Lue keskustelun säännöt.
Miten saada lapsen mummo ymmärtämään, että emme halua huonolaatuisia tarvikkeita?
27.03.2019 |
Lapsen mummo ostelee vauvallemme (8 kk täytti juuri) huonolaatuisia vaatteita ja tarvikkeita. Esimerkiksi marketin poistomyynnistä hengittämättömät muoviset huonolaatuiset ja huonosti muotoillut ensikengät. Keinokuituisia hiostavia vaatteita jostain halpamyynnistä. Jonkun vaunuliikkeen loppuunmyynnistä halvimman mahdollisen turvakaukalon (ennen lapsen syntymää, halusi antaa hänelle syntymälahjan yllätyksenä). Jne. Näitä ei tietenkään voi palauttaa, koska on hankittu erilaisista alennus- ja loppuunmyynneistä, joissa ei ole palautusoikeutta. Olemme sanoneet monta kertaa, että ei saa ostaa tuollaisia, vaan käytämme lapsella vain kunnollisia tarvikkeita, esimerkiksi testeissä hyvät arviot saanutta turvakaukaloa. Meillä on ihan hyvin rahaa itsellä hankkia sellaiset hyvät tarvikkeet lapselle ja laadukkaat nahkakengät jne. Mummo ei tästä välitä vaan ostelee vain, ja joka kerta käydessään tenttaa, että ollaanko käytetty niitä hänen antamia asioita. Kun näki, että meillä on autossa eri turvakaukalo kuin hänen hankkima, niin loukkaantui moneksi päiväksi (ne krokotiilinkyyneleet on todella rasittavia, kun muutenkin vauva-arki on rankkaa).
Hän ostelee itselleenkin tuollaisia huonolaatuisia halpajuttuja ja oikeasti kai kuvittelee, että ne on yhtä hyviä kuin esim. kunnolliset nahkaiset jalkaa oikealla tavalla tukevat laatukengät. Ja nyt ensimmäisen lapsenlapsensa saatuaan haluaa hukuttaa tämän tällaisiin lahjoihin. Miten saada hänet ymmärtämään, että jos haluaa jotain ostaa, niin on kysyttävä mikä on oikeanlainen ennen kuin menee kaupoille. Suora sanominen kun ei ole vielä ainakaan tehonnut eikä se, että jätämme käyttämättä ne tavarat.
Kommentit (836)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma isoäitini rakasti ruualla: sokeria, sokeria, sokeria, sokeria joka paikkaan. Se oli hienointa, mitä mummolla oli tarjota. Äitini ei oikein tykännyt mummin tavasta. Nyt oma äitini rakastaa minua lapsenlapsiaan tuomalla tavaraa. Hyvin vaikea on hänen uskoa, että en oikeasti tarvitse kaikkea, mitä halvalla sattuu saamaan. Ilmiö on rasittava, mutta mielestäni siihen pitää kuitenkin suhtautua enimmäkseen lempeällä huumorilla. Sokea pisteensä kullakin sukupolvella. Saa nähdä, mitä sitä itse sitten tyrkyttää omille lapsenlapsilleen. Ja rohkeasti kierrätykseen ne tavarat, millä ei oikeasti ole käyttöä.
Harvinaisen kypsästi ajateltu. Aivan samoin on minulla ollut. Nyt itse mummona sokea pisteeni on varmaan sylittely ja hellittely, kirjoja haluan aina lukea heille. Aivan aluksi ensimmäisen lapsenlapsen kohdalla oli ihanaa katsella vaatteita ja ostellakin niitä. Onneksi pian ymmärsin, ettei se ole pitkän päälle hyvä juttu. Nyt kysyn, mitä tarvitaan ja haluatteko, että teen sen. Olen taitava ompelija ja kymmeniä roolivaatteita olenkin ommellut tilauksesta heille. Nyt kun lapsenlapsia on jo viisi, olen vain läsnä ja juttelen, leikin ja rakastan. He haluavat myös kuulla itse keksimiäni tarinoita, joissa he seikkailevat sankareina. Niitä kirjoitamme omaan kirjaan muistiikin.
Ap. Tuo vaihe menee toivottavasti ohi. Minulla kesti vuoden verran. Säilytä silti hyvät välit, isovanhemmalla voi olla sellaista annettavaa lapsellesi, jota kukaan muu ei voi antaa. Varsinkin murrosiän kuohunnassa mummolle/papalle voi kertoa sellaista, mitä ei omille vanhemmille. Minullakin oli niin. Ja nyt olen itse vastaavassa tilanteessa. Rakastan tuota vanhintakin mörökölliä varauksestta.
Ei voi. Isovanhempi on täysin korvattavissa.
Olen eri mieltä. Isovanhempi on ainut, joka tuntee suvun historian ja suvun vaiheet, sairaudet ja vahvuudet. Hän elänyt ne. Häneltä voi oppia paljon. Myös suvaitsevaisuuta.
No höpsistä rallaa. Se isovanhempi on elänyt van tismalleen oman elämänsä. Ja jos isovanhempi on ylikävelevä itsekäs idiootti, ei häneltä opi yhtikäs mitään muuta kuin huonoja tapoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma isoäitini rakasti ruualla: sokeria, sokeria, sokeria, sokeria joka paikkaan. Se oli hienointa, mitä mummolla oli tarjota. Äitini ei oikein tykännyt mummin tavasta. Nyt oma äitini rakastaa minua lapsenlapsiaan tuomalla tavaraa. Hyvin vaikea on hänen uskoa, että en oikeasti tarvitse kaikkea, mitä halvalla sattuu saamaan. Ilmiö on rasittava, mutta mielestäni siihen pitää kuitenkin suhtautua enimmäkseen lempeällä huumorilla. Sokea pisteensä kullakin sukupolvella. Saa nähdä, mitä sitä itse sitten tyrkyttää omille lapsenlapsilleen. Ja rohkeasti kierrätykseen ne tavarat, millä ei oikeasti ole käyttöä.
