Lue keskustelun säännöt.
Miten saada lapsen mummo ymmärtämään, että emme halua huonolaatuisia tarvikkeita?
27.03.2019 |
Lapsen mummo ostelee vauvallemme (8 kk täytti juuri) huonolaatuisia vaatteita ja tarvikkeita. Esimerkiksi marketin poistomyynnistä hengittämättömät muoviset huonolaatuiset ja huonosti muotoillut ensikengät. Keinokuituisia hiostavia vaatteita jostain halpamyynnistä. Jonkun vaunuliikkeen loppuunmyynnistä halvimman mahdollisen turvakaukalon (ennen lapsen syntymää, halusi antaa hänelle syntymälahjan yllätyksenä). Jne. Näitä ei tietenkään voi palauttaa, koska on hankittu erilaisista alennus- ja loppuunmyynneistä, joissa ei ole palautusoikeutta. Olemme sanoneet monta kertaa, että ei saa ostaa tuollaisia, vaan käytämme lapsella vain kunnollisia tarvikkeita, esimerkiksi testeissä hyvät arviot saanutta turvakaukaloa. Meillä on ihan hyvin rahaa itsellä hankkia sellaiset hyvät tarvikkeet lapselle ja laadukkaat nahkakengät jne. Mummo ei tästä välitä vaan ostelee vain, ja joka kerta käydessään tenttaa, että ollaanko käytetty niitä hänen antamia asioita. Kun näki, että meillä on autossa eri turvakaukalo kuin hänen hankkima, niin loukkaantui moneksi päiväksi (ne krokotiilinkyyneleet on todella rasittavia, kun muutenkin vauva-arki on rankkaa).
Hän ostelee itselleenkin tuollaisia huonolaatuisia halpajuttuja ja oikeasti kai kuvittelee, että ne on yhtä hyviä kuin esim. kunnolliset nahkaiset jalkaa oikealla tavalla tukevat laatukengät. Ja nyt ensimmäisen lapsenlapsensa saatuaan haluaa hukuttaa tämän tällaisiin lahjoihin. Miten saada hänet ymmärtämään, että jos haluaa jotain ostaa, niin on kysyttävä mikä on oikeanlainen ennen kuin menee kaupoille. Suora sanominen kun ei ole vielä ainakaan tehonnut eikä se, että jätämme käyttämättä ne tavarat.
Kommentit (836)
Noissa halpamarkettien halvimmissa muoviretkuissa on niin monta eettistä ja ekologista ongelmaa, että ihan jo siitä syystä olisin todella harmissani jos meille tuollaisia tuotaisiin. Ei todellakaan tarvitse olla kalleimpia merkkituotteita, mutta tokihan tuotannon kestävyys ja tuotteen laatu maksaa enemmän kuin tekijää ja luontoa vahingoittavat halpisrytkyt. Tai itse asiassahan monet kalliit merkkituotteet (ainakin aikuisten vaatteissa) ovat erittäin epäeettisiä/epäekologisia.
Auttaisikohan, jos mummolle kertoisi, että esimerkiksi akryyli ja polyesteri on valmistetty öljystä eli ne ovat käytännössä muovia ja kuluttavat uusiutumattomia (no superhitaasti uusiutuvia) luonnonvaroja täysin turhaan, kun paljon parempia materiaalejakin olisi tarjolla. Jos hän siis ei ymmärrä laatueroa halvimpien ja vähän arvokkaampien tuotteiden välillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toinen antaa hyvää hyvyyttään lahjan sydämestä ja sinä haukut että terrorisoi raahaamalla kelvotonta tavaraa hienoon kotiisi. Tavarat olivat vielä uusia ja hänen mielestään varmasti hienoja ja kauniita. Ymmärrän että ne eivät ole ehkä makuusi, mutta jotenkin tästä paistaa semmoinen kylmyys ja ylimielisyys että minua rupesi itkettämään.
Onhan se kieltämättä kylmää ja ylimielistä, ettei lapsen vanhempia ja heidän toiveitaan kunnioiteta, mutta ei kai sen vuoksi itkemään tarvitse ruveta. Tuskin siitäkään sitä paitsi olisi apua ap:n tilanteessa.
Kylmästä sarkasmistasi huolimatta selvennän, että itketti ja liikutti tämän mummon ajatus antaa esim. nämä sydämellä katsotut ja valitut ensikengät. Ehkei hänellä ole varaakaan niin kalliisiin. Kai niitä olisi edes sen verran voinut fiilistellä, että ne olisi ollut pari kertaa jalassa ja olisi otettu kuvia, ja tuntea kiitollisuutta kauniista ajatuksesta ja eleestä. Kaikki isovanhemmat eivät edes välitä lapsenlapsistaan. Kai niitä lahjoja voi sitten antaa vaikka kierrätykseen, jos eivät kelpaa. Joku varmasti arvostaa ja käyttää kun vielä uusia. Mutta ei lapsi varmaan vahingoitu, jos sillä on pari kertaa yllään vääränmerkkiset vaatteet. Voi tätä pinnallista maailmaa, ei vaan välillä kestä.
MILLÄ oikeudella se isoäiti kiilaa vanhempien ohi ostamaan liikuttavat ensikengät???
Se hänen tilaisuutensa ko asiaan oli silloin kun hänen esikoisensa otti ensiaskeleitaan. Millä oikeudella hän varastaa tuon kokemuksen lapsenlapsensa vanhemmilta?
Voihan sillä lapsella olla useammatkin kengät. Ei se ole mitään varastamista että antaa kengät. Voihan ne vanhempien valitsemat kengät olla "ykköset". Kai ne voi pari kertaa olla jalassa. Nykymaailmassa kyllä ainoa kaunis ja sallittu ele tuntuu olevan kylmä rahasiirto pankkitilille.
Ei vaan aika. Paras, mitä isovanhempi voi lapsenlapselleen antaa on hänen kanssaan vietetty aika. Lapsi muistaaikänsä mummon kanssa pullanleipomiset ja lukuhetket paremmin kuin jonkun muovihärpäkkeen.
Aika on tärkein kyllä! Mutta kyllä lähisukulaisen pitää mielestäni saada antaa joskus merkkipäivänä jotain itse valitsemaakin ihan fiiliksellä hankittua, eikä aina vaan rahaa merkkituotteisiin. Vaikka sitten jäisikin vähemmälle käytölle ja laitettaisiin kiertoon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma isoäitini rakasti ruualla: sokeria, sokeria, sokeria, sokeria joka paikkaan. Se oli hienointa, mitä mummolla oli tarjota. Äitini ei oikein tykännyt mummin tavasta. Nyt oma äitini rakastaa minua lapsenlapsiaan tuomalla tavaraa. Hyvin vaikea on hänen uskoa, että en oikeasti tarvitse kaikkea, mitä halvalla sattuu saamaan. Ilmiö on rasittava, mutta mielestäni siihen pitää kuitenkin suhtautua enimmäkseen lempeällä huumorilla. Sokea pisteensä kullakin sukupolvella. Saa nähdä, mitä sitä itse sitten tyrkyttää omille lapsenlapsilleen. Ja rohkeasti kierrätykseen ne tavarat, millä ei oikeasti ole käyttöä.
Harvinaisen kypsästi ajateltu. Aivan samoin on minulla ollut. Nyt itse mummona sokea pisteeni on varmaan sylittely ja hellittely, kirjoja haluan aina lukea heille. Aivan aluksi ensimmäisen lapsenlapsen kohdalla oli ihanaa katsella vaatteita ja ostellakin niitä. Onneksi pian ymmärsin, ettei se ole pitkän päälle hyvä juttu. Nyt kysyn, mitä tarvitaan ja haluatteko, että teen sen. Olen taitava ompelija ja kymmeniä roolivaatteita olenkin ommellut tilauksesta heille. Nyt kun lapsenlapsia on jo viisi, olen vain läsnä ja juttelen, leikin ja rakastan. He haluavat myös kuulla itse keksimiäni tarinoita, joissa he seikkailevat sankareina. Niitä kirjoitamme omaan kirjaan muistiikin.
Ap. Tuo vaihe menee toivottavasti ohi. Minulla kesti vuoden verran. Säilytä silti hyvät välit, isovanhemmalla voi olla sellaista annettavaa lapsellesi, jota kukaan muu ei voi antaa. Varsinkin murrosiän kuohunnassa mummolle/papalle voi kertoa sellaista, mitä ei omille vanhemmille. Minullakin oli niin. Ja nyt olen itse vastaavassa tilanteessa. Rakastan tuota vanhintakin mörökölliä varauksestta.
Vaikea jotenkin nähdä, että nykypäivänä olisi noin. Kai se on teoriassa mahdollista. Mutta esim. minun ja ystävien mummot olivat yli 80-kymppisiä kun meillä oli se pahin murkkukuohunta päällä, ja asuivat ns. maalla eli kauempana, kun itse asuttiin kaupungissa, ei edes tavattu heitä kovin usein kun kaverit oli tärkeimpiä ja tietysti lukio ja harrastukset. Vaikea kuvitella, että olisi jostain kannabiskokeiluista tai e-pillereiden pettämisen pelosta 79-vuotiaalle mummolle puhunut mieluummin kuin äidille (no ei me tosin äideillekään niistä puhuttu vaan kavereille tai lääkärille).
