Lue keskustelun säännöt.
Onko muita joilla ei ole koskaan ollut henkistä tukea lapsuudenperheestään, eikä edelleenkään juuri ketään?
27.03.2019 |
Olen aina ollut hyvin yksin ja yksinäinen. Äiti ei ole kyennyt eikä edelleenkään kykene syvällisempään keskusteluun, vaan menee pintatasolla. Tai sitten jos hänelle puhuisi jotain, niin mitätöisi kaiken mun näkökulman, ja lisäksi puhuisi kaiken eteenpäin tutuille, naapureille ja sukulaisille.
Olen kolmekymppinen, lähes 40, ei omaa perhettä eikä kumppania. Kavereita on joitakin kyllä, mutta vahva jakamisen tarve heijastuu minulla intensiivisyytenä niissä suhteissa jotka itse koen läheisiksi. Intensiivisyys puolestaan pelottaa ihmisiä pois. Eli minulla on lukuisia ystävyyssuhteita katkennut mitä ilmeisimmin juuri tähän liittyvistä syistä.
Rahaa on kyllä sen verran, että olen jonkin verran voinut käyttää terapiapalveluja. Mutta tuntuuhan se sairaalta että elämässä on terapeutteja, mutta ei läheisiä ihmisiä.
:-(
Kommentit (637)
Vierailija kirjoitti:
Traumalapsuuden kokeneilla on joskus valtavat odotukset siitä, että heidän ystävyyssuhteensa ja parisuhteensa korjaavat heidät. Että terveen lapsuuden kokeneet pystyvät sormia napsauttamalla toteuttamaan heidän kaikki odotuksensa.
Samaan aikaan oma käytös voi olla varsin omituista, jopa pelottavaa. Omassa lapsuudenkodissa kun ei olla opittu tervettä vuorovaikutusta.
Ei toki ole traumatisoituneiden vika, että toivovat korjaavaa kokemusta ihan kenestä tahansa vastaantulijasta. Mutta kyse ei myöskään ole siitä, etteivätkö tervetaustaiset pystyisi ymmärtämään. Vaan siitä, etteivät tervetaustaisetkaan ole sentään teräksestä rakennettuja. Vaan kyllä kohtuuttomat odotukset ovat heillekin liikaa.
Paljon on myös meitä sellaisia traumatisoituneita, jotka emme koskaan ole kuormittaneet ketään ongelmillamme. Olemme lapsena kuulleet päivittäin olevamme liikaa tässä maailmassa ja selväksi on tehty, ettei koskaan saa muita ihmisiä vaivata omilla asioilla.
Eikä vaivata. En koskaan omista ongelmistani kerro, kuuntelen muita empaattisesti. Jos joskus joku sattuu kysymään, miksi en pidä yhteyttä vanhempiini, kerron että heidän väkivaltaisuuden takia. Silloin alkaa saarna ja moralisointi, miten vanhempani ovat vain tarkoittaneet hyvää ja kukaanhan ei ole täydellinen ja miten voin olla niin itsekäs ja varmasti sulla on tosi kivat vanhemmat ja taidat vain itse olla outo...
Jotkut traumatisoituneet ovat loppuikänsä muiden uskollisia kuuntelijoita, siis muita ihmisiä varten olemassa. Ovat yksinäisiä, koska pelkäävät olla muille taakaksi.
Vanhempani hakkasivat minulta mm. 12 luuta murtuneeksi. Isäni oli kaupungin ns. silmäätekevä, joten lääkäri uskoi selitykset heti. Tapahtui 70-luvulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Traumalapsuuden kokeneilla on joskus valtavat odotukset siitä, että heidän ystävyyssuhteensa ja parisuhteensa korjaavat heidät. Että terveen lapsuuden kokeneet pystyvät sormia napsauttamalla toteuttamaan heidän kaikki odotuksensa.
Samaan aikaan oma käytös voi olla varsin omituista, jopa pelottavaa. Omassa lapsuudenkodissa kun ei olla opittu tervettä vuorovaikutusta.
Ei toki ole traumatisoituneiden vika, että toivovat korjaavaa kokemusta ihan kenestä tahansa vastaantulijasta. Mutta kyse ei myöskään ole siitä, etteivätkö tervetaustaiset pystyisi ymmärtämään. Vaan siitä, etteivät tervetaustaisetkaan ole sentään teräksestä rakennettuja. Vaan kyllä kohtuuttomat odotukset ovat heillekin liikaa.