Harvinaisen kypsästi ajateltu. Aivan samoin on minulla ollut. Nyt itse mummona sokea pisteeni on varmaan sylittely ja hellittely, kirjoja haluan aina lukea heille. Aivan aluksi ensimmäisen lapsenlapsen kohdalla oli ihanaa katsella vaatteita ja ostellakin niitä. Onneksi pian ymmärsin, ettei se ole pitkän päälle hyvä juttu. Nyt kysyn, mitä tarvitaan ja haluatteko, että teen sen. Olen taitava ompelija ja kymmeniä roolivaatteita olenkin ommellut tilauksesta heille. Nyt kun lapsenlapsia on jo viisi, olen vain läsnä ja juttelen, leikin ja rakastan. He haluavat myös kuulla itse keksimiäni tarinoita, joissa he seikkailevat sankareina. Niitä kirjoitamme omaan kirjaan muistiikin.
Ap. Tuo vaihe menee toivottavasti ohi. Minulla kesti vuoden verran. Säilytä silti hyvät välit, isovanhemmalla voi olla sellaista annettavaa lapsellesi, jota kukaan muu ei voi antaa. Varsinkin murrosiän kuohunnassa mummolle/papalle voi kertoa sellaista, mitä ei omille vanhemmille. Minullakin oli niin. Ja nyt olen itse vastaavassa tilanteessa. Rakastan tuota vanhintakin mörökölliä varauksestta.
Vaikea jotenkin nähdä, että nykypäivänä olisi noin. Kai se on teoriassa mahdollista. Mutta esim. minun ja ystävien mummot olivat yli 80-kymppisiä kun meillä oli se pahin murkkukuohunta päällä, ja asuivat ns. maalla eli kauempana, kun itse asuttiin kaupungissa, ei edes tavattu heitä kovin usein kun kaverit oli tärkeimpiä ja tietysti lukio ja harrastukset. Vaikea kuvitella, että olisi jostain kannabiskokeiluista tai e-pillereiden pettämisen pelosta 79-vuotiaalle mummolle puhunut mieluummin kuin äidille (no ei me tosin äideillekään niistä puhuttu vaan kavereille tai lääkärille).
Minullakin on 86-vuotias äiti ja lapseni, nyt kolmekymppinen, on hiljattain käynyt mummon luona ja ovat jutelleet hänen elämänsä kipukohdista, erosta, homoseksuaalisuudesta ja kuolemanahdistuksesta. Minun kanssani hän ei ole kaikista noista jutellut, on mummonsa kanssa eri tavoin läsnä ja auki, uskaltaa avautua ja kertoa kaikkea. Mummo ei koskaan tuomitse, ei mistään. Minä en aina siihen pysty. Ja aina on yksi rakastava (tässä tapauksessa myös rukoileva) ihminen elämässä. Sitä ei voi korvata.
Mä olen 40v ja ikävöin mummoani joka päivä, hän kuoli 8v sitten 93 vuotiaana. Hänelle todellakin pystyi puhumaan mistä vaan ( paitsi turkistarhauksesta, se on ainoa asia mistä koskaan riideltiin), ja kuten todettua, ei koskaan tuominnut.
Omalla 11v pojalla on kohta 80v vaari, joka on koko pojan elämän ajan ollut hänelle suurin tuki ja turva, aina auttamassa ja pojan puolella. ja todella toivon, että tuo suhde pysyy yllä niin kauan kuin vaari on elossa.
Mulla oli myös mummooni ihana suhde, mutta se johtui siitä, että hän oli ihana ihminen. Kaikkien mummot eivät ole, jotkut ovat suorastaan myrkyllisiä ihmisiä joilta lapsia on suojeltava. Kaikki suhteet eivät ole sellaisia että niitä olisi pidettävä yllä millä hinnalla hyvänsä.
Kyllä tässä elämän aikana on huomannut ketkä ostaa lahjan ajatellen itseään mitä arvostaa ja mistä pitää ja sitten heitä, jotka miettivät millainen lahja ilahduttaisi saajaa. Kysymys on ihan kyvystä ja tahdosta asettua toisen asemaan ja ihan itsekkyyden määrästä.
Vierailija kirjoitti:
Toinen antaa hyvää hyvyyttään lahjan sydämestä ja sinä haukut että terrorisoi raahaamalla kelvotonta tavaraa hienoon kotiisi. Tavarat olivat vielä uusia ja hänen mielestään varmasti hienoja ja kauniita. Ymmärrän että ne eivät ole ehkä makuusi, mutta jotenkin tästä paistaa semmoinen kylmyys ja ylimielisyys että minua rupesi itkettämään.
Kyllähän se kolme numeroa liian pieni vaate ilahduttaa kovasti vauvan äitiä. Tai se kouluikäisten legopaketti tulee kanssa akuuttiin tarpeeseen. Tai se ihana kirpparilöytö, joka menee lapselle neljän vuoden päästä! Kyllä kyllä!
Vierailija kirjoitti:
Haluaisin ostaa lapsenlapselle vaikka mitä ihanaa. Mutta en osta. Sen sijaan valitse huolella, mitä ostaisin ja laitan saman summan "sivuun". 3 kk välein katson, miten paljon olen säästänyt, kun en ole ostanut mitään. Sillä rahalla hankin sitten itselle jotain sellaista ihanaa, johon en ennen ole katsonut itselläni olevan varaa. Jos minä nyt voisin laittaa silmää räpäyttämättä jonkun 60 e villapöksyihin vauvalle, niin miksi en käyttäisi samaa summaa itseeni? Silloin ei ainakaan kukaan sano, että vääränvärinen.
Mä en ymmärrä mikä tässä olisi jotenkin erityisesti väärin. Jos on selvää, että perhe ei arvosta sun antamiasi lahjoja, ja jos sinä et halua ostaa perheelle asioita joita perhe itse toivoisi, niin tottakai käytät rahasi itseesi.
Ei kai siitä katkera tai kiukkuinen tarvitse olla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma isoäitini rakasti ruualla: sokeria, sokeria, sokeria, sokeria joka paikkaan. Se oli hienointa, mitä mummolla oli tarjota. Äitini ei oikein tykännyt mummin tavasta. Nyt oma äitini rakastaa minua lapsenlapsiaan tuomalla tavaraa. Hyvin vaikea on hänen uskoa, että en oikeasti tarvitse kaikkea, mitä halvalla sattuu saamaan. Ilmiö on rasittava, mutta mielestäni siihen pitää kuitenkin suhtautua enimmäkseen lempeällä huumorilla. Sokea pisteensä kullakin sukupolvella. Saa nähdä, mitä sitä itse sitten tyrkyttää omille lapsenlapsilleen. Ja rohkeasti kierrätykseen ne tavarat, millä ei oikeasti ole käyttöä.