Oma lapsi tuli kerran isoäitinsä luota ja kertoi, miten hieno vierailu hänellä oli ollut. Lapsella oli sydänsuruja ja niistä hän oli jutellut isoäitinsä kanssa. Mummo oli kertonut omia kokemuksiaan ja lohduttanut lasta. Ikäeroa heillä on 65 vuotta. Tästä mummosta kirjoitin jo aiemmin, hän ei lapsille pieninä juuri lahjoja ostanut, mutta antoi aikaa. Tuollaista ei millään rahalla saa.
Vastaavan keskustelun voi kyllä käydä ihan kenen kanssa vaan.
Ei voi. Tuossa on esimerkiksi tuo ikäero. Sen lisäksi toisen mummon tai kummankaan isoisän kanssa keskustelu ei olisi onnistunut, sieltä olisi vain tullut saarnaa.
Millä tavalla se ikäero on olennainen?
Ja se yksi isoäiti on maailman ainoa tuonikäinen?
Et siis ymmärrä, miten erilaisissa maailmoissa on sota-ajan lapsi ja 90-luvulla syntynyt ovat kasvaneet. Kaiken ikäisiä isoäitejä on maailma pullollaan, mutta omilla lapsilla niitä on vain kaksi ja vain toisella on ikäeroa yhteen isoäitiin 65 vuotta.
Silti Suomi ja maailma on täynnänsä ihmisiä joihin on ikäeroa 65 vuotta. Meillä asuu naapuririvarissakin jo kymmeniä samanlaisia.
No mene sitten ihmeessä avatumaan sellaiselle elämäsi kipupisteistä ja kysy häneltä neuvoa. Naapurisi varmaan tuntee sinut vastasyntyneestä alkaesn, tuntee vanhempasi ja tietää millainen olet. Naapurisi pysyy myös elämässäsi mukana muutitpa minne tahansa ja tapahtuipa sinulle mitä tahansa. Toki voit luottaa, että naapuri ei kerro salaisuuksiasi eteenpäin.
Minulla oli lapsuudessa naapurin mummo joka oli hyvin rakas. Samaten lapsillani on naapurissa mummeli joka on seurannut heitä alusta asti.
Ei se että sinä kuskaat krääsää toisen kotiin ja itket siellä kamerasi kanssa tee sinusta läheistä tai luotettavaa.
T teinien äiti
Mitä sinä minulle kiukuttelet? Minä en kuskaa krääsää kenenkään kotiin, en omaankaan, ja olen moneen otteeseen sanonut, että parasta, mitä isovanhempi voi lapsenlapselleen antaa on aika.
Omassa taloyhtiössä naapurin mummeli huuteli pihan lapsille pensasaidan takaa kirosanoja. Lapset juoksi toiseen suuntaan, kun hänet näkivät pihalla.
Vierailija kirjoitti:
Voi herrantähen mistä ihmiset itkee ja kehittää ongelmia. Mun mummo kautta aikain raahas mulle kaikenlaista romua ja krääsää, kiitin ja laitoin sivuun, ei siitä sen kummempaa numeroa tarvi vääntää. Toisilla ihmisillä on ihan oikeitakin ongelmia, tai vaikka mummot ovat kuolleet. Tällöin varmaan ois onnellinen siitä turhastakin tavarasta.
Ap:n ongelma liittyikin siihen, että sen krääsän perään kysellään aina seuraavilla kyläilyillä ja loukkaannutaan jos se ei ole aktiivisessa käytössä.
Mun anoppi on sairaalloisen kateellinen kaikille, varsinkin mun äidille. Jos mun äiti ostaa lapsille jotain vähän isompaa ja anoppi saa siitä tietää, niin välittömästi anoppi tuo vastaavan tavaran. Esim. mun vanhemmat kiikuttivat mun lapselle mun vanhan potkukelkan, niin eiköhän anoppi ollut kohta toisen potkurin kanssa pihassa. Kun hoksasi, että pihaan ilmeistyi myöskin mun vanha rattikelkka, niin eiköhän anopin jostain kätköistä löytynyt joku hiton sota-aikainen kelkka. Ruosteessa ja puut sen verran lahot, että todennäköisesti olisi ollut paloina ekan laskun jälkeen. Kun sanoin, että vie nyt tuo pois, ei yksi lapsi kahta rattikelkkaa tarvitse, niin kauhea ulvonta päälle (ja ne kuuluisat krokotiilin kyyneleet), kun mikään HÄNEN tuomansa ei kelpaa. Kelpaisi kyllä, jos se tuotu tavara olisi käyttökelpoinen ja tarpeellinen.
Anoppi on oikein mestari epäsopivien tavaroiden tuonnissa. Hänellä on tietysti absoluuttisen mahtava (ruskea) sisustussilmä, ja yrittänyt lykätä meille verhoja, mattoja.... Kaikki ruskeaa, tummaa ruskeaa. Ja kauhea parku, kun käsken viemään ne pois. Oikeasti, kuka edes keksii, että vienpä tässä jonkun toisen kotiin maton, ihan muuten vaan ja pyytämättä? Ja siitä ruskeasta väristä on monta kertaa sanottu, että meille ei ruskeita tekstiilejä tuoda, koska niille ei ole meillä käyttöä. Ja jos nyt välttämättä haluaa maton meille ostaa, niin kysyis nyt prkl etukäteen mikä miellyttäisi meitä. Jokainen kai haluaa sisustaa kotinsa oman, ei anopin maun mukaisesti? (Mun mies tykkää enempi mun tavasta sisustaa, ei äitinsä tyylistä, ennen kuin kukaan alkaa kyseenalaistamaan miehen roolia tässä asiassa.)
Onneksi anoppi on nyt suuttunut mulle (ei olla puheväleissä) joten jatkuva tavaravirta on ehtynyt. Helpottaa kovasti. joka tavalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toinen antaa hyvää hyvyyttään lahjan sydämestä ja sinä haukut että terrorisoi raahaamalla kelvotonta tavaraa hienoon kotiisi. Tavarat olivat vielä uusia ja hänen mielestään varmasti hienoja ja kauniita. Ymmärrän että ne eivät ole ehkä makuusi, mutta jotenkin tästä paistaa semmoinen kylmyys ja ylimielisyys että minua rupesi itkettämään.
Onhan se kieltämättä kylmää ja ylimielistä, ettei lapsen vanhempia ja heidän toiveitaan kunnioiteta, mutta ei kai sen vuoksi itkemään tarvitse ruveta. Tuskin siitäkään sitä paitsi olisi apua ap:n tilanteessa.
Kylmästä sarkasmistasi huolimatta selvennän, että itketti ja liikutti tämän mummon ajatus antaa esim. nämä sydämellä katsotut ja valitut ensikengät. Ehkei hänellä ole varaakaan niin kalliisiin. Kai niitä olisi edes sen verran voinut fiilistellä, että ne olisi ollut pari kertaa jalassa ja olisi otettu kuvia, ja tuntea kiitollisuutta kauniista ajatuksesta ja eleestä. Kaikki isovanhemmat eivät edes välitä lapsenlapsistaan. Kai niitä lahjoja voi sitten antaa vaikka kierrätykseen, jos eivät kelpaa. Joku varmasti arvostaa ja käyttää kun vielä uusia. Mutta ei lapsi varmaan vahingoitu, jos sillä on pari kertaa yllään vääränmerkkiset vaatteet. Voi tätä pinnallista maailmaa, ei vaan välillä kestä.
MILLÄ oikeudella se isoäiti kiilaa vanhempien ohi ostamaan liikuttavat ensikengät???
Se hänen tilaisuutensa ko asiaan oli silloin kun hänen esikoisensa otti ensiaskeleitaan. Millä oikeudella hän varastaa tuon kokemuksen lapsenlapsensa vanhemmilta?
Voihan sillä lapsella olla useammatkin kengät. Ei se ole mitään varastamista että antaa kengät. Voihan ne vanhempien valitsemat kengät olla "ykköset". Kai ne voi pari kertaa olla jalassa. Nykymaailmassa kyllä ainoa kaunis ja sallittu ele tuntuu olevan kylmä rahasiirto pankkitilille.
Ei vaan aika. Paras, mitä isovanhempi voi lapsenlapselleen antaa on hänen kanssaan vietetty aika. Lapsi muistaaikänsä mummon kanssa pullanleipomiset ja lukuhetket paremmin kuin jonkun muovihärpäkkeen.
Aika on tärkein kyllä! Mutta kyllä lähisukulaisen pitää mielestäni saada antaa joskus merkkipäivänä jotain itse valitsemaakin ihan fiiliksellä hankittua, eikä aina vaan rahaa merkkituotteisiin. Vaikka sitten jäisikin vähemmälle käytölle ja laitettaisiin kiertoon.
Ja siitäkö tässä keskustellaan? Että joskus saisi merkkipäivänä antaa jotain.
Kiertokoulunko kävit kun ei tuo sisäluku onnistu?
Ja miksi pitää väkisin saada antaa jotain ei-toivottua?
