Onko muita joilla ei ole koskaan ollut henkistä tukea lapsuudenperheestään, eikä edelleenkään juuri ketään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millaisia piirteitä teissä on aiheuttanut henkisen tuen puute? Huomasin itsessäni selviä merkkejä, kuten tunteiden ilmaisuvaikeus ja sanattomuus kun jollekin toiselle tapahtui vastoinkäymisiä. Käytökseni oli kotona opittua, kylmää ja muita halveksivaa. Eikä sitä huomannut itse, että siitä olisi jotain vialla. Vasta kun aikuisena pääsi irti vanhempien sairaasta vallasta, alkoi tunteet ja terve empatia ilmestyä ilmaisuihini.

Pelkään hylätyksi tulemista. Monet ystävyyssuhteeni ovat päättyneet siihen, että olen kokenut ettei minun ole riittävän turvallinen olla tämän toisen ihmisen seurassa. Aiemmin jaksoin sinnikkäästi yrittää etsiä samanhenkistä seuraa, nyt olen henkisesti luovuttanut. En koe löytäväni sellaisia ystävyyssuhteita, joita elämääni kaipaisin.

Olin hyvin vastuullinen lapsi ja toisen vanhemman uskottu. Tuntuu edelleen siltä, että tätä samaa roolia on yhä ihmissuhteissa tarjolla. Minua ei vain se enää kiinnosta. Haluaisin olla jotain muutakin kuin se ikuinen vastuunkantaja ja kuunteleva korva.

Onko joku onnistunut pääsemään tästä roolista eroon päätymättä erakoksi? Miten?

En ainakaan vielä. Tosin en ole erakko, minulla on kumppani, mutta tässäkin pelkään, että hylkäyksen pelkoni saa minut torpedoimaan oman suhteeni. Ystävien kohdalla ainakin on näin. Tosi vaikeaa päästää ihmisiä lähelle ja heti jos joku käyttäytyy vähääkään huonosti tai itsekkäästi, niin otan etäisyyttä. En siedä huonoa käytöstä yhtään, mutta toisaalta kukaan ihminen ei voi olla täydellinen.

Kaikki tekee virheitä ja kaikki mokaa.

Se on totta, mutta tuntuu pahalta ettei ihmisille voi edes sanoa jonkun käytöksen haittaavan ilman, että ystävyys käytännössä päättyy siihen. Kehitä siinä sitten jämäkkää itseilmaisua.

Parhaimmillaanhan tilanteet menisivät niin, että kumpikin pyrkisi ymmärtämään paremmin mitä toinen haluaa, mutta näin ei ole minulla käynyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle oli katkeraa katsottavaa miten naapuriperheissä isovanhemmat hoiti lapsia, kolasi lumet, ajoi nurmikon, imuroi, kuskasi ja auttoi lapsiaan, oli aina tukena ja lohduttamassa ja lämpimästi rakastamassa lastensa perheitä.

Meillä kummatkaan isovanhemmat ei osallistu elämäänme mitenkään eivätkä auta/tue mitenkäön. Ainoastaan kuormittavat, uhkailevat, valittavat, haukkuvat.

Lasteni syntymästä ei ole edes onniteltu. Ristiäisiin ei tultu. Lapsenlapsista ei välitetä tippaakaan eikä niitä haluta nähdä ikinä.

Sinällään toki tajuan että on lasten ETU että mun hullut vanhemnat ei tapaa niitä. Mutta silloin tosiaan tajusin miten helvetin epäreilua elämä on. Naapurin perheen vanhemmuus on noin tuhat kertaa helpompaa kun kahdet isovanhemnat apuna koko ajan. Mun on taas tukiverkottomana ja täysin eristyksissä suvusta tuhat kertaa vaikeempaa ja raskaampaa olla vanhempi.

Paska lapsuus on siksi kurja että se kertautuu monessa eri elämän vaiheessa.

Ei kannata vertailla. Siitä on sinulle vain haittaa. Et vaikuta huomanneen, että tuollainen ylenpalttinen avun saaminen on yhtä harvinaista kuin sinun avun saamattomuus.

Tavallisempaa on, että lapsiperheen on pärjättävä suurin piirtein omillaan ja joissakin tilanteissa saa apua.

On aivan itsesi kiusaamista verrata naapuriin, joka saa poikkeuksellisen paljon apua. Ja sitten kuvitella, että tuollaista se muissa lapsiperheissä on. Kaiken huipuksi katkeroidut tuon kuvitelmasi vuoksi.

Hyvin tavallinen kuvio on, että kun vaikkapa äiti sairastuu, niin äiti hoitaa pienet lapsensa sairaana lastenohjelmien ja einesten avustamana. Ei ole mitään isovanhempien ja sukulaisten armeijaa, jotka rientävät apuun, sillä heillä on työnsä hoidettavana.

