Lue keskustelun säännöt.
Onko avioero ainoa vaihtoehto tässä tilanteessa?
Meillä on mennyt viimeisen vuoden ajan puolisoni kanssa jatkuvasti vain huonommin ja huonommin. Mieheni on jatkuvasti töissä, vähintään 6 päivää viikossa ja minulle jää lasten lisäksi aivan kaikki kotityöt. Miehen mukaan se mitä kotona teen, ei ole mitään. Hän ei arvosta kotiäitiyttäni lainkaan, vaikka olen uhrannut esim. viimeiset 7 kk yöuneni erittäin hankalan vauvan heräilyn takia ja antanut miehen nukkua jotta jaksaa töissä. Olen siis vanhempainvapaalla ja hoidan 7 kk ikäistä vauvaa. Meillä on 6-vuotias lapsi myös.
Mies ei ole kertaakaan joutunut hoitamaan lasta, sillä on aina töissä ja minä tyhmänä olen ajatellut että en stressaa häntä lisää vaan annan nukkua ja hoidan ihan kaiken kotona jotta mies jaksaisi paremmin. Olen itse aika uupunut, ja miehen vähättely siitä että tämä mitä teen ei ole yhtään mitään, masentaa entisestään.
Miehen pinna on olematon, saa raivarin pienestä joten koko perhe kulkee kuin munan kuorilla kotona ettei kukaan suututa miestä. Pariterapiassa on käyty ja siellä terapeutti totesi että olemme todellakin avun tarpeessa ja ehdotti 10 lisäkäyntiä. Alan olla sitä mieltä etten jaksa enää edes yrittää, en jaksa käydä pariterapiassa kun ei se mitään muuta.
Mies syyttää vain minua, kaikki on syytäni, hänen raivarinsa ovat minun vikaa, hänen stressinsä on minun vikaa, aivan kaikki. Vauvaa hän hoitaisi mielellään kuulemma, mutta vain jos minä ja esikoinen emme olisi kotona. Ei voi kuulemma keskittyä vauvan hoitoon jos me olemme täällä. Hänen mielestään hän voisi mennä viikonloppuna vaikka työpaikalleen vauvan kanssa (!!!?). Mies ei tajua että perhe ei toimi näin. Hän ei tee mitään työstressilleen tai vihanhallintaongelmilleen, tuntuu että tilanne vain pahenee ja pahenee. Kysyin aamulla mieheltä, keksiikö hän yhtään syytä miksi meidän pitäisi olla yhdessä, kun tilanne on mennyt näin pahaksi. Hän ei keksinyt yhtäkään.
Onko tässä tilanteessa enää järkevää yrittää väkisin pitää pystyssä suhdetta ja perhettä kun ajatuksemme em. asioista eroaa niin totaalisesti? Yritän niin paljon että kaikilla olisi hyvä olla, en vaadi itselleni mitään (eikä minulla ole edes yhtäkään harrastusta saati 1-2 tuntia KUUKAUDESSA omaa aikaa). Pahinta on että jos eroaisimme, arkemme lasten kanssa ei juuri muuttuisi. Mies vaan ei olisi täällä huonotuulisena kiukuttelemassa. Rahaa olisi käytössä vähemmän, mutta minun tuloni yms riittäisi turvaamaan minulle ja lapsille ihan ok elintason. Mies ei siis halua erota, vaikka ei keksikään yhtään syytä pysyä yhdessä.
Kommentit (325)
up
onko asia edennyt, onko mies muuttanut asennettaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Höpön löpöä taas kaikki. Ei kai kukaan tosissaan ota mitää tämän palstan neuvoja tai ohjeita varsinkaan niinkin isosta asiasta kun erosta. Onhan sitä tietenkin ihmisiä jotka ajattelee että heidän neuvonsa on ihan vakavasti otettavissa, kullanarvoisia ja hyödynnetään tuosta vaan omaan elämään.
Minä olisin jo läksinyt menemään tuollaisesta tilanteesta. Enkä takuulla hankkisi yhtää enempää lapsia kaitsettavaksi.
Huoh, kuulostaa omalta elämältäni kun toinen lapsi oli vauva. Paitsi ettei mies halunnut seksiä.