Harvinaisen kypsästi ajateltu. Aivan samoin on minulla ollut. Nyt itse mummona sokea pisteeni on varmaan sylittely ja hellittely, kirjoja haluan aina lukea heille. Aivan aluksi ensimmäisen lapsenlapsen kohdalla oli ihanaa katsella vaatteita ja ostellakin niitä. Onneksi pian ymmärsin, ettei se ole pitkän päälle hyvä juttu. Nyt kysyn, mitä tarvitaan ja haluatteko, että teen sen. Olen taitava ompelija ja kymmeniä roolivaatteita olenkin ommellut tilauksesta heille. Nyt kun lapsenlapsia on jo viisi, olen vain läsnä ja juttelen, leikin ja rakastan. He haluavat myös kuulla itse keksimiäni tarinoita, joissa he seikkailevat sankareina. Niitä kirjoitamme omaan kirjaan muistiikin.
Ap. Tuo vaihe menee toivottavasti ohi. Minulla kesti vuoden verran. Säilytä silti hyvät välit, isovanhemmalla voi olla sellaista annettavaa lapsellesi, jota kukaan muu ei voi antaa. Varsinkin murrosiän kuohunnassa mummolle/papalle voi kertoa sellaista, mitä ei omille vanhemmille. Minullakin oli niin. Ja nyt olen itse vastaavassa tilanteessa. Rakastan tuota vanhintakin mörökölliä varauksestta.
Vaikea jotenkin nähdä, että nykypäivänä olisi noin. Kai se on teoriassa mahdollista. Mutta esim. minun ja ystävien mummot olivat yli 80-kymppisiä kun meillä oli se pahin murkkukuohunta päällä, ja asuivat ns. maalla eli kauempana, kun itse asuttiin kaupungissa, ei edes tavattu heitä kovin usein kun kaverit oli tärkeimpiä ja tietysti lukio ja harrastukset. Vaikea kuvitella, että olisi jostain kannabiskokeiluista tai e-pillereiden pettämisen pelosta 79-vuotiaalle mummolle puhunut mieluummin kuin äidille (no ei me tosin äideillekään niistä puhuttu vaan kavereille tai lääkärille).
Minullakin on 86-vuotias äiti ja lapseni, nyt kolmekymppinen, on hiljattain käynyt mummon luona ja ovat jutelleet hänen elämänsä kipukohdista, erosta, homoseksuaalisuudesta ja kuolemanahdistuksesta. Minun kanssani hän ei ole kaikista noista jutellut, on mummonsa kanssa eri tavoin läsnä ja auki, uskaltaa avautua ja kertoa kaikkea. Mummo ei koskaan tuomitse, ei mistään. Minä en aina siihen pysty. Ja aina on yksi rakastava (tässä tapauksessa myös rukoileva) ihminen elämässä. Sitä ei voi korvata.
Mä olen 40v ja ikävöin mummoani joka päivä, hän kuoli 8v sitten 93 vuotiaana. Hänelle todellakin pystyi puhumaan mistä vaan ( paitsi turkistarhauksesta, se on ainoa asia mistä koskaan riideltiin), ja kuten todettua, ei koskaan tuominnut.
Omalla 11v pojalla on kohta 80v vaari, joka on koko pojan elämän ajan ollut hänelle suurin tuki ja turva, aina auttamassa ja pojan puolella. ja todella toivon, että tuo suhde pysyy yllä niin kauan kuin vaari on elossa.
No se on hienoa, että sinulla oli hyvä mummo ja pojallasi on hyvä vaari. Mutta mummous tai vaarius ei tee ihmisestä hyvää ihmistä tai sellaista jolle voi puhua mistä vain tai joka olisi tuki ja turva. Mummoissa ja vaareissa on paljon myös sellaisia ihmisiä, jotka ovat ilkeitä, valehtelevia, manipuloivia ja pahantahtoisia. Niin kuin aikuisissa ihmisissä nyt ylipäätään osa ihmisistä on manipuloivia ja osa tuomitsemattomia jne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toinen antaa hyvää hyvyyttään lahjan sydämestä ja sinä haukut että terrorisoi raahaamalla kelvotonta tavaraa hienoon kotiisi. Tavarat olivat vielä uusia ja hänen mielestään varmasti hienoja ja kauniita. Ymmärrän että ne eivät ole ehkä makuusi, mutta jotenkin tästä paistaa semmoinen kylmyys ja ylimielisyys että minua rupesi itkettämään.
Onhan se kieltämättä kylmää ja ylimielistä, ettei lapsen vanhempia ja heidän toiveitaan kunnioiteta, mutta ei kai sen vuoksi itkemään tarvitse ruveta. Tuskin siitäkään sitä paitsi olisi apua ap:n tilanteessa.
Kylmästä sarkasmistasi huolimatta selvennän, että itketti ja liikutti tämän mummon ajatus antaa esim. nämä sydämellä katsotut ja valitut ensikengät. Ehkei hänellä ole varaakaan niin kalliisiin. Kai niitä olisi edes sen verran voinut fiilistellä, että ne olisi ollut pari kertaa jalassa ja olisi otettu kuvia, ja tuntea kiitollisuutta kauniista ajatuksesta ja eleestä. Kaikki isovanhemmat eivät edes välitä lapsenlapsistaan. Kai niitä lahjoja voi sitten antaa vaikka kierrätykseen, jos eivät kelpaa. Joku varmasti arvostaa ja käyttää kun vielä uusia. Mutta ei lapsi varmaan vahingoitu, jos sillä on pari kertaa yllään vääränmerkkiset vaatteet. Voi tätä pinnallista maailmaa, ei vaan välillä kestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toinen antaa hyvää hyvyyttään lahjan sydämestä ja sinä haukut että terrorisoi raahaamalla kelvotonta tavaraa hienoon kotiisi. Tavarat olivat vielä uusia ja hänen mielestään varmasti hienoja ja kauniita. Ymmärrän että ne eivät ole ehkä makuusi, mutta jotenkin tästä paistaa semmoinen kylmyys ja ylimielisyys että minua rupesi itkettämään.
Onhan se kieltämättä kylmää ja ylimielistä, ettei lapsen vanhempia ja heidän toiveitaan kunnioiteta, mutta ei kai sen vuoksi itkemään tarvitse ruveta. Tuskin siitäkään sitä paitsi olisi apua ap:n tilanteessa.
