Lue keskustelun säännöt.
Miten saada lapsen mummo ymmärtämään, että emme halua huonolaatuisia tarvikkeita?
27.03.2019 |
Lapsen mummo ostelee vauvallemme (8 kk täytti juuri) huonolaatuisia vaatteita ja tarvikkeita. Esimerkiksi marketin poistomyynnistä hengittämättömät muoviset huonolaatuiset ja huonosti muotoillut ensikengät. Keinokuituisia hiostavia vaatteita jostain halpamyynnistä. Jonkun vaunuliikkeen loppuunmyynnistä halvimman mahdollisen turvakaukalon (ennen lapsen syntymää, halusi antaa hänelle syntymälahjan yllätyksenä). Jne. Näitä ei tietenkään voi palauttaa, koska on hankittu erilaisista alennus- ja loppuunmyynneistä, joissa ei ole palautusoikeutta. Olemme sanoneet monta kertaa, että ei saa ostaa tuollaisia, vaan käytämme lapsella vain kunnollisia tarvikkeita, esimerkiksi testeissä hyvät arviot saanutta turvakaukaloa. Meillä on ihan hyvin rahaa itsellä hankkia sellaiset hyvät tarvikkeet lapselle ja laadukkaat nahkakengät jne. Mummo ei tästä välitä vaan ostelee vain, ja joka kerta käydessään tenttaa, että ollaanko käytetty niitä hänen antamia asioita. Kun näki, että meillä on autossa eri turvakaukalo kuin hänen hankkima, niin loukkaantui moneksi päiväksi (ne krokotiilinkyyneleet on todella rasittavia, kun muutenkin vauva-arki on rankkaa).
Hän ostelee itselleenkin tuollaisia huonolaatuisia halpajuttuja ja oikeasti kai kuvittelee, että ne on yhtä hyviä kuin esim. kunnolliset nahkaiset jalkaa oikealla tavalla tukevat laatukengät. Ja nyt ensimmäisen lapsenlapsensa saatuaan haluaa hukuttaa tämän tällaisiin lahjoihin. Miten saada hänet ymmärtämään, että jos haluaa jotain ostaa, niin on kysyttävä mikä on oikeanlainen ennen kuin menee kaupoille. Suora sanominen kun ei ole vielä ainakaan tehonnut eikä se, että jätämme käyttämättä ne tavarat.
Kommentit (836)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toinen antaa hyvää hyvyyttään lahjan sydämestä ja sinä haukut että terrorisoi raahaamalla kelvotonta tavaraa hienoon kotiisi. Tavarat olivat vielä uusia ja hänen mielestään varmasti hienoja ja kauniita. Ymmärrän että ne eivät ole ehkä makuusi, mutta jotenkin tästä paistaa semmoinen kylmyys ja ylimielisyys että minua rupesi itkettämään.
Onhan se kieltämättä kylmää ja ylimielistä, ettei lapsen vanhempia ja heidän toiveitaan kunnioiteta, mutta ei kai sen vuoksi itkemään tarvitse ruveta. Tuskin siitäkään sitä paitsi olisi apua ap:n tilanteessa.
Kylmästä sarkasmistasi huolimatta selvennän, että itketti ja liikutti tämän mummon ajatus antaa esim. nämä sydämellä katsotut ja valitut ensikengät. Ehkei hänellä ole varaakaan niin kalliisiin. Kai niitä olisi edes sen verran voinut fiilistellä, että ne olisi ollut pari kertaa jalassa ja olisi otettu kuvia, ja tuntea kiitollisuutta kauniista ajatuksesta ja eleestä. Kaikki isovanhemmat eivät edes välitä lapsenlapsistaan. Kai niitä lahjoja voi sitten antaa vaikka kierrätykseen, jos eivät kelpaa. Joku varmasti arvostaa ja käyttää kun vielä uusia. Mutta ei lapsi varmaan vahingoitu, jos sillä on pari kertaa yllään vääränmerkkiset vaatteet. Voi tätä pinnallista maailmaa, ei vaan välillä kestä.
MILLÄ oikeudella se isoäiti kiilaa vanhempien ohi ostamaan liikuttavat ensikengät???
Se hänen tilaisuutensa ko asiaan oli silloin kun hänen esikoisensa otti ensiaskeleitaan. Millä oikeudella hän varastaa tuon kokemuksen lapsenlapsensa vanhemmilta?
Voihan sillä lapsella olla useammatkin kengät. Ei se ole mitään varastamista että antaa kengät. Voihan ne vanhempien valitsemat kengät olla "ykköset". Kai ne voi pari kertaa olla jalassa. Nykymaailmassa kyllä ainoa kaunis ja sallittu ele tuntuu olevan kylmä rahasiirto pankkitilille.
Voi olla vain yhdet ensikengät.
Miksei se isoäiti liikutu niistä ensiaskelista jos sillä on jalassa äidin ostamat kengät? On kyllä todella kylmää ja materialistista ajattelua tuollainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lopettakaa jo se hienostelu, hifistely ja brändipelleily, ja antakaa tuntea mummonne edes itselleen tärkeäks.
Hirveää, miten julmia läheiset voi olla omille vanhuksilleen, varsinaisia ihmissusia. Todella vastenmielistä kuultavaa!
Ei tuossa ole kyse brändeistä vaan laadusta ja turvallisuudesta. Vastuutonta olisi kuljettaa lasta kaukalossa, joka ei suojaa kolarissa tai pukea kengät, jotka pilaavat jalat - ja ihan vain sen takia, että aikuinen ihminen ei pahoittaisi mieltänsä.
Meillä on käyty samaa keskustelua. Osa on toki jossain määrin mieltymyskysymyksiä, mutta vanhemmathan hankintoja arjessa käyttävät. Jos nappien näpertely tuntuu hankalalta, puetaan vetokejullinen takki (tässä voi toki mummon mieliksi vierailulle pistää hankalankin vaatteen, mutta käyttökerrat jäävät muutamaan). Usein on kyse kuitenkin siitä, että puen lapsen ennemmin kotimaiseen tai edes Euroopassa valmistettuun brändittömään vaatteeseen kuin kemikaaleilla kyllästettyyn kiinalaiseen brändirättiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma isoäitini rakasti ruualla: sokeria, sokeria, sokeria, sokeria joka paikkaan. Se oli hienointa, mitä mummolla oli tarjota. Äitini ei oikein tykännyt mummin tavasta. Nyt oma äitini rakastaa minua lapsenlapsiaan tuomalla tavaraa. Hyvin vaikea on hänen uskoa, että en oikeasti tarvitse kaikkea, mitä halvalla sattuu saamaan. Ilmiö on rasittava, mutta mielestäni siihen pitää kuitenkin suhtautua enimmäkseen lempeällä huumorilla. Sokea pisteensä kullakin sukupolvella. Saa nähdä, mitä sitä itse sitten tyrkyttää omille lapsenlapsilleen. Ja rohkeasti kierrätykseen ne tavarat, millä ei oikeasti ole käyttöä.