Suosittelen oikeastaan lähtemään tai ottamaan jonkunlaisen asumiserovaiheen ainakin. Me erottiin vuosia myöhemmin ja olisi ollut hyvä erota jo tuolloin. Mikään kultakimpale ei kohtele perhettään ja vaimoaan noin. Sinä sen sijaan teet ja yrität liikaakin, mikä tuntuu olevan tyypillinen kuvio.
ON! Lähde menemään ennekuin tuhlaat elämästäsi yhtään enempää. Itse katselin koko ajan pienenevää häkkiä 20+ vuotta. Älä tee samaa virhettä. Älä ajattele että lapsi on vielä niin pieni, vaan silloin hän selviää paremmin erosta kuin esim. teini.
Tee ratkaisu ja jätä huonosti käyttäytyvä hyväksikäyttäjä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mies on myöntyväinen parisuhdeterapiaan, jopa innokkaammin kuin minä. Hän on siellä jotenkin vapautuneempi kuin minun kanssani, tosin se yksi käynti (kaksi kertaa olemme käyneet) oli sitä miehen jaarittelua työstä.
Mies elää tosiaan omaa todellisuuttaan jolla ei ole realismin kanssa mitään tekemistä. Sen myönsi eilen että ei kestä sitä häpeää mitä epäonnistumisesta tulisi eli ilmeisesti tästä helvetin konkurssista mistä on puhunut maanisesti vuosia. Sanoin miehelle että jokainen menestyvä liikemies on tehnyt virheitä, joutunut konkurssiin, ei kukaan ole täydellinen. Mies vaan on hirvittävän huono kommunikoimaan ja valitettavasti tämä näkyy hänen johtamistavassaan. Mies ei pysty enää olemaan suora esimies niin monelle ihmiselle ja jokaisella osa-alueella firmassaan mutta kun ehdotan jonkun palkkaamista hänen ja henkilöstön väliin mies sanoo vaan ettei ole rahaa. Sitten hän sanoo että ihan sama kuka niitä apinoita johtaisi, kaikki ovat ammattitaidottomia. Tarkoittaa alaisiaan. Kysyin kuka ne ihmiset on sinne palkannut, niin mies sanoi että hän mutta ei voinut palkata osaavia koska "vain näihin oli varaa". Eli kaikkeen on aina joku tyhmä selitys, eikä mies ota edes työasioissa vastuuta mistään.
Olen itse esimiesasemassa ja näen täysin selkeästi mistä se johtuu että miehellä ja alaisillaan on kärhämää. Mies on maailman huonoin henkilöstöjohtaja, hän on omalla alallaan nero ja uskomattoman idearikas, mutta ei hän osaa ihmisiä johtaa lainkaan. Mutta minkäs teet, kun vastaus jokaiseen ideaani on "ei ole rahaa". Ei silloinkaan vaikka osoittaisin hänelle mistä säästämällä hän pystyisi saamaan rahat heittämällä yhden hyvän johtajan palkkaamiseen. En jaksa enää hakata päätä seinään joten annan asian olla, ei mies minua kuuntele niin ei kuuntele.Ap
Kun minä olin lähdössä, mies pyysi minua pariterapiaan. Mentiin sitten ja istuin tunnin leuka lattiassa kuunnellen mitä vikaa MINUSSA oli. Edes terapeutti ei saanut yhtään suunvuoroa, vaikka yrittikin. Uudestaan en mennyt. Tämä siis 20 vuotta miehen henkilökuntana vietettyäni. Pariterapiasta ei meille ainakaan ollut mitään hyötyä, vahvisti vain lähtöpäätöstäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa tutulta.
Mun ex-mies oli samanlainen, meillä oli silloin 2 lasta, vauva ja 3v. Vauva valvotti tosi paljon, allergioita, korvatulehduksia. Miehen työ oli aina ykkössijalla. Työhön kuului myös paljon edustamista, iltajuhlia (ei avec), ja olihan siellä sitten työpaikkaromanssikin. Kotona kun oli väsynyt vaimo ja lapset.