Kylmästä sarkasmistasi huolimatta selvennän, että itketti ja liikutti tämän mummon ajatus antaa esim. nämä sydämellä katsotut ja valitut ensikengät. Ehkei hänellä ole varaakaan niin kalliisiin. Kai niitä olisi edes sen verran voinut fiilistellä, että ne olisi ollut pari kertaa jalassa ja olisi otettu kuvia, ja tuntea kiitollisuutta kauniista ajatuksesta ja eleestä. Kaikki isovanhemmat eivät edes välitä lapsenlapsistaan. Kai niitä lahjoja voi sitten antaa vaikka kierrätykseen, jos eivät kelpaa. Joku varmasti arvostaa ja käyttää kun vielä uusia. Mutta ei lapsi varmaan vahingoitu, jos sillä on pari kertaa yllään vääränmerkkiset vaatteet. Voi tätä pinnallista maailmaa, ei vaan välillä kestä.
MILLÄ oikeudella se isoäiti kiilaa vanhempien ohi ostamaan liikuttavat ensikengät???
Se hänen tilaisuutensa ko asiaan oli silloin kun hänen esikoisensa otti ensiaskeleitaan. Millä oikeudella hän varastaa tuon kokemuksen lapsenlapsensa vanhemmilta?
Vierailija kirjoitti:
Nämä alapeukuttajat ja älä valita -kommentoijat eivät ole tainneet koskaan kokea tällaista tilannetta siitä vastaanottajan perspektiivistä.
Meillä ei ole vauva vielä syntynyt, mutta varustaudun jo nyt tähänkin. Miehen äiti on nimittäin tähänkin asti raahannut meille kaiken, mitä on onnistunut halpahalleista löytämään. Hän rakastaa hypermarkettien alelaarien koluamista, vaikka itse ei tarvitse enää omien sanojena mukaan mitään. Asuu yksin suurta omakotitaloa, jossa on ihan asiallinen sisustus. Mikä siis ratkaisuksi ostosten hävittämiseen? Kaikki kama lahjaksi pojan perheeseen! Tämä onkin avannut hänelle ostelussa uudet mahdollisuudet, kun ei tarvitse antaa edes oman maun rajoittaa sitä mikä kelpaa ostettavaksi, koska sen tavaran saa sitten työnnettyä pois omista silmistä "tarvitseville nuorille".
Ainoa ongelma on se, että mekään emme tarvitse yhtä ainoaa esinettä lisää. Olemme melkein nelikymppisiä. Molemmilla oli jo yksinäänkin kaikki tarvittava, ja yhteen muutettua kamaa oli tuplasti tarpeeseen nähden. Sisustuksessa meillä on yksinkertainen talonpoikaisantiikkinen tyyli ja olemme joutuneet näkemään jonkin verran vaivaa jo nyt, että olemme saaneet kaiken ylimääräisen myytyä tai hyväntekeväisyyteen. Silmäämme viehättävät tyhjät kaapinpäälliset ja piirongit, joilla on ehkä korkeintaan yksi esine.
Ja nyt kun miehen äiti tulee kylään, hän raahaa joka kerta valtavaa matkalaukkua josta paljastuu vielä muovipakkauksissaan akryylisiä koristetyynyjä, joihin on kirjailtu muotopuoli nalle. Tai "ihana" koristeellinen maljakko. Tai kipsinen enkeliasetelma, jossa vielä pohjassa tarra "made in china, 3.99 €". Näitä hän ryhtyykin jo sitten omatoimisesti plaseeraamaa siihen "tyhjyyttään huutavalle" piirongille. Vähintäänkin esinettä ojentaessaan tiukasti ilmaisee, että tämä oli sitten ajateltu sinne teidän takkahuoneeseen.
Asiasta on keskusteltu kerta toisensa jälkeen. Ei mene perille. Joka kerta hän avaa sen laukkunsa onnesta soikeana kuin joulupukki. Häneltä tullut ei-toivottu kama on nyt varastoitu yhteen komeroon, joka alkaa täyttyä. Toki tuo itse kamakin on ongelma, mutta vielä enemmän harmittaa kun toinen ei yhtään kunnioita omaa tilamme ja sanaamme. Mistä tämä tavarasirkus ei tietystikään ole ainoa ilmentymä.
Voiks tuo olla nyt ihan täysin totta? Että yksi komero täynnä tarpeetonta tavaraa, jotka kaikki on yhden ihmisen lahjoittamia?
No ehkä sitten. Eihän tätä voi valeeksikaan väittää, mutta monet liioitteleekin tämmöistä.
Totta puhuen, ongelmanne on kyllä varsin vähäpätöinen, jos oikein isosti ajatellaan. Joku saa siis kotiinsa liikaa kamaa. Joku toinen taas ei saa mitään ikinä eikä pysty itsekään hankkimaan. Kumman ongelma on todellinen?
Olen minäkin saanut lahjaksi kaikenlaista tavaraa, millä ei ole minulle ikinä ollut käyttöä tai mistä en ole yhtään pitänyt. Jonnekin ne olen aina saanut lykätyksi.
Mummon ostamisvimma laantuu, kun lapsi kasvaa, eikä isoille lapsille enää saa tavaraa kovin halvalla eikä ne suostu kaikkea käyttämään. Totta kai sille mummolle voi myös sanoa, että sovitaanko niin, että et osta enää meidän lapselle tai meille yhtään mitään, kun me pystytään hankkimaan kaikki itse, ja sun täytyy säästää omat rahasi itsellesi. Jos sillä ei asiaa saa hoitumaan, niin sitten vaan otatte kamat vastaan ja pistät aikanaan kirpputorin pystyyn, kyllä ne joku ostaa kun halvalla myyt.
Onhan se aina jokaisesta vähän kenkkua, jos huomaa lahjoittaneensa toiselle jotain, mitä tämä ei ikinä kuitenkaan käytä. Minusta kurjinta oli, kun ostin yhdelle ystävälleni lahjaksi kaksi erittäin laadukasta ja hintavaa, todella hyvän näköistä ja tuntuista isoa valkoista kylpypyyhettä. Hän kun näytti aina käyttävän vain jotain ikivanhoja hiutuneita ja haalistuneita riepuja. Koskaan hän ei niitä käyttänyt ja sain muuta kautta tietää, että hän oli antanut ne miniälleen synttärilahjaksi. Jotenkin tunsin itseni tyhmäksi. Sen jälkeen vein hänelle vain kukkia ymv. Ei sitä tosiaan aina voi tietää, mistä toinen pitää ja mitä arvostaa.