Paljon on myös meitä sellaisia traumatisoituneita, jotka emme koskaan ole kuormittaneet ketään ongelmillamme. Olemme lapsena kuulleet päivittäin olevamme liikaa tässä maailmassa ja selväksi on tehty, ettei koskaan saa muita ihmisiä vaivata omilla asioilla.
Eikä vaivata. En koskaan omista ongelmistani kerro, kuuntelen muita empaattisesti. Jos joskus joku sattuu kysymään, miksi en pidä yhteyttä vanhempiini, kerron että heidän väkivaltaisuuden takia. Silloin alkaa saarna ja moralisointi, miten vanhempani ovat vain tarkoittaneet hyvää ja kukaanhan ei ole täydellinen ja miten voin olla niin itsekäs ja varmasti sulla on tosi kivat vanhemmat ja taidat vain itse olla outo...
Jotkut traumatisoituneet ovat loppuikänsä muiden uskollisia kuuntelijoita, siis muita ihmisiä varten olemassa. Ovat yksinäisiä, koska pelkäävät olla muille taakaksi.
Vanhempani hakkasivat minulta mm. 12 luuta murtuneeksi. Isäni oli kaupungin ns. silmäätekevä, joten lääkäri uskoi selitykset heti. Tapahtui 70-luvulla.
Niin, sitä ajattelee että kun tukee muita, niin joskus saa sitten tukea heiltäkin vuorostaan. Harhakuvitelma. Monet ihmiset ovat pohjimmiltaan todella itsekkäitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistä vertaistukea löytäisi? Ja anonyymisti. Olen julkisessa virassa, korkeahkossa asemassa ja kaupungissani tunnettu (hirveä väkivaltalapsuus antoi minulle sinnikkyyttä ja tahtoa, ja sen takia koulutin itseni pitkälle ja etenin urallani, vaikken mitään tukea saanut kotoa). Mulle olis todella iso kynnys ”menettää kasvot” jos menisin vaikka johonkin julkiseen narsistien tuki -ryhmään. Tän takia en voi olla terapiassakaan ainakaan julkisella, kaikki tiedot olis potilastiedoissa sen jälkeen kollegoiden luettavana.
Julkisella hyvin harvoin on terapiaa tarjolla.
Voisitko mennä yksityiselle psykiatrille arvioon ja mahdollisesti saamaan lähetteen Kelan tukemaan yksityiseen psykoterapiaan?
Omakannasta ruksitat psykiatrikäyntitiedot piiloon, ei kai niitä sitten voi työpaikallasi kukaan katsoa? Yksityiset terapeutit eivät tee omakantaan merkintöjä.
Tai kokonaan omalla kustannuksella yksityiseen terapiaan. Siitä ei pitäisi jäädä merkintöjä mihinkään muuta kuin terapeutin ruutuvihkoon.
Minulta terapeutti kysyi saako hän tehdä merkintöjä Kantaan, jotta poliklinikalla hoitavan lääkärin olisi helpompaa seurata hoidon etenemistä (ja Kelan tarvittaessa).
Käyttäjä27412 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Traumalapsuuden kokeneilla on joskus valtavat odotukset siitä, että heidän ystävyyssuhteensa ja parisuhteensa korjaavat heidät. Että terveen lapsuuden kokeneet pystyvät sormia napsauttamalla toteuttamaan heidän kaikki odotuksensa.
Samaan aikaan oma käytös voi olla varsin omituista, jopa pelottavaa. Omassa lapsuudenkodissa kun ei olla opittu tervettä vuorovaikutusta.
Ei toki ole traumatisoituneiden vika, että toivovat korjaavaa kokemusta ihan kenestä tahansa vastaantulijasta. Mutta kyse ei myöskään ole siitä, etteivätkö tervetaustaiset pystyisi ymmärtämään. Vaan siitä, etteivät tervetaustaisetkaan ole sentään teräksestä rakennettuja. Vaan kyllä kohtuuttomat odotukset ovat heillekin liikaa.
Mitä ehdotat? Ei pelkkä terapia anna riittävästi korjaavia kokemuksia.
No mutta sehän on jo hyvä, jos olisi terapiaa ja ystävyys voisi sitten pysyä ystävyytenä. Ettei ystävältä odoteta terapiaa.