Mies myös mulle aina urputti siitä, kun halusin pitää lapsilla säännöllisen päivärytmin, se oli vaan kontrollinhalua. Mutta kun se auttoi siiinä, että jaksoin hoitaa lapset ja kodin.
Tein sen virheen, että yritin ymmärtää miestä liikaa. Ymmärsin hänen lapsuudenkodin mallinsa (työnarkomaanit vanhemmat, lapsi jäänyt paljon yksin jne.). Ymmärsin kuormittavan työn. Ymmärsin väsymyksen. Pariterapiassa mies puhui kuinka kaipaa tukea ja huomiota...
Kestin liian pitkään, koska lapset selvästi kärsivät, ja kesti pitkään ennen kuin tilanne tasoittui heidän osaltaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, olin kirjoittamassa, että kysy suoraan miksi hän on sinulle niin ilkeä, mutta on selvää että vastaus olisi, että koska sinä olet (hänen mielestä) ärsyttävä, provosoiva golddigger. Sinuna eroaisin. Muuten ehkä sinnittelisin vauvavuoden mutta tuo lapselle raivoaminen nostaisi mun ahdistusta niin, etten pystyisi. Olet yrittänyt kaikkesi teidän suhteen eteen ja hän ei yhtään. Se on siinä.
Onko teillä muuten avioehto?Juu, on, kirjoitin tuonne aiemmin jo että minä halusin avioehdon kun menimme naimisiin kun minulla ei ollut omaisuutta lainkaan (miehellä firma, sijoituskämppä jne). En siis koskaan ole ajatellut että mieheni omaisuuden takia hänet valitsin, vaan puhtaasti rakkaudesta. Mies syyttää silti että olen tässä koska _hänellä_ on omaisuutta.
Ja siis äitiysloman sekä hoitovapaan aikana en maksa kuluistamme penniäkään vähempää kuin mies. Olen säästänyt rahaa siihen että voin hoitaa tämänkin vauvan jopa 2 v asti kotona jos haluan, ja silti pystyn maksamaan kaikesta puolet. Ja tietty teen silti kotityöt jne.
Ap
Tää on nyt ohis, mutta en ymmärrä miksi kotona oleva vanhempi osallistuu edelleen kaikkiin kuluihin kuten ennen. Se kotona oleva vanhempi tekee työtä, hoitaessaan yhteistä lasta. Hintana on ansionmenetykset tuolta ajalta + urakehityksen hidastuminen.
Jos palkkaisitte kotiin hoitajan, niin maksaisitko itse kokonaan tämän hoitajan palkan ja mies ei mitään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Taisteluohi kirjoitti:
Tiedät sitten täsmälleen mitä käyn läpi ❤️ ystäväpiirini on sitä mieltä että ongelmamme johtuvat yksinomaa siitä että mies on täysin kiinni työssään ja purkaa sen stressin perheeseen. Moni meidät hyvin tunteva pariskunta sanoo että mieheni varmasti rakastaa minua mutta rämpii niin syvissä vesissä tuon firmansa kanssa ettei kykene ajattelemaan muuta. Näin se varmaan on, mutta jos mies ei tee muutoksia, ei mikään parane eikä meidän tarvitse kotona elää tällaisessa ilmapiirissä.
Minulla on onneksi hyväpalkkainen työ mihin palata ja säästöjä, jotta pystyn ilman miestäkin toteuttamaan suunnitelmani jäädä hoitamaan lasta kotihoidon tuelle kunnes lapsi on 1,5-2 v. Taloudellinen tilanteemme siis ei romahtaisi, olen aina ollut itsenäinen ja nytkin vanhempainvapaalla hoidan 50% kuluista.
En koe lapsiani taakkana, tiedän että vauvan kanssa tilanne helpottaa ajan myötä. Mies taas kokee selvästikin meidät eli minut ja lapset lisärasitteena, ei voimavarana. Tilanne on juuri kuvailemasi, eli mies on sitä mieltä että tilanne on hän vastaan minä ja lapset ja vikisee kun teen tyttöjemme kanssa kolmistaan asioita, hän ei kuitenkaan koskaan ehdi töiltään osallistua mihinkään.