Harvinaisen kypsästi ajateltu. Aivan samoin on minulla ollut. Nyt itse mummona sokea pisteeni on varmaan sylittely ja hellittely, kirjoja haluan aina lukea heille. Aivan aluksi ensimmäisen lapsenlapsen kohdalla oli ihanaa katsella vaatteita ja ostellakin niitä. Onneksi pian ymmärsin, ettei se ole pitkän päälle hyvä juttu. Nyt kysyn, mitä tarvitaan ja haluatteko, että teen sen. Olen taitava ompelija ja kymmeniä roolivaatteita olenkin ommellut tilauksesta heille. Nyt kun lapsenlapsia on jo viisi, olen vain läsnä ja juttelen, leikin ja rakastan. He haluavat myös kuulla itse keksimiäni tarinoita, joissa he seikkailevat sankareina. Niitä kirjoitamme omaan kirjaan muistiikin.
Ap. Tuo vaihe menee toivottavasti ohi. Minulla kesti vuoden verran. Säilytä silti hyvät välit, isovanhemmalla voi olla sellaista annettavaa lapsellesi, jota kukaan muu ei voi antaa. Varsinkin murrosiän kuohunnassa mummolle/papalle voi kertoa sellaista, mitä ei omille vanhemmille. Minullakin oli niin. Ja nyt olen itse vastaavassa tilanteessa. Rakastan tuota vanhintakin mörökölliä varauksestta.
Vaikea jotenkin nähdä, että nykypäivänä olisi noin. Kai se on teoriassa mahdollista. Mutta esim. minun ja ystävien mummot olivat yli 80-kymppisiä kun meillä oli se pahin murkkukuohunta päällä, ja asuivat ns. maalla eli kauempana, kun itse asuttiin kaupungissa, ei edes tavattu heitä kovin usein kun kaverit oli tärkeimpiä ja tietysti lukio ja harrastukset. Vaikea kuvitella, että olisi jostain kannabiskokeiluista tai e-pillereiden pettämisen pelosta 79-vuotiaalle mummolle puhunut mieluummin kuin äidille (no ei me tosin äideillekään niistä puhuttu vaan kavereille tai lääkärille).
Oma lapsi tuli kerran isoäitinsä luota ja kertoi, miten hieno vierailu hänellä oli ollut. Lapsella oli sydänsuruja ja niistä hän oli jutellut isoäitinsä kanssa. Mummo oli kertonut omia kokemuksiaan ja lohduttanut lasta. Ikäeroa heillä on 65 vuotta. Tästä mummosta kirjoitin jo aiemmin, hän ei lapsille pieninä juuri lahjoja ostanut, mutta antoi aikaa. Tuollaista ei millään rahalla saa.
Vastaavan keskustelun voi kyllä käydä ihan kenen kanssa vaan.
Ei voi. Tuossa on esimerkiksi tuo ikäero. Sen lisäksi toisen mummon tai kummankaan isoisän kanssa keskustelu ei olisi onnistunut, sieltä olisi vain tullut saarnaa.
Millä tavalla se ikäero on olennainen?
Ja se yksi isoäiti on maailman ainoa tuonikäinen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toinen antaa hyvää hyvyyttään lahjan sydämestä ja sinä haukut että terrorisoi raahaamalla kelvotonta tavaraa hienoon kotiisi. Tavarat olivat vielä uusia ja hänen mielestään varmasti hienoja ja kauniita. Ymmärrän että ne eivät ole ehkä makuusi, mutta jotenkin tästä paistaa semmoinen kylmyys ja ylimielisyys että minua rupesi itkettämään.
Onhan se kieltämättä kylmää ja ylimielistä, ettei lapsen vanhempia ja heidän toiveitaan kunnioiteta, mutta ei kai sen vuoksi itkemään tarvitse ruveta. Tuskin siitäkään sitä paitsi olisi apua ap:n tilanteessa.
Kylmästä sarkasmistasi huolimatta selvennän, että itketti ja liikutti tämän mummon ajatus antaa esim. nämä sydämellä katsotut ja valitut ensikengät. Ehkei hänellä ole varaakaan niin kalliisiin. Kai niitä olisi edes sen verran voinut fiilistellä, että ne olisi ollut pari kertaa jalassa ja olisi otettu kuvia, ja tuntea kiitollisuutta kauniista ajatuksesta ja eleestä. Kaikki isovanhemmat eivät edes välitä lapsenlapsistaan. Kai niitä lahjoja voi sitten antaa vaikka kierrätykseen, jos eivät kelpaa. Joku varmasti arvostaa ja käyttää kun vielä uusia. Mutta ei lapsi varmaan vahingoitu, jos sillä on pari kertaa yllään vääränmerkkiset vaatteet. Voi tätä pinnallista maailmaa, ei vaan välillä kestä.
MILLÄ oikeudella se isoäiti kiilaa vanhempien ohi ostamaan liikuttavat ensikengät???
Se hänen tilaisuutensa ko asiaan oli silloin kun hänen esikoisensa otti ensiaskeleitaan. Millä oikeudella hän varastaa tuon kokemuksen lapsenlapsensa vanhemmilta?
Voihan sillä lapsella olla useammatkin kengät. Ei se ole mitään varastamista että antaa kengät. Voihan ne vanhempien valitsemat kengät olla "ykköset". Kai ne voi pari kertaa olla jalassa. Nykymaailmassa kyllä ainoa kaunis ja sallittu ele tuntuu olevan kylmä rahasiirto pankkitilille.
Ei vaan aika. Paras, mitä isovanhempi voi lapsenlapselleen antaa on hänen kanssaan vietetty aika. Lapsi muistaaikänsä mummon kanssa pullanleipomiset ja lukuhetket paremmin kuin jonkun muovihärpäkkeen.
Minunkin miniäni pukee lapsia vain merkkivaatteisiin. Markettivaatteet ja Kärkkäiseltä, ja tokmannilta ostetut eivät kelpaa, vaikka lapset tykkäävät barbi ja ryhmä hau jutuista.
Lapset kasvavat nopeasti, eikä ne vaatteet siinä ajassa mene miksikään. Tuli sitten valitusta vaatteista, ja pyyntöä että antaisin rahana, jos haluan antaa lahjan. Mutta mitä se pieni lapsi rahasta iloitsee? Ja silloin joko tuodaan vanhempien haluamia kalliita vaatteita, joihin ei ole varaa, tai annetaan vanhemmille rahaa, jolloin lapsi ei saa mitään.
Toisen miniän ja tyttären kanssa ei ole tuollaista. Käydään yhdessä kaupoilla ja kirppiksillä. Ostellaan itselle ja lapsille. Kyllähän se tuntuu, ettei oma poika ja miniä arvosta minua, kun olen pienituloinen, ja he varakkaita. Oma tyttö on pienituloinen, toinen poika ja hänen vaimo taas akateemisia keskituloisia.