Todella ihmeellinen vastaus... tajusitko ollenkaan että nyt ei ole kyse normaalista ”isovanhemmat ei hoida” kitinästä vaan siitä että ne paskat vanhemmat hakkasi, rääkkäsi, nöyryytti mua koko lapsuuteni ja sen jälkeen hylkäsivät TÄYSIN. Siis laittoivat 18v lspsen reppu selässä maailmasn ilman apua, tulea, rahaa, asintoa. Löivät oven kiinni ja sanoivat viimeidinä sanoina että heidän vastuu loppu ja omillas oot, misdään emme auta koskaan.

Totta helkkarissa tiedän että ei pidä vertailla mutta nyt on kyseessä tuska, kipu ja elämänmittainen TRAUMA. Ja yksi tulee ja lässyttää että älä kitise, ei kaikilla muillakaan isovanhemmat auta. No, oot mitä ilmeisimmin hyväosainen kermaperse etkä tajua yhtään mitä tän ketjun kaltoinkohdellut on kokeneet. Pitäisitkö viisastelut itselläsi, kiitos.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millaisia piirteitä teissä on aiheuttanut henkisen tuen puute? Huomasin itsessäni selviä merkkejä, kuten tunteiden ilmaisuvaikeus ja sanattomuus kun jollekin toiselle tapahtui vastoinkäymisiä. Käytökseni oli kotona opittua, kylmää ja muita halveksivaa. Eikä sitä huomannut itse, että siitä olisi jotain vialla. Vasta kun aikuisena pääsi irti vanhempien sairaasta vallasta, alkoi tunteet ja terve empatia ilmestyä ilmaisuihini.

Pelkään hylätyksi tulemista. Monet ystävyyssuhteeni ovat päättyneet siihen, että olen kokenut ettei minun ole riittävän turvallinen olla tämän toisen ihmisen seurassa. Aiemmin jaksoin sinnikkäästi yrittää etsiä samanhenkistä seuraa, nyt olen henkisesti luovuttanut. En koe löytäväni sellaisia ystävyyssuhteita, joita elämääni kaipaisin.

Olin hyvin vastuullinen lapsi ja toisen vanhemman uskottu. Tuntuu edelleen siltä, että tätä samaa roolia on yhä ihmissuhteissa tarjolla. Minua ei vain se enää kiinnosta. Haluaisin olla jotain muutakin kuin se ikuinen vastuunkantaja ja kuunteleva korva.

Onko joku onnistunut pääsemään tästä roolista eroon päätymättä erakoksi? Miten?

Kyllä se erakon rooli on ainoa mahdollinen tällaisen lapsuuden jälkeen. Ikävä kyllä.

Tuota, eikö teitä muita häiritse se että kusipäävanhemmat pääsi kuin koira veräjästä?

Mun sosiopaatti isä hakkasi 18 vuotta minua, kahta sisarustani, äitiäni - ja äitiä hakkaa edelleen. Multa murtui luita, joita ei asianmukaisesti hoidettu eikä viety lääkäriin, koska äiti salaili ja piilotti kaikki asiat. Ei oltu edexmitään juoppo-wt sakkia vaan isä ihan paikkakunnan silmäätekevä, ison firman tuotantopäällikkö (pikkukaupungissa tällanen oli jo ”pamppu”).

Mitään lasua ei kukaan tthnyt ikinä vaikka suku ja naapurit näki ja kuuli kaikkea erikoista... ope näki ruhjeita ja terkkarikin, mutta ei mitään apua. Itse en uskaltanut kertoa kun hullu ukko kuristi silmät leimuten ja sanoi että ta-pan sunut jos ikinä kerrot kotiasioista. Tiedän että olisi pystynyt uhkauksen toteuttamaan, nyt on sen sortin hullusta kyse.

Äkkiä laskien isä on pahoinpidellyt jokaista lastaan satoja kertokja, äitiä vielä enemmän. Ehkäpä tuhannet rikoslain alaiset pahoinpitelyt noin vaan lakaistu maton alke. Veetuttaa!

Nyt on jo rikokset vanhentunut kun en ole 10v sisällä tehnyt mitään. Mutta ei ole todisteita! Ei yhtään lasupapereita, lääkäripapereita, poliisiraportteja.

Kusipää sadisti lapsenhakkaaja pääsee kuin koira veräjästä ja porskuttaa tyytyväisenä ja omahyväisenä edelleen.