Ja toinen asia mikä tulee mieleen on rehellisyys menneisyydestä. Ystävän on aika mahdoton ymmärtää sinua oikealla tavalla, jos hän ei tiedä epäterveestä lapsuudestasi. Sillä jos ei tiedä, niin silloin tietenkin olettaa, että sinulla on ollut ehjä lapsuus ja että tapasi toimia ovat omia valintojasi - ei pakkoa, kun et muuhun kykene.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen juuri miettinyt etten ole saanut juurikaan tukea. Enemminkin minua on pidetty kynnysmattona. Isä oli alkoholisti, äiti suoritti rimaa hipoen ja hampaat irvessä pakolliset lapsen ylläpitoon kuuluvat kuviot. Meitä on kuitenkin pidetty suht. normaalina perheenä ja olen ollut ympäristössä, jossa kaikilla muilla on valtavan paljon suurempi tuki kaikissa asioissa. Esimerkkinä kun nuorena muutin, molemmat vanhemmat vuorollaan olisivat olleet alkamassa majailla minun luonani. Isä oli kuulemma nostanut lapsena säästämältäni pankkikirjalta rahaa itselleen, jostain saamiani markkoja joita olin pistänyt karkkiostoksista sivuun ja yrittänyt säästää.
Jne. Täysin vastakohta miten muita lapsia tuetaan ja valmennetaan maailman vaatimuksiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistä vertaistukea löytäisi? Ja anonyymisti. Olen julkisessa virassa, korkeahkossa asemassa ja kaupungissani tunnettu (hirveä väkivaltalapsuus antoi minulle sinnikkyyttä ja tahtoa, ja sen takia koulutin itseni pitkälle ja etenin urallani, vaikken mitään tukea saanut kotoa). Mulle olis todella iso kynnys ”menettää kasvot” jos menisin vaikka johonkin julkiseen narsistien tuki -ryhmään. Tän takia en voi olla terapiassakaan ainakaan julkisella, kaikki tiedot olis potilastiedoissa sen jälkeen kollegoiden luettavana.
Täältä? Tämähän on oiva paikka purkaa ja käsitellä tunnemöykkyjä anonyymisti, jos palstalle sattuu tulemaan samanhenkisiä. Itse olen saanut täältä paljon apua.
Täällä vain tulee kiusaajat ja muut trollit vit tuilemaan, haukkumaan ja pätemään, tätä ei tapahdu oikeissa ohjaajan vetämissä ryhmissä ainakaan ilman seurauksia.
Paljon auttaa jo se, kun aloituksen kirjoittaa neutraalisti välttäen provosoimista. Hyvin tunnepitoinen ja paatosta täynnä oleva aloitus vetää ikäviä kommentteja puoleensa kuin valo kärpäsiä.
Mutta toki täytyy myös oppia ohittamaan ikävät kommentit jumittumatta niihin. Ihan pahinta on, jos itse provosoidut jonkun vastauksesta.
Kyllä tämä on hyvä paikka vertaistukeen, kun tätä osaa käyttää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Henkinen tuki" tuli nyrkin ja solvausten kautta muksuiässä, alkoholistivanhemmat. Pahimpina päivinä lensi ulos talosta tai tuli selkään jos "huohotti kuin akat" tai jos perunoiden kuorimisessa meni aavistuksen liian kauan. Ironisesti nykyään itsetunto ei herkästi järky, kun pahimmat asiat ja sanat on jo kokenut ja kuullut omilta vanhemmilta. Siinä ventovieraan sanat eivät hätkäytä yhtään. Lahjaksi traumaattisesta lapsuudesta jäi elinikäinen tunnekylmyys ja kyynisyys.
Onneksi taidan olla vähän schizoidi koska myös aidosti viihdyn yksinäänkin. Olo on rauhallinen ja turvallinen kun omassa kotona saa tehdä täsmälleen mitä haluaa eikä tarvitse pelätä väkivaltaisia diktaattoreja jotka antaa nyrkistä tai haukkuvat h**tiksi tai nössöksi jos vähänkään teen jotain väärin. Ulkona maailmassa olen hyvinkin sosiaalinen ja iloisen oloinen mutta se on kaikki pinnallista, eräänlainen naamari päällä. Parisuhteita on yritetty mutta niistä ei ole tullut mitään koska kotona se naamari lähtee pois ja minusta tulee kylmä ja etäinen ihminen.