Tämä on toki vaikuttanut suhteisiin, jotka on jääneet etäiseksi. Tuntuu, että on aina jotenkin takakireä tunnelma eikä pysty juttelemaan. On se harmi, mutta ei sille asialle mitään voi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En nyt ole jaksanut ihan koko ketjua lukea läpi. Mutta lapsikin hämmentyy näiden "hyvää tarkoittavien" tuomisten kanssa. Lapsi on ihan hämillään, kun kerta toisensa jälkeen saa vaatteen, joka on joko liian pieni (mummo vieressä ihmettelee, että voi voi, miten se nyt ei mahdu päälle) tai sopiva vasta vuosien kuluttua.
Puhumattakaan täysin sopimattomasta lelusta, joka joudutaan ottamaan pois ja panemaan kaappiin. (Meillä kolmevuotias sai mikroskooppisetin skalpelleineen ja metyylisinineen kaikkineen.) Lapsi ilahtuu, kun saa jotain, mutta sitten hämmentyy täysin ja pahoittaa mielensä, kun lahja otetaan pois. Kerta toisensa jälkeen.
Ja muutenkin, kyllä sisään tuleva tavara on ongelma, kun /jos sitten loukkaannutaan, kun sitä ei näy/käytetä. Ja iso vaiva hankkiutua siitä kaikesta eroon.
Mistähän tämä tavaran tyrkyttäminen muuten johtuu, miksi tuntuu, että lasten isovanhemmat rakastavat/yrittävät ostaa rakkautta nimenomaan tavaralla. Ja vielä oleellisemmin: miksi eivät usko neuvoja mitä ostaa, ostaisivat vaikka harvemmin jotain järkevää kuin jatkuvasti jotain roinaa. Tai edes niitä vaatteita oikean kokoisina.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma isoäitini rakasti ruualla: sokeria, sokeria, sokeria, sokeria joka paikkaan. Se oli hienointa, mitä mummolla oli tarjota. Äitini ei oikein tykännyt mummin tavasta. Nyt oma äitini rakastaa minua lapsenlapsiaan tuomalla tavaraa. Hyvin vaikea on hänen uskoa, että en oikeasti tarvitse kaikkea, mitä halvalla sattuu saamaan. Ilmiö on rasittava, mutta mielestäni siihen pitää kuitenkin suhtautua enimmäkseen lempeällä huumorilla. Sokea pisteensä kullakin sukupolvella. Saa nähdä, mitä sitä itse sitten tyrkyttää omille lapsenlapsilleen. Ja rohkeasti kierrätykseen ne tavarat, millä ei oikeasti ole käyttöä.
Harvinaisen kypsästi ajateltu. Aivan samoin on minulla ollut. Nyt itse mummona sokea pisteeni on varmaan sylittely ja hellittely, kirjoja haluan aina lukea heille. Aivan aluksi ensimmäisen lapsenlapsen kohdalla oli ihanaa katsella vaatteita ja ostellakin niitä. Onneksi pian ymmärsin, ettei se ole pitkän päälle hyvä juttu. Nyt kysyn, mitä tarvitaan ja haluatteko, että teen sen. Olen taitava ompelija ja kymmeniä roolivaatteita olenkin ommellut tilauksesta heille. Nyt kun lapsenlapsia on jo viisi, olen vain läsnä ja juttelen, leikin ja rakastan. He haluavat myös kuulla itse keksimiäni tarinoita, joissa he seikkailevat sankareina. Niitä kirjoitamme omaan kirjaan muistiikin.
Ap. Tuo vaihe menee toivottavasti ohi. Minulla kesti vuoden verran. Säilytä silti hyvät välit, isovanhemmalla voi olla sellaista annettavaa lapsellesi, jota kukaan muu ei voi antaa. Varsinkin murrosiän kuohunnassa mummolle/papalle voi kertoa sellaista, mitä ei omille vanhemmille. Minullakin oli niin. Ja nyt olen itse vastaavassa tilanteessa. Rakastan tuota vanhintakin mörökölliä varauksestta.
Vaikea jotenkin nähdä, että nykypäivänä olisi noin. Kai se on teoriassa mahdollista. Mutta esim. minun ja ystävien mummot olivat yli 80-kymppisiä kun meillä oli se pahin murkkukuohunta päällä, ja asuivat ns. maalla eli kauempana, kun itse asuttiin kaupungissa, ei edes tavattu heitä kovin usein kun kaverit oli tärkeimpiä ja tietysti lukio ja harrastukset. Vaikea kuvitella, että olisi jostain kannabiskokeiluista tai e-pillereiden pettämisen pelosta 79-vuotiaalle mummolle puhunut mieluummin kuin äidille (no ei me tosin äideillekään niistä puhuttu vaan kavereille tai lääkärille).
Oma lapsi tuli kerran isoäitinsä luota ja kertoi, miten hieno vierailu hänellä oli ollut. Lapsella oli sydänsuruja ja niistä hän oli jutellut isoäitinsä kanssa. Mummo oli kertonut omia kokemuksiaan ja lohduttanut lasta. Ikäeroa heillä on 65 vuotta. Tästä mummosta kirjoitin jo aiemmin, hän ei lapsille pieninä juuri lahjoja ostanut, mutta antoi aikaa. Tuollaista ei millään rahalla saa.
Vastaavan keskustelun voi kyllä käydä ihan kenen kanssa vaan.
Ei voi. Tuossa on esimerkiksi tuo ikäero. Sen lisäksi toisen mummon tai kummankaan isoisän kanssa keskustelu ei olisi onnistunut, sieltä olisi vain tullut saarnaa.
Millä tavalla se ikäero on olennainen?
Ja se yksi isoäiti on maailman ainoa tuonikäinen?
Et siis ymmärrä, miten erilaisissa maailmoissa on sota-ajan lapsi ja 90-luvulla syntynyt ovat kasvaneet. Kaiken ikäisiä isoäitejä on maailma pullollaan, mutta omilla lapsilla niitä on vain kaksi ja vain toisella on ikäeroa yhteen isoäitiin 65 vuotta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma isoäitini rakasti ruualla: sokeria, sokeria, sokeria, sokeria joka paikkaan. Se oli hienointa, mitä mummolla oli tarjota. Äitini ei oikein tykännyt mummin tavasta. Nyt oma äitini rakastaa minua lapsenlapsiaan tuomalla tavaraa. Hyvin vaikea on hänen uskoa, että en oikeasti tarvitse kaikkea, mitä halvalla sattuu saamaan. Ilmiö on rasittava, mutta mielestäni siihen pitää kuitenkin suhtautua enimmäkseen lempeällä huumorilla. Sokea pisteensä kullakin sukupolvella. Saa nähdä, mitä sitä itse sitten tyrkyttää omille lapsenlapsilleen. Ja rohkeasti kierrätykseen ne tavarat, millä ei oikeasti ole käyttöä.
