lainkaan". Aikuisuutta ja vahvuutta on osata vetää se raja ja silti ymmärtää toistakin. Erityisesti kun kyse on miehen vanhemmista, niin ei kannata olla niin vanne kireällä. Ne tarkoittaa kuitenkin hyvää. Vähän rennompi asenne elämään auttaa jo pitkälle... kiukuttelemalla ei tee kuin pahaa mieltä kaikille: itselle, appivanhemmille ja puolisolle. Miksi miehille nämä asiat on niin helppoja? Koska osaavat vetää sen rajansa ilman lapsellista uhmakohtausta... ja ylipäätään eivät jaksa nähdä vaivaa pikkujutuista.
Niin toihan toimii tosi hyvin jos on tekemisissä ihan kohtuu normaalin ihmisen kanssa joka noudattaa niitä toiseen perheen rajoja.
Mutta silloin kun niitä vedettyjä rajoja vastaan tapellaan kokoajan, niitä rikotaan tai yritetään rikkoa jatkuvasti, saat osaksesi vihaa ja haukkumista niistä rajoista joita olet asettanut ihan ystävällisesti ja kunnioittaen, niin jossain vaiheessa se kuppi vaan menee nurin eikä jaksa enää olla se ymmärtävä kiva tyyppi joka antaa aina anteeksi ja joustaa niistä ihan kohtuullisista rajoista.
Silloin ei auta kun ajatella sitä oman perheen parasta ja vetää ihan tiukat ja joustamattomat rajat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Avulias anoppi! Sitten valitettaisiin siitä, jos ei ole ketään joka auttaa.
Vierailija kirjoitti:
Avulias anoppi! Sitten valitettaisiin siitä, jos ei ole ketään joka auttaa.
Ai kuka? Ei ainakaan aloituksen anoppi, josta on vain suunnattomasti stressiä ja vaivaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti oli samanlainen aikanaan. Ei nyt synnytykseen yrittänyt tunkea, mutta kaikenlaista "päivittäinen kuva/video" -höpötystä. Ensimmäinen lapsenlapsi. Kyllä se siitä rauhottui. Huvitti enemmänkin... en osaa ajatella, että tuollainen ärsyttäisi, kun on itse kotona ja tylsää, vauva itselläkin mielessä 99%, niin mikäs siinä on jakaa "päivän kakkatarina". Ap:n ongelma on taas kerran se, että kyse on anopista. Anoppi ei saisi sitä ja tätä. Erityisesti on aina ihmetyttänyt näiden miniöiden mustasukkaisuus omasta lapsesta. Joskus se kyllä kohdistuu myös omaan äitiinkin. Olen miettinyt, kuinka heikko on ihmisen äitiys, jos lulee jonkun voivan varastaa paikan lapsen elämässä. Eikö se ole upeaa, että lapsi on niin suosittu ja hänellä on useita rakastavia ihmisiä? Itse en ainakaan ole koskaan kokenut minkäänlaista mustasukkaisuutta omista lapsistani. Heitä saa paijata, lässyttää, ottaa syliin niin paljon kuin haluaa ja lapset kestää. Anti mennä vaan.
Minulla häirikkö oli äitini. Sinä olet keskenkasvuinen, etkä tajua kenenkään rajoja.
Ei vaan koen pikemminkin olevani aikuinen näihin verrattuna. Osaan vetää rajani ja silti hyväksyä toisten ihmisten tarpeet. Ymmärrän, että maailmaan mahtuu, antaa kaikkien kukkien kukkia jne. Suurimmalla osalla tarkoitusperät on hyvät. Tottakai rajat pitää vetää, mutta se pitää tehdä siinä hetkessä ja siihen sopivalla tavalla myös toista kunnioittaen. Tuntuu, että täällä on lapsellisia ihmisiä, joiden elämä on musta-valkoista ja kun eivät osaa vetää rajoja, pitää kiukutella kuin pikkulapsi ja alkaa huutamaan "en mä leiki sitten lainkaan". Aikuisuutta ja vahvuutta on osata vetää se raja ja silti ymmärtää toistakin. Erityisesti kun kyse on miehen vanhemmista, niin ei kannata olla niin vanne kireällä. Ne tarkoittaa kuitenkin hyvää. Vähän rennompi asenne elämään auttaa jo pitkälle... kiukuttelemalla ei tee kuin pahaa mieltä kaikille: itselle, appivanhemmille ja puolisolle. Miksi miehille nämä asiat on niin helppoja? Koska osaavat vetää sen rajansa ilman lapsellista uhmakohtausta... ja ylipäätään eivät jaksa nähdä vaivaa pikkujutuista.
Mihin "näihin"?
Et tajua koko asiasta yhtikäs mitään. Miten vetää rajat rajattomalle? Jos hän on rajaton, ei hän kunnioita sinua, rajojasi, eikä edes välttämättä virkavaltaa. Minä tarvitsin kolme lähestymiskieltoa ja poliisin, että sain ne rajat.