Vierailija kirjoitti:
Olen juuri miettinyt etten ole saanut juurikaan tukea. Enemminkin minua on pidetty kynnysmattona. Isä oli alkoholisti, äiti suoritti rimaa hipoen ja hampaat irvessä pakolliset lapsen ylläpitoon kuuluvat kuviot. Meitä on kuitenkin pidetty suht. normaalina perheenä ja olen ollut ympäristössä, jossa kaikilla muilla on valtavan paljon suurempi tuki kaikissa asioissa. Esimerkkinä kun nuorena muutin, molemmat vanhemmat vuorollaan olisivat olleet alkamassa majailla minun luonani. Isä oli kuulemma nostanut lapsena säästämältäni pankkikirjalta rahaa itselleen, jostain saamiani markkoja joita olin pistänyt karkkiostoksista sivuun ja yrittänyt säästää.
Jne. Täysin vastakohta miten muita lapsia tuetaan ja valmennetaan maailman vaatimuksiin.
Jep. Ja sitten ihmiset muistelee loppuikänsä lapsuuttaan mitä erilaisimmissa yhteyksissä, ja yleensä aina positiiviseen sävyyn, joten siinäpä sitten kiristelet hampaitasi ja hymyilet väkinäisesti, kun muistellaan menneitä. No jee, sanoisinko synttäreitä muistellessa "isäni oli kännissä myös juhlapäivinä, se pilasi kyllä kaikki synttärini", vai "minun sejase tapahtuma lapsuudesta on pyyhkiytynyt mielestä, kun se oli niin traumaattinen, mutta mitäs muuta kuuluu?"
Saati sitten lapsuuden aiheuttamat vaikeudet nykyelämään, niistä vasta pitääkin vääntää poliittisesti korrekteja versioita eikä kenenkään kanssa ole mitään yhteistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuntuuhan se aika epäreilulta, että kaverillani esimerkiksi on mielestään varaa suhtautua toimimattomassa perheessä kasvaneiden ihmisten mielenterveysongelmiin ihmetellen, vaikka ainoa ero välillämme on se, että hänellä oli sen verran fiksu äiti, että laittoi nopeasti alkoholistimiehensä pihalle lapsen syntymän jälkeen. Ellei näin olisi toimittu, niin luultavasti hänestäkin olisi kasvanut ihan yhtä masentunut kuin minustakin, mutta nyt hän vain ihmettelee miksi joillain ei tahdo pää kestää, vaikka hän jaksaa painaa töitä hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Traumalapsuuden kokeneilla on joskus valtavat odotukset siitä, että heidän ystävyyssuhteensa ja parisuhteensa korjaavat heidät. Että terveen lapsuuden kokeneet pystyvät sormia napsauttamalla toteuttamaan heidän kaikki odotuksensa.
Samaan aikaan oma käytös voi olla varsin omituista, jopa pelottavaa. Omassa lapsuudenkodissa kun ei olla opittu tervettä vuorovaikutusta.
Ei toki ole traumatisoituneiden vika, että toivovat korjaavaa kokemusta ihan kenestä tahansa vastaantulijasta. Mutta kyse ei myöskään ole siitä, etteivätkö tervetaustaiset pystyisi ymmärtämään. Vaan siitä, etteivät tervetaustaisetkaan ole sentään teräksestä rakennettuja. Vaan kyllä kohtuuttomat odotukset ovat heillekin liikaa.
Niin, no mikä on ratkaisu tähän?
Tuohan oli vain hyväosaisen puolustelu sille, miksi hän ei kovia kokeneihin aikaansa tuhlaa. Kuulijan maailmankuva romahtaa, jos joutuu kuuntelemaan, että joku on joutunut pahoinpidellyksi jo lapsena. Mitä siitä millaisia vaikutuksia tällä kertojalle on ollut, ei se ole kuulijan mielestä hänen ongelmansa.
Rehellisesti sanottuna tuntuu ikävälle, että syytät minua noin, vaikka en mitään tuollaista sanonut. Itse vain keksit syytökset omien kokemustesi kautta.
Eikä asiaa auta se, että muutama muu vielä lähti peesaamaan tätä näkemystä. Ymmärrän kyllä, että ne ovat teidän kokemuksianne, mutta minulla on aivan päinvastainen kokemus. Ja kuten jo sanoin, niin syyttömänä syytetyksi joutuminen tuntuu ikävälle.