Harvinaisen kypsästi ajateltu. Aivan samoin on minulla ollut. Nyt itse mummona sokea pisteeni on varmaan sylittely ja hellittely, kirjoja haluan aina lukea heille. Aivan aluksi ensimmäisen lapsenlapsen kohdalla oli ihanaa katsella vaatteita ja ostellakin niitä. Onneksi pian ymmärsin, ettei se ole pitkän päälle hyvä juttu. Nyt kysyn, mitä tarvitaan ja haluatteko, että teen sen. Olen taitava ompelija ja kymmeniä roolivaatteita olenkin ommellut tilauksesta heille. Nyt kun lapsenlapsia on jo viisi, olen vain läsnä ja juttelen, leikin ja rakastan. He haluavat myös kuulla itse keksimiäni tarinoita, joissa he seikkailevat sankareina. Niitä kirjoitamme omaan kirjaan muistiikin.
Ap. Tuo vaihe menee toivottavasti ohi. Minulla kesti vuoden verran. Säilytä silti hyvät välit, isovanhemmalla voi olla sellaista annettavaa lapsellesi, jota kukaan muu ei voi antaa. Varsinkin murrosiän kuohunnassa mummolle/papalle voi kertoa sellaista, mitä ei omille vanhemmille. Minullakin oli niin. Ja nyt olen itse vastaavassa tilanteessa. Rakastan tuota vanhintakin mörökölliä varauksestta.
Vaikea jotenkin nähdä, että nykypäivänä olisi noin. Kai se on teoriassa mahdollista. Mutta esim. minun ja ystävien mummot olivat yli 80-kymppisiä kun meillä oli se pahin murkkukuohunta päällä, ja asuivat ns. maalla eli kauempana, kun itse asuttiin kaupungissa, ei edes tavattu heitä kovin usein kun kaverit oli tärkeimpiä ja tietysti lukio ja harrastukset. Vaikea kuvitella, että olisi jostain kannabiskokeiluista tai e-pillereiden pettämisen pelosta 79-vuotiaalle mummolle puhunut mieluummin kuin äidille (no ei me tosin äideillekään niistä puhuttu vaan kavereille tai lääkärille).
Oma lapsi tuli kerran isoäitinsä luota ja kertoi, miten hieno vierailu hänellä oli ollut. Lapsella oli sydänsuruja ja niistä hän oli jutellut isoäitinsä kanssa. Mummo oli kertonut omia kokemuksiaan ja lohduttanut lasta. Ikäeroa heillä on 65 vuotta. Tästä mummosta kirjoitin jo aiemmin, hän ei lapsille pieninä juuri lahjoja ostanut, mutta antoi aikaa. Tuollaista ei millään rahalla saa.
Vastaavan keskustelun voi kyllä käydä ihan kenen kanssa vaan.
No ei nyt todellakaan ihan kenen kanssa vaan. Näillä ihmisillä täytyy kuitenkin olla joku sidos keskenään, että luottamus voi syntyä. Ei sen tietenkään tarvitse olla mummo eikä vaari, ihan naapuri tai opettaja tai kuka tahansa sellainen, johon tietää voivansa luottaa. Kuinka monella lapsella on tällainen ihminen lähellään?
Sydänsurut on asia, josta ei kovin helposti puhuta oman vanhempansa kanssa. Se oma isä tai äiti on liian tuttu ja jokapäiväinen. Isovanhemmalle on usein helpompi uskoutua ja tämän suhtautuminen voi olla pehmeämpää ja ymmärtävämpää, myös ikä tuo asiaan enemmän perspektiiviä. Isän tai äidin kanssa puhuessa asiaan voi tulla helposti se "mitä minä sanoin" -efekti. Sitähän nuoret kavahtavat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma isoäitini rakasti ruualla: sokeria, sokeria, sokeria, sokeria joka paikkaan. Se oli hienointa, mitä mummolla oli tarjota. Äitini ei oikein tykännyt mummin tavasta. Nyt oma äitini rakastaa minua lapsenlapsiaan tuomalla tavaraa. Hyvin vaikea on hänen uskoa, että en oikeasti tarvitse kaikkea, mitä halvalla sattuu saamaan. Ilmiö on rasittava, mutta mielestäni siihen pitää kuitenkin suhtautua enimmäkseen lempeällä huumorilla. Sokea pisteensä kullakin sukupolvella. Saa nähdä, mitä sitä itse sitten tyrkyttää omille lapsenlapsilleen. Ja rohkeasti kierrätykseen ne tavarat, millä ei oikeasti ole käyttöä.
Harvinaisen kypsästi ajateltu. Aivan samoin on minulla ollut. Nyt itse mummona sokea pisteeni on varmaan sylittely ja hellittely, kirjoja haluan aina lukea heille. Aivan aluksi ensimmäisen lapsenlapsen kohdalla oli ihanaa katsella vaatteita ja ostellakin niitä. Onneksi pian ymmärsin, ettei se ole pitkän päälle hyvä juttu. Nyt kysyn, mitä tarvitaan ja haluatteko, että teen sen. Olen taitava ompelija ja kymmeniä roolivaatteita olenkin ommellut tilauksesta heille. Nyt kun lapsenlapsia on jo viisi, olen vain läsnä ja juttelen, leikin ja rakastan. He haluavat myös kuulla itse keksimiäni tarinoita, joissa he seikkailevat sankareina. Niitä kirjoitamme omaan kirjaan muistiikin.
Ap. Tuo vaihe menee toivottavasti ohi. Minulla kesti vuoden verran. Säilytä silti hyvät välit, isovanhemmalla voi olla sellaista annettavaa lapsellesi, jota kukaan muu ei voi antaa. Varsinkin murrosiän kuohunnassa mummolle/papalle voi kertoa sellaista, mitä ei omille vanhemmille. Minullakin oli niin. Ja nyt olen itse vastaavassa tilanteessa. Rakastan tuota vanhintakin mörökölliä varauksestta.
Vaikea jotenkin nähdä, että nykypäivänä olisi noin. Kai se on teoriassa mahdollista. Mutta esim. minun ja ystävien mummot olivat yli 80-kymppisiä kun meillä oli se pahin murkkukuohunta päällä, ja asuivat ns. maalla eli kauempana, kun itse asuttiin kaupungissa, ei edes tavattu heitä kovin usein kun kaverit oli tärkeimpiä ja tietysti lukio ja harrastukset. Vaikea kuvitella, että olisi jostain kannabiskokeiluista tai e-pillereiden pettämisen pelosta 79-vuotiaalle mummolle puhunut mieluummin kuin äidille (no ei me tosin äideillekään niistä puhuttu vaan kavereille tai lääkärille).
Oma lapsi tuli kerran isoäitinsä luota ja kertoi, miten hieno vierailu hänellä oli ollut. Lapsella oli sydänsuruja ja niistä hän oli jutellut isoäitinsä kanssa. Mummo oli kertonut omia kokemuksiaan ja lohduttanut lasta. Ikäeroa heillä on 65 vuotta. Tästä mummosta kirjoitin jo aiemmin, hän ei lapsille pieninä juuri lahjoja ostanut, mutta antoi aikaa. Tuollaista ei millään rahalla saa.