Kannattaako mielestäsi meidän käydä ne 10 pariterapia käyntiä ja sinnitellä vai lyödä hanskat tiskiin nyt jotta saamme yhden
(ja isoimman) huolenn ja stressin aiheen eli avioliiton jatkumisesta stressaamisen pois ja pystymme lasten kanssa keskittymään siihen että meitä on kolme jatkossa kotona ja mies muuttaa minne muuttaakin. Asunto jossa asumme, on siis minun aikanaan hankkima osaomistusasunto, jossa tilaa on riittävästi kolmelle. Olimme aikeissa hankkia isomman asunnon kun vauva syntyi mutta (onneksi) miehen kiireen takia emme sitä koskaan saaneet aikaiseksi.Ap
Valitettavasti osaan asettua saappaisiisi ja siksi sinulle vastasin, yleensä en juuri kommentoi mihinkään mitään :-D Me emme käyneet terapiassa, mutta otimme aluksi "vain" asumuseron ja katsoimme, josko pieni välimatka muuttaisi mitään. Valitettavasti meidän kohdalla ei mikään muuttunut. Nämä ovat vaikeita asioita. Tulevaisuudesta et voi mitenkään tietää etukäteen, jatkatpa sitten liittoasi tai päätät eroa. Kuulostat myös minun laiselta, joka on kovin itsenäinen ja tottunut hoitamaan asiansa: siksi se mies on voinut niin pitkään vain hengailla siinä mukana ottamatta vastuuta perheestä tai että olisi muodostanut kanssasi toimivan tiimin, joka yhdessä vetää venettä samaan suuntaan - ainakin useimmiten. Minun ja ex- mieheni suhde oli pitkä: minä tunsin hänet hyvin ja hän minut, ja näin jälkikäteen olen miettinyt, että olimme alusta asti kovin erilaisia, ehkä liiankin. Sinun ja miehesi tilannetta en tiedä, kun en tunne teitä. Tietenkin, kun noin pitkällä yhteinen elämä on, niin kannattaa kääntää jokainen kivi ja kanto, josko onni vielä jostain löytyisi, eli jos mies suostuu terapiaan, niin voihan siellä käydä. Se saattaa myös auttaa mahdollisessa erotilanteessa, kun asioita on ainakin jollakin tapaa käyty läpi.
Silti sanoisin, että mieti valmiiksi omat rajasi, mitä haluat, mihin olet valmis suostumaan vielä, mikä on riittävä tilanne sinulle ja lapsille. Sinä olet nyt vastuussa myös lapsista ja niiden turvallisuuden tunteesta, tavallaan ihmisyyden perustasta, joten joudut miettimään asiaa myös heidän kannaltaan. Minulla vanhempi lapsista ilmoitti selkeästi, että hänelle tärkeintä on turvallinen olo, että jääkaappiakaan ei tarvitse kotona niin paljon kuin turvallista ja huoletonta oloa. Se oli minulle se viimeisin asia, joka katkaisi kamelin selän.
Muista, että teillä on takana monta yhteistä vuotta. Niinpä sinun ei tarvitse yhdessä yössä päättää, mitä teet. Kuulostele itseäsi, toista, lapsia. Kyllä vastaus sieltä pikkuhiljaa sinulle valkenee, kun uskallat vain katsoa totuutta silmiin.
Minulla katkesi kamelin selkä, kun esikoinen, tuolloin 7, tuli mun luo illalla itkua tuhertaen ja sanoi, että voidaanko me äiti lähteä ennen kuin iso tulee kotiin. Siinä kohtaa päätin, että kyllä me voidaan. Kun 7-vuotias pelkää isänsä kotiin tuloa noin paljon, että on valmis lähtemään yöpaidassa yön selkään asiat on huonosti. Lähdettiin tunnin sisällä turvakotiin ja takaisin ei tultu. Jätin kirjeen, että ollaan lähdetty ja haen eroa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Taistelulohi:
Olen sellainen ihminen että en jaksa pahemmin valitella jos joku asia ei hoidu, teen sen itse sitten. Olen aina ollut se joka hoitaa kotihommat, silloinkin kun kävin kokopäiväisesti töissä, se olin minä joka tein kotona kaiken, vein lapsen tarhaan ja hain, siihen päälle pelasin sulkapalloa parina iltana viikossa ja kävin joogassa, ilman että miehen täytyi kotona tehdä enempää tai olla esikoisen kanssa. Aina hän puhui kyllä että tilanne helpottaa ja kun toista lasta alettiin suunnitella niin hän oli se joka toisen lapsen halusi ja hän vannoi ja vakuutti että vähentää töitä, hoitaa kuopusta kun esikoista ei hoitanut. Esikoinen oli tosin maailman helpoin vauva, ei valvottanut koskaan eikä ole ikinä edes ollut uhmassa, ainakaan vielä. Hän on luonteeltaan perus iloinen ja itsenäinen.