Ehkä näittenkin mummojen osalta pääsette vielä rauhaan. Ongelma ei ole missään nimessä niin suuri, että kannattaa välejä ruveta rikkomaan, toinenhan tarkoittaa vain hyvää ja hänen elämännäkemyksensä on erilainen. Monethan ajattelevat, että pienikin lahja voi olla iso ilo. Ja että kaikesta voi olla hyötyä. Tuskin nämä mummot nyt sentään aggressiivisesti vaativat ostamiaan himpunpimpuloita olemaan aina näkyvillä. Pitäkää sen hetken, kun mummo on siinä, ja sitten viekää pois. Ja pyytäkää, että jos mummo haluaa tuoda jotain, niin toivoisitte kukkia tai leivonnaisia ja sen sellaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma isoäitini rakasti ruualla: sokeria, sokeria, sokeria, sokeria joka paikkaan. Se oli hienointa, mitä mummolla oli tarjota. Äitini ei oikein tykännyt mummin tavasta. Nyt oma äitini rakastaa minua lapsenlapsiaan tuomalla tavaraa. Hyvin vaikea on hänen uskoa, että en oikeasti tarvitse kaikkea, mitä halvalla sattuu saamaan. Ilmiö on rasittava, mutta mielestäni siihen pitää kuitenkin suhtautua enimmäkseen lempeällä huumorilla. Sokea pisteensä kullakin sukupolvella. Saa nähdä, mitä sitä itse sitten tyrkyttää omille lapsenlapsilleen. Ja rohkeasti kierrätykseen ne tavarat, millä ei oikeasti ole käyttöä.
Harvinaisen kypsästi ajateltu. Aivan samoin on minulla ollut. Nyt itse mummona sokea pisteeni on varmaan sylittely ja hellittely, kirjoja haluan aina lukea heille. Aivan aluksi ensimmäisen lapsenlapsen kohdalla oli ihanaa katsella vaatteita ja ostellakin niitä. Onneksi pian ymmärsin, ettei se ole pitkän päälle hyvä juttu. Nyt kysyn, mitä tarvitaan ja haluatteko, että teen sen. Olen taitava ompelija ja kymmeniä roolivaatteita olenkin ommellut tilauksesta heille. Nyt kun lapsenlapsia on jo viisi, olen vain läsnä ja juttelen, leikin ja rakastan. He haluavat myös kuulla itse keksimiäni tarinoita, joissa he seikkailevat sankareina. Niitä kirjoitamme omaan kirjaan muistiikin.
Ap. Tuo vaihe menee toivottavasti ohi. Minulla kesti vuoden verran. Säilytä silti hyvät välit, isovanhemmalla voi olla sellaista annettavaa lapsellesi, jota kukaan muu ei voi antaa. Varsinkin murrosiän kuohunnassa mummolle/papalle voi kertoa sellaista, mitä ei omille vanhemmille. Minullakin oli niin. Ja nyt olen itse vastaavassa tilanteessa. Rakastan tuota vanhintakin mörökölliä varauksestta.
Vaikea jotenkin nähdä, että nykypäivänä olisi noin. Kai se on teoriassa mahdollista. Mutta esim. minun ja ystävien mummot olivat yli 80-kymppisiä kun meillä oli se pahin murkkukuohunta päällä, ja asuivat ns. maalla eli kauempana, kun itse asuttiin kaupungissa, ei edes tavattu heitä kovin usein kun kaverit oli tärkeimpiä ja tietysti lukio ja harrastukset. Vaikea kuvitella, että olisi jostain kannabiskokeiluista tai e-pillereiden pettämisen pelosta 79-vuotiaalle mummolle puhunut mieluummin kuin äidille (no ei me tosin äideillekään niistä puhuttu vaan kavereille tai lääkärille).
Oma lapsi tuli kerran isoäitinsä luota ja kertoi, miten hieno vierailu hänellä oli ollut. Lapsella oli sydänsuruja ja niistä hän oli jutellut isoäitinsä kanssa. Mummo oli kertonut omia kokemuksiaan ja lohduttanut lasta. Ikäeroa heillä on 65 vuotta. Tästä mummosta kirjoitin jo aiemmin, hän ei lapsille pieninä juuri lahjoja ostanut, mutta antoi aikaa. Tuollaista ei millään rahalla saa.
Vierailija kirjoitti:
Toinen antaa hyvää hyvyyttään lahjan sydämestä ja sinä haukut että terrorisoi raahaamalla kelvotonta tavaraa hienoon kotiisi. Tavarat olivat vielä uusia ja hänen mielestään varmasti hienoja ja kauniita. Ymmärrän että ne eivät ole ehkä makuusi, mutta jotenkin tästä paistaa semmoinen kylmyys ja ylimielisyys että minua rupesi itkettämään.
Mietippä nyt ihan oikeasti sanojasi! Meille anoppini antoi vauvan synnyttyä lahjaksi vauvalle jostain kirppikseltä löytämänsä valtavan kokoisen nukkekodin sisustettuna sillä pikkutilpehöörillä mitä niissä nukkekodeissa nyt on. Poikavauvalle! Oli hankkinut sen ennen lapsen syntymää ja sanoi, että toivoi niin kovasti tyttöä mutta kyllähän nykyään voi pojatkin leikkiä nukkekodeilla. No joo, ehkä voi, mutta ei vauvapojat. Se nukkekoti voi tulla käyttöön aikaisintaan kolmen vuoden päästä, jos silloinkaan. Ja asumme pienessä kaksiossa, jossa ei ole vauvalle omaa huonetta eikä yhtään ylimääräistä tilaa muutenkaan, hyvä kun pinnasänky tänne mahtui. Mihin helkk*ariin tungemme sen kolmeksi vuodeksi kun ei ole edes siinä pienessä kellarikomerossa tilaa?!! Olisi pitänyt edes itsellään säilytyksessä sen kolmen vuoden ajan ja kysynyt sitten pojalta, että haluaako sen vai ei. Varmasti minustakin nyt paistaa sinulle kamala ja julma kylmyys, kun mummo niin hyvää hyvyyttään ja sydämestään sen lahjan meille tunki ja minä en innostunut siitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toinen antaa hyvää hyvyyttään lahjan sydämestä ja sinä haukut että terrorisoi raahaamalla kelvotonta tavaraa hienoon kotiisi. Tavarat olivat vielä uusia ja hänen mielestään varmasti hienoja ja kauniita. Ymmärrän että ne eivät ole ehkä makuusi, mutta jotenkin tästä paistaa semmoinen kylmyys ja ylimielisyys että minua rupesi itkettämään.