Vastaavan keskustelun voi kyllä käydä ihan kenen kanssa vaan.
Ei voi. Tuossa on esimerkiksi tuo ikäero. Sen lisäksi toisen mummon tai kummankaan isoisän kanssa keskustelu ei olisi onnistunut, sieltä olisi vain tullut saarnaa.
Millä tavalla se ikäero on olennainen?
Ja se yksi isoäiti on maailman ainoa tuonikäinen?
Et siis ymmärrä, miten erilaisissa maailmoissa on sota-ajan lapsi ja 90-luvulla syntynyt ovat kasvaneet. Kaiken ikäisiä isoäitejä on maailma pullollaan, mutta omilla lapsilla niitä on vain kaksi ja vain toisella on ikäeroa yhteen isoäitiin 65 vuotta.
Silti Suomi ja maailma on täynnänsä ihmisiä joihin on ikäeroa 65 vuotta. Meillä asuu naapuririvarissakin jo kymmeniä samanlaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma isoäitini rakasti ruualla: sokeria, sokeria, sokeria, sokeria joka paikkaan. Se oli hienointa, mitä mummolla oli tarjota. Äitini ei oikein tykännyt mummin tavasta. Nyt oma äitini rakastaa minua lapsenlapsiaan tuomalla tavaraa. Hyvin vaikea on hänen uskoa, että en oikeasti tarvitse kaikkea, mitä halvalla sattuu saamaan. Ilmiö on rasittava, mutta mielestäni siihen pitää kuitenkin suhtautua enimmäkseen lempeällä huumorilla. Sokea pisteensä kullakin sukupolvella. Saa nähdä, mitä sitä itse sitten tyrkyttää omille lapsenlapsilleen. Ja rohkeasti kierrätykseen ne tavarat, millä ei oikeasti ole käyttöä.
Harvinaisen kypsästi ajateltu. Aivan samoin on minulla ollut. Nyt itse mummona sokea pisteeni on varmaan sylittely ja hellittely, kirjoja haluan aina lukea heille. Aivan aluksi ensimmäisen lapsenlapsen kohdalla oli ihanaa katsella vaatteita ja ostellakin niitä. Onneksi pian ymmärsin, ettei se ole pitkän päälle hyvä juttu. Nyt kysyn, mitä tarvitaan ja haluatteko, että teen sen. Olen taitava ompelija ja kymmeniä roolivaatteita olenkin ommellut tilauksesta heille. Nyt kun lapsenlapsia on jo viisi, olen vain läsnä ja juttelen, leikin ja rakastan. He haluavat myös kuulla itse keksimiäni tarinoita, joissa he seikkailevat sankareina. Niitä kirjoitamme omaan kirjaan muistiikin.
Ap. Tuo vaihe menee toivottavasti ohi. Minulla kesti vuoden verran. Säilytä silti hyvät välit, isovanhemmalla voi olla sellaista annettavaa lapsellesi, jota kukaan muu ei voi antaa. Varsinkin murrosiän kuohunnassa mummolle/papalle voi kertoa sellaista, mitä ei omille vanhemmille. Minullakin oli niin. Ja nyt olen itse vastaavassa tilanteessa. Rakastan tuota vanhintakin mörökölliä varauksestta.
Vaikea jotenkin nähdä, että nykypäivänä olisi noin. Kai se on teoriassa mahdollista. Mutta esim. minun ja ystävien mummot olivat yli 80-kymppisiä kun meillä oli se pahin murkkukuohunta päällä, ja asuivat ns. maalla eli kauempana, kun itse asuttiin kaupungissa, ei edes tavattu heitä kovin usein kun kaverit oli tärkeimpiä ja tietysti lukio ja harrastukset. Vaikea kuvitella, että olisi jostain kannabiskokeiluista tai e-pillereiden pettämisen pelosta 79-vuotiaalle mummolle puhunut mieluummin kuin äidille (no ei me tosin äideillekään niistä puhuttu vaan kavereille tai lääkärille).
Oma lapsi tuli kerran isoäitinsä luota ja kertoi, miten hieno vierailu hänellä oli ollut. Lapsella oli sydänsuruja ja niistä hän oli jutellut isoäitinsä kanssa. Mummo oli kertonut omia kokemuksiaan ja lohduttanut lasta. Ikäeroa heillä on 65 vuotta. Tästä mummosta kirjoitin jo aiemmin, hän ei lapsille pieninä juuri lahjoja ostanut, mutta antoi aikaa. Tuollaista ei millään rahalla saa.
Vastaavan keskustelun voi kyllä käydä ihan kenen kanssa vaan.
No ei nyt todellakaan ihan kenen kanssa vaan. Näillä ihmisillä täytyy kuitenkin olla joku sidos keskenään, että luottamus voi syntyä. Ei sen tietenkään tarvitse olla mummo eikä vaari, ihan naapuri tai opettaja tai kuka tahansa sellainen, johon tietää voivansa luottaa. Kuinka monella lapsella on tällainen ihminen lähellään?
Sydänsurut on asia, josta ei kovin helposti puhuta oman vanhempansa kanssa. Se oma isä tai äiti on liian tuttu ja jokapäiväinen. Isovanhemmalle on usein helpompi uskoutua ja tämän suhtautuminen voi olla pehmeämpää ja ymmärtävämpää, myös ikä tuo asiaan enemmän perspektiiviä. Isän tai äidin kanssa puhuessa asiaan voi tulla helposti se "mitä minä sanoin" -efekti. Sitähän nuoret kavahtavat.
Ihan kehen vaan voi luoda sidoksen. Ei se pelkkä sukulaisuus ja muovikrääsä sitä sidosta luo. Ap kirjoittaa, että ko moskan kantajaa ei edes kiinnosta olla lapsen kanssa. Ja sinä kuvaat sitä miten olennaista on oma sairas ostokokemus, valokuva ja itkun tirauttelu. Mistään tuosta ei synny sidettä eikä lapsi saa yhtikäs mitään.
Vierailija kirjoitti:
Lapsen MUMMO on joko sinun tai lapsen isän äiti.
Jompi kumpi teistä (eli se lapsi) puhuu niin suoraan että menee perille.
Kyse on ilmeisesti kuitenkin jostain 40-50 vuotiaasta henkilöstä eli tuskin hän on mikään dementiapotilas joka ei ymmärrä puhetta. Naurettavaa rutista mummosta jolle ei voi puhua kun puhutaan parhaassa iässä olevasta työntekoikäsestä ihmisestä.
Tuntuisi kyllä nyt tosi jännittävältä olla mummo.
Terveisin 40-50-vuotias, jolla lapset 7v ja 9v.