Uskon että mies on yllättänyt siitä että kuopus onkin erilainen, ei ollenkaan niin helppo tapaus kun esikoinen. Lisäksi miehelle tuli suurena yllätyksenä että tämä kuopuksen raskaus oli 100 x vaikeampi kuin esikoisen, se että olinkin väsynyt ja huonovointinen koko raskauden. Mies ei ollenkaan voinut käsittää että minä joka olin aina niin energinen en ollutkaan sitä kuopusta odottaessa. Hän ei siis ollut varautunut lainkaan siihen että asiat voisi olla eri tavalla nyt.
Rajat olen vetänyt, sanoin miehelle että seuraavasta raivokohtauksesta hän lähtee. Täällä ei hajotetaan yhtäkään tavaraa enää vaikka kuinka kiukuttaisi.
Hän suostuu terapiaan mutta kun olemme nyt 2 kertaa siellä käyneet niin omat odotukseni eivät ole korkealla: mies on puhunut PELKÄSTÄÄN työstään ne kaksi kertaa. Ihmettelen miksei terapeutti pistä poikki näitä puheita ja käske miestä puhumaan parisuhteestamme eikä firmastaan.Ap
Mä ymmärrän edelleenkin myös miestäsi. Hänen elämäänsä ei mahdu nyt mitään muuta kuin työ. Kysymys kuuluukin, haluaako hän, että hänen elämäänsä mahtuisi myös perhe ja jos haluaa, mitä hän aikoo asian eteen tehdä ja milloin? Sun ei tarvitse odottaa ikuisesti, että muutosta tapahtuu. Eikä odottaa päivääkään, jos miehellä ei ole aikomustakaan muuttaa tilannetta miksikään.
- Se yrittäjä -Tätä olen kysynyt miljoona kertaa. Olen sanonut että kaikkea ei voi saada; et voi olla töissä 24/7 ja samalla isä ja aviomies. Joko töitä ON VÄHENNETTÄVÄ ja perheelle on annettava enemmän aikaa, huomiota ja läsnäoloa tai sitten hän jatkaa firmalleen omistautumista ilman perhettään. Mies sanoo aina että perhe on tärkein, hän luopuisi firmasta koska vaan jos voisi jne mutta mitään käytännön muutosta ei tapahdu. Puheet on puheita. Koskaan ei ole hyvä hetki sitten kuitenkaan höllätä töissä, pitää vapaata tai edes isyyslomaa. Olen tässä 7 vuotta katsonut tätä sirkusta jossa mies valittaa työstressiä ja sitä että firma vie kaiken, mutta ei tee mitään käytännön muutoksia jotta saisi asiaan helpotusta. Olen sitä mieltä että mies on työnarkomaani, joka esittää että haluaisi vähentää työntekoa, mutta oikeasti työstä isommat kicksit kuin perheestään. Toinen ristiriita on se että koska mies on työelämässä tottunut olemaan se joka tietää kaiken ja joka käskee, ja joka on alallaan Suomen arvostetuimpia osaajia (pyydetään puhumaan ympäri maailmaa) onkin kotonaan täysin kuistilla siitä miten omien lasten kanssa ollaan ja miten heitä hoidetaan. Eihän hän voi mitenkään myöntää ettei osaa olla yhtäkkiä isä, ja pyytää apua tai neuvoja.