Vierailija kirjoitti:
Voi herrantähen mistä ihmiset itkee ja kehittää ongelmia. Mun mummo kautta aikain raahas mulle kaikenlaista romua ja krääsää, kiitin ja laitoin sivuun, ei siitä sen kummempaa numeroa tarvi vääntää. Toisilla ihmisillä on ihan oikeitakin ongelmia, tai vaikka mummot ovat kuolleet. Tällöin varmaan ois onnellinen siitä turhastakin tavarasta.
Millä tavalla turha tavara lohduttaa tuossa tilanteessa? Yhdessä vietetty aika on sellainen asia, jota voi myöhemmin lämmöllä muistella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma isoäitini rakasti ruualla: sokeria, sokeria, sokeria, sokeria joka paikkaan. Se oli hienointa, mitä mummolla oli tarjota. Äitini ei oikein tykännyt mummin tavasta. Nyt oma äitini rakastaa minua lapsenlapsiaan tuomalla tavaraa. Hyvin vaikea on hänen uskoa, että en oikeasti tarvitse kaikkea, mitä halvalla sattuu saamaan. Ilmiö on rasittava, mutta mielestäni siihen pitää kuitenkin suhtautua enimmäkseen lempeällä huumorilla. Sokea pisteensä kullakin sukupolvella. Saa nähdä, mitä sitä itse sitten tyrkyttää omille lapsenlapsilleen. Ja rohkeasti kierrätykseen ne tavarat, millä ei oikeasti ole käyttöä.
Harvinaisen kypsästi ajateltu. Aivan samoin on minulla ollut. Nyt itse mummona sokea pisteeni on varmaan sylittely ja hellittely, kirjoja haluan aina lukea heille. Aivan aluksi ensimmäisen lapsenlapsen kohdalla oli ihanaa katsella vaatteita ja ostellakin niitä. Onneksi pian ymmärsin, ettei se ole pitkän päälle hyvä juttu. Nyt kysyn, mitä tarvitaan ja haluatteko, että teen sen. Olen taitava ompelija ja kymmeniä roolivaatteita olenkin ommellut tilauksesta heille. Nyt kun lapsenlapsia on jo viisi, olen vain läsnä ja juttelen, leikin ja rakastan. He haluavat myös kuulla itse keksimiäni tarinoita, joissa he seikkailevat sankareina. Niitä kirjoitamme omaan kirjaan muistiikin.
Ap. Tuo vaihe menee toivottavasti ohi. Minulla kesti vuoden verran. Säilytä silti hyvät välit, isovanhemmalla voi olla sellaista annettavaa lapsellesi, jota kukaan muu ei voi antaa. Varsinkin murrosiän kuohunnassa mummolle/papalle voi kertoa sellaista, mitä ei omille vanhemmille. Minullakin oli niin. Ja nyt olen itse vastaavassa tilanteessa. Rakastan tuota vanhintakin mörökölliä varauksestta.
Vaikea jotenkin nähdä, että nykypäivänä olisi noin. Kai se on teoriassa mahdollista. Mutta esim. minun ja ystävien mummot olivat yli 80-kymppisiä kun meillä oli se pahin murkkukuohunta päällä, ja asuivat ns. maalla eli kauempana, kun itse asuttiin kaupungissa, ei edes tavattu heitä kovin usein kun kaverit oli tärkeimpiä ja tietysti lukio ja harrastukset. Vaikea kuvitella, että olisi jostain kannabiskokeiluista tai e-pillereiden pettämisen pelosta 79-vuotiaalle mummolle puhunut mieluummin kuin äidille (no ei me tosin äideillekään niistä puhuttu vaan kavereille tai lääkärille).
Oma lapsi tuli kerran isoäitinsä luota ja kertoi, miten hieno vierailu hänellä oli ollut. Lapsella oli sydänsuruja ja niistä hän oli jutellut isoäitinsä kanssa. Mummo oli kertonut omia kokemuksiaan ja lohduttanut lasta. Ikäeroa heillä on 65 vuotta. Tästä mummosta kirjoitin jo aiemmin, hän ei lapsille pieninä juuri lahjoja ostanut, mutta antoi aikaa. Tuollaista ei millään rahalla saa.
Vastaavan keskustelun voi kyllä käydä ihan kenen kanssa vaan.
Ei voi. Tuossa on esimerkiksi tuo ikäero. Sen lisäksi toisen mummon tai kummankaan isoisän kanssa keskustelu ei olisi onnistunut, sieltä olisi vain tullut saarnaa.
Millä tavalla se ikäero on olennainen?
Ja se yksi isoäiti on maailman ainoa tuonikäinen?
Et siis ymmärrä, miten erilaisissa maailmoissa on sota-ajan lapsi ja 90-luvulla syntynyt ovat kasvaneet. Kaiken ikäisiä isoäitejä on maailma pullollaan, mutta omilla lapsilla niitä on vain kaksi ja vain toisella on ikäeroa yhteen isoäitiin 65 vuotta.
Silti Suomi ja maailma on täynnänsä ihmisiä joihin on ikäeroa 65 vuotta. Meillä asuu naapuririvarissakin jo kymmeniä samanlaisia.
No mene sitten ihmeessä avatumaan sellaiselle elämäsi kipupisteistä ja kysy häneltä neuvoa. Naapurisi varmaan tuntee sinut vastasyntyneestä alkaesn, tuntee vanhempasi ja tietää millainen olet. Naapurisi pysyy myös elämässäsi mukana muutitpa minne tahansa ja tapahtuipa sinulle mitä tahansa. Toki voit luottaa, että naapuri ei kerro salaisuuksiasi eteenpäin.
Monihan avautuu mieluiten vaikka kampaajalle ja tirauttaa samalla itkutkin juuri sen takia, että kampaaja on riittävän etäinen tuttava.
Riippuu täysin ihmisestä, kelle tuntuu luontevimmalta uskoutua, läheissuhteiden laadusta se ei kerro mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma isoäitini rakasti ruualla: sokeria, sokeria, sokeria, sokeria joka paikkaan. Se oli hienointa, mitä mummolla oli tarjota. Äitini ei oikein tykännyt mummin tavasta. Nyt oma äitini rakastaa minua lapsenlapsiaan tuomalla tavaraa. Hyvin vaikea on hänen uskoa, että en oikeasti tarvitse kaikkea, mitä halvalla sattuu saamaan. Ilmiö on rasittava, mutta mielestäni siihen pitää kuitenkin suhtautua enimmäkseen lempeällä huumorilla. Sokea pisteensä kullakin sukupolvella. Saa nähdä, mitä sitä itse sitten tyrkyttää omille lapsenlapsilleen. Ja rohkeasti kierrätykseen ne tavarat, millä ei oikeasti ole käyttöä.
Harvinaisen kypsästi ajateltu. Aivan samoin on minulla ollut. Nyt itse mummona sokea pisteeni on varmaan sylittely ja hellittely, kirjoja haluan aina lukea heille. Aivan aluksi ensimmäisen lapsenlapsen kohdalla oli ihanaa katsella vaatteita ja ostellakin niitä. Onneksi pian ymmärsin, ettei se ole pitkän päälle hyvä juttu. Nyt kysyn, mitä tarvitaan ja haluatteko, että teen sen. Olen taitava ompelija ja kymmeniä roolivaatteita olenkin ommellut tilauksesta heille. Nyt kun lapsenlapsia on jo viisi, olen vain läsnä ja juttelen, leikin ja rakastan. He haluavat myös kuulla itse keksimiäni tarinoita, joissa he seikkailevat sankareina. Niitä kirjoitamme omaan kirjaan muistiikin.
Ap. Tuo vaihe menee toivottavasti ohi. Minulla kesti vuoden verran. Säilytä silti hyvät välit, isovanhemmalla voi olla sellaista annettavaa lapsellesi, jota kukaan muu ei voi antaa. Varsinkin murrosiän kuohunnassa mummolle/papalle voi kertoa sellaista, mitä ei omille vanhemmille. Minullakin oli niin. Ja nyt olen itse vastaavassa tilanteessa. Rakastan tuota vanhintakin mörökölliä varauksestta.
Vaikea jotenkin nähdä, että nykypäivänä olisi noin. Kai se on teoriassa mahdollista. Mutta esim. minun ja ystävien mummot olivat yli 80-kymppisiä kun meillä oli se pahin murkkukuohunta päällä, ja asuivat ns. maalla eli kauempana, kun itse asuttiin kaupungissa, ei edes tavattu heitä kovin usein kun kaverit oli tärkeimpiä ja tietysti lukio ja harrastukset. Vaikea kuvitella, että olisi jostain kannabiskokeiluista tai e-pillereiden pettämisen pelosta 79-vuotiaalle mummolle puhunut mieluummin kuin äidille (no ei me tosin äideillekään niistä puhuttu vaan kavereille tai lääkärille).
Oma lapsi tuli kerran isoäitinsä luota ja kertoi, miten hieno vierailu hänellä oli ollut. Lapsella oli sydänsuruja ja niistä hän oli jutellut isoäitinsä kanssa. Mummo oli kertonut omia kokemuksiaan ja lohduttanut lasta. Ikäeroa heillä on 65 vuotta. Tästä mummosta kirjoitin jo aiemmin, hän ei lapsille pieninä juuri lahjoja ostanut, mutta antoi aikaa. Tuollaista ei millään rahalla saa.