Tää on huutava vääryys että joku voi tehdä noin hirveitä tekoja ja päästä ilman seurausta. Käsittämätöntä. Toivottavasti joku karma iskee vielä vanhoilla päivillä mutta ei näytä siltäkään. 70v ja terve kuin pukki tuo hullu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millaisia piirteitä teissä on aiheuttanut henkisen tuen puute? Huomasin itsessäni selviä merkkejä, kuten tunteiden ilmaisuvaikeus ja sanattomuus kun jollekin toiselle tapahtui vastoinkäymisiä. Käytökseni oli kotona opittua, kylmää ja muita halveksivaa. Eikä sitä huomannut itse, että siitä olisi jotain vialla. Vasta kun aikuisena pääsi irti vanhempien sairaasta vallasta, alkoi tunteet ja terve empatia ilmestyä ilmaisuihini.

Pelkään hylätyksi tulemista. Monet ystävyyssuhteeni ovat päättyneet siihen, että olen kokenut ettei minun ole riittävän turvallinen olla tämän toisen ihmisen seurassa. Aiemmin jaksoin sinnikkäästi yrittää etsiä samanhenkistä seuraa, nyt olen henkisesti luovuttanut. En koe löytäväni sellaisia ystävyyssuhteita, joita elämääni kaipaisin.

Olin hyvin vastuullinen lapsi ja toisen vanhemman uskottu. Tuntuu edelleen siltä, että tätä samaa roolia on yhä ihmissuhteissa tarjolla. Minua ei vain se enää kiinnosta. Haluaisin olla jotain muutakin kuin se ikuinen vastuunkantaja ja kuunteleva korva.

Onko joku onnistunut pääsemään tästä roolista eroon päätymättä erakoksi? Miten?

Kyllä se erakon rooli on ainoa mahdollinen tällaisen lapsuuden jälkeen. Ikävä kyllä.

Tältä minustakin tuntuu, mutta toivon silti ihmettä.

Vierailija kirjoitti:

Tuota, eikö teitä muita häiritse se että kusipäävanhemmat pääsi kuin koira veräjästä?

Mun sosiopaatti isä hakkasi 18 vuotta minua, kahta sisarustani, äitiäni - ja äitiä hakkaa edelleen. Multa murtui luita, joita ei asianmukaisesti hoidettu eikä viety lääkäriin, koska äiti salaili ja piilotti kaikki asiat. Ei oltu edexmitään juoppo-wt sakkia vaan isä ihan paikkakunnan silmäätekevä, ison firman tuotantopäällikkö (pikkukaupungissa tällanen oli jo ”pamppu”).

Mitään lasua ei kukaan tthnyt ikinä vaikka suku ja naapurit näki ja kuuli kaikkea erikoista... ope näki ruhjeita ja terkkarikin, mutta ei mitään apua. Itse en uskaltanut kertoa kun hullu ukko kuristi silmät leimuten ja sanoi että ta-pan sunut jos ikinä kerrot kotiasioista. Tiedän että olisi pystynyt uhkauksen toteuttamaan, nyt on sen sortin hullusta kyse.

Äkkiä laskien isä on pahoinpidellyt jokaista lastaan satoja kertokja, äitiä vielä enemmän. Ehkäpä tuhannet rikoslain alaiset pahoinpitelyt noin vaan lakaistu maton alke. Veetuttaa!

Nyt on jo rikokset vanhentunut kun en ole 10v sisällä tehnyt mitään. Mutta ei ole todisteita! Ei yhtään lasupapereita, lääkäripapereita, poliisiraportteja.

Kusipää sadisti lapsenhakkaaja pääsee kuin koira veräjästä ja porskuttaa tyytyväisenä ja omahyväisenä edelleen.

Tää on huutava vääryys että joku voi tehdä noin hirveitä tekoja ja päästä ilman seurausta. Käsittämätöntä. Toivottavasti joku karma iskee vielä vanhoilla päivillä mutta ei näytä siltäkään. 70v ja terve kuin pukki tuo hullu.

Minulla on toinen vanhemmista kuollut ennen eläkeikää sairauteen. Se on auttanut minua käsittelemään vaikeaa suhdetta häneen. On helpompaa, kun ei enää tule uusia ikäviä kokemuksia. Toinen vanhempi on yhä elossa, mutta ei ikuisesti. Oloani helpottaa tieto siitä, että jossain vaiheessa suhde häneenkin muuttuu osaksi historiaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuota, eikö teitä muita häiritse se että kusipäävanhemmat pääsi kuin koira veräjästä?

Mun sosiopaatti isä hakkasi 18 vuotta minua, kahta sisarustani, äitiäni - ja äitiä hakkaa edelleen. Multa murtui luita, joita ei asianmukaisesti hoidettu eikä viety lääkäriin, koska äiti salaili ja piilotti kaikki asiat. Ei oltu edexmitään juoppo-wt sakkia vaan isä ihan paikkakunnan silmäätekevä, ison firman tuotantopäällikkö (pikkukaupungissa tällanen oli jo ”pamppu”).

