Onko avioero ainoa vaihtoehto tässä tilanteessa?

Tiedät sitten täsmälleen mitä käyn läpi ❤️ ystäväpiirini on sitä mieltä että ongelmamme johtuvat yksinomaa siitä että mies on täysin kiinni työssään ja purkaa sen stressin perheeseen. Moni meidät hyvin tunteva pariskunta sanoo että mieheni varmasti rakastaa minua mutta rämpii niin syvissä vesissä tuon firmansa kanssa ettei kykene ajattelemaan muuta. Näin se varmaan on, mutta jos mies ei tee muutoksia, ei mikään parane eikä meidän tarvitse kotona elää tällaisessa ilmapiirissä.

Minulla on onneksi hyväpalkkainen työ mihin palata ja säästöjä, jotta pystyn ilman miestäkin toteuttamaan suunnitelmani jäädä hoitamaan lasta kotihoidon tuelle kunnes lapsi on 1,5-2 v. Taloudellinen tilanteemme siis ei romahtaisi, olen aina ollut itsenäinen ja nytkin vanhempainvapaalla hoidan 50% kuluista.

En koe lapsiani taakkana, tiedän että vauvan kanssa tilanne helpottaa ajan myötä. Mies taas kokee selvästikin meidät eli minut ja lapset lisärasitteena, ei voimavarana. Tilanne on juuri kuvailemasi, eli mies on sitä mieltä että tilanne on hän vastaan minä ja lapset ja vikisee kun teen tyttöjemme kanssa kolmistaan asioita, hän ei kuitenkaan koskaan ehdi töiltään osallistua mihinkään.

Kannattaako mielestäsi meidän käydä ne 10 pariterapia käyntiä ja sinnitellä vai lyödä hanskat tiskiin nyt jotta saamme yhden

(ja isoimman) huolenn ja stressin aiheen eli avioliiton jatkumisesta stressaamisen pois ja pystymme lasten kanssa keskittymään siihen että meitä on kolme jatkossa kotona ja mies muuttaa minne muuttaakin. Asunto jossa asumme, on siis minun aikanaan hankkima osaomistusasunto, jossa tilaa on riittävästi kolmelle. Olimme aikeissa hankkia isomman asunnon kun vauva syntyi mutta (onneksi) miehen kiireen takia emme sitä koskaan saaneet aikaiseksi.

Ap[/quote]

Valitettavasti osaan asettua saappaisiisi ja siksi sinulle vastasin, yleensä en juuri kommentoi mihinkään mitään :-D Me emme käyneet terapiassa, mutta otimme aluksi "vain" asumuseron ja katsoimme, josko pieni välimatka muuttaisi mitään. Valitettavasti meidän kohdalla ei mikään muuttunut. Nämä ovat vaikeita asioita. Tulevaisuudesta et voi mitenkään tietää etukäteen, jatkatpa sitten liittoasi tai päätät eroa. Kuulostat myös minun laiselta, joka on kovin itsenäinen ja tottunut hoitamaan asiansa: siksi se mies on voinut niin pitkään vain hengailla siinä mukana ottamatta vastuuta perheestä tai että olisi muodostanut kanssasi toimivan tiimin, joka yhdessä vetää venettä samaan suuntaan - ainakin useimmiten. Minun ja ex- mieheni suhde oli pitkä: minä tunsin hänet hyvin ja hän minut, ja näin jälkikäteen olen miettinyt, että olimme alusta asti kovin erilaisia, ehkä liiankin. Sinun ja miehesi tilannetta en tiedä, kun en tunne teitä. Tietenkin, kun noin pitkällä yhteinen elämä on, niin kannattaa kääntää jokainen kivi ja kanto, josko onni vielä jostain löytyisi, eli jos mies suostuu terapiaan, niin voihan siellä käydä. Se saattaa myös auttaa mahdollisessa erotilanteessa, kun asioita on ainakin jollakin tapaa käyty läpi.

