Onko muita joilla ei ole koskaan ollut henkistä tukea lapsuudenperheestään, eikä edelleenkään juuri ketään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin kun sitä on joutunut aina pärjäämään yksin, niin ei ihmisiltä enää edes saa tukea silloin kun sitä pyytää. Olen huomannut, että vaikka olisin tyyliin pää kainalossa, en saa apua vaan ilmeisesti oletetaan, että "pärjään". Olen ihan helvetin kateellinen ihmisille, jotka saavat tukea ja apua muilta ja joista pidetään huolta. On todella kurjaa käydä läpi vaikeaa sairastumista ypöyksin ja yrittää puolikuntoisena hoitaa asioita, kun kukaan ei edes vaivaudu kysymään miten pärjäät. Ja eipä tässä enää ole edes mitään epäilystä asiasta: huonosti pärjään, melkein en ollenkaan.

Jep, minäkin olen jollain tavalla kateellinen ihmisille, joilla on vakavia ja laaja-alaisia mt-häiriöitä niin että ne näkyvät arjessa. Omani ovat piilossa, pärjäävän ja ”vahvan selviytyjä”-kuoren alla. Jos yritän päästä selviytyjä-kuoresta eroon, ei haluta uskoa. Esim. koululta en ole saanut opolta kohta kolmeen viikkoon mitään yhteydenottoa, vaikka ilmoitin hänelle, että mulle tuli romahdus ja tartten apua opintojen katsomisessa. On vain radiohiljaisuus.

Voi ei :( On muuten todella tympeää ja epäammattimaista käytöstä jättää vastaamatta, kun toisella vaikea tilanne ja hän yrittää parhaansa mukaan hoitaa ja selvittää asioita.

Itse sairastuin fyysisesti ja sinä vuonna kertyi muutamakin sairaalareissu oireiden takia. Nykyään olen kroonisesti monisairas. Tulen aina muistamaan, kun jouduin jäämään pois yhdeltä yliopistokurssilta silloin kun sairastuin ja yritin selvittää asiaa kurssin ohjaajan kanssa. Hän oli äärimmäisen tyly ja ymmärtämätön. Jouduin yksityiskohtaisesti selittämään hänelle oireitani ja miksi ne vaikuttivat opiskelukykyyni ja miksi jouduin olemaan poissa. Tässä kohtaa sain vastaani samaisen radiohiljaisuuden ja opettaja "suostui" vastaamaan minulle vasta kun häntä oli tiedekunnan esimiehen toimesta painostettu ja sekin vastaus oli tyly eikä asia lopulta hänen kanssaan lainkaan selvinnyt.

Näistä kokemuksista kertomisen vaikeus on siinä, että monesti jonkun yksittäisen asian voi selittää parhain päin, jollei ole raa'asta fyysisestä väkivallasta kyse. Kokemuksiaå kuitenkin on siinä määrin, ettei kyse ole mistään vahingoista tai väärinkäsitystä, mutta useampaa kertomusta ei välttämättä edes ammattiauttaja ole valmis kuuntelemaan saadakseen kokonaiskuvan. Joten saatat tulla pahasti sivuutetuksi toteamuksella "no mutta hienostihan sinä silti olet pärjännyt, vaikka teillä jotain ongelmia oli". Joo, oli kyllä. Kaiken aikaa isoja ongelmia ja niille altistui melkein 20 vuotta suoraan ja vielä kotoa muutettuakin pitkään epäsuoremmin.

Vierailija kirjoitti:

Näistä kokemuksista kertomisen vaikeus on siinä, että monesti jonkun yksittäisen asian voi selittää parhain päin, jollei ole raa'asta fyysisestä väkivallasta kyse. Kokemuksiaå kuitenkin on siinä määrin, ettei kyse ole mistään vahingoista tai väärinkäsitystä, mutta useampaa kertomusta ei välttämättä edes ammattiauttaja ole valmis kuuntelemaan saadakseen kokonaiskuvan. Joten saatat tulla pahasti sivuutetuksi toteamuksella "no mutta hienostihan sinä silti olet pärjännyt, vaikka teillä jotain ongelmia oli". Joo, oli kyllä. Kaiken aikaa isoja ongelmia ja niille altistui melkein 20 vuotta suoraan ja vielä kotoa muutettuakin pitkään epäsuoremmin.