Mitään lasua ei kukaan tthnyt ikinä vaikka suku ja naapurit näki ja kuuli kaikkea erikoista... ope näki ruhjeita ja terkkarikin, mutta ei mitään apua. Itse en uskaltanut kertoa kun hullu ukko kuristi silmät leimuten ja sanoi että ta-pan sunut jos ikinä kerrot kotiasioista. Tiedän että olisi pystynyt uhkauksen toteuttamaan, nyt on sen sortin hullusta kyse.

Äkkiä laskien isä on pahoinpidellyt jokaista lastaan satoja kertokja, äitiä vielä enemmän. Ehkäpä tuhannet rikoslain alaiset pahoinpitelyt noin vaan lakaistu maton alke. Veetuttaa!

Nyt on jo rikokset vanhentunut kun en ole 10v sisällä tehnyt mitään. Mutta ei ole todisteita! Ei yhtään lasupapereita, lääkäripapereita, poliisiraportteja.

Kusipää sadisti lapsenhakkaaja pääsee kuin koira veräjästä ja porskuttaa tyytyväisenä ja omahyväisenä edelleen.

Tää on huutava vääryys että joku voi tehdä noin hirveitä tekoja ja päästä ilman seurausta. Käsittämätöntä. Toivottavasti joku karma iskee vielä vanhoilla päivillä mutta ei näytä siltäkään. 70v ja terve kuin pukki tuo hullu.

Minulla on toinen vanhemmista kuollut ennen eläkeikää sairauteen. Se on auttanut minua käsittelemään vaikeaa suhdetta häneen. On helpompaa, kun ei enää tule uusia ikäviä kokemuksia. Toinen vanhempi on yhä elossa, mutta ei ikuisesti. Oloani helpottaa tieto siitä, että jossain vaiheessa suhde häneenkin muuttuu osaksi historiaa.

Tuo on varmaan helpottavaa kun tietää että enää ei tule paskaa kohtelua, riehumista, uhksilua, väkivaltaa. Mulla sen sijaan tulee kun nuo seiskakymppiset yhä perseilee entiseen malliin ja edelleen saa pelät/olla varuillaan mikä tempaus ja ilkeily seuraavana tapahtuu...

Ovat pitkäikäistä sukua joten varmaan ihan kiusallaan elävät vielä 20 vuotta.

Kieltämättä toivoisin että joku pelsebuubi hangolla tökkisi persuuksiin näitä lapsenrääkkääjiä tuonpuoleisessa...

Up

Kirjoittelin tuolla äidin hienovaraisesta manipuloinnista ja siitä kuinka ainoa yritykseni puhua lapsuuden asioista johti lähes vuoden kestäneeseen mykkäkouluun. Muistan vieläkin monta tapausta lapsuudesta jossa äiti makaa sängyssä peiton alla ja anelen häntä antamaan anteeksi jotain ja äiti ei puhu mitään. Lastenlasten kanssa olen todistanut mm. tilannetta jossa lapsen kieltäydyttyä pukemasta villatakkia tilanne päätyi siihen että mummo istahtaa lattialle surkeaan lysyyn "itkemään" ja kysyy kuka nyt lohduttaisi mummoa. Äiti tänäkin päivänä vähän väliä ottaa esille kun teinit rettelöi jossain miten helppoja lapsia olimme. Ei uhmaikää, ei murrosiässä kapinointia. Todennäköisesti pitää itseään sen takia mahdottoman hyvänä kasvattajana. Jotenkin tunnen vain surua kun ajattelen ettei hän koskaan tuu tietämään totuutta asioista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oon miettinyt toimisiko se että tällä tavalla lapsuudessa vaille jääneet ihmiset ystävystyisivät keskenään. Jos kumpaakaan ei silloin niin ahdistaisi että ollaan hieman "läheisriippuvaisia" toisista, vaan jos se tukisi hyvällä tavalla molempien olemista? Totta kai jokaisella ihmisellä omat rajat ovat ja niitä pitää kunnioittaa ja ne pitäisi osata ystävällisesti ja kohteliaasti ilmaista toiselle, koska toisten ajatuksia on vaikea lukea, jos he eivät niistä puhu ääneen.