Silti sanoisin, että mieti valmiiksi omat rajasi, mitä haluat, mihin olet valmis suostumaan vielä, mikä on riittävä tilanne sinulle ja lapsille. Sinä olet nyt vastuussa myös lapsista ja niiden turvallisuuden tunteesta, tavallaan ihmisyyden perustasta, joten joudut miettimään asiaa myös heidän kannaltaan. Minulla vanhempi lapsista ilmoitti selkeästi, että hänelle tärkeintä on turvallinen olo, että jääkaappiakaan ei tarvitse kotona niin paljon kuin turvallista ja huoletonta oloa. Se oli minulle se viimeisin asia, joka katkaisi kamelin selän.

Muista, että teillä on takana monta yhteistä vuotta.  Niinpä sinun ei tarvitse yhdessä yössä päättää, mitä teet. Kuulostele itseäsi, toista, lapsia. Kyllä vastaus sieltä pikkuhiljaa sinulle valkenee, kun uskallat vain katsoa totuutta silmiin.

Vaikka juuri nyt taatusti tuntuu siltä että ei jaksa, niin väittäisin, että kannattaa kuitenkin käydä se pariterapia, jos mies kerran suostuu sinne tulemaan. Jos näyttää ettei parannusta tapahdu, niin eihän sitä ole pakko kaikkia kymmentä kertaa käydä. Mutta jos käyt edes osassa, niin voit ainakin sanoa tehneesi kaikkesi, eikä tarvitse sitten jälkikäteen katua. Siihen asti että terapia alkaa, niin yrität vain elää niin että sinulla ja lapsilla on hyvä olla, ja yrität tehdä selväksi miehelle, että sinun ei tarvitse omassa kodissasi kuunnella haukkumista ja epäasiallista kieltä. Kaikki puhuvat toisilleen ystävällisesti ja asiallisesti. Eihän se silti tarkoita että mikään hänen kalloonsa uppoaisi, mutta asiatonta käytöstä ei kenenkään tarvitse niellä, varsinkaan omassa kodissaan.

Teillä on käynyt niin, että miehesi on haalinut itselleen enemmän töitä kuin mitä oikeasti jaksaa. Tämä ei ole sinun eikä lastesi syytä. On vain ja ainoastaan miehesti tehtävä huolehtia, että hänen voimavaransa riittävät sekä työhön että perheelle. Myös se, millä tavalla hän asian hoitaa, on hänen tehtävänsä. Olen itsekin yrittäjä ja yrittäjäsuvusta ja sen vuoksi voin sanoa, että perheeni ei ole ollut vastuussa siitä, miten työni ja ajankäyttöni järjestelen vaan minä olen ollut velvollinen niin yritystäni kuin perhettänikin kohtaan hoitamaan asian. Jos miehesi on haluton hoitamaan asiaa, todennäköisesti ero on varsin varteenotettava vaihtoehto.

Taistelulohi:

Olen sellainen ihminen että en jaksa pahemmin valitella jos joku asia ei hoidu, teen sen itse sitten. Olen aina ollut se joka hoitaa kotihommat, silloinkin kun kävin kokopäiväisesti töissä, se olin minä joka tein kotona kaiken, vein lapsen tarhaan ja hain, siihen päälle pelasin sulkapalloa parina iltana viikossa ja kävin joogassa, ilman että miehen täytyi kotona tehdä enempää tai olla esikoisen kanssa. Aina hän puhui kyllä että tilanne helpottaa ja kun toista lasta alettiin suunnitella niin hän oli se joka toisen lapsen halusi ja hän vannoi ja vakuutti että vähentää töitä, hoitaa kuopusta kun esikoista ei hoitanut. Esikoinen oli tosin maailman helpoin vauva, ei valvottanut koskaan eikä ole ikinä edes ollut uhmassa, ainakaan vielä. Hän on luonteeltaan perus iloinen ja itsenäinen.