Onhan se kieltämättä kylmää ja ylimielistä, ettei lapsen vanhempia ja heidän toiveitaan kunnioiteta, mutta ei kai sen vuoksi itkemään tarvitse ruveta. Tuskin siitäkään sitä paitsi olisi apua ap:n tilanteessa.
Kylmästä sarkasmistasi huolimatta selvennän, että itketti ja liikutti tämän mummon ajatus antaa esim. nämä sydämellä katsotut ja valitut ensikengät. Ehkei hänellä ole varaakaan niin kalliisiin. Kai niitä olisi edes sen verran voinut fiilistellä, että ne olisi ollut pari kertaa jalassa ja olisi otettu kuvia, ja tuntea kiitollisuutta kauniista ajatuksesta ja eleestä. Kaikki isovanhemmat eivät edes välitä lapsenlapsistaan. Kai niitä lahjoja voi sitten antaa vaikka kierrätykseen, jos eivät kelpaa. Joku varmasti arvostaa ja käyttää kun vielä uusia. Mutta ei lapsi varmaan vahingoitu, jos sillä on pari kertaa yllään vääränmerkkiset vaatteet. Voi tätä pinnallista maailmaa, ei vaan välillä kestä.
Onpa sairasta settiä.
Ei se lapsen perhe ole kenenkään viihdekeskus, jonne voi mennä itkeä tirauttelemaan ja napsimaan turistikuvia liikuttuneessa mielentilassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toinen antaa hyvää hyvyyttään lahjan sydämestä ja sinä haukut että terrorisoi raahaamalla kelvotonta tavaraa hienoon kotiisi. Tavarat olivat vielä uusia ja hänen mielestään varmasti hienoja ja kauniita. Ymmärrän että ne eivät ole ehkä makuusi, mutta jotenkin tästä paistaa semmoinen kylmyys ja ylimielisyys että minua rupesi itkettämään.
Onhan se kieltämättä kylmää ja ylimielistä, ettei lapsen vanhempia ja heidän toiveitaan kunnioiteta, mutta ei kai sen vuoksi itkemään tarvitse ruveta. Tuskin siitäkään sitä paitsi olisi apua ap:n tilanteessa.
Kylmästä sarkasmistasi huolimatta selvennän, että itketti ja liikutti tämän mummon ajatus antaa esim. nämä sydämellä katsotut ja valitut ensikengät. Ehkei hänellä ole varaakaan niin kalliisiin. Kai niitä olisi edes sen verran voinut fiilistellä, että ne olisi ollut pari kertaa jalassa ja olisi otettu kuvia, ja tuntea kiitollisuutta kauniista ajatuksesta ja eleestä. Kaikki isovanhemmat eivät edes välitä lapsenlapsistaan. Kai niitä lahjoja voi sitten antaa vaikka kierrätykseen, jos eivät kelpaa. Joku varmasti arvostaa ja käyttää kun vielä uusia. Mutta ei lapsi varmaan vahingoitu, jos sillä on pari kertaa yllään vääränmerkkiset vaatteet. Voi tätä pinnallista maailmaa, ei vaan välillä kestä.
Todellakin, voi tätä pinnallista maailmaa. Lapsenlapselle ostellaan ja tuodaan tarpeetonta krääsää, mutta aikaa hänen kanssaan ei haluta viettää. Pinnallista on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma isoäitini rakasti ruualla: sokeria, sokeria, sokeria, sokeria joka paikkaan. Se oli hienointa, mitä mummolla oli tarjota. Äitini ei oikein tykännyt mummin tavasta. Nyt oma äitini rakastaa minua lapsenlapsiaan tuomalla tavaraa. Hyvin vaikea on hänen uskoa, että en oikeasti tarvitse kaikkea, mitä halvalla sattuu saamaan. Ilmiö on rasittava, mutta mielestäni siihen pitää kuitenkin suhtautua enimmäkseen lempeällä huumorilla. Sokea pisteensä kullakin sukupolvella. Saa nähdä, mitä sitä itse sitten tyrkyttää omille lapsenlapsilleen. Ja rohkeasti kierrätykseen ne tavarat, millä ei oikeasti ole käyttöä.
Harvinaisen kypsästi ajateltu. Aivan samoin on minulla ollut. Nyt itse mummona sokea pisteeni on varmaan sylittely ja hellittely, kirjoja haluan aina lukea heille. Aivan aluksi ensimmäisen lapsenlapsen kohdalla oli ihanaa katsella vaatteita ja ostellakin niitä. Onneksi pian ymmärsin, ettei se ole pitkän päälle hyvä juttu. Nyt kysyn, mitä tarvitaan ja haluatteko, että teen sen. Olen taitava ompelija ja kymmeniä roolivaatteita olenkin ommellut tilauksesta heille. Nyt kun lapsenlapsia on jo viisi, olen vain läsnä ja juttelen, leikin ja rakastan. He haluavat myös kuulla itse keksimiäni tarinoita, joissa he seikkailevat sankareina. Niitä kirjoitamme omaan kirjaan muistiikin.
Ap. Tuo vaihe menee toivottavasti ohi. Minulla kesti vuoden verran. Säilytä silti hyvät välit, isovanhemmalla voi olla sellaista annettavaa lapsellesi, jota kukaan muu ei voi antaa. Varsinkin murrosiän kuohunnassa mummolle/papalle voi kertoa sellaista, mitä ei omille vanhemmille. Minullakin oli niin. Ja nyt olen itse vastaavassa tilanteessa. Rakastan tuota vanhintakin mörökölliä varauksestta.
Vaikea jotenkin nähdä, että nykypäivänä olisi noin. Kai se on teoriassa mahdollista. Mutta esim. minun ja ystävien mummot olivat yli 80-kymppisiä kun meillä oli se pahin murkkukuohunta päällä, ja asuivat ns. maalla eli kauempana, kun itse asuttiin kaupungissa, ei edes tavattu heitä kovin usein kun kaverit oli tärkeimpiä ja tietysti lukio ja harrastukset. Vaikea kuvitella, että olisi jostain kannabiskokeiluista tai e-pillereiden pettämisen pelosta 79-vuotiaalle mummolle puhunut mieluummin kuin äidille (no ei me tosin äideillekään niistä puhuttu vaan kavereille tai lääkärille).