Ja olihan sitä raakaa fyysistä väkivaltaa myös, mutta ei kukaan tahdo uskoa kun kerrot siitä.

Millaisia piirteitä teissä on aiheuttanut henkisen tuen puute? Huomasin itsessäni selviä merkkejä, kuten tunteiden ilmaisuvaikeus ja sanattomuus kun jollekin toiselle tapahtui vastoinkäymisiä. Käytökseni oli kotona opittua, kylmää ja muita halveksivaa. Eikä sitä huomannut itse, että siitä olisi jotain vialla. Vasta kun aikuisena pääsi irti vanhempien sairaasta vallasta, alkoi tunteet ja terve empatia ilmestyä ilmaisuihini.

Vierailija kirjoitti:

Millaisia piirteitä teissä on aiheuttanut henkisen tuen puute? Huomasin itsessäni selviä merkkejä, kuten tunteiden ilmaisuvaikeus ja sanattomuus kun jollekin toiselle tapahtui vastoinkäymisiä. Käytökseni oli kotona opittua, kylmää ja muita halveksivaa. Eikä sitä huomannut itse, että siitä olisi jotain vialla. Vasta kun aikuisena pääsi irti vanhempien sairaasta vallasta, alkoi tunteet ja terve empatia ilmestyä ilmaisuihini.

Minulla on ollut lapsesta asti masennusta ja murrosikäisestä alkaen paniikkikohtauksia (samaan aikaan ilmestyi myös bulimian oireita).

Jaan nämä kokemukset. Nykyisin itse uusperheen äiti. Mietin että monet eivät tajua kuinka oma vanhempi voi olla paljon haitallisempi omalle lapselleen kuin me äitipuolet joita eina mollataan.

Kiitos kaikille tähän ketjuun kirjoittaneille. Kun luin tätä löysin hyviä vastauksia oman elämäni kipukohtiin: minullakin oli henkisesti sairaat vanhemmat mutta vieläkin sekopäisemmät sisarukset. Tunnistin monta asiaa omasta elämästäni ja tämän ketjun ansiosta pystyn käsittelemään niitä taas hiukan. Toivon että kaikille meille tulisi elämään jotain parempaa ja saisimme olla rauhassa menneisyydeltämme. Tsemppiä kaikille!

Vierailija kirjoitti:

Millaisia piirteitä teissä on aiheuttanut henkisen tuen puute? Huomasin itsessäni selviä merkkejä, kuten tunteiden ilmaisuvaikeus ja sanattomuus kun jollekin toiselle tapahtui vastoinkäymisiä. Käytökseni oli kotona opittua, kylmää ja muita halveksivaa. Eikä sitä huomannut itse, että siitä olisi jotain vialla. Vasta kun aikuisena pääsi irti vanhempien sairaasta vallasta, alkoi tunteet ja terve empatia ilmestyä ilmaisuihini.

Mulla ei ollut persoonaa. En tiennyt kuka olin, mistä pidin, mitä haluan elämälläni tehdä. Olen aina sairastanut ahdistuneisuushäiriötä ja masennusta. Tai hyvin pienestä pitäen. Olen lisäksi viillellyt, ottanut lääkkeitä yliannostuksia, sairastuin syömishäiriöön jonka jälkeen kärsin ptsd-oireista, jossain vaiheessa yksin ollessa katosin ja erotilanteissa katosin, jonkinlaista dissosiaatiota siis. En tuntenut olevani olemassa ollenkaan, oli todella epätodellinen oli ja juureton, aivan kuin olisin haamu. Nuita tulee vieläkin, etenkin kun olen itsekseni eikä kukaan soita tai ota yhteyttä. Sen lisäksi kotona on huomattavaa alivirittyneisyyttä, jumiudun jotenkin ja en saa mitään järkevää aikaiseksi. Olen edelleen ahdistunut ja masentunut, kärsin unihäiriöistä. Jossain vaiheessa en osannut tuntea vihaa rakentavalla tavalla ollenkaan enkä pitää puoliani. Minut sai uhkailemalla ja painostamalla antamaan rahaa, ostamaan turhaa tavaraa jne. Olin täysi lapanen. Sen jälkeen opettelin pitämään puoliani raivoamalla tuntemattomille, eli menin toiseen ääripäähän.