Vastaavan keskustelun voi kyllä käydä ihan kenen kanssa vaan.
Ei voi. Tuossa on esimerkiksi tuo ikäero. Sen lisäksi toisen mummon tai kummankaan isoisän kanssa keskustelu ei olisi onnistunut, sieltä olisi vain tullut saarnaa.
Millä tavalla se ikäero on olennainen?
Ja se yksi isoäiti on maailman ainoa tuonikäinen?
Et siis ymmärrä, miten erilaisissa maailmoissa on sota-ajan lapsi ja 90-luvulla syntynyt ovat kasvaneet. Kaiken ikäisiä isoäitejä on maailma pullollaan, mutta omilla lapsilla niitä on vain kaksi ja vain toisella on ikäeroa yhteen isoäitiin 65 vuotta.
Silti Suomi ja maailma on täynnänsä ihmisiä joihin on ikäeroa 65 vuotta. Meillä asuu naapuririvarissakin jo kymmeniä samanlaisia.
No mene sitten ihmeessä avatumaan sellaiselle elämäsi kipupisteistä ja kysy häneltä neuvoa. Naapurisi varmaan tuntee sinut vastasyntyneestä alkaesn, tuntee vanhempasi ja tietää millainen olet. Naapurisi pysyy myös elämässäsi mukana muutitpa minne tahansa ja tapahtuipa sinulle mitä tahansa. Toki voit luottaa, että naapuri ei kerro salaisuuksiasi eteenpäin.
Minulla oli lapsuudessa naapurin mummo joka oli hyvin rakas. Samaten lapsillani on naapurissa mummeli joka on seurannut heitä alusta asti.
Ei se että sinä kuskaat krääsää toisen kotiin ja itket siellä kamerasi kanssa tee sinusta läheistä tai luotettavaa.
T teinien äiti
Mitä sinä minulle kiukuttelet? Minä en kuskaa krääsää kenenkään kotiin, en omaankaan, ja olen moneen otteeseen sanonut, että parasta, mitä isovanhempi voi lapsenlapselleen antaa on aika.
Omassa taloyhtiössä naapurin mummeli huuteli pihan lapsille pensasaidan takaa kirosanoja. Lapset juoksi toiseen suuntaan, kun hänet näkivät pihalla.
En minä kiukuttele. Ja sinähän just lesoilit suvaitsevaisuudella jne ja sitten käyttäydyt noin...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma isoäitini rakasti ruualla: sokeria, sokeria, sokeria, sokeria joka paikkaan. Se oli hienointa, mitä mummolla oli tarjota. Äitini ei oikein tykännyt mummin tavasta. Nyt oma äitini rakastaa minua lapsenlapsiaan tuomalla tavaraa. Hyvin vaikea on hänen uskoa, että en oikeasti tarvitse kaikkea, mitä halvalla sattuu saamaan. Ilmiö on rasittava, mutta mielestäni siihen pitää kuitenkin suhtautua enimmäkseen lempeällä huumorilla. Sokea pisteensä kullakin sukupolvella. Saa nähdä, mitä sitä itse sitten tyrkyttää omille lapsenlapsilleen. Ja rohkeasti kierrätykseen ne tavarat, millä ei oikeasti ole käyttöä.
Harvinaisen kypsästi ajateltu. Aivan samoin on minulla ollut. Nyt itse mummona sokea pisteeni on varmaan sylittely ja hellittely, kirjoja haluan aina lukea heille. Aivan aluksi ensimmäisen lapsenlapsen kohdalla oli ihanaa katsella vaatteita ja ostellakin niitä. Onneksi pian ymmärsin, ettei se ole pitkän päälle hyvä juttu. Nyt kysyn, mitä tarvitaan ja haluatteko, että teen sen. Olen taitava ompelija ja kymmeniä roolivaatteita olenkin ommellut tilauksesta heille. Nyt kun lapsenlapsia on jo viisi, olen vain läsnä ja juttelen, leikin ja rakastan. He haluavat myös kuulla itse keksimiäni tarinoita, joissa he seikkailevat sankareina. Niitä kirjoitamme omaan kirjaan muistiikin.
Ap. Tuo vaihe menee toivottavasti ohi. Minulla kesti vuoden verran. Säilytä silti hyvät välit, isovanhemmalla voi olla sellaista annettavaa lapsellesi, jota kukaan muu ei voi antaa. Varsinkin murrosiän kuohunnassa mummolle/papalle voi kertoa sellaista, mitä ei omille vanhemmille. Minullakin oli niin. Ja nyt olen itse vastaavassa tilanteessa. Rakastan tuota vanhintakin mörökölliä varauksestta.
Vaikea jotenkin nähdä, että nykypäivänä olisi noin. Kai se on teoriassa mahdollista. Mutta esim. minun ja ystävien mummot olivat yli 80-kymppisiä kun meillä oli se pahin murkkukuohunta päällä, ja asuivat ns. maalla eli kauempana, kun itse asuttiin kaupungissa, ei edes tavattu heitä kovin usein kun kaverit oli tärkeimpiä ja tietysti lukio ja harrastukset. Vaikea kuvitella, että olisi jostain kannabiskokeiluista tai e-pillereiden pettämisen pelosta 79-vuotiaalle mummolle puhunut mieluummin kuin äidille (no ei me tosin äideillekään niistä puhuttu vaan kavereille tai lääkärille).
Oma lapsi tuli kerran isoäitinsä luota ja kertoi, miten hieno vierailu hänellä oli ollut. Lapsella oli sydänsuruja ja niistä hän oli jutellut isoäitinsä kanssa. Mummo oli kertonut omia kokemuksiaan ja lohduttanut lasta. Ikäeroa heillä on 65 vuotta. Tästä mummosta kirjoitin jo aiemmin, hän ei lapsille pieninä juuri lahjoja ostanut, mutta antoi aikaa. Tuollaista ei millään rahalla saa.
Vastaavan keskustelun voi kyllä käydä ihan kenen kanssa vaan.
Ei voi. Tuossa on esimerkiksi tuo ikäero. Sen lisäksi toisen mummon tai kummankaan isoisän kanssa keskustelu ei olisi onnistunut, sieltä olisi vain tullut saarnaa.
Millä tavalla se ikäero on olennainen?
Ja se yksi isoäiti on maailman ainoa tuonikäinen?
Et siis ymmärrä, miten erilaisissa maailmoissa on sota-ajan lapsi ja 90-luvulla syntynyt ovat kasvaneet. Kaiken ikäisiä isoäitejä on maailma pullollaan, mutta omilla lapsilla niitä on vain kaksi ja vain toisella on ikäeroa yhteen isoäitiin 65 vuotta.
Silti Suomi ja maailma on täynnänsä ihmisiä joihin on ikäeroa 65 vuotta. Meillä asuu naapuririvarissakin jo kymmeniä samanlaisia.
No mene sitten ihmeessä avatumaan sellaiselle elämäsi kipupisteistä ja kysy häneltä neuvoa. Naapurisi varmaan tuntee sinut vastasyntyneestä alkaesn, tuntee vanhempasi ja tietää millainen olet. Naapurisi pysyy myös elämässäsi mukana muutitpa minne tahansa ja tapahtuipa sinulle mitä tahansa. Toki voit luottaa, että naapuri ei kerro salaisuuksiasi eteenpäin.
Minulla oli lapsuudessa naapurin mummo joka oli hyvin rakas. Samaten lapsillani on naapurissa mummeli joka on seurannut heitä alusta asti.
Ei se että sinä kuskaat krääsää toisen kotiin ja itket siellä kamerasi kanssa tee sinusta läheistä tai luotettavaa.
T teinien äiti
Mitä sinä minulle kiukuttelet? Minä en kuskaa krääsää kenenkään kotiin, en omaankaan, ja olen moneen otteeseen sanonut, että parasta, mitä isovanhempi voi lapsenlapselleen antaa on aika.
Omassa taloyhtiössä naapurin mummeli huuteli pihan lapsille pensasaidan takaa kirosanoja. Lapset juoksi toiseen suuntaan, kun hänet näkivät pihalla.
:D
Huomaa, että anoppi kyseessä kun tällainen ongelma kehitetty. Ei se varmaan kuorma-autolla niitä romuja raahaa päivittäin. Jos sillointällöin tuo jotain niin kiitä ja heitä menemään jos siltä tuntuu. Mutta lopeta se vollotus tyhjänpäiväisistä asioista. Kerta sulla on varaa ostaa itse lapsellesi ne sulle mieleiset jutut, niin osta ja siitä ei varmaan sen kummempaa showta tarvi virittää. Muutama sulle epämieluisa tavara ei varmaan lapsesi elämää pilaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma isoäitini rakasti ruualla: sokeria, sokeria, sokeria, sokeria joka paikkaan. Se oli hienointa, mitä mummolla oli tarjota. Äitini ei oikein tykännyt mummin tavasta. Nyt oma äitini rakastaa minua lapsenlapsiaan tuomalla tavaraa. Hyvin vaikea on hänen uskoa, että en oikeasti tarvitse kaikkea, mitä halvalla sattuu saamaan. Ilmiö on rasittava, mutta mielestäni siihen pitää kuitenkin suhtautua enimmäkseen lempeällä huumorilla. Sokea pisteensä kullakin sukupolvella. Saa nähdä, mitä sitä itse sitten tyrkyttää omille lapsenlapsilleen. Ja rohkeasti kierrätykseen ne tavarat, millä ei oikeasti ole käyttöä.