Oma lapsi tuli kerran isoäitinsä luota ja kertoi, miten hieno vierailu hänellä oli ollut. Lapsella oli sydänsuruja ja niistä hän oli jutellut isoäitinsä kanssa. Mummo oli kertonut omia kokemuksiaan ja lohduttanut lasta. Ikäeroa heillä on 65 vuotta. Tästä mummosta kirjoitin jo aiemmin, hän ei lapsille pieninä juuri lahjoja ostanut, mutta antoi aikaa. Tuollaista ei millään rahalla saa.
Vastaavan keskustelun voi kyllä käydä ihan kenen kanssa vaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma isoäitini rakasti ruualla: sokeria, sokeria, sokeria, sokeria joka paikkaan. Se oli hienointa, mitä mummolla oli tarjota. Äitini ei oikein tykännyt mummin tavasta. Nyt oma äitini rakastaa minua lapsenlapsiaan tuomalla tavaraa. Hyvin vaikea on hänen uskoa, että en oikeasti tarvitse kaikkea, mitä halvalla sattuu saamaan. Ilmiö on rasittava, mutta mielestäni siihen pitää kuitenkin suhtautua enimmäkseen lempeällä huumorilla. Sokea pisteensä kullakin sukupolvella. Saa nähdä, mitä sitä itse sitten tyrkyttää omille lapsenlapsilleen. Ja rohkeasti kierrätykseen ne tavarat, millä ei oikeasti ole käyttöä.
Harvinaisen kypsästi ajateltu. Aivan samoin on minulla ollut. Nyt itse mummona sokea pisteeni on varmaan sylittely ja hellittely, kirjoja haluan aina lukea heille. Aivan aluksi ensimmäisen lapsenlapsen kohdalla oli ihanaa katsella vaatteita ja ostellakin niitä. Onneksi pian ymmärsin, ettei se ole pitkän päälle hyvä juttu. Nyt kysyn, mitä tarvitaan ja haluatteko, että teen sen. Olen taitava ompelija ja kymmeniä roolivaatteita olenkin ommellut tilauksesta heille. Nyt kun lapsenlapsia on jo viisi, olen vain läsnä ja juttelen, leikin ja rakastan. He haluavat myös kuulla itse keksimiäni tarinoita, joissa he seikkailevat sankareina. Niitä kirjoitamme omaan kirjaan muistiikin.
Ap. Tuo vaihe menee toivottavasti ohi. Minulla kesti vuoden verran. Säilytä silti hyvät välit, isovanhemmalla voi olla sellaista annettavaa lapsellesi, jota kukaan muu ei voi antaa. Varsinkin murrosiän kuohunnassa mummolle/papalle voi kertoa sellaista, mitä ei omille vanhemmille. Minullakin oli niin. Ja nyt olen itse vastaavassa tilanteessa. Rakastan tuota vanhintakin mörökölliä varauksestta.
Vaikea jotenkin nähdä, että nykypäivänä olisi noin. Kai se on teoriassa mahdollista. Mutta esim. minun ja ystävien mummot olivat yli 80-kymppisiä kun meillä oli se pahin murkkukuohunta päällä, ja asuivat ns. maalla eli kauempana, kun itse asuttiin kaupungissa, ei edes tavattu heitä kovin usein kun kaverit oli tärkeimpiä ja tietysti lukio ja harrastukset. Vaikea kuvitella, että olisi jostain kannabiskokeiluista tai e-pillereiden pettämisen pelosta 79-vuotiaalle mummolle puhunut mieluummin kuin äidille (no ei me tosin äideillekään niistä puhuttu vaan kavereille tai lääkärille).
Minullakin on 86-vuotias äiti ja lapseni, nyt kolmekymppinen, on hiljattain käynyt mummon luona ja ovat jutelleet hänen elämänsä kipukohdista, erosta, homoseksuaalisuudesta ja kuolemanahdistuksesta. Minun kanssani hän ei ole kaikista noista jutellut, on mummonsa kanssa eri tavoin läsnä ja auki, uskaltaa avautua ja kertoa kaikkea. Mummo ei koskaan tuomitse, ei mistään. Minä en aina siihen pysty. Ja aina on yksi rakastava (tässä tapauksessa myös rukoileva) ihminen elämässä. Sitä ei voi korvata.
Mä olen 40v ja ikävöin mummoani joka päivä, hän kuoli 8v sitten 93 vuotiaana. Hänelle todellakin pystyi puhumaan mistä vaan ( paitsi turkistarhauksesta, se on ainoa asia mistä koskaan riideltiin), ja kuten todettua, ei koskaan tuominnut.
Omalla 11v pojalla on kohta 80v vaari, joka on koko pojan elämän ajan ollut hänelle suurin tuki ja turva, aina auttamassa ja pojan puolella. ja todella toivon, että tuo suhde pysyy yllä niin kauan kuin vaari on elossa.
No se on hienoa, että sinulla oli hyvä mummo ja pojallasi on hyvä vaari. Mutta mummous tai vaarius ei tee ihmisestä hyvää ihmistä tai sellaista jolle voi puhua mistä vain tai joka olisi tuki ja turva. Mummoissa ja vaareissa on paljon myös sellaisia ihmisiä, jotka ovat ilkeitä, valehtelevia, manipuloivia ja pahantahtoisia. Niin kuin aikuisissa ihmisissä nyt ylipäätään osa ihmisistä on manipuloivia ja osa tuomitsemattomia jne.
Tälläkin palstalla on paljon tällaisia äitejä, heistäkin tulee joskus mummoja.
Meillä aikanaan isovanhemmat raahas Venäjällä tankatessa käydessä kaiken lapsille sieltä. Ei mennyt perille vaikka sanoin että en voi noita leluja antaa käyttöön kun eivät ole turvallisia.
Vaatteet joltain torilta hankittuja; rumia, kauheaa kangasta ja huono laatuista.
Onneksi eivät enää tee tankkausreissuja niin eivät enää teini-ikäisille rajantakaa kanna roskiskamaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toinen antaa hyvää hyvyyttään lahjan sydämestä ja sinä haukut että terrorisoi raahaamalla kelvotonta tavaraa hienoon kotiisi. Tavarat olivat vielä uusia ja hänen mielestään varmasti hienoja ja kauniita. Ymmärrän että ne eivät ole ehkä makuusi, mutta jotenkin tästä paistaa semmoinen kylmyys ja ylimielisyys että minua rupesi itkettämään.
