Lue keskustelun säännöt.
Onko muita joilla ei ole koskaan ollut henkistä tukea lapsuudenperheestään, eikä edelleenkään juuri ketään?
27.03.2019 |
Olen aina ollut hyvin yksin ja yksinäinen. Äiti ei ole kyennyt eikä edelleenkään kykene syvällisempään keskusteluun, vaan menee pintatasolla. Tai sitten jos hänelle puhuisi jotain, niin mitätöisi kaiken mun näkökulman, ja lisäksi puhuisi kaiken eteenpäin tutuille, naapureille ja sukulaisille.
Olen kolmekymppinen, lähes 40, ei omaa perhettä eikä kumppania. Kavereita on joitakin kyllä, mutta vahva jakamisen tarve heijastuu minulla intensiivisyytenä niissä suhteissa jotka itse koen läheisiksi. Intensiivisyys puolestaan pelottaa ihmisiä pois. Eli minulla on lukuisia ystävyyssuhteita katkennut mitä ilmeisimmin juuri tähän liittyvistä syistä.
Rahaa on kyllä sen verran, että olen jonkin verran voinut käyttää terapiapalveluja. Mutta tuntuuhan se sairaalta että elämässä on terapeutteja, mutta ei läheisiä ihmisiä.
:-(
Kommentit (637)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo todellakin kiusallista kun muut äidit suunnittelee joulua isovanhemmilla (siis vanhemmillaan), yhteidiä etelänmatkoja, yhteismökkeilyä kesällä. Oon aina hiljaa ja huomaamattoman näköinen - yhden äitipuirin jo menetin kun erehdyin avautumaan lapsuudestani, mut eristettiin siihen paikkaan ja yksin jäin.
Sit nää samat äipät suunnittelee illanviettoja, kaupunkilomia ym koska ne saa lapset milloin vaan mummolaan. Yritän olla taas hiljaa ja sointua tapettiin sillä me ei päästä koskaan mihinkään kun isovanhemmat ei hoida.
Joudun tuntemaan syyllisyyttä, huomnommuutta, arvottomuutta jä jäpeää taustastsni. Likimain KAIKKI automaattisesti syyttää mua ja oon sataan kertaan kuullut vakioselitykset ”oot ehkä suututtanut vanhempasi/ ehkä olit ilkeö teini/ varmaan vaadit vanhemmiltasi liikaa/ hyvää ne vaan tarkoittaa miksi oot kiittämätön” jne
En jaksa. Oon ihan poikki tätä paskaa. En oikeesti JAKSA.
"Hyvää ne vain tarkoittaa." Voisin repiä silmät päästä siltä ihmiseltä, joka seuraavaksi sanoo noin. Valitettavasti ammattiauttajatkin saattavat sortua tähän, vaikka olisit yksityiskohtaisesti kuvannut miten outoa ja sadistista meno perheessäsi on ollut. Ei, läheskään kaikki ihmiset eivät ole toisia kohtaan hyväntahtoisia ja tämä pitäisi laajasti tunnustaa. Osa vanhemmista on aivan kammottavia omia lapsiaan kohtaan.
Itse koen, että vanhempien toiminnan syiden selvittämiseen ja ymmärtämiseen (lue: arvailuun) käytetty aika on pois omasta kuntoutumisesta. Olivat syyt oudolle käytökselle mitä tahansa, niin tällaisen elämänhistorian kanssa on nyt vain elettävä ja hedelmällisempää olisi miettiä miten se parhaiten onnistuu. Terapiassa huomion keskipisteenä ei pitäisi olla niiden vanhempien, vaan potilaan ja hänen tuntemustensa. Muussa tapauksessa terapia toisintaa samaa haitallista valta-asetelmaa, mikä oli voimassa jo potilaan lapsuudessa ja jolloin hän ei myöskään tullut kokemuksineen kuulluksi perheessä eikä sen ulkopuolella.
On suorastaan nöyryyttävää kuunnella selittelyjä, että piiskaa annettiin varmaan rakkaudesta ja ruoka-annoksia liian vähän, koska oltiin huolissaan terveydestä. En käsitä miten tällaisen pitäisi potilasta auttaa.
Ainakaan minä en ymmärrä miksi terapeutti saattaa ottaa puolustusasianajajan roolin. Kai vanhempien käytökseen jotkut syyt oli, mutta koko lapsuus ja nuoruus meni siinä, että tällaista toimintaa yritti jotenkin kestää ja käsitellä mielessään. Ei sitä enää jaksaisi. Vaikka käytöksen jotenkin käsittäisi mielessään, niin se ei muuta sitä että tällaisten ihmisten kanssa ei enää halua vapaaehtoisesti olla tekemisissä. Vaikka sen sanoisi ääneen, niin terapeutti saattaa silti kuvitella, että hänen pitäisi auttaa sinua jotenkin parantamaan välejä vanhempiisi ja saattaa ehdottaa, että järjestäisit kahvikutsut ja puhuisit tästä ja aiheesta turvallisesti. Se on tässä vaiheessa liian myöhäistä, suhde on kaiken menneen taakan takia pilalla.
Onko muille käynyt, vaikka olet sanonut ettette ole enää väleissä? Oli todella hämmentävää kuunnella tuota ehdotusta. Irtiotto oli kuitenkin vuosien prosessin tulosta.
On, terapeutti teki virheen siinä että kehotti mua yrittämään saada vanhemmat puhumaan menneistä, ”puhdistamaan pöytää”. Meinasi hen-ki mennä sillä keikalla... naiivisti terapeutin ohjeen mukaan ilmoitin vanhemmille että tuun käymään kyn on asiaa. Menin ja olin kohtelias, pohjustin asiaa, kerroin terapiastanu, ja pyysin että voitaisko menneistä vielä puhua.
Siitä sytty maailmansota. Isä ja äiti molemmat sai raivarit ja kirkui ja huusi naama punaisena, isä kiisti kaiken ja syytti mua valehtelujaksi, kävi päälle ja otti ku-ris-tusotteen takinkauluksesta, ravisteli ja ku-risti niin että mulla tuli niska kipeeksi nitkahduksesta (ns piiskavamma). Kummatkin kilvan haukkui ja huusi huo-raksi ja hulluksi, isä karjui että kieltää mut lapsenaan ja tekee perinnöttömäksi testamentilla.
Huuto kesti yli 2 tuntia eikä mua päästetty pois. Kun pääsin lopulta pakoon kauhuissani, niin siihen katkesi välit lopullisesti. Lopetin terapian kun terapeutin mukaan olin ”epäonnistunut kun vanhemmat koki tän hyökkäyksenä”
Vit-ty, isäni on sosiopaatti ja sadisti ja terapeutti tiesi tän. Silti kehotti keskustelemaan jos tilanne paranis ja alkaisi puhtaalta pöydältä.
Narsistit ja sosiopaatit ei ensinnäkään a) osaa keskustella b) pyty ottamaan kritiikkiä vastaan c) kykene muuttumaan d) aloittamaan puhtaalta pöydältä mitään. Jos minäkin tiedän tän niin miten ammattilainen ei tiedä...
Isä on 73 v, hyväkuntoinen ja vahva, on uhkaillut mua välikäsien kautta. Edelleen arvaamaton ja vaarallinen mielipuoli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisarukseni saavat henkistä ja taloudellista tukea vanhemmiltamme, minä sain vain nälvimistä ja vähättelyä osakseni. Kun huomautin ääneen kaltoinkohtelusta, kukaan ei mukamas huomannut mitään. Tulin johtopäätökseen, että sisareni ovat jatkeita, vanhempiemme kaltaisia. Minä olen syntipukki joka uskalsi sanoa "ettei keisarilla ole vaatteita".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo todellakin kiusallista kun muut äidit suunnittelee joulua isovanhemmilla (siis vanhemmillaan), yhteidiä etelänmatkoja, yhteismökkeilyä kesällä. Oon aina hiljaa ja huomaamattoman näköinen - yhden äitipuirin jo menetin kun erehdyin avautumaan lapsuudestani, mut eristettiin siihen paikkaan ja yksin jäin.
Sit nää samat äipät suunnittelee illanviettoja, kaupunkilomia ym koska ne saa lapset milloin vaan mummolaan. Yritän olla taas hiljaa ja sointua tapettiin sillä me ei päästä koskaan mihinkään kun isovanhemmat ei hoida.