Harvinaisen kypsästi ajateltu. Aivan samoin on minulla ollut. Nyt itse mummona sokea pisteeni on varmaan sylittely ja hellittely, kirjoja haluan aina lukea heille. Aivan aluksi ensimmäisen lapsenlapsen kohdalla oli ihanaa katsella vaatteita ja ostellakin niitä. Onneksi pian ymmärsin, ettei se ole pitkän päälle hyvä juttu. Nyt kysyn, mitä tarvitaan ja haluatteko, että teen sen. Olen taitava ompelija ja kymmeniä roolivaatteita olenkin ommellut tilauksesta heille. Nyt kun lapsenlapsia on jo viisi, olen vain läsnä ja juttelen, leikin ja rakastan. He haluavat myös kuulla itse keksimiäni tarinoita, joissa he seikkailevat sankareina. Niitä kirjoitamme omaan kirjaan muistiikin.
Ap. Tuo vaihe menee toivottavasti ohi. Minulla kesti vuoden verran. Säilytä silti hyvät välit, isovanhemmalla voi olla sellaista annettavaa lapsellesi, jota kukaan muu ei voi antaa. Varsinkin murrosiän kuohunnassa mummolle/papalle voi kertoa sellaista, mitä ei omille vanhemmille. Minullakin oli niin. Ja nyt olen itse vastaavassa tilanteessa. Rakastan tuota vanhintakin mörökölliä varauksestta.
Vaikea jotenkin nähdä, että nykypäivänä olisi noin. Kai se on teoriassa mahdollista. Mutta esim. minun ja ystävien mummot olivat yli 80-kymppisiä kun meillä oli se pahin murkkukuohunta päällä, ja asuivat ns. maalla eli kauempana, kun itse asuttiin kaupungissa, ei edes tavattu heitä kovin usein kun kaverit oli tärkeimpiä ja tietysti lukio ja harrastukset. Vaikea kuvitella, että olisi jostain kannabiskokeiluista tai e-pillereiden pettämisen pelosta 79-vuotiaalle mummolle puhunut mieluummin kuin äidille (no ei me tosin äideillekään niistä puhuttu vaan kavereille tai lääkärille).
Oma lapsi tuli kerran isoäitinsä luota ja kertoi, miten hieno vierailu hänellä oli ollut. Lapsella oli sydänsuruja ja niistä hän oli jutellut isoäitinsä kanssa. Mummo oli kertonut omia kokemuksiaan ja lohduttanut lasta. Ikäeroa heillä on 65 vuotta. Tästä mummosta kirjoitin jo aiemmin, hän ei lapsille pieninä juuri lahjoja ostanut, mutta antoi aikaa. Tuollaista ei millään rahalla saa.
Vastaavan keskustelun voi kyllä käydä ihan kenen kanssa vaan.
Ei voi. Tuossa on esimerkiksi tuo ikäero. Sen lisäksi toisen mummon tai kummankaan isoisän kanssa keskustelu ei olisi onnistunut, sieltä olisi vain tullut saarnaa.
Millä tavalla se ikäero on olennainen?
Ja se yksi isoäiti on maailman ainoa tuonikäinen?
Et siis ymmärrä, miten erilaisissa maailmoissa on sota-ajan lapsi ja 90-luvulla syntynyt ovat kasvaneet. Kaiken ikäisiä isoäitejä on maailma pullollaan, mutta omilla lapsilla niitä on vain kaksi ja vain toisella on ikäeroa yhteen isoäitiin 65 vuotta.
Silti Suomi ja maailma on täynnänsä ihmisiä joihin on ikäeroa 65 vuotta. Meillä asuu naapuririvarissakin jo kymmeniä samanlaisia.
No mene sitten ihmeessä avatumaan sellaiselle elämäsi kipupisteistä ja kysy häneltä neuvoa. Naapurisi varmaan tuntee sinut vastasyntyneestä alkaesn, tuntee vanhempasi ja tietää millainen olet. Naapurisi pysyy myös elämässäsi mukana muutitpa minne tahansa ja tapahtuipa sinulle mitä tahansa. Toki voit luottaa, että naapuri ei kerro salaisuuksiasi eteenpäin.
Minulla oli lapsuudessa naapurin mummo joka oli hyvin rakas. Samaten lapsillani on naapurissa mummeli joka on seurannut heitä alusta asti.
Ei se että sinä kuskaat krääsää toisen kotiin ja itket siellä kamerasi kanssa tee sinusta läheistä tai luotettavaa.
T teinien äiti
Mitä sinä minulle kiukuttelet? Minä en kuskaa krääsää kenenkään kotiin, en omaankaan, ja olen moneen otteeseen sanonut, että parasta, mitä isovanhempi voi lapsenlapselleen antaa on aika.
Omassa taloyhtiössä naapurin mummeli huuteli pihan lapsille pensasaidan takaa kirosanoja. Lapset juoksi toiseen suuntaan, kun hänet näkivät pihalla.
Mun miehen mummo.
Johtui varmaan siitä että ei ollut sitä 65 vuoden ikäeroa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma isoäitini rakasti ruualla: sokeria, sokeria, sokeria, sokeria joka paikkaan. Se oli hienointa, mitä mummolla oli tarjota. Äitini ei oikein tykännyt mummin tavasta. Nyt oma äitini rakastaa minua lapsenlapsiaan tuomalla tavaraa. Hyvin vaikea on hänen uskoa, että en oikeasti tarvitse kaikkea, mitä halvalla sattuu saamaan. Ilmiö on rasittava, mutta mielestäni siihen pitää kuitenkin suhtautua enimmäkseen lempeällä huumorilla. Sokea pisteensä kullakin sukupolvella. Saa nähdä, mitä sitä itse sitten tyrkyttää omille lapsenlapsilleen. Ja rohkeasti kierrätykseen ne tavarat, millä ei oikeasti ole käyttöä.
Harvinaisen kypsästi ajateltu. Aivan samoin on minulla ollut. Nyt itse mummona sokea pisteeni on varmaan sylittely ja hellittely, kirjoja haluan aina lukea heille. Aivan aluksi ensimmäisen lapsenlapsen kohdalla oli ihanaa katsella vaatteita ja ostellakin niitä. Onneksi pian ymmärsin, ettei se ole pitkän päälle hyvä juttu. Nyt kysyn, mitä tarvitaan ja haluatteko, että teen sen. Olen taitava ompelija ja kymmeniä roolivaatteita olenkin ommellut tilauksesta heille. Nyt kun lapsenlapsia on jo viisi, olen vain läsnä ja juttelen, leikin ja rakastan. He haluavat myös kuulla itse keksimiäni tarinoita, joissa he seikkailevat sankareina. Niitä kirjoitamme omaan kirjaan muistiikin.
Ap. Tuo vaihe menee toivottavasti ohi. Minulla kesti vuoden verran. Säilytä silti hyvät välit, isovanhemmalla voi olla sellaista annettavaa lapsellesi, jota kukaan muu ei voi antaa. Varsinkin murrosiän kuohunnassa mummolle/papalle voi kertoa sellaista, mitä ei omille vanhemmille. Minullakin oli niin. Ja nyt olen itse vastaavassa tilanteessa. Rakastan tuota vanhintakin mörökölliä varauksestta.
Vaikea jotenkin nähdä, että nykypäivänä olisi noin. Kai se on teoriassa mahdollista. Mutta esim. minun ja ystävien mummot olivat yli 80-kymppisiä kun meillä oli se pahin murkkukuohunta päällä, ja asuivat ns. maalla eli kauempana, kun itse asuttiin kaupungissa, ei edes tavattu heitä kovin usein kun kaverit oli tärkeimpiä ja tietysti lukio ja harrastukset. Vaikea kuvitella, että olisi jostain kannabiskokeiluista tai e-pillereiden pettämisen pelosta 79-vuotiaalle mummolle puhunut mieluummin kuin äidille (no ei me tosin äideillekään niistä puhuttu vaan kavereille tai lääkärille).
Oma lapsi tuli kerran isoäitinsä luota ja kertoi, miten hieno vierailu hänellä oli ollut. Lapsella oli sydänsuruja ja niistä hän oli jutellut isoäitinsä kanssa. Mummo oli kertonut omia kokemuksiaan ja lohduttanut lasta. Ikäeroa heillä on 65 vuotta. Tästä mummosta kirjoitin jo aiemmin, hän ei lapsille pieninä juuri lahjoja ostanut, mutta antoi aikaa. Tuollaista ei millään rahalla saa.
Vastaavan keskustelun voi kyllä käydä ihan kenen kanssa vaan.
Ei voi. Tuossa on esimerkiksi tuo ikäero. Sen lisäksi toisen mummon tai kummankaan isoisän kanssa keskustelu ei olisi onnistunut, sieltä olisi vain tullut saarnaa.