Useimmiten mummot ovat nykyään n. 60v ja siitä eteenpäin. Toki aina on sellaisiakin, jotka ovat saaneet omat lapset parikymppisinä ja joiden esikoinen saa lapsensa vaikkapa 25-vuotiaana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minunkin miniäni pukee lapsia vain merkkivaatteisiin. Markettivaatteet ja Kärkkäiseltä, ja tokmannilta ostetut eivät kelpaa, vaikka lapset tykkäävät barbi ja ryhmä hau jutuista.
Lapset kasvavat nopeasti, eikä ne vaatteet siinä ajassa mene miksikään. Tuli sitten valitusta vaatteista, ja pyyntöä että antaisin rahana, jos haluan antaa lahjan. Mutta mitä se pieni lapsi rahasta iloitsee? Ja silloin joko tuodaan vanhempien haluamia kalliita vaatteita, joihin ei ole varaa, tai annetaan vanhemmille rahaa, jolloin lapsi ei saa mitään.
Toisen miniän ja tyttären kanssa ei ole tuollaista. Käydään yhdessä kaupoilla ja kirppiksillä. Ostellaan itselle ja lapsille. Kyllähän se tuntuu, ettei oma poika ja miniä arvosta minua, kun olen pienituloinen, ja he varakkaita. Oma tyttö on pienituloinen, toinen poika ja hänen vaimo taas akateemisia keskituloisia.
Tämä on toki vaikuttanut suhteisiin, jotka on jääneet etäiseksi. Tuntuu, että on aina jotenkin takakireä tunnelma eikä pysty juttelemaan. On se harmi, mutta ei sille asialle mitään voi.
Ikävää, että et osaa erottaa materialismia ja ihmissuhteita. Tavaraa antamalla ei luoda hyvää suhdetta lapseen. Siihen tarvitaan aitoa välittämistä ja yhdessä vietettyä mukavaa aikaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma isoäitini rakasti ruualla: sokeria, sokeria, sokeria, sokeria joka paikkaan. Se oli hienointa, mitä mummolla oli tarjota. Äitini ei oikein tykännyt mummin tavasta. Nyt oma äitini rakastaa minua lapsenlapsiaan tuomalla tavaraa. Hyvin vaikea on hänen uskoa, että en oikeasti tarvitse kaikkea, mitä halvalla sattuu saamaan. Ilmiö on rasittava, mutta mielestäni siihen pitää kuitenkin suhtautua enimmäkseen lempeällä huumorilla. Sokea pisteensä kullakin sukupolvella. Saa nähdä, mitä sitä itse sitten tyrkyttää omille lapsenlapsilleen. Ja rohkeasti kierrätykseen ne tavarat, millä ei oikeasti ole käyttöä.
Harvinaisen kypsästi ajateltu. Aivan samoin on minulla ollut. Nyt itse mummona sokea pisteeni on varmaan sylittely ja hellittely, kirjoja haluan aina lukea heille. Aivan aluksi ensimmäisen lapsenlapsen kohdalla oli ihanaa katsella vaatteita ja ostellakin niitä. Onneksi pian ymmärsin, ettei se ole pitkän päälle hyvä juttu. Nyt kysyn, mitä tarvitaan ja haluatteko, että teen sen. Olen taitava ompelija ja kymmeniä roolivaatteita olenkin ommellut tilauksesta heille. Nyt kun lapsenlapsia on jo viisi, olen vain läsnä ja juttelen, leikin ja rakastan. He haluavat myös kuulla itse keksimiäni tarinoita, joissa he seikkailevat sankareina. Niitä kirjoitamme omaan kirjaan muistiikin.
Ap. Tuo vaihe menee toivottavasti ohi. Minulla kesti vuoden verran. Säilytä silti hyvät välit, isovanhemmalla voi olla sellaista annettavaa lapsellesi, jota kukaan muu ei voi antaa. Varsinkin murrosiän kuohunnassa mummolle/papalle voi kertoa sellaista, mitä ei omille vanhemmille. Minullakin oli niin. Ja nyt olen itse vastaavassa tilanteessa. Rakastan tuota vanhintakin mörökölliä varauksestta.
Vaikea jotenkin nähdä, että nykypäivänä olisi noin. Kai se on teoriassa mahdollista. Mutta esim. minun ja ystävien mummot olivat yli 80-kymppisiä kun meillä oli se pahin murkkukuohunta päällä, ja asuivat ns. maalla eli kauempana, kun itse asuttiin kaupungissa, ei edes tavattu heitä kovin usein kun kaverit oli tärkeimpiä ja tietysti lukio ja harrastukset. Vaikea kuvitella, että olisi jostain kannabiskokeiluista tai e-pillereiden pettämisen pelosta 79-vuotiaalle mummolle puhunut mieluummin kuin äidille (no ei me tosin äideillekään niistä puhuttu vaan kavereille tai lääkärille).
Oma lapsi tuli kerran isoäitinsä luota ja kertoi, miten hieno vierailu hänellä oli ollut. Lapsella oli sydänsuruja ja niistä hän oli jutellut isoäitinsä kanssa. Mummo oli kertonut omia kokemuksiaan ja lohduttanut lasta. Ikäeroa heillä on 65 vuotta. Tästä mummosta kirjoitin jo aiemmin, hän ei lapsille pieninä juuri lahjoja ostanut, mutta antoi aikaa. Tuollaista ei millään rahalla saa.
Vastaavan keskustelun voi kyllä käydä ihan kenen kanssa vaan.
Ei voi. Tuossa on esimerkiksi tuo ikäero. Sen lisäksi toisen mummon tai kummankaan isoisän kanssa keskustelu ei olisi onnistunut, sieltä olisi vain tullut saarnaa.
Millä tavalla se ikäero on olennainen?
Ja se yksi isoäiti on maailman ainoa tuonikäinen?
Et siis ymmärrä, miten erilaisissa maailmoissa on sota-ajan lapsi ja 90-luvulla syntynyt ovat kasvaneet. Kaiken ikäisiä isoäitejä on maailma pullollaan, mutta omilla lapsilla niitä on vain kaksi ja vain toisella on ikäeroa yhteen isoäitiin 65 vuotta.
Silti Suomi ja maailma on täynnänsä ihmisiä joihin on ikäeroa 65 vuotta. Meillä asuu naapuririvarissakin jo kymmeniä samanlaisia.
No mene sitten ihmeessä avatumaan sellaiselle elämäsi kipupisteistä ja kysy häneltä neuvoa. Naapurisi varmaan tuntee sinut vastasyntyneestä alkaesn, tuntee vanhempasi ja tietää millainen olet. Naapurisi pysyy myös elämässäsi mukana muutitpa minne tahansa ja tapahtuipa sinulle mitä tahansa. Toki voit luottaa, että naapuri ei kerro salaisuuksiasi eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toinen antaa hyvää hyvyyttään lahjan sydämestä ja sinä haukut että terrorisoi raahaamalla kelvotonta tavaraa hienoon kotiisi. Tavarat olivat vielä uusia ja hänen mielestään varmasti hienoja ja kauniita. Ymmärrän että ne eivät ole ehkä makuusi, mutta jotenkin tästä paistaa semmoinen kylmyys ja ylimielisyys että minua rupesi itkettämään.