Joudun tuntemaan syyllisyyttä, huomnommuutta, arvottomuutta jä jäpeää taustastsni. Likimain KAIKKI automaattisesti syyttää mua ja oon sataan kertaan kuullut vakioselitykset ”oot ehkä suututtanut vanhempasi/ ehkä olit ilkeö teini/ varmaan vaadit vanhemmiltasi liikaa/ hyvää ne vaan tarkoittaa miksi oot kiittämätön” jne
En jaksa. Oon ihan poikki tätä paskaa. En oikeesti JAKSA.
"Hyvää ne vain tarkoittaa." Voisin repiä silmät päästä siltä ihmiseltä, joka seuraavaksi sanoo noin. Valitettavasti ammattiauttajatkin saattavat sortua tähän, vaikka olisit yksityiskohtaisesti kuvannut miten outoa ja sadistista meno perheessäsi on ollut. Ei, läheskään kaikki ihmiset eivät ole toisia kohtaan hyväntahtoisia ja tämä pitäisi laajasti tunnustaa. Osa vanhemmista on aivan kammottavia omia lapsiaan kohtaan.
Itse koen, että vanhempien toiminnan syiden selvittämiseen ja ymmärtämiseen (lue: arvailuun) käytetty aika on pois omasta kuntoutumisesta. Olivat syyt oudolle käytökselle mitä tahansa, niin tällaisen elämänhistorian kanssa on nyt vain elettävä ja hedelmällisempää olisi miettiä miten se parhaiten onnistuu. Terapiassa huomion keskipisteenä ei pitäisi olla niiden vanhempien, vaan potilaan ja hänen tuntemustensa. Muussa tapauksessa terapia toisintaa samaa haitallista valta-asetelmaa, mikä oli voimassa jo potilaan lapsuudessa ja jolloin hän ei myöskään tullut kokemuksineen kuulluksi perheessä eikä sen ulkopuolella.
On suorastaan nöyryyttävää kuunnella selittelyjä, että piiskaa annettiin varmaan rakkaudesta ja ruoka-annoksia liian vähän, koska oltiin huolissaan terveydestä. En käsitä miten tällaisen pitäisi potilasta auttaa.
Ainakaan minä en ymmärrä miksi terapeutti saattaa ottaa puolustusasianajajan roolin. Kai vanhempien käytökseen jotkut syyt oli, mutta koko lapsuus ja nuoruus meni siinä, että tällaista toimintaa yritti jotenkin kestää ja käsitellä mielessään. Ei sitä enää jaksaisi. Vaikka käytöksen jotenkin käsittäisi mielessään, niin se ei muuta sitä että tällaisten ihmisten kanssa ei enää halua vapaaehtoisesti olla tekemisissä. Vaikka sen sanoisi ääneen, niin terapeutti saattaa silti kuvitella, että hänen pitäisi auttaa sinua jotenkin parantamaan välejä vanhempiisi ja saattaa ehdottaa, että järjestäisit kahvikutsut ja puhuisit tästä ja aiheesta turvallisesti. Se on tässä vaiheessa liian myöhäistä, suhde on kaiken menneen taakan takia pilalla.
Onko muille käynyt, vaikka olet sanonut ettette ole enää väleissä? Oli todella hämmentävää kuunnella tuota ehdotusta. Irtiotto oli kuitenkin vuosien prosessin tulosta.
On, terapeutti teki virheen siinä että kehotti mua yrittämään saada vanhemmat puhumaan menneistä, ”puhdistamaan pöytää”. Meinasi hen-ki mennä sillä keikalla... naiivisti terapeutin ohjeen mukaan ilmoitin vanhemmille että tuun käymään kyn on asiaa. Menin ja olin kohtelias, pohjustin asiaa, kerroin terapiastanu, ja pyysin että voitaisko menneistä vielä puhua.
Siitä sytty maailmansota. Isä ja äiti molemmat sai raivarit ja kirkui ja huusi naama punaisena, isä kiisti kaiken ja syytti mua valehtelujaksi, kävi päälle ja otti ku-ris-tusotteen takinkauluksesta, ravisteli ja ku-risti niin että mulla tuli niska kipeeksi nitkahduksesta (ns piiskavamma). Kummatkin kilvan haukkui ja huusi huo-raksi ja hulluksi, isä karjui että kieltää mut lapsenaan ja tekee perinnöttömäksi testamentilla.Huuto kesti yli 2 tuntia eikä mua päästetty pois. Kun pääsin lopulta pakoon kauhuissani, niin siihen katkesi välit lopullisesti. Lopetin terapian kun terapeutin mukaan olin ”epäonnistunut kun vanhemmat koki tän hyökkäyksenä”
Vit-ty, isäni on sosiopaatti ja sadisti ja terapeutti tiesi tän. Silti kehotti keskustelemaan jos tilanne paranis ja alkaisi puhtaalta pöydältä.
Narsistit ja sosiopaatit ei ensinnäkään a) osaa keskustella b) pyty ottamaan kritiikkiä vastaan c) kykene muuttumaan d) aloittamaan puhtaalta pöydältä mitään. Jos minäkin tiedän tän niin miten ammattilainen ei tiedä...
Isä on 73 v, hyväkuntoinen ja vahva, on uhkaillut mua välikäsien kautta. Edelleen arvaamaton ja vaarallinen mielipuoli.
:oooooo
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo todellakin kiusallista kun muut äidit suunnittelee joulua isovanhemmilla (siis vanhemmillaan), yhteidiä etelänmatkoja, yhteismökkeilyä kesällä. Oon aina hiljaa ja huomaamattoman näköinen - yhden äitipuirin jo menetin kun erehdyin avautumaan lapsuudestani, mut eristettiin siihen paikkaan ja yksin jäin.
Sit nää samat äipät suunnittelee illanviettoja, kaupunkilomia ym koska ne saa lapset milloin vaan mummolaan. Yritän olla taas hiljaa ja sointua tapettiin sillä me ei päästä koskaan mihinkään kun isovanhemmat ei hoida.
Joudun tuntemaan syyllisyyttä, huomnommuutta, arvottomuutta jä jäpeää taustastsni. Likimain KAIKKI automaattisesti syyttää mua ja oon sataan kertaan kuullut vakioselitykset ”oot ehkä suututtanut vanhempasi/ ehkä olit ilkeö teini/ varmaan vaadit vanhemmiltasi liikaa/ hyvää ne vaan tarkoittaa miksi oot kiittämätön” jne
En jaksa. Oon ihan poikki tätä paskaa. En oikeesti JAKSA.
"Hyvää ne vain tarkoittaa." Voisin repiä silmät päästä siltä ihmiseltä, joka seuraavaksi sanoo noin. Valitettavasti ammattiauttajatkin saattavat sortua tähän, vaikka olisit yksityiskohtaisesti kuvannut miten outoa ja sadistista meno perheessäsi on ollut. Ei, läheskään kaikki ihmiset eivät ole toisia kohtaan hyväntahtoisia ja tämä pitäisi laajasti tunnustaa. Osa vanhemmista on aivan kammottavia omia lapsiaan kohtaan.
Itse koen, että vanhempien toiminnan syiden selvittämiseen ja ymmärtämiseen (lue: arvailuun) käytetty aika on pois omasta kuntoutumisesta. Olivat syyt oudolle käytökselle mitä tahansa, niin tällaisen elämänhistorian kanssa on nyt vain elettävä ja hedelmällisempää olisi miettiä miten se parhaiten onnistuu. Terapiassa huomion keskipisteenä ei pitäisi olla niiden vanhempien, vaan potilaan ja hänen tuntemustensa. Muussa tapauksessa terapia toisintaa samaa haitallista valta-asetelmaa, mikä oli voimassa jo potilaan lapsuudessa ja jolloin hän ei myöskään tullut kokemuksineen kuulluksi perheessä eikä sen ulkopuolella.
On suorastaan nöyryyttävää kuunnella selittelyjä, että piiskaa annettiin varmaan rakkaudesta ja ruoka-annoksia liian vähän, koska oltiin huolissaan terveydestä. En käsitä miten tällaisen pitäisi potilasta auttaa.