Minä olen "tuhlannut" aikaani kovia kokeneeseen ystävääni vuosia. Olen kuunnellut hänen avautumistaan lapsuudesta ja elämästä. Olen vastannut hänen avunpyyntöihinsä ja auttanut pyytämättä monessa kohtaa, jopa itseni ja perheeni kustannuksella. Minun maailmankuvani ei romahda siitä, että toisella on ollut vahingollinen lapsuus. Tiedän kyllä, ettei lastensuojelu ole olemassa turhan takia. Suren hänen kohtaloaan, sitä mikä vaikutus lapsuudenperheellä on ollut hänen elämäänsä. Ja kyllä, asia on minunkin ongelmani, koska hän tarvitsee minua. On niin itse sanonut. Eikä minulla ole tapana luovuttaa.
Minunkin mielestäni on käsittämätöntä, kun jotkut teistä kertovat saaneensa vastauksesi hylkäystä tai vähättelyä tai asian kieltämistä, kun olette avautuneet lapsuudestanne. Itselle ei tulisi mieleenkään sanoa jotain tuollaista, kun joku kertoo murheistaan. En oikein osaa ymmärtää miten kukaan voi suhtautua noin. Mutta kai se sitten on helpompaa jonkun mielestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä27412 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Traumalapsuuden kokeneilla on joskus valtavat odotukset siitä, että heidän ystävyyssuhteensa ja parisuhteensa korjaavat heidät. Että terveen lapsuuden kokeneet pystyvät sormia napsauttamalla toteuttamaan heidän kaikki odotuksensa.
Samaan aikaan oma käytös voi olla varsin omituista, jopa pelottavaa. Omassa lapsuudenkodissa kun ei olla opittu tervettä vuorovaikutusta.
Ei toki ole traumatisoituneiden vika, että toivovat korjaavaa kokemusta ihan kenestä tahansa vastaantulijasta. Mutta kyse ei myöskään ole siitä, etteivätkö tervetaustaiset pystyisi ymmärtämään. Vaan siitä, etteivät tervetaustaisetkaan ole sentään teräksestä rakennettuja. Vaan kyllä kohtuuttomat odotukset ovat heillekin liikaa.
Mitä ehdotat? Ei pelkkä terapia anna riittävästi korjaavia kokemuksia.
No mutta sehän on jo hyvä, jos olisi terapiaa ja ystävyys voisi sitten pysyä ystävyytenä. Ettei ystävältä odoteta terapiaa.
Ja toinen asia mikä tulee mieleen on rehellisyys menneisyydestä. Ystävän on aika mahdoton ymmärtää sinua oikealla tavalla, jos hän ei tiedä epäterveestä lapsuudestasi. Sillä jos ei tiedä, niin silloin tietenkin olettaa, että sinulla on ollut ehjä lapsuus ja että tapasi toimia ovat omia valintojasi - ei pakkoa, kun et muuhun kykene.
Minä käyn terapiassa. Monivuotinen ystävyys päättyi silti, kun kerroin taustastani. Ennen sitä ei ollut mitään ongelmia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Traumalapsuuden kokeneilla on joskus valtavat odotukset siitä, että heidän ystävyyssuhteensa ja parisuhteensa korjaavat heidät. Että terveen lapsuuden kokeneet pystyvät sormia napsauttamalla toteuttamaan heidän kaikki odotuksensa.
Samaan aikaan oma käytös voi olla varsin omituista, jopa pelottavaa. Omassa lapsuudenkodissa kun ei olla opittu tervettä vuorovaikutusta.
Ei toki ole traumatisoituneiden vika, että toivovat korjaavaa kokemusta ihan kenestä tahansa vastaantulijasta. Mutta kyse ei myöskään ole siitä, etteivätkö tervetaustaiset pystyisi ymmärtämään. Vaan siitä, etteivät tervetaustaisetkaan ole sentään teräksestä rakennettuja. Vaan kyllä kohtuuttomat odotukset ovat heillekin liikaa.
Niin, no mikä on ratkaisu tähän?
Tuohan oli vain hyväosaisen puolustelu sille, miksi hän ei kovia kokeneihin aikaansa tuhlaa. Kuulijan maailmankuva romahtaa, jos joutuu kuuntelemaan, että joku on joutunut pahoinpidellyksi jo lapsena. Mitä siitä millaisia vaikutuksia tällä kertojalle on ollut, ei se ole kuulijan mielestä hänen ongelmansa.