Mietippä nyt ihan oikeasti sanojasi! Meille anoppini antoi vauvan synnyttyä lahjaksi vauvalle jostain kirppikseltä löytämänsä valtavan kokoisen nukkekodin sisustettuna sillä pikkutilpehöörillä mitä niissä nukkekodeissa nyt on. Poikavauvalle! Oli hankkinut sen ennen lapsen syntymää ja sanoi, että toivoi niin kovasti tyttöä mutta kyllähän nykyään voi pojatkin leikkiä nukkekodeilla. No joo, ehkä voi, mutta ei vauvapojat. Se nukkekoti voi tulla käyttöön aikaisintaan kolmen vuoden päästä, jos silloinkaan. Ja asumme pienessä kaksiossa, jossa ei ole vauvalle omaa huonetta eikä yhtään ylimääräistä tilaa muutenkaan, hyvä kun pinnasänky tänne mahtui. Mihin helkk*ariin tungemme sen kolmeksi vuodeksi kun ei ole edes siinä pienessä kellarikomerossa tilaa?!! Olisi pitänyt edes itsellään säilytyksessä sen kolmen vuoden ajan ja kysynyt sitten pojalta, että haluaako sen vai ei. Varmasti minustakin nyt paistaa sinulle kamala ja julma kylmyys, kun mummo niin hyvää hyvyyttään ja sydämestään sen lahjan meille tunki ja minä en innostunut siitä.
Ymmärrän että harmittaa. Mutta tarkoitus on varmasti hyvä ja hän pitää sitä ehkä todella löytönä ja aarteena. Etkö olisi voinut ystävällisesti kysyä, Jos hän voisi säilyttää sitä kun teille ei mahdu?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma isoäitini rakasti ruualla: sokeria, sokeria, sokeria, sokeria joka paikkaan. Se oli hienointa, mitä mummolla oli tarjota. Äitini ei oikein tykännyt mummin tavasta. Nyt oma äitini rakastaa minua lapsenlapsiaan tuomalla tavaraa. Hyvin vaikea on hänen uskoa, että en oikeasti tarvitse kaikkea, mitä halvalla sattuu saamaan. Ilmiö on rasittava, mutta mielestäni siihen pitää kuitenkin suhtautua enimmäkseen lempeällä huumorilla. Sokea pisteensä kullakin sukupolvella. Saa nähdä, mitä sitä itse sitten tyrkyttää omille lapsenlapsilleen. Ja rohkeasti kierrätykseen ne tavarat, millä ei oikeasti ole käyttöä.
Harvinaisen kypsästi ajateltu. Aivan samoin on minulla ollut. Nyt itse mummona sokea pisteeni on varmaan sylittely ja hellittely, kirjoja haluan aina lukea heille. Aivan aluksi ensimmäisen lapsenlapsen kohdalla oli ihanaa katsella vaatteita ja ostellakin niitä. Onneksi pian ymmärsin, ettei se ole pitkän päälle hyvä juttu. Nyt kysyn, mitä tarvitaan ja haluatteko, että teen sen. Olen taitava ompelija ja kymmeniä roolivaatteita olenkin ommellut tilauksesta heille. Nyt kun lapsenlapsia on jo viisi, olen vain läsnä ja juttelen, leikin ja rakastan. He haluavat myös kuulla itse keksimiäni tarinoita, joissa he seikkailevat sankareina. Niitä kirjoitamme omaan kirjaan muistiikin.
Ap. Tuo vaihe menee toivottavasti ohi. Minulla kesti vuoden verran. Säilytä silti hyvät välit, isovanhemmalla voi olla sellaista annettavaa lapsellesi, jota kukaan muu ei voi antaa. Varsinkin murrosiän kuohunnassa mummolle/papalle voi kertoa sellaista, mitä ei omille vanhemmille. Minullakin oli niin. Ja nyt olen itse vastaavassa tilanteessa. Rakastan tuota vanhintakin mörökölliä varauksestta.
Vaikea jotenkin nähdä, että nykypäivänä olisi noin. Kai se on teoriassa mahdollista. Mutta esim. minun ja ystävien mummot olivat yli 80-kymppisiä kun meillä oli se pahin murkkukuohunta päällä, ja asuivat ns. maalla eli kauempana, kun itse asuttiin kaupungissa, ei edes tavattu heitä kovin usein kun kaverit oli tärkeimpiä ja tietysti lukio ja harrastukset. Vaikea kuvitella, että olisi jostain kannabiskokeiluista tai e-pillereiden pettämisen pelosta 79-vuotiaalle mummolle puhunut mieluummin kuin äidille (no ei me tosin äideillekään niistä puhuttu vaan kavereille tai lääkärille).
Oma lapsi tuli kerran isoäitinsä luota ja kertoi, miten hieno vierailu hänellä oli ollut. Lapsella oli sydänsuruja ja niistä hän oli jutellut isoäitinsä kanssa. Mummo oli kertonut omia kokemuksiaan ja lohduttanut lasta. Ikäeroa heillä on 65 vuotta. Tästä mummosta kirjoitin jo aiemmin, hän ei lapsille pieninä juuri lahjoja ostanut, mutta antoi aikaa. Tuollaista ei millään rahalla saa.
Vastaavan keskustelun voi kyllä käydä ihan kenen kanssa vaan.
Ei voi. Tuossa on esimerkiksi tuo ikäero. Sen lisäksi toisen mummon tai kummankaan isoisän kanssa keskustelu ei olisi onnistunut, sieltä olisi vain tullut saarnaa.
Millä tavalla se ikäero on olennainen?
Ja se yksi isoäiti on maailman ainoa tuonikäinen?
Et siis ymmärrä, miten erilaisissa maailmoissa on sota-ajan lapsi ja 90-luvulla syntynyt ovat kasvaneet. Kaiken ikäisiä isoäitejä on maailma pullollaan, mutta omilla lapsilla niitä on vain kaksi ja vain toisella on ikäeroa yhteen isoäitiin 65 vuotta.
Silti Suomi ja maailma on täynnänsä ihmisiä joihin on ikäeroa 65 vuotta. Meillä asuu naapuririvarissakin jo kymmeniä samanlaisia.
No mene sitten ihmeessä avatumaan sellaiselle elämäsi kipupisteistä ja kysy häneltä neuvoa. Naapurisi varmaan tuntee sinut vastasyntyneestä alkaesn, tuntee vanhempasi ja tietää millainen olet. Naapurisi pysyy myös elämässäsi mukana muutitpa minne tahansa ja tapahtuipa sinulle mitä tahansa. Toki voit luottaa, että naapuri ei kerro salaisuuksiasi eteenpäin.
Minulla oli lapsuudessa naapurin mummo joka oli hyvin rakas. Samaten lapsillani on naapurissa mummeli joka on seurannut heitä alusta asti.