Ja tuo että puhut uhmakohtauksista ja kiukuttelusta jne on vaan todella tökerön loukkaavaa ja kertoo sinusta ihmisenä aivan kaiken.
Perustotuus joka täällä unohtuu näiltä "ymmärtäjiltä":
Rajaton läheisriippuvainen EI HALUA TAI TARKOITA HYVÄÄ.
Kuulostaa tutulta. Meilläkin täysin järkevä ja miellyttävä anoppi muuttui vauvahulluksi heti esikoisen synnyttyä.
Toi ystävänsä katsomaan vauvaa perhehuoneeseen, missä vauvaa kierrätettiin sylistä toiseen kuin palkintopystiä. Minä siinä perse revenneenä yritin saada vauvaa takaisin syliin niellen kyyneliä. Ikuisesti muisto siitä, että anopin kaverit ovat pidelleet lastani ennen omaa äitiäni. Pikku juttu, mutta synnytyksen jälkeisessä hormonimyrskyssä tuntui musertavalta. Mies ei koskaan ymmärtänyt miksi olin niin ahdistunut.
Parin viikon ikäinen vauva olisi pitänyt saada hoitoon ja kaikki mitä yritin sanoa minimoitiin - anopilla oli aina vastaus kaikkeen ja hän tunsi minun lapseni parhaiten.
Nyt muutaman vuoden jälkeen tilanne on rauhoittunut, mutta noista alkuajoista jäi kyllä paskan maku suuhun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti oli samanlainen aikanaan. Ei nyt synnytykseen yrittänyt tunkea, mutta kaikenlaista "päivittäinen kuva/video" -höpötystä. Ensimmäinen lapsenlapsi. Kyllä se siitä rauhottui. Huvitti enemmänkin... en osaa ajatella, että tuollainen ärsyttäisi, kun on itse kotona ja tylsää, vauva itselläkin mielessä 99%, niin mikäs siinä on jakaa "päivän kakkatarina". Ap:n ongelma on taas kerran se, että kyse on anopista. Anoppi ei saisi sitä ja tätä. Erityisesti on aina ihmetyttänyt näiden miniöiden mustasukkaisuus omasta lapsesta. Joskus se kyllä kohdistuu myös omaan äitiinkin. Olen miettinyt, kuinka heikko on ihmisen äitiys, jos lulee jonkun voivan varastaa paikan lapsen elämässä. Eikö se ole upeaa, että lapsi on niin suosittu ja hänellä on useita rakastavia ihmisiä? Itse en ainakaan ole koskaan kokenut minkäänlaista mustasukkaisuutta omista lapsistani. Heitä saa paijata, lässyttää, ottaa syliin niin paljon kuin haluaa ja lapset kestää. Anti mennä vaan.
Minulla häirikkö oli äitini. Sinä olet keskenkasvuinen, etkä tajua kenenkään rajoja.
Ei vaan koen pikemminkin olevani aikuinen näihin verrattuna. Osaan vetää rajani ja silti hyväksyä toisten ihmisten tarpeet. Ymmärrän, että maailmaan mahtuu, antaa kaikkien kukkien kukkia jne. Suurimmalla osalla tarkoitusperät on hyvät. Tottakai rajat pitää vetää, mutta se pitää tehdä siinä hetkessä ja siihen sopivalla tavalla myös toista kunnioittaen. Tuntuu, että täällä on lapsellisia ihmisiä, joiden elämä on musta-valkoista ja kun eivät osaa vetää rajoja, pitää kiukutella kuin pikkulapsi ja alkaa huutamaan "en mä leiki sitten lainkaan". Aikuisuutta ja vahvuutta on osata vetää se raja ja silti ymmärtää toistakin. Erityisesti kun kyse on miehen vanhemmista, niin ei kannata olla niin vanne kireällä. Ne tarkoittaa kuitenkin hyvää. Vähän rennompi asenne elämään auttaa jo pitkälle... kiukuttelemalla ei tee kuin pahaa mieltä kaikille: itselle, appivanhemmille ja puolisolle. Miksi miehille nämä asiat on niin helppoja? Koska osaavat vetää sen rajansa ilman lapsellista uhmakohtausta... ja ylipäätään eivät jaksa nähdä vaivaa pikkujutuista.
Niin toihan toimii tosi hyvin jos on tekemisissä ihan kohtuu normaalin ihmisen kanssa joka noudattaa niitä toiseen perheen rajoja.
Mutta silloin kun niitä vedettyjä rajoja vastaan tapellaan kokoajan, niitä rikotaan tai yritetään rikkoa jatkuvasti, saat osaksesi vihaa ja haukkumista niistä rajoista joita olet asettanut ihan ystävällisesti ja kunnioittaen, niin jossain vaiheessa se kuppi vaan menee nurin eikä jaksa enää olla se ymmärtävä kiva tyyppi joka antaa aina anteeksi ja joustaa niistä ihan kohtuullisista rajoista.