Rehellisesti sanottuna tuntuu ikävälle, että syytät minua noin, vaikka en mitään tuollaista sanonut. Itse vain keksit syytökset omien kokemustesi kautta.
Eikä asiaa auta se, että muutama muu vielä lähti peesaamaan tätä näkemystä. Ymmärrän kyllä, että ne ovat teidän kokemuksianne, mutta minulla on aivan päinvastainen kokemus. Ja kuten jo sanoin, niin syyttömänä syytetyksi joutuminen tuntuu ikävälle.
Minä olen "tuhlannut" aikaani kovia kokeneeseen ystävääni vuosia. Olen kuunnellut hänen avautumistaan lapsuudesta ja elämästä. Olen vastannut hänen avunpyyntöihinsä ja auttanut pyytämättä monessa kohtaa, jopa itseni ja perheeni kustannuksella. Minun maailmankuvani ei romahda siitä, että toisella on ollut vahingollinen lapsuus. Tiedän kyllä, ettei lastensuojelu ole olemassa turhan takia. Suren hänen kohtaloaan, sitä mikä vaikutus lapsuudenperheellä on ollut hänen elämäänsä. Ja kyllä, asia on minunkin ongelmani, koska hän tarvitsee minua. On niin itse sanonut. Eikä minulla ole tapana luovuttaa.
Minunkin mielestäni on käsittämätöntä, kun jotkut teistä kertovat saaneensa vastauksesi hylkäystä tai vähättelyä tai asian kieltämistä, kun olette avautuneet lapsuudestanne. Itselle ei tulisi mieleenkään sanoa jotain tuollaista, kun joku kertoo murheistaan. En oikein osaa ymmärtää miten kukaan voi suhtautua noin. Mutta kai se sitten on helpompaa jonkun mielestä.
Käsitätkö olevasi harvinainen poikkeus? Vähättelyä ja kieltämistä tulee vastaan myös ammattilaisilta, ei ainoastaan joltain tuttavilta. Tämä kokemus toistuu monella lapsuudesta aikuisuuteen. Et ole muiden mielestä hankala kertoessasi kokemuksistasi - et ole yhtään mitään, kun kukaan ei suostu kuuntelemaan sinua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistä vertaistukea löytäisi? Ja anonyymisti. Olen julkisessa virassa, korkeahkossa asemassa ja kaupungissani tunnettu (hirveä väkivaltalapsuus antoi minulle sinnikkyyttä ja tahtoa, ja sen takia koulutin itseni pitkälle ja etenin urallani, vaikken mitään tukea saanut kotoa). Mulle olis todella iso kynnys ”menettää kasvot” jos menisin vaikka johonkin julkiseen narsistien tuki -ryhmään. Tän takia en voi olla terapiassakaan ainakaan julkisella, kaikki tiedot olis potilastiedoissa sen jälkeen kollegoiden luettavana.
Täältä? Tämähän on oiva paikka purkaa ja käsitellä tunnemöykkyjä anonyymisti, jos palstalle sattuu tulemaan samanhenkisiä. Itse olen saanut täältä paljon apua.
Täällä vain tulee kiusaajat ja muut trollit vit tuilemaan, haukkumaan ja pätemään, tätä ei tapahdu oikeissa ohjaajan vetämissä ryhmissä ainakaan ilman seurauksia.
Paljon auttaa jo se, kun aloituksen kirjoittaa neutraalisti välttäen provosoimista. Hyvin tunnepitoinen ja paatosta täynnä oleva aloitus vetää ikäviä kommentteja puoleensa kuin valo kärpäsiä.
Mutta toki täytyy myös oppia ohittamaan ikävät kommentit jumittumatta niihin. Ihan pahinta on, jos itse provosoidut jonkun vastauksesta.
Kyllä tämä on hyvä paikka vertaistukeen, kun tätä osaa käyttää.
Täällä tulee kettuilua ihan kaikenlaisiin aloituksiin. Monesta on hauska harrastus mollata ap:ta.
Käyttäjä27412 kirjoitti:
Kollegoiden luettavana? Ei heillä ole oikeutta lukea tietojasi, vaikka siihen olisi tilaisuus. Tällaisesta jää järjestelmään merkinnät ja tuosta on oikeus antanut tuomioita.
Valitettavasti uteliaita riittää.