Ainakaan minä en ymmärrä miksi terapeutti saattaa ottaa puolustusasianajajan roolin. Kai vanhempien käytökseen jotkut syyt oli, mutta koko lapsuus ja nuoruus meni siinä, että tällaista toimintaa yritti jotenkin kestää ja käsitellä mielessään. Ei sitä enää jaksaisi. Vaikka käytöksen jotenkin käsittäisi mielessään, niin se ei muuta sitä että tällaisten ihmisten kanssa ei enää halua vapaaehtoisesti olla tekemisissä. Vaikka sen sanoisi ääneen, niin terapeutti saattaa silti kuvitella, että hänen pitäisi auttaa sinua jotenkin parantamaan välejä vanhempiisi ja saattaa ehdottaa, että järjestäisit kahvikutsut ja puhuisit tästä ja aiheesta turvallisesti. Se on tässä vaiheessa liian myöhäistä, suhde on kaiken menneen taakan takia pilalla.
Onko muille käynyt, vaikka olet sanonut ettette ole enää väleissä? Oli todella hämmentävää kuunnella tuota ehdotusta. Irtiotto oli kuitenkin vuosien prosessin tulosta.
On, terapeutti teki virheen siinä että kehotti mua yrittämään saada vanhemmat puhumaan menneistä, ”puhdistamaan pöytää”. Meinasi hen-ki mennä sillä keikalla... naiivisti terapeutin ohjeen mukaan ilmoitin vanhemmille että tuun käymään kyn on asiaa. Menin ja olin kohtelias, pohjustin asiaa, kerroin terapiastanu, ja pyysin että voitaisko menneistä vielä puhua.
Siitä sytty maailmansota. Isä ja äiti molemmat sai raivarit ja kirkui ja huusi naama punaisena, isä kiisti kaiken ja syytti mua valehtelujaksi, kävi päälle ja otti ku-ris-tusotteen takinkauluksesta, ravisteli ja ku-risti niin että mulla tuli niska kipeeksi nitkahduksesta (ns piiskavamma). Kummatkin kilvan haukkui ja huusi huo-raksi ja hulluksi, isä karjui että kieltää mut lapsenaan ja tekee perinnöttömäksi testamentilla.Huuto kesti yli 2 tuntia eikä mua päästetty pois. Kun pääsin lopulta pakoon kauhuissani, niin siihen katkesi välit lopullisesti. Lopetin terapian kun terapeutin mukaan olin ”epäonnistunut kun vanhemmat koki tän hyökkäyksenä”
Vit-ty, isäni on sosiopaatti ja sadisti ja terapeutti tiesi tän. Silti kehotti keskustelemaan jos tilanne paranis ja alkaisi puhtaalta pöydältä.
Narsistit ja sosiopaatit ei ensinnäkään a) osaa keskustella b) pyty ottamaan kritiikkiä vastaan c) kykene muuttumaan d) aloittamaan puhtaalta pöydältä mitään. Jos minäkin tiedän tän niin miten ammattilainen ei tiedä...
Isä on 73 v, hyväkuntoinen ja vahva, on uhkaillut mua välikäsien kautta. Edelleen arvaamaton ja vaarallinen mielipuoli.
Ei apua. Ihan pimeä terapeutti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo todellakin kiusallista kun muut äidit suunnittelee joulua isovanhemmilla (siis vanhemmillaan), yhteidiä etelänmatkoja, yhteismökkeilyä kesällä. Oon aina hiljaa ja huomaamattoman näköinen - yhden äitipuirin jo menetin kun erehdyin avautumaan lapsuudestani, mut eristettiin siihen paikkaan ja yksin jäin.
Sit nää samat äipät suunnittelee illanviettoja, kaupunkilomia ym koska ne saa lapset milloin vaan mummolaan. Yritän olla taas hiljaa ja sointua tapettiin sillä me ei päästä koskaan mihinkään kun isovanhemmat ei hoida.
Joudun tuntemaan syyllisyyttä, huomnommuutta, arvottomuutta jä jäpeää taustastsni. Likimain KAIKKI automaattisesti syyttää mua ja oon sataan kertaan kuullut vakioselitykset ”oot ehkä suututtanut vanhempasi/ ehkä olit ilkeö teini/ varmaan vaadit vanhemmiltasi liikaa/ hyvää ne vaan tarkoittaa miksi oot kiittämätön” jne
En jaksa. Oon ihan poikki tätä paskaa. En oikeesti JAKSA.
"Hyvää ne vain tarkoittaa." Voisin repiä silmät päästä siltä ihmiseltä, joka seuraavaksi sanoo noin. Valitettavasti ammattiauttajatkin saattavat sortua tähän, vaikka olisit yksityiskohtaisesti kuvannut miten outoa ja sadistista meno perheessäsi on ollut. Ei, läheskään kaikki ihmiset eivät ole toisia kohtaan hyväntahtoisia ja tämä pitäisi laajasti tunnustaa. Osa vanhemmista on aivan kammottavia omia lapsiaan kohtaan.
Itse koen, että vanhempien toiminnan syiden selvittämiseen ja ymmärtämiseen (lue: arvailuun) käytetty aika on pois omasta kuntoutumisesta. Olivat syyt oudolle käytökselle mitä tahansa, niin tällaisen elämänhistorian kanssa on nyt vain elettävä ja hedelmällisempää olisi miettiä miten se parhaiten onnistuu. Terapiassa huomion keskipisteenä ei pitäisi olla niiden vanhempien, vaan potilaan ja hänen tuntemustensa. Muussa tapauksessa terapia toisintaa samaa haitallista valta-asetelmaa, mikä oli voimassa jo potilaan lapsuudessa ja jolloin hän ei myöskään tullut kokemuksineen kuulluksi perheessä eikä sen ulkopuolella.
On suorastaan nöyryyttävää kuunnella selittelyjä, että piiskaa annettiin varmaan rakkaudesta ja ruoka-annoksia liian vähän, koska oltiin huolissaan terveydestä. En käsitä miten tällaisen pitäisi potilasta auttaa.
Ainakaan minä en ymmärrä miksi terapeutti saattaa ottaa puolustusasianajajan roolin. Kai vanhempien käytökseen jotkut syyt oli, mutta koko lapsuus ja nuoruus meni siinä, että tällaista toimintaa yritti jotenkin kestää ja käsitellä mielessään. Ei sitä enää jaksaisi. Vaikka käytöksen jotenkin käsittäisi mielessään, niin se ei muuta sitä että tällaisten ihmisten kanssa ei enää halua vapaaehtoisesti olla tekemisissä. Vaikka sen sanoisi ääneen, niin terapeutti saattaa silti kuvitella, että hänen pitäisi auttaa sinua jotenkin parantamaan välejä vanhempiisi ja saattaa ehdottaa, että järjestäisit kahvikutsut ja puhuisit tästä ja aiheesta turvallisesti. Se on tässä vaiheessa liian myöhäistä, suhde on kaiken menneen taakan takia pilalla.
Onko muille käynyt, vaikka olet sanonut ettette ole enää väleissä? Oli todella hämmentävää kuunnella tuota ehdotusta. Irtiotto oli kuitenkin vuosien prosessin tulosta.
Käynyt tuolla tavoin terapiassa, tarkoitan. Itseäni kaduttaa välien katkeamisen sijaan se, että turhan monta vuotta yritin muuttaa paskaa kullaksi pitämällä välejä yllä nielemällä kaiken saamani huonon kohtelun.
Voi luoja, sama täällä. Nelikymppiseksi kestin sadistista kohtelua, jatkuvaa ivaa ja pilkkaa, ja lapsuuden väkivallan lisäksi myös aikuisväkivaltaa (isäni on antsnut mulle tukkapöllyjä ja luunappeja vielä kun oon ollut yli 30v) ja kaikki TURHAAN. Luulin että ehkä ne vielä muuttuu, jospa ne alkaiskin isovanhemniksi mun lapsille, jospa ne alkais kunnioittamaan ... jne.
TURHA TOIVO. Julma ja äiriintynyt meno jatkuu vaan ja mikään ei muutu, koskaan.