Aika paljon kaikkea kehollista ongelmaa, koska kroppa jännittyy helposti varautuen mahdolliseen vaaraan. Ja kroppa tulkitsee vaaraksi väsymyksen, ärtyneisyyden, turhautumisen, pelon, ahdistuksen, saamattomuuden, stressin, unen puutteen, ylivirittyneisyyden...olen aika usein jatkuvassa pienessä jännitystilassa valmiina joko pakenemaan, tai puolustautumaan. Ongelmia on paljon, mutta niitä ei yleensä huomata tai tunnisteta, koska pärjään liian hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Mulle oli katkeraa katsottavaa miten naapuriperheissä isovanhemmat hoiti lapsia, kolasi lumet, ajoi nurmikon, imuroi, kuskasi ja auttoi lapsiaan, oli aina tukena ja lohduttamassa ja lämpimästi rakastamassa lastensa perheitä.

Meillä kummatkaan isovanhemmat ei osallistu elämäänme mitenkään eivätkä auta/tue mitenkäön. Ainoastaan kuormittavat, uhkailevat, valittavat, haukkuvat.

Lasteni syntymästä ei ole edes onniteltu. Ristiäisiin ei tultu. Lapsenlapsista ei välitetä tippaakaan eikä niitä haluta nähdä ikinä.

Sinällään toki tajuan että on lasten ETU että mun hullut vanhemnat ei tapaa niitä. Mutta silloin tosiaan tajusin miten helvetin epäreilua elämä on. Naapurin perheen vanhemmuus on noin tuhat kertaa helpompaa kun kahdet isovanhemnat apuna koko ajan. Mun on taas tukiverkottomana ja täysin eristyksissä suvusta tuhat kertaa vaikeempaa ja raskaampaa olla vanhempi.

Paska lapsuus on siksi kurja että se kertautuu monessa eri elämän vaiheessa.

Ei kannata vertailla. Siitä on sinulle vain haittaa. Et vaikuta huomanneen, että tuollainen ylenpalttinen avun saaminen on yhtä harvinaista kuin sinun avun saamattomuus.

Tavallisempaa on, että lapsiperheen on pärjättävä suurin piirtein omillaan ja joissakin tilanteissa saa apua.

On aivan itsesi kiusaamista verrata naapuriin, joka saa poikkeuksellisen paljon apua. Ja sitten kuvitella, että tuollaista se muissa lapsiperheissä on. Kaiken huipuksi katkeroidut tuon kuvitelmasi vuoksi.

Hyvin tavallinen kuvio on, että kun vaikkapa äiti sairastuu, niin äiti hoitaa pienet lapsensa sairaana lastenohjelmien ja einesten avustamana. Ei ole mitään isovanhempien ja sukulaisten armeijaa, jotka rientävät apuun, sillä heillä on työnsä hoidettavana.

Keski-ikään tullessa pää jo kestää mutta kroppa on ihan lopussa kaikesta kehollisesta reaktiosta mitä yllä kuvataan. Jatkuva jännitys, ylivirittyneisyys, paniikkireaktiot, kortisoni, aina tuhatta ja sataa hakkaava sydän jne. Vituttaa jo valmiiksi ketjun viimeisenä lenkkinä tuleva lyhyeksi jäävä ja sairas vanhuus joka on sit se final insult ihan kuin kaikessa muussa ponnistelussa ja kärsimyksessä ei olisi ollut tarpeeksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aamun yhyy.

Onneksi voi lapsuudesta huolimatta valita myös hyvän puolison.

Juu, niin voi valita. Mutta puoliso voi muuttua.

Monesti väkivaltaisen lapsuuden kokenut on kiltti, ja kiltteys ei ole hänelle oma valinta. Se on lapsuuden hengissäpysymiskeino, joka jää päälle, sitä ei omalla tahdolla sammuteta.

Puoliso voi alussa olla ihana, mutta kun vuodet vierii ja toisen kiltteys kaikessa mitassaan paljastuu, voi puoliso muuttua. Toisesta tulee hänelle itsestäänselvyys, puoliso ei ole enää hyvä.