Uskon että mies on yllättänyt siitä että kuopus onkin erilainen, ei ollenkaan niin helppo tapaus kun esikoinen. Lisäksi miehelle tuli suurena yllätyksenä että tämä kuopuksen raskaus oli 100 x vaikeampi kuin esikoisen, se että olinkin väsynyt ja huonovointinen koko raskauden. Mies ei ollenkaan voinut käsittää että minä joka olin aina niin energinen en ollutkaan sitä kuopusta odottaessa. Hän ei siis ollut varautunut lainkaan siihen että asiat voisi olla eri tavalla nyt.

Rajat olen vetänyt, sanoin miehelle että seuraavasta raivokohtauksesta hän lähtee. Täällä ei hajotetaan yhtäkään tavaraa enää vaikka kuinka kiukuttaisi.

Hän suostuu terapiaan mutta kun olemme nyt 2 kertaa siellä käyneet niin omat odotukseni eivät ole korkealla: mies on puhunut PELKÄSTÄÄN työstään ne kaksi kertaa. Ihmettelen miksei terapeutti pistä poikki näitä puheita ja käske miestä puhumaan parisuhteestamme eikä firmastaan.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Taistelulohi:

Olen sellainen ihminen että en jaksa pahemmin valitella jos joku asia ei hoidu, teen sen itse sitten. Olen aina ollut se joka hoitaa kotihommat, silloinkin kun kävin kokopäiväisesti töissä, se olin minä joka tein kotona kaiken, vein lapsen tarhaan ja hain, siihen päälle pelasin sulkapalloa parina iltana viikossa ja kävin joogassa, ilman että miehen täytyi kotona tehdä enempää tai olla esikoisen kanssa. Aina hän puhui kyllä että tilanne helpottaa ja kun toista lasta alettiin suunnitella niin hän oli se joka toisen lapsen halusi ja hän vannoi ja vakuutti että vähentää töitä, hoitaa kuopusta kun esikoista ei hoitanut. Esikoinen oli tosin maailman helpoin vauva, ei valvottanut koskaan eikä ole ikinä edes ollut uhmassa, ainakaan vielä. Hän on luonteeltaan perus iloinen ja itsenäinen.

Uskon että mies on yllättänyt siitä että kuopus onkin erilainen, ei ollenkaan niin helppo tapaus kun esikoinen. Lisäksi miehelle tuli suurena yllätyksenä että tämä kuopuksen raskaus oli 100 x vaikeampi kuin esikoisen, se että olinkin väsynyt ja huonovointinen koko raskauden. Mies ei ollenkaan voinut käsittää että minä joka olin aina niin energinen en ollutkaan sitä kuopusta odottaessa. Hän ei siis ollut varautunut lainkaan siihen että asiat voisi olla eri tavalla nyt.

Rajat olen vetänyt, sanoin miehelle että seuraavasta raivokohtauksesta hän lähtee. Täällä ei hajotetaan yhtäkään tavaraa enää vaikka kuinka kiukuttaisi.

Hän suostuu terapiaan mutta kun olemme nyt 2 kertaa siellä käyneet niin omat odotukseni eivät ole korkealla: mies on puhunut PELKÄSTÄÄN työstään ne kaksi kertaa. Ihmettelen miksei terapeutti pistä poikki näitä puheita ja käske miestä puhumaan parisuhteestamme eikä firmastaan.

Ap

Mä ymmärrän edelleenkin myös miestäsi. Hänen elämäänsä ei mahdu nyt mitään muuta kuin työ. Kysymys kuuluukin, haluaako hän, että hänen elämäänsä mahtuisi myös perhe ja jos haluaa, mitä hän aikoo asian eteen tehdä ja milloin? Sun ei tarvitse odottaa ikuisesti, että muutosta tapahtuu. Eikä odottaa päivääkään, jos miehellä ei ole aikomustakaan muuttaa tilannetta miksikään. 

- Se yrittäjä - 

En usko tuossa tilanteessa mitkään terapiat auttavan, kun selvästi mies ei ole halukas muuttumaan.