Ei se että sinä kuskaat krääsää toisen kotiin ja itket siellä kamerasi kanssa tee sinusta läheistä tai luotettavaa.
T teinien äiti
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toinen antaa hyvää hyvyyttään lahjan sydämestä ja sinä haukut että terrorisoi raahaamalla kelvotonta tavaraa hienoon kotiisi. Tavarat olivat vielä uusia ja hänen mielestään varmasti hienoja ja kauniita. Ymmärrän että ne eivät ole ehkä makuusi, mutta jotenkin tästä paistaa semmoinen kylmyys ja ylimielisyys että minua rupesi itkettämään.
Mietippä nyt ihan oikeasti sanojasi! Meille anoppini antoi vauvan synnyttyä lahjaksi vauvalle jostain kirppikseltä löytämänsä valtavan kokoisen nukkekodin sisustettuna sillä pikkutilpehöörillä mitä niissä nukkekodeissa nyt on. Poikavauvalle! Oli hankkinut sen ennen lapsen syntymää ja sanoi, että toivoi niin kovasti tyttöä mutta kyllähän nykyään voi pojatkin leikkiä nukkekodeilla. No joo, ehkä voi, mutta ei vauvapojat. Se nukkekoti voi tulla käyttöön aikaisintaan kolmen vuoden päästä, jos silloinkaan. Ja asumme pienessä kaksiossa, jossa ei ole vauvalle omaa huonetta eikä yhtään ylimääräistä tilaa muutenkaan, hyvä kun pinnasänky tänne mahtui. Mihin helkk*ariin tungemme sen kolmeksi vuodeksi kun ei ole edes siinä pienessä kellarikomerossa tilaa?!! Olisi pitänyt edes itsellään säilytyksessä sen kolmen vuoden ajan ja kysynyt sitten pojalta, että haluaako sen vai ei. Varmasti minustakin nyt paistaa sinulle kamala ja julma kylmyys, kun mummo niin hyvää hyvyyttään ja sydämestään sen lahjan meille tunki ja minä en innostunut siitä.
Ymmärrän että harmittaa. Mutta tarkoitus on varmasti hyvä ja hän pitää sitä ehkä todella löytönä ja aarteena. Etkö olisi voinut ystävällisesti kysyä, Jos hän voisi säilyttää sitä kun teille ei mahdu?
Ei ole tarkoitus hyvä. Eihän tuo anna lapselle tai perheelle mitään, eikä edes sille mummolle muuta kuin sen hetkeööisen ostopohahduksen.
Mummohan vain on fiksu. Esimerkiksi tuon turvakaukalon kohdalla ei todellakaan kannata ostaa sitä niin sanottua testivoittaja vaan mikä tahansa sellainen joka täyttää määräykset riittää siihen että sakkoja ei tule.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsen MUMMO on joko sinun tai lapsen isän äiti.
Jompi kumpi teistä (eli se lapsi) puhuu niin suoraan että menee perille.
Kyse on ilmeisesti kuitenkin jostain 40-50 vuotiaasta henkilöstä eli tuskin hän on mikään dementiapotilas joka ei ymmärrä puhetta. Naurettavaa rutista mummosta jolle ei voi puhua kun puhutaan parhaassa iässä olevasta työntekoikäsestä ihmisestä.
Tuntuisi kyllä nyt tosi jännittävältä olla mummo.
Terveisin 40-50-vuotias, jolla lapset 7v ja 9v.
Useimmiten mummot ovat nykyään n. 60v ja siitä eteenpäin. Toki aina on sellaisiakin, jotka ovat saaneet omat lapset parikymppisinä ja joiden esikoinen saa lapsensa vaikkapa 25-vuotiaana.
Heh, minä olen 41 ja saimme juuri esikoisemme ja äitiyslomalla olen. Vauvamme isovanhemmat on 70-vuotiaita, 40-luvun lopulla syntyneitä. Ja tämä on heille ensimmäinen lapsenlapsi koska isoveljeni ja miehen kaksoissisko ei ole (vielä) saanut lapsia vaikka toiveissa on.
Akateemisista suvuista ollaan eikä kukaan ihmettele meidän ikiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toinen antaa hyvää hyvyyttään lahjan sydämestä ja sinä haukut että terrorisoi raahaamalla kelvotonta tavaraa hienoon kotiisi. Tavarat olivat vielä uusia ja hänen mielestään varmasti hienoja ja kauniita. Ymmärrän että ne eivät ole ehkä makuusi, mutta jotenkin tästä paistaa semmoinen kylmyys ja ylimielisyys että minua rupesi itkettämään.
Mietippä nyt ihan oikeasti sanojasi! Meille anoppini antoi vauvan synnyttyä lahjaksi vauvalle jostain kirppikseltä löytämänsä valtavan kokoisen nukkekodin sisustettuna sillä pikkutilpehöörillä mitä niissä nukkekodeissa nyt on. Poikavauvalle! Oli hankkinut sen ennen lapsen syntymää ja sanoi, että toivoi niin kovasti tyttöä mutta kyllähän nykyään voi pojatkin leikkiä nukkekodeilla. No joo, ehkä voi, mutta ei vauvapojat. Se nukkekoti voi tulla käyttöön aikaisintaan kolmen vuoden päästä, jos silloinkaan. Ja asumme pienessä kaksiossa, jossa ei ole vauvalle omaa huonetta eikä yhtään ylimääräistä tilaa muutenkaan, hyvä kun pinnasänky tänne mahtui. Mihin helkk*ariin tungemme sen kolmeksi vuodeksi kun ei ole edes siinä pienessä kellarikomerossa tilaa?!! Olisi pitänyt edes itsellään säilytyksessä sen kolmen vuoden ajan ja kysynyt sitten pojalta, että haluaako sen vai ei. Varmasti minustakin nyt paistaa sinulle kamala ja julma kylmyys, kun mummo niin hyvää hyvyyttään ja sydämestään sen lahjan meille tunki ja minä en innostunut siitä.
Ymmärrän että harmittaa. Mutta tarkoitus on varmasti hyvä ja hän pitää sitä ehkä todella löytönä ja aarteena. Etkö olisi voinut ystävällisesti kysyä, Jos hän voisi säilyttää sitä kun teille ei mahdu?
Anopille se varmaan olikin aarre se nukkekoti mutta meidän poikavauvalle ei ehkä niinkään. Anoppi ajatteli siinä vain omia halujaan.
Minä en kyllä laita taaperolleni varmasti hengittämättömiä huonolestisiä muovilenkkareita. Lahjaksi kelpaa kengät, jotka on hyvät jalalle, ulkonäkö on sivuseikka. Ihan kankaiset edulliset kumipohjaiset tossutkin vaikka. Mutta ei niitä muovilenkkareita, jotka hiostaa jalan pilalle ja aiheuttaa kipuja kun ovat niin jäykät. Ei vaikka kuka ne antaisi lahjaksi.