Nyt sentään on älynnyt luovuttaa. Mutta olisin voinut tehdä sen jo 20v aiemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sisarukseni saavat henkistä ja taloudellista tukea vanhemmiltamme, minä sain vain nälvimistä ja vähättelyä osakseni. Kun huomautin ääneen kaltoinkohtelusta, kukaan ei mukamas huomannut mitään. Tulin johtopäätökseen, että sisareni ovat jatkeita, vanhempiemme kaltaisia. Minä olen syntipukki joka uskalsi sanoa "ettei keisarilla ole vaatteita".
Itse mietin välillä pitäisikö ottaa irtiotto sisaruksiin vanhempien lisäksi, kun meilläkin on tuo asetelma.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo todellakin kiusallista kun muut äidit suunnittelee joulua isovanhemmilla (siis vanhemmillaan), yhteidiä etelänmatkoja, yhteismökkeilyä kesällä. Oon aina hiljaa ja huomaamattoman näköinen - yhden äitipuirin jo menetin kun erehdyin avautumaan lapsuudestani, mut eristettiin siihen paikkaan ja yksin jäin.
Sit nää samat äipät suunnittelee illanviettoja, kaupunkilomia ym koska ne saa lapset milloin vaan mummolaan. Yritän olla taas hiljaa ja sointua tapettiin sillä me ei päästä koskaan mihinkään kun isovanhemmat ei hoida.
Joudun tuntemaan syyllisyyttä, huomnommuutta, arvottomuutta jä jäpeää taustastsni. Likimain KAIKKI automaattisesti syyttää mua ja oon sataan kertaan kuullut vakioselitykset ”oot ehkä suututtanut vanhempasi/ ehkä olit ilkeö teini/ varmaan vaadit vanhemmiltasi liikaa/ hyvää ne vaan tarkoittaa miksi oot kiittämätön” jne
En jaksa. Oon ihan poikki tätä paskaa. En oikeesti JAKSA.
"Hyvää ne vain tarkoittaa." Voisin repiä silmät päästä siltä ihmiseltä, joka seuraavaksi sanoo noin. Valitettavasti ammattiauttajatkin saattavat sortua tähän, vaikka olisit yksityiskohtaisesti kuvannut miten outoa ja sadistista meno perheessäsi on ollut. Ei, läheskään kaikki ihmiset eivät ole toisia kohtaan hyväntahtoisia ja tämä pitäisi laajasti tunnustaa. Osa vanhemmista on aivan kammottavia omia lapsiaan kohtaan.
Itse koen, että vanhempien toiminnan syiden selvittämiseen ja ymmärtämiseen (lue: arvailuun) käytetty aika on pois omasta kuntoutumisesta. Olivat syyt oudolle käytökselle mitä tahansa, niin tällaisen elämänhistorian kanssa on nyt vain elettävä ja hedelmällisempää olisi miettiä miten se parhaiten onnistuu. Terapiassa huomion keskipisteenä ei pitäisi olla niiden vanhempien, vaan potilaan ja hänen tuntemustensa. Muussa tapauksessa terapia toisintaa samaa haitallista valta-asetelmaa, mikä oli voimassa jo potilaan lapsuudessa ja jolloin hän ei myöskään tullut kokemuksineen kuulluksi perheessä eikä sen ulkopuolella.
On suorastaan nöyryyttävää kuunnella selittelyjä, että piiskaa annettiin varmaan rakkaudesta ja ruoka-annoksia liian vähän, koska oltiin huolissaan terveydestä. En käsitä miten tällaisen pitäisi potilasta auttaa.
Ainakaan minä en ymmärrä miksi terapeutti saattaa ottaa puolustusasianajajan roolin. Kai vanhempien käytökseen jotkut syyt oli, mutta koko lapsuus ja nuoruus meni siinä, että tällaista toimintaa yritti jotenkin kestää ja käsitellä mielessään. Ei sitä enää jaksaisi. Vaikka käytöksen jotenkin käsittäisi mielessään, niin se ei muuta sitä että tällaisten ihmisten kanssa ei enää halua vapaaehtoisesti olla tekemisissä. Vaikka sen sanoisi ääneen, niin terapeutti saattaa silti kuvitella, että hänen pitäisi auttaa sinua jotenkin parantamaan välejä vanhempiisi ja saattaa ehdottaa, että järjestäisit kahvikutsut ja puhuisit tästä ja aiheesta turvallisesti. Se on tässä vaiheessa liian myöhäistä, suhde on kaiken menneen taakan takia pilalla.
Onko muille käynyt, vaikka olet sanonut ettette ole enää väleissä? Oli todella hämmentävää kuunnella tuota ehdotusta. Irtiotto oli kuitenkin vuosien prosessin tulosta.
On, terapeutti teki virheen siinä että kehotti mua yrittämään saada vanhemmat puhumaan menneistä, ”puhdistamaan pöytää”. Meinasi hen-ki mennä sillä keikalla... naiivisti terapeutin ohjeen mukaan ilmoitin vanhemmille että tuun käymään kyn on asiaa. Menin ja olin kohtelias, pohjustin asiaa, kerroin terapiastanu, ja pyysin että voitaisko menneistä vielä puhua.
Siitä sytty maailmansota. Isä ja äiti molemmat sai raivarit ja kirkui ja huusi naama punaisena, isä kiisti kaiken ja syytti mua valehtelujaksi, kävi päälle ja otti ku-ris-tusotteen takinkauluksesta, ravisteli ja ku-risti niin että mulla tuli niska kipeeksi nitkahduksesta (ns piiskavamma). Kummatkin kilvan haukkui ja huusi huo-raksi ja hulluksi, isä karjui että kieltää mut lapsenaan ja tekee perinnöttömäksi testamentilla.Huuto kesti yli 2 tuntia eikä mua päästetty pois. Kun pääsin lopulta pakoon kauhuissani, niin siihen katkesi välit lopullisesti. Lopetin terapian kun terapeutin mukaan olin ”epäonnistunut kun vanhemmat koki tän hyökkäyksenä”
Vit-ty, isäni on sosiopaatti ja sadisti ja terapeutti tiesi tän. Silti kehotti keskustelemaan jos tilanne paranis ja alkaisi puhtaalta pöydältä.
Narsistit ja sosiopaatit ei ensinnäkään a) osaa keskustella b) pyty ottamaan kritiikkiä vastaan c) kykene muuttumaan d) aloittamaan puhtaalta pöydältä mitään. Jos minäkin tiedän tän niin miten ammattilainen ei tiedä...
Isä on 73 v, hyväkuntoinen ja vahva, on uhkaillut mua välikäsien kautta. Edelleen arvaamaton ja vaarallinen mielipuoli.
En ymmärrä miten sokea terapeutti voi olla. Voiko siitä valittaa? Tiedän, että saisin samankaltaisen vastaanoton kaiken kieltämisellä, huoraksi ja hulluksi haukkumisen. Narsistisosiopaattivanhemmat toimivat todellakin niin, asioiden selvittelyt ovat heille punainen vaate kun he itse littyvät aiheeseen huonossa valossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sisarukseni saavat henkistä ja taloudellista tukea vanhemmiltamme, minä sain vain nälvimistä ja vähättelyä osakseni. Kun huomautin ääneen kaltoinkohtelusta, kukaan ei mukamas huomannut mitään. Tulin johtopäätökseen, että sisareni ovat jatkeita, vanhempiemme kaltaisia. Minä olen syntipukki joka uskalsi sanoa "ettei keisarilla ole vaatteita".
Itse mietin välillä pitäisikö ottaa irtiotto sisaruksiin vanhempien lisäksi, kun meilläkin on tuo asetelma.
Tee se niin, ettet ota heihin yhteyttä ja jos he ottavat, niin vastaa vain lyhyesti paljastamatta mitään elämästäsi. Älä polta siltoja takanasi, vaan ota etäisyyttä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joissain harvinaisissa poikkeustapauksissa kai vanhemmat ovat osanneet jälkikäteen pyytää anteeksi virheitään, mutta yleisempää taitaa olla, että ikävät vanhemmat käyttäytyvät lapsiaan kohtaan ikävästi elämänsä loppuun asti. Sovintoon vaadittaisiin kaksi ja sitä, että asioita käsiteltäisiin kunnolla ja käytös muuttuisi. Monen huonon vanhemman kohdalla nämä asiat ovat täyttä utopiaa.