Ja nyt on päätöksen teko aika, jo ap. jaksamisen vuoksi, kun tilanne on jatkunut jo noin kauan. Jos ap. voimavarat romahtavat, kuka huolehtii lapsista ja erityisesti kun nuorin on vielä noin pieni, kun muutenkin pikkulapsiarki on voimia kuluttavaa ja päälle vie parisuhdekriisi, jonka varmasti lapset vaistoavat.

Itse jos olisin tuossa tilanteessa, niin haluaisin miehen muuttavan pois tilanteen rauhoittamiseksi, ehkä 3-6kk ja sen jälkeen katsottaisiin palattaisiinko yhteen tai erotaanko suhteesta.

Kuulostaa siltä, että se on se mies, joka tarvitsee terapiaa.Nyt kuulostaa hänen olevan vapaamatkustaja perheessä, ilman vastuuta ja velvollisuuksia.

Tämä on sitä ”vastamäkeen”, josta vanhoissa vihkivaloissa puhutaan. Elätte nyt kaikkein raskainta pikkulapsiaikaa. Tilanne tuntuu sietämättömältä, mutta eron ottaminen tässä vaiheessa ei ole ainoa vaihtoehto - eikä välttämättä se paras.

Kumpikin olette tahoillanne loppuun ajettuja. Kummallakin saattaa olla myös tarve kontrolloida tiukasti sitä omaa aluettaan - miehellä firmaansa ja sinulla kotia ja lasten hoitoa. Ette pysty tukemaan toisianne koska voimavaroja ei ole ja olette ajautuneet näkemään vikoja toisissanne. Et kertomasi mukaan halua antaa lapsia kenenkään hoitoon. Tätä kannattaa työstää.

Tarvitsette hengähdystaukoja. Uskon, että teidän kannattaisi vaikka väkisin tehdä jotain kahden miehesi kanssa. Sinun voisi myös kannattaa viettää välillä aikaa poissa kotoa. Voisitko lähteä lasten kanssa vierailulle esim. vanhempiesi luo joksikin aikaa? Tai pienelle matkalle? Jos olisitte muutaman päivän poissa, mies joutuisi välillä erilaiseen tilanteeseen ja saattaisi havahtua ainakin hetkeksi.

Voisi olla myös tarpeen koettaa asettaa jokin aikaraja, jonka ajan päätät vain sinnitellä ja tehdä ratkaisuja vasta sen jälkeen. Odottaisin ainakin niin kauan kunnes nuorempi lapsi menee hoitoon ja sinä töihin.

Jos mies on aggressiivinen eikä lopeta vaikka teet rajasi selväksi, aikalisä on tarpeen kiireesti.

Vierailija kirjoitti:

Taistelulohi:

Olen sellainen ihminen että en jaksa pahemmin valitella jos joku asia ei hoidu, teen sen itse sitten. Olen aina ollut se joka hoitaa kotihommat, silloinkin kun kävin kokopäiväisesti töissä, se olin minä joka tein kotona kaiken, vein lapsen tarhaan ja hain, siihen päälle pelasin sulkapalloa parina iltana viikossa ja kävin joogassa, ilman että miehen täytyi kotona tehdä enempää tai olla esikoisen kanssa. Aina hän puhui kyllä että tilanne helpottaa ja kun toista lasta alettiin suunnitella niin hän oli se joka toisen lapsen halusi ja hän vannoi ja vakuutti että vähentää töitä, hoitaa kuopusta kun esikoista ei hoitanut. Esikoinen oli tosin maailman helpoin vauva, ei valvottanut koskaan eikä ole ikinä edes ollut uhmassa, ainakaan vielä. Hän on luonteeltaan perus iloinen ja itsenäinen.