Palstoilla surettaa sellaiset tyypit, jotka parisuhdeongelmaisille töksäyttää, että mitä valitsit niin huonon puolison, kuka käski ottaa sellaisen tyypin? Ihmiset muuttuu, varsinkin lasten saaminen muuttaa ihmistä. Ei voi tietää, millainen puoliso on myöhemmin. 

Hyvä puolisokaan ei silti kompensoi täysin rakkaudetonta, julmaa, väkivaltaista, kaltoinkohtelua sisältänyttä lapsuutta. Lapsuus kulkee valitettavasti koko ajan mukana; se on tehnyt sinusta sellaisen kuin olet. Jos ihminen on traumatisoitunut, tuskalliset muistot ovat koko ajan läsnä. Jos on muuten vain ollut riitaisa lapsuus, lapsuus ei ole koko ajan mielessä. Traumatisoituminen tarkoittaa sitä, että on tietyllä tavalla "sairas" tapahtumahetkestä eteenpäin. Sillon lapsuutta ei voi "jättää taakse" omilla valinnoillaan.

Vau, olen ihan ällikällä lyöty että täällä palstalla on kerrankin näin fiksuja ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millaisia piirteitä teissä on aiheuttanut henkisen tuen puute? Huomasin itsessäni selviä merkkejä, kuten tunteiden ilmaisuvaikeus ja sanattomuus kun jollekin toiselle tapahtui vastoinkäymisiä. Käytökseni oli kotona opittua, kylmää ja muita halveksivaa. Eikä sitä huomannut itse, että siitä olisi jotain vialla. Vasta kun aikuisena pääsi irti vanhempien sairaasta vallasta, alkoi tunteet ja terve empatia ilmestyä ilmaisuihini.

Mulla ei ollut persoonaa. En tiennyt kuka olin, mistä pidin, mitä haluan elämälläni tehdä. Olen aina sairastanut ahdistuneisuushäiriötä ja masennusta. Tai hyvin pienestä pitäen. Olen lisäksi viillellyt, ottanut lääkkeitä yliannostuksia, sairastuin syömishäiriöön jonka jälkeen kärsin ptsd-oireista, jossain vaiheessa yksin ollessa katosin ja erotilanteissa katosin, jonkinlaista dissosiaatiota siis. En tuntenut olevani olemassa ollenkaan, oli todella epätodellinen oli ja juureton, aivan kuin olisin haamu. Nuita tulee vieläkin, etenkin kun olen itsekseni eikä kukaan soita tai ota yhteyttä. Sen lisäksi kotona on huomattavaa alivirittyneisyyttä, jumiudun jotenkin ja en saa mitään järkevää aikaiseksi. Olen edelleen ahdistunut ja masentunut, kärsin unihäiriöistä. Jossain vaiheessa en osannut tuntea vihaa rakentavalla tavalla ollenkaan enkä pitää puoliani. Minut sai uhkailemalla ja painostamalla antamaan rahaa, ostamaan turhaa tavaraa jne. Olin täysi lapanen. Sen jälkeen opettelin pitämään puoliani raivoamalla tuntemattomille, eli menin toiseen ääripäähän.

Aika paljon kaikkea kehollista ongelmaa, koska kroppa jännittyy helposti varautuen mahdolliseen vaaraan. Ja kroppa tulkitsee vaaraksi väsymyksen, ärtyneisyyden, turhautumisen, pelon, ahdistuksen, saamattomuuden, stressin, unen puutteen, ylivirittyneisyyden...olen aika usein jatkuvassa pienessä jännitystilassa valmiina joko pakenemaan, tai puolustautumaan. Ongelmia on paljon, mutta niitä ei yleensä huomata tai tunnisteta, koska pärjään liian hyvin.

Hyvin kuvattu. Aivan samaa oireilua on minullakin. Tuntuu siltä, että traumojen kanssa eläminen on vienyt aivan liikaa voimia.

Vierailija kirjoitti:

Millaisia piirteitä teissä on aiheuttanut henkisen tuen puute? Huomasin itsessäni selviä merkkejä, kuten tunteiden ilmaisuvaikeus ja sanattomuus kun jollekin toiselle tapahtui vastoinkäymisiä. Käytökseni oli kotona opittua, kylmää ja muita halveksivaa. Eikä sitä huomannut itse, että siitä olisi jotain vialla. Vasta kun aikuisena pääsi irti vanhempien sairaasta vallasta, alkoi tunteet ja terve empatia ilmestyä ilmaisuihini.