Mulla vanhempi pyysi tavallaan anteeksi, mutta oli kännissä ja itsetuhoinen. Halusi samalla tietää, miksi olin itsetuhoinen ja osastohoidossa teininä. En pystynyt puhumaan täysin suoraan, koska toinen oli a)humalassa b)itsetuhoinen.
Siinäkin tilanteessa, kun olisi ollut tilaisuus latoa kaikko suoraan, niin ennemmin säälin ja säästin toista rehelliseltä vastaukselta. Sönkötin jotain, että meillä oli perheenä vaikeeta ja reagoin siihen. Vaikka oikea vastaus olisi ollut siihen se, että halusin kuol__la koska kukaan ei rakastanut, minua vihattiin ja kiusattiin joka päivä kotona. Opin jo hyvin pienestä pitäen sen, että en koskaan ollut tarpeeksi mitään. Olin epäonnistunut, huono ja nolo yksilö kaikessa. Isä siirsi omat traumansa täysimääräisesti omiin lapsiinsa.Känniavautumiset ovat niin klassikko. Tällaisissa perheissä lapset pitävät yleensä enemmän huolta vanhemmistaan kuin vanhemmat lapsistaan. Sama asetelma näkyy teilläkin olevan vielä myöhemminkin.
Näinhän se on...menin jossain vaiheessa vielä auttamaan vanhempani konkurssikypsään yritykseen samalla, kun tämä vanhempani ryyppäsi aamusta iltaan ja hoiti mm. päivittäisen kirjanpidon umpitunnelissa. Jätin omat opiskeluni syrjään ja riensin auttamaan ihmistä, joka tuhosi elämäni ja lapsuuteni ja kaiken ja jolta en koskaan saanut rakkautta ja hyväksyntää. En voi ymmärtää näin jälkikäteen, että miksi ihmeessä? Samalla tietysti kuuntelin kaikki kännisvautumiset ja toimin terapeuttina, tottakai. Vanhemmalle jota ei ole koskaan kiinnostanut se, mitä minulle kuuluu ja miten minä voin.
Luin hiljattain hienon sitaatin, mihin tämä kaikki kiteytyy minusta täydellisesti: "Vasta viimeiset vuodet olen ollut terapoimatta äitiäni. Terapoin häntä, jotta hän tulisi onnellisemmaksi ja terveemmäksi, jotta itse voisin saada häneltä sen jälkeen tarvitsemaani turvaa."
Tällä ihmisellä oli kuitenkin turvan käsite muodostunut mieleen jotain onnekasta kautta. Minun sanoin sitaatti menisi niin että vasta viime vuodet olen ollut terapoimatta äitiäni. Terapoin häntä jotta hän tulisi onnellisemmaksi ja terveemmäksi, jotta itse voisin lakata tuntemasta jatkuvaa syyllisyyttä ja huolta ja ahdistusta hänen pahasta olostaan. Mulla ei ole oikein mitään turvan käsitettä ollut koskaan. Eikä edes kykyä ottaa sitä vastaan jos sitä olisi tarjolla. Onnekkaita te jotka siihen kykenette. T. Tuo jonka äiti oli puoli vuotta puhumatta, kun normaalisti oltiin yhteyksissä vähintään parin viikon välein
No ei minullakaan mitään turvan käsitettä ole kyllä ollut, ihan turhaan kadehdit. Olen edelleen turvaton ja tunnen jatkuvaa suurta turvattomuutta lähes kaikesta ja kaikista vastoinkäymisistä, mitä elämässä tapahtuu, koska ei se alkoholisoitunut ja väkivaltainen vanhempi kännisönkötyksestään huolimatta ole koskaan elämässäni ollut millään tavalla läsnä, tai auttanut missään oikeissa asioissa muutamaa muuttohommaa lukuunottamatta. Jos minulle tulee kriisi elämässä, niin ainut paikka saada apua on soittaa kriisikeskukseen tai pyytää apua joltain psykan puolelta. Ei minulla ole perhettä eikä turvaa enkä enää nykyisin pidä mitään yhteyttä tuohon alkoholisoituneeseen vanhempaan.
En edes käsitä miten voit väittää, että minulla on jokin turvan käsitys muka muodostunut, vaikka olen ollut itsetuhoinen koko elämäni lukuisilla eri tavoilla, kärsin mt-häiriöistä, traumaoireista ja siitä, että en uskalla luottaa ihmisiin ja päästää muita lähelle. Aika loukkaavaa itseasiassa, että joku väittää, että mulla olisi ollut muka jotain turvaa, kun olen paennut useamman kerran henkeni edestä väkivaltaista vanhempaa keskellä iltaa/yötä pitkien pimeiden metsien ja pikkuteiden, että pääsen jonnekin muualle turvaan ennen kuin hakataan ihan muussiksi asti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotenkin kun sitä on joutunut aina pärjäämään yksin, niin ei ihmisiltä enää edes saa tukea silloin kun sitä pyytää. Olen huomannut, että vaikka olisin tyyliin pää kainalossa, en saa apua vaan ilmeisesti oletetaan, että "pärjään". Olen ihan helvetin kateellinen ihmisille, jotka saavat tukea ja apua muilta ja joista pidetään huolta. On todella kurjaa käydä läpi vaikeaa sairastumista ypöyksin ja yrittää puolikuntoisena hoitaa asioita, kun kukaan ei edes vaivaudu kysymään miten pärjäät. Ja eipä tässä enää ole edes mitään epäilystä asiasta: huonosti pärjään, melkein en ollenkaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo todellakin kiusallista kun muut äidit suunnittelee joulua isovanhemmilla (siis vanhemmillaan), yhteidiä etelänmatkoja, yhteismökkeilyä kesällä. Oon aina hiljaa ja huomaamattoman näköinen - yhden äitipuirin jo menetin kun erehdyin avautumaan lapsuudestani, mut eristettiin siihen paikkaan ja yksin jäin.
Sit nää samat äipät suunnittelee illanviettoja, kaupunkilomia ym koska ne saa lapset milloin vaan mummolaan. Yritän olla taas hiljaa ja sointua tapettiin sillä me ei päästä koskaan mihinkään kun isovanhemmat ei hoida.
Joudun tuntemaan syyllisyyttä, huomnommuutta, arvottomuutta jä jäpeää taustastsni. Likimain KAIKKI automaattisesti syyttää mua ja oon sataan kertaan kuullut vakioselitykset ”oot ehkä suututtanut vanhempasi/ ehkä olit ilkeö teini/ varmaan vaadit vanhemmiltasi liikaa/ hyvää ne vaan tarkoittaa miksi oot kiittämätön” jne
En jaksa. Oon ihan poikki tätä paskaa. En oikeesti JAKSA.
"Hyvää ne vain tarkoittaa." Voisin repiä silmät päästä siltä ihmiseltä, joka seuraavaksi sanoo noin. Valitettavasti ammattiauttajatkin saattavat sortua tähän, vaikka olisit yksityiskohtaisesti kuvannut miten outoa ja sadistista meno perheessäsi on ollut. Ei, läheskään kaikki ihmiset eivät ole toisia kohtaan hyväntahtoisia ja tämä pitäisi laajasti tunnustaa. Osa vanhemmista on aivan kammottavia omia lapsiaan kohtaan.
Itse koen, että vanhempien toiminnan syiden selvittämiseen ja ymmärtämiseen (lue: arvailuun) käytetty aika on pois omasta kuntoutumisesta. Olivat syyt oudolle käytökselle mitä tahansa, niin tällaisen elämänhistorian kanssa on nyt vain elettävä ja hedelmällisempää olisi miettiä miten se parhaiten onnistuu. Terapiassa huomion keskipisteenä ei pitäisi olla niiden vanhempien, vaan potilaan ja hänen tuntemustensa. Muussa tapauksessa terapia toisintaa samaa haitallista valta-asetelmaa, mikä oli voimassa jo potilaan lapsuudessa ja jolloin hän ei myöskään tullut kokemuksineen kuulluksi perheessä eikä sen ulkopuolella.
On suorastaan nöyryyttävää kuunnella selittelyjä, että piiskaa annettiin varmaan rakkaudesta ja ruoka-annoksia liian vähän, koska oltiin huolissaan terveydestä. En käsitä miten tällaisen pitäisi potilasta auttaa.