Uskon että mies on yllättänyt siitä että kuopus onkin erilainen, ei ollenkaan niin helppo tapaus kun esikoinen. Lisäksi miehelle tuli suurena yllätyksenä että tämä kuopuksen raskaus oli 100 x vaikeampi kuin esikoisen, se että olinkin väsynyt ja huonovointinen koko raskauden. Mies ei ollenkaan voinut käsittää että minä joka olin aina niin energinen en ollutkaan sitä kuopusta odottaessa. Hän ei siis ollut varautunut lainkaan siihen että asiat voisi olla eri tavalla nyt.

Rajat olen vetänyt, sanoin miehelle että seuraavasta raivokohtauksesta hän lähtee. Täällä ei hajotetaan yhtäkään tavaraa enää vaikka kuinka kiukuttaisi.

Hän suostuu terapiaan mutta kun olemme nyt 2 kertaa siellä käyneet niin omat odotukseni eivät ole korkealla: mies on puhunut PELKÄSTÄÄN työstään ne kaksi kertaa. Ihmettelen miksei terapeutti pistä poikki näitä puheita ja käske miestä puhumaan parisuhteestamme eikä firmastaan.

Ap

Olet kuin minä :-) Minä olen kanssa samanlainen, että hoidan itse jos ei muuten hoidu enkä jaksa kauheasti valitella tai surkutella. Meillä oli aivan samanlaista, minä hoidin kaiken ja ehdin vielä harrastaakin ja opiskella lisää. Eikä se minua rasittanut, se on minun luonteeni ja sain ja saan edelleen hirveästi virtaa siitä, että teen ja olen lasten kanssa jne. Se ei vain minun mielestäni ole sellainen ominaisuus, että siitä kannattaisi kovin kuunnella raivoamista tai moitteita. Minä ajattelin sen niin, etten minä kenellekään tee pahaa eikä se ole keneltäkään pois, jos elän elämääni niin kuin sitä elän. Pahimpina aikoina sain koko ajan kuulla, että olen liikaa sitä ja liikaa tätä, vaikka kai sellainen on suhteellista ja riippuu mihin verrataan :-) Enkä minä nytkään ole juuri surkutellut tai valittanut, en kadu myöskään avioliittoani, vaikka se päättyikin näin, minulla on ihanat lapset juuri sellaisina kuin ne ovat.

Mikään ei kuitenkaan muutu, jos miehesi ei ymmärrä, että parisuhde on kahden tasavertaisen kauppa. Voi surkutella itseään, voivotella, vaikka mitä, mutta jos se ei johda muutokseen, niin ei teidän suhde siitä voi muuttua. Ja ne raivokohtaukset ovat lapsille oikeasti pelottavia. Meillä lapset kertoivat siitä minulle vasta sitten, kun asuimme kolmistaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taistelulohi:

Olen sellainen ihminen että en jaksa pahemmin valitella jos joku asia ei hoidu, teen sen itse sitten. Olen aina ollut se joka hoitaa kotihommat, silloinkin kun kävin kokopäiväisesti töissä, se olin minä joka tein kotona kaiken, vein lapsen tarhaan ja hain, siihen päälle pelasin sulkapalloa parina iltana viikossa ja kävin joogassa, ilman että miehen täytyi kotona tehdä enempää tai olla esikoisen kanssa. Aina hän puhui kyllä että tilanne helpottaa ja kun toista lasta alettiin suunnitella niin hän oli se joka toisen lapsen halusi ja hän vannoi ja vakuutti että vähentää töitä, hoitaa kuopusta kun esikoista ei hoitanut. Esikoinen oli tosin maailman helpoin vauva, ei valvottanut koskaan eikä ole ikinä edes ollut uhmassa, ainakaan vielä. Hän on luonteeltaan perus iloinen ja itsenäinen.

Uskon että mies on yllättänyt siitä että kuopus onkin erilainen, ei ollenkaan niin helppo tapaus kun esikoinen. Lisäksi miehelle tuli suurena yllätyksenä että tämä kuopuksen raskaus oli 100 x vaikeampi kuin esikoisen, se että olinkin väsynyt ja huonovointinen koko raskauden. Mies ei ollenkaan voinut käsittää että minä joka olin aina niin energinen en ollutkaan sitä kuopusta odottaessa. Hän ei siis ollut varautunut lainkaan siihen että asiat voisi olla eri tavalla nyt.