Parisuhteessa...niin. On miehiä jotka sietävät ihan hyvin naisen läheisyyspyrkimyksiä, kokemukseni mukaan. Ja toisaalta mulla ainakin ahdistus vähenee jos tiedän että saan olla tarvitseva. Se tieto vähentää sitä mun takertuvaa käyttäytymistä.

ap

Olisi mahtava idea jos samanlaisen taustan omaavat ystävystyisi. Hyvien perheen lasten kanssa se ei onnistu, ovat niin enpatiakyvyttömiä ja ylemmyydentuntoisia ja kuvittelevat että kun heillä on hyvä lapsuus, muillakin on ollut, ja jos joku ”kitisee” lapsuudestaan on vaan itse vaikea ja paha lapsi.

En tiedä vaan miten tällaisia ystäviä löytää. Laitanko ilmoituksen lehteen ”hei kaikki lapsena hakatut ja narsistin nöyryyttämät, soittakaa!”. Vähän epäilen että kukaan ei ottaisi yhteyttä :)

Hyvissä perheissä lapset nimenomaan kasvaa empaattisiksi kun ympärillä on ihmisiä, jotka tuovat turvaa, tukevat, keskustelevat ja jakavat.

Mulla myös yksi ”satuttava ja kipeä” asia on se että kun on yksin ilman vanhempia, ilman sukua, eikä juuri ystäviä ole, on sitten TODELLA yksin. Mulla kaksi sisarusta ja molemmat etäisiä, erakkoja, eivät halua olla yhteydessä (lapsuus vaurioitti heitäkin).

Esim nyt kun olen raskaana, mulla ei ole ketään mieheni lisäksi kelle kertoa ja kuka iloitsisi asiasta. Mun vanhempien kanssa ei ole välejä ja vaikka olisikin, saisi vsin haukkumista (kun kerroin esikoisesta, ivasivat että hähhää vahinko se on ja taatusti vammainen).

Miehen vanhemmat ei myöskään pidä yhteyttä kahteen poikaansa, vain tyttäreensä joka asuu vieressä ja jota mummo auttaa 365pv vuodessa. Anoppia ei kiinnosta poikien perheet eikä halua/jaksa käydä koskaan kun tytär tarvitsee joka päivä.

Sisaruksille kerroin viestillä, toinen ei kommentoinut mitään, toinen vastasi että Ok. Ei onnitteluja.

Kukasn ei onnittele, kukaan ei iloitse. Tosin aiemmat kaksi raskautta oli samanlaiset, yksin ilman suvun tukea olin silloinkin.

Mun vanhemmille olen kuitenkin velvollisuudentunnosta laittanut viestin kun lapsi on syntynyt. Ei ole tullut vastausta, ei onnitteluja - ei kiinnosta.

Jotenkin lasta odottaessa on ”erilainen” olotila kuin normisti, jotenkin kaipaisi yhteisöä, sukua, tukea ja sitä äitiä jota minulla ei ikinä ole ollut. Mulla on ollut vain ilkeä, väkivaltainen kiusaaja äitinä.

No, tää on nyt tätä aikaa kun on haikea ja surullinen olo ja väkisinkin miettii että MITEN HULLU pitää vanhemman olla kun oman lapsen elämä, raskaus ja lapsrnlapsi ei kiinnosta tipan vertaa. En ikinä voisi jättää omia lapsia ilman tukea ja rakkautta tällaisessa tilanteessa.

Ja tosiaan ristiäiset on taas kerran oman perheen voimin, isovanhempia kun ei kiinnosta...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oon miettinyt toimisiko se että tällä tavalla lapsuudessa vaille jääneet ihmiset ystävystyisivät keskenään. Jos kumpaakaan ei silloin niin ahdistaisi että ollaan hieman "läheisriippuvaisia" toisista, vaan jos se tukisi hyvällä tavalla molempien olemista? Totta kai jokaisella ihmisellä omat rajat ovat ja niitä pitää kunnioittaa ja ne pitäisi osata ystävällisesti ja kohteliaasti ilmaista toiselle, koska toisten ajatuksia on vaikea lukea, jos he eivät niistä puhu ääneen.

Parisuhteessa...niin. On miehiä jotka sietävät ihan hyvin naisen läheisyyspyrkimyksiä, kokemukseni mukaan. Ja toisaalta mulla ainakin ahdistus vähenee jos tiedän että saan olla tarvitseva. Se tieto vähentää sitä mun takertuvaa käyttäytymistä.

ap

Olisi mahtava idea jos samanlaisen taustan omaavat ystävystyisi. Hyvien perheen lasten kanssa se ei onnistu, ovat niin enpatiakyvyttömiä ja ylemmyydentuntoisia ja kuvittelevat että kun heillä on hyvä lapsuus, muillakin on ollut, ja jos joku ”kitisee” lapsuudestaan on vaan itse vaikea ja paha lapsi.