Silloin ei auta kun ajatella sitä oman perheen parasta ja vetää ihan tiukat ja joustamattomat rajat.
Minä olen vasta raskaana ja anoppi on ihan ok, mutta täysin samaa mieltä kanssasi. Lisään vielä, että mielestäni on kyllä sellaistakin käytöstä olemassa, ettei tarvitse unohtaa (vaikka antaisikin anteeksi) ja toinen korjaa käytöstään. Eli vaikka se anoppi muuttaisi jossain vaiheessa käytöstään, niin siitä käytöksestä riippuen ei toiseen täydy silti luottaa esim. lastenhoitajana, jos luottamusta ei yksinkertaisesti enää pysty syntymään.
Mielestäni on sellaisia tekoja ja sanoja, jotka jättävät peruuttamattoman jäljen. Välit voidaan varmasti paikata useimmissa tilanteissa niin, että voidaan tavata tietyin väliajoin, mutta monissa näiden anoppiketjujen tarinoissa on ihan ymmärrettävää pitää anoppi käsivarren matkan päässä, vaikka tämä vaikuttaisi muuttaneen käytöstään. Esimerkiksi tuo vessaan lukittautuminen vauvan kanssa, siinäpä olisi sellainen tempaus, etten kyllä ikinä luottaisi lasta minkään ikäisenä anopin kanssa.
Ja kyllä itselläni olisi vaikeaa luottaa edes kouluikäistä sellaisen luo yksin, joka on puhutellut vauvavuoden itseään äitinä lapselleni, repinyt sylistä lastani/ollut antamatta sitä takaisin tai vaikkapa puhunut outoja/sopimattomia lapsen "uimapukualueesta". On vaan rajoja, jotka ylittämällä ei enää takaisin mennä. Minun anoppini on siis kiva ja nämä jutut täältä palstalta jäänyt mieleen. Voisin antaa anopille anteeksi hetkittäiset sekoilut ristiäisten kanssa yms., mutta monista täällä puhutuista jutuista en kyllä voisi päästää irti vaan luottamus olisi lopullisesti mennyttä.
Minua myös ahdistaisi, jos anopin tai kenenkään muun elämän itsetarkoitukseksi muodostuisi viettää lasteni kanssa aikaa ilman minua. Jos siihen pyrittäisiin jatkuvasti ja keinolla millä hyvänsä, ja lapsista puhuttaisiin ikään kuin objekteina, joiden tehtävä on tuottaa henkilölle hyvää mieltä, niin todennäköisesti en voisi luottaa tällaiseen henkilöön lastenhoitajana lainkaan. Ihan oma "äidinvaisto" puuttuisi peliin. Uskonkin että monella täällä se oma vaisto kertoo vahvasti, että toinen naaras yrittää ryöstää omat pennut - näin kärjistetysti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juuri ilmestynyt tutkimus (95 000 koululaista ekaluokkalaisista kymppiluokkalasiin) kertoo, että 20% lapsista toivoo lisää aikaa isovanhempien ja sukulaisten kanssa. Ja 28 % toivoo lisää aikaa kotona vanhempien ja perheen kanssa. Isovanhemmat ovat lasten mielestä lähes yhtä tärkeitä kuin omat vanhemmat. Lähde: Opetus- ja kulttuurimonisteriön vuotuinen koululaiskysely.
Apua, voiko joku oikeasti tulkita tulosta noin😅
Näköjään voi 😀 Ja samalla tulkinnalla sekä kaverit että oma aika ovat lapselle perhettä ja isovanhempia tärkeämpiä...
(Eivät tietenkään ole, kunhan tulkitsen aiemman kommentoijan rillit päässä.)
"Olisit halunnut pesiä vauvan kanssa"
Oletko lintu?
Vai teiniäiti?
Me muutimme kauas tunkeilevan anopin ja appiukon vuoksi.
Olen itsekin anoppi ja pyynnöstä olen hoitanut lapsenlapsiani 10 vuotta lähes viitenä päivänä viikossa tavalla tai toisella.
Pyytämättä en ole koskaan mennyt heidän kotiinsa.
Yhden kerran olen joutunut kieltäytymään hoitamisesta ja siitä sain kyllä silmilleni aikamoisen viharyöpyn.
Rakastan niitä lapsia, enkä kaipaa mitään erityiskohtelua, mutta aikuisen ihmisen hyvät käytöstavat olisi ihan ok.
Suo siellä, vetelä täällä, anoppia ensin haukutaan, että hän tunkeilee ja sitten haukutaan, kun ei hoida lapsia.
Päättäkää hyvät lapsukaiset, mitä te haluatte!
Omista kauhuappivanhemmistani voisin romaanin kirjoittaa, mutta itse pyrin pysymään erossa miniästäni, koska selvästi hän pitää minusta vain apua tarvitessaan.