Rajat olen vetänyt, sanoin miehelle että seuraavasta raivokohtauksesta hän lähtee. Täällä ei hajotetaan yhtäkään tavaraa enää vaikka kuinka kiukuttaisi.

Hän suostuu terapiaan mutta kun olemme nyt 2 kertaa siellä käyneet niin omat odotukseni eivät ole korkealla: mies on puhunut PELKÄSTÄÄN työstään ne kaksi kertaa. Ihmettelen miksei terapeutti pistä poikki näitä puheita ja käske miestä puhumaan parisuhteestamme eikä firmastaan.

Ap

Mä ymmärrän edelleenkin myös miestäsi. Hänen elämäänsä ei mahdu nyt mitään muuta kuin työ. Kysymys kuuluukin, haluaako hän, että hänen elämäänsä mahtuisi myös perhe ja jos haluaa, mitä hän aikoo asian eteen tehdä ja milloin? Sun ei tarvitse odottaa ikuisesti, että muutosta tapahtuu. Eikä odottaa päivääkään, jos miehellä ei ole aikomustakaan muuttaa tilannetta miksikään. 

- Se yrittäjä - 

Tätä olen kysynyt miljoona kertaa. Olen sanonut että kaikkea ei voi saada; et voi olla töissä 24/7 ja samalla isä ja aviomies. Joko töitä ON VÄHENNETTÄVÄ ja perheelle on annettava enemmän aikaa, huomiota ja läsnäoloa tai sitten hän jatkaa firmalleen omistautumista ilman perhettään. Mies sanoo aina että perhe on tärkein, hän luopuisi firmasta koska vaan jos voisi jne mutta mitään käytännön muutosta ei tapahdu. Puheet on puheita. Koskaan ei ole hyvä hetki sitten kuitenkaan höllätä töissä, pitää vapaata tai edes isyyslomaa. Olen tässä 7 vuotta katsonut tätä sirkusta jossa mies valittaa työstressiä ja sitä että firma vie kaiken, mutta ei tee mitään käytännön muutoksia jotta saisi asiaan helpotusta. Olen sitä mieltä että mies on työnarkomaani, joka esittää että haluaisi vähentää työntekoa, mutta oikeasti työstä isommat kicksit kuin perheestään. Toinen ristiriita on se että koska mies on työelämässä tottunut olemaan se joka tietää kaiken ja joka käskee, ja joka on alallaan Suomen arvostetuimpia osaajia (pyydetään puhumaan ympäri maailmaa) onkin kotonaan täysin kuistilla siitä miten omien lasten kanssa ollaan ja miten heitä hoidetaan. Eihän hän voi mitenkään myöntää ettei osaa olla yhtäkkiä isä, ja pyytää apua tai neuvoja.

Ap

Ei halua erota koska joutuu maksumueheksi elareissa. Entä asunto?

Miehesi kuulostaa vähän mun isältä, raivareita ja vähättelyä. Isäni ei ole yrittäjä, pelkkä rividuunari mutta silti työ meni edelle vaikka äitini oli synnytyksen jälkeen kipeänä kahden lapsen kanssa kotona.

Äitini jätti isäni joskus 10 vuotta myöhemmin, olisi saanut jättää paljon aikaisemmin. Isän pävakaa käytös jätti pysyvän turvattomuuden tunteen, en usko että henkiset arvet siitä lapsuuden perhehelvetistä katoavat koskaan.

Aloittaja, sinun on tehtävä ratkaisu, annat 2 vaihtoehtoa miehelle. X hetkeen mennessä hän tekee valintansa, työ tai perhe. Ja sitten PIDÄT kiinni siitä mitä uhkaat. 