Alani puolesta: on hyvin helppoa on kiertää järjestelmiä, jolloin joko joku muu saa syyt tai "parhaimmillaan" niin, ettei minnekään jää jälkiä (käytännössä tällöin luetaan varmuuskopioista tiedot mutta *toivon* ettei se ole niin yleistä kuin syyn pukkaaminen jollekin muulle).
Luin muuten jokunen kuukausi sitten lääkäristä joka ei kirjaa kanta-palveluun menevään materiaaliin mitään - hän nähtävästi tiesi pelin hengen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Traumalapsuuden kokeneilla on joskus valtavat odotukset siitä, että heidän ystävyyssuhteensa ja parisuhteensa korjaavat heidät. Että terveen lapsuuden kokeneet pystyvät sormia napsauttamalla toteuttamaan heidän kaikki odotuksensa.
Samaan aikaan oma käytös voi olla varsin omituista, jopa pelottavaa. Omassa lapsuudenkodissa kun ei olla opittu tervettä vuorovaikutusta.
Ei toki ole traumatisoituneiden vika, että toivovat korjaavaa kokemusta ihan kenestä tahansa vastaantulijasta. Mutta kyse ei myöskään ole siitä, etteivätkö tervetaustaiset pystyisi ymmärtämään. Vaan siitä, etteivät tervetaustaisetkaan ole sentään teräksestä rakennettuja. Vaan kyllä kohtuuttomat odotukset ovat heillekin liikaa.
Niin, no mikä on ratkaisu tähän?
Tuohan oli vain hyväosaisen puolustelu sille, miksi hän ei kovia kokeneihin aikaansa tuhlaa. Kuulijan maailmankuva romahtaa, jos joutuu kuuntelemaan, että joku on joutunut pahoinpidellyksi jo lapsena. Mitä siitä millaisia vaikutuksia tällä kertojalle on ollut, ei se ole kuulijan mielestä hänen ongelmansa.
Rehellisesti sanottuna tuntuu ikävälle, että syytät minua noin, vaikka en mitään tuollaista sanonut. Itse vain keksit syytökset omien kokemustesi kautta.
Eikä asiaa auta se, että muutama muu vielä lähti peesaamaan tätä näkemystä. Ymmärrän kyllä, että ne ovat teidän kokemuksianne, mutta minulla on aivan päinvastainen kokemus. Ja kuten jo sanoin, niin syyttömänä syytetyksi joutuminen tuntuu ikävälle.
Minä olen "tuhlannut" aikaani kovia kokeneeseen ystävääni vuosia. Olen kuunnellut hänen avautumistaan lapsuudesta ja elämästä. Olen vastannut hänen avunpyyntöihinsä ja auttanut pyytämättä monessa kohtaa, jopa itseni ja perheeni kustannuksella. Minun maailmankuvani ei romahda siitä, että toisella on ollut vahingollinen lapsuus. Tiedän kyllä, ettei lastensuojelu ole olemassa turhan takia. Suren hänen kohtaloaan, sitä mikä vaikutus lapsuudenperheellä on ollut hänen elämäänsä. Ja kyllä, asia on minunkin ongelmani, koska hän tarvitsee minua. On niin itse sanonut. Eikä minulla ole tapana luovuttaa.
Minunkin mielestäni on käsittämätöntä, kun jotkut teistä kertovat saaneensa vastauksesi hylkäystä tai vähättelyä tai asian kieltämistä, kun olette avautuneet lapsuudestanne. Itselle ei tulisi mieleenkään sanoa jotain tuollaista, kun joku kertoo murheistaan. En oikein osaa ymmärtää miten kukaan voi suhtautua noin. Mutta kai se sitten on helpompaa jonkun mielestä.
Minä kylläkään en viitannut peesauksella sinuun vaan ylipäätään kokemuksiin ihmisten kanssa, joilla onnellinen lapsuus. (No, ehkä joku jolla onnellinen lapsuus mutta sen jälkeen 20 vuotta päivittäistä traumaa jossain vankileirillä, voi myös ymmärtää)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Traumalapsuuden kokeneilla on joskus valtavat odotukset siitä, että heidän ystävyyssuhteensa ja parisuhteensa korjaavat heidät. Että terveen lapsuuden kokeneet pystyvät sormia napsauttamalla toteuttamaan heidän kaikki odotuksensa.
Samaan aikaan oma käytös voi olla varsin omituista, jopa pelottavaa. Omassa lapsuudenkodissa kun ei olla opittu tervettä vuorovaikutusta.