Pelkään hylätyksi tulemista. Monet ystävyyssuhteeni ovat päättyneet siihen, että olen kokenut ettei minun ole riittävän turvallinen olla tämän toisen ihmisen seurassa. Aiemmin jaksoin sinnikkäästi yrittää etsiä samanhenkistä seuraa, nyt olen henkisesti luovuttanut. En koe löytäväni sellaisia ystävyyssuhteita, joita elämääni kaipaisin.

Nostetaan ketjua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millaisia piirteitä teissä on aiheuttanut henkisen tuen puute? Huomasin itsessäni selviä merkkejä, kuten tunteiden ilmaisuvaikeus ja sanattomuus kun jollekin toiselle tapahtui vastoinkäymisiä. Käytökseni oli kotona opittua, kylmää ja muita halveksivaa. Eikä sitä huomannut itse, että siitä olisi jotain vialla. Vasta kun aikuisena pääsi irti vanhempien sairaasta vallasta, alkoi tunteet ja terve empatia ilmestyä ilmaisuihini.

Pelkään hylätyksi tulemista. Monet ystävyyssuhteeni ovat päättyneet siihen, että olen kokenut ettei minun ole riittävän turvallinen olla tämän toisen ihmisen seurassa. Aiemmin jaksoin sinnikkäästi yrittää etsiä samanhenkistä seuraa, nyt olen henkisesti luovuttanut. En koe löytäväni sellaisia ystävyyssuhteita, joita elämääni kaipaisin.

Olin hyvin vastuullinen lapsi ja toisen vanhemman uskottu. Tuntuu edelleen siltä, että tätä samaa roolia on yhä ihmissuhteissa tarjolla. Minua ei vain se enää kiinnosta. Haluaisin olla jotain muutakin kuin se ikuinen vastuunkantaja ja kuunteleva korva.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millaisia piirteitä teissä on aiheuttanut henkisen tuen puute? Huomasin itsessäni selviä merkkejä, kuten tunteiden ilmaisuvaikeus ja sanattomuus kun jollekin toiselle tapahtui vastoinkäymisiä. Käytökseni oli kotona opittua, kylmää ja muita halveksivaa. Eikä sitä huomannut itse, että siitä olisi jotain vialla. Vasta kun aikuisena pääsi irti vanhempien sairaasta vallasta, alkoi tunteet ja terve empatia ilmestyä ilmaisuihini.

Pelkään hylätyksi tulemista. Monet ystävyyssuhteeni ovat päättyneet siihen, että olen kokenut ettei minun ole riittävän turvallinen olla tämän toisen ihmisen seurassa. Aiemmin jaksoin sinnikkäästi yrittää etsiä samanhenkistä seuraa, nyt olen henkisesti luovuttanut. En koe löytäväni sellaisia ystävyyssuhteita, joita elämääni kaipaisin.

Olin hyvin vastuullinen lapsi ja toisen vanhemman uskottu. Tuntuu edelleen siltä, että tätä samaa roolia on yhä ihmissuhteissa tarjolla. Minua ei vain se enää kiinnosta. Haluaisin olla jotain muutakin kuin se ikuinen vastuunkantaja ja kuunteleva korva.

Onko joku onnistunut pääsemään tästä roolista eroon päätymättä erakoksi? Miten?

Vierailija kirjoitti:

Jaan nämä kokemukset. Nykyisin itse uusperheen äiti. Mietin että monet eivät tajua kuinka oma vanhempi voi olla paljon haitallisempi omalle lapselleen kuin me äitipuolet joita eina mollataan.