Tuollaiset miehet ovat pahimpia, vuosi vuodelta vaimot kitkuttavat, kun mies lupaa kerta toisensa jälkeen muuttua, mutta mitään ei tapahdu. Ja se on vain siksi, että mitään uhkausta ei toteuteta. Se menettää merkityksensä. 

Olen aina sanonut, että NIIN TEITÄ KOHDELLAAN, kuten te ANNATTE itseänne kohdeltavan. 

Näin täysin ulkopuolisen näkökulmasta ja vain tätä ketjua lukeneena minusta tuntuu, että teidän erosta voisi seurata vain hyvää. Mies joutuisi katsomaan itseään silmästä silmään: hän on sanonut että perhe on tärkein mutta nyt hän menettää sen. Ehkä hän lopulta tajuaisi, että ei osaa edes omia lapsiaan hoitaa. Ehkä hän myös huomaisi, että eivät ne työkiireet siinä helpota vaikka te katoatte hänen elämästään häntä häiritsemästä. Ihmisen täytyy itse ymmärtää virheensä ja kärsiä tekojensa seuraukset. Sinun tai lasten ei siitä tarvitse kärsiä. Voi tietenkin olla että mies ei näitä asioita tajua siinäkään tapauksessa, tai että tajuaa vasta vuosien päästä. Se on hänen ongelmansa ja vain hän itse sen voi halutessaan ratkaista.

Eroaminen on raskasta, mutta se johtuu vain siitä että olette ajautuneet tuohon huonoon tilanteeseen ja nyt sen muuttaminen vaatii ylimääräisiä ponnistuksia. Ihmisten aivot ovat mielenkiintoiset, ihmiset selviävät huonoissakin oloissa päivästä toiseen selviytymiskeinojen avulla, ja vasta jälkeenpäin oikeasti näkee kuinka paha tilanne olikaan. Pidä mielessäsi oma ja lastesi hyvinvointi, kulje jotain tiettyä päämäärää kohti (eli esim. rauhallinen, turvallinen koti ja arki ilman jokapäiväistä vähättelyä ja huonoa oloa, jonka johdosta lapsenne ovat onnellisempia ja tasapainoisempia).

Tsemppiä ja voimia, mitä ikinä päätätkin tehdä!

Mies hottaisi omaa lastaan omalla tavallaan. Oletko pohtinut sitä, että jos mies onkin aina töissä koska sinä et anna hänelle kotona tilaa? Mies on siis tarjoutunut hoitamaan vauvaa jos ei itse olisi paikalla vahtimassa, ja samaan hengenvetoon valitat ettei sinullla ole lainkaan omaa aikaa. Lähde hyvä nainen vaikka ulos harrastamaan ja anna lapsen isän hoitaa lastaan omalla tavallaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietenkään mies ei halua erota, tietää kyllä miksi mutta tajuaa  olla sanomatta ääneen. Koska sitten hän joutuisi tekemään itse kotityöt ja hoitamaan lapsia vuorollaan. 

Ei hänelle voisi antaa lapsia hoitoon kun ei hänellä ole mitään käryä miten esim. Tuon nuorimmaisen kanssa ollaan. Vauvalla on tarkat rutiinit ja niitä noudattamalla olen saanut jotain tolkkua lapsen unirytmiin yms. mies vähättelee rutiinien tarvetta ja väittää että.kyse on vaan minun kontrollin tarpeesta. Jos eroaisimme, lapset jäisi kokonaan minulle. Ei sekään paha ole, olen siihen ihan varautunut. Miten mies joka tekee 6 päivää viikossa.12 h päivässä töitä ehtisi lasten kanssa olla? Mies on yrittäjä joka pystyisi kyllä vähentämään työntekoa muttei osaa eikä halua.

Ap

Älä ota eroa, ota aikalisä. Saisitko kesäksi vaikka vuokrattua mökin tai lomahuoneiston jostakin ja menet sinne lasten kanssa elämään arkea kolmestaan. Miehesi saa miettiä miten pärjää ilman teitä. Itselläni tämä toimi. Ero on taloudellisestikin paljon paljon paljon isompi asia kuin pienen irtioton järjestäminen, ei siihen kannata syöksyä. Nyt ulos sieltä kodista missä seinät kaatuu päälle.