Ei toki ole traumatisoituneiden vika, että toivovat korjaavaa kokemusta ihan kenestä tahansa vastaantulijasta. Mutta kyse ei myöskään ole siitä, etteivätkö tervetaustaiset pystyisi ymmärtämään. Vaan siitä, etteivät tervetaustaisetkaan ole sentään teräksestä rakennettuja. Vaan kyllä kohtuuttomat odotukset ovat heillekin liikaa.
Niin, no mikä on ratkaisu tähän?
Tuohan oli vain hyväosaisen puolustelu sille, miksi hän ei kovia kokeneihin aikaansa tuhlaa. Kuulijan maailmankuva romahtaa, jos joutuu kuuntelemaan, että joku on joutunut pahoinpidellyksi jo lapsena. Mitä siitä millaisia vaikutuksia tällä kertojalle on ollut, ei se ole kuulijan mielestä hänen ongelmansa.
Rehellisesti sanottuna tuntuu ikävälle, että syytät minua noin, vaikka en mitään tuollaista sanonut. Itse vain keksit syytökset omien kokemustesi kautta.
Eikä asiaa auta se, että muutama muu vielä lähti peesaamaan tätä näkemystä. Ymmärrän kyllä, että ne ovat teidän kokemuksianne, mutta minulla on aivan päinvastainen kokemus. Ja kuten jo sanoin, niin syyttömänä syytetyksi joutuminen tuntuu ikävälle.
Minä olen "tuhlannut" aikaani kovia kokeneeseen ystävääni vuosia. Olen kuunnellut hänen avautumistaan lapsuudesta ja elämästä. Olen vastannut hänen avunpyyntöihinsä ja auttanut pyytämättä monessa kohtaa, jopa itseni ja perheeni kustannuksella. Minun maailmankuvani ei romahda siitä, että toisella on ollut vahingollinen lapsuus. Tiedän kyllä, ettei lastensuojelu ole olemassa turhan takia. Suren hänen kohtaloaan, sitä mikä vaikutus lapsuudenperheellä on ollut hänen elämäänsä. Ja kyllä, asia on minunkin ongelmani, koska hän tarvitsee minua. On niin itse sanonut. Eikä minulla ole tapana luovuttaa.
Minunkin mielestäni on käsittämätöntä, kun jotkut teistä kertovat saaneensa vastauksesi hylkäystä tai vähättelyä tai asian kieltämistä, kun olette avautuneet lapsuudestanne. Itselle ei tulisi mieleenkään sanoa jotain tuollaista, kun joku kertoo murheistaan. En oikein osaa ymmärtää miten kukaan voi suhtautua noin. Mutta kai se sitten on helpompaa jonkun mielestä.
Minä kylläkään en viitannut peesauksella sinuun vaan ylipäätään kokemuksiin ihmisten kanssa, joilla onnellinen lapsuus. (No, ehkä joku jolla onnellinen lapsuus mutta sen jälkeen 20 vuotta päivittäistä traumaa jossain vankileirillä, voi myös ymmärtää)
Totta. Toisin kuin yksittäisen vaikean tapahtuman kokeneella saattaa olla, niin koko lapsuutensa vaikeissa olosuhteissa kasvaneilla ei ole kehittynyt mitään sellaista tervettä minää, jonka voisi palauttaa käyttöönsä siinä vaiheessa, kun tapahtumat jäävät pääosin taakse (eli kotoa pääsee muuttamaan pois). Eväät itsenäiseen elämään ovat todella huonot ja vaatii paljon sisua, että pystyt pitämään itsesi toimintakykyisenä (usein siitä on kiittäminen dissosiaatiota, jolloin lasku lankeaa maksuun myöhemmin).
Julkisella hyvin harvoin on terapiaa tarjolla.
Voisitko mennä yksityiselle psykiatrille arvioon ja mahdollisesti saamaan lähetteen Kelan tukemaan yksityiseen psykoterapiaan?
Omakannasta ruksitat psykiatrikäyntitiedot piiloon, ei kai niitä sitten voi työpaikallasi kukaan katsoa? Yksityiset terapeutit eivät tee omakantaan merkintöjä.
Tai kokonaan omalla kustannuksella yksityiseen terapiaan. Siitä ei pitäisi jäädä merkintöjä mihinkään muuta kuin terapeutin ruutuvihkoon.