Onhan se kieltämättä kylmää ja ylimielistä, ettei lapsen vanhempia ja heidän toiveitaan kunnioiteta, mutta ei kai sen vuoksi itkemään tarvitse ruveta. Tuskin siitäkään sitä paitsi olisi apua ap:n tilanteessa.
Kylmästä sarkasmistasi huolimatta selvennän, että itketti ja liikutti tämän mummon ajatus antaa esim. nämä sydämellä katsotut ja valitut ensikengät. Ehkei hänellä ole varaakaan niin kalliisiin. Kai niitä olisi edes sen verran voinut fiilistellä, että ne olisi ollut pari kertaa jalassa ja olisi otettu kuvia, ja tuntea kiitollisuutta kauniista ajatuksesta ja eleestä. Kaikki isovanhemmat eivät edes välitä lapsenlapsistaan. Kai niitä lahjoja voi sitten antaa vaikka kierrätykseen, jos eivät kelpaa. Joku varmasti arvostaa ja käyttää kun vielä uusia. Mutta ei lapsi varmaan vahingoitu, jos sillä on pari kertaa yllään vääränmerkkiset vaatteet. Voi tätä pinnallista maailmaa, ei vaan välillä kestä.
MILLÄ oikeudella se isoäiti kiilaa vanhempien ohi ostamaan liikuttavat ensikengät???
Se hänen tilaisuutensa ko asiaan oli silloin kun hänen esikoisensa otti ensiaskeleitaan. Millä oikeudella hän varastaa tuon kokemuksen lapsenlapsensa vanhemmilta?
Voihan sillä lapsella olla useammatkin kengät. Ei se ole mitään varastamista että antaa kengät. Voihan ne vanhempien valitsemat kengät olla "ykköset". Kai ne voi pari kertaa olla jalassa. Nykymaailmassa kyllä ainoa kaunis ja sallittu ele tuntuu olevan kylmä rahasiirto pankkitilille.
Minä myisin tuon komerollisen kamaa faijan rompetorilla ihan tosta vaan. Kaikki menee kaupaksi kun vaan osaa myydä eikä pyydä taivaallisia summia. Lasten roinaa menee oikein hyvin. Mutta kaikki ei vaan sitä hoksaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma isoäitini rakasti ruualla: sokeria, sokeria, sokeria, sokeria joka paikkaan. Se oli hienointa, mitä mummolla oli tarjota. Äitini ei oikein tykännyt mummin tavasta. Nyt oma äitini rakastaa minua lapsenlapsiaan tuomalla tavaraa. Hyvin vaikea on hänen uskoa, että en oikeasti tarvitse kaikkea, mitä halvalla sattuu saamaan. Ilmiö on rasittava, mutta mielestäni siihen pitää kuitenkin suhtautua enimmäkseen lempeällä huumorilla. Sokea pisteensä kullakin sukupolvella. Saa nähdä, mitä sitä itse sitten tyrkyttää omille lapsenlapsilleen. Ja rohkeasti kierrätykseen ne tavarat, millä ei oikeasti ole käyttöä.
Harvinaisen kypsästi ajateltu. Aivan samoin on minulla ollut. Nyt itse mummona sokea pisteeni on varmaan sylittely ja hellittely, kirjoja haluan aina lukea heille. Aivan aluksi ensimmäisen lapsenlapsen kohdalla oli ihanaa katsella vaatteita ja ostellakin niitä. Onneksi pian ymmärsin, ettei se ole pitkän päälle hyvä juttu. Nyt kysyn, mitä tarvitaan ja haluatteko, että teen sen. Olen taitava ompelija ja kymmeniä roolivaatteita olenkin ommellut tilauksesta heille. Nyt kun lapsenlapsia on jo viisi, olen vain läsnä ja juttelen, leikin ja rakastan. He haluavat myös kuulla itse keksimiäni tarinoita, joissa he seikkailevat sankareina. Niitä kirjoitamme omaan kirjaan muistiikin.
Ap. Tuo vaihe menee toivottavasti ohi. Minulla kesti vuoden verran. Säilytä silti hyvät välit, isovanhemmalla voi olla sellaista annettavaa lapsellesi, jota kukaan muu ei voi antaa. Varsinkin murrosiän kuohunnassa mummolle/papalle voi kertoa sellaista, mitä ei omille vanhemmille. Minullakin oli niin. Ja nyt olen itse vastaavassa tilanteessa. Rakastan tuota vanhintakin mörökölliä varauksestta.
Vaikea jotenkin nähdä, että nykypäivänä olisi noin. Kai se on teoriassa mahdollista. Mutta esim. minun ja ystävien mummot olivat yli 80-kymppisiä kun meillä oli se pahin murkkukuohunta päällä, ja asuivat ns. maalla eli kauempana, kun itse asuttiin kaupungissa, ei edes tavattu heitä kovin usein kun kaverit oli tärkeimpiä ja tietysti lukio ja harrastukset. Vaikea kuvitella, että olisi jostain kannabiskokeiluista tai e-pillereiden pettämisen pelosta 79-vuotiaalle mummolle puhunut mieluummin kuin äidille (no ei me tosin äideillekään niistä puhuttu vaan kavereille tai lääkärille).
Oma lapsi tuli kerran isoäitinsä luota ja kertoi, miten hieno vierailu hänellä oli ollut. Lapsella oli sydänsuruja ja niistä hän oli jutellut isoäitinsä kanssa. Mummo oli kertonut omia kokemuksiaan ja lohduttanut lasta. Ikäeroa heillä on 65 vuotta. Tästä mummosta kirjoitin jo aiemmin, hän ei lapsille pieninä juuri lahjoja ostanut, mutta antoi aikaa. Tuollaista ei millään rahalla saa.
Vastaavan keskustelun voi kyllä käydä ihan kenen kanssa vaan.
Ei voi. Tuossa on esimerkiksi tuo ikäero. Sen lisäksi toisen mummon tai kummankaan isoisän kanssa keskustelu ei olisi onnistunut, sieltä olisi vain tullut saarnaa.
Miten sinusta tuli noin täydellisen kieroutunut kiristäjä?