Millä tavalla se ikäero on olennainen?
Ja se yksi isoäiti on maailman ainoa tuonikäinen?
Et siis ymmärrä, miten erilaisissa maailmoissa on sota-ajan lapsi ja 90-luvulla syntynyt ovat kasvaneet. Kaiken ikäisiä isoäitejä on maailma pullollaan, mutta omilla lapsilla niitä on vain kaksi ja vain toisella on ikäeroa yhteen isoäitiin 65 vuotta.
Silti Suomi ja maailma on täynnänsä ihmisiä joihin on ikäeroa 65 vuotta. Meillä asuu naapuririvarissakin jo kymmeniä samanlaisia.
No mene sitten ihmeessä avatumaan sellaiselle elämäsi kipupisteistä ja kysy häneltä neuvoa. Naapurisi varmaan tuntee sinut vastasyntyneestä alkaesn, tuntee vanhempasi ja tietää millainen olet. Naapurisi pysyy myös elämässäsi mukana muutitpa minne tahansa ja tapahtuipa sinulle mitä tahansa. Toki voit luottaa, että naapuri ei kerro salaisuuksiasi eteenpäin.
Minulla oli lapsuudessa naapurin mummo joka oli hyvin rakas. Samaten lapsillani on naapurissa mummeli joka on seurannut heitä alusta asti.
Ei se että sinä kuskaat krääsää toisen kotiin ja itket siellä kamerasi kanssa tee sinusta läheistä tai luotettavaa.
T teinien äiti
Mitä sinä minulle kiukuttelet? Minä en kuskaa krääsää kenenkään kotiin, en omaankaan, ja olen moneen otteeseen sanonut, että parasta, mitä isovanhempi voi lapsenlapselleen antaa on aika.
Omassa taloyhtiössä naapurin mummeli huuteli pihan lapsille pensasaidan takaa kirosanoja. Lapset juoksi toiseen suuntaan, kun hänet näkivät pihalla.
En minä kiukuttele. Ja sinähän just lesoilit suvaitsevaisuudella jne ja sitten käyttäydyt noin...
Sinä varmaan kirjoitat nyt väärään ketjuun, sillä isovanhemman ja lapsenlapsen läheiset välit eivät ainakaan minusta ole suvaitsevaisuutta. Tuon krääsäkommentinkin kirjoitit vaikkei näissä kommenteissa yksikään ole kirjoittanut krääsästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma isoäitini rakasti ruualla: sokeria, sokeria, sokeria, sokeria joka paikkaan. Se oli hienointa, mitä mummolla oli tarjota. Äitini ei oikein tykännyt mummin tavasta. Nyt oma äitini rakastaa minua lapsenlapsiaan tuomalla tavaraa. Hyvin vaikea on hänen uskoa, että en oikeasti tarvitse kaikkea, mitä halvalla sattuu saamaan. Ilmiö on rasittava, mutta mielestäni siihen pitää kuitenkin suhtautua enimmäkseen lempeällä huumorilla. Sokea pisteensä kullakin sukupolvella. Saa nähdä, mitä sitä itse sitten tyrkyttää omille lapsenlapsilleen. Ja rohkeasti kierrätykseen ne tavarat, millä ei oikeasti ole käyttöä.
Harvinaisen kypsästi ajateltu. Aivan samoin on minulla ollut. Nyt itse mummona sokea pisteeni on varmaan sylittely ja hellittely, kirjoja haluan aina lukea heille. Aivan aluksi ensimmäisen lapsenlapsen kohdalla oli ihanaa katsella vaatteita ja ostellakin niitä. Onneksi pian ymmärsin, ettei se ole pitkän päälle hyvä juttu. Nyt kysyn, mitä tarvitaan ja haluatteko, että teen sen. Olen taitava ompelija ja kymmeniä roolivaatteita olenkin ommellut tilauksesta heille. Nyt kun lapsenlapsia on jo viisi, olen vain läsnä ja juttelen, leikin ja rakastan. He haluavat myös kuulla itse keksimiäni tarinoita, joissa he seikkailevat sankareina. Niitä kirjoitamme omaan kirjaan muistiikin.
Ap. Tuo vaihe menee toivottavasti ohi. Minulla kesti vuoden verran. Säilytä silti hyvät välit, isovanhemmalla voi olla sellaista annettavaa lapsellesi, jota kukaan muu ei voi antaa. Varsinkin murrosiän kuohunnassa mummolle/papalle voi kertoa sellaista, mitä ei omille vanhemmille. Minullakin oli niin. Ja nyt olen itse vastaavassa tilanteessa. Rakastan tuota vanhintakin mörökölliä varauksestta.
Vaikea jotenkin nähdä, että nykypäivänä olisi noin. Kai se on teoriassa mahdollista. Mutta esim. minun ja ystävien mummot olivat yli 80-kymppisiä kun meillä oli se pahin murkkukuohunta päällä, ja asuivat ns. maalla eli kauempana, kun itse asuttiin kaupungissa, ei edes tavattu heitä kovin usein kun kaverit oli tärkeimpiä ja tietysti lukio ja harrastukset. Vaikea kuvitella, että olisi jostain kannabiskokeiluista tai e-pillereiden pettämisen pelosta 79-vuotiaalle mummolle puhunut mieluummin kuin äidille (no ei me tosin äideillekään niistä puhuttu vaan kavereille tai lääkärille).
Oma lapsi tuli kerran isoäitinsä luota ja kertoi, miten hieno vierailu hänellä oli ollut. Lapsella oli sydänsuruja ja niistä hän oli jutellut isoäitinsä kanssa. Mummo oli kertonut omia kokemuksiaan ja lohduttanut lasta. Ikäeroa heillä on 65 vuotta. Tästä mummosta kirjoitin jo aiemmin, hän ei lapsille pieninä juuri lahjoja ostanut, mutta antoi aikaa. Tuollaista ei millään rahalla saa.
Vastaavan keskustelun voi kyllä käydä ihan kenen kanssa vaan.
Ei voi. Tuossa on esimerkiksi tuo ikäero. Sen lisäksi toisen mummon tai kummankaan isoisän kanssa keskustelu ei olisi onnistunut, sieltä olisi vain tullut saarnaa.
Millä tavalla se ikäero on olennainen?
Ja se yksi isoäiti on maailman ainoa tuonikäinen?
Et siis ymmärrä, miten erilaisissa maailmoissa on sota-ajan lapsi ja 90-luvulla syntynyt ovat kasvaneet. Kaiken ikäisiä isoäitejä on maailma pullollaan, mutta omilla lapsilla niitä on vain kaksi ja vain toisella on ikäeroa yhteen isoäitiin 65 vuotta.
Silti Suomi ja maailma on täynnänsä ihmisiä joihin on ikäeroa 65 vuotta. Meillä asuu naapuririvarissakin jo kymmeniä samanlaisia.
No mene sitten ihmeessä avatumaan sellaiselle elämäsi kipupisteistä ja kysy häneltä neuvoa. Naapurisi varmaan tuntee sinut vastasyntyneestä alkaesn, tuntee vanhempasi ja tietää millainen olet. Naapurisi pysyy myös elämässäsi mukana muutitpa minne tahansa ja tapahtuipa sinulle mitä tahansa. Toki voit luottaa, että naapuri ei kerro salaisuuksiasi eteenpäin.
Minulla oli lapsuudessa naapurin mummo joka oli hyvin rakas. Samaten lapsillani on naapurissa mummeli joka on seurannut heitä alusta asti.
Ei se että sinä kuskaat krääsää toisen kotiin ja itket siellä kamerasi kanssa tee sinusta läheistä tai luotettavaa.
T teinien äiti
Mitä sinä minulle kiukuttelet? Minä en kuskaa krääsää kenenkään kotiin, en omaankaan, ja olen moneen otteeseen sanonut, että parasta, mitä isovanhempi voi lapsenlapselleen antaa on aika.
Omassa taloyhtiössä naapurin mummeli huuteli pihan lapsille pensasaidan takaa kirosanoja. Lapset juoksi toiseen suuntaan, kun hänet näkivät pihalla.
En minä kiukuttele. Ja sinähän just lesoilit suvaitsevaisuudella jne ja sitten käyttäydyt noin...
Sinä varmaan kirjoitat nyt väärään ketjuun, sillä isovanhemman ja lapsenlapsen läheiset välit eivät ainakaan minusta ole suvaitsevaisuutta. Tuon krääsäkommentinkin kirjoitit vaikkei näissä kommenteissa yksikään ole kirjoittanut krääsästä.
Täällä mainostettiin miten isoäiti opettaa suvaitsevaisuutta. Ei siltä kuulosta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma isoäitini rakasti ruualla: sokeria, sokeria, sokeria, sokeria joka paikkaan. Se oli hienointa, mitä mummolla oli tarjota. Äitini ei oikein tykännyt mummin tavasta. Nyt oma äitini rakastaa minua lapsenlapsiaan tuomalla tavaraa. Hyvin vaikea on hänen uskoa, että en oikeasti tarvitse kaikkea, mitä halvalla sattuu saamaan. Ilmiö on rasittava, mutta mielestäni siihen pitää kuitenkin suhtautua enimmäkseen lempeällä huumorilla. Sokea pisteensä kullakin sukupolvella. Saa nähdä, mitä sitä itse sitten tyrkyttää omille lapsenlapsilleen. Ja rohkeasti kierrätykseen ne tavarat, millä ei oikeasti ole käyttöä.