En tiedä vaan miten tällaisia ystäviä löytää. Laitanko ilmoituksen lehteen ”hei kaikki lapsena hakatut ja narsistin nöyryyttämät, soittakaa!”. Vähän epäilen että kukaan ei ottaisi yhteyttä :)

Hyvissä perheissä lapset nimenomaan kasvaa empaattisiksi kun ympärillä on ihmisiä, jotka tuovat turvaa, tukevat, keskustelevat ja jakavat.

Olet väärässä. Asiasta tehty useita tutkimuksia. Hyvän perheen lapset on onahyväisiä ja luulee että heidän onnensa on OMAA HYVYYTTÄ JA ANSIOTA. Kurjan kodin lapsi on sitten hänen näkökulmastaan ITSE AIHEUTTANUT kurjuutensa ja saa ansion mukaan.

Hyvän perheen lapsi on pumpulipallossa kasvanut eikä tiedä masilman pahuudesta mitään ja siksi heti tuomitsee, hylkää tai arvostelee kovia kokeneet.

Ihan tutkitusti kovia kokeneet on empaattisimpia, auttaa eniten ja osallistuu hyväntekeväisyyteen.

Minä kovia kokenut maksan toistasataa euroa kuussa hyväntekeväisyyteen, plan kummilapsille, unicefille. Hyväosaiset tutut on sitä mieltä että köyhien ongelmat ei heille kuulu, mitäs ovat niin tyhmiä etteivät osaa huolehtia itsestään.

En ole saanut mitään tukea lapsuuden perheestäni. Vanhemmat eivät soittele koskaan ja kysy kuulumisia, heitä ei vaan kiinnosta minä tai elämäni koska tein nuoret a valintoja joita eivät hyväksyneet. Ilmoittivat että olen omillani tämän johdosta (jos olisin tehnyt kuten he halusivat, olisin ollut 100% varmuudella onneton ja tein oikean ratkaisun kun kuuntelin itseäni) ja oikein odottavat että elämästäni tulisi paskaa. Tätä ovat odotelleet jo 15 vuotta.

Minun on ollut hyvin vaikea luoda toimivaa parisuhdetta sillä pelkään kokoajan hylätyksi tulemista ja sitä että jos teen oman mieleni mukaan, minut taas hylätään. En meinaa päästää ketään lähelle sillä menetyksen pelko on niin lamaannuttava, ajattelen aina että turha kiintyä keneenkään tai mihinkään kun sen menettää kuitenkin.

Vierailija kirjoitti:

En ole saanut mitään tukea lapsuuden perheestäni. Vanhemmat eivät soittele koskaan ja kysy kuulumisia, heitä ei vaan kiinnosta minä tai elämäni koska tein nuoret a valintoja joita eivät hyväksyneet. Ilmoittivat että olen omillani tämän johdosta (jos olisin tehnyt kuten he halusivat, olisin ollut 100% varmuudella onneton ja tein oikean ratkaisun kun kuuntelin itseäni) ja oikein odottavat että elämästäni tulisi paskaa. Tätä ovat odotelleet jo 15 vuotta.

Minun on ollut hyvin vaikea luoda toimivaa parisuhdetta sillä pelkään kokoajan hylätyksi tulemista ja sitä että jos teen oman mieleni mukaan, minut taas hylätään. En meinaa päästää ketään lähelle sillä menetyksen pelko on niin lamaannuttava, ajattelen aina että turha kiintyä keneenkään tai mihinkään kun sen menettää kuitenkin.

Mulle myös tuttua että vanhemmat on pahansuopia ja toivoo ja odottaa että lapselle tulisi vaikeuksia ja vastoinkäymisiä. Ja sit jos niitä tulee ei todellakaan auteta vasn ollaan riemuissaan vahingonilosta, pilkataan ja ilkutaan ja käännetään puukkoa haavassa.

Todella outo tapa ajatella, vähän kuin oma lapsi olisi kilpailija/vihamies joka pitää nujertaa ja jolle toivoo kaikkea pahaa ja vaikeaa.

Mutta käsittääkseni narsistit/psykot usein juuri näkevätkin lapsensa kilpailijoina ja suhtsutuvat aggressiivisesti/vihamielisesti lapsiinsa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oon miettinyt toimisiko se että tällä tavalla lapsuudessa vaille jääneet ihmiset ystävystyisivät keskenään. Jos kumpaakaan ei silloin niin ahdistaisi että ollaan hieman "läheisriippuvaisia" toisista, vaan jos se tukisi hyvällä tavalla molempien olemista? Totta kai jokaisella ihmisellä omat rajat ovat ja niitä pitää kunnioittaa ja ne pitäisi osata ystävällisesti ja kohteliaasti ilmaista toiselle, koska toisten ajatuksia on vaikea lukea, jos he eivät niistä puhu ääneen.