Ainakaan minä en ymmärrä miksi terapeutti saattaa ottaa puolustusasianajajan roolin. Kai vanhempien käytökseen jotkut syyt oli, mutta koko lapsuus ja nuoruus meni siinä, että tällaista toimintaa yritti jotenkin kestää ja käsitellä mielessään. Ei sitä enää jaksaisi. Vaikka käytöksen jotenkin käsittäisi mielessään, niin se ei muuta sitä että tällaisten ihmisten kanssa ei enää halua vapaaehtoisesti olla tekemisissä. Vaikka sen sanoisi ääneen, niin terapeutti saattaa silti kuvitella, että hänen pitäisi auttaa sinua jotenkin parantamaan välejä vanhempiisi ja saattaa ehdottaa, että järjestäisit kahvikutsut ja puhuisit tästä ja aiheesta turvallisesti. Se on tässä vaiheessa liian myöhäistä, suhde on kaiken menneen taakan takia pilalla.
Onko muille käynyt, vaikka olet sanonut ettette ole enää väleissä? Oli todella hämmentävää kuunnella tuota ehdotusta. Irtiotto oli kuitenkin vuosien prosessin tulosta.
On, terapeutti teki virheen siinä että kehotti mua yrittämään saada vanhemmat puhumaan menneistä, ”puhdistamaan pöytää”. Meinasi hen-ki mennä sillä keikalla... naiivisti terapeutin ohjeen mukaan ilmoitin vanhemmille että tuun käymään kyn on asiaa. Menin ja olin kohtelias, pohjustin asiaa, kerroin terapiastanu, ja pyysin että voitaisko menneistä vielä puhua.
Siitä sytty maailmansota. Isä ja äiti molemmat sai raivarit ja kirkui ja huusi naama punaisena, isä kiisti kaiken ja syytti mua valehtelujaksi, kävi päälle ja otti ku-ris-tusotteen takinkauluksesta, ravisteli ja ku-risti niin että mulla tuli niska kipeeksi nitkahduksesta (ns piiskavamma). Kummatkin kilvan haukkui ja huusi huo-raksi ja hulluksi, isä karjui että kieltää mut lapsenaan ja tekee perinnöttömäksi testamentilla.Huuto kesti yli 2 tuntia eikä mua päästetty pois. Kun pääsin lopulta pakoon kauhuissani, niin siihen katkesi välit lopullisesti. Lopetin terapian kun terapeutin mukaan olin ”epäonnistunut kun vanhemmat koki tän hyökkäyksenä”
Vit-ty, isäni on sosiopaatti ja sadisti ja terapeutti tiesi tän. Silti kehotti keskustelemaan jos tilanne paranis ja alkaisi puhtaalta pöydältä.
Narsistit ja sosiopaatit ei ensinnäkään a) osaa keskustella b) pyty ottamaan kritiikkiä vastaan c) kykene muuttumaan d) aloittamaan puhtaalta pöydältä mitään. Jos minäkin tiedän tän niin miten ammattilainen ei tiedä...
Isä on 73 v, hyväkuntoinen ja vahva, on uhkaillut mua välikäsien kautta. Edelleen arvaamaton ja vaarallinen mielipuoli.
En ymmärrä miten sokea terapeutti voi olla. Voiko siitä valittaa? Tiedän, että saisin samankaltaisen vastaanoton kaiken kieltämisellä, huoraksi ja hulluksi haukkumisen. Narsistisosiopaattivanhemmat toimivat todellakin niin, asioiden selvittelyt ovat heille punainen vaate kun he itse littyvät aiheeseen huonossa valossa.
Sen sijaan he tykkäävät selvitellä ja ”keskustella” (=syytellä) MUITA ja olla setvimässä MUIDEN vikoja ja vääryyksiä. Esim omien lastensa vikoja ja epäonnistumisia. Silloin ollaan hurmoksessa ja liekeissä kun saa raivota, syyttää, olla oikeassa ja ”niskan päällä” tilanteessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin kun sitä on joutunut aina pärjäämään yksin, niin ei ihmisiltä enää edes saa tukea silloin kun sitä pyytää. Olen huomannut, että vaikka olisin tyyliin pää kainalossa, en saa apua vaan ilmeisesti oletetaan, että "pärjään". Olen ihan helvetin kateellinen ihmisille, jotka saavat tukea ja apua muilta ja joista pidetään huolta. On todella kurjaa käydä läpi vaikeaa sairastumista ypöyksin ja yrittää puolikuntoisena hoitaa asioita, kun kukaan ei edes vaivaudu kysymään miten pärjäät. Ja eipä tässä enää ole edes mitään epäilystä asiasta: huonosti pärjään, melkein en ollenkaan.
Jep, minäkin olen jollain tavalla kateellinen ihmisille, joilla on vakavia ja laaja-alaisia mt-häiriöitä niin että ne näkyvät arjessa. Omani ovat piilossa, pärjäävän ja ”vahvan selviytyjä”-kuoren alla. Jos yritän päästä selviytyjä-kuoresta eroon, ei haluta uskoa. Esim. koululta en ole saanut opolta kohta kolmeen viikkoon mitään yhteydenottoa, vaikka ilmoitin hänelle, että mulle tuli romahdus ja tartten apua opintojen katsomisessa. On vain radiohiljaisuus.
Hyvin samanlaisia kokemuksia kuin aloittajalla, mutta läheisriippuvainen en ole. En pysty luottamaan kehenkään muuhun kuin puolisooni, ystäville en uskoudu vaan pidän kaiken pinnallisena. Eikä minulla kunnon ystäviä olekaan. Olen tottunut pärjäämään yksin. En saanut kotoakaan yhdenyhtä neuvoa elämääni. Ja tosiaan, ristiäisiinkään ei äitini ole kertaakaan tullut. Isäni kuoli ennen esikoiseni syntymää, äitiini olen katkaissut välit. Enkä tunne menettäväni siinä mitään, lähinnä voimaannuin, koska pärjään ilman p****ja ihmisiä elämässäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin kun sitä on joutunut aina pärjäämään yksin, niin ei ihmisiltä enää edes saa tukea silloin kun sitä pyytää. Olen huomannut, että vaikka olisin tyyliin pää kainalossa, en saa apua vaan ilmeisesti oletetaan, että "pärjään". Olen ihan helvetin kateellinen ihmisille, jotka saavat tukea ja apua muilta ja joista pidetään huolta. On todella kurjaa käydä läpi vaikeaa sairastumista ypöyksin ja yrittää puolikuntoisena hoitaa asioita, kun kukaan ei edes vaivaudu kysymään miten pärjäät. Ja eipä tässä enää ole edes mitään epäilystä asiasta: huonosti pärjään, melkein en ollenkaan.
Mulle oli katkeraa katsottavaa miten naapuriperheissä isovanhemmat hoiti lapsia, kolasi lumet, ajoi nurmikon, imuroi, kuskasi ja auttoi lapsiaan, oli aina tukena ja lohduttamassa ja lämpimästi rakastamassa lastensa perheitä.
Meillä kummatkaan isovanhemmat ei osallistu elämäänme mitenkään eivätkä auta/tue mitenkäön. Ainoastaan kuormittavat, uhkailevat, valittavat, haukkuvat.
Lasteni syntymästä ei ole edes onniteltu. Ristiäisiin ei tultu. Lapsenlapsista ei välitetä tippaakaan eikä niitä haluta nähdä ikinä.
Sinällään toki tajuan että on lasten ETU että mun hullut vanhemnat ei tapaa niitä. Mutta silloin tosiaan tajusin miten helvetin epäreilua elämä on. Naapurin perheen vanhemmuus on noin tuhat kertaa helpompaa kun kahdet isovanhemnat apuna koko ajan. Mun on taas tukiverkottomana ja täysin eristyksissä suvusta tuhat kertaa vaikeempaa ja raskaampaa olla vanhempi.
Paska lapsuus on siksi kurja että se kertautuu monessa eri elämän vaiheessa.
Vanhemmat olivat hyvät ja luotettavat. Sisaruksista ei voi sanoa samaa, eikä heihin ole mitään välejä. Toivon etteivät tule esim.hautajaisiini.