Ap
Meillä on ikävä kyllä TÄYSIN sama tilanne.. Yrittäjänä oon ollu vasta muutaman vuoden. Oon ottanu lisää ja lisää töitä itelleni jatkuvasti, ihan vaan saadakseni firmalle enemmän rahaa, jotta saan isompaa palkkaa ja pääsen henk.koht luotoista yms eroon. Ja niitä on paljon.. Noin pari viikkoa oon ollu "lomalla" yhteensä tässä 3 vuoden sisällä ja sen kyllä huomaa mun käytöksestä ja stressistä ja kaikesta.. Asiakkaat ja työkaverit yms ei sitä huomaa, mut perhe kyllä huomaa kaiken. Mulleki vaimo kokoajan sanonu et "pienennä palkkaa edes hetkeksi ja pidä sitä lomaa" mut omasta mielestäni en muka pysty. On se kiva kun ite kyllä tiedostaa nää omat ongelmat, mut on niin hemmetin vaikeeta olevinaan ! Meilläki mun puheet on vaan firma sitä firma tätä ja raha sitä ja raha tätä. Monta varotusta oon saanu et jossei asiat ja tärkeysjärjestys muutu niin ero tulee. Mä rakastan mun naista ja lapsia yli KAIKEN ja kyllä teen sen muutoksen ! Ens vuonnakin ois tarkotus ottaa niin paljon töitä lisää et tarviin väkisin työntekijöitä, samalla työtaakka pienenee itellä ja pystyn sitä lomaa reippaastikin pitää. Tykkään kyllä työnteosta ihan älyttömästi, mut liika on liikaa !
M32
Sisältö jatkuu mainoksen alla
...kuulostaa valitettavan tutulta...
(työnarkomania/työstressi/vihanhallintaongelmat)
Olen elänyt saman vaiheen elämässäni läpi, ja voin sanoa että tilanne ei korjaannu itsestään.
Jos ja kun toinen elää omassa kuplassaan, ei myöskään näe omassa toiminnassaan mitään korjaamista, ja jos näkeekin, pitää sitä kuitenkin pikku juttuna.
Meillä aikanaan edellisessä suhteessani tuo tilanne jatkui vuosia...
...kunnes silloinen vaimoni väsyi lopullisesti ja otti minusta eron.
Väitän että tuo ex-vaimoni eropäätös on ollut ehkä parhaita asioita mitä meille kummallekaan on koskaan tapahtunut.
Ex-vaimoni vapautui tukahduttavasta suhteesta, ja minä olin pakotettu rakentamaan elämäni uudestaan, ihan lähtien yleisestä asennoitumisestani ympäristööni.
Koko minä-kuva oli pakko rakentaa uudestaan, se oli tuskallinen matka omaan sisimpään.
Vähintään asumuseroa suosittelisin, siitä voi nyt sitten vielä palata yhteen, jos siltä tuntuu.
Epäilen että omalla kohdallani olisi edes asumusero auttanut, sen verran luupää olin.
Olisin varmaan palannut pikkuhiljaa vanhoihin vahingollisiin tapoihini , jos olisi tuollainen ”takaportti” ollut olemassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seitsemänteen sivuun asti uskoin, että aloitus on totta, mutta sitten meni niin överiksi tämä provo, ettei enää jaksanut enempää.
Hyvä novellikirjailija apsta tulisi
Vierailija kirjoitti:
Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että 99% pikkulapsivaiheen eroista on turhia ja pitäisi koettaa ratkoa asioita pikku hiljaa sekä välillä ihan vain purra hammasta ja odottaa että tilanne helpottuu kun lapset kasvavat. Olin itsekin todella onneton tuossa elämäntilanteessa ja haudoin eroa. Näin hirveästi vikoja mielessäni. Itsessäni en niinkään.
Emme kuitenkaan eronneet. Nyt kun ajattelen tuota aikaa, olen siitä hyvin kiitollinen. Meillä on todella hyvä olla yhdessä ja lapset ovat ydinperheessä kasvaneita teinejä. Näen meillä onnellisen elämän myös tulevaisuudessa. Olemme kumpikin kasvaneet noista ajoista paljon.