Harvinaisen kypsästi ajateltu. Aivan samoin on minulla ollut. Nyt itse mummona sokea pisteeni on varmaan sylittely ja hellittely, kirjoja haluan aina lukea heille. Aivan aluksi ensimmäisen lapsenlapsen kohdalla oli ihanaa katsella vaatteita ja ostellakin niitä. Onneksi pian ymmärsin, ettei se ole pitkän päälle hyvä juttu. Nyt kysyn, mitä tarvitaan ja haluatteko, että teen sen. Olen taitava ompelija ja kymmeniä roolivaatteita olenkin ommellut tilauksesta heille. Nyt kun lapsenlapsia on jo viisi, olen vain läsnä ja juttelen, leikin ja rakastan. He haluavat myös kuulla itse keksimiäni tarinoita, joissa he seikkailevat sankareina. Niitä kirjoitamme omaan kirjaan muistiikin.
Ap. Tuo vaihe menee toivottavasti ohi. Minulla kesti vuoden verran. Säilytä silti hyvät välit, isovanhemmalla voi olla sellaista annettavaa lapsellesi, jota kukaan muu ei voi antaa. Varsinkin murrosiän kuohunnassa mummolle/papalle voi kertoa sellaista, mitä ei omille vanhemmille. Minullakin oli niin. Ja nyt olen itse vastaavassa tilanteessa. Rakastan tuota vanhintakin mörökölliä varauksestta.
Vaikea jotenkin nähdä, että nykypäivänä olisi noin. Kai se on teoriassa mahdollista. Mutta esim. minun ja ystävien mummot olivat yli 80-kymppisiä kun meillä oli se pahin murkkukuohunta päällä, ja asuivat ns. maalla eli kauempana, kun itse asuttiin kaupungissa, ei edes tavattu heitä kovin usein kun kaverit oli tärkeimpiä ja tietysti lukio ja harrastukset. Vaikea kuvitella, että olisi jostain kannabiskokeiluista tai e-pillereiden pettämisen pelosta 79-vuotiaalle mummolle puhunut mieluummin kuin äidille (no ei me tosin äideillekään niistä puhuttu vaan kavereille tai lääkärille).
Oma lapsi tuli kerran isoäitinsä luota ja kertoi, miten hieno vierailu hänellä oli ollut. Lapsella oli sydänsuruja ja niistä hän oli jutellut isoäitinsä kanssa. Mummo oli kertonut omia kokemuksiaan ja lohduttanut lasta. Ikäeroa heillä on 65 vuotta. Tästä mummosta kirjoitin jo aiemmin, hän ei lapsille pieninä juuri lahjoja ostanut, mutta antoi aikaa. Tuollaista ei millään rahalla saa.
Vastaavan keskustelun voi kyllä käydä ihan kenen kanssa vaan.
Ei voi. Tuossa on esimerkiksi tuo ikäero. Sen lisäksi toisen mummon tai kummankaan isoisän kanssa keskustelu ei olisi onnistunut, sieltä olisi vain tullut saarnaa.
Millä tavalla se ikäero on olennainen?
Ja se yksi isoäiti on maailman ainoa tuonikäinen?
Et siis ymmärrä, miten erilaisissa maailmoissa on sota-ajan lapsi ja 90-luvulla syntynyt ovat kasvaneet. Kaiken ikäisiä isoäitejä on maailma pullollaan, mutta omilla lapsilla niitä on vain kaksi ja vain toisella on ikäeroa yhteen isoäitiin 65 vuotta.
Silti Suomi ja maailma on täynnänsä ihmisiä joihin on ikäeroa 65 vuotta. Meillä asuu naapuririvarissakin jo kymmeniä samanlaisia.
No mene sitten ihmeessä avatumaan sellaiselle elämäsi kipupisteistä ja kysy häneltä neuvoa. Naapurisi varmaan tuntee sinut vastasyntyneestä alkaesn, tuntee vanhempasi ja tietää millainen olet. Naapurisi pysyy myös elämässäsi mukana muutitpa minne tahansa ja tapahtuipa sinulle mitä tahansa. Toki voit luottaa, että naapuri ei kerro salaisuuksiasi eteenpäin.
Minulla oli lapsuudessa naapurin mummo joka oli hyvin rakas. Samaten lapsillani on naapurissa mummeli joka on seurannut heitä alusta asti.
Ei se että sinä kuskaat krääsää toisen kotiin ja itket siellä kamerasi kanssa tee sinusta läheistä tai luotettavaa.
T teinien äiti
Mitä sinä minulle kiukuttelet? Minä en kuskaa krääsää kenenkään kotiin, en omaankaan, ja olen moneen otteeseen sanonut, että parasta, mitä isovanhempi voi lapsenlapselleen antaa on aika.
Omassa taloyhtiössä naapurin mummeli huuteli pihan lapsille pensasaidan takaa kirosanoja. Lapset juoksi toiseen suuntaan, kun hänet näkivät pihalla.
Mummolta oli varmaan kielletty krääsän vienti. :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toinen antaa hyvää hyvyyttään lahjan sydämestä ja sinä haukut että terrorisoi raahaamalla kelvotonta tavaraa hienoon kotiisi. Tavarat olivat vielä uusia ja hänen mielestään varmasti hienoja ja kauniita. Ymmärrän että ne eivät ole ehkä makuusi, mutta jotenkin tästä paistaa semmoinen kylmyys ja ylimielisyys että minua rupesi itkettämään.
Onhan se kieltämättä kylmää ja ylimielistä, ettei lapsen vanhempia ja heidän toiveitaan kunnioiteta, mutta ei kai sen vuoksi itkemään tarvitse ruveta. Tuskin siitäkään sitä paitsi olisi apua ap:n tilanteessa.
Kylmästä sarkasmistasi huolimatta selvennän, että itketti ja liikutti tämän mummon ajatus antaa esim. nämä sydämellä katsotut ja valitut ensikengät. Ehkei hänellä ole varaakaan niin kalliisiin. Kai niitä olisi edes sen verran voinut fiilistellä, että ne olisi ollut pari kertaa jalassa ja olisi otettu kuvia, ja tuntea kiitollisuutta kauniista ajatuksesta ja eleestä. Kaikki isovanhemmat eivät edes välitä lapsenlapsistaan. Kai niitä lahjoja voi sitten antaa vaikka kierrätykseen, jos eivät kelpaa. Joku varmasti arvostaa ja käyttää kun vielä uusia. Mutta ei lapsi varmaan vahingoitu, jos sillä on pari kertaa yllään vääränmerkkiset vaatteet. Voi tätä pinnallista maailmaa, ei vaan välillä kestä.
MILLÄ oikeudella se isoäiti kiilaa vanhempien ohi ostamaan liikuttavat ensikengät???
Se hänen tilaisuutensa ko asiaan oli silloin kun hänen esikoisensa otti ensiaskeleitaan. Millä oikeudella hän varastaa tuon kokemuksen lapsenlapsensa vanhemmilta?
Voihan sillä lapsella olla useammatkin kengät. Ei se ole mitään varastamista että antaa kengät. Voihan ne vanhempien valitsemat kengät olla "ykköset". Kai ne voi pari kertaa olla jalassa. Nykymaailmassa kyllä ainoa kaunis ja sallittu ele tuntuu olevan kylmä rahasiirto pankkitilille.
Ei vaan aika. Paras, mitä isovanhempi voi lapsenlapselleen antaa on hänen kanssaan vietetty aika. Lapsi muistaaikänsä mummon kanssa pullanleipomiset ja lukuhetket paremmin kuin jonkun muovihärpäkkeen.
Aika on tärkein kyllä! Mutta kyllä lähisukulaisen pitää mielestäni saada antaa joskus merkkipäivänä jotain itse valitsemaakin ihan fiiliksellä hankittua, eikä aina vaan rahaa merkkituotteisiin. Vaikka sitten jäisikin vähemmälle käytölle ja laitettaisiin kiertoon.
Ja siitäkö tässä keskustellaan? Että joskus saisi merkkipäivänä antaa jotain.
Kiertokoulunko kävit kun ei tuo sisäluku onnistu?
Ja miksi pitää väkisin saada antaa jotain ei-toivottua?
No kyllä tässä semmoinen sävy on, että mitään itse valitsemaa ei saisi ollenkaan hankkia. Siitä voi tulla kiva fiilis, jos näkee jonkun kauniin asian minkä haluaa antaa lahjaksi Vaikka semmoisen mitä olisi toivonut itsellään olevan lapsena. Ei se niin kamala teko mielestäni ole, enkä voisi puhua niin häijysti tällaisista sukulaisista jotka tykkäävät antaa lahjan kuin täällä puhutaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minunkin miniäni pukee lapsia vain merkkivaatteisiin. Markettivaatteet ja Kärkkäiseltä, ja tokmannilta ostetut eivät kelpaa, vaikka lapset tykkäävät barbi ja ryhmä hau jutuista.