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin kun sitä on joutunut aina pärjäämään yksin, niin ei ihmisiltä enää edes saa tukea silloin kun sitä pyytää. Olen huomannut, että vaikka olisin tyyliin pää kainalossa, en saa apua vaan ilmeisesti oletetaan, että "pärjään". Olen ihan helvetin kateellinen ihmisille, jotka saavat tukea ja apua muilta ja joista pidetään huolta. On todella kurjaa käydä läpi vaikeaa sairastumista ypöyksin ja yrittää puolikuntoisena hoitaa asioita, kun kukaan ei edes vaivaudu kysymään miten pärjäät. Ja eipä tässä enää ole edes mitään epäilystä asiasta: huonosti pärjään, melkein en ollenkaan.
Minulla on toimivasta perheestä oleva puoliso. Olen tosi kateellinen siitä, että puolison vanhemmat ihan oma-aloitteisesti tarjoavat hänelle monessa asiassa apuaan, vaikkei edes olisi mitään varsinaista hätää. Itse jos otan vanhempiini yhteyttä vaikeassa tilanteessa, niin saan osakseni vain syyllistävää päivittelyä ("en voi luvata apua, mikset ottanut asioita paremmin huomioon"). No, kiitos appivanhempien puoliso on kyllä hieno ja tasapainoinen ihminen. Jopa siinä määrin, että kykenee jaksamaan sitäkin, että minä en aina ole. Kumpikin tuemme toinen toisiamme vuorotellen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joissain harvinaisissa poikkeustapauksissa kai vanhemmat ovat osanneet jälkikäteen pyytää anteeksi virheitään, mutta yleisempää taitaa olla, että ikävät vanhemmat käyttäytyvät lapsiaan kohtaan ikävästi elämänsä loppuun asti. Sovintoon vaadittaisiin kaksi ja sitä, että asioita käsiteltäisiin kunnolla ja käytös muuttuisi. Monen huonon vanhemman kohdalla nämä asiat ovat täyttä utopiaa.
Mulla vanhempi pyysi tavallaan anteeksi, mutta oli kännissä ja itsetuhoinen. Halusi samalla tietää, miksi olin itsetuhoinen ja osastohoidossa teininä. En pystynyt puhumaan täysin suoraan, koska toinen oli a)humalassa b)itsetuhoinen.
Siinäkin tilanteessa, kun olisi ollut tilaisuus latoa kaikko suoraan, niin ennemmin säälin ja säästin toista rehelliseltä vastaukselta. Sönkötin jotain, että meillä oli perheenä vaikeeta ja reagoin siihen. Vaikka oikea vastaus olisi ollut siihen se, että halusin kuol__la koska kukaan ei rakastanut, minua vihattiin ja kiusattiin joka päivä kotona. Opin jo hyvin pienestä pitäen sen, että en koskaan ollut tarpeeksi mitään. Olin epäonnistunut, huono ja nolo yksilö kaikessa. Isä siirsi omat traumansa täysimääräisesti omiin lapsiinsa.Känniavautumiset ovat niin klassikko. Tällaisissa perheissä lapset pitävät yleensä enemmän huolta vanhemmistaan kuin vanhemmat lapsistaan. Sama asetelma näkyy teilläkin olevan vielä myöhemminkin.
Näinhän se on...menin jossain vaiheessa vielä auttamaan vanhempani konkurssikypsään yritykseen samalla, kun tämä vanhempani ryyppäsi aamusta iltaan ja hoiti mm. päivittäisen kirjanpidon umpitunnelissa. Jätin omat opiskeluni syrjään ja riensin auttamaan ihmistä, joka tuhosi elämäni ja lapsuuteni ja kaiken ja jolta en koskaan saanut rakkautta ja hyväksyntää. En voi ymmärtää näin jälkikäteen, että miksi ihmeessä? Samalla tietysti kuuntelin kaikki kännisvautumiset ja toimin terapeuttina, tottakai. Vanhemmalle jota ei ole koskaan kiinnostanut se, mitä minulle kuuluu ja miten minä voin.
Luin hiljattain hienon sitaatin, mihin tämä kaikki kiteytyy minusta täydellisesti: "Vasta viimeiset vuodet olen ollut terapoimatta äitiäni. Terapoin häntä, jotta hän tulisi onnellisemmaksi ja terveemmäksi, jotta itse voisin saada häneltä sen jälkeen tarvitsemaani turvaa."
Tällä ihmisellä oli kuitenkin turvan käsite muodostunut mieleen jotain onnekasta kautta. Minun sanoin sitaatti menisi niin että vasta viime vuodet olen ollut terapoimatta äitiäni. Terapoin häntä jotta hän tulisi onnellisemmaksi ja terveemmäksi, jotta itse voisin lakata tuntemasta jatkuvaa syyllisyyttä ja huolta ja ahdistusta hänen pahasta olostaan. Mulla ei ole oikein mitään turvan käsitettä ollut koskaan. Eikä edes kykyä ottaa sitä vastaan jos sitä olisi tarjolla. Onnekkaita te jotka siihen kykenette. T. Tuo jonka äiti oli puoli vuotta puhumatta, kun normaalisti oltiin yhteyksissä vähintään parin viikon välein
No ei minullakaan mitään turvan käsitettä ole kyllä ollut, ihan turhaan kadehdit. Olen edelleen turvaton ja tunnen jatkuvaa suurta turvattomuutta lähes kaikesta ja kaikista vastoinkäymisistä, mitä elämässä tapahtuu, koska ei se alkoholisoitunut ja väkivaltainen vanhempi kännisönkötyksestään huolimatta ole koskaan elämässäni ollut millään tavalla läsnä, tai auttanut missään oikeissa asioissa muutamaa muuttohommaa lukuunottamatta. Jos minulle tulee kriisi elämässä, niin ainut paikka saada apua on soittaa kriisikeskukseen tai pyytää apua joltain psykan puolelta. Ei minulla ole perhettä eikä turvaa enkä enää nykyisin pidä mitään yhteyttä tuohon alkoholisoituneeseen vanhempaan.
En edes käsitä miten voit väittää, että minulla on jokin turvan käsitys muka muodostunut, vaikka olen ollut itsetuhoinen koko elämäni lukuisilla eri tavoilla, kärsin mt-häiriöistä, traumaoireista ja siitä, että en uskalla luottaa ihmisiin ja päästää muita lähelle. Aika loukkaavaa itseasiassa, että joku väittää, että mulla olisi ollut muka jotain turvaa, kun olen paennut useamman kerran henkeni edestä väkivaltaista vanhempaa keskellä iltaa/yötä pitkien pimeiden metsien ja pikkuteiden, että pääsen jonnekin muualle turvaan ennen kuin hakataan ihan muussiksi asti.
En väittänyt että sinulla olisi turvaa vaan että osaat kuvitella sellaisen. Sulle tulee mieleen terapoida äitiäsi että hänestä tulisi turvallinen. Mä luulen että tässä on kyse siitä että että olet kuitenkin jollain tasolla lapsena ymmärtänyt että se mitä sulle tehdään on VÄÄRIN. Minä olin niin parentifioitu ettei mulla ollut mitään käsitystä siitä että meidän perheessä on jotain pielessä enkä edes tiennyt että lapsi voisi kaivata turvaa kun itse olin se "turva" tai yritin olla. En tosiaankaan tarkoita vähätellä ja meillä molemmilla oli erilaiset helvetit, niitä on turha ruveta "vertailemaan". Olen tosi pahoillani että sulla on ollut ihan hirveä lapsuus. Mua taas ei kukaan ikinä lyönyt eikä edes suoraan haukkunut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joissain harvinaisissa poikkeustapauksissa kai vanhemmat ovat osanneet jälkikäteen pyytää anteeksi virheitään, mutta yleisempää taitaa olla, että ikävät vanhemmat käyttäytyvät lapsiaan kohtaan ikävästi elämänsä loppuun asti. Sovintoon vaadittaisiin kaksi ja sitä, että asioita käsiteltäisiin kunnolla ja käytös muuttuisi. Monen huonon vanhemman kohdalla nämä asiat ovat täyttä utopiaa.
Mulla vanhempi pyysi tavallaan anteeksi, mutta oli kännissä ja itsetuhoinen. Halusi samalla tietää, miksi olin itsetuhoinen ja osastohoidossa teininä. En pystynyt puhumaan täysin suoraan, koska toinen oli a)humalassa b)itsetuhoinen.