Parisuhteessa...niin. On miehiä jotka sietävät ihan hyvin naisen läheisyyspyrkimyksiä, kokemukseni mukaan. Ja toisaalta mulla ainakin ahdistus vähenee jos tiedän että saan olla tarvitseva. Se tieto vähentää sitä mun takertuvaa käyttäytymistä.

ap

Olisi mahtava idea jos samanlaisen taustan omaavat ystävystyisi. Hyvien perheen lasten kanssa se ei onnistu, ovat niin enpatiakyvyttömiä ja ylemmyydentuntoisia ja kuvittelevat että kun heillä on hyvä lapsuus, muillakin on ollut, ja jos joku ”kitisee” lapsuudestaan on vaan itse vaikea ja paha lapsi.

En tiedä vaan miten tällaisia ystäviä löytää. Laitanko ilmoituksen lehteen ”hei kaikki lapsena hakatut ja narsistin nöyryyttämät, soittakaa!”. Vähän epäilen että kukaan ei ottaisi yhteyttä :)

Hyvissä perheissä lapset nimenomaan kasvaa empaattisiksi kun ympärillä on ihmisiä, jotka tuovat turvaa, tukevat, keskustelevat ja jakavat.

Olet väärässä. Asiasta tehty useita tutkimuksia. Hyvän perheen lapset on onahyväisiä ja luulee että heidän onnensa on OMAA HYVYYTTÄ JA ANSIOTA. Kurjan kodin lapsi on sitten hänen näkökulmastaan ITSE AIHEUTTANUT kurjuutensa ja saa ansion mukaan.

Hyvän perheen lapsi on pumpulipallossa kasvanut eikä tiedä masilman pahuudesta mitään ja siksi heti tuomitsee, hylkää tai arvostelee kovia kokeneet.

Ihan tutkitusti kovia kokeneet on empaattisimpia, auttaa eniten ja osallistuu hyväntekeväisyyteen.

Minä kovia kokenut maksan toistasataa euroa kuussa hyväntekeväisyyteen, plan kummilapsille, unicefille. Hyväosaiset tutut on sitä mieltä että köyhien ongelmat ei heille kuulu, mitäs ovat niin tyhmiä etteivät osaa huolehtia itsestään.

Niin ehkä puhut varakkaista perheistä, etkä hyvistä, joilla ainakin itse tarkoitin viestissäni sellaista perhettä, jossa on turvaa ja rakkautta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oon miettinyt toimisiko se että tällä tavalla lapsuudessa vaille jääneet ihmiset ystävystyisivät keskenään. Jos kumpaakaan ei silloin niin ahdistaisi että ollaan hieman "läheisriippuvaisia" toisista, vaan jos se tukisi hyvällä tavalla molempien olemista? Totta kai jokaisella ihmisellä omat rajat ovat ja niitä pitää kunnioittaa ja ne pitäisi osata ystävällisesti ja kohteliaasti ilmaista toiselle, koska toisten ajatuksia on vaikea lukea, jos he eivät niistä puhu ääneen.

Parisuhteessa...niin. On miehiä jotka sietävät ihan hyvin naisen läheisyyspyrkimyksiä, kokemukseni mukaan. Ja toisaalta mulla ainakin ahdistus vähenee jos tiedän että saan olla tarvitseva. Se tieto vähentää sitä mun takertuvaa käyttäytymistä.

ap

Olisi mahtava idea jos samanlaisen taustan omaavat ystävystyisi. Hyvien perheen lasten kanssa se ei onnistu, ovat niin enpatiakyvyttömiä ja ylemmyydentuntoisia ja kuvittelevat että kun heillä on hyvä lapsuus, muillakin on ollut, ja jos joku ”kitisee” lapsuudestaan on vaan itse vaikea ja paha lapsi.

En tiedä vaan miten tällaisia ystäviä löytää. Laitanko ilmoituksen lehteen ”hei kaikki lapsena hakatut ja narsistin nöyryyttämät, soittakaa!”. Vähän epäilen että kukaan ei ottaisi yhteyttä :)

Hyvissä perheissä lapset nimenomaan kasvaa empaattisiksi kun ympärillä on ihmisiä, jotka tuovat turvaa, tukevat, keskustelevat ja jakavat.

Olet väärässä. Asiasta tehty useita tutkimuksia. Hyvän perheen lapset on onahyväisiä ja luulee että heidän onnensa on OMAA HYVYYTTÄ JA ANSIOTA. Kurjan kodin lapsi on sitten hänen näkökulmastaan ITSE AIHEUTTANUT kurjuutensa ja saa ansion mukaan.

Hyvän perheen lapsi on pumpulipallossa kasvanut eikä tiedä masilman pahuudesta mitään ja siksi heti tuomitsee, hylkää tai arvostelee kovia kokeneet.