Huonossa tapauksessa lapsen ympärillä voi olla paljonkin tasapainottomia aikuisia. Tässä tapauksessa 8-vuotiasta poikaa olivat ehtineet pahoinpidellä jo äiti, isän naisystävä ja vaari.

https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/109dbd4f-c7a6-4874-ab0c-9c78f919ded9

Up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millaisia piirteitä teissä on aiheuttanut henkisen tuen puute? Huomasin itsessäni selviä merkkejä, kuten tunteiden ilmaisuvaikeus ja sanattomuus kun jollekin toiselle tapahtui vastoinkäymisiä. Käytökseni oli kotona opittua, kylmää ja muita halveksivaa. Eikä sitä huomannut itse, että siitä olisi jotain vialla. Vasta kun aikuisena pääsi irti vanhempien sairaasta vallasta, alkoi tunteet ja terve empatia ilmestyä ilmaisuihini.

Pelkään hylätyksi tulemista. Monet ystävyyssuhteeni ovat päättyneet siihen, että olen kokenut ettei minun ole riittävän turvallinen olla tämän toisen ihmisen seurassa. Aiemmin jaksoin sinnikkäästi yrittää etsiä samanhenkistä seuraa, nyt olen henkisesti luovuttanut. En koe löytäväni sellaisia ystävyyssuhteita, joita elämääni kaipaisin.

Olin hyvin vastuullinen lapsi ja toisen vanhemman uskottu. Tuntuu edelleen siltä, että tätä samaa roolia on yhä ihmissuhteissa tarjolla. Minua ei vain se enää kiinnosta. Haluaisin olla jotain muutakin kuin se ikuinen vastuunkantaja ja kuunteleva korva.

Onko joku onnistunut pääsemään tästä roolista eroon päätymättä erakoksi? Miten?

En ainakaan vielä. Tosin en ole erakko, minulla on kumppani, mutta tässäkin pelkään, että hylkäyksen pelkoni saa minut torpedoimaan oman suhteeni. Ystävien kohdalla ainakin on näin. Tosi vaikeaa päästää ihmisiä lähelle ja heti jos joku käyttäytyy vähääkään huonosti tai itsekkäästi, niin otan etäisyyttä. En siedä huonoa käytöstä yhtään, mutta toisaalta kukaan ihminen ei voi olla täydellinen.

Kaikki tekee virheitä ja kaikki mokaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millaisia piirteitä teissä on aiheuttanut henkisen tuen puute? Huomasin itsessäni selviä merkkejä, kuten tunteiden ilmaisuvaikeus ja sanattomuus kun jollekin toiselle tapahtui vastoinkäymisiä. Käytökseni oli kotona opittua, kylmää ja muita halveksivaa. Eikä sitä huomannut itse, että siitä olisi jotain vialla. Vasta kun aikuisena pääsi irti vanhempien sairaasta vallasta, alkoi tunteet ja terve empatia ilmestyä ilmaisuihini.

Pelkään hylätyksi tulemista. Monet ystävyyssuhteeni ovat päättyneet siihen, että olen kokenut ettei minun ole riittävän turvallinen olla tämän toisen ihmisen seurassa. Aiemmin jaksoin sinnikkäästi yrittää etsiä samanhenkistä seuraa, nyt olen henkisesti luovuttanut. En koe löytäväni sellaisia ystävyyssuhteita, joita elämääni kaipaisin.

Olin hyvin vastuullinen lapsi ja toisen vanhemman uskottu. Tuntuu edelleen siltä, että tätä samaa roolia on yhä ihmissuhteissa tarjolla. Minua ei vain se enää kiinnosta. Haluaisin olla jotain muutakin kuin se ikuinen vastuunkantaja ja kuunteleva korva.

Onko joku onnistunut pääsemään tästä roolista eroon päätymättä erakoksi? Miten?

En ainakaan vielä. Tosin en ole erakko, minulla on kumppani, mutta tässäkin pelkään, että hylkäyksen pelkoni saa minut torpedoimaan oman suhteeni. Ystävien kohdalla ainakin on näin. Tosi vaikeaa päästää ihmisiä lähelle ja heti jos joku käyttäytyy vähääkään huonosti tai itsekkäästi, niin otan etäisyyttä. En siedä huonoa käytöstä yhtään, mutta toisaalta kukaan ihminen ei voi olla täydellinen.

Kaikki tekee virheitä ja kaikki mokaa.

Se on totta, mutta tuntuu pahalta ettei ihmisille voi edes sanoa jonkun käytöksen haittaavan ilman, että ystävyys käytännössä päättyy siihen. Kehitä siinä sitten jämäkkää itseilmaisua.