Voimia ja toivoa teille joka hetkeen :) Erittäin hienoa, että käytte terapiassa - käyttekö Perheneuvonnassa, siis Perheasiain neuvottelukeskuksessa? Jos ette, niin sieltä voi saada laadukasta paritetapiaa maksutta.Lisäisin sen, että henkisesti voi helpottaa jos vakuuttuu siitä, että kaikista taakoista huolimatta olet rakastettu ilman ehtoja, kävi miten kävi; tämä lyhyt mutta koskettava video aina uudelleen vakuuttaa minut siitä:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän sekä sinua että miestäsi. Olen tehnyt itsekin 6-päiväisiä työviikkoja, välillä 7 päiväisiäkin ja voin kokemuksesta sanoa, että silloin on pinna tiukalla, vaikka ei ollut edes pieniä lapsia. Onko miehesi yrittäjä vai miksi hänen täytyy olla noin paljon töissä? 

On yrittäjä eikä luota työntekijöihinsä. Firmansa on kasvanut sen verran isoksi että hän ei enää pysty yksin pitämään kaikkia lankoja käsissään muttei suostu myöntämään tätä. Asiaa helpottaisi se että hän delegoisi vastuuta, muttei tee sitä koska kukaan alainen ei ole riittävän pätevä.

Ap

Kuulostaa siltä että miehesi on todella ahdistunut ja stressaantunut. Tuosta on aika lyhyt tie masennukseen ja sairaslomalle. Masennus oireilee helposti juurikin noin, että ihminen vetää esim työssä itsensä ihan piippuun ja lopulta romahtaa. Tiuskii, on kiukkuinen ja pinna palaa helposti. Ei arvosta puolisoa, ns näkee kaiken negatiivisesti. Ei myöskään ilmiselvästi työssään kestetä niitä tunteita, miten voisi luopua kontrollusta yrityksessään ja delegoida tehtäviään alaisille. Samalla vaatimukset kotona: ylipäänsä että on perhe ja pieniä lapsia. Olisi hyvä että terapeutti näkisi tämän. Olette todellakin avun tarpeessa! Ja sinun yrityksesi tukea miestäsi ja tehdä miehelle mieliksi ettei ahdistu lisää, kertovat myös omasta stressistäsi ja ahdistuksestasi. Miksi laitat oman hyvinvoinnin miehen edelle? Miksi et kunnioita itseäsi? Miehen on "vaikea" nähdä työmäärää jota teet kotona, joten miksi ylipäätään teet sen kaiken itse ja kun et ilmiselvästi jaksa=voimavarat kortilla. Ja lisäksi vauva ja valvomiset. Itsessäsi on myös paljon parantamisen varaa. Ala kunnioittamaan itseäsi vaikkk ihan ensiksi.

Oma isä oli tuollainen tyhjästä raivostuva hermoheikko. Kotona piti aina olla varuillaan, kun ei koskaan tiennyt mistä isä raivostuu. Minulla ei ole mukavia lapsuusmuistoja enkä halua siellä edes käydä. Harmi, kun äiti ei eronnut. Isä jäi ihan vieraaksi ihmiseksi, kun häntä ei kiinnostanut tehdä mitään lastensa kanssa.

Ettei ne ylityöt vaan olisi toinen nainen.

Olin ja elin käytännössä samanlaisessa tilanteessa (+ aika monta muutakin todella isoa ongelmaa). Liian monta vuotta siinä kituutin ja lapset kärsivät minun lisäkseni. 

Nyt omassa kodissa, avioero pian virallinen ja KAIKKI, siis minä ja lapset ja mies, ollaan onnellisempia ja rauhallisempia. Avioero on raskas prosessi mutta joskus se tosiaan kannattaa.