Ei täällä meillä enää kukaan kiukuttele kotitöistä tai toisen ylitöistä, vaan yhdessä mennään eteenpäin ja nautitaan elämästä ja toisistamme. Monen miehen työnarkomania helpottaa jossain vaiheessa. Niin myös joidenkin naisten tarve kontrolloida elämää. Ja näistäkin voi keskustella aina silloin kun ollaan hyvällä tuulella kaikki - ei silloin kun ihan joka asia ärsyttää.
Silloin tällöin luen tältä palstalta jonkin ihmisen murheista ja muistan, että joo, minuakin aikanaan ärsytti tuo ja tuo asia hirveästi tai että tuo oli minustakin ihan kuolemanvakava asia, mutta näin aikojen päästä ihmettelen silloista itseäni.
Olen onnellinen etten nuorempana antanut kiukulle periksi ja lyönyt hanskoja naulaan.
Sama täällä. Meillä oli kaksi lasta (ikäero 1v 2kk) ja mies teki 6 päivää viikossa töitä ja pitkää päivää. Syynä se, että oli pakko ottaa kaikki vastaan, mitä sai, että edes sai töitä. Lasten ikäero johtui rikkoutuneesta kortsusta ja aborttiin en kyennyt.
Olimme kumpikin väsyneitä ja syytimme toisia siitä, kun toinen ei ymmärrä, kuinka juuri minä olen uupunut ja väsynyt. Mietin koko ajan eroa ja haaveilin, kuinka ihanaa olisi kun tästä helvetistä pääsisi eroon.
No en saanut aikaiseksi erota ja aikaakin kului ja univelka helpotti ja lapset kasvoi. Nyt ollaan muisteltu joskus sitä aikaa ja siunattu, ettei erottu. Lapset on jo muuttaneet kotoa ja meillä on hyvä olla yhdessä. Olisi ollut maailman turhin ero, jos oltaisiin erottu siksi, kun kumpikin oli ihan rätti poikki väsyneitä ja stessaantuneita
Itseäni harmittaa, kun en aikoinaan älynnyt lähteä. Mies ei koskaan ollut lasten kanssa, eikä tehnyt muitakaan kotihommia kuin täysin poikkeustapauksissa. Hyvä, että edes puhui suoraan lapsille. Yleensä sanoi minulle ja minun sitten olisi pitänyt kipittää kertomaan asia lapsille. Mies kyllä teki muita hommia ja se asia olisi ollut ihan ok, mutta lapset kasvoivat ja nuo muut hommat vähenivät, silti miestä ei jälkikasvu kiinnostanut yhtään. Jos heissä oli hänen mielestään jotain vikaa, se johtui tietysti minusta. Nyt 20 vuoden jälkeen olen todennut jo kauan tietämäni asian eli meillä ei ole yhtään mitään yhteistä. Lähteminen ei ole vieläkään myöhäistä ja taidanpa sen tehdäkin.
Tarvitsetko tuota ihmistä todella? Jos tilanne on se, että hän vähättelee sinun tekoja niin ollaan jo aika heikoilla. Kohta sinä ehkä katkeroidut ja usko pois,. Lapsenne kärsivät tuosta kaikista eniten. Lähde pois. Kuuntele itseäsi, mikä ratkaisu auttaa sinua voimaan hyvin ja lapsenne saavat elää ympäristössä ilman ahdistusta jne...
Siis miten niin rahaa olisi sinulla vähemmän jos eroaisitte? Oletko laskenut? Lapsilisään tulee yksinhuoltajakorotus, saisit ehkä asumistukea? Asuisit edullisemmassa asunnossa? Ex maksaisi lasten elättämisestä.
Varaa aika tunnekeskeiseen pariterapiaan , usein kun joku muu sanoo ku oma vaimo niin alkaa miehet oikeasti ajattelee
Ukollasi tässä se ongelma on, joten keskitymme siihen:
6pv viikossa ja ylityöt päälle on aivan karmea määrä vuositunteja. Lue oheinen aluksi:
https://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk0…
Avioliittosi on jokatapauksessa ohi, mikäli tilanne etenee burnouttiin. Alkoholiongelma on lähes pakollinen riesa, eikä työnarkomania häviä sittenkään.