Lapset kasvavat nopeasti, eikä ne vaatteet siinä ajassa mene miksikään. Tuli sitten valitusta vaatteista, ja pyyntöä että antaisin rahana, jos haluan antaa lahjan. Mutta mitä se pieni lapsi rahasta iloitsee? Ja silloin joko tuodaan vanhempien haluamia kalliita vaatteita, joihin ei ole varaa, tai annetaan vanhemmille rahaa, jolloin lapsi ei saa mitään.
Toisen miniän ja tyttären kanssa ei ole tuollaista. Käydään yhdessä kaupoilla ja kirppiksillä. Ostellaan itselle ja lapsille. Kyllähän se tuntuu, ettei oma poika ja miniä arvosta minua, kun olen pienituloinen, ja he varakkaita. Oma tyttö on pienituloinen, toinen poika ja hänen vaimo taas akateemisia keskituloisia.
Tämä on toki vaikuttanut suhteisiin, jotka on jääneet etäiseksi. Tuntuu, että on aina jotenkin takakireä tunnelma eikä pysty juttelemaan. On se harmi, mutta ei sille asialle mitään voi.Ikävää, että et osaa erottaa materialismia ja ihmissuhteita. Tavaraa antamalla ei luoda hyvää suhdetta lapseen. Siihen tarvitaan aitoa välittämistä ja yhdessä vietettyä mukavaa aikaa.
Ihmissuhteet eivät ole yhden ihmisen suhteita. Niissä on se toinenkin osapuoli. Tuntuuko sinusta mukavalta se ettet kelpaa omana itsenäsi? Ettei sitä että ajattelet lapsia, ja haluat heidän saavan asioita joista he pitävät arvosteta. Ja kun menet synttäreille ym, miniä ei puhu sinulle. Ja se kortti jonka viet, laitetaan vain johonkin. Kyllä minä välitän noistakin lapsenlapsista, mutta on selvä ettei heihin tule samanlaista suhdetta, kuin toisiin. Mukava yhteinen aika on täyttä utopiaa heidän kanssaan. Viettää mukavaa yhteistä aikaa, samalla kun tunnet olevasi arvoton. Kun sitten kahden muun perheen kanssa olet mieluinen vieras, ja toivottu apu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toinen antaa hyvää hyvyyttään lahjan sydämestä ja sinä haukut että terrorisoi raahaamalla kelvotonta tavaraa hienoon kotiisi. Tavarat olivat vielä uusia ja hänen mielestään varmasti hienoja ja kauniita. Ymmärrän että ne eivät ole ehkä makuusi, mutta jotenkin tästä paistaa semmoinen kylmyys ja ylimielisyys että minua rupesi itkettämään.
Onhan se kieltämättä kylmää ja ylimielistä, ettei lapsen vanhempia ja heidän toiveitaan kunnioiteta, mutta ei kai sen vuoksi itkemään tarvitse ruveta. Tuskin siitäkään sitä paitsi olisi apua ap:n tilanteessa.
Kylmästä sarkasmistasi huolimatta selvennän, että itketti ja liikutti tämän mummon ajatus antaa esim. nämä sydämellä katsotut ja valitut ensikengät. Ehkei hänellä ole varaakaan niin kalliisiin. Kai niitä olisi edes sen verran voinut fiilistellä, että ne olisi ollut pari kertaa jalassa ja olisi otettu kuvia, ja tuntea kiitollisuutta kauniista ajatuksesta ja eleestä. Kaikki isovanhemmat eivät edes välitä lapsenlapsistaan. Kai niitä lahjoja voi sitten antaa vaikka kierrätykseen, jos eivät kelpaa. Joku varmasti arvostaa ja käyttää kun vielä uusia. Mutta ei lapsi varmaan vahingoitu, jos sillä on pari kertaa yllään vääränmerkkiset vaatteet. Voi tätä pinnallista maailmaa, ei vaan välillä kestä.
MILLÄ oikeudella se isoäiti kiilaa vanhempien ohi ostamaan liikuttavat ensikengät???
Se hänen tilaisuutensa ko asiaan oli silloin kun hänen esikoisensa otti ensiaskeleitaan. Millä oikeudella hän varastaa tuon kokemuksen lapsenlapsensa vanhemmilta?
Voihan sillä lapsella olla useammatkin kengät. Ei se ole mitään varastamista että antaa kengät. Voihan ne vanhempien valitsemat kengät olla "ykköset". Kai ne voi pari kertaa olla jalassa. Nykymaailmassa kyllä ainoa kaunis ja sallittu ele tuntuu olevan kylmä rahasiirto pankkitilille.
Ei vaan aika. Paras, mitä isovanhempi voi lapsenlapselleen antaa on hänen kanssaan vietetty aika. Lapsi muistaaikänsä mummon kanssa pullanleipomiset ja lukuhetket paremmin kuin jonkun muovihärpäkkeen.
Aika on tärkein kyllä! Mutta kyllä lähisukulaisen pitää mielestäni saada antaa joskus merkkipäivänä jotain itse valitsemaakin ihan fiiliksellä hankittua, eikä aina vaan rahaa merkkituotteisiin. Vaikka sitten jäisikin vähemmälle käytölle ja laitettaisiin kiertoon.
Ja siitäkö tässä keskustellaan? Että joskus saisi merkkipäivänä antaa jotain.
Kiertokoulunko kävit kun ei tuo sisäluku onnistu?
Ja miksi pitää väkisin saada antaa jotain ei-toivottua?
No kyllä tässä semmoinen sävy on, että mitään itse valitsemaa ei saisi ollenkaan hankkia. Siitä voi tulla kiva fiilis, jos näkee jonkun kauniin asian minkä haluaa antaa lahjaksi Vaikka semmoisen mitä olisi toivonut itsellään olevan lapsena. Ei se niin kamala teko mielestäni ole, enkä voisi puhua niin häijysti tällaisista sukulaisista jotka tykkäävät antaa lahjan kuin täällä puhutaan.
Googletapa sana lahja.
Sen on tarkoitus ilahduttaa saajaa, ei antajaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minunkin miniäni pukee lapsia vain merkkivaatteisiin. Markettivaatteet ja Kärkkäiseltä, ja tokmannilta ostetut eivät kelpaa, vaikka lapset tykkäävät barbi ja ryhmä hau jutuista.
Lapset kasvavat nopeasti, eikä ne vaatteet siinä ajassa mene miksikään. Tuli sitten valitusta vaatteista, ja pyyntöä että antaisin rahana, jos haluan antaa lahjan. Mutta mitä se pieni lapsi rahasta iloitsee? Ja silloin joko tuodaan vanhempien haluamia kalliita vaatteita, joihin ei ole varaa, tai annetaan vanhemmille rahaa, jolloin lapsi ei saa mitään.
Toisen miniän ja tyttären kanssa ei ole tuollaista. Käydään yhdessä kaupoilla ja kirppiksillä. Ostellaan itselle ja lapsille. Kyllähän se tuntuu, ettei oma poika ja miniä arvosta minua, kun olen pienituloinen, ja he varakkaita. Oma tyttö on pienituloinen, toinen poika ja hänen vaimo taas akateemisia keskituloisia.
Tämä on toki vaikuttanut suhteisiin, jotka on jääneet etäiseksi. Tuntuu, että on aina jotenkin takakireä tunnelma eikä pysty juttelemaan. On se harmi, mutta ei sille asialle mitään voi.Ikävää, että et osaa erottaa materialismia ja ihmissuhteita. Tavaraa antamalla ei luoda hyvää suhdetta lapseen. Siihen tarvitaan aitoa välittämistä ja yhdessä vietettyä mukavaa aikaa.
Ihmissuhteet eivät ole yhden ihmisen suhteita. Niissä on se toinenkin osapuoli. Tuntuuko sinusta mukavalta se ettet kelpaa omana itsenäsi? Ettei sitä että ajattelet lapsia, ja haluat heidän saavan asioita joista he pitävät arvosteta. Ja kun menet synttäreille ym, miniä ei puhu sinulle. Ja se kortti jonka viet, laitetaan vain johonkin. Kyllä minä välitän noistakin lapsenlapsista, mutta on selvä ettei heihin tule samanlaista suhdetta, kuin toisiin. Mukava yhteinen aika on täyttä utopiaa heidän kanssaan. Viettää mukavaa yhteistä aikaa, samalla kun tunnet olevasi arvoton. Kun sitten kahden muun perheen kanssa olet mieluinen vieras, ja toivottu apu.
Se että jonkun ihmisen ostamat tavarat eivät ole toivottuja, ei tarkoita sitä että tuo ihminen ei ole toivottu henkilö. Et ilmeisesti todellakaan kykene erottamaan ihmisyyttä ja materialismia.
Voi herrantähen mistä ihmiset itkee ja kehittää ongelmia. Mun mummo kautta aikain raahas mulle kaikenlaista romua ja krääsää, kiitin ja laitoin sivuun, ei siitä sen kummempaa numeroa tarvi vääntää. Toisilla ihmisillä on ihan oikeitakin ongelmia, tai vaikka mummot ovat kuolleet. Tällöin varmaan ois onnellinen siitä turhastakin tavarasta.