Siinäkin tilanteessa, kun olisi ollut tilaisuus latoa kaikko suoraan, niin ennemmin säälin ja säästin toista rehelliseltä vastaukselta. Sönkötin jotain, että meillä oli perheenä vaikeeta ja reagoin siihen. Vaikka oikea vastaus olisi ollut siihen se, että halusin kuol__la koska kukaan ei rakastanut, minua vihattiin ja kiusattiin joka päivä kotona. Opin jo hyvin pienestä pitäen sen, että en koskaan ollut tarpeeksi mitään. Olin epäonnistunut, huono ja nolo yksilö kaikessa. Isä siirsi omat traumansa täysimääräisesti omiin lapsiinsa.Känniavautumiset ovat niin klassikko. Tällaisissa perheissä lapset pitävät yleensä enemmän huolta vanhemmistaan kuin vanhemmat lapsistaan. Sama asetelma näkyy teilläkin olevan vielä myöhemminkin.
Näinhän se on...menin jossain vaiheessa vielä auttamaan vanhempani konkurssikypsään yritykseen samalla, kun tämä vanhempani ryyppäsi aamusta iltaan ja hoiti mm. päivittäisen kirjanpidon umpitunnelissa. Jätin omat opiskeluni syrjään ja riensin auttamaan ihmistä, joka tuhosi elämäni ja lapsuuteni ja kaiken ja jolta en koskaan saanut rakkautta ja hyväksyntää. En voi ymmärtää näin jälkikäteen, että miksi ihmeessä? Samalla tietysti kuuntelin kaikki kännisvautumiset ja toimin terapeuttina, tottakai. Vanhemmalle jota ei ole koskaan kiinnostanut se, mitä minulle kuuluu ja miten minä voin.
Luin hiljattain hienon sitaatin, mihin tämä kaikki kiteytyy minusta täydellisesti: "Vasta viimeiset vuodet olen ollut terapoimatta äitiäni. Terapoin häntä, jotta hän tulisi onnellisemmaksi ja terveemmäksi, jotta itse voisin saada häneltä sen jälkeen tarvitsemaani turvaa."
Tällä ihmisellä oli kuitenkin turvan käsite muodostunut mieleen jotain onnekasta kautta. Minun sanoin sitaatti menisi niin että vasta viime vuodet olen ollut terapoimatta äitiäni. Terapoin häntä jotta hän tulisi onnellisemmaksi ja terveemmäksi, jotta itse voisin lakata tuntemasta jatkuvaa syyllisyyttä ja huolta ja ahdistusta hänen pahasta olostaan. Mulla ei ole oikein mitään turvan käsitettä ollut koskaan. Eikä edes kykyä ottaa sitä vastaan jos sitä olisi tarjolla. Onnekkaita te jotka siihen kykenette. T. Tuo jonka äiti oli puoli vuotta puhumatta, kun normaalisti oltiin yhteyksissä vähintään parin viikon välein
No ei minullakaan mitään turvan käsitettä ole kyllä ollut, ihan turhaan kadehdit. Olen edelleen turvaton ja tunnen jatkuvaa suurta turvattomuutta lähes kaikesta ja kaikista vastoinkäymisistä, mitä elämässä tapahtuu, koska ei se alkoholisoitunut ja väkivaltainen vanhempi kännisönkötyksestään huolimatta ole koskaan elämässäni ollut millään tavalla läsnä, tai auttanut missään oikeissa asioissa muutamaa muuttohommaa lukuunottamatta. Jos minulle tulee kriisi elämässä, niin ainut paikka saada apua on soittaa kriisikeskukseen tai pyytää apua joltain psykan puolelta. Ei minulla ole perhettä eikä turvaa enkä enää nykyisin pidä mitään yhteyttä tuohon alkoholisoituneeseen vanhempaan.
En edes käsitä miten voit väittää, että minulla on jokin turvan käsitys muka muodostunut, vaikka olen ollut itsetuhoinen koko elämäni lukuisilla eri tavoilla, kärsin mt-häiriöistä, traumaoireista ja siitä, että en uskalla luottaa ihmisiin ja päästää muita lähelle. Aika loukkaavaa itseasiassa, että joku väittää, että mulla olisi ollut muka jotain turvaa, kun olen paennut useamman kerran henkeni edestä väkivaltaista vanhempaa keskellä iltaa/yötä pitkien pimeiden metsien ja pikkuteiden, että pääsen jonnekin muualle turvaan ennen kuin hakataan ihan muussiksi asti.
En väittänyt että sinulla olisi turvaa vaan että osaat kuvitella sellaisen. Sulle tulee mieleen terapoida äitiäsi että hänestä tulisi turvallinen. Mä luulen että tässä on kyse siitä että että olet kuitenkin jollain tasolla lapsena ymmärtänyt että se mitä sulle tehdään on VÄÄRIN. Minä olin niin parentifioitu ettei mulla ollut mitään käsitystä siitä että meidän perheessä on jotain pielessä enkä edes tiennyt että lapsi voisi kaivata turvaa kun itse olin se "turva" tai yritin olla. En tosiaankaan tarkoita vähätellä ja meillä molemmilla oli erilaiset helvetit, niitä on turha ruveta "vertailemaan". Olen tosi pahoillani että sulla on ollut ihan hirveä lapsuus. Mua taas ei kukaan ikinä lyönyt eikä edes suoraan haukkunut.
Hei, se oli netistä poimittu sitaatti johon viittaat. En tiedä mitään sen kirjoittajasta. - Ohis
Vierailija kirjoitti:
Huh näitä tarinoita tässä ketjussa.... Olen aiemminkin kerttonut täällä miten oman vanhemman kontrollointi oli niin paljon hienovaraisempaa. Kerran olen hänen kanssaan ottanut puheeksi jotain lapsuudesta negatiiviseen sävyyn, erehdyin sanomaan että jouluissa oli lapsena rankkaa se kuinka äiti koko ajan valitti ettei saa joulua kokoon eikä saa lahjoja kokoon. Silti aina kaikki saatiin kokoon, kun vaan ei olisi siinä odottaessa tarvinnut kokea niin suurta syyllisyyttä ja ahdistusta asiasta. Noh, äiti ei tämän paljastuksen takia puhunut mulle puoleen vuoteen ja välit normalisoitui noin vuoden kuluessa. Oli eka ja vika kerta kun nostin kissan pöydälle. Tai edes kissan viiksikarvan.
Sekä ap että tämä kommentti kuvaavat just minunkin äitisuhdetta. Kerran yritin äidille jotain selittää kokemastani, isä oli silloin sairaalassa kuolemassa. Äitinsuu me iviivaksi (hiljeni ainoan kerran elämässään) ja ilme kivettyi. Eipä sitten puhuttu enää. Äitimuuten onnistui pilaamaan viieisen kohtaamiseniisän kanssa, tunkemalla onaa höpötystään siihen herkkään tilanteeseen, kunnistuin sängyn vierellä pitäen isää kädestä. Nyt vanhemmat jo kuolleet ja itsekin syvästi keski-iässä. Eipä ole ketään uskottua ystävää, eikä kuuntelijaa ollut koko ikäni, vaikka muutama parisuhdekin on käyty. Ehkä ne siksi päättyivätkin, kun mitään aitoa ei jaettu/otettu vastaan.
Otan osaa meidän osattomien puolesta.
Tällä ihmisellä oli kuitenkin turvan käsite muodostunut mieleen jotain onnekasta kautta. Minun sanoin sitaatti menisi niin että vasta viime vuodet olen ollut terapoimatta äitiäni. Terapoin häntä jotta hän tulisi onnellisemmaksi ja terveemmäksi, jotta itse voisin lakata tuntemasta jatkuvaa syyllisyyttä ja huolta ja ahdistusta hänen pahasta olostaan. Mulla ei ole oikein mitään turvan käsitettä ollut koskaan. Eikä edes kykyä ottaa sitä vastaan jos sitä olisi tarjolla. Onnekkaita te jotka siihen kykenette. T. Tuo jonka äiti oli puoli vuotta puhumatta, kun normaalisti oltiin yhteyksissä vähintään parin viikon välein