Ihan tutkitusti kovia kokeneet on empaattisimpia, auttaa eniten ja osallistuu hyväntekeväisyyteen.

Minä kovia kokenut maksan toistasataa euroa kuussa hyväntekeväisyyteen, plan kummilapsille, unicefille. Hyväosaiset tutut on sitä mieltä että köyhien ongelmat ei heille kuulu, mitäs ovat niin tyhmiä etteivät osaa huolehtia itsestään.

Niin ehkä puhut varakkaista perheistä, etkä hyvistä, joilla ainakin itse tarkoitin viestissäni sellaista perhettä, jossa on turvaa ja rakkautta.

Yleensä tällaisista perheestä tulevat ovat aivan huuli pyöreänä miksi jollain riittää ja riittää niitä ikäviä kokemuksia... Olen huomannut, että tällaiset ihmiset eivät tahdo uskoa todeksi sitä miten epätodellisen absurdia vanhempien käytös voi toimimattomassa perheessä olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole saanut mitään tukea lapsuuden perheestäni. Vanhemmat eivät soittele koskaan ja kysy kuulumisia, heitä ei vaan kiinnosta minä tai elämäni koska tein nuoret a valintoja joita eivät hyväksyneet. Ilmoittivat että olen omillani tämän johdosta (jos olisin tehnyt kuten he halusivat, olisin ollut 100% varmuudella onneton ja tein oikean ratkaisun kun kuuntelin itseäni) ja oikein odottavat että elämästäni tulisi paskaa. Tätä ovat odotelleet jo 15 vuotta.

Minun on ollut hyvin vaikea luoda toimivaa parisuhdetta sillä pelkään kokoajan hylätyksi tulemista ja sitä että jos teen oman mieleni mukaan, minut taas hylätään. En meinaa päästää ketään lähelle sillä menetyksen pelko on niin lamaannuttava, ajattelen aina että turha kiintyä keneenkään tai mihinkään kun sen menettää kuitenkin.

Mulle myös tuttua että vanhemmat on pahansuopia ja toivoo ja odottaa että lapselle tulisi vaikeuksia ja vastoinkäymisiä. Ja sit jos niitä tulee ei todellakaan auteta vasn ollaan riemuissaan vahingonilosta, pilkataan ja ilkutaan ja käännetään puukkoa haavassa.

Todella outo tapa ajatella, vähän kuin oma lapsi olisi kilpailija/vihamies joka pitää nujertaa ja jolle toivoo kaikkea pahaa ja vaikeaa.

Mutta käsittääkseni narsistit/psykot usein juuri näkevätkin lapsensa kilpailijoina ja suhtsutuvat aggressiivisesti/vihamielisesti lapsiinsa.

Niinpä, ja varsinkin kun itselläni on lapsia, en voi käsittää tätä välinpitämättömyyttä omia lapsia kohtaan! Tekisin itse mitä vain että omilla lapsilla olisi sellainen olo että olen aina heitä varten enkä hylkää. Omat vanhemmat korostetusti muistuttavat kuinka heitä ei kiinnosta minun asiani tai mitä minulle kuuluu.

Nyt kun on päässyt itsesyytöksistä yli ja ymmärtänyt että vika ei ole minussa vaan vanhemmissa, olisi hyvä alkaa työstää hylkäämisen pelkoa.

Up

Ei näitä voi käsittää, kitistään jostakin lumien kolaamisesta ja ikivanhoista asioista. Ja luullaan, että kaikilla muilla on ollut täydellinen lapsuus, ilmeisesti.

Omaa vastuunottoa aikuisen arjesta ei näy, yhä on vanhemmat syypäät yksinäisyyteen ja ties mihin. Kuinka kauan aikoo jatkaa tuota, onko vanhemmat yhä syyllisiä kaikkeen, kun lapsuuden loppumisesta on vuosikymmeniä? Itse ei kai ole tehnyt yhtään tyhmää valintaa, tai ainakaan ei ole itse mistään vastuussa, kun se lapsuus.

Ja juu, mullakin oli pahantahtoinen, väkivaltainen vanhempi, toista ei lainkaan. En edes jaksa kirjoittaa, mitä kaikkea, merkityksetöntä se nyt on. Mutta on myös ystäviä, hyvä parisuhde, työ jne.

Mutta minä lopetinkin vanhemman syyttelyn (ja hänen miettimisensä ylipäätään) siinä pari vuotta siitä kun muutin omilleni, eli siinä 30 v sitten. Ja otin itse vastuun pärjäämisestäni, ja pärjäsin.

Mutta jatkakaa te ihmeessä osattomuuden kokemustanne, jos se kerran tekee teidät onnelliseksi.